Tarinointia ihmisistä ja tekemisistä

Populaarikulttuuri vilisee erilaisia stereotyyppisiä tiedemieskuvia. Yksi kenties tunnetuimmista on "hajamielisen professorin" hahmo. Näitä voi helposti pitää pelkkinä viihdyttävinä anekdootteina. ; "Hajamielisen professorin" tarinoita on esiintynyt niin kauan että voi sanoa että niitä on ollut "aina". Esimerkiksi Thaleen kerrotaan olleen niin hajamielinen, että erään tytön kerrottiin yrittäneen kampittaa tätä jotta saisi tämän arkitodellisuuteen. Newtonin taas kerrottiin kerran menneen aterioimaan myöhässä ; Hänen toverinsa oli jo kerinnyt syömään tarjolla olleen kanan. Kun Newton sitten tuli, hän keskusteli innokkaasti. Kun Newton sitten nosti kupua, hän ihmetteli kananluita ja selitti että hän oli ollut niin innoissaan keskustelemassa että oli luullut että ei ollutkaan vielä syönyt.

Tämänlainen tarinointi on tietysti mukavaa koska saadaan yhdistettyä ihmisyyden erilaisia puolia ; Kuten "Unkuri" -blogin "nauru" -teksti mainitsee ; "koominen on aina asia erikseen. ihminen voi olla jalo, älykäs tai suurenmoinen, mutta samalla koominen. suurenmoinen strukturalisti tai semiootikko tai narratologi, mutta koominen." Mutta näillä tarinoilla ei helposti näe sen kummempaa oikeutusta. Ne ovat helposti vain tarinoita. Tämä on helposti jotain jonka voisi nähdä tarinoiden ainoana antina ; Sillä usein on hyvin vaikeaa tietää kuinka paljon näissä anekdooteissa on takana edes totta.

Sen sijaan on selvää, että niiden kertominen kertoo jotain kertojasta. Nämä tarinat tekee mielenkiintoiseksi se, että ne voidaan nähdä kannanottoina siitä minkälainen on hyveellinen filosofi tai tiedemies. Eli tarinoiden taustalle voidaan helpostikin nähdä myös kannanottoja. Tarkalleen ottaen kannanottoja siitä minkälainen ihminen täytyy olla jotta menestyy tieteessä. ; Hajamielinen professori sopiikin ajamaan kahdenlaista näkemystä tieteenteosta. (a) Tiedettä todellisuudesta vieraantumisena joka sopii hyvin anti-intellektuellin mielikuvaan ja romahduttaa auktoriteetin (b) keskittymismielikuvaan jossa arkiset asiat jäävät suurempien asioiden tieltä.

Newtonin aikana tarina on varmasti jos ei peräti syntynyt niin ainakin levinnyt sen takia että siihen aikaan mässäilyä pidettiin pinnallisuutena. Ateriaan keskittyminen olisi siksi pahe jota ei haluttu liittää tiedemieheen koska tästä voisi saada "väärän kuvan". Newton siis, paitsi unohti syödä ja peräti unohti unohtaneensa syödä, edusti siksi myös ihannetta. ~ Kun puhutaan ihaillusta auktoriteetista kuten Newtonista, on selvää että hänen toimintaansa idealisoidaan joko keksimällä mielikuvaa tukevia tarinoita tai kertomalla sellaisia yksityiskohtia oikeasta elämästä jotka tukevat tätä mielikuvaa.

Tämän huomaaminen on mielenkiintoista. Koska esimerkiksi Sokrates on Platonin esilletuoma hahmo. Sokrateen elämäntapaa kuvaavat tarinat edustavatkin siksi hyvin tärkeitä kannanottoja. Ne kuvaavat paitsi filosofiaa prosessina, myös filosofiaa asenteena jonka kautta tämän prosessin pyörittäminen mahdollistuu. Kenties näkyvin piirre Sokrateessa on irrallisuus. Häntä kuvataan ilman kenkiä kulkevana jotta olisi selvää että hän ei veljeile rikkaiston kanssa ja aja heidän asiaansa. Tämä on kannanotto siitä että rikkaus ja muut ovat intressejä jotka haittaavat koska ne houkuttavat olemaan kyseenalaistamatta. Sokrates on ruma, koska jos hän olisi kaunis hän voisi vedota karismalla sen sijaan että antaisi älyn suorittaa kaiken työn. Sokrates ei ole sofisti koska silloin hän ajaisi asiakkaan asiaa eikä totuuden asiaa. Sokrates sen sijaan toimii kaikkia vastaan, hän on peräti "antisofisti". On selvää että olivatpa nämä kuvat miten tosia ja osuvia tahansa, niiden muistiinkirjaaminen on varmasti palvellut kannanottona juuri tämänlaisia asioita.
Enkä tietysti itsekään ole tämänlaisista tarinoista vapaa. Esimerkiksi kun kerron arkielämän kokemuksistani ja elämäntavastani, painottuu tietty kulma jota moni pitää minun perusnegatiivisuutena. Kuitenkin tässä on syvempiä kulmia. Esimerkiksi kun tarinoin eksymiskotkotuksistani, kerron itse asiassa tarinaa joka tukee teoriaani siitä miten luovaa filosofiointia harjoitetaan yritys-epäonnistumis-alasampumisen metodilla jossa laiskanahkera törmäytys on ytimessä. Nämä eivät siis ole pelkkiä itselleennauravia negatiivisia ja pessimistisen kyynisiä epäonnistumiskertomuksia. Niissä on mukana myös itsekehuva ja egoilua pullisteleva onnistumiskertomus jonka huomaaminen vain voi olla vaikeaa. Tarinani on luonnollisesti liitoksissa siihen että minun filosofiakuvani on se, että filosofi on "generalisti", eli hän yhdistelee erilaisia asioita. Ja tällä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani Quinelaiseen tieteenfilosofiaan.

Tämänkaltaiset oivallukset ovat tärkeitä. Steven Shapinin mukaan tieteenteon tarinat olivat 1800 -luvun alkuun asti oleellisia opettamismetodeja. Niillä annettiin mallia ja esikuvia tieteelliseen asennoitumiseen. Myöhemmin näitä tarinoita ei ole pidetty arvossa, mutta niitä on kuitenkin kerrottu. Esimerkiksi Feynmanin ympärillä pyörii paljonkin tarinoita. Esimerkiksi melko levinnyt on median todentama tilanne jossa tutkittiin avaruussukkula Challengerin onnettomuutta. Feynman paljasti tuhon syyn pudottamalla kumitiivisteen jääveteen. Kumitiiviste meni rikki vaikka sen väitettiin kestävän kovaakin kylmyyttä. Tämä on mielenkiintoinen tarina joka kuvaa empiirisen kokeilun tärkeyttä. Tämän vuoksi tositapaus on levinnyt kerrotuksi tarinaksi.

Tieteen tarinat ovatkin siksi jotain jotka ovat Shapinille enemmän kuin pelkkää human intrest -juoruilua joka on lähinnä tiedemaailman versio "ilta-lehdelle". Enemmän kuin pelkkää antropologiaa jossa kerätään tieteilijöiden kertomuksia itsestään joka heijastaa ihannetta tai mielikuvaa tieteenteosta. Se on enemmän kuin tieteensosiologiaa jossa tutkitaan tiedemiesten käyttäytymistä jossa anekdootit voivat huolellisesti varmisteltuna olla hyviäkin apuvälineitä.

Anekdooteilla voidaan nähdä voimakas yhteys normatiiviseen tieteenfilosofiaankin. Useinhan tieteenfilosofiset arviot vaativat hyvin monipuolisia kannanottoja. Arviointia on tehtävä tiettyjä prosesseja apunakäyttäen ja tässä mukana on tietty tutkimusasenne. Näin tarinat on liittettävissä kuten Kuhnin exemplar -käsitteeseen. Hänen mukaansahan tieteentekijät oppivat ikään kuin malliesimerkkejä hyvistä tieteellisistä teorioista ja tieteentekemisestä ja että nämä ovat niitä kohtia joihin tieteentekijät vertaavat kaikkea tieteentekemistä. Tämä konsepti liimaakin tieteenhistorian, tieteensosiologian ja tieteenfilosofian yhteen. Ja rehellisesti sanoen se tekee sen tavalla joka viehättää itseäni suunnattomasti.

Osanen (Ja muita tarinoita Intelligent Designistä)

Intelligent Designin kohdalla eräs keskeisin suunnitteluntunnistus koostuu IC (Irreducible Complex) -käsitteestä. Tässä suunnitelluksi tunnistetaan kappale jossa on useita osia ja joista yhdenkin poistaminen lopettaa kokonaisuuden toiminnan. Yleensä tästä käytetään malliesimerkkinä hiirenloukkua, joka on kokonainen esine.

Kerran tämän käsitteen hienoutta sovellettiin kertomalla siitä, miten henkilö oli tunnistanut esineen osan älykkäästi suunnitelluksi. Hän oli vain nähnyt osasen. Hän kertoi että hän ei ollut koskaan edes nähnyt koko laitetta ehjänä ja toimivana. Mutta jo pelkästä osasesta hän arvasi että se oli kappale suurempaa kokonaisuutta, konetta. Ja että tämä tarkoitti sitä että osa oli kappale IC -kokonaisuutta. Näin hän johti ajattelun älykkyyteen ja suunnitteluun koneiston osan takana. Osalla itsellään ei ollut funktiota sellaisenaan mutta se vihjasi IC -hen.

Selitys oli sinänsä mielenkiintoinen, että tässä henkilö oletti osan ympärille koneen jota hän ei ollut nähnyt. Tämä voisi olla vain tarina tai oletus. Mutta tarkemmalla miettimisellä se oli järkevä oletus. Sen taustalla on kokemusperäinen induktio. Induktiossa juuri tietyn esineen rakentamishistoriaa ei tarvitse tietää, koska meillä on kokemuksia muista esineistä. Näin voimme arvata vaikkapa pienen hammasrattaan osaksi konetta. Koska tiedämme että hammasrattaita käytetään sellaiseen.

Tämänlainen induktioajattelu on kuitenkin jotain, jota Intelligent Designin kannattajan ei kannattaisi tuoda esiin.

Sillä he kiistävät Suunnittelijan luonteen havaitsemisen. Tämän perustelut taas ovat olennaisesti sellaisia että niitä soveltamalla yhdestä osasesta ei todellakaan voida sanoa että se todella olisi osanen koneistoa, joka olisi peräti luonteeltaan nimenomaan IC. Sen kanssa taas huomataan että ihmisellä ei tarvitse olla suoraa havaintoa siitä että joku nakuttaa Mount Ruthefordiin USA:n presidentinkuvat. Sillä hänellä on tietoa kuvanveistäjistä, jotka ovat luonteeltaan ihmismäisiä. Ja itse asiassa jopa sillä valolla että olisi typerää kiistää veistäjien luonteen tunteminen. Mikään avaruusolennot, joulupukki, Jeesus tai muu vastaava ei raapustanut vuorta. Kyseessä on nimenomaan ihmistoimija. Tämän takana on induktiivinen ajattelu, joka toki oikeuttaa myös kuvittelemaan että on uskottavaa että irtonainen yksittäinen osa on kappale jotain suurempaa kokonaisuutta.
1: Tässä ID:n intentionkiistämisessä on toki taustalla poliittiseksi nähtävä ongelma ; Jumalan väittäminen jonkun asian taakse on USA:ssa ennakkotapauksien voimin laitettu joksikin jota ei saada kouluopetukseen. Mutta tämä ei ole tässä jutussa olennaista. Oletan siis "vain kiltisti tällä kertaa" että ID ei olisi millään tavalla juoniva laitos, joka ei suinkaan kierrä "tekijää" vain siksi että Jeesuksen mainitseminen tekisi ID:stä kielletyn mallista kreationismia ja intention takana oleva "pelastus" olisi taas puhdasta uskonnollisuutta joka sekin haittaisi ID;n tavoitteissa vaikuttaa kouluopetukseen USA:ssa.

Tästä intention ja tekijän ja tekijän metodin kiistämisestä on kerrottu tarinoita. Yksi niistä kertoo mukista. ID -kannattaja kertoi että hän ei tiedä mukintekijän intentioita. Ehkä hän halusi tienata rahaa tyttären syntymäpäiviin tai jotain muuta. Tämä intentio on mahdoton selvittää. Silti hän voisi nähdä mukin älykkäästi tehdyksi. Tässä selityksessä huonoutena on se, että
1: Arvailullaan hän itse asiassa esitti että hän hyvinkin voi spekuloida uskottavia selityksiä intentioita mukintekijälle - osa selityksistä olisi aivan naurettavia ja osa hyvinkin uskottavia. Se, että jäljelle jää jokin joukko erilaisia selityksiä ei tarkoita että intentio olisi täysin tuntematon.
2: Se, että osa kupintekijän intentioista on arvailunvaraisia ei tarkoita että mukin kannalta olennaiset intentiot eivät olisi aivan selviä. Ne liittyvät mukin funktioon. On selvää että mukin suunnittelija on miettinyt nesteen säilyttämistä esineessä josta sen kykenee ihmissuulla juomaan. Funktio pitää sisällään intention. (Me todellakin tiedämme esimerkiksi sähkötuolin suunnittelijan intention tuottaa esine jolla tapetaan ihmisiä ja tämä todellakin viittaa vahvasti tiettyihin luonteenpiirteisiin ; Jos se ei sentään suoraan todista niitä, niin se vähintään antaa hyvin todennäköisiä selityksiä ja toisaalta näyttää toiset vähemmän todennäköisiksi selityksiksi ; Ja sitähän selittäminen on ; Se näyttää että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset taas eivät.)
3: Ja toisaalta täsmälleen sama koskee kupintekijän metodiikkaa. Voimme hyvinkin selvittää miten mukeja on tehty. Valmistusmetodien selvittäminen joko yhdeksi tekotavaksi tai tekotavan joukoksi taas on tietoa metodiikasta.

Onkin itse asiassa selvää, että sama induktiivinen ajattelutapa, joka liittää hammasrattaan osaksi isompaa konetta - toki joku voi valmistaa irtonaisen hammasrattaan vaikkapa koruksi, mutta tämä ei silti poista tämän induktiivisen oletuksen järkevyyttä - johtaa siihen että mekin päättelemme yhteyksiä. Itse asiassa onkin selvää että meillä on aina tietoa tekijästä ja tämän motiiveista tai toimintametodeista - joskus jopa kaikista niistä. Nämä saadaan mukaan, ei suoralla havaitsemisella, vaan samanlaisella induktiivisella näkemisellä millä rataskin liittyy mielessämme koneistoon. Näin esineiden tunnistamisessa on aina tietoa esimerkiksi ihmismäisestä toimijasta.

Tämä näkyy eräällä tavalla hyvin myös ID:läisten luennoilla vastaan tulleesta laukunvarastustarinasta. Siinä laukku voidaan päätellä varastetuksi vaikka videot eivät näytä ketään varasta ja varas ei ole jättänyt mitään jälkiä. Tarinassa henkilö vie laukun hotellihuoneeseen josta se myöhemmin katoaa. Tässä tarinassa onkin huomattava, että siinä tulee vastaan toinen tilanne ; Laukun katoaminen muuttuu jossain vaiheessa laukun unohtamiseksi jonnekin muualle. Tarvitsemme tietoa siitä missä asioita on tapahtunut jotta voidaan sanoa että varkautta on ylipäätään tapahtunut. Täytyy olla videokuvaa jossa laukku todella tulee hotellille. Täytyy olla videokuvaa jossa huoneesta on poistuttu - ettei laukkua ole vain kätketty jotta saataisiin vaikka vakuutusrahoja. Poistamalla ihmismäisen varkaan mahdollisuus voidaan todistaa että laukkua ei ole varastettu ensinkään. Näin siksi että vastakkain ovatkin pohjimmiltaan muutama intentionaalinen selityksiä, kuten "hukkasin laukun", "kätkin laukun jotta saan vakuutusrahoja" ja "laukku on varastettu". Näihin päädytään koska tiedetään ihmismäisten toimijoiden (laukunomistajien & varkaiden) intentioista, toimintarajoista ja kyvyistä. Jopa laukun ilmestymiselle hotellille on intentionaalinen selitys.
1: Ajatuksenlukukyky ei ole tarvittava, riittää että toiset intentiot ovat todennäköisiä selityksiä ja jotkut ihan mahdottomia. Tieteessä ei luoteta mihinkään "absoluuttisen lopulliseen yhteen selitykseen joka on ainut mahdollinen! Looginen positivismi on kuollut, paitsi silloin kun ID vaatii vastustajaltaan ensin loogisen positivismin ehtojen täyttämistä, elää itse kuin looginen positivismi olisi tieteen ehtojen määrääjä - ja syyttää sitten evolutionisteja skientisteiksi jotka elävät murtuneen ja kuopatun loogisen postivismin perusteluvaatimusmaailmassa....

Kun tämä palautetaan osasiin, on selvää että meillä on siinä tietoa sen tekijästä. Kun näemme hammasrattaan, emme suinkaan oleta että "joku tuntematon äly teki sen". Emme ehkä tiedä tekijän nimeä tai sukupuolta. Mutta sen sijaan tiedämme että hän on ihmistoimija. Voimme rajata rattaan taakse ajatuksen koneista jotka montaa kautta saamiemme tietojemme mukaan ovat älykkäitä. Ja voimme todellakin lähestyä sitä miten tämä hammasratas on valmistettu.
1: "Funktio" voi jäädä tuntemattomaksi, joten jonkun funktion ja sen hajoamisen yhteyttä ei välttämättä saada selväksi. Itse asiassa yllättävän moni esine on sellainen että ne itse asiassa eivät suoranaisesti säry jos niistä poistuu mikä tahansa osanen. Tai vähintäänkin se, että ottaa hammasrattaan ja näyttää että toiminto säilyy sen poistamisen jälkeen, ei suinkaan tee hammasratasta joksikin ei suunnitelluksi. Itse asiassa tämä huomio ei tee meidän "designpäätelmällemme" yhtään mitään. IC on siis, ei kenties väärä, mutta irrelevantti.

Ongelmana näyttääkin olevan se, että tiede ei suoranaisesti kiellä intention, tavoitteiden, älyn, suunnittelijan luonteen tai oikein minkään muunkaan tutkimista. Näin "naturalismi" ei suinkaan kiellä älykkyyden selvittämistä jonkin asian takana. Tieteessä intentioita voidaan käyttää rikostutkimuksen motiiveista arkeologiaan. Ongelmana onkin se, että ID ei tee mitään tämänlaista. Esimerkiksi sen IC -konsepti ei tunnista montaakaan ruuvimeisseliä älykkäästi suunnitelluksi, koska tässä ei ole useita osasia. Tieteelle tämä ei sen sijaan ole ongelma. Näin sen tunnistaminen on hyvin rajoitettua ja huonoa verrattuna niihin muihin tapoihin mitä on olemassa.

Voidaankin havaita, että kiista ei ole siinä voidaanko älyä tutkia, eikä kukaan ole kieltämässä tämänlaista edes "naturalismin puolella". Sillä naturalistit voivat huomata mukeissa, vuoreen kaiverretuissa patsaissa, varastetuissa laukuissa, hiirenloukuissa ja yksittäisissä hammasrattaissa - ja monissa muissa asioissa - kokemusperäisen yhteyden älykkäisiin ihmisiin, ja siihen minkälaista motiiviavaruutta ihmisten päässä on, ja miten ihmiset ovat valmistaneet koneet. Kiistaa onkin niissä aiheissa joissa kokemusperäistä yhteyttä ei ole. ID väittää kykenevänsä ylettämään yhteyden näihin. Ongelmana on se, että tätä yhteyttä ei voida mitenkään testailla tai varmistella ja sitoa induktiolla ollenkaan samalla tavalla kuin vaikkapa kellonosasten kanssa.

Perinteinen toimija-motiivi-metodilinja - joka toimii esimerkiksi SETI -projektissa jossa radioaaltoja tutkitaan tavalla jossa tausta ei ole mikään muu kuin se, että sen tunnitsama toimija käyttää radiotekniikkaa ja on tätä kautta sidottavissa viestittämismotiiviin ja radiomekaniikkateknologiavalmistustapaan - ei tuota sellaisia tuloksia joista ID olisi erimielinen. Sen kautta älykkääksi havaitaan hyvin monenlaiset piirteet hiirenloukusta maalauksiin. Sen sijaan ID:n piirissä tehdyt älyntunnistukset tuottava tuloksia joista kiistellään ; Näin ongelmana onkin se, että ovatko esimerkiksi luonnossa nähdyt erikoiset kohteet ID -malliin "jotain jossa suunnittelua löytyy yllättävästä paikasta". Vai onko niin että nämä omituisuudet ovat nimenomaan merkkejä siitä että "ID:n älyntunnistus ei toimi", ja tuottaa siksi vain jotain jossa "designoid" tunnistuu "designiksi". Eli vastakkain on se, että jossain on superäly, tai että ei ole ja tulokset viittaavat vain tunnistusmetodologian virheellisyyteen. Valitetavasti Intelligent Design väittää kykenevänsä erottamaan juuri nämä kaksi tilannetta toisistaan. Näin ollen se ei kykene vastaamaan peruskysymykseensä. Sen projekti on siis sen omien tarinoidenkin valossa kaikkea muuta kuin onnistunut.

Tämä kaikki on itse asiassa varsin arkijärjenmukaista näyttämistä joka muistuttaa että "naturalistien kielto" ja "voi tutkia älyä" on samaa kuin mitä UFOilijat tekevät sekoittavat aiheen ja metodiikan tavalla jossa syntyy naurettava väite jossa jos hyväksyy että on hyväksyttäviä tapoja tutkia aihetta tarkoittaisi että myös heidän metodinsa olisi kelpoa tiedettä & heidän metodinsa kielto olisi samaa kuin maailmankuvan kautta tehty vaino jossa suoralta kädeltä kielletään koko aihe. Ja jossa tietysti kielletää historian tieteellisyys auktoriteettiinvetoamismenetelmän ulkopuolella, jotta metodi-intentio-tekijä -luonteiset induktiot voitaisiin kiistää tyystin järkevinä.

---

Ihmisen tekemä kappale tehdasvalmisteista sateenvarjoa, vai "tuntemattoman älyn - joka voi olla Jumala - tekemä tuntemattomaan tarkoitukseen tuntemattomalla metodilla valmistettu esine"? You decide.

Katumajärven ateistifestivaalit

Historiantulkinnassa ongelmana on usein dokumentaation vajavuus tai ajoitus.
1: Tämä kohdataan esimerkiksi viikinkimytologian kohdalla ; Tarinat on saatu kirjoihin ja kansiin vasta pitkän aikaa sen jälkeen kun viikinkien uskomukset olivat suosittuja. Näin ei voida olla ihan varmoja siitä, onko Tor ollut sellainen kuin meille kerrotaan, vai onko siinä Esimerkiksi lainaa kreikkalaisten tarinoista joita kirjoittaja on siihen laittanut.
2: "Kalevalassa" tilanne on kenties vielä huolestuttavampi, koska sen yhtenäisyydestä kehutaan Lönnrotin omia runoilijantaitoja. Ja vaikka hän olisi ollut tarkka, on selvää että suomalaisten alkuperäiseen uskomusmaailmaan on tullut lainaa esimerkiksi kristillisestä aineistosta. Kun tietää että kristillisiä tarinoita on pyörinyt ympäriinsä, ei enää yllätä löytää kirjasta esimerkiksi Neitsyt Marjattaa, joka tulee raskaaksi puolukasta. Kun näkee nimen ja vertaa sitä Neitsyt Mariaan ja hänen raskaaksitulemiseensa, syntyy välittömästi voimakas mielleyhtymä jossa voi nähdä että tarinan takana on jonkinlainen copyright -issue.

Toki tämänlainen tarinan muuttumattomuuden tarkistaminen ei sinänsä tee tarinasta erehtymätöntä ; Joku voi keksiä tarinan ja levittää sitä, joten alkuperä on maksimissaan vain yhtä luotettava kuin tämän tarinan alkuunpanija. ~ Muuttumattomuushan kertoo vain sen, että tarina on vain siltä ajalta. Näin ei voida olla varmoja onko "katumajärvitarinaa kerrottu jo miekkalähetyksen aikaan" tai onko tarina Neitsyt Marjatasta vanhempi kuin ensimmäisen kristityn lähetyssaarnaajan suusta levinneiden tarinoiden (joko suoraan tai välillisesti) tulo Suomeen. Tämä ei vain ole tämän blogauksen ns. aihe. Alustus viittaa muuhun.

Nämä tarinat ovat kuitenkin "ikuisia" siinä mielessä että ne leviävät eivätkä suinkaan katoa. Olipa myytit sitten todenperäisiä tai sepitteellisiä, niitä kerrotaan ja ne alkavat usein elämään omaa, kummallista elämäänsä. Moni näkee tämän niiden levittämisen oikeudeksikin.

Tämänlaiset ongelmat ovat läsnä myös tunnetussa Katumajärvi -tarinassa. Sen mukaan Suomessa on useita katumajärviä, joiden tarkoitus on ollut se, että kun miekkalähetyksellä on pakotettu kristinuskoon, katumajärvessä käydään sitten pesemässä kääntymys pois merkiksi katumuksesta. Tämä tarinakin on valitettavasti päätynyt kirjoihin ja kansiin sen verran myöhään että käännytyksestä on kulunut aikaa. Itse asiassa kovin voimakkaasta miekkalähetyksestä Suomen suuntaan ei ole kovin suurta varmuutta. - Toisin kuin kristinuskon vakiintumisen jälkeen tehdystä ylläpitävästä vallankäytöstä, kuten Ruotsi-Suomen noitavainoista jotka olivat protestanttiseen tapaan harvinaislaatuisen rajuja. (Katoliset sen sijaan ovat mainettaan kesympiä. Invisiitio sentään yritti kontrolloida sitä kenet he tappavat naurettavan taikauskon nimeen.)

Kuitenkin katumajärvitarinassa on loistava symbolin aihe. Jos minä olisin hallitseva ateistijärjestön johtaja, haluaisin tehdä pienen tapahtuman, Katumajärven ateistifestivaalit, jossa ateistit matkustaisivat yhteen lähimmälle katumajärvelleen pesemään symbolisesti lapsikasteensa pois. Tämä olisi tarinankerronnallisesti ja paikalliseen kulttuuriin sitoutettu tempaus joka taatusti kiinnostaisi myös mediaa. Ja toisi hyvän mielen niille joille lapsikaste - jostain syystä monille ateisteille on tärkeää onko heidät kasteltu lapsena höpinöiden säestämänä vai eikö ole - tuntuu isolta asialta.

Tämänkin voisi totetuttaa koska tarina on joka tapauksessa täällä! Jokainen tuntee tarinan ja sen sisällön ja näin siitä tulee tärkeä symboli. Joka saa painoarvoa historiasta ja menneisyydestä, siitä tulee näin perinne. Kaikille epätarkkuuksista huomauttaville voisi sitten leikitellä "epätarkkuuksista ja anakronismeista viis, kun meitit tulkitsee historiaa - tärkeintä on ideologianmukaisuus!"

Puitteet vai sisältö?

Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niissä ei ole sanomaa. Sen sijaan on otettu pätkä kohtauksia, jotka sidotaan jotenkin yhteen aasinsilloin, ja tätä tapahtumakuvausta kutsutaan sitten elokuvaksi. Näin käy etenkin romanttisen draaman, trillerien ja toimintaelokuvien kohdalla. Ensimmäisen syynä on varmasti aiheen mutkikkuus ja kompleksisuus joka vetää siihen että yllättävyys voittaa johdonmukaisen. Trillerien kohdalla tarvitaan usein hämmentäviä juonenkäänteitä ja yllättävyys suorastaan kerjää omituista loppukäännettä. Ja toimintaelokuvissa juoni on usein lähinnä tekosyy ja oikeutus sille pääasialle, räimeelle.

Sitten on sellaisia elokuvia kuin Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" Sen pintajuoni on toki ensikatsomalta suhteellisen viihdyttävä kuvaus jossa aarteenmetsästys, salailu ja muu oveluskelu on olennaisessa roolissa. Seuraavilla kerroilla on helpompi huomata, että tämä tarina on itse asiassa rakenteeltaan varsin yksinkertainen. Elokuvasta tekeekin mielenkiintoiseksi siinä olevat puitteet jotka ovat täynnä tarinoita. Osa niistä sivujuonista ja puitetapahtumista ovat yksinkertaisia ja ilmituotuja, kuten esimerkiksi tarina pettyneestä pohjoisvaltioiden kapteenista joka on sodan katkeroittama, ja jonka elämän täyttää vain viina ja valtionpetokseksi tuomittava ajatus puolustettavan sillan räjäyttämisestä. Sivussa on pieniä hyvin vähän alleviivattuja tarinoita kuolevasta salanimellä kulkeneesta petturivarkaasta, "Bill Carsonista", ja hänen onnettomasti päättyvästä rakkaussuhteestaan huoraan.

Elokuvan hahmoista ei itse asiassa kerrota tarinoita. Lukuunottamatta Tucosta ja hänen pappiveljestään, jolloin tarina on kahdessa kohtauksessa eikä siihen enää oikein palata. Puitteet sisältävätkin enemmän tarinoita kuin varsinaiset hahmot ja pääjuoni. Hahmotkin kuvataan peräti varsin erikoisella tavalla, jossa hahmojen toimet täsmentävät heidän luonteenpiirteitään tavalla, jossa loppupuolen toiminnat tuovat selkoa siihen miksi he toimivat alkupuolella juuri siten kuin toimivat eivätkä jotenkin muuten. Tämä johtaa siihen, että vaikka elokuva pitää kaiken yksinkertaisena - eikä esimerkiksi lainkaan kikkaile takaumilla ja muilla ajassa hyppelemisineen - se vaatii useamman katsomiskerran jotta siitä voi kokien ymmärtää asiat.

Ja mitä useammin elokuvan katsoo, sitä enemmän maailma esittäytyy juuri näiden sivutarinoiden kautta. Sillä vaikka se ei välttämättä heti tule mieleen, "Hyvät pahat ja rumat" on itse asiassa road movie. Niissä on tavallista että kohdataan eri ihmisiä ja heidän tarinoitaan episodinomaisesti. Ilman puitteita roadmovie ei kestä kulutuskertoja. Sillä nämä taustatarinat ovat paitsi jotain, joka tapahtuu hahmoille, joiden todistajia he ikään kuin ovat, ne ovat myös jotain joka värittää hahmot, mahdollisesti muuttaa heitä, tai vähintään selittää mitä hahmot ovat ja kokevat.

Jopa ratkaisu jossa moraalisuudeltaan suunnilleen samantasoiset miehet pistetään kisaamaan moraalisesti kyseenaalisin keinoin samasta asiasta on ovela. Se auttaa luomaan vetoavia tarinoita. Tätä itse asiassa korostaa se, että hahmot on nimetty ja esitelty oikein tekstiä myöten etiikalla väritetysti. Tätä kautta elokuva tekee juuri sen miten Sipura kuvasi pahaksi leimaamista ; "Käsitykseni natseista perustuu parhaimmillaankin etukäteen väritettyyn kolmannen käden tietoon. Vaikka tiedän hyvän ja pahan olevan konsensuskysymys, perimän ja yhteisön vuoropuhelua, enkä usko hyvien ja pahojen olemassaoloon, olen helpottunut etten kuulu heihin, vaan olen onnekkaasti syntynyt paremmalle vuosikymmenelle. Olen kuin nelivuotias Otso joka sai tämänpäiväisen Autot 2 -elokuvan jälkeen rauhan kun hänelle selvitettiin ketkä olivat elokuvassa hyviksiä ja ketkä pahiksia."

Elokuvassa ei itse asiassa kerrota suoraan kannanottoja hyvään ja pahaan. Hahmot ovat karkeita, ja toimet hyvinkin epäeettisiä. Tarinoiden ideana on selvästi ensisijassa kehittää tunteita, joiden pohjalta katsoja värittää tapahtumat hyveellisiksi tai paheellisiksi. Näin elokuva ei tiivisty siihen että olisi vain otettu kasa kohtauksia. Vaikka yhden katsomiskerran pohjalta juuri tämä voisi olla kokemuksena.

Tämä vihjaa siihen että kenties elokuvakritiikiperinne, jossa käydään katsomassa arvioitava elokuva vain kerran olisi ainakin osittain väärä.

Rumat ankanpoikaset.

"I adore the dispair in your eyes. / I worship your lips once red as wine. / And I crave for your scent sending shivers down my spine. / I just love the way you're running out of life. / Ohohohohoh my Baby, how beautiful you are. / Ohohohohoh my Darling, completely torn apart."
(HIM, "Gone With the Sin")

Tarina rumasta ankanpoikasesta on kuuluisa. Tämä H. C. Andersenin satuhan on katsottu kirjailijan omaan elämään sidotuksi vertauskuvaksi. Hyljitystä tulee menestyjä, ruma ankanpoikanen onkin joutsen. Tarina on mielenkiintoinen, koska siinä sankaruus saadaan vaivalla. Näin siihen tulee oikeutuksen makua. Toisin voisi olla, jos munasta kuoriutuisi jättiläismäinen koljatti, joka ensin pieksisi pienemmät ankkasukulaisensa, ja sitten kasvaisi joutseneksi ja lähtisi nousukiitoiselle uralleen. Supermenestyjä "koko matkan ajan" ei ole sankarina kiinnostava.

Tämän vuoksihan supersankareillekin täytyi ryhtyä kehittämään heikkouksia. Teräsmies ilman kryptoniittia on yksinkertaisesti tylsä. Samasta syystä jopa "Star Warsissa" ei ole kiinnostavaa se, voittavatko hyvät vai eivät - senhän kaikki tietävät jo valmiiksi. Kiinnostavuus syntyy jopa tälläisessä tarinassa jossa hyvä on ominaisuuksiltaan erinomainen, syntyy siitä että hänellä on heikkus. Star Warsin kohdalla kysymys on vaiston ja järjen suhteesta, siitä laittaako Luke Skywalker automaattiohjauksen pois päältä vai ei. Äärimmilleen vietynä tämä tie johtaa antisankariin, jossa on sekä sankarin että tämän vastavoiman elementtejä. Tässä vaiheessa alkaa tapahtumaan sitä että kovaksikeitetty ja rujo dekkari rynnistää oikeutta puolustamassa. Moni pitää tälläisiä sankareita "monisyisenä" ja kiinnostavana. Ainakaan ne ovat harvemmin tylsiä.

Tämänkaltaisia tarinoita voidaankin käyttää uhristatuksessa olevan lohdutteluun. Siinä on myös voimakas takaisinmaksun henki, kostofantasia. Menestys ei tämän vuoksi enää ole vain itsekkyyttä ja kyynärspäitä vaan jotenkin ansaittua. Tätä kautta tallatun ikään kuin oikeutetaan sellaiset keinot jotka muuten voisivat olla halveksittuja. Tai ainakin tarinallisesti tylsiä.

En voi olla ottamatta tässä esiin myyttistä Marilyn Monroeta, jonka oikea nimi oli muu; Oikeasti hän oli Norma Jeane Mortenson os. Baker. Mutta kaikki muistavat vain taiteilijanimen, mikä onkin hyvin sopivaa. Sillä Marilyn Monroen ympärillä on vastaavanlainen tarina. Hänen ympärilleen rakennettiin myyvä tähtimyytti: Hänen epäonninen lapsuutensa korostui, samoin kuin traaginen yksityiselämä. Haparoivat miessuhteetkin saatiin luonteen herkkyydeksi eikä sarja -avioitumiseksi jota oltaisiin voitu katsoa pahasti. Tätä tietysti tuki myös hänen kuolemansa, johon liitettiin tarinaa jos toistakin.

Marilyn Monroe oli tässä mielikuvassaan hyvin samanlainen kuin ruma ankanpoikanen. Jopa kauneuspilkkua myöten. Kauneuspilkkua tarvitaan koska muuten naama olisi helposti "liian täydellinen". Tämä heikkous tekee inhimilliseksi ja tähän voidaan samastua. Tai ainakin kateutta jää puuttumaan joka sekin auttaa tähden tiellä paljon.

---

Kuvassa on kauniita ankanpoikasia.

AntiKristiina

Lars von Trierin elokuva "Antichrist" on tulkittu erittäin naisvastaiseksi elokuvaksi. Kuitenkin tässä kohden mukaan on nostettu erilaisia kääntökeinoja. Tässä on helposti löydettävissä kaksi esimerkkiä:
1: "Olemisen porteilla" -blogissa mainittu tulkinnan kääntäminen. Kyseessä olisi kielto. Hän nostaa esiin esimerkiksi Kafkan "oikeusjuttu" -novellin, jossa henkilö tuomitaan eikä hän ole tietoinen mitä hän on tehnyt, onko hän tehnyt mitään ja mistä häntä syytetään. Tuomio tulee ja oudolta tuntuu. Lukijalle tulee olo siitä että "Paha voittaa". Mikä ei tarkoita sitä että paha tulkittaisiin hyväksi.
2: Kuittisen mukaan elokuvassa käännetään roolit ylösalaisin: "Mies käyttää verbaalista määrittelyn, alaskatsomisen ja lapsen asemaan saattamisen valtaa - nainen taas valitsee suoran fyysisen, ruhjovan ja vangitsevan vallan tien."

Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten en käytä näitä perusteluja kuin esimerkkeinä, mahdollisuuksina. Nimittäin esimerkkeinä siitä, mitä "pinnallinen" ja "syvällinen" voidaan yhdellä tavalla jaotella, kun katsotaan elokuvia. (Käytän tässä yhteydessä lainausmerkkejä tarkoitushakuisesti.)

"Pinnallinen" elokuva ikään kuin toisintaa, se ei yllätä. Tätä ideaa edustavat muun muassa vanhat lännenelokuvat, joissa pahalla länkkärillä oli musta hattu ja hyvällä valkoinen. Roolit olivat selvät ja lopuksi hyvät voittivat. Tätä kautta "syvällinen" elokuva olisi sellainen jossa
1: Hyvällä olisikin musta hattu, joka vertautuu Kuittisen esimerkkiin, jossa naisen ja miehen roolit oli vaihdettu elokuvassa.
2: Tai sitten hyvä länkkäri häviäisi, joka rinnastuisi "kiellon ilmaisuna", jossa "näytetään todellisuus sen negatiivisuudessaan, epätotuudessan." ja "Dialektisen siirron, kiellon, avulla voidaan tämä negatiivinen kuva todellisuudesta osoittaa sisältävän vastakohtansa, sen miten asioiden pitäisi olla." Näin voitaisiin silti tehdä, eikä olisi järkevää väittää että elokuva "murtaa moraalin nurinperin".

Näitä suorasukaisia tulkintoja voidaan kuitenkin tehdä melko helposti. Ja silloin syvällinenkin sanoma saattaa kääntyä ympäri. Tästä voidaan ottaa eräs tietämäni ahkera elokuvien tulkitsija, joka katsoessamme elokuvaa (jonka nimen olen unohtanut), jossa kuvattiin sukellusveneellä sotivia sotilaita käsitelevää elokuvaa, paheksui sitä että sotilaat eivät olleet puhtoisia vaan kiroilivat ja käyttäytyivät asiattomaksi. Myös sukellusveneen suljettu ympäristö sotki miesten mieliä. Elokuva ei ihannoinut raakaa väkivaltaa. Se ei edes kannustanut juopotteluun ja kiroiluun ja seksipuheisiin. Pinnallisella tulkinnalla nämä "merten sankarit" kuitenkin kannustaisivat juuri näihin. Vaikka elokuva ainakin minun mielestäni ei ihannoinut sotilaiden toimia eikä sotaa - toisin kuin jos elokuvassa kansipojat olisivat olleet siloiteltuja ja kannen alla jutelleet sivistyneitä vaikka Hegelistä. Itse asiassa elokuvan "huonosti käyttäytyvät miehet" olivatkin sotaa vastustava voima. Se näytti että se ei ole mitään "ihannetta" jossa "urheat ja hyveelliset sankarit" "puolustavat ja pelastavat". Päin vastoin, elokuvan sanoma oli enemmänkin se, että "sotaa ei selvin päin ja tervein mielin jaksa".

Jos elokuvan sanoman tulkitsi olevan "heittäkää hyvät tavat romukoppaan ja kiroilkaa niin olette kovia", niin tulkinnan syynä on se, että tarinaa osaa katsoa vain normaalin läpi. Silloin käy ikään kuin niin että "hyvän länkkärin musta hattu" tai "pahan länkkärin voitto" ymmärretään vain "pinnallisen" perustuotannon kautta. Tällöin jos elokuvassa on ollut "syvällinen lähestymistapa", tämä katsantokanta estää näkemästä kyseistä elokuvaa muulla tavalla.

Oma kannanottoni näille ihmisille on se, että he menettävät "yksisilmäisyydessään" mahdollisuuden käsitellä mitään muita kuin "pinnallisia" elokuvia. Heidän on siis turha esittää kaipaavansa "syvällistä käsittelyä": Kun he törmäävät siihen he eivät tunnista sitä, joten sen merkitys heille on sama kuin timanttikaulapanta labradorinnoutajalle.

Tämä ei tietenkään välttämättä ole mikään huono asia : Joillekin tarina on niinkuin se kirjoitetaan ja juonenkäänne on sama kuin koko tarina. Ei sitä aina tarvitsekaan mitään syvempiä merkityksiä kaivella.

Mutta elokuvakritiikissä tilanne on toinen. Se on kuin kaupassa: Sitä voi maksaa kassalla osaamatta laskea, eikä yleensä tule väärin takaisin. Mutta siinä vaiheessa kun rupeaa tekemään kannanottoja siitä, toimiiko kassaneiti laskuissaan oikein, on syytä osata laskea.

Tarina, kartta ja ympäristö

Juttu jutuista.

Tarinankerronnan tavoitteena on yleensä viihdyttää, harvemmin kasvattaa tai opettaa, tai antaa ajattelemisen aihetta; joskin nämä eivät ole keskenään ristiriitaisia asioita. Kuitenkin kun asiaa lähdetään ennen kaikkea ihmisen tunteiden kautta, on hyvä muistaa että ihminen pitää toisia asioita tärkeämpinä kuin toisia. Esimerkiksi luontodokumenteissa ei kuvata yhtä paljon sitä kun seepra syö ruohoa kuin sitä että seepra juoksee pakoon leijonaa, vaikka seepra syö ruohoa ajallisesti paljon enemmän kuin joutuu saaliiksi.

Eräällä tavalla voisi sanoa että yksi perinteisimmistä tavoitteista onkin katsojan katharsis; Hänen sielunsa ylevöityy ja hän kohtaa itsensä ja pelkonsa tai tilanteen muuten ja saa tästä tunnehuipennuksen. Freudilaisesta näkökulmasta ohjaavat taas melko usein ajattelevat että omien pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen sekä tabujen murskaus ovat tärkeitä asioita. Tämä voi olla yhtenevä katharsiksen kanssa, mutta joidenkin mielestä se voi ainakin joskus olla jopa tämän vastakohta. (Taide on mutkikasta.) Jos minä taas pääsisin ohjaamaan, siinä olisi luultavasti (1) seksiä ja (2) väkivaltaa. Niiden tuominen kansalaisten elämään olisi elämäntehtäväni. Eikä vähin syy olisi se, että se vetoaisi ihmisiin ja se näkyisi siten että saisin rahaa pankkitiliäni kerryttämään. En pidä tätä ristiriitana edellisten kohtien kanssa.

Suunnittelu ja tulkitseminen voi alkaa miettimällä "Mitkä tappelevat?" Tämä kohta tarkoittaa "asioita", ei "ihmisiä".

Konfliktielementti korostuu romaanien, elokuvien ja muiden vastaavien kohdalla: Ihmistä kiinnostavat ongelmat ja ristiriidat. Ne tekevät jutusta mielenkiintoisen. Näitten rakenteen tunnistaminen helpottaa paljon esimerkiksi elokuva -arvioiden tai muiden vastaavien tekemistä. Kenties yksinkertaisimmat, käytetyimmät ja tätä kautta myös toimivin "starter kit" on seuraava kombo:
1: Jännite. Se on tärkeä elementti joka yhdistää hahmot ja niiden toiminnat juoneen ja kerrontaan. Jännitteitä luodaan rakentamalla odotuksia esimerkiksi vihjeillä tai rikkomalla niitä yllätyksillä, joka voi tapahtua vaikka tekemällä yllättävä paljastus. Jännite toimii usein parhaiten, jos se avaa kysymyksiä, eli enemmänkin suuntaa miettimään kuin antaa vastauksia.
2: Käänteet ovat juonellisia elementtejä joiden avulla asiat ohjatutuvat. Näitä on erilaisia ja esitän ne yhdessä niin kuin ne tavallisimmin ovat: Hamartia on merkittävä valintatilanne jossa tehdään erehdys. Tästä usein seuraa anagnorisis joka on tilanne jossa päähenkilö tajuaa tilansa, hän joko huomaa että hänen tulee muuttua tai sitten hänen toimintansa muuttuu. Melko usein siitä että tässä onnistutaan syntyy peripetia, eli tapahtuma jossa käsitykset muuttuvat ja kääntyvät.
3: Dikotomiat taas ovat kahtiajakoja. Niillä rakennetaan jännitteitä. Ne ovat ehkä helpoin ja ihmisille luultavasti normaalein tapa tehdä juttuja. Asia ja sen vastakohta pistetään vastakkain. Sankari syntyy dikotomisesti laittamalla tätä vastaan hänen vastustajansa. Tämä on erityisen voimakasta supersankarisarjakuvissa. Siksi auttaa katsoa mitkä asiat heissä ovat samanlaisia ja mitkä erilaisia. Samanlaiset asiat kertovat siitä että ohjaajan tai kirjoittajan mielestä ne teemat ovat turhia: Hän ei ole joko itse huomannut niitä lainkaan tai sitten hän ei pidä niitä merkittävinä. Jos ne taas ovat eroavia, ne viittaavat siihen että ne voivat olla tärkeitä.

Minä itse asiassa pidän tästä tavasta tulkita. Siitä syntyy "yksinkertaisia kivoja pikku tarinoita tarinoista". Tällä pikkukikalla itse asiassa sain lukion äidinkielen arvosanoihin jopa "kaksi numeroa lisää". Itse asiassa omalla kohdallani "numero kääntyi ympäri" 6-9.

Tietenkin asiaa voidaan lähestyä myös "tutummalla tavalla". Kysymys on tällöin "Mitä tapahtumia?" Juonireferaatit ovat tosin yleensä aika tylsiä. Pikkusormeilijat eikä opettajat eivät pidä niistä liikaa käytettynä. Ja niiden kirjoittaminenkin on usein melko tylsää pilkunviilausta.

Ja yleensä jutussa on jotain tapahtumia. Jopa niissä elokuvissa joissa ulkona sataa ja tyyppi itkee teepannuun hieman ennen kuin alkaa vallankumous sisältävät tapahtumia.
1: Tarina on yleisempi tapahtuma taustalla; Tarinan yleinen kehystys. Siinä on yleensä jonkinlainen teema, jota käsitellään. Teema voi olla vaikkapa rakkaus, kosto, menestyminen, menetys tai jokin muu vastaava aihe. Osa keskittyy yhteen aiheeseen, mutta toiset kuten Stephen King, kannattavat sellaista näkemystä että tarina on sitä parempi, mitä useampia "perusteemoja" se onnistuu käyttämään.
2: Juoni kuljettaa tapahtumia kohtauksesta toiseen.; Se määrittää tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhtet. Sen avulla pyritään kertomaan tarinaa. Yleensä tarina on laajempi ; Yhdestä tarinasta voi rakentaa useita hieman tai paljonkin erilaisia juonia. Joskus tarina ja juoni ovat yksi ja sama asia. Tällöin elokuvaa voi hyvällä syyllä sanoa pinnalliseksi. Se on tyypillistä sekä kevyviihteelle ja propagandalle. Joskin ensimmäisessä en näe yhtä pahaa kaikua, kuin jälkimmäisessä.

Kolmas on tietysti "Mitä tyyppejä?" . Tässä kohtaa mukaan astuvat henkilöhahmot. Niitä on tietysti paljon erilaisia, mutta perussetillä pääsee yllättävän pitkälle. On tärkeää huomata että hyvä hahmo vie tarinaa eteenpäin tarjoamalla teemalle jonkin myötäilevän, vastustavan tai muun vastaavan kannanoton. Joskus elokuvalla on vain yksi teema ja silloin jokainen roolihahmo voi ottaa aivan eri lähestymisnäkökannan samaan aiheeseen. Joskus kyseessä on vain kahtiajako. Hahmoja on
1: Protagonisti, joka on päähenkilö. Hän voi olla sankari tai sankaritar, joka edustaa puhtaasti positiivisia arvoja ja joka ei yleensä muutu tarinan aikana. Mutta hän voi olla myös sellainen, joka muuttuu tarinan aikana luonteeltaan. Asiat tapahtuvat ikään kuin hänen perspektiivistään tai hänen kauttaan; Joko tapahtumat on kuvattu niin että hänen tulkintafiltterinsä käsittelee sitä tai sitten tapahtumat mylläävät siten että juuri hänen toimintansa on ratkaiseva, muutoksen aikaansaava, elementti.
2: Tarinaa voidaan kertoa myös antisankarin, kautta, jolloin pääosassa on epäonnistuja tai muuten virheellinen toimija.
3: Antagonisti on edellisen vastustaja. Hän on joko läpeensä paha tai vain osittain paha. Myös hän voi muuttua. Olennaista on että hän tuottaa vaikeuksia protagonistin tielle.
3: Sijaiskärsijä on tärkeä hahmo, hän on se viaton uhri, joka kohtaa antagonistin pahuuden. Hänen roolinsa on se, että hän vastaa protagonistin tekemästä virheestä. Hän esimerkiksi kuolee koska protagonistia ei voida tapaa koska siihen loppuisi tarina. Hänen kauttaan protagonistin hyvyys saadaan esiin: Hän tuo tarinaan myös syyllisyyden ja koston teemoja tai hän toimii motivointina muuten vain myöhemmille tapahtumille.
4: Lisäksi korostaisin ns. "Average Joea" ja nimen omaan perushahmoina, ei kuriositeettina. Usein tarinassa on joku tavallinen henkilö, joka ei ole mikään edellä mainituista. Se voi olla vaikkapa lapsi jolle sankaritaikuri antaa kolikon tai ohikulkija jolle taksikuski antaa kyydin tai sankarin vakibaarin pitäjä, jota ei alkukohtauksen jälkeen näytetä. Heillä on minusta erittäin tärkeä rooli: Heidän avullaan protagonisti liimataan katsojaan. Se kertoo siitä miten hän suhtautuu tavallisiin ihmisiin, ja tuo tämän ikään kuin tuttuun maailmaan. Tämäkin voi sisältää mielenkiintoisia kannanottoja.

Viimeinen on tietysti "Miten edellä mainitut yhdistetään?" Erikoista on tietysti se, että kun perusrakenne ristiriidasta ja tapahtumien edistämisestä ja hahmoista laitetaan yhteen, syntyy perinteisimmillään draaman kaari. Tämä tarkoittaa sitä että juoni etenee perussäännön mukaan. Tästä perusmallin kehitti Gustav Freytag joka tutki klassisia näytelmiä. Hänen mukaansa juoni etenee alusta loppuun täyttäen seuraavat määrittelyt. Tarina seuraa asioita yleensä sankarin tai päähenkilön näkökulmasta :
1: Esittely, jossa hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ja konfliktit esitellään.
2: Nousevan toiminnan vaihe, jossa etenemiselle alkaa tulemaan ongelmia.
3: Kliimaksi joka on käännekohta. Komedioissa muutos on parempaan, tragedioissa tästä kohdasta alkaa vajuminen kohti tuhoa.
4: Laskevassa toiminnassa konflikti puretaan.
5: Loppuratkaisu, joka voi olla onnellinen loppu tai katastrofi.

Tietenkin, kun kyse on taiteesta, osa käyttää tyylirikkoa ihan vain vapauden vuoksi, osa rikkoo niitä jopa tahallaan. Siksi jonkun teeman puuttuminen tai muu poikkeaminen on huomiona arvokas ja auttaa kertomaan kertomuksesta kertomuksia.