keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Intersektiot ja niiden käyttäminen

 Intersektionaalinen feminismi on erikoinen sana. Intersektionalismi on varsinkin sovellettuna erikoinen. Sanalla nimittäin on akateeminen viittaussuhde ja sisältö. Se ei ole pilkkasana vaan jotkut aivan oikeasti kutsuvat itseään intersektionaalisiksi feministeiksi. Toisaalta sitä käytetään hyvin usein pilkkasanana. Ja tässä kiehtovaa on se, että kun esimerkiksi perussuomalaiset ottivat muodiksi intersektionalismi -sanan ylikäytön niin sitten tuli vastaan tilanne jossa he eivät tentatessa osanneet selittää mitä se tarkoitti. Ja näin virallisesti perussuomalaiset ihmettelivät miksi tuollaisia vaikeita sanoja edes tarvitaan. Sanaa käytetään, mutta ei tunneta. Ja on selvää että yhteys pilkkasanan ja akateemisen sanan välillä on suuri.

Termi on käytännössä joka tapauksessa politisoitu ja se liittyy poliittiseen filosofiaan. Ja tässä yhteydessä ei ole väärin puhua ns. identiteettipolitiikasta. Tosin sillä huomautuksella että identiteettipolitiikkakin on termi jolla on "järkevä kunnon akateemisia meriittejä omaava sisältö" ja "persuidiootiaversio". Joku sanoisi että "on teoria ja käytäntö". (Käytäntö saa tässä kontekstissa kyllä aika negatiivisia sävyjä. Mikä ei ole tavallista eikä toivottavaa.)

Tätä asiaa voisi olla hyvä esitellä. Ja esittelen tässä sekä intersektionaalista filosofiaa teoriassa että käytännössä.

Aloitetaan teorialla.

Intersektionalismista saa itse asiassa oikein hyvän käsityksen, kun katsoo tutkimusta josta se alkoi. Kun mennään intersektionalismin juurille, ollaan vuodessa 1989 ja luemme Kimberle Crenshawn "Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics". Otsikko on pitkä ja sivistyssanallinen, on kuin Jordan Peterson olisi kuvaamassa siinä mitä tahansa yksinkertaista asiaa ja minä tekisin siitä blogipostauksia. Älkää antako tämän järkyttää. Perusidea on loppujen lopuksi kohtuu helppotajuinen. Crenshaw on juristi ja tämä tutkimus liittyy poliittiseen ääneen ja vaientamiseen.

Tutkimuksen perusväite oli, että amerikkalaiset mustat naiset kohtaavat hyvin erikoisen onglematilan, jossa sekä feministit että antirasistit saattoivat jättää heidän ongelmansa huomioimatta. Syynä ei ollut ideologia vaan hyvin konkreettinen ja käytännöllinen puoli;
1: Feminismissä huomio kiinnittyi usein valkoisten naisten ongelmiin koska feminismissä ääni ja valta oli pääasiassa valkoisilla naisilla. Näin mustien naisten kokemat ongelmat saattoivat jäädä varjoon, koska niihin ei puututa jos ne eivät ole myös valkoisten naisten ongelmia.
2: Rasisminvastustuspuolella taas vastaavaa jöötä tuppasivat pitää miehet. 

Syynä ei ole "edustus edustuksen vuoksi" tai ajatus että valta ja näkyvyys tarkoittaa haluttua ja haettua dominanssia. Vaan sitä, että ihmiset ovat yleensä paremmin perillä omakohtaisista ongelmistaan kun taas muiden ongelmat ovat vähän kuin homojen kohtaamat ongelmat nykysuomessa. Valkoinen heteromies saattaa parin homovitsin välissä sanoa että ei hän tiedosta että miten homoja vainotaan suomessa. Ja vain osassa tapauksissa se johtuu siitä että heille kirjo uhkailusta pridelippujen varastamiseen on heistä harmitonta vandalismia koska "ne ansaitsevat sen". Mielipide saattaisi muuttua jos he itse saisivat uhkauksia siksi että heillä on poikaystävä.

Tässä Crenshaw asettautuukin kritisoimaan identiteettipolitiikkaa koska siinä tavataan usein mitätöimään ja peittelemään sisäryhmässä olevia eroja. ; Kun antirasistit esittävät edustavansa kaikkia mustia kirjatuissa pr -periaatteissa ja ehkä intentioissa ja feministit tekevät saman naisille, saattaa syntyä sokeita paikkoja. Ja ne voivat olla pahoja. 

Crenshaw on myöhemmin, "Mapping the Marginsissa" nostanut esiin esimerkiksi mustien naisten kokeman lähisuhdeväkivallan. Mukana on huomioita esimerkiksi siitä miten lähisuhdeväkivaltatyössä ei huomioitu sitä että keskimäärin mustilla naisilla on vähemmän varoja ja muita mahdollisuuksia järjestää itselleen ns. pakopaikka väkivaltaiselta puolisolta. Ja toisaalta miten ihmiset pelkäävät rasismikorttia niin, että lähisuhdeväkivalta kohtaa normaaliakin enemmän sitä feministien yleensä vihaamaa uhrin syyllistämistä.; Mustien alueiden taloudellisia jne. eroja ei huomioitu ja siksi köyhien alueiden mustat kohtasivat usein lähisuhdeväkivalta-apua joka oli yleensä mitoitettu keskiluokkaisen valkoisen naisen tarpeisiin.; Lopputuloksena tästä on mm. mustien alueiden yliedustuksen synty perheväkivallassa ja mustien alueiden lähisuhdeväkivaltatyötätekevien ylirasittuminen liian pienen budjetin alla joka ei varmasti paranna heidän työnsä laatua etc. 

Henkenä on myös että mustien naisten ongelmista ei ole erikseen haluttu puhua koska se helposti maalattaisiin pelkästään rotukysymykseksi. Usein esimerkiksi poliittista suurta näkyvyyttä saaneet keskustelut kuulkuisien mustien miesten tekemistä raiskaukset on tavattu jättää pois feministien ja antirasistien puheenaiheista koska niistä on kätevämpi vaieta. Perinteinen yksinapainen identiteettipolitiikka olisi kyvytön puolustautumaan ja siinä ongelmat lähisuhdeväkivallassa mustien alueella nostettaisiin rasistiseksi keskustelunaiheeksi. Mikä ei ainakaan helpota mustien naisten tilannetta kokonaisuutena. Siksi tarvitaan monimuuttuja-analyysejä. Joissa siis huomioidaan myös&sekä mustien että naisten asiat eikä vain joko mustien tai naisten asiat. ; Näin ei tarvitse piilotella ikäviä faktoja jne. Monimuuttujainen tarkastelu näyttää miten sileäaivoisia esimerkiksi kuuluisien mustien miesten seksuaalirikoksista ja lähisuhdeväkivaltayliedustuksista suun kautta huohottelevat rasistit ovat.

Intersektionaalisuus ei siis ole identiteettipolitiikkaa jossa alakulttuurit kilpailevat huomiosta. Se enemmänkin osoittaa miten nämä ryhmät tarvitsevat toisiaan ja voivat tätä kautta saada parannusta asioihin sen sijaan että jäisivät identiteettiryhmien sisäisen shadowbannaamisen uhreiksi. Ja näin esimerkiksi homoseksuaalisuua ja köyhyys eivät ole toisiaan poissulkevia, joten olisi outoa että konservatiiviset köyhät minimipalkkaihmiset olisivat kilpailemassa homojen kanssa. Päinvastoin, on nähtävissä jopa sellainen ajatus että on monien tahojen etu ylläpitää omia epäreiluja käytänteitään hallussaan siten että haitataan demokraattista useiden etua. Ja tässä strategiana on helposti "hajoita ja hallitse". Luomalla skismoja alakulttuurien välille saadaan pidettyä isompi peli kasassa. 

Käytäntö;

Kun esimerkiksi Ben Shaporo PragerU puhuu intersektionalismista siitä on tehty lähteetön ja hyvin outo teoria, jossa puhutaan uhripisteistä. PragerU puhuu tässä mielellään siitä että jos on homo saa yhden pisteen, jos on nainen saa toisen pisteen ja jos on musta saa kolmannen pisteen. Suora lainaus Shapirolta on esim: "Intersectionality is a form of identity politics, in which the value of your opinion depends on how many victim groups you belong."

Nämä lähteettömät kannanotot ovat tietenkin virheellisiä, olkiukottelevia ja typeriä. Erityisen kiehtovaa on huomata miten feminismiä usein syytetään norsunluutornihaihattelusta. Mutta sitten käytännössä feministit käsittelevät konkreettisia ongelmia (kuten lähisuhdeväkivaltaa) kun taas Ben Shapiro pahastuu Star Warsin wokeudesta ja keskittää huomionsa "siihen keiden mielipiteillä on väliä". Toki minäkin pidän sananvapautta tärkeänä, mutta mielipiteenilmaisupolitiikka konservatiiveilla näyttää olevan melko vahvasti statuskeskittynyttä. Ei sitä että he saavat sanoa ja saavat kritiikkiä vaan siitä "keitä pitää kuunnella". 

Ben puhuu mielipiteiden merkittävyydestä samalla kun itse olen esimerkiksi lukenut siitä miten yliedustus USAssa tapetuista transihmisistä ovat mustia tai latinoja. Tämä tilasto minusta yksinään kertoo siitä että intersektionaalisuutta tarvitaan, ja paljon. Murhatuksi tulemistilastoja katsellen; Mustilla menee huonosti, transihmisillä menee huonosti, näiden intersektiolla menee pahemmin kuin kummallakaan. Mutta minä olen se haihattelija, toisin kuin se joka itkee Star Warsin tähditysratkaisuja länsimaiden tuhon symboleina.

Mutta se, mitä Ben Shapiro videossa tekee on kiinnostava. Tarkalleen ottaen sen lisäksi, että hän olkiukottaa lähteistämättä vastapuoltaan kuin ... kuka tahansa PragerU:ssa ... hän tekee toisen hyvin kiinnostavan asian. Hän jättää mainitsematta asioita. Ja tämä mainitsematta jättäminen tekee hänestä mielenkiintoisen. Ei ole uutinen kertoa että Ben Shapiro vääristää vastapuoltaan, on tyhmä eikä osaa mitään. Sen sijaan on uutinen kertoa, että videon perusstrategia voidaan nähdä intersektionaaliseksi.

Nimittäin vaikka Ben mielellään luettelee erilaisia uhristatuksia, hän unohtaa esimerkiksi vasemmistolaisille hyvin rakkaan luokkakysymyksen. Shapiro taatusti tuntee tämän puolen vasemmistolaisesta ajattelusta ja osaa taatusti vedota luokkasota-asioihin pienellä ärsyketasolla. Tämä ja monet muut jäävät mainitsematta "uhripistehierarkioista". Ja tämä on konsistenttia hyvin erityisillä tavoilla.

Kun Shapiro lietsoo valkoista heteromiestä jonakin jota intersektionalistit yhdessä sortavat, hän miltei käsittää jotain. Miltei. Etuoikeuksien menetys ja privileegioiden menetys ei ole sortoa vaan paljon rakastettua mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ja kyllä. Demokraattisesti on paljon monia kysymyksiä jossa erilaisilla vähemmistöryhmillä on yhteisiä etuja ja vaaliuurnilla jokainen ääni tässä asiassa merkitsee. Ja jos näissä ollaan yhteistyössä solidaarisia niin sillä on oikeaa vaikutusta joka suhteuttaa asiasta hyötyvät heidän kokonaismääräänsä eikä siihen miten vähän tai paljon heitä on jossain partikulaarissa alakulttuurissa.

Ja sitten hän todella demonstroi ymmärtävänsä intersektionaalisuuden voiman. Ennen kaikkea välttäessään tiettyjä uhripisteitä. Kun ei mainita vammaisuutta, köyhyyttä tai vaikka syrjäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä, luodaan vahva teema jossa erottelussa jätetään mainitsematta sellaisia puolia joihin intersektionalistit kiinnittävät huomiota. Mutta jotka olisivat jakavia elementtejä Shapiron seuraajakunnassa. Shapiro näkee paljon vaivaa siinä, että hän antaa "uhripisteitä jotka menevät hänen seuraajiensa poliittisille vihollisille eikä heille itselleen". Hän sen sijaan luo yhden yhteisen ongelman, feminismin, ja kertoo miten paljon tämän yhden ongelman vastustaminen vaatii sitä että hyväksytään erilaisuutta ja isketään yhteisvoimin tätä isoa perusongelmaa vastaan.

Strategiassa on paljon intersektionaalisuutta. Kaikki valkoiset miehet voivat unohtaa luokkasodan ja keskittyä perusongelmaan, feminismin tuhoamiseen. Tilastoanalyysin sijaan Ben tosin käyttää retorisia konnotaatioiltaan tarkasti valittuja tunnereaktiosanoja ja muuta mielipiteen manipuloimista. Ja hiljaisuutta tietyistä asioista (Joka tunnetaan tabujenrakentamisena, puolitotuuksien kertomisena. Tai kaikista eniten, miten itse sen sanoisin ignoraationa.) ; Shapiro plus tilastomatematiikka on intersektionalismi.

Ei kommentteja: