Tieteellinen Man Carrying Things -kanava kertoi Nabokovin "Lolita" -kirjasta. Se ei ollut juonianalyysi, vaan kiinnitti huomiota graafiseen suunnitteluun. Tarkalleen ottaen kirjojen kansiin. On melko selvää, että kirjojen kansiin saadaan lähes yhtä paljon viestintää kuin sivujen väliin. (Kirjallisuus on mutkikasta koska rivien väleihinkin voidaan laittaa ties mitä. Stephen King tunnetusti kirjoitti joitain kirjoja rivien välissä.)
Lopputulos on se, että kirjasta tehty elokuva on vaikuttanut muun muassa hyvin paljon siihen mitä Lolitan kansissa näkyy. Ja tämä on ongelmallista koska kirjasta tehty elokuva on ollut hyvin sensuristista. Ja tästä seuraa ongelmia. Kun varsinainen kirja kertoo ... asenteiltaan varsin libertaarista ... miehestä jonka mieli vääntää lapsen seksuaalisen ahdistelun romanssiksi tämän omasta näkökulmasta, ei sievistely sinänsä ihmetytä.
Mutta lopputulos alkaa ampumaan itseään jalkaan. Sillä kirja joka alun perin on kirjoitettu kuvaamaan miten lapsen seksuaalinen häirintä ei ole ollenkaan yksiselitteisen hyvä asia, on nyt sitten laittamassa seksualisoituja nuoria tyttöjä kirjan kanteen. Viisain tapa kuvata teosta olisi nimenomaan laittaa kuvaan kuva Humbert Humbertista. Miehestä jonka näkökulma kaappaa aiheen ja tapahtumat ja näkee ne vain omasta näkökulmastaan.
Mutta tämä asetelma tavallaan demonstroi sitä, miten jotkut kirjat ovat vaikeita. Kirjoissa on pintataso ja alateksti (subtext). Ja olen ollut huomaavinani että subtekstien näkeminen on monilta hyvin voimakkaasti vaikeutunut. Tämä on se ihmisryhmä joka saa Platonin filosofioissaan ehdottamaa sensuuripolitiikkaa ymmärrettäväksi. Sillä nämä ihmiset näkisivät vain sen että Lolitassa on päähenkilö jonka ajatuksia ja näkökulmia ymmärretään. Ja siksi he pahastuisivat kirjasta. Koska heille olemassa on vain pintataso. Kenties tämänlaisten ihmisten tulisikin lukea vain kirjallisuutta joka on syvällisyydeltään Ayn Randia. Hän kun ei piilottele oikein mitään subtekstiin.
Lolitan voisikin laittaa muutaman muun teoksen joukkoon. Teoksen jotka ovat oikeasti sellaisia, että jos joku pitää niistä niin siinä on jotain huolestuttavaa. Mutta vika ei ole tavallaan kirjassa vaan lukijassa. Salingerin "Sieppari ruispellossa" on kirja joka tarjoaa vähän samanlaisen samastumispinnan sielunelämältään hyvin vihaisen protoincelin Holden Caulfieldin sielunelämään. (Koko kirja on käytännössä kirjoitettu slangilla.) Jos siihen vain samastuu, on henkilö ongelmissa. Laajemmin katsova voi aavistaa että sankarin fanittaminen ja samastuminen tulisi osata laittaa eri lokeroon. Kolmas on Fitzgeraldin "kultahattu".
Mutta hei; Jotkut näkevät "American Psyko" -elokuvan komediana ja "Wolf of Wall Streetin" sankaritarinana. Toki ymmärrän, että joskus tilanne on vaikea "Fight Club" on tulkittava sekä taisteluksi perinteisen maskuliinisuuden puolesta että taisteluksi sitä vastaan. Mutta kaikki eivät ole näin vaikeita tulkittavia vain siksi että kirja kerrotaan pahan näkökulmasta. Jokainen ymmärtää tämän luettuaan päähenkilön näkökulmasta kirjoitetun Stephen Kingin novellin "Survivor type"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti