Intersektiot ja niiden käyttäminen

 Intersektionaalinen feminismi on erikoinen sana. Intersektionalismi on varsinkin sovellettuna erikoinen. Sanalla nimittäin on akateeminen viittaussuhde ja sisältö. Se ei ole pilkkasana vaan jotkut aivan oikeasti kutsuvat itseään intersektionaalisiksi feministeiksi. Toisaalta sitä käytetään hyvin usein pilkkasanana. Ja tässä kiehtovaa on se, että kun esimerkiksi perussuomalaiset ottivat muodiksi intersektionalismi -sanan ylikäytön niin sitten tuli vastaan tilanne jossa he eivät tentatessa osanneet selittää mitä se tarkoitti. Ja näin virallisesti perussuomalaiset ihmettelivät miksi tuollaisia vaikeita sanoja edes tarvitaan. Sanaa käytetään, mutta ei tunneta. Ja on selvää että yhteys pilkkasanan ja akateemisen sanan välillä on suuri.

Termi on käytännössä joka tapauksessa politisoitu ja se liittyy poliittiseen filosofiaan. Ja tässä yhteydessä ei ole väärin puhua ns. identiteettipolitiikasta. Tosin sillä huomautuksella että identiteettipolitiikkakin on termi jolla on "järkevä kunnon akateemisia meriittejä omaava sisältö" ja "persuidiootiaversio". Joku sanoisi että "on teoria ja käytäntö". (Käytäntö saa tässä kontekstissa kyllä aika negatiivisia sävyjä. Mikä ei ole tavallista eikä toivottavaa.)

Tätä asiaa voisi olla hyvä esitellä. Ja esittelen tässä sekä intersektionaalista filosofiaa teoriassa että käytännössä.

Aloitetaan teorialla.

Intersektionalismista saa itse asiassa oikein hyvän käsityksen, kun katsoo tutkimusta josta se alkoi. Kun mennään intersektionalismin juurille, ollaan vuodessa 1989 ja luemme Kimberle Crenshawn "Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics". Otsikko on pitkä ja sivistyssanallinen, on kuin Jordan Peterson olisi kuvaamassa siinä mitä tahansa yksinkertaista asiaa ja minä tekisin siitä blogipostauksia. Älkää antako tämän järkyttää. Perusidea on loppujen lopuksi kohtuu helppotajuinen. Crenshaw on juristi ja tämä tutkimus liittyy poliittiseen ääneen ja vaientamiseen.

Tutkimuksen perusväite oli, että amerikkalaiset mustat naiset kohtaavat hyvin erikoisen onglematilan, jossa sekä feministit että antirasistit saattoivat jättää heidän ongelmansa huomioimatta. Syynä ei ollut ideologia vaan hyvin konkreettinen ja käytännöllinen puoli;
1: Feminismissä huomio kiinnittyi usein valkoisten naisten ongelmiin koska feminismissä ääni ja valta oli pääasiassa valkoisilla naisilla. Näin mustien naisten kokemat ongelmat saattoivat jäädä varjoon, koska niihin ei puututa jos ne eivät ole myös valkoisten naisten ongelmia.
2: Rasisminvastustuspuolella taas vastaavaa jöötä tuppasivat pitää miehet. 

Syynä ei ole "edustus edustuksen vuoksi" tai ajatus että valta ja näkyvyys tarkoittaa haluttua ja haettua dominanssia. Vaan sitä, että ihmiset ovat yleensä paremmin perillä omakohtaisista ongelmistaan kun taas muiden ongelmat ovat vähän kuin homojen kohtaamat ongelmat nykysuomessa. Valkoinen heteromies saattaa parin homovitsin välissä sanoa että ei hän tiedosta että miten homoja vainotaan suomessa. Ja vain osassa tapauksissa se johtuu siitä että heille kirjo uhkailusta pridelippujen varastamiseen on heistä harmitonta vandalismia koska "ne ansaitsevat sen". Mielipide saattaisi muuttua jos he itse saisivat uhkauksia siksi että heillä on poikaystävä.

Tässä Crenshaw asettautuukin kritisoimaan identiteettipolitiikkaa koska siinä tavataan usein mitätöimään ja peittelemään sisäryhmässä olevia eroja. ; Kun antirasistit esittävät edustavansa kaikkia mustia kirjatuissa pr -periaatteissa ja ehkä intentioissa ja feministit tekevät saman naisille, saattaa syntyä sokeita paikkoja. Ja ne voivat olla pahoja. 

Crenshaw on myöhemmin, "Mapping the Marginsissa" nostanut esiin esimerkiksi mustien naisten kokeman lähisuhdeväkivallan. Mukana on huomioita esimerkiksi siitä miten lähisuhdeväkivaltatyössä ei huomioitu sitä että keskimäärin mustilla naisilla on vähemmän varoja ja muita mahdollisuuksia järjestää itselleen ns. pakopaikka väkivaltaiselta puolisolta. Ja toisaalta miten ihmiset pelkäävät rasismikorttia niin, että lähisuhdeväkivalta kohtaa normaaliakin enemmän sitä feministien yleensä vihaamaa uhrin syyllistämistä.; Mustien alueiden taloudellisia jne. eroja ei huomioitu ja siksi köyhien alueiden mustat kohtasivat usein lähisuhdeväkivalta-apua joka oli yleensä mitoitettu keskiluokkaisen valkoisen naisen tarpeisiin.; Lopputuloksena tästä on mm. mustien alueiden yliedustuksen synty perheväkivallassa ja mustien alueiden lähisuhdeväkivaltatyötätekevien ylirasittuminen liian pienen budjetin alla joka ei varmasti paranna heidän työnsä laatua etc. 

Henkenä on myös että mustien naisten ongelmista ei ole erikseen haluttu puhua koska se helposti maalattaisiin pelkästään rotukysymykseksi. Usein esimerkiksi poliittista suurta näkyvyyttä saaneet keskustelut kuulkuisien mustien miesten tekemistä raiskaukset on tavattu jättää pois feministien ja antirasistien puheenaiheista koska niistä on kätevämpi vaieta. Perinteinen yksinapainen identiteettipolitiikka olisi kyvytön puolustautumaan ja siinä ongelmat lähisuhdeväkivallassa mustien alueella nostettaisiin rasistiseksi keskustelunaiheeksi. Mikä ei ainakaan helpota mustien naisten tilannetta kokonaisuutena. Siksi tarvitaan monimuuttuja-analyysejä. Joissa siis huomioidaan myös&sekä mustien että naisten asiat eikä vain joko mustien tai naisten asiat. ; Näin ei tarvitse piilotella ikäviä faktoja jne. Monimuuttujainen tarkastelu näyttää miten sileäaivoisia esimerkiksi kuuluisien mustien miesten seksuaalirikoksista ja lähisuhdeväkivaltayliedustuksista suun kautta huohottelevat rasistit ovat.

Intersektionaalisuus ei siis ole identiteettipolitiikkaa jossa alakulttuurit kilpailevat huomiosta. Se enemmänkin osoittaa miten nämä ryhmät tarvitsevat toisiaan ja voivat tätä kautta saada parannusta asioihin sen sijaan että jäisivät identiteettiryhmien sisäisen shadowbannaamisen uhreiksi. Ja näin esimerkiksi homoseksuaalisuua ja köyhyys eivät ole toisiaan poissulkevia, joten olisi outoa että konservatiiviset köyhät minimipalkkaihmiset olisivat kilpailemassa homojen kanssa. Päinvastoin, on nähtävissä jopa sellainen ajatus että on monien tahojen etu ylläpitää omia epäreiluja käytänteitään hallussaan siten että haitataan demokraattista useiden etua. Ja tässä strategiana on helposti "hajoita ja hallitse". Luomalla skismoja alakulttuurien välille saadaan pidettyä isompi peli kasassa. 

Käytäntö;

Kun esimerkiksi Ben Shaporo PragerU puhuu intersektionalismista siitä on tehty lähteetön ja hyvin outo teoria, jossa puhutaan uhripisteistä. PragerU puhuu tässä mielellään siitä että jos on homo saa yhden pisteen, jos on nainen saa toisen pisteen ja jos on musta saa kolmannen pisteen. Suora lainaus Shapirolta on esim: "Intersectionality is a form of identity politics, in which the value of your opinion depends on how many victim groups you belong."

Nämä lähteettömät kannanotot ovat tietenkin virheellisiä, olkiukottelevia ja typeriä. Erityisen kiehtovaa on huomata miten feminismiä usein syytetään norsunluutornihaihattelusta. Mutta sitten käytännössä feministit käsittelevät konkreettisia ongelmia (kuten lähisuhdeväkivaltaa) kun taas Ben Shapiro pahastuu Star Warsin wokeudesta ja keskittää huomionsa "siihen keiden mielipiteillä on väliä". Toki minäkin pidän sananvapautta tärkeänä, mutta mielipiteenilmaisupolitiikka konservatiiveilla näyttää olevan melko vahvasti statuskeskittynyttä. Ei sitä että he saavat sanoa ja saavat kritiikkiä vaan siitä "keitä pitää kuunnella". 

Ben puhuu mielipiteiden merkittävyydestä samalla kun itse olen esimerkiksi lukenut siitä miten yliedustus USAssa tapetuista transihmisistä ovat mustia tai latinoja. Tämä tilasto minusta yksinään kertoo siitä että intersektionaalisuutta tarvitaan, ja paljon. Murhatuksi tulemistilastoja katsellen; Mustilla menee huonosti, transihmisillä menee huonosti, näiden intersektiolla menee pahemmin kuin kummallakaan. Mutta minä olen se haihattelija, toisin kuin se joka itkee Star Warsin tähditysratkaisuja länsimaiden tuhon symboleina.

Mutta se, mitä Ben Shapiro videossa tekee on kiinnostava. Tarkalleen ottaen sen lisäksi, että hän olkiukottaa lähteistämättä vastapuoltaan kuin ... kuka tahansa PragerU:ssa ... hän tekee toisen hyvin kiinnostavan asian. Hän jättää mainitsematta asioita. Ja tämä mainitsematta jättäminen tekee hänestä mielenkiintoisen. Ei ole uutinen kertoa että Ben Shapiro vääristää vastapuoltaan, on tyhmä eikä osaa mitään. Sen sijaan on uutinen kertoa, että videon perusstrategia voidaan nähdä intersektionaaliseksi.

Nimittäin vaikka Ben mielellään luettelee erilaisia uhristatuksia, hän unohtaa esimerkiksi vasemmistolaisille hyvin rakkaan luokkakysymyksen. Shapiro taatusti tuntee tämän puolen vasemmistolaisesta ajattelusta ja osaa taatusti vedota luokkasota-asioihin pienellä ärsyketasolla. Tämä ja monet muut jäävät mainitsematta "uhripistehierarkioista". Ja tämä on konsistenttia hyvin erityisillä tavoilla.

Kun Shapiro lietsoo valkoista heteromiestä jonakin jota intersektionalistit yhdessä sortavat, hän miltei käsittää jotain. Miltei. Etuoikeuksien menetys ja privileegioiden menetys ei ole sortoa vaan paljon rakastettua mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ja kyllä. Demokraattisesti on paljon monia kysymyksiä jossa erilaisilla vähemmistöryhmillä on yhteisiä etuja ja vaaliuurnilla jokainen ääni tässä asiassa merkitsee. Ja jos näissä ollaan yhteistyössä solidaarisia niin sillä on oikeaa vaikutusta joka suhteuttaa asiasta hyötyvät heidän kokonaismääräänsä eikä siihen miten vähän tai paljon heitä on jossain partikulaarissa alakulttuurissa.

Ja sitten hän todella demonstroi ymmärtävänsä intersektionaalisuuden voiman. Ennen kaikkea välttäessään tiettyjä uhripisteitä. Kun ei mainita vammaisuutta, köyhyyttä tai vaikka syrjäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä, luodaan vahva teema jossa erottelussa jätetään mainitsematta sellaisia puolia joihin intersektionalistit kiinnittävät huomiota. Mutta jotka olisivat jakavia elementtejä Shapiron seuraajakunnassa. Shapiro näkee paljon vaivaa siinä, että hän antaa "uhripisteitä jotka menevät hänen seuraajiensa poliittisille vihollisille eikä heille itselleen". Hän sen sijaan luo yhden yhteisen ongelman, feminismin, ja kertoo miten paljon tämän yhden ongelman vastustaminen vaatii sitä että hyväksytään erilaisuutta ja isketään yhteisvoimin tätä isoa perusongelmaa vastaan.

Strategiassa on paljon intersektionaalisuutta. Kaikki valkoiset miehet voivat unohtaa luokkasodan ja keskittyä perusongelmaan, feminismin tuhoamiseen. Tilastoanalyysin sijaan Ben tosin käyttää retorisia konnotaatioiltaan tarkasti valittuja tunnereaktiosanoja ja muuta mielipiteen manipuloimista. Ja hiljaisuutta tietyistä asioista (Joka tunnetaan tabujenrakentamisena, puolitotuuksien kertomisena. Tai kaikista eniten, miten itse sen sanoisin ignoraationa.) ; Shapiro plus tilastomatematiikka on intersektionalismi.

Feministien ristiriitaisesta suhteesta tieteen valikointiin

Jotkin asiat ovat melko selviä. Ja yksi niistä asioista on se, että feministit eivät yleisesti ottaen pidä evoluutiopsykologiasta. Ja toisaalta evoluutiopsykologit eivät pidä feminismistä. Tämä saa joskus vandalistisia ulottuvuuksia, jos muistetaan vaikkapa sitä miten sosiobiologi Wilson kasteltiin ja miten evoluutiopsykoloiaa ympäröi vihapostin, maineenlokaamisen ja vandalismin harrastamista. Ja evoluutiopsykologian puolella kirjoitetaan usein kritiikkiä naistutkimusta kohtaan.

Tämä on itselleni vähän hämmentävä asia, koska olen tavallaan tullut toimeen sekä feministisen puolen että evoluutiopsykologisen puolen kanssa. Tavallaan. Siis niin kuin minä nyt oikeasti olen ilman debattia ja riitaa missään. Mutta suhteellisesti sanoen olen ollut molemmissa piireissä kohtuu pienin konfliktein.

Nähdäkseni perusaskeleen siihen miksi konflikti ylipäätään on on se, miten Jukka Hankamäki kuvaa kiistakysymystä. Hankamäen filosofia on fenomenologista ja siksi niinsanottua naturalismia vastaan. Hän korostaa sitä että evoluutiopsykologit, esimerkiksi suomalaiset Tammisalo ja Jussi K. Niemelä eivät tavallaan osu oikeaan. Mutta hän korostaa että feminismi on poliittista. Mutta silti hän näkee että feminismi on vahvan poliittista.

Oma suhtautumiseni on tavallaan se, että feminismi puhuu pääasiassa gender -sukupuolesta kun taas naturalistit puhuvat sex -sukupuolesta. Ja jos kuvataan sosiaalista sukupuolta, (gender), se on tietenkin etiikan tapainen aihe johon liittyy politiikkaan vivahtavia taustaoletuksia tai vähintään asioita joihin reagointi on . Biologinen sukupuoliero taas voidaan ottaa ruumiillisena tosiasiana jossa on sitten biologialle tyypillisesti paljon poikkeamia jotka tekevät asioista tilastollisia.

Mutta tämä perusaskel jättää osia tavallaan piiloon. Sillä jos katsoo feministejen juttuja ja keskustelee heidän kanssaan, mukaan tulee usein vahva kokemus siitä miten feminismi on sisäisesti jännitteistä tai peräti suoranaisen ristiriitaista.

Tätä tunnelmaa kuvannee esimerkiksi tilanne, jossa feministiltä ensin olettaa sitä, että hän hylkäisi ajatuksen että ihmisluonnetta voitaisiin tiivistää tieteellä saattaa sitten selittää toisissa konsepteissa että patriarkaatti olisi empiirisesti todistettu asia ja miten olisi myös on empiirisesti todistettu, että rasismi on juurtunut hyvin syvälle meihin jokaikiseen.

Samaa tunnetta olen saanut kun olen jutellut erään feministisen antikvariaattorin kanssa. Hän dissaa evoluutiopsykologiaa mutta pitää evoluutiosta ja psykologiasta. Ja tässä usein on sellainen asia, että hän vaikuttaa melkein enemmän vihaavan evoluutiopsykologiaa nimenä kuin yksittäisiä sen sisällä tehtyjä tutkimuksia. Koska hän näkee että evoluutiopsykologia on sateenvarjotermi jossa on kaikenlaista tutkimusta ja jos sen tekee hyvin voi sitä siirtää normaalin psykologian puoleen. Hän näkee evoluutiopsykologian poliittisena ilmiönä jossa on vaihtelevantasoista tiedettä joka tukee tiettyä agendaa.

Samoin olen törmännyt feministeihin jotka ovat toisaalta selittäneet miten ihmistä ei pidä lokeroida, mutta jotka sitten jonkinaikaisen keskustelun jälkeen voivat sanoa että esimerkiksi heidän on helppoa uskoa että olen jotenkin biologisesti virittynyt alastomiin naisiin. Tosin tässä saattaa tulla heti perään keskustelua kulttuurista, esimerkiksi siitä miten jos kulttuurissamme olisi normaalimpaa kulkea vähemmin vaattein niin olisin todennäköisesti tottunut asioihin paremmin.

Ei ole tavallaan ihme, että on vaikutelma jossa intersektionaalisen skenen parissa tapahtuu valikoivaa vetoamista tieteeseen. Ja että tämä mukailee sitä normaalia kaavaa joka on itselleni tuttu esimerkiksi evoluutiokritiikistä; Ideana on juuri se, että on tavallaan tilannekohtainen mittari jossa vastapuolen teorioita moititaan säätämällä epistemologia vaihteelle jossa kuvataan miten lopullista tietoa ei voida saavuttaa. Ja tätä kautta voidaan torjua erilaisia teorioita jotka mallintavat ”miksi pojat ovat poikia ja sovinistiseksi tulkittu käytös onkin vahvasti biologista” samalla kun he hyväksyvät että ”ihmiset ovat tutkimusten mukaan kaikki rasisteja joten ’en ole rasisti’ heitto on huonoa itseymmärrystä”. Joissa on mielenkiintoisesti erilainen suhde sekä tutkimuksen lopputulokseen että siihen mitä sen varasta voidaan päätellä. Että onko jonkin asian luonnollisuus kahle joka sitoo normatiiviseen käytökseen vai onko se jokin joka nimenomaan velvoittaa kontrolloimaan käytöstä jotta se ei ajaudu siihen ”Luonnontilaan”.

Tässä voisi katsoa pikaisesti muutamia yleisiä syitä sanomisten ristiriitaisuuksiin. Yksi on se, että on yksinkertaisesti cherry pickaava. Eli ”tieteenfilosofian sinänsä oikeassaolevat ja tunnetut epistemologiset ongelmat” ovat tärkeitä kun todistetaan että vastapuolen teoriat ovat ”väistämättä puutteellisia”. Ja miten sitten omien näköemysten mukaisten kohdalla ”se on tiedettä”. Itse olen suoraan sanoen ohittanut tämän totena mutta irrelevanttina koska (1) ne koskevat ihan kaikkea joten se ei ole erotuskriteeri ja (2) katson mieluummin vain sitä kumpi sitten on paremmin toimiva tutkimusohjelma tai muuten sellainen suodatintesti, että syntyy ero eri teorioiden välille; Eli toinen selviää testistä ja toinen ei. Nämä kertova laadusta.

Toinen asia on tietenkin mielipiteenmuutos. Jos ihminen muuttaa mielipidettään, se voi näyttää ristiriitaiselta. Toisaalta joku voi leikitellä ajatuksilla ja ainakin oma vlogini on taatusti sisäisesti ristiriitainen videosta toiseen koska minun ideani ei ole tuottaa mitään koherenttia teoriaa kaikesta ja esitellä sitä. Sen sijaan ideani on tuottaa juttuja joiden sisäinen logiikka on jotenkin kiinnostava – joskus jopa siten että video metarakenteena kaatuu omien esittelemiensä periaatteiden mukaisesti tavalla jonka vain fiksu huomaa. En usko että mielipiteenmuutos ja leikittely on kovin yleistä. Mutta silti avaisin vielä yhden kanavan joka saattaa selittää miksi kannanotot voivat olla ristiriitaisen oloisia.

Intersektionalismi on muuten siitä hauska termi, että se esiintyy netissä lähinnä intersektionalismin kritiikkinä. Varsinkin suomeksi näkyy että aika harva feministi itse liputtaa sitä. Tästä syntyy vähän sellainen tunnelma että kun lukee kritiikkiä aiheesta, ja kritiikki sanoo että termiä on viime vuosina toistettu paljon, niin se näyttää olevan enemmän niin että intersektionalismista ovat puhuneet sen kriitikot aika kovalla innolla. Tämä on mielestäni hyvin kuvaava piirre koko asiassa. Toinen huomattava asia on se, että monet naiset ja periaatteessa feministitkin ovat korostaneet että ”uusi intersektionalistinen feminismi” ei ole hyvä. Tämä on hyvä tiedostaa koska feminismi esitetään usein jonain monoliittina joka jotenkin yksiselitteisesti on jotain jota on helppo vastustaa tai sitten se on "epämääräinen" ja tätä kautta kaikkea muuta kuin siistiin onelineriin mahtuva tiivistelmä joka kuvaa koko liikkeen.

Itselläni syvin vastustus feminisissä koskee toisen aallon feminismiä. Ensimmäisen aallon feminismiä saatettaisiin tarvita nykyäänkin. Tämä on sitä Simone de Beauvoir -porukkaa joka vaati äänioikeutta ja muita vastaavia oikeuksia. Toisen aallon feminismissä taas oli Luce Irigarayn tyylisiä hahmoja jotka korostivat miten naiset ja miehet ovat oleellisesti erilaisia. – Tämä on hauska piirre koska monesti Irigaray esiintyy feminismikritiikissä ja tästä saadaan aika vahva yhteys siihen miten hän kuitenkin on tavallaan samaa mieltä tästä sukupuolisuuskysymyksestä. Intersektionalismissa ideana on se, että on katsottava asioita monesta eri näkökulmasta. Ja tässä on selvää että ei voida rakentaa pelkän naiseuden varaan mitään yhteistä rintamaa. Ihan sen vuoksi että jos valkoinen nainen taistelee lasikattoa vastaan ja miettii miten pääsee johtotehtäviin, voi tummaihoinen nainen taistella olemassaolon oikeutuksestaan. Itse näen että aika monen valkoisen feminismin taistelu intersektionalismia vastaan johtuu siitä että he ovat tavallaan samassa asemassa kuin perinteisiä sukupuoliarvoja tukeva mies. Sillä jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, intersektionalisti huomauttaa myös siitä että maahanmuuttajataustaisen naisen euro on vielä tätäkin pienempi joten tämä asia kohtaa naisten sisäistä konfliktia jopa enemmän kuin valkoihoisen miehen ja valkoihoisen naisen palkkakuilu. Valkoisesta naisesta tulee tällöin tavallaan ”uusi mies”. Mieleni iloitsee aina kun näen jotain tämäntapaista. Ironia viehättää.

Tämä leimautui esiin aika vahvasti siten että monen muuttujan kautta ratkaisuista tulee hyvin erilaisia. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään, koska islamiin liittyy kättelemättömyystapoja. Lisäksi intersektionalismi on irtautunut perinteisestä sukupuolinäkökulmasta niin että se ei tavallaan ole enää naisliike vaan laajempi ihmisoikeusliike. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten vaikeaa Naisasialiitto Unionin sisällä on ollut niinsanotun transkysymyksen kanssa. Jos on tottunut toisen aallon feminismin sisaruusnäkökulmaan jossa on ilmoilla joskus ihan suora sukupuolten sota tematiikka, on taatusti hankalaa jos pitää puolustaa ihmisiä jotka muuntautuvat sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi. Sellainen onkin sotkenut monien pasmoja. Nyt kun ei enää murreta sukupuolinormeja ja sukupuoleen sidottuja kahleita vaan hämärretään itse sukupuoltakin.

Ja tämä on tavallaan se ensimmäinen puoli. Intersektionalistinen feminismi ei ole naistutkimuksen synonyymi. Intersektionaalinen feminismi on enemmänkin ihmisoikeusliike. Se on puhtaasti poliittinen suuntaus. Ja tätä kautta on tavallaan ymmärrettävää miksi feministit voivat puhkoa autonrenkaita evoluutiopsykologeilta. Heille kysymys ei ole tieteen teorioista vaan käytännön elämästä. Ja tässä haasteena on se, että molempi puolista tavallaan ajattelee että ”tosiasia” ja ”käytännössä asioiden oleminen” ovat heidän puolellaan. Tiedemies näkee että totuus on tieteen teorioissa ja vastapuoli että totuus on siinä elämässä jota eletään ja koetaan joka päivä.

Tätä kautta näkisin että jos joku Niemelä olkiukottaa feminismiä kun puolustaa sex -sukupuolta tajuamatta että vastapuoli käyttää gender -keskittämistä niin tässä tulee vastaan sitten se näkökulma jossa ollaan vielä syvemmin puhumassa ihan eri asioista. Eli tässä ei vain selitetä perusteltua tiedenäkökulmaa joka ei osu lainkaan kritiikkinsä kohteeseen vaan johonkin olkiukkoon. Vaan kysymys on tavallaan siitä että ei ymmärretä kontekstoida koko asiaa laajemmin oikein. Filosofi tai loogikko voisi puhua tässä yhteydessä kategoriavirheistä päivätolkulla. Ihmisoikeusnäkökulmasta näen että on tavallaan helppoa ymmärtää monta asiaa. Sillä esimerkiksi uskonnottomuutta vastaan käydään hyvinkin samantapaisilla jutuilla kuin feminismiä. Jos olet uskonnoton, on ihan tavallista että joku sosiologi Martti Muukkonen tulee kertoilemaan teidän suljetuille palstoillenne miten tiede todistaa että vakain yhteiskuntajärjetys syntyy uskonnon varaan koska joku Max Weber on niin määritellyt.

Itse näen että tätä vastaan voi tietenkin puolustautua selittämällä miten Weberin teoriat eivät ole falsifioitavissa. Mutta tämä on käytännön tasolla aika triviaalia koska Muukkonenkin oli vain kuvaamassa miten hän on auktoriteetti ja tyhmempien pitää niellä hänen viisautensa ilman keskustelua. Tietona ja Totuutena. Ja tässä yhteydessä jos vastapuoli käyttäytyy epäasiallisesti, on se tavallaan mukamas voitto näille uskonnon yhteiskuntaulottuvuutta korostaville.

Mutta tässä on tavallaan unohtunut se, että monelle voi tilanne olla se, että jos yhteiskunta tallaa joka päivä niin mikä onkaan se intressi ylläpitää sitä omalla kärsimyksellään? Vastaan tulee vahvat asiat utilitarismista, jossa yksi ongelma on se, että onko esimerkiksi oikein ostaa monien hyvinvointia jos se tarkoittaa joidenkin syvää sortamista ja isoa määrää kärsimyksiä. En ole oikein ymmärtänyt miksi ihmeessä pitäisi totella jotain falsifioimattomissa olevaa Weberiä jos se lopettaa uskonnonvapauden ja tuottaa omaan elämään lähinnä hirvittäviä kärsimyksiä joiden rinnalla oma itsemurha vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta. Kristityt eivät ole kertoneet minulle vakuuttavaa argumenttia miksi juuri minun olisi oikein uhrautua ja uhrata ainutkertainen elämäni jotta heidän yhteiskuntansa ei mullistuisi. Että miksi tämä yhteiskunta on arvokkaampi minulle kuin minä.

Tässä voisin sanoa jopa niin että intersektionaalisuus selvästi pelottaa. Ja se johtuu siitä että vaikka vähemmistöt ovat aina määritelmällisesti marginaalissa niin vähemmistöjä on yhteensä hyvinkin paljon. Intersektionaalisuuden ehkä tunnetuimmasti vähän liittyvä tunnusmerkki ja symboli - erilainen LGBT+ -lipusto jossa on paljon eri kirjaimia ja lisää niitä tuntuu aina tulevan – ei ole mikään yksittäinen monoliitti. Jokainen kirjain on tavallaan oma lobbausryhmänsä. Ja kun niitä on tarpeeksi niin valkoihoinen keski-ikäinen kristillinen heteromies huomaa että hän on tarkastimääriteltynä itse asiassa aika pieni joukko. Käsite on, ironista kyllä, tilastotieteellinen. Jos tarkastellaan vain yhtä piirrettä, se on usein sellainen että siinä on selvä enemmistö ja sitten vähemmistöjä. Mutta jos tarkastellaan useita muuttujia samanaikaisesti, on yhä harvinaisempaa ja harvinaisempaa että ei vain yksi vaan ne kaikki ovat sitä yleistä. Vanha kikka jolla kaikista saadaan yksilöitä on ottaa tarkasteluun riittävän monta muuttujaa. Jokaisella on jokin erikoinen piirre, joka tekee heistä poikkeuksellisia. Esimerkiksi minulla on maine tyyppinä jolla on pienet kädet. Valkoihoinen keski-ikäinen heteromies on helposti vähemmistöä pienikätisyyden ja uskonnottomuuden kohdalla. Jolloin havaitaan että ”Keskivertoja” on tavallaan hyvin hyvin vähän.

Tässä idea tulee varmaan hyvin esiin toistetusta Niemöller -sitaatista jossa kerrotaan että ”ensin ne tulivat hakemaan sosialistit enkä sanonut mitään koska en ollut sosialisti” Ja joka päättyy siihen, että sanotaan että ”sitten he tulivat hakemaan minut eikä ollut ketään puhumaan puolestani”. Itse näen että esimerkiksi monokulttuuriasemassa olleen kristinuskon tämänhetkinen kriisi on siinä, että he kokevat olevansa laajakirjoisen hyökkäyksen kohteena eivätkä ymmärrä että he ovat itse rakentaneet koko ongelman. He ovat ärsyttäneet liian montaa eri vähemmistöä ja kuvittelevat että kiusatut jotenkin olisivat anteeksiantavia eivätkä yhtään vihaisia. Konservatiivista rationalismiaan puhkuvat saattavat yrittää henkiä jotain tyyntä joka on heille rationaalisuudenkorviketta. Kuten sanontoja siitä miten ”ei pidä korjata jotain jos se ei ole rikki”. Kuitenkin tosiasiassa jokainen vihainen vähemmistö on tavallaan juuri se signaali siitä että asia on rikki. Ja kun pieniä vikoja on riittävästi voidaan huomata että esiin nousee kysymys siitä miksi enemmistön pitäisi totella vähemmistöä – eli kaikkien muiden kuin eliittiin määrittäneen ”mukamaskeskiarvossa” olevaa tyyppiä joka ei kuvaa itseään yhdellä piirteellä vaan klimppinä ”keski-ikäinen valkoihoinen kristillinen lihaa syövä heteromies”.

Tavallaan ihmisoikeus – ei siis tiedetasolla - intersektionaalisessa mallissa valkoihoinen keski-ikäinen ateisti saattaa olla kovakin vihollinen juuri siksi että heitä ei hittojakaan kiinnosta ottaa päähänsä kristillisestä pajavasarasta jonkin Weberiläisen yhteiskunnan selkärangan säilyttämisteorian vuoksi johon ei itse edes usko.

Tässä voidaan jopa puhua psykologisista tiloista. Ja ne ovat tavallaan tärkeä asia. Valta-asemasta on helppoa leikkiä rationaalista ja coolia. Koska aika ei mene yhteiskunnan perusrakenteiden rattaisiin murskautuessa voi esitystyyli olla rauhallinen ja moni sekoittaa tämän samaksi kuin se että asia on hyvin perusteltu. Tässä olisi otettava huomioon sekin, että jos sitten kuluttaa päivänsä vaikka siihen että joutuu mukamas oikeuttamaan omaa ei-kristillistä vakaumusta jollekin mukamas tenttioikeuden saaneellekristitylle ääliölle niissä ikiaikaisissa ja samoissa ja miljoona kertaa vastatuissa kysymyksissä, niin siinä saattaa olla huomattavasti suurempi ponnistelu jo siinä että ei traumareaktioissa ala huutamaan kurkku suorana. ; Ero lienee helposti ymmärrettävä. Sillä monin paikoin lungius on vaihtanut puolia. Jos moni ihmettelee miten ”ennen moralisteja olivat kristityt ja nykyään liberaalit” niin siinä saattaa olla totta toinen puoli. Normistossa valtaapitävä on vallassa määritelmällisesti siten että heidän arvonsa ovat yhteiskunnan normaalit arvot. Samalla huomautan myös että konservatiivit ovat innolla huutamassa sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja leikkivät pikku kapinallisia. Ja käyttävät tässä hyvinkin niin aggressiivista kieltä että ei ole ihme että juttua pidetään ”vihapuheena”. Koska kysymys on juuri siitä emotionaalisesta stressistä mikä tulee yksinkertaisesti siitä että joka ikinen päivä koet että et kuulu joukkoon ja jossa yhteiskunnan monille näkymättömät käytänteet hierovat arvojasi hietaan joka ikinen päivä. Minä kyllä tiedän miltä tämä tuntuu. Ja se saa ärhäköitymään. Tavalla joka ”normien mukaan eläville” vaikuttaa yliampuvalta ja triviaalilta koska he eivät tavallaan edes huomaa normeja koska he ovat heille ne helpot käytänteet joiden mukaan syntyy jouheva arki heille itselleen.

Tässä on kenties jopa havaittu että SJW:istä suuttumisessa on piirteitä joissa feministit ovat ensin ärsyttäneet keskenään tavallaan erillisiä piirejä kuten evoluutioteorian kannattajia, nörttimiehiä, inceleitä uusateistipiirejä ja monia muita. Koska sitten nämä ovat aikalailla painuneet yhteiseen rintamaan. Ei ehkä kannata vinoilla liian monelle vähemmistölle. Eikä kyse tavallaan ole koskaan argumenteista vaan siitä että on voimakas kokemus joka tiedetään todeksi ja tätä sitten tuetaan millä tahansa joka tukee tätä. (On esimerkiksi turhaa etsiä mitään kovin syvää tiedettä Incel -piirien pseudoevoluutiopsykologisista arugmenteista. Ja sanon näin nimenomaan tyyppinä jolla on aika paljonkin kunnioitusta moniin evoluutiopsykologisiin tutkimuksiin.)

Ja tässä huomautan että ongelma saattaa oikeasti olla jossain muussa kuin siinä että ”ei hyväksy tiedettä”. Eli esimerkiksi validi tutkimus saattaa nousta poliittisessa ilmapiirissä esiin hyvin omintakeisella tavalla. Evoluutiopsykologiaa dissaava antikvariaatinpitäjäkin saattaa uskoa, että tutkimuksessa on löydetty jollekin käytöspiirteelle heritabiliteettia. Mutta hän pitää ongelmana sitä että evoluutiopsykologian parissa tästä tulee helposti vankila ihmisille. Eli syntyy esimeriksi tarina jossa ”on luonnollista että miehet ovat tälläisiä”.

Samalla kuitenkin unohtuu se, että aivan tieteenfilosofiankin mukaan heritabiliteettia kuvaa sellaiset jännittävät piirteet kuin tilastollisuus ja kontekstisidonnaisuus. On nimittäin ihan tiedettyä että kelpoisuusaste on, paitsi aste eli jo sinänsä relativistinen siinä mielessä että asia on osittain ympäristöä ja osittain biologiaa, myös sellaista että kelpoisuusaste ei ole vakio vaan tietynsuuruinen tietyssä ympäristössä. On esimerkiksi tavallista että hyvissä ravinto-olosuhteissa koon ja painon ja pituuden vaihtelusta isompi osa selittyy perimällä – kaikista tulee niin pitkiä kuin geeninsä sallivat. Mutta huonoissa oloissa se kuka saa eniten ruokaa selittää populaatiossa mitatut erot eniten. Surullista on vielä sekin että tosiasiassa heritabiliteetti on tilastollinen ilmiö myös siinä mielessä että heritabilitteetti ei ole sama edes yksilöstä toiseen. Se on ennusteena vähän kuin jokin arpajaislippu jolla on kerrottu voiton odotusarvoa malliin ”joka kolmas arpa voittaa”. Mutta tosiasiassa jokin arpa voi silti 100% olla voittoarpa ja toinen 100% häviöarpa. Joten esimerkiksi homoseksuaalisuuden kelpoisuudesta saadaan aikaan hyvin mielenkiintoisia juttuja. Ja nämä usein hukkuvat kun maallikko tulkitsee evoluutiopsykologiaa ”tieteenä” ja alkaa huitomaan vaikka ideologista juttua siitä miten homoja koskeva avioliittolaki mullistuu jos homous ei olisikaan geneettistä.

Tästä saa itse asiassa hauskan vilkauksen jos miettii miten viime päivinä on keskusteltu homogeenitutkimuksesta. Sen tulkinnoissa on kyllä minun silmiini viuhunut miten ”evoluutiopsykologiaa” heitetään maallikkotasolla tavoilla joissa ei ainakaan biologian ja heritabiliteetin ymmärtäminen paista. Tuomas Aivelo kirjoitti aiheesta minusta kiehtovasti ; Hänen huomionsa on nimenomaan siinä mitä tulkintoja tutkimuksesta on tehty. Ja ennen kaikkea siitä että se ei ole jäänyt tulkintoihin vaan siihen miten tutkimuksesta on viestitty ja mitä poliittisia juttuja sen pohjalta on haluttu vetää. Nämä ovat selkeästi poliittisia. Tulkinnat nähdään usein tieteellisinä vaikka tosiasiassa ne ovat jotain jotka ottavat tiedettä ja sitten soveltavat sitä johonkin jossa on mukana arvokannanottoja, sellaisia jotka eivät siinä kulloinkin viitatussa tutkimuksessa ole todistettuja. (Tai muuallakaan.)

Itselleni kiinnostavaa oli se, että tilastollinen analyysi tehtiin tavalla jossa toinen tulkintaviitekehys saattaa hyvinkin antaa eri tulokset. Ja miten kuitenkin näyttää että homous ei lähinnä ole yhden geenin juttu kuten silmien väri vaan monen eri geenin yhteisvaikutusverkosto kuten ihmisen pituus. Ja miten silti joku homo voi olla 100% geneettisesti määräytynyt ja jollekulle homolle se on ollut 100% valinta koska tässä havaitaan asiat sellaisella tavalla. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Jopa arkijärkiseti tajuaa että jos puhutaan homoudesta, osa voi puhua siitä että tuntee vetoa samaa sukupuolta oleviin. Tai sitten siihen että on harrastanut seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nämä eivät ole mitenkään identtinen asia. Osa voi hillitä himonsa ja olla kaapissa. Toinen saattaa taas kokeilla homoseksiä heterona ihan vaikka kokeilu- tai haastemielessä. Ja samoin itse näkisin että jos joku harrastaa aktiivisesti ja toistuvasti seksiä on jotenkin ”vähän eri asia” jne. Asiaan on kuitenkin keskusteluissa tartuttu hyvin laajakirjoisesti ”homot on”. Eikä yksityiskohtia ole sillälailla tarkasteltu. Mikä ei tarkoita että kyseenalaistaisin tutkimuksen ja sen tuloksen. Kysymys on siitä mitä siitä voidaan sanoa. Nämä ovat metodologisia kysymyksiä. Ja ne ovat tärkeitä. Monille tärkeintä on heittää yksiselitteisiä onelinereitä ja kuvitella että se on tieteen todistamaa. Ja tässä ilmapiirissä metodologinen saivartelu saattaa vaikuttaa ”tieteen vastustamiselta”.

Tämä ongelma tavallaan alleviivaa sen, että on tavallaan virhe edes olettaa että evoluutiopsykologiaa lainaava normatiivinen kaveri josta on tärkeää poliittisesti vastustaa feminismiä ja ajaa tietynlaista ”rationaalista yhteiskuntajärjestystä” olisi oikeasti halukas – tai edes kyvykäs – keskustelemaan koko tiedeasiasta. Tämä virhe on hyvin oleellinen. Ja esimerkiksi itse koen vahvasti että tein vakavan virheen kun nuorempana debatoin kreationismia ja Intelligent Designiä vastaan niiden argumenteista käsin. Koska se oli poliittis-uskonnollinen liikehdintä ei heitä saa keskusteltua pois asiavirheistään. Sen sijaan tehoja tuli siitä kun aloin kertomaan kokemuksiani siitä miten he ovat ihmisinä vastenmielisiä ja miten he vainoavat muita. Olen tehnyt pitkiä analyysejä siitä miten Puolimatkan argumentit ovat ristiriitaisia. Mutta jos pitää katsoa mikä tehoaa niin on se tosiasia että Puolimatka lähti vainoamaan Eric Piankaa ja syytti tätä aivan tuulesta temmatulla väitteellä siitä että Pianka mukamas yritti tappaa suurimman osan ihmiskunnasta ilmalevitteisellä ebolalla. Koska ihmisoikeus. vapaus ja oikeudenmukaisuusjutuissa ei ole kysymys argumenttianalyysistä vaan aseet ovat enemmän eettisiä ja sosiologisia. Eli vaikka olenkin tehnyt varmasti suomen laajipiin kuuluvan – ellei peräti suomen laajimman – ID -ajatuksia ja argumentteja kritisoivan sivuston niin kuvaan ID:tä nykyään lähinnä sosiologisesti. Esimerkiksi sitä kautta minkälaisia ammattijakaumia ja taitoja heidän eliittijengissään on tilastollisesti.

Itse näen että on aika selvää että kelpoisuusasteet ja käytös ovat jotain jossa miehen seksuaalinen tuijottelu voi olla biologista tavalla jossa turtuma avoimessa pukeutumiskulttuurissa olisi silti mahdollinen – ja se muutoskin kenties osittain genetiikasta johtuva. Ja silti tärkein viesti on se että tutkimustulos ei tarkoita että ”pojat ovat poikia, antaa tuijottaa vaan” vaan se voi olla myös viesti siihen että ”koska naiset, kenties osittain biologisista ja ehkä paikoin kulttuurisista siveysopetuksellisista syistä” pitävät tämänlaista vastenmielisenä on kannattavaa vähän miettiä mihin ne silmät naulitsee. Eli vähän samanlainen juttu joka saa feminismin innostumaan jos haluaa vastustaa rasismia jota löytyy sitten erilaisissa testeissä. Jotka sitten tehdään samantapaisilla tavoilla kuin vaikkapa tuo homouden tutkimus.

Toki tätä löytyy muualtakin. Jos esimerkiksi katsoo sitä miten on reagoitu tutkimuksiin joissa homouteen löytyy geneettinen komponentti, niin heritabiliteettiluonnetta on yleisesti hyväksytty. Jopa minun blogini kommenttihistoriassa on väännetty aiheesta sitä kautta, että jos homoudella on heritabiliteetti niin eheytyshoidot voivat silti olla perusteltuja koska niissä osa voi eheytyä. Tämä muistuttaa siitä että normatiivisuus astuu mukaan. ”Mitä pitää tehdä”. Ja se on selvästi jotain joka tätä kautta kykenee ilman sisäistä loogista ristiriitaisuutta rakentamaan ajatuksen jossa teoriassa vaikka ominaisuuksilla oli yhtä suuret heritabiliteettiasteet, niitä voitaisiin käsitellä hyvin eri tavalla. Yhtä käsitellä ”synnynnäisenä piirteenä jonka avulla on soveliasta heittää ihmisiä armeijaan” ja toinen olisi silti ”jokin jota pitää eheyttää jotta edes yksi pelastuisi”. Tämä on jännite. Mutta se ei ole ristiriita. Ja tätä samaa löytää varmasti feminismistäkin.

Toki tämä ei tarkoita sitä, että eräitä elämänhistoriani ärsyttävimpiä keskustelujani on ollut se, kun yritin kuvata eräitä evolutiivisia käytöstutkimuksia eläimillä. Ja ne sattuivat käsittelemään seksuaalista antagoniaa. Tässä yhteydessä tutkimuksen sijaan keskusteltiin siitä ovatko vai eivätkö ole minun motiivini jotain sukupuolten välistä konfliktia leipovaa. Kun aihe nyt vaan on se, että sukupuolten erilaistuminen mahdollistaa eri geenien sammuttamisen ja aktivoimisen niin että uros voi ohjata kalsiumia sarvienkasvattamiseen ja naaras panostaa sitten imetysjärjestelmään sillä samalla kalkilla. Ja juuri siksi että uros ei joutu maitoa erittämään, se voi pukata niitä sarvia tavallaan helpommin. Ja toisaalta; Aina sitä löytyy myös niitä feministejä joista ”naturalismi” on kauheus ja joille kritiikinkorvikkeeksi kelpaa argumentin sijaan se, että sanoo taikasanan ”reduktiivinen”. Joka tarkoittaa että ”samaa kuin väärä”. Ymmärrän toki tunteen osittain koska minullekin monesti ongelma on jos joku käsittelee ominaisuuksia ”essentiaalisesti”. En tässä yhteydessä aina jaksa toistaa sitä samaa siitä miten takana on metodinen kysymys jossa ongelma ei tule ”väärästä ideologiasta” vaan siitä että tilastollisia ominaisuuksia – kuten heritabiliteettia - käsitellään tavalla jossa keskiarvosta tulee jakaumankin korvike.

Eli jos feministi vaikuttaa ristiriitaiselta, hän saattaa oikeasti ollakin tiedeignorantti asenneääliö joka valikoi faktoja sen mukaan mikä hänelle itselleen sattuu kulloinkin ideologisesti sopimaan. Tai sitten hän on muuttanut mieltään. Mutta syynä voi olla myös se, että sinulla on liian vähän muuttujia tai kritisoit olkiukkoversiota vastustajastasi. Kategoriavirheet saattavat tanssia puolellasi niin metaisesti että ristiriidat aukeaisivat jos vain osaisit purkaa omia väärinkäsityksiäsi. En usko että feminismiä voidaan kuvata yhtenä liikkeenä. Se on ennen kaikkea ihmisoikeusliike jota kuvaa se, että jopa ne LGBT+ -vähemmistöjen eri kirjaimet ovat omia pikkuliikkeitään ja ovat tavallaan vain kulkemassa yhteisellä autolla kohti samaa lopputulosta. Siksi ristiriitakokemukset eri feministien kanssa voivat johtua eri syistä. Tärkeää on oivaltaa, että kaikki on kauheaa. Ja usein tiede on jotain jota sovelletaan tai nähdään sovellettavaksi poliittisesti tavalla jossa ei ole oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä se tutkimus metodinsa pohjalta tarkoittaa.

---

Viitteet:
Yle, ”Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana”
Edward O. Wilson, ”Naturalist” (1995)
Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo, ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” (2006)
Jukka Hankamäki, ”Filosofiset viuhahdukset” (2007)
Apu,”Suomeen on syntymässä Feministinen puolue. Se edustaa uudenlaista feminismiä, joka joidenkin perinteisten feministien mielestä pettää naiset. Uuden feminismin näkökulmasta taas perinteiset suomalaiset feministit edustavat itse sortajia.”
Kaiken Takana on Loinen, ”Homogeeniä ei löytynyt, koska sitä ei edes etsitty”
Helsingin Sanomat, ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama suku­puoli – ”Se on enemmän pituuden kuin silmien värin kaltainen asia””

Gender -ideologiatermin faneilla on enemmän virheitä kuin vastustajillaan sukupuolia

"Queer focuses on mismatches between sex, gender and desire. For most, queer has been prominently associated with those who identify as lesbian and gay. Unknown to many, queer is in association with more than just gay and lesbian, but also cross-dressing, hermaphroditism, gender ambiguity and gender-corrective surgery." 
(Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction”, 1996)

Nyt Pride -viikolla on lainailtu runsaasti nimitystä gender -ideologia. Termi on ollut erityisesti Tapio Puolimatkan alkujaan rummuttama. Mutta nyt se näyttää olevan muuttuneen yleiskäsitteeksi johon viitataan. Ideologia on kiinnostava koska se on samanlainen kuin kaikki kristittyjen luomat ideologiat ; Kohteet eivät yleensä tunnusta olevansa sellaisia. Termi ei tule ryhmän tarpeesta esittää ajatuksiaan vaan ulkopuolisen luomasta kategoriasta johon sovitetaan sanellusti. Tälläinen on tietenkin aina vähän aihe pysähtyä harkitsemaan miksi ratkaisu on perusteltu, vai onko se. Mutta josKirkko ja Kaupunki -lehti ja piispat ja kirkkoherrat käyttävät termiä, se lienee joka tapauksessa ns. valtavirtaa.

Tässä on hyvin kiinnostava lisäyksityiskohta. Ja se on itse asiassa jotain joka todennäköisesti tarjoaa tilaa hyvin dramaattiselle ja nopealle oikotielle jolla ohittaa hirvittävän paljon epäargumentatiivista olkiukkoroskaa. Siinä nimittäin puhutaan avoimesti gender -sanasta. Puolimatka lienee tajunneen ansan koska hän on, mahdollisesti pienten vihjailuideni, jälkeen alkanut käyttämään gender-ideologian tilalla sanaa ”sukupuoli-ideologia”.

Muutos on tärkeä ja vihjeenomainen. Sillä sen takana on yksinkertainen asia. Joka on niin yksinkertainen että on hävettävää nostaa sitä esiin. Se on nimittäin kysymys queer -feminismistä. Ja siihen yleensä liitettävästä kysymyksestä joka käsittelee sitä miten monta sukupuolta on olemassa. Tässä on hyvin oleellinen käsitejako. Sex JA Gender. Nämä viittaavat molemmat aivan eri asioihin. Ja Queer -feminismin kohdalla se, että ymmärtää tämän on oikeastaan Queer -feminismin perusytimessä. Jos et osaa tätä asiaa, et osaa feminismiä ja jos et osaa tätä kaikki kritiikkisi on arvotonta koska asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse olen huvitellut pyytämällä lähteitä vätteelle sukupuolten määrästä. Ja antamaan niitä feministiseen tutkimukseen. Minusta on hauskaa katsoa vaatimuksen ohittamista ja kommentoijien puhdasta ignorantiaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jolla ylenkatseinen minäni masturboi itsensä uneen joka yö. Minun tehtävänäni ei ole opettaa ja valistaa vaan haastaa ja löytää itseäni huonompien älylliset ja kyvylliset rajat konseptipyörittelyssä jotta voin riuhtoa pienin käsineni itselleni hyvän olon. Tämä on näissä piireissä hyvin helppoa.

Sex/Gender -jaottelu on oleellinen ja syvä osa queer -feminismiä. Ja siinä on yksinkertaisesti sanottu että ihmisen biologinen sukupuoli on sex. Gender taas viittaa aivan eri asiaan. Siihen minkälaisia sekundaarisia ominaisuuksia tähän liitetään. Gender on sosiaalinen sukupuoliroolisto. Jonka avulla sekä tehdään sukupuolta koskevia oletuksia että korostetaan myös ihmisen ulkoista tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja sukupuolisuudestaan. Eli puhutaan sukupuolirooleista ja sukupuoli-identiteetistä.

Ytimessä on siis ajatus että näitä gendereitä voi olla vaikka kuinka monta. Ja tästä sitten rakennetaan olkiukkoversio jonka mukaan biologisia sukupuolia olisi vaikka kuinka monta. Syntyy ajatuksia joissa esiintyy että ”minusta tyypit on karkeasti joko miehiä tai naisia mutta mitä ovat nämä muut 28 sukupuolta”. Kun asiaa katsoo niin huomaa että niiden takana on yksinkertainen olkiukko. Väitetään että feministi puhuu sex -sukupuolesta eikä gender -sukupuolesta.

Tätä on helppoa häivyttää etenkin Suomessa jossa sukupuoli viittaa sanana molempiin. Tätä tehdään ulkomaillakin. Ja kaikki on hämmentävää koska jopawikipedia tuntee sex -gender -jaottelun ja esittelee siitä hyvin yksinkertaisetperusmäärittelyt. Määrittelyt toisin sanoen ovat julkisia ja helposti löydettävissä. Jolloin se jolla on pienikin halu kritiikin kohteen tuntemiseen joko tuntee tämän jaottelun tai sitten ei oikesti ole kiinnostunut ja hänen pitäisi ymmärtää lopettaa itseään relevantimpien ihmisten häiriköinti turhuudellaan. Ignorantti saa olla mutta pitää tajuta että mielipide tuolloin on epäfaktuaalinen ja tätä kautta aika suurelti arvoton.

Määrittely tulee esiin myös lähes kaikissa feminismiä määrittelevissä feministisissä teoksissa. Joten oikeastaan ainut syy millä selittyy tämä ”dissaan useita sukupuolia” -puhe on se että sitä on kuunneltu propagandaa joka ei ole tutustunut kritiikkinsä kohteeseen. Jos lähdekriittisyys on tuolla tasolla niin en tiedä miten näitä voi auttaa. Paitsi ostamalla muovipussin ja kehottamalla hengittämään pitkään ja syvään.

Yleisesti ottaen kun tämän jaottelun tajuaa niin voi huomata että useimmiten nyrkkisääntö on se, että feminismikriitikot puhuvat vain sex -sukupuolesta. Ja pitävät sitä koko lukuna. Mutta feministit näkevät että sex ja gender ovat eri asia. Ja he keskittyvät genderiin. Ei ihme että ohipuhumista on paljon. Halu valittaa ja halu tutustua ja kokonaiskuvan käsittäminen ovat kaukana toisistan. Yleensä feministin eduksi. Ja sitten fokus on sellainen että voisi sanoa että feministien fokus on sitten nähdäkseni esoteerisempi, kenties tavallaan itselleni huomattavankin vähän kiinnostava.

Mutta kun tämän jaottelun ymmärtää voi tajuta miksi niissä puhutaan useiden eri käsitteiden yhteisvaikutuksista. ; Kun esimerkiksi katsoin googlessa ylhäälle tulevaa vastausta kysymykseen sukupuolten määristä sain feministisen kevyehkön sivuston joka selittää miten pitää puhua spektristä identiteettejä. ; Kun katsoo miten nykyajan feministit käsittelevät samanaikaisesti biologista sukupuolta, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmentämistä, sukupuoliesitystä ja seksuaalista suuntautumista, niin kyllä ymmärtää miten joku voi hämääntyä tästä kaikesta. Kaikki nämä ovat nimittäin eri määritelmiä joilla jokaisella on oma spektri ja sukupuoli syntyy näiden yhteisvaikutuksesta. Maistuu minun parsimoniaa kaipaavaan silmääni tarpeettoman kompleksiselta. Mutta samalla on selvää että taisteluhelikopterisukupuoli on hemmetin huono olkiukkokortti heittettäväksi tälläiseen yhteyteen.

Itse olen nähnyt että gender voi kuitenkin olla jossain määrin vähän fiksu ja tarpeellinenkin käsite. Ja että se itse asiassa putkahtaa esiin aika erikoisissa konteksteissa. Itse nostaisin tässä ihan ollakseni itseni luonteinen, tuoreesti kovasti keskustelua herättäneen evoluutiopsykologisen tutkimuksen. Markus Rantalan, Indrikis Kramsin ja Severi Luodon evoluutiopsykologinen tutkimus nimittäin jaotteli lesbot femme ja butch -lesboihin. Ja esittivät että tämä on vahvasti biologisesti määräytynyt.

He siis sanoivat että on olemassa naiseuteen ja lesbouteen liittyvä luokasto, joka on tieteellisesti relevantti ja biologisesti olemassaoleva. Ja johon liittyy sukupuolipresentaatio. He itse asiassa, jos ovat oikeassa, tunnustavat että biologisen sex-sukupuolen lisäksi on lisäalaluokkia. Väite on että sex-sukupuolen lisäksi on sukupuolinen suuntautuminen. Jossa homoseksuaaleilla naisilla on kaksi gender -alaluokkaa. Butch lesbot ja femme -lesbot. Ts. sukupuolia gender -määritteessä on yli kaksi. Ja tämä on fiksua heistä.

Joka tarkoittaa sitä että tosiasiassa gender -sukupuolia on aika monista useampia kuin se kaksi. Jos Butch ja Femme -lesbot ovat kategoria niin ainakaan itse en näe niiden kuvaavan itseäni. Joten sen tilalle tarvitaan vähintään kolmas kategoria sellaisille miehille jotka eivät ole butch- tai femmelesboja.

Itse en tosin jaksaisi ruveta miettimään näitä gender luokitelmia koska ne muuttuvat aika helposti hupsuiksi karrikatyyreiksi jossa kategorioidaan alakulttuureita antaen niille jotain gloriaa ja olemuksellista mitä ne eivät ansaitse. Ne ovat vain identiteettejen symboliosia. Ja me teemme näistä symboleista itse asian, lataamalla ne täyteen merkitystä.

Samalla on tietenkin aika selvää miksi gender -sanan filosofinen sisältö on sellaisella tavalla paljastavaa että Puolimatka on vaihtanut sen ”gender-ideologiansa” ”sukupuoli-ideologiaan”. Hän on siinä mielessä tarkkasilmäinen propagandisti että hän huomaa argumentaatiopohjanmurskaukset kun niitä hänelle vilautetaan. Asiaa hän toki harvoin korjaa, tehden juuri tämänlaisia kosmeettisia korjauksia jossa olkiukottava argumenttivirhe muutetaan vaikeammin havaittavaksi kosmeettisilla ja retorisilla muutoksilla.

Samalla tietysti ymmärtää miksi ”miljoonasta sukupuolesta” puhuvien feministien oikeiden sanomisten sisältö on sitä mitä on. Esimerkiksi intersektionalistinen Jagose kuvasi että queer- feminismi keskittyy käsittelemään ennen kaikkea jännitteitä jotka koskevat sex -sukupuolta gender-sukupuolta ja halua. Ja miten monesti ihminen joutuu useaankin omituiseen lokeroon samanaikaisesti. Ts. kysymys ei ole pelkästään värkeistä jalkojen välissä vaan siitä että värkkien jalkojen välissä oletetaan vaikuttavan hyvin moneen asiaan. Olemuksellisia vaatimuksia. Minäkin nörttimiehenä kykenen ymmärtämään miten mieheyden sijaan minilta on odotettu tiettyä maskuliinisuutta, ja miten nörttiys on nähty huonona sukupuoleutena. Miten ei ole kuten ”kunnon mies” jos on ”mieslapsi” pelaamassa konsolipelejä ja niin edes päin.

---

Viitteet:

Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction” (1996)

Tapio Puolimatka, ”Gender-ideologia vahingoittaa lapsia” 

Tapio Puolimatka, ”Sukupuoli-ideologia estää kriittisenseksuaalikasvatuksen”

Itä-Savo, ”Lukijalta: Seurakuntiemme teologiasta vastaavinaviranhaltijoina sanoudumme irti Pride-kampanjasta”

Samuli Suonpää, ”Suonpää: Kirkon uusi sateenkaarisotasatuttaa vielä syvemmältä kuin vääntäminen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä” 

Wikipedia, ”Sex and Gender distinction” 

”Explained: The 33 Gender Identities Recognised By TheAustralian Sex Survey” 

Australian Sex Survey

YourTango, ”How Many Genders Are There - And Why Does Talking About TheSpectrum Of Identity Matter So Much?” []

Helsingin Sanomat, ”Suomalaiset tutkijat loivat teorianbutch- ja femme-lesbouden biologisesta alkuperästä – ”Tämän suorempiatodisteita tiede ei voi koskaan tarjota””

Tiina the Feminist, ”Butch- ja femme -tutkimuskatsaustulkitsee lähteitä omituisesti”

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

13+ keinoa elämän tuhontamiseen

Netflixissä on sarja "13 Reasons Why" (ilmeisesti suomennettu "Kolmetoista syytä"). Katsoin tätä sarjaa. Syitä ei tarvinne arvata. Elämme Suomessa jossa itsemurha on koskettanut useita. Minullakin on kuollut kaveri itsemurhan kautta. Olen myös itse yrittänyt tehdä moista. Siksi ei ole ihme, että seuraan ilmeisesti nuorten suosimaa sarjaa joka käsittelee päätasollaan teinitason itsemurhaa ja syitä siihen.

Itse ideakin on tavallaan erityinen; Jokainenhan itsemurhan tehneen läheinen kun mielellään sekä syyttää itseään että toisaalta toivoisi että olisi selityksiä. Enemmän selityksiä. Parempia selityksiä. Eikä niitä koskaan tule. Sarjan epärealistinen peruslähtökohta jossa itsemurhan tehnyt on jättänyt jälkeensä kasetteja joissa avaa itsemurhan taustasyitä onkin tässä mielessä epärealistisuudessaan kiehtova.

Näin siitä huolimatta, että on oikeasti aika mahdotonta kuvitella tilanne jossa joku avaa itsemurhansa taustoja yhtä hienojänteisesti ja ymmärtäen, ilman asiatonta syyttelyä. (Itse asiassa itsemurhassa on sellainen jännittävä piirre, että vaikka sitä voidaan hautoa kauan on itse itsemurhan tekeminen kuitenkin yleensä impulsiivinen aktio, ei jokin päämäärä johon mennään pitkällisen suunnitelman päätteeksi. Jos asioilla ja omalla elämällä ei koe merkitystä on vaikeaa ladata merkityksellisyydentunteita esimerkiksi tälläisiin pitkäjänteisiin projekteihin.) Samoin on tietenkin vaikeaa kuvitella, että joku tekisi useita tunteja vaativan taideprojektin ja järjestäisi sen, että kasetit kiertävät teinien parissa ilman että samalla vaivalla jättäisi vanhemmilleen mitään viestiä joka avaisi tekoa.

Sarja myös mainostaa itseään - ja korostaa tätä myös täydennysmateriaalissa joita on netflixissä sarjan yhteydessä - haluavansa avata keskustelua ja tarjoavansa toivoa itsemurhaa harkitseville.

Sarja on kuitenkin ongelmallinen.

Sarjan tapa käsitellä itsemurhaa on hyvin hankala. Osassa jaksoissa se lähentelee eksploitatiivista kostopornoa jossa kiusaaminen oikeuttaa kiusaamista. Ja tämän kaiken takana on tavallaan ongelma, joka alleviivautuu jo sarjan nimessä. Se kuvaa kolmeatoista syytä. Ja nämä keinot tarkastelevat kiusaamisen maailmaa tavalla jossa on paljon erilaisia tapoja kiusata. Näissä on hyvin vähän ratkaisuja kiusaamisesta selviämiseen. Tai siihen miten se saadaan loppumaan; Sarja jopa analysoi erilaiset kasetit ensimmäisen kauden lopussa. Mitkä iskevät luottamukseen ja särkevät sydämen, mitkä iskevät maineeseen ja tuhoavat sosiaalisen verkoston ja mitkä sitten ovat itsessään murtavia aktioita joista ei toivuta ilman luottamusta ja sosiaalista verkostoa. ; Sarja toimiikin keinovalikoimana "miten tuhoat jonkun mielen ja sielun niin että tätä ei edes tarvitse murhata koska hän voi aivan hyvin tehdä sen itse".

Siksi sarja on enemmänkin opaskirja kiusaamiseen jonka tekijä jotenkin korostaa että jos kiusattu tekee itsemurhan niin sitten se kaivaa kiusaajaa tämän loppuelämän. Tämänlainen vaatisi aika reflektoivaa kiusaajaa, joka tunnistaisi tekojensa vaikutukset myös etukäteen. Toisaalta sarja näyttää itsemurhasta aika erikoisen puolen jossa korostetaan lähinnä keskustelua ja terapiaa. Mielenterveyslääkitys saa jopa hieman - ei toki vahvasti - epäilystä sarjan puolelta. Lääkitystä kohtaan nimittäin tulee epäilyspuhetta jota terapialle se ei koskaan lataa.

Sarjassa itse asiassa onkin pääasiassa kyse muusta.

Jos katsoaan mitä sarja itse asiassa käsittelee paremmin, niin seksuaalista häirintää ja sen monia luonteita. Sarja on tekijäpuoleltaan aika vahvasti feminismivetoinen. Ja se on sarjan vahva ja heikko puoli.

Monilla tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää "toksista maskuliinisuutta" koska ilmeisesti he ajattelevat että käsite moittii miehiä ja kaikkia miehiä tai että perinteinen mieskuva olisi jotenkin "myrkkyä" jota "feministi vihaa". Kuitenkin jokainen ymmärtää että machoilu jossa aggressiivisuus mallia "rattiraivo" ja "seksuaalinen kiinnostus" joka koostuu kopeloinnista tai sammuneiden kanssa makaamisesta (koska olisivathan ne naiset voineet jättää juomisen kokonaan väliin), ymmärtänee miksi joidenkin käsitys "veljeydestä" (jossa kaverin annetaan tehdä ties mitä koska tälle ollaan lojaaleja) tai miehekkyydestä (on miehekästä töniä nörttiä päin seinää koska sattuu olemaan tätä vahvempi urheilijapoika).

Sarja avaa tätä kautta esimerkiksi sitä, miten "takamuksen kehuminen" voi olla muutakin kuin imartelevaa. Samoin sarja nostaa esiin sen, miten uhrin syyttely (miksi joit, miksi lähdit, miksi pukeuduit sillä tavalla) eivät ole kovin hyvä asia kun rikos on jo tapahtunut. (Etenkään jos yksikään edellämainittu ja tehty aktio ei itsessään ole laiton. Ja moni nuori poika tykkää esimerkiksi juoda sammumiseen asti, ilman että heillä on vastaavaa syyllistämistä edessä.)

Sarja avaa ennen kaikkea sitä, mitä suostumus tarkoittaa ja ei tarkoita ja myös miten nämä voivat olla joskus vaikeita tavalla jossa harmaalla alueella pelleily ei ole asiallista. (Täm on tarpeen koska keskustelu siirtyy usein eettiseltä tasolta, eli siitä miten "tulee pyytää suostumista" kääntyy usein juridiseksi kysymykseksi siitä että "jos joku väärin syyttää jotakuta raiskaajaksi vaikka tämä ei ole tehnyt mitään".) Ja tämän ympärillä syntyy aika hyvin ymmärrettävä käsitys seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalisessa häirinnässä sarja korostaa, että se ei ole uhrin vika. Ja että vanhemmat eivät saa vähätellä lastensa kokemuksia. Miten on väärin että vanhemmat pitävät "pienenä teini-iän romanssipettymyksinä" tai vastaavina jotain jotka nuorille ovat kaikkea muuta.

Mitä muuttaisin?

Sarja käsittelee itsemurhaa hyvin hankalalla tavalla. Itsemurhan tehneen läheiset ensinnäkin syyllistävät itseään tavallisesti. Joten rakentavampi tapa tehdä tilanne olisi kenties ollut se, että oltaisiin vain katsottu itsemurhaan liittyvät asiat eri ihmisten omien syyllisyyksien kautta. Kun itsemurhan tehnyt tekee saman, siinä on väkisinkin enemmän ansaitun kostamisen ja rankaisun teemaa. Ratkaisu ja syy -keskeisyys sarjan nimeä myöten vihjaa että itsemurha on ulkoisista syistä tapahtunut teko joka on siis jonkin omaisen tai omaisten syy. Tai kollektiivinen syy.

Toisaalta sarja ei muutenkaan ole kovin asiallinen; Kun sarjan tapahtumia katsoo, ja sen valossa katsoo mitä lisämateriaali tarjoaa haastattelujen ja muiden vastaavien kautta, voidaan huomata että itsemurhassa on teemana nimenomaan väite siitä että
(1) teinien aivokemia väärinkäsittää asiat niin että kaikki tuska tuntuu kestävän aina eikä koskaan loppuvan
(2) epätoivoon ei ole syytä vaan kaikilla on aina toivoa paremmasta
(3) onnellisuus ja onnettomuus sidotaan ulkoisiin elinolosuhteisiin hyvinkin vahvasti
(4) kaikilla on aina rakkaita tai muita tahoja jotka voivat tukea ja jotka välittävät, ja ratkaisu onkin se, että keskustelet avoimesti ja avaat itsesi rakkaudelle
(5) ja itsemurhan tekeminen on aina erehdys ja moka, jokin jossa ei ole tajuttu jotain. Näitä korostetaan etenkin täydentävässä materiaalissa.

Itse taas sanon melkolailla suoraan, että taipumus masennukseen ja suisidaalisuus ovat melkolailla pysyvä ominaisuus. Ainakin itselleni olisi omituista tulla kertomaan, että se olisi "vain jokin vaihe". (Jokin vaihe on jo tässä vaiheessa kestänyt yli puolet elämästäni.) Se on hämmentävän vähän sidoksissa ympäröiviin olosuhteisiin. Maailma tarjoaa lähinnä joskus impulsseja. Mutta niillä on enemmän "viimeisen niitin" luonne. (Siksi monia kiusataan mutta kaikki eivät tee itsemurhaa.)

Nähdäkseni itse olen niinsanotusti hengissä sen takia että;
(1) Olen nimenomaan sisäistänyt että tämä ei ole vaihe vaan ongelma jota varten on harjoiteltava pysyviä mielenhallintakeinoja, esimerkiksi miten hillitään impulsseja jotka käskevät hyppäämään parvekkeelta.
(2) Toivo on siitä ikävää että se luo pettymyksiä. Ei pidä maalata tulevaisuuteen mitään. Kun tavoitetilana on ei-itsemurha ei kannata tavoitella mitään suuria unelmia joita pitäisi jotenkin uskaltaa ajatella ja sitten tavoitella. Niihin liittyy pettymyksiä. Pitää tavoitella todennäköisiä.
(3) Ulkoiset olosuhteet merkitsevät hyvinkin vähän. Jos masennuskausi iskee, se iskee. Lääkitys auttaa pahimman yli ja terapiasta en ole havainnut olevan mitään hyötyä itselleni.
(4) Tosiasiassa monet ihmiset syrjäytyvät, etenkin jos depressiossa ei ole kiinnostusta edes sillä tasolla että voisi ponnistaa ylös sängystä, saati sosiaaliseen elämään. Jotkut jäävät yksin hyvin syvällisellä tasolla, he voivat kuolla kotiinsa television ääreen ja heidän kuolemansa tiedostetaan vasta vuosien päästä. Kaikilla ei ole ketään. Kaikille ei myöskään ole mitään maagista tyttö- tai poikaystävää joka vaan tulee luoksesi jos olet aidosti oma itsesi. Koska jotkut meistä ovat Timo Hännikäisiä kun silmiin katsotaan. Depressiiviset ja itsetuhoiset ihmiset ovat rasittavaa seuraa joiden kanssa ei terve jaksa olla. Ymmärrettävistä syistä. Harvalle on myös tarjolla mitään parisuhdetta koska harva haluaa synikistellä ja viiltää ranteitaan auki tai kuvitella puolisoaan tekemään sitä. Ei Edes Sinun Vuoksesi.
(5) Asiallinen lähestyminen itsemurhaan on nimenomaan se, että uhria/tekijää ei syyllistetä ja lähestytä asiaa pelkästään sitä kautta että itsemurhaan taipuvaista tullaan ikään kuin ulkopuolelta opastamaan, kuin opastaja todella tietäisi masennuksen ja itsemurhataipumuksen kanssa elämisestä jotenkin enemmän, paremmin ja syvällisemmin.

Jos sarja olisi käsitellyt itsemurhaa yhtä hienosti kuin seksuaalista häirintää, se olisi käsitellyt vakavalla etusormenheristyksellä sitä, mitä tapahtuu kun joku tulee sanomaan että "sinä itsetuhoinen-ethän sinä edes näytä masentuneelta" (Robin Williamskin oli depressiivinen ja tappoi lopulta itsensä.) Oma jakso olisi omistettu sille että joku sanoo, että "sinullahan on asiat niin hyvin." (Robin Williams oli myös todella rikas ja hyväosainen ihminen.)

Karkeasti ottaen sarjan perusasenne kattaa samat ongelmat jotka ovat mahdollistaneet sinänsä vastenmielisen incel- ja MGTOW -alakulttuurit. Jossa on kyynistyneitä ihmisiä jotka ovat kyllästyneet kuulemaan optimismihöpöä siitä että "jokaiselle on jossain Se Oikea", jonka saamiseksi tärkeintä on "olla oma itsensä" kun tosiasiassa suurimmalle osalle ratkaisu on olla nimenomaan kaikkea muuta.

Itse asiassa näenkin että sarja on hyvin sisäistävä ja sivistynyt seksuaalisen häirinnän näkökulmasta. Mutta toisaalta se on aika heikosti reflektoinut itseään itsemurhan kohdalla. Jopa niin paljon, että se itse asiassa kohdistaa itsemurhan tekijöihin niitä vakiintuneita ongelma-asenteita joita kulttuurimme on pullollaan. Ja jotka eivät ole ratkaisuja vaan osa ongelmaa. Sarja lietsoo niitä vähän samalla tavalla kuin jokin ns. raiskauskulttuuri lietsoo sarjassa näkyvää seksuaalisen häirinnän mahdollistavaa, tukevaa ja ylläpitävää ja jopa sitä aktivoivaa toimintaa.

Koska tätä on tehty naisnäkökulmasta ja naisten tarjoamin vakiasentein ja keinoin, voisin kutsua tätä itsemurhan - tuon aikamme viimeisen kunnollisen tabun - suuntaan kohdistetuksi toksiseksi feminiinisyydeksi. Ja jos et käsitä että en tuomitse tässä naissukupuolta vaan rakenteet joita naiset käyttävät useammin kuin miehet ja joita esitetään naisille sopivampina ja naisille luontevampina keinoina, ja joita feministit, myös feministinaiset, mielellään käyttävät... Niin sitten sinun ei varmaan ole vaikeaa käsittää miksi jollakulla voi olla vaikeaa tiedostaa ja tunnustaa edustavansa jotain raiskasukulttuuria edes silloin kun tekee sitä itse...

Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

---

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]