Miten ritarit ovat parempia kuin samurait?

Ritareilla ja samurailla on paljon yhteisiä piirteitä. Molempia pidetään vähintään jossain määrin hyveellisinä. Puhutaan ritarihyveistä ja bushidosta. Molempien hyveellisyys on jossain määrin kulttuuripiirin narraatioiden sävyttämää, jonka takana molemmat ryhmät ovat huomattavasti vähemmän eettisiä kuin mitä näistä ihanteista voisi uskoa.

Eipä ihme, että monia kiinnostaa se, onko ritari vai samurai parempi. Kysymys on tietenkin siinä määrin omituinen, että molemmat joukot olivat erittäin hyvin koulutettuja ja maan mineraalivarat, resurssit ja maasto huomioiden molemmat olivat erinomaisen hyviä asiassaan. Olenkin tässä monesti korostanut että on hyvä katsoa kontekstia. Ja antanut ikään kuin mielikuvan että molemmat ovat omalla tavallaan yhtä hyviä. Tämä ei ole suoranaista valehtelua. Mutta siitä syntyy mielikuva joka on astetta väärä. ; Moni ajattelee että ritarin ja samurain paremmuus nähtäisiin kaksintaistelussa jossa tasataitoinen ritari ja samurai laitettaisiin kisaamaan keskenään.

Toki joskus ei olla ihan näin reiluja. Moni korostaa että samurailla olisi erityinen kamppailutaito mutta euroopassa oltaisiin vain aidottomasti huidottu. Ja siksi taidot pitäisi laittaa samurain puolelle. Olen tässä kohden hyvin erimielinen. ; Itämaisten kamppailutaitojen yliarvostuksessa on osittain kysymys siitä että;
1: Euroopassa rasismi ja eurosentrismi aikaansaivat kiistatta vakavia ongelmia, ja tätä kautta on syntynyt sille vastakkainen yhtä epätosi suuntaus ; Se, että eurooppalaisen pitäminen yhtä hyvänä olisi rasismia. On monien mielestä suvaitsevaisempaa jos suoraan ihaillaan kaikkea eksoottista vain siksi että se ei ole eurooppalaista.
2: Kognitiotieteilijät puhuvat tässä saatavuusheuristiikasta (availability heuristic). Ja tätä kautta ihmiset tekevät usein virheellisiä päätelmiä ; Ihmiset uskovat joidenkin asioiden välillä olevan yhteyden vain siksi, että nämä asiat tulevat heille nopeasti ja helposti mieleen. Itsepuolustuslajeissakin itämaiset lajit, kuten karate, kendo, judo ja muut vastaavat tulevat mieleen nopeasti. Euroopassa ei ole katkeamattomia lajinharjoitusperinteitä, ja aineistona on siksi enemmänkin historialliset manuaalit. Tämä perinteen katkeaminen tekee asioista vaikeammin kuultavia. Ja tätä kautta itämaiset lajit saavat muistettavuudesta etua.

Tästä päästään karuun asiaan. Jos soturien taidot oletetaan identtiseksi, niin ratkaiseva taitoero riippuu lähinnä varusteista eli teknologiasta. Sekä siitä miten ollaan sopeuduttu taistelemaan tähän oleellisesti liittyvissä konteksteissa.

Tässä kohden samuraista ja ritarista tulee usein mieleen miekka. Ja ajatellaan että miekka on se oleellisin ero ritarin ja samurain välillä. Kuitenkin molemmat olivat ratsujoukkoja jotka käyttivät primaariaseena nimenomaan jotain muuta kuin miekkaa. Samuraille ja ritarille miekka on sidearm.

Aseistuksen kohdalla uskallan kuitenkin sanoa, että molempien aseet olivat riittävän hyviä tappamaan yhdellä iskulla. Näin ollen ei tarvitse keskustella siitä onko katanamiekka tai samurain muu ase niin terävä että niillä leikkasi kolme ihmistä halki yhdellä iskulla. Overkill on lopptuloksen kannalta aivan samanarvoinen normaalin tappamisen kanssa.

Uskallankin sanoa että oleellisempi asia on panssarointi. Normaali ihminen ei ymmärrä miten paljon panssarointi auttaa meleetaistelukontekstissa. Se auttaa äärimmäisen paljon. Tässä mielessä eurooppalaisilla on etuna hyvin peittävät ja suojaavat panssarit jotka on nivelletty ja muotoiltu niin että ne eivät ole kovin painavia ja niissä pystyy tekemään paljon asioita. (Turnajaishaarniskat voisivat olla mainittava "oma lukunsa", mutta ne eivät ole taistelukontekstissa käytettyjä haarniskoita.) Ja käytännössä kukaan ei lyö haarniskasta läpi.

Ja toinen merkittävä asia on huomata että ritari ja samurai taistelevat suunnilleen samanlaisessa kontekstissa. Joten taistelukontekstiksi saadaan samurai joka taistelee ritaria vastaan ja ritari taistelee samuraita vastaan. Tässä mielessä voidaankin ryhtyä punnitsemaan sitä finaalista asiaa joka mielestäni asettaa ritarin samurain yli ; Ritarit ovat harjaantuneet taistelemaan panssaroimattomia että panssaroituja vastaan. Samurain "periaatteessa keskiraskas panssarointi" on tätä kautta heille tuttu asia. He tietävät miten toimia tämän kanssa. Samuraille haarniska taas on uutta kartoittamatonta maaperää. (Tilanne toki muuttuisi varmasti nopeasti jos ritari-samuraitaisteluita olisi usein. Tekniikat ja aseiden muotoilut muuttuisivat. Ja juuri tämä muutos kertoo siitä että sodankäynnissä on konteksti. Ja sen että samurait olisivat kovemman muutospakon alla, joten he olisivat heikompia ritareita vastaan kuin ritarit samuraita vastaan.)
1: Näin ollen uskaltaisin sanoa että katanaan liietty viiltomielikuva jopa narraatiotasolla tukee tätä ; Et voi lyödä kunnon panssarista läpi viiltämällä. Kaareva terä sopii aukkohakuiseen pistoon hieman huonommin. Ritarin pitkämiekka taas kyllä toimii riittävän hyvin niin viiltävässä kuin pistävässä toiminnassa.

Toki tässä on käsitelty vain kaksintaistelua. En osaa massojen sodankäyntiä ja siihen liittyvää taktiikkaa ja strategiaa. Näin ollen paremmuusero saattaisi kadota jos pitäisi esimerkiksi sotia massa-armeijan kanssa viikkoja jossain kuumassa ilmanalassa. Toisaalta kun samurain ja ritarin paremmuutta mitataan, kaksintaistelu tuntuu tulevan erityisen monille mieleen...

Miekanvalmistuksen erikoisuuksia

Jos mietitään traditionaalista miekanvalmistusta, on siinä täytynyt lähteä aivan pohjalta. Raaka-aineesta asti. Tässä mielessä on kenties hyvä katsoa elokuvia. Sillä elokuvissa teräksisiä miekkoja valetaan muotoon. Nestemäinen teräs kaadetaan muottiin ja sitten sitä taotaan niin että kipinät sinkoilevat.

Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista.

Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.

Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.

Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.

Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.

Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.

Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.

Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.

Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.

Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.

Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".

Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)

Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)

Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos nykyään tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää kuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)

Japanilainen katana taas tavoittelee sekarakennetta. Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.

Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.

---

Itse koen martensiittikuorrutteen olevan erinomainen koska miekan halutaan olevan kova. Toisaalta jos sitä vertaa jousiteräkseen, se on jossain määrin "overkill". Jousiteräkselläkin voi leikata raajoja irti, joten on vaikeaa nähdä mihin näitä lisätehoja tarvitaan. Etenkin kun jousiteräksellä saadaan aikaan joustoa ja sitä kautta miekka saa aivan uudenlaisia todella hyödyllisiä ominiaisuuksia menettämättä "sitä että se on ihan riittävän kova silpomaan ihmisiä). On tietenkin jotain erityistä tehdä niin kova ja leikkuuvoimainen terä että sillä voi leikata usean ihmisen halki yhdellä iskulla. Ja katana on spesialisoitunut ase muutenkin, kun taas pitkämiekka on enemmänkin "jack of all trades". Ja toisaalta jousiteräsvertailu on vähän epäreilu siinä mielessä että jousiteräs on modernin teknologian tulos kun taas katananvalmistuken hienoudet johtuvat juuri siitä että tätä modernia teknologiaa ei ollut ratkomassa niitä ongelmia mitkä piti hanskata muutoin. Joten ehkä katanan moittiminen ei ole tarpeellista. Paitsi tietysti siinä mielessä että monet pitävät sitä kyseenalaistamattomasti maailman parhaana miekkana joka kykenee lähes taikavoimaisiin asioihin.

Miekan leveydellä

Jos katsotaan erilaisia miekkoja, voidaan huomata että niillä on aina leveys ja paksuus. Toisin sanoen terällä on sekä profiili jolla se yleensä kuvataan, että teropuolen paksuus. Yksinkertaisimmillaan miekka on periaatteessa vähän kuin litistetty rautatanko.

Usein miekoissa on kuitenkin muutoksia paksuudessa ja leveydessä. Suosittua on että miekan terä on kahvapuolella paksumpi kuin kärjessä (distal taper). Tätä tehdään usein sen vuoksi että miekka kevenisi ja sen painopiste olisi lähempänä kättä jotta sitä olisi näppärämpi pyörittää. Moni miekka on myöls kapeampi kärjestä, terä kapenee pitkin miekan pituutta vähitellen (profile taper). Tämän syyt ovat yleensä samat. Sillä hallitaan painopistettä ja kevennetään asetta. Itse asiassa nyrkkisääntönä onkin että miekalla pitäisi olla tämänlaisia keventimiä. Halvat "miekan näköiset" rautatangot kun eivät tämänlaisista välitä. (Mutta jos ne ostetaan koska ne ovat hienoja niin onko sillä muka väliäkään?)

Toisaalta voidaan nähdä että nämä elementit ovat muutakin kuin toisiaan tukevia. Aina ei kannata ohentaa sekä leveydessä että paksuudessa. Ei vaikka tällä syntyy sulavia ja näppärästi käsiteltäviä aseita.
* Jos otetaan minun henkilökohtainen "puoskarinmiekkani", se on smallsword jossa ei ole juuri lainkaan paksuuden vähentymistä. Kuitenkin smallswordejen tulee olla by definition näppäriä niin että niiden painopiste on lähellä kahvaa. Tämä piirre ei kuitenkaan ole poikkeava. Ja syynä on se, että smallsword on pistoase. Jos terä on kärjestä kovin ohut se taipuu "lappeen" suuntaan. Sen vuoksi smallswordeihin onkin joskus hankittu lapepuolen oheneminen (distal taper) "huijaamalla". Kyseessä on "hollow grind" -tekniikka jossa miekan terä on itse asiassa kolmiomainen ja kärkeä kohden kapeneva. Niihin vain koverretaan "keskelle" urat. Näin taipumispuoli estetään.
* Toisaalta katana on hyvä viiltoaseena vaikka niiden kohdalla onkin huomattava että historiallisesti niissä terän ohenema (distal taper) on vähäinen tai olematon. Ja myös aseen profiilia katsellessa voi huomata että terä ei huomattavasti ohene. Niillä esimerkiksi lappeella voidaan torjua aivan eri tavalla kuin ohueksi hiotuilla terillä. Ja toisaalta kun painopiste on kauempana kädestä, tulee iskuun enemmän tehoja. Tämä ratkaisu varmasti selittää sen miksi katanan terä ei juurikaan eroa yhdellä kädellä käytettävän sapelin pituudesta. Mutta sitä käytetään kahdella kädellä.
* Ja kun sapelit tulevat puheeksi, niin terävimmissä sapeleissa ei välitetä pistämisestä kovin paljoa ja niissä kärkiosa voi olla hyvinkin kapea. Niissä on siis melko voimakas paksuuden vähenemä (distal taper). Mutta niissä voi olla leveämpi osa kärjessä joka taas siirtää painopistettä kauemmas. Tämä johtuu siitä että hiomalla asetta kaukaa ohueksi saadaan viilto-ominaisuuksia. Ja painopisteen siirtäminen lisää tätä vaikutusta. Miekan voi rakentaa monenlaisella logiikalla, kunhan huomioi että pistomiekalle tämänlaisen sapelin rakenne olisi idioottimainen.
* Jos taas mietitään "veriuria" niin niissä miekan terän keskeltä otetaan painoa pois. Sen voi nähdä toimivan siitä ikävästi että se ottaa metallia pois nimenomaan kahvan suunnasta. Kun aseesta ottaa painoa pois samalla kun sen painopiste siirtyy kauemmas kädensijasta leikitään hyvin herkillä alueilla. Jos ase olisi muuten painava, ratkaisu on kuitenkin aivan hyvin perusteltu.

Tämä kokonaisuus vihjaa siihen että kapenemat ovat "hyvä nyrkkisääntö mutta huono isäntä". Ja tämän tiedostaminen auttaa miettimään miekkoja hieman erilaisella tavalla. Sellaisella tavalla jossa enemmänkin katsotaan "positiivisen kautta" sitä mihin kyseinen ase voisi kenties toimia.
* Jos vaikka näkee pitkänmiekan joka on profiililtaan kärkeä päin voimakkaasti kapeneva (profile taper) mutta joka ei kuitenkaan terän paksuudeltaan kapene juuri yhtään (distal taper) se on hyvä lelu half-swordingiin ja vaikka haarniskoidun tyypin panssareiden läpäisyyn. Sillä siinä puuhassa hyvät pisto-ominaisuudet ja se että miekka ei taivu miten vain ovat eduksi.
* Jos muuten aivan samannäköisen miekan terä taas kapenee voimakkaasti se ei toimi panssaroitua vihollista vastaan mutta on näppärä ja nopea viiltely-kikkailuase sellaiselle joka haluaa olla näpsäkkä miekkasankari.
* Ja jos taas nähdään ase jonka kaukaisessa päässä on paljon painoa, tiedetään että se on hidas ase jolla halutaan huitoa kovaa jolloin se ei ole mikään pistomiekkailijan valinta.

Ja niin edespäin.

Käärmeterä

"Beowulf" kuvaa miten hallitsija antaa lahjaksi hienon miekan. Englanninnos kertoo että "so was on the surface of a bright gold with runic letters rightly marked, set and said for whom first was wrought the sword, the costliest of iron, with twisted hilt and variegated like a snake." Toisaalla "Kormac's saga" kertoo Skofnung -miekasta, jonka terään hengittämällä näkyy miten käärme kiemurtelee terässä. Kuva haihtuu pian ja tätä pidetään jonkinlaisena taikuutena.

Tämänlaiset vihjeet kertovat suoraan ns. damaskiteräksestä tehdyistä aseista. (Tai laajemmin puhutaan pattern weldingistä, mutta damaskiteräs on käsitteenä useille tutumpi.) Valmistusprosessissa erilaisia metallilaatuja kiedotaan ja taotaan yhteen. Syntyy kerrosmainen rakenne jossa voi olla kovia ja joustavia kerroksia peräkkäin. Tämän katsotaan luovan hyvälaatuisen terän.

Menetelmä on työläs, ja sitä on käytetty esimerkiksi japanissa katanamiekkojen valmistamisessa. Toisaalta sen laatu on ymmärretty myöhemminkin. Ranskan hallituksen hyväksymä miekkatehdas Chatelleraultissa käytti 1819 sitä tehdessään miekkoja. Kerrostamisen määrät oli tarkasti standardoituja. Kahdeksantoista kerrosta terästä, joita käänneltiin kolmekin kertaa. Tällä luotiin hyvää ja kestävää terästä. Ja mikä merkittävintä, viikinkien on tiedetty tunteneen tämän valmistusmekaniikan. Esimerkiksi Sutton Hoon viikinki-laivahaudasta löydetystä miekasta on jäljellä vain ruostetta, mutta sen röntgenkuvien kautta tiedetään että se on valmistettu tämänlaisesta metallista.

Mutta jos katsotaan käärmekuviointia, niin esille tulee jotain muutakin. Kerrostamiseen on useita eri tapoja. Kaikista yksinkertainen tapa on se, että kerroksia taotaan littanaksi. Ja käännetään ja taotaan littanaksi. Ja käännetään. Tässä syntyy pintakuviointi joka muistuttaa hieman puuta. Mutta tätä prosessia voidaan tehdä monella tavalla. Terästä voidaan käännellä ja vääntää mutkille ja yhdistää näitä. Lopputuloksena syntyy erikoisia kuvioita. (Miekkafanaatikoissa on jopa hifistejä joiden mielestä folding, eli pelkkä taittelu ei ole mitään pattern weldingiä. Se on teknisesti kuitenkin yksi, se yksinkertaisin, pattern weldingin muoto.) Käärmeen tyylinen siksakkuvio vaatii tämänlaisia hieman mutkikkaampia tekniikoita. Ne ovat siis esteettisiä. Ja ne ovat lisänneet aseen arvoa koska niitä on ollut vaikeampi tehdä.

Aseiden kuviointi ei kuitenkaan jää tähän. Periaatteessa näiden aseiden kanssa on voitu tehdä kahta eri strategiaa. Ensimmäisessä valmiin aseen terää käsitellään jollain hapolla. Tämä tuottaa erilaisia patinoituneita kerroksia joiden värisävyissä eri kerrokset näkyvät selvästi. Patinan väri riippuu käytettävästä haposta. Kullanvärinen patina onkin varmasti ollut suosittu. (Se on suosittu nykyäänkin.) Mikä tekee kullanvärisen raudan Beowulfin seikkailuissa hieman uudella tavalla järkeväksi. Toinen vaihtoehto on ollut nimenomaan hioa terä aivan sileäksi, jolloin pintakuviointi ei mainosta itseään. Mutta hengittämällä terään pintakuviointi tulee kuitenkin esiin. Joka taas on tismalleen se mitä Kormacin saaga kertoo. (Itseäni juuri tämänlainen piiloluksus viehättää.)

Itse kuitenkin otan taistelukäyttöön tarkoitetut tämän tyyppiset viikinkimiekat pienellä varovaisuudella. Tähän on muutamia syitä.
1: Ensimmäinen asia on se, että huonosti tai vajaasti tehty "kerrosteräs" on itse asiassa hauraampaa kuin käsittelemätön. On itse asiassa vaikeaa valmistaa miekkaa jossa ei olisi jossain kohdassa kahden kerroksen välillä jonkinkokoinen rako. Esteettistä terää voi kuitenkin käyttää edustustehtävissä vaikka sen sisärakenne olisikin vähän huonompikin. Ennen teknologia ei ollut sillä tasolla että onnistuminen olisi jotenkin välttämätöntä. On uskottavaa että epäonnistuneempikin miekka on kaupattu, jos vaikka sitten hieman halvemmalla hinnalla. (Ja jos vika on terän sisärakenteessa se ei välttämättä näy ulospäin mitenkään joten tämä voi olla kannustava ostos.) Tätä kautta jokaista laatumiekkaa kohden on voinut olla useitakin astetta epäonnistuneempia miekkoja.
2: Aseita on tiettävästi annettu perinnöksi sukupolvelta toiselle. Ja miekkojen kohdalla on ymmärrettävä että taistelukäytössä niihin tulee stressiä ja ne hajoavat. Edustusmiekat sen sijaan voivat olla ikuisia.
3: Kuka haluaa riskeerata kalliin edustusmiekan taistelussa jos suunnilleen saman surmaamistehon saa edullisestikin? Siis vaikka ase olisi toiminnallinenkin. Soturi voi omistaa montakin eri miekkaa, yksi on edustustilaisuuksiin ja vallan ja mahdin osoittamiseen. Toinen taisteluun. (Vaikka toki käyttömiekkakin voi olla edustava ja hienolla aseella voi pätkiä päitä.)

Kuinka historiallisina aikoina miekka oli vähän kuin auto

Kun katsotaan keskiaikaista elämää Euroopassa on ymmärrettävä se, että noin karkeasti ottaen miekat olivat kalliita. Mutta tätä ei saa ymmärtää väärin. Moni voisi tästä ajatella että miekat olisivat rikkaiden omaisuutta. Ja näin selittyisi miten miekka olisi erityisen ritarillinen ; Ase joka on kallis muuttuu äärimmäisen helposti statusesineeksi.

Miekan statusarvoa on lisännyt se, että se ei itse asiassa ole erinomainen sota-ase. Se onkin usein enemmänkin sekundaarinen ase jota käytetään koska paremmat on menetetty. (Poikkeuksia on. Landsknechtit käyttivät jättimäisiä kahdenkädenmiekkoja pääaseenaan. Mutta nämä ovat poikkeuksia ja heidänkin käyttämänsä miekka oli hyvin epätavallinen miekka, esimerkiksi juuri kokonsa vuoksi.)

Tästä hyvänä esimerkkinä ovat samurait katanoineen. Katana ei ollut samuraiden sota-ase. He olivat ratsailla kulkevia jousimiehiä. Ja sekundaarisena aseena heillä oli jokin pitkän varren päässä oleva ase (ns. polearm). Katana oli sodassa tertiaarinen ase. Ja muutoin hyödyllinen koska sitä oli kätevä kantaa mukana arjessa. Miekka yksinkertaisesti ollut säällisen kokoinen arjessa mukana kuljetettava esine. Ja siksi miekat ovat yleisesti ottaen olleet jonkinlaisia yhdenkädenmiekkoja tai korkeintaan pitkiämiekkoja. Ne ovat vielä sen verran lyhyitä että niitä voi kuljettaa mukana ilman valtavia ongelmia. (Tältä osin miekka muistuttaa hieman nykyajan upseerien pistooleita jotka eivät ole erinomaisen hyviä sodan aseita.)

Ja sitä voidaan käyttää mukavasti niin hevosen selästä kuin jalan. Koska miekka ei ole koskaan ollut pääaseena, siihen panostaminen on ollut helposti pröystäilyä. Siksi ei olekaan ihme että miekkoja on käytetty myös jonain jonka päätarkoitus ei ole sotaan tai itsepuolustukseen valmistautuminen. Itsepuolustus on ollut sekundaarinen tarkoitus. Kun on lähdetty kaupungille on ollut tärkeää osoittaa varallisuuttaan. Näin osa miekoista ovat olleet hyvin kalliita.

Miekkoja on ollut myös melko kallista huoltaa. Kun ase ei ole tärkeä sodassa, sen tekeminen on vaikeahkoa, se vaatii ostamisenkin jälkeen huoltoa joka tarkoittaa rahankulua, ja se muuntuu statusesineeksi, on selvää että miekkojen korkea hinta ei ole mikään huono ajatus.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Voidaan lähteä jopa siitä että tosiasiassa keskiaika on 1000 vuoden ajanjakso. Ja näin pitkää aikaväliä ei voi olettaa muuttumattomaksi monoliitiksi. Mutta toisaalta keskiaika ei myöskään ollut rooman aikaa. Roomalaiseen aikaan gladius oli standardiase. Varhaiskeskiajalla miekat eivät ollet yhtä yleisiä. Silloin miekkojen tekeminen oli kohtuullisen kallista. Ja miekat olivat harvinaisia ja kalliita. Kuitenkin 1200 -luvun loppupuolelle mentäessä miekoista tuli yhä yleisempiä ja yleisempiä. Metallurgia kehittyi tuohon aikaan ja miekkoja voitiin massatuottaa. Lisäksi miekkojen hintoja alensi se, että monet varhaiskeskiajan miekatkin olivat säilyneet. Oli siis paitsi uusia miekkoja myös suuri kasa miekkoja jotka oli tehty aikaisemmin. Ja jo tuolloin "kirpputorimiekat" olivat yleisesti edullisempia kuin sellaiset jotka seppä teki sinulle itsellesi tai jotka ostit uutena.

Siksi ei ole tavatonta löytää uudelleenkahvoitettuja, uudelleenmuotoiltuja ja muuten fiksailtuja miekkoja joissa on hyvin vaikeaa sanoa että "miltä ajalta ne ovat". Siksi että on filosofinen kysymys onko alkuperäinen miekka se ensimmäinen versio aseesta on tehty silloin vai onko se ajoitettava siihen hetkeen jolloin se on uudelleenmuotoiltu, hiottu ja siihen on tehty uusi kahva.

Tämä näkyy myös osittain sitä kautta että tunnetut miekkailumanuaalit alkoivat ilmestymään pian tämän jälkeen. Tämä johtui siitä että tuossa vaiheessa miekkailunopettajia alkoi olemaan yleisemmin. Fiore dei Liberi ei välttämättä ollut erityisen ensimmäisiä miekkailunopettajia - hän ei innovatiivisesti keksinyt miekkailunopettajien ammattikuntaa - mutta hänen teoksensa on eräs varhaisimpia säilyneitä ja tunnettuja teoksia. Hän tuskin oli aikansa ainut. Mutta ajalta jolloin miekkailunopettajia oli runsaasti on todennäköistä että edes jokin niistä säilyy. Miekkailumanuaalien ajat ja yleistyminen ovat epäsuoria vihjeitä siitä että miekat alkoivat olemaan melko yleisiä. Yleisyys viittaa jossain määrin hintaan. (Tosin ei hirvittävästi koska varhaisimmat manuaalit olivat jotain jolla opetettiin varakasta ylhäisöä. Tämä elitismi tarkoittaa että yleisyys ja hinta on otettava tältä osin varovaisesti.)

Hinta ja hinnan ääripäät.

Itse asiassa sen lisäksi että miekkailukouluja alkoi olemaan jokaisessa suuremmassa kaupungissa myös yliopistot ottivat miekkailukoulutuskäytäteen omakseen. Ja tämä vaatii sitä että miekat ovat kohtuullisen yleisiä. Tämä toi hintoihin variaatiota. Yliopistot ovat sitten olleet siitä hyödyllisiä, että niissä on inventoitu asioita. Ja näihin inventaareihin liittyy myös hintojenarviointia. Ja koska monilla yliopistoilla on kunniakkaat vuosisataiset perinteet, nämä kuitit ovat säilyneet. Historiantutkijoiden paras ystävä onkin byrokraatti tai lakimies tai pedanttinen kauppias. Historia on kuulemma voittajien, poliitikkojen ja sotapäälliköiden kirjoittamaa. Mutta todisteet ovat byrokraattien jäljiltä.
1: Yliopistoissa harjoitteluun käytetyt miekat ovat olleet varsin edullisia. Niiden tehtävänä ei ole olla taideteoksia vaan kestää harjoittelun vaatimukset. Tyypillisesti yliopistojen miekkojen kallein osa oli huotra. Samaa hintaluokkaa olivat myös tavallisten ihmisten kuolinpesistä testamentatut miekat. Listatuissa omaisuusluetteloissa on usein mainintoja miekoista. Näiden hinnat ovat olleet varsin vaatimattomia. Myöhäiskeskiajalla englannissa testamenteissa olevan vähäarvoisen miekan arvo on saattanut olla 2-3 penceä. Joka on vastannut suurin piirtein alhaisista alhaisimman rivisotilaan päiväpalkkaa. Toki sotilaalla on ollut muutakin kuluja kuin aseenostaminen, esimerkiksi syöminen ja olut. Mutta tämä demonstroi kuitenkin sen että halvan miekan hankkiminen ei ole ollut mitenkään erityisen kallista.
2: Toista ääripäätä sitten kuvaa saman aikakauden kuninkaan. Henrik V:den tilaamat lahjamiekat. Hän lahjoitti niitä diplomatiamielessä muiden maiden kuninkaille, korkea-arvoisille ylhäisille ja vastaaville. Näiden miekkojen hinnat olivat pari tuhatta puntaa kappaleelta. Ja 1400 -luvun alkupuolella tuo raha tarkoitti määrää jolla pystyi ostamaan huvilan.

Kuin auto.

Variaatio kertoo lähinnä ääripäät. Ja tämä johtaa otsikossa mainitsemaani analogiaan. Keskiaikana miekka on vertautunut nykyajan autoon. Monellakin tavalla.
* Karkeasti sanoen on pätevää sanoa että auto/miekka on yleisesti ottaen kallis. Niiden ylläpitokaan ei ole edullisinta mahdollista. Hinnassa on silti runsaasti variaatiota.
* Käytännössä kykenet saamaan periaatteessa toimivan pelin äärimmäisen pienellä panostuksella ja nämä hankinnat kuitenkin hoitavat esineen perusfunktion. (Sen terävä pää menee sisään miltei varmasti murtumatta tai se kuljettaa sinut paikasta A paikkaan B jättäen vain pakoputken tielle.)
* Aivan jokainen jossain työssä käyvä ihminen joka haluaa sellaisen saa sellaisen ilman aivan hirvittäviä uhrauksia muussa elämässä.
* Molempien joukossa on sellaisia luksusesineitä jotka ovat niin kallita että vain aivan rikkaimmalla voi olla mitään mahdollisuuksia edes unelmoida niistä. (Ja nämä luksusesineet ovat yleisesti ottaen arjen tasolla käyttökelvottomia. Timanttikoristeet eivät paranna otetta ja kultahiluaseet hajoavat. Lamborghinilla joutuu kitkuttamaan 60 kilometrin nopeusrajoitusalueilla eikä maksimivauhtia saada lähestyttyä edes moottoriteillä.)

Minkä miekan valitsisin kaksintaisteluun?

Olen aiemmin kirjoittanut melko monta juttua, jos en suoraan eri aseiden paremmuudesta ja huonoudesta, tai siitä miten ne eivät ole tasaveroisia, niin ainakin siitä mihin ne soveltuvat paremmin kuin toiset. Olen jopa vertaillut muutamia aseita keskenään. Tällä kertaa minua huvitti ajatus siitä miten valmistautua kaksintaisteluun jossa saa valita itselleen aseen. Vastapuolesta tiedetään vain se, että hän on valinnut jonkun miekan. Ja itse saisi valita jonkun miekan. Mitään kakkosasetta ei ole. Eli miekan kanssa ei saa ottaa buckleria, tikarita, kilpeä tai muutakaan. Tarjolla ei ole lojumassa muita aseita. Ja minkäänlaista panssarointia ei käytettäisi. Käytettävissä olisi aukeaa tilaa jossa ei olisi pylväitä, keinuvia puupölkkejä tai muutakaan akrobaattista tai omituista. Aseet tuodaan paikalle eli niitä ei tarvitse kuljettaa arjessa mukana ellei tahdo. Aseet ovat aluksi käsissä eivätkä vyöllä. Vastapuoli toimisi samalla säännöllä.

Tämän, hyvin keinotekoisen ja ehdottoman epähistoriallisen, asenteen takana on kuitenkin hyvin oleellisia asioita. Sillä jos mietimme miekkoja, niin niiden väliset erot ovat yllättävän pieniä. Esimerkiksi erot kirveen ja keihään välillä ovat suuremmat kuin miekkojen sisäinen vaihtelu. Lisäksi miekkojen kohdalla muoto on perustaltaan hyvin samantapainen joten niiden kautta erot tiivistyvät muutamaan muuttujaan. Erot ovat sekä pienempiä että hyvin mitattavissa argumenttiin.

Jos tässä lähdetään lyhyestä päästä. Lyhimmät messerit ovat itse asiassa veitsiä. Tässä kohden on liukumaa jossa on vaikeaa nähdä missä veitsi loppuu ja miekka alkaa. Messer ja lyhyempi arming sword "yksin käytettynä" on hyvin intuitiivinen ase. (Karkeasti sanoen kahden käden käyttöä vaativat ovat vaikeita oppia. Siksi sword&buckler ja rapier+dagger ovat todella vaikeita. Kahden käden aseet ovat seuraavaksi vaikeimpia. Yhden käden suorat "kädenjatkoaseet" on helpoin oppia. Taidoissa kehittyminen on kuitenkin hieman eri asia kuin näiden tuomat edut. Vaikeus ei tee hyvää asevalintaa mutta helposti opittava ei tee tehokkaaksi asevalinnaksi sekään.)
* Mutta sen syvin ongelma on huono ulottuvuus. Itse asiassa tässä kohden esille tulee jännittävä ongelma. Tavallisesti samanpituisilla aseilla taistellessa jalkoihin iskeminen ei ole jotain jota kannattaa standardinomaisesti tehdä. Ihan sen takia että jos olet niin lähellä että yllät lyömään toista jalkoihin, tämä aivan taatusti ulottuu lyömään sinua päähän. Samanmittaisilla aseilla jalkoihin tulevaa iskua ei siis välttämättä edes torjuta vaan astutaan maalina oleva etujalka taakse samalla kun toista lyödään päähän. Koska toisen ase on alhaalla, tämä on varsin tehokas ja varma keino.
* Mutta jos vastapuolella on paljon pidempi ase, tulee messerin kohdalla vastaan se, että se on sen verran lyhyt ase, että sillä on vaikeaa torjua jalkoihin tulevia hyökkäyksiä. Ja jos vastapuolen ase on pidempi hän voi hyvin yltää jalkoihin niin että itse ei vielä olla ulottuvilla. Tämä etäisyyden lyhentäminen vaatii torjunnan ja jatkamisen rakennetta. Ja alas tulevien iskujen torjunta vaatii hirvittävän kovaa ja taipuisaa ja nopeaa atleettisuutta. Ja vaikka nämä olisivatkin, niin ne saataisiin paremmin hyötykäyttöön muutoin.
* Messerin kädensuojaus on yleensä hyvin pientä. Ja lyhyt ja vähän suojaavia rakenteita käsittelevä ase on jotain joka kertoo sen mitä jokaisen miekkataistelijan tulisi tietää veitsimiehistä. Nimittäin sen, että ne on päihitettävissä kohtuu helposti kunhan muistaa vain sen, että heidän ruumiinsa raaja-osat hoidellaan ensin pois ennen kuin siirrytään niihin murhaavampiin osiin. Jalat ovat melko avuttomia, samoin kädet.

Helpon tapa hoitaa ongelmat onkin päätyä jonkinlaiseen sapeliratkaisuun tai backswordiin. Siinä messerin oleellisimmat ongelmat poistetaan. Kädensijat suojataan ja aseeseen laitetaan lisää mittaa. Tämä yhdistelmä on itse asiassa melko tehokas. Ja itse asiassa moni tietämäni ihminen arvostaakin sapelia melko pitkälle.
* Käyräsapeli on siitä erikoinen että siinä on epäintuitiivinen pistokärki. Itse en valitsisi käyräsapelia sen vuoksi että mieluummin pistäisin muulla tavalla. Käytännössä en voisi käyttää käyräsapelia kuin viilto-ominaisuuksiensa kautta Mutta jos tämän epäintuitiivisen systeemin osaa, se voi tehdä sapelista hyvinkin haluttavan valinnan. Tässä aseessa valintaan vaikuttaa oleellisesti harjaantuminen.
* Suoremmissa sapeleissa itse en arvosta sapelia yli pitkänmiekan. Tiedän ihmisiä jotka tekevät tämän ratkaisun toisin. Syynä on se, että he arvostavat käden suojaamista enemmän kuin ulottuvuutta. Itse olen sen verran varovainen ja säikky mies että en taipuisi sapelin vaatimiin "rohkeampiin tekniikoihin". Niissä kun torjutaan melko lähelle omaa kättä ja hyökätään lähelle.

Seuraavaksi voidaan ottaa erilaiset puolentoista käden aseet. Tämä lokero pitää sisällään "pitkän miekan" ja esimerkiksi katanan. Nämä ovat hyviä ratkasuja. Molemmilla on ulottuvuutta. Molemmilla voi pistää varsin tehokkaasti. Molemmilla on myös hyvät viilto-ominaisuudet. (Katanalla noin yleisesti hieman paremmat.) Ja molemmissa kahden käden ote tuo tukevuutta torjuntaan ja molemmissa on mahdollisuus jättää toinen käsi käyttämättä jos tilanne vaatii. Joka luo monenlaista pientä etua. Tässä kohden saatan loukata tiettyjä blogiani lukevia ihmisiä, mutta suosisin itse pitkää miekkaa katanan yli. Sen vuoksi että normaali katana on itse asiassa hitusen lyhyt makuuni. Pitkät miekat ovat astetta pidempiä. Lisäksi niissä on parempi kädensija. Pitkä palkkimainen väisti suojaa paremmin kuin tsuba. Ulottuvuus ja suojaus tässä kohden ylittävät minun preferensseissäni viilto-ominaisuudet. (Koska panssaroimaton vastustaja. Kevyesti, vaikka jonkinlaisella nahalla, panssaroitu saattaisi muuttaa valintaani. Metallihaarniska toki palauttaisi taas toisaalta minulla pitkänmiekan kunniaan. Koska metallihaarniskasta ei lyödä läpi vaan mennään haarniskan reikiin.)

Rapiiri on tässä kuitenkin vielä pitkäämiekkaa suositeltavampi. Syynä on yllättäen se, että rapierilla on todella hyvä kädensuojaus. Sitä käytetään korostetusti yhdellä kädellä joten sen mitta vielä korostuu "pitkään miekkaan" verrattuna. (Kahden käden ote usein leikkaa ulottuvuudesta hieman.) Toki tässä torjuntoihin ei saa samanlaista ytyä. Mutta rapiirin ideana onkin se, että pienellä otteenmuutoksella pisto siirtyy päästä jalkoihin. Kahden käden otteella samanlaisia nopeita siirtoja on vaikeaa tehdä, eli rapiirin kanssa ei pysy perässä kovin helposti. Tässä huomiossa on historiallisestikin järkeä. Rapier on pistoihin erikoistunut ase jota käytettiin eisotatilanteessa, tyypillisesti juuri kaksintaisteluissa. Sillä ei sotakentällä tee niin paljoa mitään. Mutta sen suosio kaksintaisteluissa on jotain johon on taatusti ollut syitä. Ja tämä on varmasti yksi tärkeimmistä.
* Rapiiria ei tässä pidä sekoittaa smallswordiin joka on itselleni kenties epämieluisampi kuin messer. Sillä sillä ei saa viilleltyä ja sen ulottuvuus ei ole hyvä. Ja se ei suojaa hyvin. Ja siihen ei saa jämäkkää torjuntaa.

Itse, varovaisena ja pelkurimaisena miehenä, saattaisin kuitenkin valita kunnollisen kahdenkädenmiekan. Ne kun eivät ole niin hirvittävän painavia verrattuna muihin miekkoihin. Ja käytännössä sen taktiikka esimerkiksi rapiiria vastaan perustuu siihen että se on vielä astetta pidempi ase. Ja kun lyöt kahdenkäden miekalla ensin, ei ole useinkaan väliä torjuuko toinen sen vai ei. Se on toki vähemmän versatiili kuin pitkä miekka. Mutta ulottuvuus ratkaisee tästä ongelmasta paljon.
* Ne hirveän pitkät erikoiset katanat, sellainen jätti jonka näkee vaikka "Seitsemän samuraita" -elokuvassa voisi aivan hyvin mennä tähän lokeroon. Itse suosisin kuitenkin eurooppalaista, esteettisistä syistä. Pidän suorasta aseesta jostain syystä enemmän. Ja siitä syystä että pidän siitä että myös takaterällä voi lyödä letaalisti, joka mahdollistaa monenlaiset omituiset tekniikat joita tykkään tehdä. Kaksiteräinen suora eurooppalainen miekka pitäisi tässä mielessäkin minun preferensseissä pintansa vähintään tasapeliin ellei ylinkin.

---

Tämä ratkaisu on toki kaiken kaikkiaan monista kohdin mieltymys-tottumuskysymys. Mutta väittäisin että tässä on kuitenkin esillä enemmän tai vähemmän perusteltuja ratkaisuita. Teemassa jossa erot ovat, kuten aluksi mainitsin, kuitenkin melko pieniä. Erimieliset saavat rageta kommenteissa  vaikkapa katanan erinomaisuudesta. Tai siitä miten tosimiehet käyttävät backswordia. Tikarimiehiä en kuitenkaan ota vakavissaan. Paitsi jos ne ovat niitä tosikovakuntoisia kavereita jotka ovat niin päheitä että on aivan sama mitä asetta he käyttävät. Heidänkään kohdalla kysymys ei kuitenkaan ole aseesta vaan miehestä.

Miten miekan kahvoja on rakennettu?

Jos katsotaan vaikka ylläolevaa miekankahvaa, voidaan huomata että se koostuu monista osista. Ja myös moni kaupasta ostettava lelumiekka koostuu monista osista. Ja yksi tärkeimmistä eroista joita näiden välillä voidaan tehdä on se, että koristemiekassa terä saattaa loppua siihen mistä kahva alkaa. Oikeat miekat vaativat sitten jotain vahvempaa kiinnittämistapaa.

Hyvä eurooppalainen tapa on ollut se, että terä on jatkunut koko miekan läpi. Se kaventuu ohueksi kohdassa joka ujutetaan väistin ja kädensijan läpi. Ja sitten se jollain lailla kiinnitetään pommeliin. Moderneissa nykyaikaisissa miekoissa viimeksimainittu tehdään usein ruuvikierteillä. Pommeli kiristetään terän läpi menevään tappiin (tang) pyörittämällä se paikalleen. Menneinä aikoina piikki taottiin lättänäksi pommeliin kiinni ja näin saatiin aikaan vastaavanlainen kiinnitysjärjestelmä. Tämä on luonnollisesti hyvä. Jotta terän saa irti kahvasta, pitää tämä ydinpiikki jotenkin katkaista. Ja se on varsin vaikeaa. Kokonaisuudesta tulee vahva.

Tämä ei kuitenkaan ole ollut ainut tapa. Japanissa katanamiekoissa terä meni vain vähän matkaa kahvan sisällä. Autenttisessa katananvalmistuksessa kädensija siis lisää aseen pituutta, toisin kuin eurooppalaisessa miekassa. Tässä ei tietysti voi käyttää samanlaista kiinnitystapaa kuin yllä esitin. Tätä varten katanassa on osa (nakago), joka menee kädensijan sisällä. Se ei ole piikkimäinen vaan miltei yhtä leveä ja paksu kuin muukin terä. Tässä on sitten pieniä reikiä (mekugi ana). Kädensija vedetään tämän päälle ja kiinnitetään tapeilla jotka menevät kädensijan ja näiden reikien läpi. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. (Menetelmä on varmasti monille tuttu ihan kotoisista keittiöveitsistä.)

Tämän lisäksi on mainittava se, että esimerkiksi itämaisia sapeleita valmistettaessa ei ole käytetty pommelikiinnitystä eikä reikien avulla kiinnitystä. kahvaan on tehty reikä joka ei ole yltänyt aivan koko kahvan läpi. Teräosa on sitten tähän sopivan kokoinen ja karkea. Reikään on laitettu tulikuumaa pikeä ja terä on painettu tiiviisti tämän avulla kahvaan. Tuloksena on liimattu kahva. Ja kiinnitystapa joka on melko lähellä eurooppalaista tapaa. Mutta ei kuitenkaan johda siihen että miekan terä jatkuisi koko kädensijan läpi, joka taas tuo mieleen japanin ratkaisun.

Pikiliima on tosin sittemmin tuottanut pientä riesaa museoille. Piki kovettuu yllättävän kestäväksi, mutta muutaman sadan vuoden jälkeen se alkaa murenemaan. Siinä vaiheessa kun terä hölskyy kahvassa tiedetään joka tapauksessa se, että kyseessä on enää koriste-esine. Jos sekään. Mutta kyllä liimattu ase on vähintään yhden ihmisen eliniän kuitenkin kestänyt.

Pieni huomautus ; Miekat eivät ole niin keskeisiä

Miekoilla on hyvin vahva karisma. Sen vuoksi japanilaisesta samuraista tulee mieleen hänen katanamiekkansa ja eurooppalaisesta ritarista hänen pitkä miekkansa. Tässä unohtuu kuitenkin helposti se, että miekka on ns. side arm. Se ei siis ole käytännössä ollut sotakäytössä se pääasiallinen ase. Itse asiassa tämä voidaan liittää suoraan aiemmin esittämääni George Silverin aseluokitteluun. Toki miekat ovat käteviä arkisissa itsepuolustustilanteissa ja (etenkin laittomissa) kaksintaistelutyylisissä tilanteissa koska ne ovat kätevästi mukana kannettavissa.

Sotatilanteessa miekka on lähinnä vara-ase johon tartutaan kun pääasiallinen ase on jostain syystä muuttunut tarpeettomaksi tai se on menetetty. Siksi ritarilla keihästyylinen ratkaisu (spear tai lance) on ollut keskeisempi. Ritarit olivat ennen kaikkea ratsuväkeä.

Ja kuten "JapanRefrence" muistuttaa, tosiasiassa samuraikaan ei ollut pääasiassa miekkamies. Miekka oli kallis ja tätä kautta sillä oli funktionaalisuuden lisäksi luksusarvoa ja tätä kautta siitä oli helppoa tehdä yläluokan symboli. "Sometimes a samurai is pictured as entirely dependent on the katana for fighting. This is, much like difference between the role of a crossbow in medieval Europe and the role of sword to a knight, a symbol of being samurai rather than the actual importance of katana itself." Pääasiassa hevosella ja jousella (yumi) toimiva samurai joka olisi jalkaisin ja pelkällä miekalla liikenteessä aina olisi likimain sama kuin joku joka sanoisi, että hän ei ole oikein mieskään.

---

Tätä kaikkea ette sitten kuulleet minulta.

Minkälaisia miekkoja nykyaikana kannettaisiin?

Nykyaikana sivistyneissä maissa ei kanneta aseita. Ja tosiasiassa keskiajallakin monessa kaupungissa oli rajoituksia sen sisäpuolella kannettavien aseiden maksimipituudelle. Voisimme silti kuvitella että tämänlaisia juridisia esteitä ei olisi. Ja näin voidaan päätyä siihen kysymykseen että jos teräaselait olisivat hyvin erilaisia kuin nykyään, niin minkälaisia miekkoja kannettaisiin.

Tässä kohden joku voi tietysti korostaa että miekkoja ei voi laittaa arvojärjestykseen. Että ne ovat hyviä eri asioissa. Tämä on toki sinänsä tervettä;
* Esimerkiksi katanafanboyt tuntuvat pitävän japanilaista miekkaa kaikilta ominaisuuksiltaan ylivoimaisena, vaikka tosiasiassa esimerkiksi rapiirilla on suurempi ulottuvuus ja keveytensä puolesta myös suurempi nopeus kuin katanalla.
* Toisaalta tilanne ratkaisee paljon. Jos pitää esimerkiksi taistella puhelinkopissa, veitsi tai jopa syömätikku on taatusti paljon parempi kuin vaikka hilpari.
* Ja ihmiset myös harjoittelevat erilaisilla aseilla. On hyvä keskittyä siihen mihin on harjoitellut.

Näistä huolimatta voidaan sanoa että kaikki aseet eivät ole yhtä hyviä.
* Jos mietitään tikarin ja syömäpuikon välistä eroa, ei ole vaikeaa huomata että syömäpuikko on parempi.
* Harjoittelussakin on huomioitava, että osassa vaaditaan paljon enemmän harjoittelua. Toki on olemassa esimerkiksi veitsitaitureita jotka pärjäävät keihäällä aseistautunutta vastaan. Mutta kysymys on silloin miehestä eikä asevalinnasta. Veitsen kanssa pärjäämiseen täytyy olla harjoitellut paljon enemmän kuin se vastapuoli.
* Jos taas vertaillaan käyttötilanteita, ei ole vaikeaa huomata että puhelinkoppitilanne on varsin marginaalinen. Se tulee vastaan harvoin. Jokin toinen tilanne tulee sen sijaan vastaan usein.

Näin voimme rakentaa jonkinlaisen viitekehyksen. Jossa toiset aseet ovat parempia kuin toiset. Tätä aihetta voi lähestyä siitä miten George Silver lähestyi asiaa. Hän kirjoitti 1599 kirjan "Paradoxes of Defence" ja 1605 toisen nimeltä "Brief Instructions on my Paradoxes of Defence". Siinä hän luokitteli eri aseita. Ja koska siihen aikaan miekkoja vielä oli liikenteessä hän piti esimerkiksi tikaria hyvin tehottomana asevalintana. Se on niin pieni että riittävää ulottuvuutta ja suojausta ei saa kovin helpolla ; Tikarin kanssa miekkaa vastaan puolustautuva on altavastaajana. Parhaana hän piti ns. backswordia, koska se tarjosi monipuolisemman tehokkaiden tekniikoiden valikoiman.

Silver luetteli aseita huonoista ja epätäydellisistä kohti parempia. Tarkalleen ottaen hän luokitteli asioita seuraavasti ; Yhden käden miekalla on etu rapiiria vastaan. Yhden käden miekalla ja tikarilla on etua rapiiria ja lyhyttä miekkaa vastaan. Yhden käden miekalla ja pienellä kilvellä oli etu miekkaa ja tikaria vastaan. Ja miekka ja buckler olivat tehokkaampia kuin staattisesti käteen sidottu pieni kilpi ja miekka. Kahden käden miekalla pärjäsi kaikkia edellämainittuja vastaan. Hilpari, taistelukirves ja vastaavat suuret aseet päihittivät kahdenkädenmiekat. Sauvat, partisaanit ja vastaavat päihittivät nämäkin. Pitkällä sauvalla ja keihäillä oli etu näihinkin nähden. Tosin miekka ja tikari, miekka ja buckler olivat ylivoimaisia näitä pitkiä aseita vastaan. Ja hilpari oli hyödyllinen jos piti lyödä sodassa vihollisia, joiden lyöminen kovaa oli ratkaisevinta.
* Pitkä sauva on erinomaisen, kevyt, nopea, edullinen, teknisesti monipuolinen ja muutenkin hyvä itsepuolustusase, mutta jos pitää lyödä zombielaumalta aivot tohjoksi, se on yksi huonoimmista..

Silver on hyvä lähde, mutta hänellä oli tiettyjä asennevammoja joita yleensä pitäisi huomioida. On hyvin vaikeaa nähdä vastustiko Silver rapiiria siksi että italialaiset käyttivät sitä vai vihasiko hän italialaisia siksi että nämä käyttivät rapiiria. Rapiiri on kuitenkin tietyillä tavoilla erinomainen. Siksi en jätä tätä pois valikoimasta vaikka se tuossa Silverin luetteloinnissa tuomitaankin.

Tästä lähtökohdasta on kuviteltava että ihmiset kantaisivat miekkoja arjessa. Haarniskointi olisi tuskin kovin mainittavaa nykyaikaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa. Sillä jos mietitään arjen itsepuolustusta, niitä koskeva pääsääntö on se, että valtaosan ajasta niitä vain kuljetettaisiin mukana. Keskiajallakaan sotahaarniskassa ei kuljettu yleisesti jokapäiväisessä arjessa. Tämä tarkoittaa sitä että käytännössä on järkevintä olettaa että itsepuolustus-taistelutilanne tapahtuu heikosti panssaroitua henkilöä vastaan siten että itsekin on heikosti panssaroitu. Tämä johtaa luonnollisesti samansuuntaisiin päätelmiin ase- ja tekniikkavalikoimasta kuin mihin Silverkin päätyi. (Rapiiri olisi typerä ratkaisu jos vastassa olisi panssaroituja vihollisia. Nyt se on ihan järkevä.)

Laki on toki aina huomioitava. Mutta perushenkenä on se, että laki ei rajoittaisi miekkoja. Eli pakottaisi vaikka jotain tiettyä teräpituutta maksimiksi. Toisaalta oletan että lainsäädäntö ei muutoin olisi muuttunut. Eli esimerkiksi kaksintaistelut olisivat laittomia. Ja näin ollen se tilanne jossa asetta käytetään on nimenomaan itsepuolustustilanne. Tämä on tärkeää koska on hyvä huomata että kahdenkäden miekkoja ja hilpareita koskee sitten toinen puoli. Ne ovat käytettynä ylivoimaisia, mutta ne pitää myös saada käyttöön ennen kuin nämä edut realisoituvat. Ennen tätä realisoitumista niiden tuoma hyöty on nolla ja jopa lyhyt veitsi päihittää niiden strategiset hyödyt. Kuten Silver esiintoikin, ne olisivat käytössä todella käteviä. Ja esimerkiksi jos meillä on hilpari vs. rapiiri tai hilpari vs. "pitkämiekka", hilparilla olisi valtava etu. Mutta käytännössä jos kadulla liikkuessa joutuu itsepuolustustilanteeseen, on ase myös vedettävä esiin. Tämä rajoittaa käytännössä asevalikoimaa hyvinkin radikaalisti. Kahden käden miekkaa ei välttämättä edes ehdi vetää riittävän nopeasti jotta kaikki sen tarjoamat strategiset edut voitaisiin saavuttaa. Tämäkin korostaa sitä että Silverin huomautukset olivat varmasti melko käteviä nykyaikanakin.
* Tämä itse asiassa on se syy jonka vuoksi keskiajalla Euroopassa ns. sotamiekat olivat paljon isompia kuin muunlaiset käyttömiekat. Henkenä kun oli se, että niiden kanssa mentiin ennalta tietäen taistelutilanteeseen ja ne vedettiin esiin valmiiksi.
* Samasta syystä japanilaisten yleisesti arjessa mukana kannettavien katanoiden terän pituus on yleensä sellainen että sen vielä juuri ja juuri saa kätevästi vedettyä esiin.

Tosin uskoisin että modernina nykyaikana valikoima olisi suurempi. Moni valitsisi varmasti katanan aivan sen vuoksi että siihen liittyy tietynlainen karisma. Ja tämä ratkaisu ei olisi tietenkään huono. Itse asiassa sillä on hyvin paljon samanlaisia rakenteita kuin sapelilla. Joka sekin olisi hyvä ratkaisu asevalinnaksi, koska se suojaa hyvin kättä ja se on ominaisuuksiltaan hyvä viiltoase.
* Moni voisi ajatella että "suora terä vs. kaareva terä" tarkoittaisi sitä että leikkuuominaisuudet ovat kaarevalla terällä parempia. Kuitenkin tässä unohdetaan se, että kaksiteräiset aseet ovat molemmilta puolelta hiottuja ja tämä tekee niiden terästä ohuemman ja kevyemmän. Ja toisaalta kun katsoo monia vähän leveämpiä kaksiteräisiä miekkoja, voi huomata että niissä on kaartuva terä. Usein jopa terä joka kaartuu samalla tavalla kuin katanan terä. Tätä ei vain kenties huomaa sen takia että miekan kääntöpuolella on toinen terä joka sekin kaartuu samalla tavalla kuin katanan viiltopinta. Suora vs. kaareva -viilto -ominaisuuskysymys ei siis ole ihan niin simppeli kuin miksi se usein kannattaa latistaa.
* Itse asiassa katana on usein "suoraan sanoen" rakenteellisesti yhden käden sapelin terä jossa on heikko käsisuojaus mutta jota käytetään kahdella kädellä. Yhdellä kädellä mukaan saa hieman enemmän etäisyyttä, mutta kahdella kädellä hyökkäyslinja on tukevampi ja toisella kädellä saa apuja myös omiin torjuntoihin ja vastaaviin.

Karkeasti sanoen tilanne voisi olla se, että monet aseet keihäästä tikariin olisivat aivan typeriä. Ja monissa kohtuullisissa aseissa olisi vakavia heikkouksia ; Esimerkiksi jos rapierilla, backswordilla tai sapelilla varustautunut lähtisi machetea vastaan, machete olisi heikoilla. (Jos käytäisiin vaikka 30 kaksintaistelua, joissa olisi machete vastaan jokin näistä muista mainituista, niin toki joku machetemies selviäisi hengissä voittajana, mutta tilastot aivan varmasti painottuisivat niiden toisten aseiden suuntaan.) Ja sitten loppuosa olisi sitä mieltymyskysymystä, joka päättyisi siihen iänikuiseen pitkä miekka vs. katana -vääntöön. (Näillä tasaveroisilla aseilla sitten heijastettaisiin itse kunkin identiteettiä.)
* Yhden käden miekka ja buckler on hyvä vaihtoehto, se on käytännössä kokeiltuna ja demonstroituna miltei tasaveroinen pitkän miekan kanssa. Mutta en tässä nyt ota esiin näitä lisävarusteita koska ne mutkistaisivat aiheen aivan järjettömiin asteisiin. Toki on mielenkiintoista vääntää rapiiri ja tikari vs. sapeli ja viitta -tyylisiä kikkailuja. Mutta tämän tekstin aiheena on nyt vain miekat. Jotain rajauksia on siksi ikään kuin pakko tehdä.

Toki materiaalit olisivat muuttuneet. Kädensijoja tehtäisiin nykyisin varmasti paljon kumista. Moni käyttäisi terämateriaalina kätevyyden vuoksi ruostumatonta terästä. Ja vaihtoehtoisesti materiaalit, koristelu tai niiden puute, ja tyylit heijastelisivat jotenkin kantajansa persoonaa. Mutta tästä huolimatta perushenkenä olisi varmasti se, että George Silverin ajatuksissa olisi paljon hyvää opittavaa silloin kun käytäisiin vaatturi-sepällä hankkimassa miekkaa joka olisi paitsi hieno ja persoonallinen ja tyylikäs niin tämän lisäksi myös käyttökelpoinen hädän tullen.
* Tosin tässä olisi huomattava sekin, että kenties moni olisi astetta ovelampi ja ottaisi käyttöön pitkät kävelysauvat. Niitä kun ei tarvitse vetää esiin. Silver kehuikin että sauva on niin hyvä ase että sillä pärjäisi hyvin jopa kahdenkäden miekkoja vastaan. (Kun ne oletetaan esiinvedetyiksi.) Mutta tämän tekstin aiheena ei nyt ollut se, onko kätevämpää ampua ihmistä revolverilla 50 metrin päästä. Vaan se, että minkälainen miekka olisi se valinta jos miekat nyt kuuluisivat osana arkista pukeutumista. (Kuten niiden tietysti pitäisi.)

---

Kirjoittaja käyttäisi kevyttä kaksiteräistä yhdenkädenmiekkaansa, joka on yhdenkädenmiekaksi pitkä. Jossa pommel on muotoiltu siten että asetta voi juuri ja juuri käyttää myös kahdella kädellä.

Pieniä huomautuksia (ketju)panssarista ja hieman niiden tekemisestäkin.

They're awesome!

Ketjupanssari on ollut käytännössä "standardi". Modernina aikana, etenkin roolipelaajien keskuudessa, on tärkeää puhua ketjupanssarista jotta se voidaan erottaa vaikka levypanssarista, suomupanssareista ja vastaavista. Kuitenkin kun historiallisina aikoina on vain viitattu panssariin (mail), on puhuttu siitä panssarista mitä käytännössä kaikki ritarit ja sotilaat käyttivät. Ja tämä on ollut ketjupanssari. Tämä voi olla yllättävää, koska ketjupanssarin tekeminen on ollut hirvittävän työlästä. Itse asiassa ketjujen värkkääminen on sen verran työlästä, että ketjupanssari on ollut aikanaan sellaisessa hintaluokassa, että se vertautuu nykyaikana ostettavissa asioissa urheiluautoihin ja asuntoihin. Ketjupanssaria kuitenkin käytettiin monessa kulttuurissa. Kauan.

Syynä on se, että ne ovat hyvin hyvin toimivia. Rengaspanssaria käytettiin hyvin kauan. Keltit ja roomalaiset tunsivat sen ja suosivat sitä. Se säilytti suosionsa ristiretkien aikaan. Bysantin valtakunta käytti sitä. Ja niitä ei käytetty muodikkaasti rituaalikäytössä parakeissa, kuten monia epäkäytännöllisiä sotilaallisia innovaatioita on käytetty. Niitä käytettiin taistelussa. Jos panssarin tekeminen on niin työlästä kuin rengaspanssarin käyttö, sen statusarvon voi ymmärtää. Mutta kun eri kulttuurit vapaaehtoisesti ja hyvin kauan suosivat sitä taistelukäytössä, syynä on se että se toimii.

Itse asiassa ketjupanssarin aliarviointi tuntuu olevan samantapainen ilmiö kuin katanan yliarviointi. Jossain joku on päättänyt että idän mystiikka tekee katanasta superaseen. Ja joku, mahdollisesti sama taho, on päättänyt että ketjupanssari suojaa hirvittävän vähän.
1: Se on monessa roolipelissäkin ikään kuin nahkapanssarin hieman kilisevämpi versio. Jossa ei voi loitsia eikä hiipiä. Miksi kukaan ylipäätään valmistaa ketjupanssarin kaltaisia asioita missään roolipelimaailmassa? Ei mahdu järkeen.

Yhtenä syynä ketjupanssarin suojaustehoon johtunee niistä testeistä joilla sitä testataan. Tässä yleensä pieni pala ketjupanssaria kiinitetään kulmistaan maalitauluun ja sitä esimerkiksi ammutaan nuolilla suoraan päin siten että sen takana on suoraan jonkinlaisen maalitaulun pinta eikä ollenkaan joustoa. Tämä kuitenkin demonstroi lähinnä sen, että ketjupanssarin läpi voi ampua nuolella. Tämänlainen asetelma (best case scenario) viittaa enemmän mahdollisuuteen eikä todennäköisyyteen.

Toki panssarin joustavuus yllättää monia. Ja se tuo olon siitä että suojausteho olisi heikko etenkin tylppiä aseita kuten nuijia vastaan suojautumiseen. Kuitenkin jos ajatellaan että käytössä on ketjupanssari ja sen alla toppaus, syntyy kerroksittaisuutta jossa iskun voima jakautuu hyvinkin suurelle pinta-alalle. Sattumisen ja vakavan vahingoittumisen välillä on ero, ja ketjupanssari jossain mielessä kasvattaa tätä kuilua mahdollisimman tehokkaasti. Isku jakautuu panssarin joustaessa pitkälle, mutta panssari ei hajoa vaan levittää iskun alleen. Tämä tuntuu, mutta ei tapa.
1: Vahinko kasvaa mitä pienemmälle pinta-alalle iskun voima menee. Siksi metallipanssareissakin on suoria tasoja ja kaarevia pintoja jotka eivät pysäytä iskua vaan enemmänkin siirtävät lyöntilinjoja helposti syrjään. Kaikenlaiset piikit ja muut vastaavat ovat siis itse asiassa melko typerä temppu tehdä. Nehän pysäyttävät iskun ja kohdistavat voiman haarniskaan ja ihmiseen sen sijaan että kimmottaisi tai liu-uttaisi niitä muualle.

Ketjupanssarin mukavuus.

Usein sotilastekniikkaa mietitään vain taistelun kannalta. Kuitenkin kaikkina aikoina pääfunktio ja se mitä aseilla ja varusteilla on eniten tehty, on se että niitä kannetaan paikasta toiseen. Tässä ketjupanssari on aivan mahtava innovaatio. Se on panssari jonka mukanakannettavuus on huippuluokkaa.

Ketjupanssarin jännittävin ominaisuus on se, että sen voi kääriä ja taitella kasaan kuin puseron. Mutta sitä on todella tuskaisaa nostaa. Esimerkiksi oma ketjupanssarini on tehty melko paksuista renkaista ja se painaa "roimat parisenkymmentä kiloa". Ja jos se on pelkkänä ketjupassarina, se on kuin yrittäisi nostaa nukkuvaa kissaa. Nukkuvaa parikymmentäkiloista kissaa. Tämä johtuu siitä että kissa, kuten ketjupanssarikin, on löysä ja joustava ja elastinen. Tämän seurauksena tärkein asia joka ketjupanssareista on opettaa ihmisille, on se, että niiden logistisessa siirtelyssä kätevintä on pukea ne päälle. (Mahdollisesti tämä on myös helpoin ja mukavin tapa kantaa nukkuva kissa, vaatteena.)

Vaatteena ketjupanssari on sitten yllättävän mukava. Tai tässä kohden on oltava tarkka. Kaikki ketjupanssarit eivät ole mukavia. Yllättävintä kyllä paino ei ole tässä tärkein elementti. Eikä edes renkaaksi väännetyn rautalangan paksuus. Karkeasti ottaen jos renkaat ovat suuria, panssari on jäykkä ja epämukava. Jos renkaat ovat pieniä, se on enemmän kuin vaate.
1: Toki tässä aivan minipienet renkaat estäisivät renkaiden liikkumista, mutta tämänlainen olisi jo epäkäytännöllisen pieni rengaskoko enkä voi kuvitella ketään tervettä ihmistä rakentamaan tällaisia. Aproksimaationi toimii siis "terveen järjen kokoisilla renkailla".

Lisäksi siinä missä levypanssarista saadaan yllättävän kevyt ja ketterä sillä, että ne kiinnitetään nahkahihnoilla suoraan jäseniin ja ruumiiseen, niin että paino jakautuu hyvin tasaisesti koko ruumiiseen, on ketjupanssari tässä heikompi kuin kokometallilevyiset vastineensa. Ne painavat hartioita. Koko panssarin (tai oikeasti vain iso osa siitä) paino jää helposti roikkumaan hartioiden varaan. Tämä ei toki ole ongelmaa jos sinulla on hyvä ryhti. Tosiasiassa painon saa johdettua hartioista suoraa selkää pitkin lantioon ja tätä kautta jalkoihin ja maahan. Mutta itse suosin kuitenkin jonkinlaisen vyön käyttöä. Sillä tässä rengaspanssarin paino on vain osittain hartioilla. Suuri osa painosta saadaan nivottua suoraan vyötäröön. Ja jokaisella ihmisellä lantio on yllättävän voimakas. Näin rengaspanssarista saa melko viihdyttävän. (Ilman vyötä istuminen muuttuu miellyttäväksi, koska tämän vyötärönalaisen osan saa johdettua tuoliin tai muuhun vastaavaan millä sitten istuukin. Vyö tekee saman ilman tuolia ja taistelukin käy ketterämmin.)

Itse asiassa ketjupanssarilla pystyy hankkimaan suuria määriä yletöntä karismaboostia. Sinun tarvitsee vain kertoa rehellinen luku panssarin painosta. Ja sitten tanssia diskossa. Itse olen tanssinut useita tunteja diskossa, tehnyt kuperkeikkoja lattialla ja ties mitä muuta vastaavaa ketjupanssarissa. En ole lihasvuori. Ainut syy, mikä rajoitti menoa oli siinä, että tein kuperkeikkoja lattialla, käyttämäni panssarin rengaskoko oli kohtuullisen suuri. Ja en käyttänyt sen alla kuin ohutta T -paitaa. Hartiani hiertyivät tämän vuoksi verille. Koska kuperkeikkatekniikkani on hieman puuttellinen ja se hiertää pelkillä vaatteillakin hieman.

Kykenin tanssimaan ja mekastamaan, vaikka minun panssarini on kunnon hauberk, jossa on pitkät hihat ja kainalokuopatkin kunnollista metallia. Suurin kysymys onkin sitten lämpötaloudessa. Ketjupanssarissa tärkein ominaisuus on se, että se on metallia. Ja metalli johtaa hyvin lämpöä. Siis todella hyvin. Tästä on jännittäviä seurauksia ; Kesällä ulkoilma on lämmintä, mutta se on kuitenkin yleensä kylmempää kuin ruumiinlämpösi. Tällöin ketjupanssari viilentää todella mukavasti. Hiki ei nimenomaan ole vieraana. Kohtuullisen hyvillä helteilläkin ketjupanssari viilentää oloa ja tuntuu paljon mukavammalta kuin vaikkapa normaalit vaatteet. Se on aina käytännössä ruumiinlämpöinen ja imee lämmön sinusta ulkoilmaan. (Täydellinen hellevaruste.)

Pakkasella tämä on tietysti ongelma. Tosin asiaa auttaa se, että panssarin alle kannattaa yleensä laittaa jotain muuta kuin T-paita. Paksumpi toppasuojus alla on talvella hyödyllinen ja kesällä jos jokin tuntuu kuumalta, se on tämä panssarin alle laitettava toppaus joka tuottaa kuumaa. (Vaikka jos ihmiset tietysti tiedostavat että toppavaatteet kesällä ovat kuumia, ajatus ritareista sulkee arkijärkeä ja ihmiset kysyvät hyvin usein siitä että onko metallinen suojus kuuma kesällä.) Toki kovassa auringonpaahteessa ketjupanssari tuntuu samalta kuin kuuma naula saunassa. Sitä ei sen vuoksi tee mieli läimiä. (Tämän estämiseksi ristiritareillakin on niitä valkoisia kankaita ketjupanssarien päällä.)

Oman onnelan rakentamisesta.

Koska käsityöblogit ovat valtavan suosittuja, en malta olla viittaamatta siihen, että moni askartelee ketjupanssareita itse. Rautalangalla ja kolvilla pääsee pitkälle. Tarvitaan vain tasaisen mittainen hyvin kestävä putki jonka ympärille renkaat rullataan ikään kuin "vieteriksi" ja sitten ne vain katkaistaan tai sahataan yhtä linjaa pitkin ja lopputuloksena on kasa (aukinaisia lenkkejä). Renkaat punotaan yhteen, painetaan kiinni ja mahdollisesti vielä kolvataan kiinni. Olen ottanut osaa yhden ketjupanssarin rakennusprojektiin, se tehtiin yhteistyönä ja työmäärä on hirvittävä. Jos teet itse ketjupanssareita, tunnustat olevasi "metallurginen kutojamummon korvike" jolla ei mitä luultavammin ole sosiaalista elämää. (Mikä kattaa suunnilleen tämän blogin kohdeyleisön. Tämä on "asiakaskuntani tärkein segmentti".)

Moni haluaa rakentaa ketjupanssareita itse. Tässä tilanteessa ei voi sanoa muuta, kuin että projekti on käsittämättömän työläs. Ja jos sen tekee väärin, menettää suuren osan siitä mikä tekee ketjupanssarista ... toimivan. Toki jossain näytelmäroolipelaamisen maailmassa ei ole hirvittävää väliä sillä, miten hyvin panssari suojaa. Mutta aikanaan tällä on ollut väliä. Tässä kohden on syytä ymmärtää se, että ketjupanssarit on linkitettävä yhteen jonkinlaiseksi "kankaaksi". Ja tämän seurauksena siitä tulee epäsymmetristä. Ja tämä epäsymmetria on ratkaisevan tärkeää. Pystysuunta ja vaakasuunta ovat erilaisia. Ketjupanssari on paljon joustavampaa toiseen suuntaan kuin toiseen suuntaan.
1: Vaikka se joustaakin melko hyvin molempiin. Se on itse asiassa ihastuttavaa materiaalia ja ihmettelen miksi stressipalloja ei korvata ketjupanssarin palasilla aivan yleisesti.

Jos oikein tehtyä panssaria katsotaan hartioista alaspäin, siihen ikään kuin muodostuu "pystysuuntia" linjoja. jotka joustavat sisäänpäin "vyötärösuunnassa". Tämän seurauksena panssari joustaa ja ikään kuin "imeytyy" kasaan vyötärölle. (Se on kuin halaamista, paitsi että toisin kuin ihmisten tekemät halaamiset, ketjupanssarin antama kokemus on varsin miellyttävä.) Tästä on monta hyötyä. (Sen lisäksi että ihonmyötäisyys on seksikästä, joka ei enimmän osan ajasta ole ainakaan mikään haitta.) Ketjupanssarin paino jakautuu tämän "halaamisefektin" vuoksi enemmän muuallekin kuin hartioille. Tämä tekee siitä mukavamman ja kevyemmän kantaa. Ja kun sama määrä metallia "halautuu pienemmälle pinta-alalle" on selvää että pinta-alayksikköä kohden on hieman enemmän metallia. Mikä on hyvä asia jos panssaria käyttää ... panssarina.

Jos panssarin sen sijaan tekee väärin, se pullottaa sivustasta ja sen paino tuppaa kertymään alas. Hartioissa panssari on tällöin hyvinkin vähän joustavaa, kun taas voimat ovat kertyneet alas. Ketjupanssarin "helmasta tulee tarpeettoman painava".

Uskonnot "kieltolakitehtaina"

"Takkiraudassa" otettiin esille sitä miten briteissä yritetään lämmittää kieltolakia. Aiempi kieltolaki oli kristittyjen heiniä, mutta tällä kertaa kyseessä olivat islaminuskoiset maahanmuuttajat. Kieltolaki voidaankin nähdä liitoksissa uskonnollisiin kieltoihin, joita sitten yhteiskunnallistetaan islamilaisten valtioiden sharialaissa tai siinä että uskonnollisin syin yritetään saada kieltolakia maahan. Takkirauta nosti tässä - buddhalaisena - esille monien konservatiivikristittyjenkin mielessä olleen lausunnon "Ruotsissa uskonvapaus menee, jälleen, kaiken muun edelle. Tai oikeastaan vain riittävän aggressiivisten ja konfliktihakuisten ryhmien uskonvapaus."

Mutta kun uusateisti tekee tätä sekularisaation nimissä, se on aivan kauheaa ja militanttia juuri näiden samojen konservatiivikristittyjen toimesta. Syynä on se, että he eivät ymmärrä että aito uskonnonvapaus itse asiassa vaatii ennen kaikkea negatiivisen uskonnonvapauden. Teokraattisissa islamilaisissa maissa joissa vallalla on sharialaki, ovat uskonnonvapauden maksimimaita siinä mielessä että siellä tietyt uskonnot ovat saaneet valtansa maksimaalisesti läpi. Sinulla on täysi ja rajoittamaton uskonnonvapaus kunhan se vain on tietty uskonto.

Suomessa tätä ei ymmärretä kun mietitään miksi kaikkien olisi pakko laulaa "Suvivirttä", tai miksi kaupan aukioloajat ja vapaapäivien määrittyminen kristillisten pyhien mukaan ei ole uskonnonvapautta. Sillä jos oma uskonto kannattaa jotain, sen ajaminen nähdään oman uskonnonvapauden ilmentämiseksi ja sen vastustaminen uskonnon sensuurina, ja uskonnonvapautta vastaan toimimisena.

Vapaus uskonnosta kun ei tarkoita pakkoateismia, vaan sitä että jos olet hyvä muslimi, et syö sianlihaa etkä juo alkoholia. Mutta jos olet heikko tai huono muslimi, joudut kieltämään kaikilta muilta sianlihan ja alkoholin.

Muissa uskonnoissa tämä on helpompi huomata, kuin omassa. Ja siksi uskonkin että uskonnolliset aamunavaukset joihin tulee sivistyksen vuoksi tutustua ja osallistua ovat kuvioissa siihen asti kunnes muslimit tunkevat saman kohteliaisuussäännön mukaiset pakolliset mekkaanpäinkumartelumessut ja uskontunnustuksen tornista joikhaamiset opetussuunnitelmaan. Uskovainen ei näe että islamin rukousistunto on heille aivan sama kuin kristityn rukousistunto ateisteille.

Privaatin puolen korostaminen ei ole moraalittomuutta tai antisosiaalisuutta

Tämän ymmärtämisessä saattaa auttaa Irwin Goffman. Hän jakoi ihmisen elämän kahteen osaan ; etualueeseen ja taka-alueeseen. Etualue oli identiteettiä ja julkisivu. Siinä on kysymyksessä konventioista joiden kautta ihminen esittää itseään. Taka-alue taas on privaatin piirissä. Tässä maailmassa esimerkiksi säädyllisyys on tajua siitä mikä kuuluu privaatin piiriin.

Uusateismi sekulaariuden kautta iskee privaatin takaisin uskontokeskusteluun. Tai oikeastaan takaisin ihmiseen.
1: Vasemmistolainen intellektuellismi on korostanut tiedostamista ja vapautumista, jossa privaatti puretaan ja kaikesta tehdään julkista. Tiedostumisessa korostuu usein peräti se, että ei muuteta asioita, vaan niihin ollaan ikään kuin vain tunkemassa omaa nenää.
2: Uskonnot ovat perinteisesti kannattaneet siveyttä. Mutta siitä onkin tehty jotain muuta ; Säädyllisyyden sijasta on korostettu julkista siveyskontrollia. Esimerkiksi seksiasiat eivät olekaan olleet privaatissa vaan niitä on pitänyt tunnustaa ripissä uskonnolliselle auktoriteetille ja uskonnon institutionaalisen vallan käyttäjälle. Privaatti onkin ollut pakko tunnustaa.

Sekulaariuden sävyjen mukaantulo uskontokeskusteluun näyttääkin olevan monelle se kaikista vaikeimmin tajuttava asia. Säädyllisyyskeskustelu on niin voimakkaasti siveystematiikan sävyttämä, että harva kristitty edes ymmärtää mitä sekulaari vapaus uskonnosta tarkoittaa. Siksi se nähdään antiteisminä, huonona uskonnon osaamisena ja antisosiaalisuutena joka nähdään vasten uskonnon sosiaalisia ilmenemismuotoja.

Se, että homojen avioliitolla on sama nimi kuin muillakin avioliitoilla nähdään synnin hyväksymisenä. Tosiasiassa tässä kuitenkin sanotaan että jos olet tietynsorttinen hyvä kristitty, niin et välttämättä ole homo tai ainakaan harjoita homoseksuaalista käyttäytymistä. Mutta jos tämän vuoksi estät kaikkia eikristittyjäkin, niin olet lähinnä heikko kristitty.

Voidaankin sanoa, että suuri osa suomen kristityistä vastustaa islamintyylistä teokraattisena ja kannattavat omaa toimintaansa uskonnonvapautena. Ja jokainen kristitty onkin nimellisesti uskonnonvapauden puolella, mutta käytännössä yllättävän moni heistä on nimenomaan sitä vastaan. Ja homoseksuaalisuuskeskustelu on tästä vain yksi ilmentymä.

Uuskieli

Keinovalikoima, jolla tämä toteutetaan on moninainen. Monet niistä keskittyvät ns. uuskielen tuottamiseen. Tämänlaista kieltä käyttävät vaikkapa dominionistit, joiden tavoitteena on uskonnollistaa yhteiskunta läpikotaisin. He kuitenkin katsovat kannattavansa sananvapautta, vaikka tavoitelopputulos, kristillinen valtio, on teokratia. Vielä vahvemman kikkailun saa Intelligent Designistä joka korostaa sitä että se ei ole kreationismia. Kuitenkin kun katsomme perusteluja miksi ID ei ole kreationismia, saadaan perusteluja jotka irtautuvat Nuoren Maan Kreationismista. Kuitenkaan Nuoren Maan Kreationismi ei ole kreationismia siinä mielessä kuin se akateemisesti ja yleisesti käsitetään. Joten ID ei ole kreationismia sen jälkeen kun kieli raiskataan ja sen käsiteet uudelleenmääritellään aivan uusiksi siten että kreationismi on määrittynyt totaalisesti eri tavalla kuin miten se nykyään määrittyy.

Jokainen kristitty kannattaa nimellisesti uskonnonvapautta. Jokainen kristitty ei myöskään kannata valtionkirkkoa. Käytännössä uskonnonvapaus on määritelty uusiksi siten, että uskonnonvapaus tarkoittaa islamilaistyyppisen sharialain ajamaa maksimaalista yhden uskonnon positiivista uskonnonvapautta. Uskontokritiikki ja yritys torpata uskonnollisin motiivein ajetut lakisäännöt - kuten sunnuntaiaukioloaika, olut kauppojen hyllyillä, kristinuskon erityisasema julkisen koulun ohjelmistossa -  nähdään päinvastoin uskonnonvapauden vastustamisena.

Ja itse asiassa jokainen kristitty joka kertoo vastustavansa valtionkirkkoa, vastustaakin kritiikeissään yleensä teokratioita. Tämä on itse asiassa hyvin samantapainen temppu kuin minkä ID:n kannattajat tekevät selittäessään että he eivät ole kreationismia. Sillä vaikka teokratiat pitävät sisällään valtionkirkon, kaikki valtionkirkot eivät ole teokratioissa. Voidaan kuitenkin sanoa että käytännössä kaikki kansankirkot ovat valtionkirkkoja. Ja kansankirkkoa kannatetaan laajasti. Kansankirkot eivät ole käytännössä koskaan teokratioita. Mutta molemmat ovat valtionkirkkoja. Suomi onkin joutunut puolustamaan valtionkirkkojen oikeuksia EU:ssa, koska se itse asiassa täyttää valtionkirkon määritteet.

Sillä valtionkirkon määritelmä on yksinkertaisesti valtioon hallinnollisesti ja taloudellisesti sitoutunut ja siitä riippuvainen kirkkokunta. Friedrich Schleiermacherin ajattelema kansankirkkojärjestelmä taas on valtakunnallista paikallisseurakuntien järjestelmää, johon kuuluu suuri osa kansasta ja jossa jäsenet liitetään kirkkoon lapsena kasteen yhteydessä ja he maksavat kirkollisveroa. Kirkon tehtävä kansankirkossa on toimia kansan moraalisena ja uskonnollisena selkärankana ja korostaa sen - esimerkiksi kristillisiin arvoihin pohjautuvaa - kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Suomen kansankirkkojärjestelmässä parhaat argumentit sen puolesta että se ei olisi valtionkirkko perustuvat kirkon autonomiaan, siihen että kirkolla on itse asiassa enemmän valtaa sisäiseen päätöksentekoonsa ja muutenkin vähemmän kahleita kuin tavallisella valtionkirkolla. Koen tämän argumentin hieman ikävänä, koska ne ovat melko vakuuttavia ja ne kuitenkin pakottavat miettimään sitä että kenties osa kansankirkoista voisi todella olla teokraattisia. Autonomisuuden korostaminen luo toki irtautumista valtiosta, mutta tavalla joka on askel vahvemman teokratian suuntaan.

Kirkko on silti riippuvainen siitä että siihen kuulutaan. Kirkollisverojen romahdus on sille suuri kriisi joka kertoo että miten riippuvainen valtiosta, sen verotuspuolesta, se on. Jos se ei olisi riippuvainen valtiosta, ei valtiollinen juridinen normisto lakipykälineen olisi mikään ongelma koska kirkko ei olisi niistä riippuvainen.

Onkin hupaisaa, miten kansankirkkouttaan korostava kirkko pitää kirkosta eroamista ateismin vuoksi pahana, että se on tuomittavaa vapaamatkustajuutta. Emme siis ole teokratiaa kannattava järjestelmä, mutta ateistinkin tulisi maksaa kirkollisvero ollakseen kunnon kansalainen ja uskonnollisiin rituaaleihin pitäisi niihinkin osallistua haukkumatta ja kritisoimatta koska se on sitä uskonnonvapauden rajoittamista jota pitää jokaisesta tosikristitystä vastustaa.

Lopputuloksena onkin se, että valtionkirkkoutta ja jopa sen pieniä teokratiamausteita kätketään uuskielellä. Tärkein näistä on psykologian termien livauttelu. Janne Kivivuoren "Psykokirkko" tuo esille, miten freudilaisuutta on lainattu kirkon "lempeille puolille". Osittain syynä on se, että psykologia mestaroi hyvinvoinnin ja onnellisuuden alueilla ja se on tältä osin kirkon kilpailija vahvemmin kuin mikään uusateismi koskaan. Samalla kirkko on voinut pehmentää puheitaan ilman että se muuttuisi yhtään vähemmän tuomitsevaksi tai normittavaksi. Suora ja rehellinen normatiivinen puhe "homous on synti" ja "ateismi johtaa tuomiolle ja Helvettiin" on korvattu piilonormatiivisilla lausunnoilla joissa "heteroseksuaalisuus on terveyttä", "homouden takana on äitihaava" ja jossa ateistit ovat psyykkisesti sairaita, surullisia ja onnettomia ihmisiä jotka täytyy eheyttää - tai vaihtoehtoisesti normaaliin tunne-elämään kyvyttömiä "suruttomia" jotka täytyy mielenterveistää yhtä normatiivisesti mutta vastakkaisella tematiikalla.

Miten uskonnollisten uskonnonvapaus korostaa omaa identiteetin ilmituloa niin vahvasti, että he ovat kuin katanafanboyt.

Minulla onkin tullut uskonnonvapauskeskustelusta hyvin vahvasti se tunne, että uskonnon puolella ollaan ihan pihalla. Kenties tässä on yhtenä selityksenä "Jaskan pauhantaa" -blogista saatava lausunto. "Haidt väittää, että vasemmistolaisten (arvoliberaalien) moraali on yksipuolisempaa kuin konservatiivien. Konservatiivin moraali nojaa kaikkiin kuuteen moraalin perustaan, kun arvoliberaali ymmärtää vain kolmea: haitan välttämistä, reiluutta ja vapautta – ja niitäkin hieman eri painotuksin kuin konservatiivit. Arvoliberaali ei ymmärrä, mitä tekemistä sellaisilla asioilla kuin lojaalisuus, auktoriteetin kunnioittaminen tai pyhyys on moraalin kanssa – ellei suorastaan näe niitä kaiken moraalisen hyvän vihollisena. Arvoliberaali ei ymmärrä konservatiivin monipuolisempaa moraaliperustaa, hän kuvittelee, että konservatiivi olisi vailla kykyä empatiaan ja reiluuteen." ... "Havaitsin yhden aika yleispätevän totuuden: Se, joka on väärässä, ei koskaan ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa. Se, joka on oikeassa, yleensä ymmärtää missä kohdassa väärässä oleva erehtyy." ... "väärässä oleva ei kykene ymmärtämään, miksi on väärässä."

Esimerkiksi yksityisen käsitys on uskonnoissa klassisesti niin vääristynyt, että se on normatiivisuuden ja tätä kautta poliittisen hyväksymisen läpitunkevaa. He eivät voi siksi edes ymmärtää sekulaariutta. Samoin he ymmärtävät yksinkertaistetut dikotomian teokratia-uskonnonvapaus eivätkä siksi näe valtionkirkon roolia kansankirkkoon. Uskosin että he eivät edes voi ymmärtää, sillä heille islamistien kieltolait ovat jokin uusi järkyttävä asia, kun taas ateisti on kohdannut vastaavaa käytöstä kristityiltä joka ikinen päivä jo kauan ennen kuin maahanmuuttokeskustelu oli millään tavalla relevanttia.

He ovat samanlaisia kuin miekkailumaailmassa olevat katanafanboyt, joille katana on paras miekka ikinä ja jotka loukkaantuvat jos tätä väitettä ei pidetä objektiivisena. Kuitenkin kysymys on enemmän preferensseistä ja mieltymyksistä. Ja jos joku tästä näkökulmasta selittää että pitkä miekka on toisilta puoliltaan parempi, he järkyttyvät koska se jotenkin halventaisi katanoiden superiutta. Se kuitenkin poistaa lähinnä katanafanboyden egosentrisen ajatuksen jossa on yksi paras ja tietty ja että tämän olisi pakko olla kaikilla sama.

Katanan (epä)ihmeellisyyksiä

Katanalla on maine, jonkamoisesta länsimainen miekkailu voi vain haaveilla. Sitä pidetään ikään kuin sekä henkisimpänä että teknisesti hienostuneimpana esineenä ikinä.

Pääsin hieman katsomaan ja kokeilemaan klassisten historiallisten katanoiden mukaan tehtyä katanaa. Ja siitä heräsi jotain huomioita, jotka ovat kenties kiinnostavia.

Ensimmäinen huomio on ilmiselvyys. Katana on lyhyt. Itse asiassa se on niin lyhyt ase, että "turistikatanoihin" tavataan lisätä jopa 10 senttiä lisää teränpituutta. Turistitavarassa terä on suunnilleen samoissa mitoissa kuin eurooppalaisten pitkien miekkojen ja kahvakin on suunnilleen saman mittainen. Historiallisessa aineistossa kahva on kuin pitkä miekka ja terä on kuin keskimittaisesta yhden käden aseesta. (Toki on pitkiä versioita katanasta, mutta niiden vertailu tässä on sama kuin siirtäisi puheen pitkästä miekasta claymoreihin.) Länsimaissa on itse asiassa tunnettu sapeleita, jotka ovat ehdottomasti yhden käden aseita ja joiden terän pituus että terän käyryys ovat suunnilleen samanlaisia kuin katanassa. (Tätä ei pidä ihmetellä ; Se on kätevä pituus jolla aseen saa vedettyä ja ihmiskäden lyöntikaaren mitta huomioiden funktionaalinen käyryys jotta saadaan hyviä viiltoja.)

Katanassa on kuitenkin pitkä kädensija. Länsimaissa kahden käden aseet ovat merkittävästi pidempiä. Teknisesti voidaankin sanoa, että katana on erikoisvalmistettu yhdenkäden sapeli, johon on asetettu kahden käden aseen kahva, ja jossa kädensuojukset on minimoitu pieneksi renkaaksi. Tämä korostaa sitä että katana ei ole kovin ihmeellinen ase. Tai edes erikoislaatuinen. ; Jos länsimaissa törmäisi tämänlaiseen aseeseen, se selitettyisi luultavasti sillä että iso miekka olisi katkennut ja uuteen ei olisi ollut varaa, joten jämästä on sitten tehty uusi terä.

Kahden käden käyttötarve on kuitenkin varsin selvä. Katana on nimittäin todella omituisesti tasapainotettu ase. Siinä missä länsimaisissa miekoissa pommelin tehtävänä on tasapainottaa painopiste lähelle kädensijaa, on katana yllättävän kömpelön oloinen yhdellä kädellä käytettäväksi. Se on painava ja huonosti painiotettu joka tekee siitä huonon yhdellä kädellä käytettäväksi.

Painotus taas johtuu siitä, että katanan terä on itse asiassa hyvin paksu. Usein katanoiden terävyyttä korostetaan, ja tässä tilanteessa mieli ikään kuin päättelee että katana olisi ohutteräinen ja kevyt ase. Näin ei kuitenkaan ole. Katana on terävä ase, mutta sen terä on silti lappeen kohdalta hyvinkin paksu. Eurooppalaiset miekat ovat järestään ohuempia. (Vaikka katana on maineeltaan höyhenenkevyt ja eurooppaalinen miekka megaraskas, tilanne on oikeastaan juuri päinvastoin. Katanan lyhyys vielä tekee tästä erosta oikeastaan ällistyttävän.) Itse asiassa terän paino ja paksuus ovat seurausta siitä miten katana on valmistettu.

Kun kehutaan katanan valmistustapaa, on oleellista huomata, että sen lopputuloksena ei ole eurooppalaisesta miekasta tuttu melko ohut terä joka taipuu lappeen suunnassa melko paljon ja palautuu sitten takaisin. Katanan laatu ei ole tämänlaista "ohutta joustavuutta". Se on päinvastoin melko jämäkkä ase kaikkiin suuntiin.

Itse asiassa katanan kahden käden ominaisuus asettaa sen hyvin spesifiin lokeroon. Painotuksella ei ole juuri mitään merkitystä kahdella kädellä käyttäessä, koska tehot tulevat joka tapauksessa siitä, että kahva toimii vipuvoiman lähteenä. Katanan heikkoudet tässä kohden eivät merkitse juuri mitään. Ne koskevat aseen käyttämistä yhdellä kädellä. Ja sitä ei selvästi käytetä näin.

Voidaankin sanoa että katana on spesiaaliin yhteen tarkoitukseen tarkoitettu ase samaan tapaan kuin rapiiri on keskittynyt pelkästään pistämiseen, on katana keskittynyt tehokkaaseen viiltävään iskuun. (Pitkämiekka taas toimii monikäyttöisemmin ja on selvästi parempi vahvasti haarniskoituja vastustajia vastaan kuin viiltokeskittynyt katana.) Tämän yhden funktion edestä on uhrattu ketteryys ja ulottuvuus. ; Katanan ulottuvuus on itse asiassa huonompi kuin samanmittaisen yhden käden sapelin, koska kahden käden ote lyhentää lyönnin kaaren maksimietäisyyttä. Katana on kuitenkin "viillollisesti powerimpi".

Lisäksi katana on selvästi mukanakannettava ase, joka vedetään esiin tarvittaessa. Sen pituus on juuri sellainen, että se on näppärä vetää esiin. Eurooppalaisten kahden käden tai "puolentoista käden" miekkojakin koskee se, että odotuksena on että ne vedetään esiin ennen taistelun alkua. (Toki esimerkiksi Fiorella on tekniikoita joissa huotra heitetään pois, kohti vihollista jo kamppailun alettua. Koska pitkää miekkaa ei yksinkertaisesti ole kätevä vetää vyöllä olevasta huotrasta.)

Luulenkin, että tämä seikka on alun perin määrittänyt katanan pituuden. Sepäntaidon tuomat edut ovat sitten johtaneet painavaan ja huonosti tasapainotettuun aseeseen, joka on vaatinut kahden käden otteen. Tähän on sitten modifioiduttu ja lopputulos on kontekstissaan ihan toimiva ase. Katana onkin tavallaan ase jossa ei ole mitään ihmeellistä. Se voidaan kuvata kahdella kädellä pidettäväksi ja aika painavaksi sapeliksi josta on riisuttu kädensuojukset minimiin. Kuitenkin se on kokonaisuutena ihan kelpo peli.

Kolmas ulottuvuus (Joka miekkaan tarttuu...)

Douglas Adams kuvaa "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" -kirjassaan sitä, että kolikon reunakuviot vaativat syvää oivaltamista. Syynä on se, että kolikon reunat ovat "selityksen jälkeen" ilmeisiä, mutta niiden huomaaminen "aluksi" on itse asiassa vaikeaa. Kolikonheitossakin on aina kruuna ja klaava, ja tässä innossa kolikko näyttäytyy ikään kuin tasona ja kaksiulotteisena. Sillä on kuitenkin kolmaskin ulottuvuus, jonka huomaaminen vaatii perspektiiviä.

"Unkurissa" kuvattiin sitä, miten mainosmiehet keksivät että vaatteella on syvyys. "kun sanottiin, että omo puhdistaa syvältä, pyykin oletettiin samalla olevan syvää, mitä kukaan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. ja kun syvyys oli keksitty, likaa ei enää pyyhitty pinnalta vaan se karkotettiin kaikkein salaisimmista sopukoista."

Miekan kohdalla tilanne näyttää kuitenkin hieman erilaiselta. Tämän huomaa jos tarkastellaan tekniikoita, joissa miekan terään tartutaan. Joskus terä on oman miekan terä, jolloin puhutaan half-swordingista. Ja joissain disarm -tekniikoissa nimen omaan vastustajan terästä otetaan kiinni. Jotkut itämaisen mystiikan ylimmät ystävät halveksivat näitä tekniikoita, koska he ovat sitä mieltä että näiden tekniikoiden olemassaolo toimi kenties jossain kälyisessä euroopassa, mutta vain siksi että eurooppalaiset miekat olivat niin huonoja. Miekan terään ei tartuta japanissa, koska siellä miekat olivat niin teräviä, jopa ne miekat jotka oli tehty jonkun pienen kylän sepän nyrkkipajassa.

Kuitenkin tarttumisen ideana onkin siinä että ymmärtää että terässä on itse asiassa se pinta. Siinä missä kolikosta ei huomata reunoja, ja tätä huomaamattomuutta vedotaan ohuudella, miekan terässä huomio kiinnittyy vain tuohon ohueen reunaan. Sitä unohtuu, että kun minäkin viimeksi katsoin japanilaisen katanan terään, niin siinä oli laakeaa tilaa josta voi ottaa kiinni. Lape ei ole terävä, ja siitä saa yllättävän hyvän otteen.

Pieni vinoilu : Katanafanboyt.

YouTubeen on laitettu miekalla lyömisvideo. Testin kohteena on kuollut peuranraato.

Kommenttiraidassa on paljon hyvin tyypillisiä kommentteja. Kommentoijille on katanafanboy. Tämä ilmiö on itse asiassa yllättävän laaja : Britanniassa kaarevateräisten miekkojen käyttämiseen liittyvää lainsäädäntöä on melko tuoreesti rajoitettu lailla, koska siihen liittyy symboliikkaa. : Rikolliset pahoinpitelijät eivät selvästi mene lyömään ihmisiä pitkällä miekalla mutta katanaa pidetään lähes taianomaisena.

Katanafanboy ei tietysti ole välttämättä rikollinen. Hän on voinut pelkästään katsoa liian paljon animea.

Näin syntyy kuva jossa katana on erinomainen ja erikoislaatuinen ase, ja eurooppalainen miekka vain ruhjoo. Siksi videossa esitetty on heistä epäuskottavaa. Heillä on kovia epäilyjä videon käsittelystä. Epäilyjä on esimerkiksi siitä että ruhoa on leikattu valmiiksi. Kuitenkin tämä käsittely on luonteeltaan erikoislaatuista: Näytetty leikkuujälki on aivan viivasuora, joten leikkauskulman on täytynyt olla juuri oikea ja leikkauskohdankin aivan millilleen. Jo näin tarkka osuma itsessään vaatisi legendaarisia taitoja - sellaisia että tälläistä manipulaatiota ei tarvitsisi tehdä.

Itse asiassa videon tulos ei ole mitenkään yllättävä. Itse asiassa siinä lyöntitekniikassa on jopa tiettyjä puutteita - kuten ryhdin ja etäisyyden käsittelyssä - mutta nekään eivät tee teosta mahdotonta tai huijattua. Esimerkiksi koulullamme tameshigiri -rullia lyödään halki silloin tällöin. Eurooppalaisella miekalla eikä katanalla.

Tosin ajatus maksimaalisesta lyöntitehokkuudesta on hieman turhaa. Sillä ihmisen lyönti kahtia on overkill. Jos kohde on hengetön, se on aivan riittävän tehokasta. Paljon vähempikin riittäisi.

Pitkätmiekat ja katanat.

Ritarin pitkämiekka ja samurain katana ovat kaksi kenties ikonisinta asetta. Tämä ikonisuus johtuu sekä (1) aseista itsestään (2) niiden historiasta eli asemasta ja käytöstä joka on kehittänyt niistä toimivia, (3) sekä tietenkin siitä että niiden käyttäjillä oli statusta, puhumatta tietenkään siitä määrästä, jolla sitä käytetään (4) viihdemaailman palveluksessa esimerkiksi elokuvissa ja televisiosarjoissa. Myös niiden vertailu on yleistä. "Kumpi on parempi?" Tätä kysymystä kysytään usein, tai oikeastaan siihen esitetään kannanottoja usein. Aito kysyminen sen sijaan näyttää olevan vähissä.

Ihmisistä on mukavampi ottaa kantaa, kuin ottaa selvää.

Oikeastaan näiden vertailu on melko vaikeaa, koska:
1: Kumpikaan ei ole ollut mikään "yksi ja tietty asia". Pitäisi ensin selvittää onko käsitellyn pitkän miekan Oakeshott typology tarkalleen ottaen mikä. Sama koskee tietysti japanilaisten katanaakin. Esimerkiksi käyryystasoissa ja pituuksissa on runsaasti eroja. Molemmissa on paljon variaatiota. Siksi kysymys on hieman sama kuin kysyisi "ovatko saksalaiset autot parempia kuin japanilaiset autot". Toki jotain vertailua voidaan tehdä, mutta se on epätäsmällisempää kuin vertailla vaikkapa kahta tiettyä automallia ja niiden paremmuutta.
2: Molemmilla on ollut eri käyttötapa. Taisteluperinteet eroavat. Tässä kohden on huomattava että vaikka jotkut ominaisuudet voidaan mitata hyvinkin tarkasti: Esimerkiksi miekan paino, pituus, kaarevuus, kestävyys, tasapainopiste ja monet muut tärkeät ominaisuudet voidaan mitata, on aina katsottava myös systeemiä, jossa sitä on käytetty jollakin tavalla. On aina kysyttävä funktionaalisia kysymyksiä, kuten "millä tavalla on käytetty" ja "missä tilanteessa on käytetty" ja myös "mikä on ollut tavoitteena".
3: Asioita ei voida käsitellä jättämällä arvot pois. Esimerkiksi eurooppalaiseen miekkaan ritariperinne tuo glamouria, ja katanassa on samuraiden tuomaa idän eksotiikkaa. Mielestäni tällekin on annettava merkitystä. Tosin se ei ehkä ole olennainen silloin kun mietitään "kumpi on parempi tappelussa". Vaikka glamouri voikin vaikuttaa hieman vastustajan reagointitapaan. Joku voi saada ylenkatsetta tai ihailua pelkästään aseensa vuoksi. Ja miekkailussa vaikkuttaa tekniikoiden ja aseen lisäksi myös suhtautumistapa ja motivaatio.
4: Jos tavoitteenamme olisi vaikkapa selvittää voittaisiko ritari vai samurai, jouduttaisiin vakavasti kyselemään sellaisia kysymyksiä, kuten "kohtaavatko he yksin vai joukossa", "minkälainen ympäristö", "minkälainen on muu varustelutaso" ja niin edes päin. Voidaan kuvitella todella monia eri kohtaamistapoja: Onko taisteluun valmistauduttu, vai onko taistelu ennalta sovittu vaikuttaa aseelta odotettaviin ominaisuuksiin, jolloin esimerkiksi nopea esiinsaaminen ja kannettavuusmukavuus on tärkeää. Ja jopa se, millä tavoin ja kuinka kauas on siirryttävä, josta seuraa paino, tilan vienti ja mahdollisuus piilottamiseen voivat olla tärkeitä elementtejä. Toisaalta ritarit olivat 1200 -luvulla erilaisia kuin 1400 -luvulla, eikä samuraitkaan taatusti missään "muuttumattomassa identeetissä" eläneet. Onko taisteleva ritari normanni kilven kanssa, vai ranskalainen hevosella varustettu täyshaarniskassa oleva ritari jolla on kahden käden miekka? Onko samurailla vanha laatikkomainen ase, ja onko hänellä kahden käden katana vai katana + lyhyempi wakizashi -yhdistelmä? Olisi myös selvitettävä, onko takana paljon harjoitusta vai vähän harjoitusta. (Eri asioita oppii eri vauhdilla. Mietitäänkö kustannustehokkuutta, aseen käyttöä ilman harjoitusta vai maksimaalisen taitavan taistelijan vertailua?) Samoin on hyvä miettiä, olisiko kohtaaminen tehtävä reiluuden vuoksi yhtä vahvoilla ja muutenkin ominaisuuksiltaan identtisillä sotureilla, vai olisiko realistisempaa olettaa että soturilla on "parempia ne ominaisuudet jotka täydentävät hänen asevalintaansa", koska niitä soturit ovat kuitenkin keskittäneet harjoitteluaan. Onko kohtaaminen japanilaisella vai eurooppalaisella taisteluetiketillä? (Mitä saa tehdä on myös "kunniakysymys".) Lisäksi voidaan miettiä, pitäisikö japanilaisten lyhyempi mitta ottaa huomioon mietinnässä. Samoin on mietittävä sitä, noudattaako samurai koodeksia ja esimerkiksi valikoi taistelussa itsensä kanssa mahdollisimman tasaveroisen kohtaamisen vai ei. Toisaalta on otettava huomioon tottumuskysymykset: On luultavaa, että samurai joka kohtaisi eurooppalaisen ritarin olisi aluksi äimänä samoin kuin tilanne on tietysti toiseen suuntaan. Tekniikkavalikoimasta oikean kombinaation rakentaminen ei olisi välttämättä helppoa. Kun katsotaan taitavuutta, olisi katsottava myös "taitavuutta suhteessa mihin".

Otan kuitenkin riskin. Se on "vähän niinkuin" ihmisen ja filosofian harjoittajan homma.

Pitkä miekka on siis vain geneerisesti suora, kaksiteräinen "puolentoista käden" miekka, jossa on melko pitkä terä ja väisti. Tämä kuvaus sopii enemmistöön miekoista. Katana taas on geneeristesti kahdella kädellä, sen terä on melko pitkä ja kaareva. Ne ominaisuudet, joita voidaan vertailla ovat leikkaamiskyky, pistokyky, suojausominaisuudet, nopeus, mahdollisten tekniikoiden määrä ja tietenkin aseen käyttöikä. Ongelmana on tietysti se, minkä painoarvon antaa näille ominaisuuksille.
1: Leikkaamiskyky on se kapasiteetti, jolla terällä voidaan tehdä iskuja, jotka keikkaavat. Katana on kuuluisa siitä että se teroitettiin erittäin teräväksi, ja sillä oli kova leikkuuterä. Myös sen kaareva muoto mahdollistaa vammantuoton maksimoinnin, koska iskun pinta -ala muuttuu. Kaareva terä kohtaa tason hieman eri tavalla, ja kaarevuus myös muuttaa leikkauksen viiltäväksi. Pitkä miekka on tältä ominaisuudeltaan katanaa heikompi. Syynä on terän suoruus, sekä se että pitkää miekkaa ei tavattu hioa yhtä teräväksi. Ero selittyy osittain sillä, että euroopassa haarniskointi oli kovempaa, ja pelkkä leikkuuvoima ei ollut yhtä tärkeä ominaisuus.
2: Pistoteho on kapasiteetti jolla aseella voidaan tehdä lävistäviä iskuja sen kärjellä. Pistävä isku jakaa tyypillisesti iskun pienelle alueelle, joten sellaisen tekeminen (1) vaatii vähemmän voimaa. Ne ovat yleensä myös (2) nopeampia tehdä (3) etäisyydeltään pidemmälle toimivia (4) vaikeampia väistää ja (5) helpompia torjua, siirtää syrjään. Pistämällä saadaan aikaan myls (6) nopeammin ja varmemmin tappavia vammoja, koska isku saadaan sisäelimistöön. Tämä ominaisuus on pitkällä miekalla parempi, koska suoraa terää on helpompi ohjailla, kun taas katanan kaareva terä tekee pistämisestä hieman teknisesti hankalampaa. Ja vaikka terän pituus "terää pitkin kävellen" olisi yhtä pitkä, eurooppalainen pitkämiekka ulottuu suoruutensa vuoksi kauemmas.
3: Suojausominsisuudet, joka tarkoittaa sitä, miten aseella voidaan torjua, siirtää syrjään ja ottaa vastaan iskuja, tehdä vaarattomiksi iskuja jotka muuten olisivat vaarallisia. Tämä on osittain seurausta aseen kestävyydestä, mutta tietyn rajan jälkeen sillä ei ole enää niin suurta merkitystä. Tässä kohden pitkämiekka on vahvoilla. Yksi syy on tietysti sen väisti, joka on suurempi. Katanoissa on yleensä vain pienehkö suojaava rengas. Myös eurooppalaisen miekan suoruus lisää suojausta.
4: Nopeus taas on se vauhti, jolla aseella voi suorittaa erilaisia tekniikoita. Tämä johtuu toki aseen painosta ja pituudesta sekä aseen geometriasta ja käyttötavasta. Toisaalta myös tekniikat joita käytetään voivat vaihdella. Esimerkiksi käyrä ase on nopeampi viiltoihin, kun taas suora terä on nopeampi pistoihin.
5: Tekniikkojen määrä taas on se mekaaninen moninaisuus, jolla asetta voidaan hyväksikäyttää sekä hyökkäykseen että puolustukseen. Tämä riippuu suuresti taistelusysteemistä, sekä "kielletyistä osumapaikoista ja tekniikoista". Tätä kautta eurooppalainen systeemi on sallivampi, ja antaa etua joka ei riipu aseesta. Kuitenkin kun otetaan huomioon pitkän miekan käyttötapojen runsaus, joka tarkoittaa (1) kaksiteräisyyden tuomaa lisää tekniikoihin, (2) pisto+iskemistekniikoiden käyttö verrattuna katanoiden viiltoihin keskittymiseen (3) suojausominaisuuksien lisääminen (4) pitkän miekan "half swording" lisää erilaisia uudenlaisia tekniikoita, sekä (5) mahdollisuus sujuvasti myös irrottaa toinen käsi kahvalta sallii erilaisten heittotekniikoiden soveltamisen. Katana taas on selvästi yhden terän ja kahden käden viiltotekniikoita käyttävä ase, jolla voi toki tehdä monenlaisia hyökkäyksiä ja torjuntatekniikoitakin. Tässä kohden ei voida sanoa muuta kuin että katanalle on annettu esoteerinen tekniikka -maine, kun taas eurooppalaista miekkailua pidetään barbaarisempana huitomisena. Asia ei ole näin yksinkertainen.
6: Kestävyys taas tarkoittaa aseen kykyä ottaa vastaan ja jakaa iskuja ilman että sen toiminta vaarantuu. Tässä kohden on hyvä huomata että ase voi mennä rikki taipumalla mutkalle jolloin sen ominaisuudet muuttuvat, katkeamalla, jolloin osa siitä putoaa irti tai murtumalla, jolloin sen teho sekä torjunnassa että hyökkäyksessä huonontuu. Ongelmana on tietysti se, että kova terä on hauras ja katkeaa helpommin, kun taas pehmeämpi terä taipuu eikä kestä yhtä hyvin impaktia. Sekä katana että pitkä miekka on tietenkin rakenteeltaan näiden välistä. Ne taipuvat jonkin verran katkeamatta, mutta ovat kovia. Katanan vahvuus ja heikkous on se, että sillä on erittäin kova terä, joka on tehty vaativalla lämpökäsittelyllä. Sen vuoksi se on kovuus ja leikkausominaisuuksiltaan ylivoimainen. Kuitenkin kun katanalla tai pitkällä miekalla iskee toistuvasti, terä lämpenee, jolloin sen ominaisuudet muuttuvat, ja niiden takaisin saaminen on vaikeaa. Kestävyyden arviointi on kuitenkin melko vaikeaa. Etenkin kun laaduissa on ollut paljon eroja, ja esimerkiksi haarniskoituja vastaan käytetyt aseet ovat eronneet jalkamiehiin käytetyistä. Valmistusmateriaalina metalli on myös ylipäätään melko kestävää.

Tältä kohdin näyttää siltä että vertailua voidaan tehdä. Ne antavat katanalle ja miekalle eri painoarvoja. Ehkä tärkein kysymys onkin "mihin aiot"? Itse en painokertoimia uskaltaisi lähteä vain arvailemaan, ainakaan sillä innolla mitä sitä usein harrastetaan.