kefalo-kausaalinen

Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa on relevanttia kysyä sen tyylisiä kysymyksiä, kuin että hallitsetko sinä aivojasi vai aivot sinua. Sen sijaan monistis-naturalistisemmissa mielenfilosofian suuntauksissa tämänlainen kysymys muuttuu mielettömäksi; Ei ole mitään aivojen ulkopuolista osaa joka olisi komentaja tai komennettava. Tästä esiintyviä näkemyksiä voidaan tiivistää esimerkiksi siihen että sanotaan että sinä olet aivosi.

Oletetaan, että tämä on totta. Ja jatketaan tästä ajatuskokeella. Ajatuskokeella joka on mielenfilosofinen klassikko, mutta joka on vasta nyt lähestynyt lääketiedettä. Neurokirurgin Sergio Canavero yrittää kohutusti päänsiirtoleikkausta. Tässä tilanteessa lääketiede onkin usein mielenfilosofialle hieman kuin empiirinen fysiikka laskelmille ; Fysiikassa on usein laskettu monia asioita, kuten neutroneja, ennen kuin ne on havaittu. Tässä näyttää olevankin enemmän niin että ennen mittauksia on enemmän erilaisia tulkintoja ja laskelmia.

Jos olemme aivomme, Canavero ei suorita päänsiirtoleikkausta. (Vaikka se tälläisenä uutisoidaan.) Hän tekee ruumiinsiirtoleikkauksen. Jos olemme aivomme, on ruumis epätasa-arvoinen siinä mielessä että jos voimme ryhtyä sydämenluovuttajiksi, niin emme voi ryhtyä aivojenluovuttajiksi. Ja vaikka "päänsiirtoleikkauksessa" pää on pienin siirrettävä kappale, on kuitenkin ruumis se joka annetaan tälle tietoiselle päälle.

Eikä siinä kaikki. Jos mietitään mitä tapahtuu tämänlaisen leikkauksen hypoteettisesti onnistuttua. Ja oletetaan että se onnistuu hyvin. Onko päänsiirrossa uuden ruumiin saaneen ruumis hänen omansa? On varmasti helpompaa sietää sitä että ruumiissa on vikoja ja kauneusvirheitä kun ne eivät tavallaan ole omia virheitä. Oletetaan tämänlainen ulkoistamishypoteesi.

Ja toisaalta masturbointi muuttuu omituiseksi. Jos ruumiinsiirtoleikkauksen kokenut masturboi, harrastaako hän homoseksuaalista aktiota toisen ihmisen kanssa? (Oletetaan että ruumiinsiirtoa ei tehdä sukupuolesta toiseen vaikka se kieltämättä tarjoaisi mielenkiintoista kokemuspohjaa ikiaikaiseen kysymykseen siitä kumpi oikeasti nauttii seksistä enemmän, mies vai nainen.) No tietenkään ei! Sillä ruumiinsiirron tehnyt ei tee tätä omilla käsillään! Toisin sanoen hän lähinnä katsoo erikoisesta näkökulmasta homopornoa. Ihan eri juttu kuin fyysisempi homoseksuaalinen aktio! Tämän me nyt tiedämme filosofian avulla varmasti jo ennen kuin mitään leikkausta on edes aloitettu, parin hassun premissin avulla!

Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Mielenhajaannuksesta

Gilbert Rylen teos "Mielen käsite" esitti näkemyksen joka kritisoi kartesiolaista dualismia. Hänestä oli hylättävä ghost in the machine -henkinen ajattelu. Virheenä on jakaa mieli sisäiseen ja objektiivinen ulkoiseen. Tätä kautta luodaan epätosi kategoriavirhe. Dualistinen määritelmäpohja hylkäämällä ongelmat muuttuvat epäongelmiksi tai pseudo-oneglmiksi.

Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.

Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.

Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.

Tunne -reaktio

Kun lähestytään tunteiden ja ulkoisen käyttäytymisen suhdetta, on tässä tavallisesti tehty aika voimakas jako kahteen ; objektiiviseen ja subjektiiviseen. Tästä saadaan ajatuksia joiden mukaan esimerkiksi ei voida havaita että joku rakastaa sinua. Ja jos sitten tämän jälkeen uskoo että joku rakastaa sinua, niin tekee ei-tieteellisen väitteen.

Kysymys on tuossa mielessä sellainen että olen ratkaissut tämän korostamalla että tieessä kysymys ei ole ehdottomasta todistamisesta vaan tiedosta. Skientisti voi siksi tulkita eleitä ja ilmeitä. Ja näin saada toisen mielentilasta jotain joka ei ole pelkkä puhdas arvaus. Arvaukset painottuvat johonkin suuntaan. Ja näin kyseessä ei ole ei-tieteellinen väite. Tässäkin on kuitenkin ajatus siitä että olisi jokin ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen välinen ero. ; Subjektiivisuutta lähestytään objektivisoiden epäsuorin havainnoinnein teorioilla joille on evidenssiä. Mutta jako on silti todellinen.

Periaatteessa tähän jaotteluun ei tarvitsisi mennä. Sillä tosiasiassa etäännyttäessään subjektiivista objektiivisesta menetetään myös subjektiivisen merkitys. Mitä vähemmän sillä on sidoksia konkreettiseen, sitä vähemmän on mitään jota itse asiassa pitää selittää. Toisin sanoen subjektiivisuus lakkaa olemasta minkäänlainen ongelma.

Tämä johtaa siihen että periaatteessa joku voisi määritellä tunteet uusiksi. Määritellä tunteet pelkästään toimintamalleiksi ja reaktioiksi jotka vaativat selittämistä. Toisin sanoen vaikka aivokuvien tulosten ja käytösreaktioden ja sisäeritystasojen muutoksien välille voidaan luoda konsepteja jotka sitovat ne yhteen. Tämä lähestymistapa on siitä kiinnostava että se synnyttää laajentavia teorioita joita ei tarvitse joka välissä varmistaa.

Tämä voi tuntua väärältä. Mutta syynä on enemmän asenne ja tottumus kuin se että lähestymisessä olisi vikaa ; Teemme vastaavaa itse asiassa tieteessä jatkuvasti. Kun vaikka määrittelemme jonkin kohteen koivuksi, katsomme ympäristöä. Jokainen koivu on erilainen, mutta kun tarkastelemme erilaisuuksia ja samanlaisuuksia voimme oppia huomaamaan että jotkut ominaisuudet ovat sille yhteisiä. Yksilöllinen piirre joka tekee juuri pihakoivusta tutun on kontingentti piirre ja osa piirteistä taas ovat jaettuja. Voimme myös oppia uusia lähestymistapoja vanhaan asiaan. Nykyään voimme testata koivuutta geneettisesti mutta meidän ei aina tarvitse eikä ole aina tarvinnut. Ja näin meidän ei tarvitse tunteiden kohdalla olla aivokuvassa 24/7 jotta voimme tehdä uskottavia arvauksia. Eikä tutkia joka ikistä aspektia jotta voisimme tutkia koivuja.

Jos tunteet ovat pelkkää reaktiota - olipa reaktio sitten aivokuvantamislaitteessa, verenkierron kemiassa tai ulkoisssa käytöksessä vaikka Siwan kassalla - ei huolena ole juuri mitään ongelmia. Mielenfilosofiaa haastavat usein monenlaiset ongelmat jotka johtuvat siitä että subjektiivisuusjako otetaan vakavasti. "Problem of other minds" on näistä kenties vahvin. Ihminen itse kokee omat subjektiiviset kokemuksensa, mutta miksi hän olettaa että jokaisella muulla on samalla tavalla? Entä jos kaikki muut ovatkin filosofisia zombieita? Yhden kokoisesta otoksesta harvoin voi sanoa yhtään mitään...

Itse asiassa jos tunteet ovat pelkästään reaktiokomplekseja joita tutkitaan niin filosofisten zombieiden ja muiden yksilöiden subjektiivisuuden olemassaolon kysymykset muuttuvat irrelevanteiksi. Riippumatta siitä ovatko ne olemassa vai eivät ole. Niillä ei ole merkitystä. Ne eivät ole enää edes relevantteja kysymyksiä. Saati haasteita tälle teorialle.

Jostain syystä oikein kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis menemään näin pitkälle. Jopa minulla on ajatus subjektiivisesta puolesta johon saadaan lähinnä empiirinen lähestyminen ja jota voidaan estimoida, mutta joka on sellaisenaan suoraan ulkopuolisen havainnoinnin ulkopuolella. (Tosin uskon että sen voi toisintaa kopioimalla aivot ja niiden saamat ärsykkeet riittävällä tarkkuudella. Tarkkuudella johon nykyteknologia ei riitä. Se on kuitenkin tämän uuden rakennetun toisinnon sisällä eikä se sellaisenaan siirry tutkijalle tai minun subjektiiviseen kokemukseeni. Koska minulla on jokin reagoiva neuroni kuitenkin eri tavalla.)

Aivot narikkaan (tai kaappiin)

Jeffrey Shallit esittää blogissaan melko tiukan lausunnon mielenfilosofiasta. "If you want to understand the brain, look to neuroscience. Most philosophers (unless they have some decent neuroscience training*) have simply nothing of interest to say." On toki vaikeaa sanoa mikä on ylipäätään mielenkiintoista - ja siksi "mielenkiintoinen" ja "kiehtova" ovat niitä sanoja joita käytetään kun argumentit asian puolesta loppuvat - mutta Shallitin lausunto on silti jotain josta voi sanoa jotain.

Jos nimittäin katsotaan sitä miten tietoisuutta lähestytään, voidaan huomata että siellä on hyvin paljon tietyntyylisiä argumentteja. Shallit mainitsee Searlen kiinalaisen huoneen. Niiden joukkoon voisi laittaa Chalmersin filosofisen zombien,  Jacksonin "knowledge argumentin", Nagelin "millaista on olla lepakko" -ongelman ja Chalmersin jaon kevyisiin ja pieniin ongelmiin.

Niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat oikeastaan mielenfilosofiassa samanlaatuisia jäänteitä kuin mitä vitalismi oli biokemialle ennen kuin jako orgaanisen ja epäorgaanisen kemian välillä murrettiin. On itse asiassa jopa perusteltua sanoa että kvalia on nykyajan vitalismia. ; Asiaa voisi lähestyä siten että kaikkia niitä yhdistää ajatus siitä että puhtaan episteemiseltä kannalta tietoisuus on subjektiivisuutta jota ei voi redusoida kemiaan siten että siitä saataisiin tietoa. Tämä pitää sisällään kaikuja kartesiolaisesta dualismista ja sielusta. Tosin hyvin usein tässä korostetaan että itse asiassa nämä argumentit eivät ota kantaa siihen onko tietoisuus aivoissa tai ei. Ne eivät kumoa mitään metafyysisellä tasolla. Tämä sitoo ne kristillisen teologian sijasta enemmänkin eksistentialismiin. Mutta tämä voidaan nähdä jonain joka kertoo että eksistentialismi ei ole kenties kovinkaan vahvasti irtautunut uskonnollisen teologian sävyttämistä tietoisuuskonsepteista.

Luonnollisesti koska olen esittänyt tämänlaisen syytöksen, on minun myös argumentoitava asian puolesta jotenkin.

On kenties helpointa aloittaa filosofisesta zombiesta. Siinä kaiken ytimessä on zombie joka käyttäytyy ja näyttää tavalliselta ihmiseltä. Ne kertovat vitsejä eivätkä ulkoisesti eroa mitenkään tavallisista ihmisistä. Niiltä kuitenkin puuttuu tietoisuus omasta tietoisuudesta. Ne toki vastaavat kysyttäessä että kokevat olevansa tietoisia, mutta ne eivät oikaesti ole. Ne reagoivat aistiärsykkeisiin kompleksisesti mutta niillä ei ole kvalioita.

Tätä argumenttia vastaan on muutamiakin vastaväitteitä. Otan tässä esiin kuitenkin sen että Daniel Dennett on huomauttanut että tässä tärkein piilopremissi tehdään jo siinä että oletetaan että tämänlainen zombie on ylipäätään mahdollinen. Tämä oletus kantaa sisällään ne seikat jotka saavat argumentin toimimaan. On kuitenkin täysin mahdollista että olisi tilanne jossa tämä ei ole ollenkaan mahdollinen tai relevantti konsepti. Tätä voidaan toki kiertää sitä kautta että argumentti on nimenomaan episteeminen. Se ei koske sitä mitä maailma voi olla tai ei voi olla metafyysisesti. Se ei kumoa fysikalistista mieltä vaan ajatuksen siitä että voisimme tietää sellaisesta. Tässä mielessä Dennettin huomio johtaa pattitilanteeseen. Jos ottaa apupremissiksi että zombie on mahdollinen, on argumentti relevantti. Ja jos ei ole, se on turha. Joten tässä ollaan pattitilanteessa.

Itse ottaisin asiaan hieman erilaisen kannan. Ottaisin enemmänkin esiin ajatuksen siitä että jos filosofisen zombien käyttäytyminen jätettäisiin syrjään ja katsoittaisiin sitä miten sen mieli on rakentunut. Näin ollen jos filosofinen zombie laitetaan aivojenlukumasiinaan, sellaiseen kuvitteelliseen missä on täydellistä teknologiaa joka ohittaa nykyajan aivojenkartoituslaitteet. Mutta joka on kuitenkin naturalistinen. Se mittaa kaikenlaista. Tässä kohden esiin tulee se, että jos filosofisen zombien aivotoiminta on aivan identtistä kuin eifilosofisella zombiella, eli aidosti tietoisella mielellä, niin esitys vaatisi sen että aivoilla ei olisi merkitystä tietoisuuden kannalta. Näin ollen oltaisiin pakotettuja ottamaan jonkinlainen konkreettinen tuki sielukonseptia vastaan. Tai sitten tehdä niin että tosiasiassa on oltava jokin aivotoiminnallinen ero joka silti johtaa siihen että filosofinen zombie käyttäytyy kuten muutkin, mutta ilman tietoisuutta.

Dennettin ajatuksen takana on, omasta näkemyksestäni poikkeava, mutta sinänsä looginen ja melko pitkällinen ajatusketju. Hän korostaa että Alan Turingin kehittämässä Turingin testissä on se nokkela puoli että toimiakseen keskusteluissa mielen rakenteen täytyisi olla sellainen että se olisi myös tietoinen. Ajatus on ymmärrettävä. Jos nimittäin mietitään kaikkia keskusteluvaihtoehtoja, voidaan huomata että lauseet ovat rajallisen mittaisia. Mutta niitä on monta. Ne voitaisiin periaatteessa tehdä luetteloversioksi. "Kun A niin B". Kun kaikki keskusteluvaihtoehdot pitäisi listata läpi lista kasvaisi infinitesimaaliseksi. Siksi olisi syytä tiivistää luetteloa ja tehdä siitä jonkinlainen interaktiivinen tiivistetty verkko jossa on heuristiikka ja sisäinen mittaustapa, mahdollisesti jopa jonkinlainen satunnaisuuden tai pseudosatunnaisuuden lähde. Ja kun näitä rakenteita lisätään päällekäin, kokonaisuus olisi jotain jota pitäisi sanoa tietoiseksi. Ellei sitten oleteta että fysikalismi olisi tyysin mahdotonta, joka taas ei ole enää epistemologinen vaan ontologinen kannanotto.

Ajatus ei toki ole huono. Ja se palauttaa keskustelun suoraan zombeista kiinalaiseen huoneeseen. (Argumentit ovatkin tavallaan lähisukua.) Kiinalaisessa huoneessa on kysymys eräänlaisesta Turingin testin arkkivasta-argumentista. Siinä huoneen sisään syötetään signaali, kiinalaisia merkkejä, ja ulos tulee lappu. Lapussa on keskustelullinen vastaus. Laatikko on suljettu, eikä nähdä onko sisällä oleva kissa elossa vai kuollut. (Tai siis ei kissa, eikä elossa vai kuollut. Vaan onko lappu tuotettu mutkikkaalla koneistolla vai ihmisen toimesta. Se, onko. Alluusiohuvittelu sallittakoon yksityisbloggaajilta.) Searlen mukaan teknologia voisi kenties tuottaa keskustelua, mutta se ei silti ymmärtäisi ja olisi tietoinen. Kalkyylisidottu mekaniikka, hienostunutkin, ei siis ole sama kuin kvalian kanssa reagointi. Keskustelu olisi mahdollista mutta silti vain temppu.

Itse olen tässä astetta vähemmän Dennettin ja astetta enemmän Searlen kannalla. Syynä on se, että koko kiinalaista huonetta sävyttää intuitioiden ohjailu. Dennett on itse asiassa tutkinut asiaa ja huomannut että Searlen argumentin uskottavuus johtuu viidestä intuitioihin vetoavasta kohdasta jotka eivät ole argumentatiivisesti kovin vakuuttavia. Hän on tässä oikeassa. Argumentti voidaan muokata premisseiksi joista seuraa johtopäätös. Mutta premisseistä ja niiden relevanssista voi sitten olla erimielinen.

Itse en kuitenkaan näe että Dennett olisi täysin oikessa. Hänhän korostaa että toiminta viittaa vahvasti tietoisuuteen. En ole kovin viehättynyt tästä ajatustavasta. Siinä on kenties astetta liikaa sitä essentialismia jota vierastan Intelligent Designin kohdalla. ID -läinen voisi tietysti itse asiassa jopa sanoa Searlen kiinalaiseen huoneeseen että "Kiinalainen huone näyttelee kommunikaatiota koska siihen on salakuljetettu designiä huoneen ohjelmointiargumentteihin. Kieli ja vastaukset on ohjelmoitu." Eli laatikko kuvaa älyllisyyttä mutta ohjelmoijan älyllisyyttä. Argumentti tässä ID -muodossa on kuitenkin siitä valaiseva että se viittaa yhteen Searlen argumentin perusoletukseen jonka varassa rakennelma nojaa.

Itse tarkastelisin kuitenkin enemmän sitä että oikeasti Searlen huoneen "lappu sisään-lappu ulos" ei riitä. Jotta voi vastata onko laite älyllinen vai ei ei riitä että tietää onko sisällä ihminen vai koneisto. Täytyy tietää laatikon toimintaperiaate. Uskoisin että keskustelut tiivistyvät infinitesimaalisen suuriksi kokonaisuuksiksi. Ne voi jossain mahdollisessa maailmassa älyttömillä resursseilla tuottaa koneeksi, joten tämä eitietoinen ohjelmoitu älykkyys olisi mahdollinen. Mutta jos siinä on käytetty tiivistettyä rakennetta joka muistuttaa ihmisaivojen toimintaa olisi järkevämpää kutsua laitetta älykkääksi kuin eitietoiseksi. (En usko ehdottomuuden metafysiikkaan. Sellainen sopii johonkin loogisen positivismin edeltävään hybristunnelmaan. Sillä ei ole sijaa nykyajan luonnontieteenfilosofiassa. Eikä sitä saisi kannattaa muuallakaan.)

Molemmat näistä ajatuksista voidaan asettaa nyt sitten Chalmersin jaotteluun. Hän jakoi aivoja ja mieltä koskevat kysymykset kahtia. Oli "easy problem" ja "hard problem". Niiden ytimessä oli se, että helpot kysymykset olivat luonnontieteelle mahdollisia. Ne koskevat sitä millä neuroverkoilla haistamme, mitä reaktioita tapahtuu kun valo osuu silmään. Mutta ne eivät koskisi sitä miten koemme vaikka punaisen värin. "Easy problem" koskee tietoisuuden toimintaa, sitä mitä se tekee ja millä mekanismein tämä tapahtuu. (Nämä voivat vaatia älytöntä scifiä ja teknologiaa jota emme voi nykyään edes kuvitella. Mutta ne ovat kuitenkin mahdollisia. "Easy" on tässä mielessä hieman harhaanjohtava.) Sen sijaan tietoisuus ja kokeminen ovat subjektiivisia eikä niitä voida havaita.

Jossain määrin tämä jaottelu kummittelee Shallitin kommentissa. Hän tavallaan sanoo että vain kevyet ongelmat ovat relevantteja ja kovat ongelmat ovat sitten melkolailla turhia. Että niihin ei saada mitään kiinnostavaa. Tämä ei ole yllättävä vastaus empirismistä pitävältä, matemaatikolta se on sitten muutamaa astetta yllättävämpi. Mutta kenties tämä kummittelu on tässä kohden puolittaista. Itse asiassa minä ja Dennett kannattavat tässä sellaista linjamaa jossa voidaan ajatella että ero kovien ja pehmeiden ongelmien välillä on eräänlaisessa mielikuvituksettomuudessa. Se, että ei voida kuvitella miten tekniikka voisi, päädytään päättelemään että tekniikka ei myöskään voi.

Itse asiassa voidaan nähdä niin että jos meillä on fysikalistinen mieli, niin sitä kuvastaa sellainen ominaisuus kuin pääsy tietoisuuteen. Minä tiedän millaista on olla minä. Saadakseen tietoa millaista on olla minä on oltava minä. Ja jos tämä on "naturalistista" luonnonlakien alla tapahtuvaa, niin se on mahdollista. Tässä mielessä voitaisiin periaatteessa rakentaa hypertekninen lepakonaivo ja sammuttaa osa omista aivoistani väliaikaisesti ja näin saada minulle tuntemus siitä millaista on olla lepakko. Jos väittää että tämä ei ole mahdollista ottaa kantaa sielun olemassaoloon. Eli kysymys ei enää olisikaan episteeminen - kuten on esitetty - vaan metafyysinen. Mutta niin on metafyysinen toisaalta sekin että oletetaan että naturalistinen mieli on mahdollinen.

Miksi soudetaan ja huovataan tuohon pattitilanteeseen?

Ylläoleva argumentaatio ei varmasti vaikuta kovin vakuuttavalta. Sen premisseissä toistuu sellainen tietty maailmankuvallisuus joka häiritsee tyypillisesti niitä jotka eivät tuota maailmankuvaa jaa. Oletetaan että mieli voi toimia fysikaalisesti -oletuksen vallitsessa ongelmat muuttuvat irrelevanteiksi. Mutta toisaalta nämä premissit sitten ovat siitä vittupäisiä ja idioottimaisia että niissä oletetaan se mistä tavallaan ollaan keskustelemassa. Jos oletetaan että mieli on naturalistinen ja rakennetaan tämän päälle koherentti verkko ollaan luotu maailmankuva, metafysiikkaa, ei epistemologiaa.

Kuitenkin tämä on vain puolet asiasta. Toinen puoli asiasta on huomata että tosiasiassa jotta nämä voidaan torjua on pakko ottaa oletuksia jotka ovat täsmälleen yhtä maailmankuvallisia. Kiinalaiseen huoneeseen ja sen vakuuttavuuteen nojaavat joutuvat olettamaan maailmankuvallisuuksia myös.

Ja minulle ei todellakaan riitä tasapelitilanne tässä kohden. Itse asiassa varsinainen ja julmin puoli argumentissani onkin seuraava. Tein aluksi vertauksen vitalismiin tarkoituksella. Vitalismi ei nimittäin ollut a priorisesti ilmiselvästi väärä. Jälkikäteen se on kuitenkin paljastunut melkoisen huonoksi. Nykyisin jopa Intelligent Designissä korostetaan miten elämän kannalta DNA ja sen emäsjärjestykset ovat tärkeitä. He puhuvat biteistä ja järjestyksestä. Sillä informaatio on korvannut keskustelun kun vitalismille ei ole nähty mieltä. Mielenfilosofiassa avoimelle kartesiolaiselle dualismille on näyttänyt käyneen hieman sama. Mutta sen sijaan kiinalaisella huoneella ja muilla mainitsemillani argumenteilla menee vahvasti. Niitä kannattavat monet aivan järkevät älykkäät ihmiset.

Niissä kaikissa on kuitenkin perusongelma. Joka johtaa siihen että ne eivät ole muuta kuin "filosofis-rationaalisessa mielessä tasapelissä". Ne eivät tuota tutkimusohjelmia vaan ovat enemmän science stoppereita. "Tuota on turhaa tutkia, tuota ei voida tietää mitenkään". Näin niille ei ole tulossa hedelmällistä tuotteliasta tulevaisuutta. Ainut mitä ne voivat tehdä on se, että vastapuoli haaskaa tutkimusaikaa ja -resursseja joron jäljille.

Ja itse asiassa vielä pahempaa. Ne kaikki ovat mahdottomuusargumentteja. Niiden ytimessä on ajatus siitä että tietyt asiat ovat mahdottomia. Ja näissä kohden ei oikeasti tarvita edes todisteita. Jos joku sanoo että ei ole edes periaatteessa mahdollista saada tietoa vaikka kokemuksellisuudesta, se voidaan kumota tarjoamalla loogisesti mahdollinen tila jossa tätä tietoa voidaan saada. Tässä mielessä Dennett ja jopa minä ovat tarjonneet riittävästi tekosyitä sille että asioista voi olla välittämättä. Se, että on olemassa mahdollisuus muuhun on riittävää. Tietyssä mielessä aivokeskeisen ajattelun vastustajia leimaakin se, että he esittävät enimmäkseen jotain argumentistoja joiden oikeassaolosta, niiden peruspremisseistä, voi olla erimielinen. Mutta jotka siitä huolimatta yrittävät argumentoida sitä että "ei voi mitenkään tehdä, ei voi mitenkään tietää". Ja niiden tehokkuus vaatisi sen että tuohon väitteeseen voitaisiin jotenkin erityisen vankasti luottaa. Tämä todellakin tekee niistä heikkoja. Ja näin Shallitin lausunto olikin parempi ja syvempi kuin mitä tieteenfilosofian puolesta loukkaantunut ensin saattoi ajatella.

Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Kuinka Intelligent Design ei ole väkivaltakulttuuri.

"Actually it makes me feel like doing some pain experiments on PZ Myers. I don’t believe he feels pain. All the blood and screaming from my fists pounding his face to a pulp would be nothing more significant than an automobile engine leaking oil and bearings making noise from lack of lubrication. Of course I could be wrong."
(David Scott Springer, "Uncommon Descent", "PZ Myers Vies With Eric Pianka for Top Psycho Scientist Award")

Kirjoitin eilen ID:n oleellisesta lieveilmiöstä, sen uhkailukulttuurista. Tästä saattaa kuitenkin syntyä vääriä assosiaatioita. Yritän selittää asiaa mutkan kautta. Olipa kerran kristillistä uskonnollista metalcorea soittava bändi nimeltä "As I Lay Dying". Sen laulajana toimi mies nimeltä Tim Lambesis. Hänelle avioliittovala oli kova ja suuri asia. Avioero ei tullut kysymykseen. Onneksi Iso Kirja kertoi että avioliitto kestää "kunnes kuolema meidät erottaa". Joten hän keksi hienon tavan päästä vaimosta eroon. Hän päätti palkata ammattitappajan. Valitettavasti Lambesis ei ollut kovin fiksu. Steroidipäissään hän kyseli tappajan perään punttisalilla. Ja hän sattui palkkaamaan kirjallisella sopimuksella henkilön joka sattui olemaan lainvalvonnassa, peiteroolissa, jotta rikollisia saadaan kätevästi narautettua. Lambesis joutui vankilaan. Sen pituinen se.

Tässä tarinassa analogista ID:n kanssa oli se, että väkivallan henkeä oli ilmassa mutta kukaan ei kuollut. Lambesis on inkompetentti tasolla joka muistuttaa siitä että väkivaltakulttuuriksi ei voi leimata pelkästään ruumislukua katsellen. Kuitenkin Lambesiksen ja Intelligent Designin välillä on yksi oleellinen ero. Nimittäin se, että Lambesiksen toimintakonteksti korostaa väkivaltaa jotenin oleellisena. Hän on ympäröinyt itsensä macho bullshit -elementeillä. Intelligent Designin puolella väkivalta tai aggressiivinen maskuliinisuus ei ole ollenkaan tyypillistä. Sen kulttuurissa uhkailu on yksi väline joka otetaan käyttöön ikään kuin suurempien asioiden oikeuttamana. Lamvesiksen kulttuuripiirissä aggroilu taas on se suurempi asia. ; Roolipelivertauksella voisi sanoa että Lambesis on barbaari. Intelligent Design taas koostuu assassiineista tai rogueista.

Itse asiassa Intelligent Designissä toimineista lähinnä Dave Scott Springer on "barbaarimallinen" hahmo. Muut ID:läiset pääsääntöisesti ovat nähneet asiat ensi sijassa PR:än kautta. He ovat kulttuurisodassa. Siinä kontekstissa asiat hoidetaan. Vihollisten tuhoaminen ei ole pääasia. Monenlaiset keinot kuitenkin sallitaan koska ajattelutapa on utilitaristinen ; Suuremmat päämäärät ja kulttuurisodan voittaminen on monien mielissä oikeuttanut pahojakin tekoja. Ja siksi uhkailukulttuuria ilmiselvästi on. Mutta se ei ole itsetarkoituksellista väkivaltaa ihannoivaa kulttuuria. Tämänlainen ajatustapa on liitetty pääasiassa jesuiittoihin. Eikä sitäkään voi järin hyvänä pitää.

Ja tätä demonstroimaan laitoinkin Springerin erikoisen kommentin. Sehän on pinnallisesti melko väkivaltainen. Mutta sen taustalla on enemmänkin Descartesin kartesiolaisen dualismin henki. Ajatus että jos ihmisillä ei ole yliluonnollista sielua, he olisivat vain koneita. Toki ajatus on naturalistista hoopo sen vuoksi että (a) Intelligent Designin oma argumentaatio nojaa konemetaforaan joten sille ihmiset ovat koneita, evoluutikoille peruskäsite on eläin. Ja rotan rääkkäys on isompi paha kuin maljakon särkeminen. (b) Se on rakenteeltaan kehäpäätelmä ; Oikeasti vastapuoli selittää tietoisuuden eri tavalla, ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Springer taas ajattelee että tietoisuus joko on selitetty hänen oman maailmankuvansa tavalla tai sitä ei ole olemassa. ; Lausunto on siis väkivallalla mässäilevä ja väkivallasta nautiskeleva. Mutta sekään ei kuitenkaan heitä väkivaltakulttuurin henkeä. Se on ehdottomasti törkeä ja uhkaava, mutta ei "riittävän raju" mennäkseen suoraan väkivaltakulttuuriksi.

Dualismia ja sielullisia kysymyksiä

Agnostikkona olen luonnollisesti "varovaisen positiivinen" deismin joihinkin muotoihin. Sielukysymys on sitten asia erikseen. Se on nähdäkseni huono konsepti. Sitä vaivaa se, että se on, versiosta riippuen, joko selkeästi tosiasioiden vastainen tai vielä pahempaa, turhia ylenmääräisiä konsepteja soveltava ja älyllisesti laiska.

Siksi minun täytyykin ottaa kaikki sieluargumentit hyvin vahvasti. Siksi olin hyvin kiinnostunut siitä kun minulle kuvattiin Alvin Plantingan ns. "Modal argument". Se on dualismia ja sielua käsittelevä argumentti. Minulle esitettiin että siinä oltaisiin kumoamassa naturalismia. Argumentti paljastui toki joksikin muuksi. Sen sijaan että se suoraan kumoaisi naturalismin, se pikemminkin esittää että naturalismi ei ole hyvin yhteensopiva dualismin kanssa. Itse argumentti itse asiassa on varsin normaalia teologiaa jossa ensin oletetaan dualismi ja sitten rakennetaan sen kanssa koherentti johtopäätös joka on tosi. Ja näin perustellaan että dualismi on sisäisesti koherentti. Eli sen argumentit ovat valideja, ei että se on todella aidosti tosi. Plantinga ei nähdäkseni edes tee niin tiukkaa väitettä jolla hänen argumenttiaan minulle mainostettiin, joten tätä voidaan pitää lähinnä yli-innokkaana sananjulistuksena kuin minään Plantingan vikana. Tosin tämä argumenttirakenteen muutos tekee itse argumentista minulle melko yhdentekevän, jos se ei ratkaise naturalismi vs. dualismiongelmaa vaan koherentisoi jompaa kumpaa näkemystä, se on kannaltani ajanhaaskausta. Jotain johon en halua kuluttaa aikaani ja rehellisesti sanoen ihmettelen miksi kenenkään muunkaan pitäisi.

Kuvaan ja tiivistän argumentin kuitenkin alle.

§1 A:lla on ominaisuus P.
§2 B:llä ei ole ominaisuutta P.
§3 Ja koska meillä ol Leibnizin sääntö (Leibniz’s Law), A ja B eivät ole identtisiä.
Alvin vs. Alvinin ruumis -argumentin muotoilussa voimme hyödyntää tätä huomiota seuraavalla tavalla:
A = Alvin
B = Alvinin ruumis
P = Voidaan kuvitella olemassaolevaksi silloin kuin B ei enää ole olemassa.

Argumentti näyttää sisäisesti validilta. On vaikeaa nähdä miksi sen kanssa pitäisi olla erimielinen. Toki on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi kukaan hyvä kristitty uskoisi tuohon argumenttiin. Sillä Plantingan argumentissa on erikoinen puoli. Jos se oletetaan validiksi, siitä voidaan tehdä erikoisia argumentteja jotka koskevat kolminaisuusoppia.

Plantingan käyttämän argumenttirakenteen mukaan seuraisi se, että jos kysymme kysymyksen "Ovatko A ja B sama asia" olisi huomioitava se että kristinuskon kannalta voisimme olettaa että A on Jumala, luoja, ajan yläpuolella oleva maailman hallitsija. Ja B on historiallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen, Juutalaisten kuningas. Voimme kuvitella mahdollisen maailman jossa meillä olisi joku Jeesus joka väittäisi olevansa Jumala vaikka hän olisikin täysin kuolevainen, ja todistaisi tätä vaikka taikatempuin tai karismaattisin puhein, mutta hän kuitenkin olisi kuolevainen ja Jumalasta irrallinen.

Josta voimme muotoilla argumenttisarjan:
§1: Voin kuvitella Jumalan joka ei ole Jumala.
§2: En voi kuvitella Jumalaa joka ei olisi Jumala, koska tämä väitelause olisi sisäisesti ristiriitainen.
§3: Jeesuksella on siis ominaisuus jota Jumalalla ei ole. Hänet voidaan kuvitella tietynlaiseksi kun taas Jumalaa ei ole.
Josta seuraa se, että Jeesus ja Jumala eivät ole identtiset. Eli he eivät jaa samaa essenssiä. Mikä taas tarkoittaa sitä että kolminaisuusoppi on väärä.

Erikoinen mutka matkassa.

Kuitenkin argumentti on jotain muutakin kuin ajanhukkaa. Sillä se demonstroi erään hyvin "hienon metafyysisen periaatteen". Sellaisen jota on kenties muuten vaikeaa kuvailla. Plantingan argumentti itse asiassa tarjoaa hyvän ja helppotajuisehkon tavan demonstroida tätä.

Mielikuvien ohjaamiseksi oikeaan suuntaan korostan miten omalla tavallaan Plantingan pikkuoravan ruumiillisuutta koskeva argumentti muistuttaa intuitiivisesti klassista ontologista jumalatodistusta. Ongelmaa jossa täydellisyys ja Jumaluus olivat todistettuja koska olemassaoleva täydellinen on täydellisempi kuin eiolemassaoleva täydellinen. Joka johtaa klassiseen "täydellinen saari" -vasta -argumenttiin. Argumenttiin joka esimerkiksi Esa Saarisen "Symposiumissa" selittää että: "1. Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet. 2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa. siis: 3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa." Joka ei tietysti todista että tätä saarta on oikeasti olemassa. Se mitä voimme kuvitella ei ole sama kuin se mitä on.

Plantingan virhe nojaakin Leibnizin lain soveltamiseen. Tässä kohden metafyysikot ovat pitkään tiedostaneet että tässä kohden tarvitaan juuri samanlainen käsitteenjako hienompiin osakokonaisuuksiin kuin minkäkaltainen on tehty siinä että "jokin ajatellaan todeksi" ja "jokin myös on tosi". Tässä kohden jako koskee astetta vaikeampaa asiaa ; de dicto - da re -jaottelua.

Plantinga on itse asiassa itse nuoruudessaan soveltanut näiden konseptien eroavaisuuksia hienosti. Ja hän itse asiassa monesti tuonut tätä jaottelua esiin ja painottanut siitä miten de dicto-de re -virheitä tulee varoa. Ja häntä huoletti nimenomaan Leibnizin lain (Leibniz law) soveltamisalueet. Toki aihe on vaikea ja siinä virheen tekeminen on ymmärrettävää. Tämän huomion jälkeen hänen argumenttinsa näyttää lähinnä niiltä matemaattisilta leikeiltä joissa saadaan yllättäviä tuloksia sillä että jossain prosessin vaiheessa jaetaan nollalla joka on piilotettu X:n sisään. Niiden ymmärtäminen tuo aina hienon fiiliksen. Sillä vaikka niissä on virhe, ne eivät sentään ole aivan helppoja.

Jos otamme esiin esityksen jonka mukaan "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun hänen ruumiinsa on tuhottu" lähempään tarkasteluun voimme huomata että;
1: Jos se on de re -tasolla tehty väite, niin Plantinga olettaa prosessissa oman johtopäätöksensä ja sortuu kehäiseen ajatteluun. Sillä tässä muodossa "entiteetti joka täyttää Alvinin roolin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis ei". Tätä väitelausetta ei voida tehdä ennen kuin on esioletettu implisiittisesti että Alvinin ruumis ei ole identtinen Alvinin ruumiin kanssa, joka taas on päätelmän lopputulema jota tässä yritetään demonstroida. Siksi esitänkin tätä tulkintaa Plantingan argumentista ei pidä tehdä. On tervettä katsoa että Plantinga on tarkoittanut juuri toista tapaa tulkita argumentti. Ainakin niin kauan kuin on olemassa muita tulkintatapoja jotka nekin eivät ole virheellisiä.
2: Jos se sen sijaan on de dicto, niin siinä vaiheessa hän väärinkäyttää Leibnizin lakia juuri sellaisella tavalla josta Plantinga on itse ollut huolissaan aiemmin. Tässä tilanteessa virhe on vähemmän ilmiselvä, mutta olemassa. Jos otamme käsittelyyn statementin "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis on tuhottu" se muotoutuu de dicto -tasolla kokonaisuudeksi jossa kysymys on siitä että "on mahdollista että on olemassa entiteetti joka täyttää Alvinin roolin ja voi olla olemassa silloin kuin Alvinin ruumis ei ole olemassa". Ja Leibnizin lakia ei voi soveltaa tähän versioon.

Tiivistäen ja täsmällistäen voisinkin selittää asian seuraavasti

Jos meillä on A joka on "todellinen Alvin". Eli Ax on tosi jos x on oikea Alvin mutta väärin muussa tapauksessa. Jos dualismi on tosi, niin Ax on epätosi kun x on Alvinin ruumis. Mutta sitten meidän pitäisi jotenkin uskoa että Ax on tosi kun x onkin Alvinin sielu. Koska dualismin mukaan Oikea Alvin on hänen sielunsa ja ruumis on vain väliaikainen tomumaja. Tästä seuraa se, että jos P on ominaisuus joka voi olla olemassa ilman Alvinin ruumista. Px on selvästi väärin kun x on Alvinin ruumis. Plantinga siis viittaa mahdollisuuteen siitä että dualismin maailmassa on ihan mahdollista että kuolema ei ole kaikki ja Alvin voikin olla olemassa sen jälkeen kun Alvinin ruumiista aika jättää. Ajatus tuntuu lohdulliselta ja jollain tavalla mahdoliselta.

Mutta jos alammekin siirtämään huomiotamme siihen että:
1: de re: ∃x(Ax ∧ ◊Px) joudumme olettamaan että dualismi on oikeassa fysikalismi on väärässä voidaksemme mitenkään saada tästä argumentista totta. Mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu suoraan Px:än. Josta seuraa se että ◊Px on x modaalinen ominaisuus. Eli rakenne viittaa itseensä. Ja koska Plantinga on todistamassa että dualismi on tosi - ja vähemmässä määrin vihjaamassa että fysikalismi on väärässä - hän ajautuu varsin syvällä tasolla omiin premisseihinsä käpertymiseen.
2: de dicto: ◊(∃x(Ax ∧ Px)) tämä versio nojaa siihen että mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu koko lauseeseen ∃x(Ax ∧ Px). Joka tarkoittaa sitä että modaalinen ominaisuus ei viittaa x:ään vaan paljon suurempaan kokonaisuuteen. Ja koska tässä argumentissa sovelletaan Leibnizin lakia (Leibniz’s Law) jonka kohdalla de dicto -tasoon liitetty argumentointi ei ole hyväksyttävää on argumentti epätosi hyvin mielenkiintoisella tavalla ; Sinänsä validi argumenttirakenne kohtaa sinänsä validin prosessointimetodin. Argumenttirakenne vain on yhteensopimaton sen prosessointimetodin kanssa. (Siksi nollalla jakaminen onkin hyvä vertaus.)

Yllättynyt loppukommentti.

Itselleni Plantingan argumentti johti minut miettimään ihmisten ominaisuuksia ja pysyvyyttä hyvin vahvasti. Tämä johti mielikuvani muihin sfääreihin, kyseisen argumentin ulkopuolelle. Tämä taas vahvisti entistäkin vahvemmaksi sitä näkemystä jota olen aiemminkin ilmituonut. Eli sitä miten ruumiillinen ihmiskuva itse asiassa muuntautuu pakosti jonkinlaiseksi Theseuksen laiva -ongelman kaltaiseksi. Vanhenemme ja muutamme muotoamme. Joten miten itse asiassa voimme viitata olemassaoleviin piirteisiin ja viitata tähän jonain pysyvänä. Kenties elämänkerrallinen muistimme rakentaa meistä pysyvämmän kuin oikeasti olemme ja kutsumme tätä sitten itseksemme jota oletamme joksikin vakioksi. Onko persoona ja identiteetti siis itse asiassa illuusio? Olisin Plantingan ajatusten ohjaamana halukas esittämään nimenomaan näin.

Näkemykseni ovatkin tältä osin maallisempia ja sidotumpia asioiden fysikaaliseen luonteeseen. Plantinga taas pyörittää määritelmiä, premissejä ja vastaavia. Joka tarkoittaa sitä että hänen konseptinsa ovat abstrakteja ja ei-empiirisiä. Sen lisäksi hänellä ei mene kovin hyvin edes siellä. Tämä itse asiassa näyttää korostavan filosofiassa olevaa trendiä jonka olen ollut huomaavinani. Traditionaalinen mielenfilosofia - tai oikeastaan sen einaturalistiset versiot joita klassinen humanismi että teologia ovat käyttäneet - ovat jonkinlaisessa taantumustilassa. Tietoisuuskysymyksissä on yllättävänkin laajasti siirrytty neurotieteiden filosofiaan ja kognitiotieteeseen. Olen luonnollisesti varsin tyytyväinen tähän noin isoissa linjoissa. Plantinga on kenties enkelien puolella, mutta myös häviäjien puolella.
1: Mutta toisaalta asiassa on varjopuolensakin. Olen jotenkin hämmästynyt siitä miten nimenomaan neurologiaa ajetaan esimerkiksi etologian yli. ; Kun esimerkiksi puheenaiheena on se, voiko ihminen ymmärtää ja imitoida toista, henkenä on liiankin helposti se että kysymys redusoituu vain peilineuronikysymykseksi. Vaikka tosiasiassa neurologiaa ilmankin voitaisiin selvitä. Riittää että katsotaa ihmisen käyttäytymistä, ja tiedetään että jokin selitys tälle samastumis-imitaatiokyvylle on olemassa. Peilineuronit ovat siis lähinnä added bonus.

Pieni huomautus : Placebo, tuo mielen voitto materiasta

Olen agnostikko Jumalaa kohtaan, mutta jos kysymys olisi ihmisen sielusta olisin ehdottomasti ateisti. Tämä hämmästyttää monia. Heistä ajatus sieluttomuudesta olisi epätieteellisyyttä. Tässä käytetään usein placeboa vastaesimerkkinä ; Henkenä on se että kin mieli vaikuttaa muuhun kehoon, ei mieli olisi ruumiin hallinnassa vaan ruumis mielen. Moni luulee että placebo tulisi skeptikolle yllätyksenä. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he näin luulevat, koska tämä placebon esilletuominen on hyvin tavanomaista ja suorastaan klisee.

Kuitenkin koko ajatus siitä että placebo on mielen voittoa aineesta toimii jos ja vain jos peruspremissinä on että mieli ei ole fysikaalista (ei fysiikkaan emergentissä tai redusoituvassa suhteessa). Ja tämä sitten on se mitä se argumentti yrittää todistaa ; Huima älyllinen saavutus on siis se, että olettamalla  kartesiolaisen dualismin olevan tosi saadaan päätelmä jossa kartesiolainen dualismi on tosi. Petitio principii -rakenteet eivät herätä syvää luottamusta niihin vetoaviin tahoihin.

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Tekosyyttelijät

"Ajattelun lopputulos tuskin voi olla täydellinen maailman empiriinen selittäminen. Ajattelun inspiraationa voi olla Totuus. Kannustimena perspiraatioon edellämainitun egoistinen ja pinnallinen versio, Halu Olla Oikeassa. Ajattelun lähtökohta sen sijaan on pelko, nälkä, himo ja halu lyödä kanssaihmisiä päähän tiiliskivellä."
(Tuomo Hämäläinen)

Rationaalisuus liitetään perinteisesti selittämiseen ja ymmärtämiseen. Argumentti ja perustelu ovat ikään kuin järjellisyyden perusmäärittelyjä. Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa ajateltiin että sielu on erillään ruumiista ja että sielulla oli kyky ajatella ja ohjata ruumista. Descartesin maailmassa kaikki alkoi epäilystä, jolla saavutettiin varmuus ajattelun olemassaolota. Ja siitä kiivittiin dualismin ja Jumalan avulla ajatukseen jossa aistit ja järki olisivat luotettavia. Ja rationaalisuus oli peräti kytköksissä äärimmäiseen transsendenttiin, Platonin ideamaailmaan.

Tämä on sitten johtanut siihen, että objektiivisuutta on pidetty emotiottomuutena ja jonain jossa "henki" ikään kuin irtautuu subjektiivisesta "lihasta". Tosiasiassa muisti tekee meille hieman kuten "Forrest Gumpille" aiemmassa tulkinnassani. On vaikeaa tietää milloin selitys on totuutta ja milloin se on tarinankerrontaa.

Oliver Sacks kertoo "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" -teoksessa potilaskertomuksen joka kuvaa oikeaa neurologista häiriötilaa. Kuvaus "Herra Thompsonista" joka sairastaa Korsakovin oireyhtymää on melko raju. Karkeasti sanoen häneltä puuttuu muisti. "Herra Thompson" muistaa elämäänsä vain muutaman sekunnin taakse. Muisti ikään kuin painuu tyhjiöön. "Herra Thompson" ei kuitenkaan elä ällistyksessä. Päinvastoin, hän selittää todellisuutta ympärillään. Ulkopuolisista voi olla omituista, että "Herra Thompson" tunnistaa muutaman minuutin aikana Sacksin tusinaksi eri ihmistä. Kuitenkin Thompson itse ei näe että hän olisi ristiriitainen tai tietämätön. Hän ei myöskään teknisesti ottaen valehtele, eli hän on aivan varma siitä mitä hän tulkitsee.

Tämä ei ole ainutlaatuinen oireyhtymä. Esimerkiksi Antonin oireyhtymässä sokea ihminen ei tiedosta olevansa sokea. Vaikka hän ei osaa sanoa mitä hänen edessään on, eikä hän selvästi osaa reagoida näköärsykkeisiin edes väistämisreflekseillä, he sepittävät tekosyitä sille miksi he kaikesta huolimatta näkevät. Tässäkään kysymys ei ole valehtelusta, vaan siitä että aivot rakentavat selityksiä automaattisesti. Eikä aistinelimistö ole ainut. Antonio Damasio kertoo siitä, miten vakavat aivovammat voivat joskus johtaa (muunkin ruumiin) halvaantumiseen, joissa erikoisena piirteenä on se, että henkilö ei koskaan kykene tiedostamaan halvaantuneisuuttaan. Hän selittää miten hän voisi halutessaan liikkua.

Samoin ihmiset joiden aivokurkiainen on leikattu, esimerkiksi epilepsian vuoksi, ovat siitä erikoisia että he näkevät asioita joita he eivät tiedosta sitä tai osaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Kuitenkin he reagoivat noihin näkemiinsä asioihin. Esimerkiksi jos heidän toiselle silmälleen näytetään hassuja kuvia, he voivat nauraa. Reaktiot selitetään sitten vaikka sillä että tutkijan laite on hauska. Samoin kauhukuvaston näyttäminen voi johtaa siihen että tutkijaa syytetään pelottavanoloiseksi. Mielenkiintoista on, että vaikka selitys on päälleliimattu, ei aivokurkiaisen katkaiseminen johda siihen, että ihmiset selittäisivät että he eivät tiedä miksi tekevät siten kuin tekevät.

Michael Gaszzaniga yhdistää selitystarpeen aivojen rakenteisiin. "Who's in charge?" -teoksessaan hän kertoo miten vasemman aivopuoliskon puolella olevaa eri aivoalueiden yhdysalueena toimivaa aivomoduulia Tulkitsijaksi. Tässä kohden merkittävää onkin tiedostaa, että vaikka kaikki ylläolevat olivat aivojen epänormaalia käytöstä, niin emme kuitenkaan kovin paljoa eroa "Herra Thompsonista". Meille rakentuu valemuistoja ja selitämme Kahnemanin systeemi 1 kautta tekemiämme esitietoisia ratkaisujamme ja puemme ne jälkikäteen selityksiksi.

Timothy Wilsonin "Stranger to ourselves" kuvaa miten valintoja tutkivassa aineistossa nousee esiin se, että valintoihin löytyy syy, vaikkapa se että suositaan oikeanpuoleisia kappaleita, mutta selitykseksi löytyy aina jokin muu syy. Tilanteet voivat olla "hassunhauskoja" kun samanlaisista sukkahousuista valitaan toinen ja selitetään valinnan syyksi jokin tämän sukkahousun ominaisuus. Vaikka siinä toisessa on täsmälleen sama ominaisuus.

Etenemme koska muistimme on lyhyempi kuin kehä jota kierrämme. Tämä tarkoittaa sitä että Descartesin cogito -oivallusta edeltävälle epäilylle on perusteita. Sen sijaan mielen ja ruumiin erottelu toisistaan, jako objektiiviseen ja tunteelliseen, on sekin yksinkertaisesti hylättävä. Samoin voimme heittää roskiin kaikki ajatukset jostain warrantista joka takaa että ihminen voi lähestyä tiedettä ja tietämistä klassisen positivismin mukaisella asenteella.

Sairaat aivot - ja muita näkemyksiä mielenterveydestä

Nykyaikana on aivan tavallista kohdata näkemyksiä jossa kyseenalaistetaan ties mitä asioita. Ei pidä yllättyä jos joku kiistää evoluution, ilmastonmuutoksen tai vastaavan. Erityisen innokkaasti huomio näyttää keskittyneen ruokaan ja lääketieteeseen. Tämä on tietyllä tavalla johtanut vastaankirjoittamisen periaatteen kautta siihen että "skepsis ry" näyttää minun silmiini vuosi vuodelta yhä vähemmän filosofiselta ja yhä vahvemmin ja lähemmin insinööritieteiltä ja sen esitykset jonkinlaiselta kuluttajansuojelujärjestöltä. Osa pitää tätä pragmatismia hyvänä.

On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.

Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.

Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.

Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.

Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.

Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.

Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)

Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)

Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.

Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.

Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.

Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".

Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.

Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.

Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.

Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)

Pieni ajatus : Hengen energioista

Kun kuuntelee nykyajan henkisyyspuhetta, korostuu usein sana "energia". Tämä on kenties omituisimmillaan New Agessa, mutta sana vilahtaa varsin tavallisesti myös "kristillisissä piireissä". Tämän puheen taakse on pakko nähdä pidempi perinne.

Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.

Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".

Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc², se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)

Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.

Viva il Coltello!

Emil Anton arvioi - tai oikeastaan nuoleskellen esiintuo ja referoi - Antti Nylénin "Tunnustuskirjaa". Ytimessä on Nylénin kääntyminen. Ja suhde esimerkiksi ateismiin. Nylén ottaa esille sen että ateismi on kauhean sivistymätöntä "Nylén ei kuitenkaan jätä ateismia (tai paremmin nykyateismia) rauhaan. Nylén peräänkuuluttaa sivistynyttä ateismia (niin kuin valistusaikana), nykyateismi on "kristofobisesti sävyttynyttä sekularismia" tai "luonnontieteen kohottamista kaikkien asioiden selitykseksi", ja nämä molemmat ateismin lajit ovat "erittäin ikävystyttäviä" (s. 85). Nylén ihmettelee, miten vähän ateistit pohtivat Kristusta." Ja sitten hän ottaa esille hautaamisen. ""Ei ole mitään rationalistista, ateistista syytä, miksei ruumiilla saisi leikkiä. Miten mätänevän lihakasan 'häpäiseminen' edes olisi mahdollista tieteellis-ateistis-materialistisessa katsannossa? Eikö koko ajatus ole mieletön? Voiko kiven tai tyhjän viilipurkin 'häpäistä'?" (s.55) Nylén ei tyydy siihen, että hänen argumenttinsa johtaisi ateismista teismiin, vaan se saa heti loisteliaan yhteiskunnallisen jatkosovellutuksen:  "Kuolleiden kustannuksella ilakointi ei kuitenkaan rajoitu popkulttuurin marginaaleihin [--]. Pakkomielteisen kuolemankaivelun näkyvin ilmentymä ovat tietenkin iltapäivälehdet, joiden parissa suuri osa kansasta suorittaa päivittäisen nekrofilia-aktinsa [--]. Hyvän uutisen runkona iltapäivälehdessä on: 'Joku kuoli.' [--] En tiedä, mitä lehdet maksavat kioskinpitäjille ja kauppiaille siitä, että nämä panevat heidän veriset saaliinsa julkisille paikoille roikkumaan." (s. 57-58)"

Nylénin lausunto on erikoinen. Sillä tosiasiassa jos hän olisi tutustunut ateistejen tuotantoon hän tietäisi että asia ei juurikaan ole näin. Nylén aivan selvästi vaatiikin "sivistynyttä ateistia" joka käsittelisi Jeesusta relevanttina. Pohjimmiltaan hän kuitenkin itse ei ole valmis samaan vaan sivuuttaa "erittäin ikävystyttävänä" ateistisen katsantokulman. Nähdäkseni maailmankuvassa sisäinen koherenttius ja vastaavat ovat tärkeitä. Joten ei ole mitään lähtökohtaista syytä miksi pitäisi ylipäätään ollakaan kiinnostunut asioista jotka eivät kiinnosta. Näin Nylénin ei tarvitse olla kiinnostunut ateismista eikä ateistejen jeesuksesta.

Mutta sitten on se mikä koskee kaikkea asiallista keskustelua. Sen minimisääntönä on se, että kritiikin kohde tunnetaan edes jotenkin. Tässä kohden Nylén ei voi mennä tekemään mitään ateistien kuolemansuhteen määrittelyä tutustumatta asiaan. Ja kun katsoo hänen argumentaatiotaan, on selvää että hän ei ole tutustunut kritiikkinsä kohteeseen. Tämä ei ole ainutlaatuista. Itse en nimittäin ole löytänyt yhtään ainutta käsittelyä jossa ateismia olisi käsitelty kunnollisesti. Se on aina koostunut olkiukkopohjaisista syyttelyistä.

Jos Nylén olisi tutustunut uusateistejen etiikkaan, hän olisi varmasti hyvin erimielinen hautausasioista. Koska hän ei ole tutustunut, hän käyttää perinteistä tietyllä tavalla määriteltyä moraalimallia ja syyttää että ateismi olisi samaa kuin nihilismi ja arvotyhjiö.
 1: Joka on herjaus, jota voi odottaa kaikilta sellaisilta jotka ovat lähtöisin uskonnoista joista on (a) ollut aivan järkevää tappaa roviolla erimielisiä (b) jotka vielä pitkään "sivistyneelle ja valistuneelle ajalle" asti pitivät aivan asiallisena että lapsia kastroitiin kastraattilaulajiksi että heidän uskonnollisiin rituaaleihinsa saataisiin musiikkia. (c) Joka nykyään suojelee pedofiileja ja myötävaikuttaa AIDSin leviämiseen enemmän kuin mikään muu ideologia. Siis sellaiselta joka on täysin vieraantunut kaikesta inhimillisestä eettisyydestä.

Ytimessä lienee väärinymmärrys siitä mitä "tieteellinen maailmankuva" tarkoittaa. Nylén edustaa sitä kantaa jossa etiikka ja tiede erotetaan toisistaan koska etiikka ei ole mitattavissa. Ateismia katsoessa tässä kyse on nimittäin kysymys lähinnä yliluonnollisiin ilmiöihin vetoamisen puutteesta, jolloin ateistien etiikka on vain sitä että lähtökohtaisesti tieteen metodien ulkopuolisten ainesten poisjättäminen on oleellinen osa prosessia. Esimerkiksi uusateistien Sam Harris on kirjoittanut "Moraalinen maisema" -teoksen jossa ytimessä on is-ought -ongelman kiertäminen juuri moraaliasioissa. Eli miten moraalinen ateisti lähestyy etiikkaa. En toki pidä Harrisin lähestymistavasta, mutta toisaaalta en ole ateisti. Mutta Nyléninikin pitäisi tajuta sen verran että jos käsitellään ateistien moraalikäsitystä, on katsottava miten ateistit määrittelevät moraalin ja lähestyvät sitä. Sen sijaan että annettaisiin "sivistyneen ateismin" määritelmäksi se että alistuu siihen että uskovaiset saavat olkiukottaa ja herjata heitä aivan miten tahansa ja että ateistien tulee hyväksyä uskovaisten yliasema ja yksinoikeus moraaliasioissa.

Harris korostaa suomennoksensa takakannessa asti että "Moraali ei ole tieteen ulottumattomissa, vaan se on osa aivotoimintaamme. Tiede osaa mitata aivotoimintaa ja tehdä sitä koskevia kokeita ja päätelmiä, joten moraalikin on tutkivan tieteen piiriin kuuluva ilmiö. Harris kuvaa miten moraaliin liittyvä aivotutkimus on jo nyt mahdollista." Harris määrittelee moraalin lähteeksi ihmisen. Hänen ratkaisunsa on se, että moraali on vähän kuten politiikkaa ; Se on inhimillisen toiminnan seuraus ja heijastuma joka ei välttämättä heijastele yhtään mitään ihmiskuntaa suurempaa. ; Harrisin kirja on periaatteessa tieteenfilosofian ja etiikan välille sillan rakentamista. Ja kun tieteessäkin on "absoluuttinen verifiointi" haudattu ja tyydytään fallibilismiin, ja tätä kautta ehdoton varmuus on vaatimuksena tieteelle "pelleä". (Eikä positivismin kaatuminen tuhonnut tiedettä, päin vastoin nykyään tieteellä menee kovempaa kuin koskaan.) Ja sama koskee tietysti etiikkaakin. Valtaosa ns. objektiivisen moraalin kumouksista ajautuukin ongelmiin juuri siksi että ne vaativat ehdottomuutta ja lopullista varmuutta ja ikuisuutta. Jotka taas eivät ole heidän moittimansa etiikkakäsityksen aksioomien mukaista. (Se on silloin yhtä järkevää kuin moittia falsifiointia kannattavaa tieteenfilosofia siitä että verifiointi ei ole mahdollista. Nähdäkseni falsifiointikeskeisyyttä on syytäkin kritisoida, mutta tällä kulmalla moittiminen on tehotonta, väärin ja epärationaalista.)

Toisaalta Harrisista ei ole juuri mitään apua sovelluskysymyksissä. Sillä hän tuottaa taustan, eikä kuvaile yksityiskohtia. Toisaalta tähän löytyy yllättävän kova kombotettava. Nimittäin uusateistien suosima (ja minunkin suosittelemani) Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat". Se on kognitiotieteellinen - ja myös aivotoimintaa ja muuta empiiristä tutkimusmateriaalistoa käyttävä - selitystapojen haku. Kirja on siitä ovela, että se on vanhempi kuin Harrisin "Moraalinen maisema". Ja se sisältää periaatteessa sen yksityiskohtaistamisen joka Harrisin kirjasta puuttuu. Uskontokeskustelussa kombo on lähes lyömätön, sillä Boyer käsittelee teoksessa juuri uskonnollisuuteen liittyviä moraalikysymyksiä. Niin ruokaa koskevat tabut kuin ajatus ihmisen salaisuudet tuntevasta henkiolennosta kuin uskontojen sisäisestä sosiaalisesta rangaistuskoneistosta tulevat läpikäydyksi. Moraali, kuri, kurittaminen, normit ja dogmit tulevat läpikäydyksi.

Mielenkiintoista ja Nylénin kannalta oleellista onkin se, että tässä kirjassa kuvataan s 232-260 kuolemaa, ruumiiden käsittelyä että hautaamista. Teksti on yllättävän tiivistä ja se sisältää hyvin monia erilaisia elementtejä. Teksti on itse asiassa niin tiivistä ja suhteellisen hyvin lähteistettyä, että sitä on hyvin vaikeaa esittää tämän tiiviimmässä muodossa. Lähes 30 sivua empiiristä tutkimusta siitä miten ihmisten mieli käsittelee hautaamiseen liittyviä asioita. Siinä on moniakin elementtejä, yksi asia ei selitä hautaamista vaan se on usean selkeästi havaittavan kognitiivisen ilmiön seuraus.
 1: Yksi niistä on se, että ruumiissa on kontaminaation riski. Ruumiiden kohdalla kuolinsyy voi olla sairaus joka tarttuu. Ja vaikka ei olisikaan, niin ruumis mätänee. Jos Nylénin mukaan nekrofilian ja ruumiiden kanssa leikkimisestä ei voi sairastua, niin johan on.
2:  Itse asiassa hautaamiseen liittyen uskonnolla on itse asiassa suuria ongelmia. Sillä uskonnot - esimerkiksi Nylénin kannattama katolisuus - keskittyvät yleensä sieluun. Ruumis on päin vastoin vain väliaikainen asumus. Egyptiläisessä uskonnossa hautaamisessa oli uskonnon kannalta rationaalinen käsittely. Mutta esimerkiksi kristillisesti ruumis on teknisestä ottaen vain kasa mätänevää lihaa.
3: Intelligent Designin tematiikan sävyttämästi tai kartesiolaisen dualismin kautta voidaan sanoa että ihmisen ruumis on kone jossa sielu elää. Ruumis joka on kuollut on mennyt rikki ja sielu on muualla. Joten ruumis on oikeasti teologisesti vain kasa mätänevää lihaa, rikki mennyt astia. Sille miksi hautajaisrituaaleja tehdään onkin muut kuin uskonnollisesti järkevät ja perustellut syyt. Ja -yllätys yllätys- ne löytyvät Boyerin kirjasta.

Itse asiassa ruumiiden kunnioituksen perinne on kristityille hyvin hankala. Sillä kristityt eivät moiti että olisi väärin, pahaa ja loukkaavaa esimerkiksi pitää egyptiläisiä muumioita museoiden näyttelyesineinä. Tämä korostaakin sitä että tosiasiassa tässä Boyerin huomio siitä että ihminen muistaa ihmisen elävänä ja sekoittaa tämän elävän näkemäänsä ruumiiseen koska ihmisen aivot eivät tässä kohden ole kovin hyviä erittelijöitä muuttuu oleelliseksi. Ruumiiden kunnioitus koskee periaatteessa jossain määrin "tuttuja ruumiita". Tutut, kaverit, suku, ja samastumisen kautta tuttujen ja muiden elävien ihmisten tuttujen ruumiit ovat aivan eri asia kuin muumiot joita on OK käydä vilkuilemassa.

Ruumiita ja hautaamista koskee toki se erikoinen puoli että Nylénin argumentaatio ei ole muutoinkaan kovin vakuuttavaa tältä osin. Sillä hän vetoaa enemmänkin niin että uskonto vaatii tietyt rituaalit ja että ateismin kanssa nämä rituaalit olisivat turhia. Vaikka tämä olisi tottakin, voidaan aivan suoraan kysyä että eikö tämä voisi kertoa siitäkin että uskonnot itse asiassa käsittelevät ruumiita syin jotka eivät ole oikeasti kovinkaan perusteltuja!   Normaalistihan erilaiset tabut, normit ja dogmat on selitetty siten että:
 1: Niissä on käytännöllistä viisautta. Silloin on ns. hyvä syy totella niitä. Malliesimerkiksi tämänlaisesta voisi käydä vaikkapa Jehovan Todistajien usein toistama ajatus WC -hygieniasta johon löytyy käskyjä "Raamatusta". Että ennen ei tiedetty bakteereista mutta Jumalan ohje suojeli hygienian kautta sairauksilta. Jehovan Todistajat käyvät siksi vesivessoissa, koska asiat ovat muuttuneet ja hygienian voi hoitaa muullakin tavoin kuin niillä jotka "Raamattu" neuvoo. Nämä normit ovat sellaisia että ne ovat ateistillekin vakuuttavia. Tämä on oleellinen ruumiin hautaamisen kannalta.
 2: Toisaalta osa normeista on korostetusti mielivaltaisia. Esimerkiksi koshersäännöissä lihaa ja maitoa ei syödä sekaisin. Juutalaiset korostavat että tämä on jokin jolla osoitetaan kuuliaisuus Jumalalle. Että on helppoa vain totella jos on järki takana ja itsekin hyötyy. Mielivaltaisuus on osoitus sitä että valta annetaan pois itselle. Nämä normit ovat todellakin ateistille sellaisia että ei ole mitään järkeä seurata niitä. Tämä on oleellinen muistettava, sillä uskonnolliset näkemykset omasta ruumiista voivat vaikeuttaa esimerkiksi elinsiirtojonossa. Harva tekee myöskään kuten minä teen, eli jättää ruumiinsa lääketieteenopiskelijoiden leikeltäväksi, ja se on usein perusteltu teologisesti sävyttyneillä ja ateismille hyvin vierain perustein.
___2.1: Ja toki esimerkiksi kommunistien pinnallisesti ateistinen henkilökultti on saanut omituisia ja uusateisteille vieraita sävyjä kun esimerkiksi Lenin on balsamoitu jonkinlaiseksi symboliseksi ideologian edustajaksi. Ateismin kannalta tässä ei ole mitään järkeä. Mutta jos kommunismin ottaakin uskontona joka on pohjimmiltaan henkilökultti, tämä on aivan normaalia uskovaisen toimintaa...

Näin ollen uskovaiset kohtaavatkin Euthyfronin dilemman eräänlaisen muunnelman. Jos uskonnon normit ovat hyvyyttä, niiden hyvyys on voitava perustella jotenkin. Jos tälle on peruste, tähän perusteeseen itseensä voidaan vedota ja unohtaa uskonnon jumalapuoli. Jos tälle ei ole perustetta, on hyvyys tässä kohden itse asiassa pohjimmiltaan argumentoimatonta ja mielivaltaista, eikä siihen todellakaan ole mitään syytä miksi asiaa pitäisi miettiä. Ja näin ollen Jeesuskysymyksessäkin on se puoli että miksi ihmeessä ateistin pitäisi pitää sitä oleellisena mietinnän kohteena.

Itse asiassa kun mietitään itsemurhaan, eutanasiaan ja aborttiin liittyviä kysymyksiä, ovat nämä teemat välittömästi oleellisia. Ateistien vastaukset kysymyksiin ovat oleellisesti erilaisia ja uskovaiset eivät yleensä ottaen näytä edes ymmärtävän niiden taustalogiikkaa. Nylénin vetoaminen on malliesimerkki tästä ; Hän ottaa uskonnollisen normin etiikaksi myös silloin kun se on mielivaltaa ja syyttää ateisteja moraalittomiksi joko siksi että hän syyttää heitä siitä että he eivät tätä mielivaltaa seuraa. Tai jos seuraavat, hän kiistää että ateisteilla voisi olla taustalle mitään muuta syytä kuin tämä uskonnollinen mielivaltainen syy. ; Peter Kreeftin "tiivistelmä" kuvastaa hyvin juuri tähän liittyviä syviä ongelmia. Ateisteilla on todellakin erilainen kuva ja suhde kuolemaan. Nyléniltä on melkoimoisen egotripin takana nähdä erimielisyys samaksi kuin merkki omasta erinomaisuudesta. Hän ei tässä suhteessa ole poikkeuksellinen kristitty. ~ Uskallankin sanoa että uskovaisten harjoittama mielivalta kulttuurissa kuvaakin juuri sitä että he "tuomitsevat ja kieltävät" kaikkia muita näkemyksiä paitsi omiaan. Ja pyrkivät ohjailemaan tätä sensuroinnein. Nylén yrittää osoittaa että ateistit ovat idiootteja, mutta hän osoittaa itse olevansa natsi. Tämän jälkeen on asiallista miettiä että jos mallina on filosofi joka ei ole hyvä ihminen, niin onko itse yhtään parempi. Tämän pitäisi vain tämän jälkeen herättää nöyryyttä. Sen sijaan että sillä boostattaisiin jotain erinomaisuutta jolla voidaan tuomita eri tavoin ajattelevat moraalittomiksi nihilisteiksi ja "pinnallisiksi keltaisen lehdistön nekrofiileiksi".
1: Ray Comfort harjoittaa samantyyppistä idiotiaa. Aihe ei toki ole hautaaminen vaan hevosen syöminen. Mutta strategia on täsmälleen sama kuin Nylénillä. Näissä "argumenteissa" ei ole mitään haastetta ateisteille. Päin vastoin, ne ovat kliseitä joihin idioottisinkin ateisti osaa vastata. Nylén ei valitettavasti "argumentteineen" nouse tämän tason ulkopuolelle. Ja jos on sellainen näkemys että ollakseen uskovainen täytyy olla tyhmä, hänen argumenttinsa itse asiassa vahvistaa täten käsitystä. Sillä eihän paskimpia argumentteja paineta kirjoihin niin että "akateemisen tutkinnon saanut luennoiva teologi" kutsuisi sitä loisteliaaksi!

Itse asiassa tämä liittyy oleellisesti myös "sivistyneeseen ateismiin". Itse olen uskonnottomana havainnut että minua haastetaan tutustumaan uskovaisten ties mihin argumentteihin. Olenkin läpikäynyt blogissani uskovaisten kirjola Craigista C. S. Lewisiin ja Tapio Puolimatkan kautta ties mihin Timo Eskoloihin. Olen "haastettuna" lukenut elämäni varrella useita satoja uskontokirjoja, analysoinut niiden argumentteja ja nähnyt paljon vaivaa. Tämä "sivistys/Jesusasioiden miettiminen" on ollut uskovaisista enemmän ärsyttävää. Sillä heitä ei kiinnosta oikeasti sivistys vaan se että ollaan samaa mieltä kuin he ja osallistutaan heidän aiheisiinsa heidän ehdoillaan ja haukutaan heidän vihollisiaan heidän ehdoillaan välittämättä siitä osuuko se vihollisien argumentaatiostoon vai ei. En ole tavannut yhtäkään sivistynyttä kristittyä joka olisi tutustunut kritiikkinsä kohteeseen ; Esimerkiksi uusateistien argumentaation ymmärtäminen on ollut poikkeuksetta (ilman ainuttakaan poikkeusta) aivan ilmiselviä olkukotuksia - joista monet on ennakoitu ja alas ammuttu jopa niissä moitittavissa kirjoissa itsessään.
1: Uskovaisen sivistys uusateismista on se, että hän osaa nimetä Dawkinsin "Jumalharhan".  Hän ei osaa edes siinä esitettyjä argumentteja. Puhumattakaan että olisi tutustunut vaikkapa sataan tai edes viiteenkymmeneen ateistiseen kirjaan ja ymmärtäisi niiden suhteet toisiinsa. Minä tarjoan sivistyneet uskonnottoman heti kun jostain löytyy "sivistynyt uskovainen". Sellaista ei tietojeni mukaan löydy koko maailmasta. Vaikka uskovaisia on enemmän ja heillä on isompi otos josta hakea tätä sivistynyttä tyyppiä.