Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Uutisoinneista ja attribuuteista

Esa Saarinen on ainakin kerran aloittanut luentonsa sanomalla että "Tämä saattaa kuulostaa teistä yksinkertaiselta, mutta odottakaapa kun minä selitän tämän teille." Siinä on hieman sellainen sävy että filosofia tekee helpoista asioista vaikeita. Selitetystä selittämätöntä. En täysin hyväksy ajatusta. Näen että filosofin tehtävänä on myös jäsentää maailmaa, kasvattaa sen parsimoniaa ja ymmärrettävyyttä. Mutta näen että itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen tekee todella tätä. Ja jos joskus teen yksinkertaisesta mutkikasta niin tällä kertaa.

Mitä kuvauksia journalisti käyttää uutisessa?

Aihe on periaatteessa yksinkertainen. Ns. clickbait -journalismia edustava "Mitä Vittua?" uutisoi räväkästi otsikolla "HS jäi housut kintuissa kiinni MaMujen sensuroinnista!!" Aiheena oli Tapanilassa tapahtuneesta joukkoraiskauksesta uutisointi. Alun perin HS. oli uutisoinut sen "Poliisi on pidättänyt viisi ulkomaalaistaustaista henkilöä" ja sitten tämä oli muutettu muotoon "Poliisi on pidättänyt viisi henkilöä." Asia vain esitetään ja muutamalla huutomerkillä avustettu lukija saa sitten herättää emootiot itsessään. Tekstiä on vähän mutta painotukset ovat selvästi lietsovia. Muutokset ovat todella tapahtuneet. Itsekin olen lukenut tuon alkuperäisen muotoisen uutisen.

Vähemmän clickbaittia, ja nimellisesti - joskaan ei välttämättä käytännöllisesti - journalistinen "Takkirauta" -blogi kuvasi samaa muutosta. Hän jopa argumentoi asiasta sen sijaan että lietsoisi "Tämä on varmaan sitä vastuullista sananvapautta. Eli että jätetään kvastuullisesti ertomatta poliittisesti epäkorrekti ja mahdollisesti ärsyttävä tai suuttumusta lietsova detalji uutisesta. Mutta vastuullisessa sananvapaudessa - joka siis ruukinmatruunan silmissä on uuskielen eufemismi "itsesensuurille" on sudenkuoppansa, ja tässä se on se, että sanomatta jättäminen kertoo asioista joskus enemmän kuin niiden ääneen sanominen." Molemmat tahot sanovat saman asian, sävyssä on sitten valtavia eroja.

Minustakin tämä muuttelu tuntui ällistyttävältä ja jotenkin epäreilulta. Sama uutinen on sitten herättänyt valituksia myös Helsingin Sanomien puolella. Siellä kiukkua tosin aiheuttaa jokin muu. Journalisti Päivi Punkka ihmettelee käytettyjä sanavalintoja "Rikosepäilyn mukaan kyse ei ollut yhdestä tekijästä, vaan joukosta 15–18-vuotiaita nuoria miehiä. Tai poikia, kuten heihin on viitattu. Ikään kuin pojankoltiaisia kepposineen. Poikajoukko pelasi jalkapalloa. Poikajoukko rikkoi ikkunan. Poikajoukko näpisti olutta. Poikajoukko raiskasi naisen. Kuvan ilkikurisista pojankoltiaisista paljastaa esimerkiksi eräs reaktio tapahtuneeseen: "nuoressa miesporukassa tyhmyys tiivistyy". Pojat ovat poikia, niinkö? Hormoneidensa ja viettiensä vietävissä? Nuoret kukot siinä röyhentelevät rintaansa ja nokittelevat: katsokaas, mitä minä uskallan!" Näkökulma on selvästi feministisempi. Tätä korostaa kohta "Kumma kun joku ei vielä kysy, että olikohan nuorella naisella minihame, oliko hän juonut siiderin vai kaksi ja oliko hän pelannut nuorten miesten kanssa silmäpeliä."

Molemmissa näkökulmissa aiheena on sama uutinen. Tyytymättömyys kohdistuu molemmissa tekijöihin liitettyihin attribuutteihin. Tämä ilmiselvä detalji on yllättävän tärkeä. Sillä me elämme viestinnällisesti identiteettikeskeisessä pahastumiskulttuurissa. Politiikkaa tehdään vahvasti maailmankuvilla, identiteeteillä ja vihollisuuksilla. Uhrimentaliteetti on tärkein keino hankkia itselleen valtaa. Ja siksi tekijän ja uhrin värittäminen on muuttunut erittäin hienovaraiseksi. Tarinan viesti ei ole kuvaamisessa vaan siinä mitä attribuutteja käytetään. Neutraali uutisointi tässä ympäristössä on vaikeaa ellei mahdotonta.

Asiaa voi demonstroida hieman vanhemmalla jutulla. "James Gonzo" -blogi teki taannoin erikoisen jutun joka oli otsikoitu "Oikeuslaitoksemme merkilliset mieltymykset jakaa oikeutta". Siinä oli oikeasti hauska ja tärkeä oivallus. Siinä ihmetellään jo alkukuvaa myöten että miksi eräässä uutisessa alaikäisen raiskaajasta jätettiin kertomatta että hän oli somali, mutta sen sijaan kerrottiin että hän on poromies. Toisaalta Seppo Lehdon tuomioista häntä on kuvattu natsiksi mutta ei kylähulluksi.

Merkittävää on se, että kaikki attribuutit ovat sinällään tosia. Ja niiden valikoinnilla uutisen sävy muuttuu äärimmäisen oleellisesti. Jos ajatellaan että somaleita ei haluta leimata, niin sitten ei voi kuin ihmetellä että poromiehiäkö sitä halutaan? Ja jos kylähullu on pejoratiivinen käsite niin ei se natsiuttakaan kovin positiivisena piirteenä pidetä..

On erikoista että tässä teemassa on korostettu nimenomaan sitä että tässä olisi kysymys nimenomaan sensuurista. Sillä tietyssä määrin minä edustan hyvin montaa asiaa. Mikä niistä pitää ja ei pidä mainita uutisen yhteydessä? Olen valkoihoinen, mies, noin kolmekymmenvuotias, metri kahdeksankymmentä pitkä, miekkailija, nero, agnostikko, skeptikko, komea, Etelä-Suomalainen, keravalainen, blogisti, ääliö, suomen kansalainen, vaaleatukkainen, filatelisti, panomies (ainakinomasta mielestäni) ... Jos lehti jättää jonkin tai yhdenkin näistä pienimmistä mainitsematta, syyllistyykö se sensuuriin?

Toisaalta tämä sama huomio tarkoittaa sitä että on omituista valittaa jos jotain ei kerrota. Miksi ollaan tyytymättömiä jos ihonväri tai maahanmuuttostatus jätetään kertomatta? Mitä jos minä haluaisin että valtamedia lopettaisi sensuroinnin ja uutisoisi aina uutisen yhteydessä rikollisen uskonnollisen vakaumuksen. Myös silloin kun se on "kristitty"? (Kuten monta kertaa onkin.) Moni kokisi että tämä olisi kiusaamista, että kristinuskolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kristityt tekevät. Asia ei ole mitenkään kovin helppo.

Yksi tapa lähestyä asiaa

Näkisin että eräs vastuullisen journalismin liitos on lynkkauskulttuurin välttäminen. Tämä on vaikeaa. Jos uutisoidaan raiskauksesta, pedofiliasta tai koirien tappamisesta, on syytä sensuroida yksityiskohtia jotta nämä eivät laajene yleisemmäksi vihaksi. Joitain yksityiskohtia on tältä kulmalta perusteltua jättää kertomatta.

Kyseessä on jossain määrin ongelma johon ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Siksi minä aion antaa lukijoille täsmälleen sellaisen. Näkemykseni on syntynyt siitä että olen lukenut erinäisiä uutisia. Ja tässä prosessissa minulle on syntynyt tietty mielikuva. Ja se mielikuva on se, että se joka sanoo että "sanomatta jättäminen kertoo enemmän kuin ääneen sanominen" niin esittää puolitotuuden. Tosiasiassa ihmisillä ei ole mitään esoteerista pääsyä johonkin absoluuttiseen tietoon. Sen sijaan heillä on ennakkoasenne joka täyttää aukkoja. Ihmisillä on tätä kautta nyrkkisääntöjä kuten eräs kommentoija ; "Nykypäivänä voidaan luottaa siihen, että jos tekijöiden taustaa ei erikseen mainita se on takuu ulkomaalaistaustasta." Epistemologisesti häivyttäminen on informaatiotyhjiön luomista. Ja ihmiset täyttävät näitä pääasiassa ennakkoluuloillaan jota kutsuvat intuitiokseen, koska se on sitä kun ennakkoluulo tuntuu luotettavalta ja todelta. Tosiasia on se, että meistä jätetään paljon piirteitä kertomatta uutisoinnissa ja näistä ei nosteta meteliä. Rotu ja maahanmuuttostatus ovat esillä koska ne ovat tämän hetken "maailmankuvasodan" tai "kulttuurisodan" kiistakysymyksiä.

Valitettavasti tässä tilanteessa asian kertomatta jääminen voi pahentaa tilannetta. Jos kerrot demagogioit, jos et kerro jäät kiinni salaamisesta ja suojelusta josta seuraa tilanteen paheneminen ennästään. (Minkä vuoksi on kenties hyvä että uutisiin ei standardinomaisesti liitetä rikollisen uskonnollista vakaumusta tekohetkellä. Minua sellainen varmasti provosoisi. Jotakuta provosoisi luultavasti paljon minua pahemmin.)

Siksi jos mietimme miksi ei mainita somalia mutta mainitaan poromies on tässä mielessä kiinnostava käsite koska poromiehenä oleminen on itse rikoksen kannalta irrelevantti. Mutta se on neutraali siinä mielessä että poromiehet eivät koe poromieheytensä vuoksi mitään erityistä syrjintää. Heitä dissaavat lähinnä tietyt marginaaliset eläinsuojeluryhmät joiden aktivismi keskittyy pääasiassa kettutarhoihin ja sikatiloille tunkeutumiseen - sekä pienemmässä määrin eläinkokeiden vastustamiseen.

Nyrkkisääntönä näyttääkin olevan se, että "vastuulliseen uutiseen" liitetään attribuutteja niukasti. Ja oikeastaan vain kahdenlaisia attribuutteja. (a) Sellaisia jotka yleisesti nähdään neutraaleiksi (b) Sellaisia jotka ovat kausaaliyhteydessä tapahtumiin.
1: Kun katsotaan uutisia, niissä mainitaan yleensä ikä, mahdollisesti sukupuoli. Jos poliisilla on pragmaattinen tarve niin pituus ja paino voivat olla tuntomerkkejä. Näitä mainitaan koska nämä eivät jaa maailmankuvia ja identiteettejä kovin vahvasti. Jos telaketjufeministejä olisi paljon, he voisivat kerätä jokaisesta "taas mies teki raiskauksen" -uutisesta oman "mitä vittua" -lehden tyylisen jutun. (Varsin konkreettisesti. Pun intended.) Silloin olisi syytä sensuroida tekijöiden sukupuoli. Se kun liittyisi yleisesti pyörivään demagogiaan jossa raiskausviha muutettaisiin miesvihaksi sillä että kasataan yksittäistapauksia ja anekdootteja kunnes vahvistusharha tekee loput ja asiat sekoittuvat yhdeksi ja samaksi.
2: Jos piirre on jotenkin vahvasti liitoksissa tekoon se on syytä mainita. Charlie Hebdo -iskujen kohdalla islamius on mainittu koska tekijät itse ovat identifioituneet muslimeiksi ja tämän lisäksi tekojen motiivi oli ilmiselvästi uskonnollinen.

Summa summarum

"Isäntä tanssii kolme senttiä ilmassa. Yleisö - yksi krapulainen kaveri, sama joka armeijassa menetti molemmat peukalonsa, osoittaa taputtamalla suosiota, kunnes nykiminen loppuu."
(A. W. Yrjänä, "Esityksen täytyy jatkua" ; "Rota")

Jos tiedostetaan että suurin osa meitä koskevista attribuuteista jätetään joka tapauksessa pois jopa "mitä vittua" -lehdessä, ja muistetaan että asioita mainitaan tietyin ehdoin voidaan ymmärtää paljon siitä mitä sanotaan ja mitä ei. Asioita usein mainitsematta syistä. Rikollisen rotua ei helposti mainita siksi että siitä syntyy helposti mielikuva rasismista. Koska jos ilmaiset tämänlaisen kuvauksen, se ei selvästi ole kovin neutraali. Vaihtoehdoksi jääkin se, että tämä mainitaan koska rotu mainitsemalla asiaan suoraan vihjataan-väitetään syy-seuraussuhde.

Koska maahanmuuttokriitikot näkevät korrelaation maahanmuuton ja rikoksen välillä, he pitävät attribuuttia relevanttina. He voivat jopa pitää feministin mainintaa "poikajoukosta" jonkinlaisena red herringinä jolla liberaalit siirtävät huomion pois tärkeästä maahanmuuttokysymyksestä ja siirtyvät puhumaan liberaaleille tärkeästä feminismistä. Tosin feministit kokenevat täsmälleen samaa maahanmuuttokysymyksessä, että siinä persusovinistit suojelevat itseään pelkäämällä ulkomaalaisia. ; "Kulttuurisota" toimii näin, ja tämän pahastumisen varassa myydään paljon lehtiä ja pidetään foorumit ja blogit pyörimässä täydellä teholla.

Tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin että jos natsi-saksassa uutisoi faktuaalisesti juutalaisen tekemästä rikoksesta tietää tai pitäisi tietää että tästä seuraa tiettyjä asioita juutalaisille yleisesti. Valitettavasti tämä vastuukysymys tarkoittaa käytännössä myös sitä että jos olet natsi-saksassa ja journalisti, niin todennäköisesti olet myös natsi jolla on mielipide juutalaisista joten et välitä. Joka tapauksessa ilmapiiri on sellainen että Aisopoksen satu trumpetinsoittajasta on tässä kuvaava. Jos lietsoo on tavallaan epäsuorasti syyllinen.
1: Tämä kysymys on tietenkin siitä vaikea että jos provosoit jonkun viharyhmän ampumaan sinut satiirikuvien takia niin oletko itse syyllinen omaan kuolemaasi? Jossain mielessä kyllä. Mutta tässä tapauksessa kysymys voi olla uhrauksesta ja rohkeudesta. Itse näkisin että jos vaatii ihmisiä tulilinjalle eikä aseta omaa persettään sille samalle tulilinjalle, on tekemässä jotain joka on mahdollisesti väärin. Tässä en kuitenkaan luota ylhäältä annettuun ennakkosensuurilistaan vaan ns. omaantuntoon. Jota kaikilla ihmisillä ei tosin tunnu olevan, joten ei tämä mikään täydellinen ratkaisu ole. Mutta annan kuitenkin sellaisen.

Kaikkein vaikeinta tietysti on se, että
1: Monesti journalistilla on oikeasti näkemys siitä mikä on relevantti kausaalisuhteessa oleva piirre ja mikä ei. Ja tästä on erimielisyyttä. Onko esimerkiksi relevanttia kertoa ammatti ja vakaumus jos katolinen pappi hyväksikäyttää kuoropoikaa? Vallankäytön kannalta asia voi olla relevantti, mutta tosiasiassa katolisen kirkon papit eivät tilastojen mukaan raiskaa lapsia sen useammin kuin muutkaan ihmiset raiskaavat lapsia. Sama ongelma on jos päiväkodin johtaja raiskaa hoitamiaan lapsia. Joskus asioita selvästi salataan suojelemalla joko tekijän nimi tai ammattiasema, usein molemmat. Ideana tuntuu usein olevan juuri se että on tärkeää että tuomioistuin rankaisee sen sijaan että yksilöt ottaisivat lain omiin käsiinsä ja lähtisi vaikka kastroimaan lasten raiskaajia. (Rangaistus joka on ... sanotaanko ... tunnetasolla ymmärrettävä. Mutta se on myös törkeä silvontarikos josta joku muu voisi provosoitua vaikka leikkaamaan näiden silpojien kädet, joka taas olisi ....)
2: Ja journalistit ovat ihmisinä osana "maailmankuvasotaa" ja "kulttuurisotaa". Siksi HS -uutisoinnissa minua ei pahastuta niinkään se, että tiettyjä asioita mainitaan tai ei mainita. Jos itse tapaus on muutoin kuvattu faktuaalisesti ei uutisessa itsessään ole vikaa.

HS -uutisessa mieltäni painaa muutos painamisen jälkeen. Se sotii journalistin sananvapautta vastaan. Tämä taas on astetta vakavampi asia. Ja siksi onkin kenties ymmärrettävää miksi "poromies vai somali" -jutusta ei noussut laajempaa keskustelua kun taas tästä Tapanilan raiskauksesta seurasi. Huomio tuntuu keskittyvän siihen mitä on sanottu ja mitä pitäisi mainita. ; Ja tämä on äärimmäisen maailmankuvakeskeistä, sitä käydään suoraan arvokeskustelun ja kulttuurisodan vankimmista poteroista. - Ja tässä olen korostanut maahanmuuttokriittistä ja feminististä poteroa, mutta muutkin poterot ovat olleet hyvin edustettuina. Kaikkien Suomen Ääliöiden luetteleminen ei olisi relevanttia ja tämä blogaus ei loppuisi koskaan. ; Itse keskittäisin huomion kuitenkin nimenomaan jälkieditointiin. Siihen että tiettyjä kuvauksia poistetaan julkaisun jälkeen.

Dualismia ja sielullisia kysymyksiä

Agnostikkona olen luonnollisesti "varovaisen positiivinen" deismin joihinkin muotoihin. Sielukysymys on sitten asia erikseen. Se on nähdäkseni huono konsepti. Sitä vaivaa se, että se on, versiosta riippuen, joko selkeästi tosiasioiden vastainen tai vielä pahempaa, turhia ylenmääräisiä konsepteja soveltava ja älyllisesti laiska.

Siksi minun täytyykin ottaa kaikki sieluargumentit hyvin vahvasti. Siksi olin hyvin kiinnostunut siitä kun minulle kuvattiin Alvin Plantingan ns. "Modal argument". Se on dualismia ja sielua käsittelevä argumentti. Minulle esitettiin että siinä oltaisiin kumoamassa naturalismia. Argumentti paljastui toki joksikin muuksi. Sen sijaan että se suoraan kumoaisi naturalismin, se pikemminkin esittää että naturalismi ei ole hyvin yhteensopiva dualismin kanssa. Itse argumentti itse asiassa on varsin normaalia teologiaa jossa ensin oletetaan dualismi ja sitten rakennetaan sen kanssa koherentti johtopäätös joka on tosi. Ja näin perustellaan että dualismi on sisäisesti koherentti. Eli sen argumentit ovat valideja, ei että se on todella aidosti tosi. Plantinga ei nähdäkseni edes tee niin tiukkaa väitettä jolla hänen argumenttiaan minulle mainostettiin, joten tätä voidaan pitää lähinnä yli-innokkaana sananjulistuksena kuin minään Plantingan vikana. Tosin tämä argumenttirakenteen muutos tekee itse argumentista minulle melko yhdentekevän, jos se ei ratkaise naturalismi vs. dualismiongelmaa vaan koherentisoi jompaa kumpaa näkemystä, se on kannaltani ajanhaaskausta. Jotain johon en halua kuluttaa aikaani ja rehellisesti sanoen ihmettelen miksi kenenkään muunkaan pitäisi.

Kuvaan ja tiivistän argumentin kuitenkin alle.

§1 A:lla on ominaisuus P.
§2 B:llä ei ole ominaisuutta P.
§3 Ja koska meillä ol Leibnizin sääntö (Leibniz’s Law), A ja B eivät ole identtisiä.
Alvin vs. Alvinin ruumis -argumentin muotoilussa voimme hyödyntää tätä huomiota seuraavalla tavalla:
A = Alvin
B = Alvinin ruumis
P = Voidaan kuvitella olemassaolevaksi silloin kuin B ei enää ole olemassa.

Argumentti näyttää sisäisesti validilta. On vaikeaa nähdä miksi sen kanssa pitäisi olla erimielinen. Toki on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi kukaan hyvä kristitty uskoisi tuohon argumenttiin. Sillä Plantingan argumentissa on erikoinen puoli. Jos se oletetaan validiksi, siitä voidaan tehdä erikoisia argumentteja jotka koskevat kolminaisuusoppia.

Plantingan käyttämän argumenttirakenteen mukaan seuraisi se, että jos kysymme kysymyksen "Ovatko A ja B sama asia" olisi huomioitava se että kristinuskon kannalta voisimme olettaa että A on Jumala, luoja, ajan yläpuolella oleva maailman hallitsija. Ja B on historiallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen, Juutalaisten kuningas. Voimme kuvitella mahdollisen maailman jossa meillä olisi joku Jeesus joka väittäisi olevansa Jumala vaikka hän olisikin täysin kuolevainen, ja todistaisi tätä vaikka taikatempuin tai karismaattisin puhein, mutta hän kuitenkin olisi kuolevainen ja Jumalasta irrallinen.

Josta voimme muotoilla argumenttisarjan:
§1: Voin kuvitella Jumalan joka ei ole Jumala.
§2: En voi kuvitella Jumalaa joka ei olisi Jumala, koska tämä väitelause olisi sisäisesti ristiriitainen.
§3: Jeesuksella on siis ominaisuus jota Jumalalla ei ole. Hänet voidaan kuvitella tietynlaiseksi kun taas Jumalaa ei ole.
Josta seuraa se, että Jeesus ja Jumala eivät ole identtiset. Eli he eivät jaa samaa essenssiä. Mikä taas tarkoittaa sitä että kolminaisuusoppi on väärä.

Erikoinen mutka matkassa.

Kuitenkin argumentti on jotain muutakin kuin ajanhukkaa. Sillä se demonstroi erään hyvin "hienon metafyysisen periaatteen". Sellaisen jota on kenties muuten vaikeaa kuvailla. Plantingan argumentti itse asiassa tarjoaa hyvän ja helppotajuisehkon tavan demonstroida tätä.

Mielikuvien ohjaamiseksi oikeaan suuntaan korostan miten omalla tavallaan Plantingan pikkuoravan ruumiillisuutta koskeva argumentti muistuttaa intuitiivisesti klassista ontologista jumalatodistusta. Ongelmaa jossa täydellisyys ja Jumaluus olivat todistettuja koska olemassaoleva täydellinen on täydellisempi kuin eiolemassaoleva täydellinen. Joka johtaa klassiseen "täydellinen saari" -vasta -argumenttiin. Argumenttiin joka esimerkiksi Esa Saarisen "Symposiumissa" selittää että: "1. Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet. 2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa. siis: 3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa." Joka ei tietysti todista että tätä saarta on oikeasti olemassa. Se mitä voimme kuvitella ei ole sama kuin se mitä on.

Plantingan virhe nojaakin Leibnizin lain soveltamiseen. Tässä kohden metafyysikot ovat pitkään tiedostaneet että tässä kohden tarvitaan juuri samanlainen käsitteenjako hienompiin osakokonaisuuksiin kuin minkäkaltainen on tehty siinä että "jokin ajatellaan todeksi" ja "jokin myös on tosi". Tässä kohden jako koskee astetta vaikeampaa asiaa ; de dicto - da re -jaottelua.

Plantinga on itse asiassa itse nuoruudessaan soveltanut näiden konseptien eroavaisuuksia hienosti. Ja hän itse asiassa monesti tuonut tätä jaottelua esiin ja painottanut siitä miten de dicto-de re -virheitä tulee varoa. Ja häntä huoletti nimenomaan Leibnizin lain (Leibniz law) soveltamisalueet. Toki aihe on vaikea ja siinä virheen tekeminen on ymmärrettävää. Tämän huomion jälkeen hänen argumenttinsa näyttää lähinnä niiltä matemaattisilta leikeiltä joissa saadaan yllättäviä tuloksia sillä että jossain prosessin vaiheessa jaetaan nollalla joka on piilotettu X:n sisään. Niiden ymmärtäminen tuo aina hienon fiiliksen. Sillä vaikka niissä on virhe, ne eivät sentään ole aivan helppoja.

Jos otamme esiin esityksen jonka mukaan "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun hänen ruumiinsa on tuhottu" lähempään tarkasteluun voimme huomata että;
1: Jos se on de re -tasolla tehty väite, niin Plantinga olettaa prosessissa oman johtopäätöksensä ja sortuu kehäiseen ajatteluun. Sillä tässä muodossa "entiteetti joka täyttää Alvinin roolin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis ei". Tätä väitelausetta ei voida tehdä ennen kuin on esioletettu implisiittisesti että Alvinin ruumis ei ole identtinen Alvinin ruumiin kanssa, joka taas on päätelmän lopputulema jota tässä yritetään demonstroida. Siksi esitänkin tätä tulkintaa Plantingan argumentista ei pidä tehdä. On tervettä katsoa että Plantinga on tarkoittanut juuri toista tapaa tulkita argumentti. Ainakin niin kauan kuin on olemassa muita tulkintatapoja jotka nekin eivät ole virheellisiä.
2: Jos se sen sijaan on de dicto, niin siinä vaiheessa hän väärinkäyttää Leibnizin lakia juuri sellaisella tavalla josta Plantinga on itse ollut huolissaan aiemmin. Tässä tilanteessa virhe on vähemmän ilmiselvä, mutta olemassa. Jos otamme käsittelyyn statementin "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis on tuhottu" se muotoutuu de dicto -tasolla kokonaisuudeksi jossa kysymys on siitä että "on mahdollista että on olemassa entiteetti joka täyttää Alvinin roolin ja voi olla olemassa silloin kuin Alvinin ruumis ei ole olemassa". Ja Leibnizin lakia ei voi soveltaa tähän versioon.

Tiivistäen ja täsmällistäen voisinkin selittää asian seuraavasti

Jos meillä on A joka on "todellinen Alvin". Eli Ax on tosi jos x on oikea Alvin mutta väärin muussa tapauksessa. Jos dualismi on tosi, niin Ax on epätosi kun x on Alvinin ruumis. Mutta sitten meidän pitäisi jotenkin uskoa että Ax on tosi kun x onkin Alvinin sielu. Koska dualismin mukaan Oikea Alvin on hänen sielunsa ja ruumis on vain väliaikainen tomumaja. Tästä seuraa se, että jos P on ominaisuus joka voi olla olemassa ilman Alvinin ruumista. Px on selvästi väärin kun x on Alvinin ruumis. Plantinga siis viittaa mahdollisuuteen siitä että dualismin maailmassa on ihan mahdollista että kuolema ei ole kaikki ja Alvin voikin olla olemassa sen jälkeen kun Alvinin ruumiista aika jättää. Ajatus tuntuu lohdulliselta ja jollain tavalla mahdoliselta.

Mutta jos alammekin siirtämään huomiotamme siihen että:
1: de re: ∃x(Ax ∧ ◊Px) joudumme olettamaan että dualismi on oikeassa fysikalismi on väärässä voidaksemme mitenkään saada tästä argumentista totta. Mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu suoraan Px:än. Josta seuraa se että ◊Px on x modaalinen ominaisuus. Eli rakenne viittaa itseensä. Ja koska Plantinga on todistamassa että dualismi on tosi - ja vähemmässä määrin vihjaamassa että fysikalismi on väärässä - hän ajautuu varsin syvällä tasolla omiin premisseihinsä käpertymiseen.
2: de dicto: ◊(∃x(Ax ∧ Px)) tämä versio nojaa siihen että mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu koko lauseeseen ∃x(Ax ∧ Px). Joka tarkoittaa sitä että modaalinen ominaisuus ei viittaa x:ään vaan paljon suurempaan kokonaisuuteen. Ja koska tässä argumentissa sovelletaan Leibnizin lakia (Leibniz’s Law) jonka kohdalla de dicto -tasoon liitetty argumentointi ei ole hyväksyttävää on argumentti epätosi hyvin mielenkiintoisella tavalla ; Sinänsä validi argumenttirakenne kohtaa sinänsä validin prosessointimetodin. Argumenttirakenne vain on yhteensopimaton sen prosessointimetodin kanssa. (Siksi nollalla jakaminen onkin hyvä vertaus.)

Yllättynyt loppukommentti.

Itselleni Plantingan argumentti johti minut miettimään ihmisten ominaisuuksia ja pysyvyyttä hyvin vahvasti. Tämä johti mielikuvani muihin sfääreihin, kyseisen argumentin ulkopuolelle. Tämä taas vahvisti entistäkin vahvemmaksi sitä näkemystä jota olen aiemminkin ilmituonut. Eli sitä miten ruumiillinen ihmiskuva itse asiassa muuntautuu pakosti jonkinlaiseksi Theseuksen laiva -ongelman kaltaiseksi. Vanhenemme ja muutamme muotoamme. Joten miten itse asiassa voimme viitata olemassaoleviin piirteisiin ja viitata tähän jonain pysyvänä. Kenties elämänkerrallinen muistimme rakentaa meistä pysyvämmän kuin oikeasti olemme ja kutsumme tätä sitten itseksemme jota oletamme joksikin vakioksi. Onko persoona ja identiteetti siis itse asiassa illuusio? Olisin Plantingan ajatusten ohjaamana halukas esittämään nimenomaan näin.

Näkemykseni ovatkin tältä osin maallisempia ja sidotumpia asioiden fysikaaliseen luonteeseen. Plantinga taas pyörittää määritelmiä, premissejä ja vastaavia. Joka tarkoittaa sitä että hänen konseptinsa ovat abstrakteja ja ei-empiirisiä. Sen lisäksi hänellä ei mene kovin hyvin edes siellä. Tämä itse asiassa näyttää korostavan filosofiassa olevaa trendiä jonka olen ollut huomaavinani. Traditionaalinen mielenfilosofia - tai oikeastaan sen einaturalistiset versiot joita klassinen humanismi että teologia ovat käyttäneet - ovat jonkinlaisessa taantumustilassa. Tietoisuuskysymyksissä on yllättävänkin laajasti siirrytty neurotieteiden filosofiaan ja kognitiotieteeseen. Olen luonnollisesti varsin tyytyväinen tähän noin isoissa linjoissa. Plantinga on kenties enkelien puolella, mutta myös häviäjien puolella.
1: Mutta toisaalta asiassa on varjopuolensakin. Olen jotenkin hämmästynyt siitä miten nimenomaan neurologiaa ajetaan esimerkiksi etologian yli. ; Kun esimerkiksi puheenaiheena on se, voiko ihminen ymmärtää ja imitoida toista, henkenä on liiankin helposti se että kysymys redusoituu vain peilineuronikysymykseksi. Vaikka tosiasiassa neurologiaa ilmankin voitaisiin selvitä. Riittää että katsotaa ihmisen käyttäytymistä, ja tiedetään että jokin selitys tälle samastumis-imitaatiokyvylle on olemassa. Peilineuronit ovat siis lähinnä added bonus.

Kannustunut

"Täysin hengissä! Päällimmäiset tuntemukset ovat oseaaninen rauha: tämä tapahtuma kirkastaa loppuelämäni työn fokuksen. Hyksin hoitotiimien loistokas laatu, ammatillinen osaaminen ja inhimillinen kosketus ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen filosofiin. Uusia inspiroivia luentoaiheita pyörii jo mielessä suunnitteilla."
(Esa Saarinen)

Esa Saarinen ei ole koskaan edustanut minulle mitään hirvittävän erikoista ; Olen pitänyt häntä pinnallisena, koska hän vaikuttaa radikaalilta mutta sellaisella erityisellä massoja halaavalla tavalla jossa ei ole mitään haastavaa. Hän on herättänyt huomioni filosofian sijasta pukeutumisella. Hän on ollut se mies joka jossain vaiheessa pukeutui muiden suomalaisten miesten puolesta. Ja tämäkin on ollut pitkään menneisyydessä ; Hän teki tätäkin ennen kuin tämä rooli ulkoistettiin homoseksuaaleille miehille.

Saarisen puukotetuksi joutumisensa on tietysti äärimmäisen epäfilosofinen aktio. (a) Tekijällä ei ole edes järki, saati sitten viisaus, päätä pakottanut. Jos päätä pakotti jokin niin se pahamaineinen vanne. Kuukausien suunnittelun ja epäonnistumisen yhteys ei sekään lupaa hyvää teon järkevyydestä ; Jos ei tuossa ajassa osaa reflektoida teon järjettömyyttä eikä saa edes toteutusta toimimaan, on edessämme monisyinen syvä häpeämisen paikka tekijälle. (b) Saarinen on kohde ja uhri, ei siis aktiviinen toimija joka on ikään kuin heijastanut jotain filosofiaa teoillaan. (c) Puukotetuksi tuleminen ei ole filosofinen julkaisu, eikä uhri muutenkaan muutu oikeassaolijaksi. Filosofia ei parane siitä että tulee hakatuksi.

Saarisen reagointi puukotetuksi tulemiseen on sen sijaan jokin joka mukailee hänen omaa filosofiaansa. Sitä voidaan jopa pitää Saarisen filosofian soveltamisena arkielämässä. Hän on kommentoinut asiaa positiivisen kautta. Tämä ei ole mikään helppo temppu. Itse olen ollut shokissa puukotusta pienemmän väkivallan kohteenaolemisen jälkeen. (Eikä edes toisto ole parantanut tätä puolta täysin, Saarisella on ollut tässä minua vähemmän harjoittelua!) Ja siitä toivuttuani olen yleensä lähtenyt miettimään asiaa ikään kuin koston kautta. Saarisen positiivisuus ei ole mitenkään helppoa. Se vaatii kovaa rohkeutta!

Minua lohduttaa korkeintaan Jonathan Haidtin "Onnellisuushypoteesi" jossa hän viittaa havaintoihin joissa ihmiset eivät valitse optimismia ja pessimismiä kovinkaan vapaasti. Toiset, minun kaltaiseni, syntyvät "hamletin aivoilla". Sellaisilla joiden reagointi väkivallan aktioiden ja muiden ongelmatilanteiden kohdalla kertoo siitä, että hänellä on ollut huonoa tuuria kun ympäristö iskee vastoinkäymisillä - ja tämän päälle siitä että huonoa tuuria on syntynyt myös siitä että aivokemia on pessimistinen. Toiset sitten ovat kuten Nelson Mandela tai Esa Saarinen, jotka eivät kyynisty samalla tavalla. Ja tätä sivusta katsoen saattaa syntyä jopa raivontunteita siitä miten Saarinen ja Mandela ovat niin paljon parempia ihmisiä kuin mihin itse kykenee.

Olen kuitenkin Esa Saarisesta jotenkin erityisen kannustunut. Minähän taatusti pystyn kaikkeen sellaiseen mihin joku pukeutumisesta tunnetuksi tullut humanistikin! Etenkin jos peli käydään minun kotikentällä.

Miksi konsultteja dissataan - ja miksi tällä on väliä äärimmäisen laajasti?

Jyrki Järvilehto otti kantaa konsultoinnin tarpeellisuuteen. Konsultit ovat hieman kuten työpaikan palaverit, niihin kohdistetaan usein lähinnä kritiikkiä. "Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman “herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen. Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa." Hän itse antoi selitykseksi henkisen laiskuuden ja halun kestää syyllisyyttä. "Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma. Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: “kun minä vaan olen tällainen”. Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?"

Itse olen varovaisen positiivinen konsultteja kohtaan. -Tai kuten puolisoni asian ilmaisi : "Kyllä niillä on joskus ihan hyviä ideoita." - ja näkisin, että Jari Sarasvuon puheissaan korostama epäonnistumisen kestäminen on suuri ongelma. Tästä huolimatta näen, että konsultin antama tulkinta konsulttiuteen suhtautumisesta on hieman sama kuin lähtisi kysymään uskovaisilta totuutta siitä miksi ateisti on ateisti. ; Uskova osaa kertoa että Jumalaa siinä vihataan eli oikeasti uskotaan.

Näkisinkin, että konsulttius koetaan ikävänä hyvinkin montaa kautta.
1: Kenties tärkein on anti-intellektuellismi. Suomi on hyvin hierarkioita vihaava kansa. Helsingin herrojen ja yliopistopellejen norsunluutornissa eläminen on monista lähinnä sitä että etäännytään todellisuudesta. Konsultti ei siis ole mikään neuvoja tai auttaja vaan häiritsijä. Tämänlainen "kyllä kansa tietää" -asenne tuli itselleni valitettavan tutuksi - paitsi skeptikkon toimissani niin myös - Kirkon Ulkomaanavussa työskennellessäni. Hyvin monesti nähtiin, että edustan jotain yliopistomiesten asiaa. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Pelkkä olemassaolo riitti tähän statukseen.
2: Toisaalta Himanen on tuonut esiin sen, että filosofeja kohdellaan hieman kuten "huonoja taiteilijoita". Ja tällöin kysymys on puhtaasti siitä kuka saa miten paljon rahaa. "Systomykoosissa" asia ilmaistiin "Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja." Konsultti taas on filosofi joka saa palkkaa. Minuakin pidetään harmittomana hörhönä ja kivana olemassaolevana lähinnä siihen asti kun palkkaa tästä paskanjauhannastani ja saivartelustani tupsahtelisi tilille. Himasen kohdalla tämä korostuu siitä että ihmiset eivät tiedä Himasen argumentteja tai sitä miksi hän on väärässä. He tietävät että Himanen on saanut huonoja arvioita. Ja lopullinen asenne johtuu lähinnä rahoituksesta. Jukka Hankamäki esitti asian näin "Vastalauseryöppy, jonka Himanen sai osakseen, oli ilmiömäinen. Todennäköisesti se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hankkeen rahoitus koettiin vääräksi ja kohtuuttomaksi. Mikäli Himanen olisi tehnyt työnsä ilmaiseksi ja omalla kustannuksellaan, se tuskin olisi herättänyt mitään huomiota, ja tulokset olisivat hautautuneet tuhansien komiteamietintöjen pinoon ilman yhtään kommenttia." Konsulttien ongelmaksi nähdäänkin aivan varmasti se, että he saavat palkkaa jostain "joka pitäisi tehdä ilmaiseksi".
3: Pessimistille konsulttien optimistinen kannustuskielenkäyttö nähdään epäilyttävänä. Suomi on kyyninen maa. Ja itse, vielä keskivertoakin kyynisemmästä päästä katsovana, jo konsulttien levittämä optimismi herättää epäilyjä. Tässä kysymys on maailmankuvasta. Optimismi vaikuttaa epäuskottavalta filosofialta. Ja tältä pohjalta ihminen helposti tulkitsee sen myös metodeiltaan huonoksi, ikään kuin tutustumatta.
4: Tarkemmin analysoivat optimistit pettyvät konsulttien kyynisyyteen. Kun katsotaan konsultteja, ideana on usein yrittäminen. Optimistit taas tuppaavat jostain syystä olemaan kohtalouskoisia. Positiiviset ihmiset siis uskovat että asiat lutviutuvat. Konsultti taas on tyyppi joka sanoo että asiat  eivät välttämättä mene huonosti, mutta asialle on tehtävä. Tämä näyttäytyy optimistille pessimisminä.
5: Konsultoitavat ovat usein työväestöä. Ja vaikka kommunismi ei enää ole muodissa, kommunisminsukuiset ideat ovat etenkin "alemmissa sosiaaliluokissa" hyvinkin suosittuja ; Kaczynski esitti tämän niin, että vasemmistolainen asenne on samastumista luusereihin. Kommunistinen perinne taas kannustaa ajattelemaan asioita rakenteiden kautta. Ihminen on siinä uhri. Konsultti hyökkää siis kuulijoidensa poliitista näkemystä vastaan. Tätä voidaan kutsua jopa "yleisön väärinvalinnaksi". Kunnes tajuaa että työnantaja edustaa rakenteita ja että konsultti ei suinkaan saa asiakkuuksia proaktiivisesti ruohonjuuritasolta, vaan johtajat helposti palkkaavat konsultit ikään kuin "yläpuolelta".
6: Toisaalta konsultit puhuvat usein menestymisestä - jopa silloin kun tavallinen ihminen puhuisi jostain aivan muusta. Tämä sitten rinnastetaan samaksi kuin hyvä elämä. Tämä terminvalinta ohjaa monia harhaan. Konsultit korostavat usein miten kieli luo todellisuuden, mutta he eivät silti ymmärrä että menestys on myrkytetty termi jota kannattaisi välttää koska se liitetään mekaanisesti rahahanojen aukenemiseen. Itselleni konsulteissa tämä menestyskeskeisyys on hyvin vieraannuttavaa. Olen filosofisesti vielä "vähän" vanhoillinen siinä mielessä että haluan sitoa viisauden olemassaoloon enkä pelkkään toimivuuteen. Locken tapa ajatella filosofiaa menestymisenä on siis itselleni hieman vieras, jopa vastenmielinen. Näen, että filosofia painii ikään kuin liian tärkeiden asioiden parissa, jotta oma mukavuus olisi jotain jonka edessä tästä ihanteesta pitäisi luopua.

Näistä versioista kaikki ovat hieman arkisia ja banaaleja. Mutta ihmiset ovat arkisia, banaaleja. Käytännössä konsulttien suurin ongelma on siinä, että
1: Jos heillä on sanottavaa josta yleisö on samaa mieltä, sitä ei tarvitse opettaa ja nurinaa tulee "nollatiedosta". Uusien asioiden mukaantuominen taas nähdään (porvarien poliittisena agendana tai intellektuaalisen todellisuudesta vierautuneena) vääristelynä ja epäluotettavuutena.
2: Monesti konsultti tarjoaa oppeja jotka lupaavat menestystä tietyillä asenteilla. Jos nämä opit pitävät paikkaansa, ei tylsän duunin rivityöntekijöillä helposti ole sitä asennetta, koska jos hänellä olisi se, hän olisi jossain muussa työpaikassa. Tällöin ongelmana on se, että konsultti opettaa jotain yleisölleen hyvin vierasta. Ja tällöin kuuntelijan maailmankuva tulee hyvin helposti väliin. Ja konsultti joka ei tätä tiedosta on huono konsultti. Ja konsultti joka tämän tiedostaa ei välttämättä ole huomion jälkeen konsultti. Ja joskus tilanne nyt vain on niin, että kannustuspuheissa mukana yleisössä onkin ihmisiä jotka ovat aiemmin kannustuneet ja epäonnistuneet. Ja näin heillä on been there done that - asenne ja konsultti saa asiallisen kritiikin. Tämä on huomiotava esimerkiksi Sarasvuolaisessa yli-ihmisyydessä sisäisessä sankaruudessa.

Itse näen, että konsultti joka perimmiltään opettaa, että ihmiset ihmiset eivät ole uhreja vaan perseileviä rassukoita - vähintään sen vuoksi että eivät tajua että vallankumouskin vaatii perseen penkistä nostamista - tekee jotain oleellisesti oikeaa ja tärkeää.
1: Sen sijaan en pidä siitä että aika iso osa kätkee tämän ikävän totuuden "optimismikieleen" . Se, mikä nähdään kannustamisena on usein sanahelinää joka ei ole kaukana sanamagiikasta. Kieli ei muuta todellisuutta. Kieli muuttaa ihmisten asenteita. Kieli manipuloi ihmisiä harhoihin jotka eivät ole todellisuudenmukaisia.
2: En pidä myöskään siitä että konsultit näkevät yleisönsä aika halveksittavasti. Järvilehdon asenne siitä että yleisö ei ilman häntä miettisi tärkeitä kysymyksiä on nähdäkseni aika hoopo. Se, mitä minulla on kokemuksia ihmisistä - ja kokemusmaailmani ryömii varsin banaaleissa ja epäakateemisissakin ryönästöissä - en ole kohdannut ihmisiä jotka miettivät asioita.
3: En pidä myöskään siitä, että oikeastaan konsulttia eniten tarvitsevat ihmiset ovat sellaisessa työssä jossa työnantajan ei kannata konsulttia tulla kannustamaan. Työnantaja haluaa että työntekijät ovat ahkerampia ja tehokkaampia juuri hänelle. Työntekijä taas voi monissa paikoissa kannustua lähinnä siten, että vaihtaa työpaikkaa. Moni työ on sen tyyppinen paskaduuni, että on käytännössä aivan mahdotonta motivoitua siitä. Enkä puhu tässä likaisista tai vaarallisista töistä, vaan hajottavista töistä joiden rakenne on mekaaninen täsmälleen saman toistaminen.

Kukaan ei koe olevansa sisäinen narri.

Konsulttien perusongelmana on kuitenkin se, että he tekevät kuten Järvilehto. Heidän on kaupattava jotain "toisinajattelijuutta" ihan sen takia että spesialisaatio vähentää kilpailua. Konsultti tekee työtä. Ja työssä on ytimessä ansaintalogiikka. Usein selitetään että moite johtuu siitä, että konsulttien optimismi ei iske negatiiviseen kansaan. Se kuitenkin hyvin vahvasti johtuu siitä että he väittävät että he tietävät ihmisiä paremmin miten tämä sisäinen sankaruus hoidetaan.

Kuten Kemppinen kirjoitti huumorista ja sen suhteesta satiiriin, traagisuuteen ja elämänkertoihin; Tässä tärkein huomio on se, että olemme itse asiassa melkoisen egoistisia olentoja. "Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla - tai roskana." Ja tässä kohden emme halua olla narreja. Lisäksi huumori menee helposti satiirin puolelle. Ja satiirikot ovat "irvistelijöitä, eivät humoristeja.", koska perusideologia on musta. "mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin" Toisaalta huumori ja epäonnistuminen kulkevat rinta rinnan "Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé - Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat." Jos konsultti on hyvä, konsulttia tarvitsevat eniten luuserit. Mutta jos heitä moittii heitä syytetään pelleiksi.

Konsultti joka tarjoaa sisäistä sankaria tulee ihmisille sanomaan että "te ette osaa elää, te ette tiedä mikä on tärkeää". Ja se, että näitä käsketään miettiä on lähinnä herja "miettikää nyt". Kielenkäyttö jolla konsultit yrittävät pehmentää iskua nähdään helposti saivarteluna ja sanahelinältä. Ihmsiet näkevät niiden taakse tässä mielessä "liiankin terävästi".

Kukaan ei suostu olemaan muiden pelle, vielä vähemmän säälitty pelle

Ja tässä on jotain - ei vain suomalaista vaan - eurooppalaista. Tämä heijastuu suoraan mielenterveyskysymykseen. Jukka Hankamäki kirjoitti tähän liittyen mojovan mielenterveyttä käsittelevän kirjan arvostelun, joka tuntuu jotenkin kasvavan kuin taianomaisesti koko mielenterveyttä koskevaksi filosofiaksi. Hän korostaa, että keskiajalla hulluus jaettu nykyajasta poikkeavalla tavalla : "Vielä keskiajalla voitiin ajatella, että on kahdenlaisia hulluja: hauskoja ja vakavasti otettavia. Hauskat on usein mielletty narreiksi, kun taas vakavasti otettavia pidetään vaarallisina."  ... "On syytä muistaa, että myöskään keskiajalla ”hauskana” pidetty hullu (eli narri) ei oikeastaan ollut itse hauska ollenkaan. Sen sijaan narri saattoi naurettavaksi toiset ihmiset, yleensä vallankäyttäjät (vrt. hovinarrit), ja tämä tehtävä oli suojattu narrin roolilla, toisin sanoen upottamalla narri niin voimakkaasti poikkeavaan rooliinsa, että juuri siitä asemastaan hän saattoi - ja hänen odotettiin saattavan – vallankäyttäjät naurettaviksi." Nykyään tämä rooli on varattu stand-up koomikoille ja harmiton hullu on enemmänkin ihminen joka nolaa itsensä ja tukee sillä järjestelmän erinomaisuutta. Narrista on tullut vaarallinen ja "nykyään vaarallisin hullu näyttää olevan sellainen, joka saattaa kyseenalaiseksi koko vallitsevan rationaliteetin ja yhteiskuntajärjestyksen, toisin sanoen uskon asioiden järkiperäisyyteen. Hän asettaa vaakalaudalle keskeisten tieteellisten ja poliittisten uskonkappaleiden järkevyyden sekä ihmisten luottamuksen siihen, että yhteiskunnan toiminta tähtää oikeudenmukaisuuteen ja hyvään."

Tämä aivan varmasti heijastuu konsulttien kohtaamiseen. On tavallaan hyvin osuvaa, että Sarasvuo ja Järvilehto pitävät ongelmana epäonnistumisen kestämistä. Sarasvuo korostaa sitä, että yrittäessä asioita epäonnistuminen ainakin silloin tällöin on väistämätöntä. Järvilehto taas korostaa, että ihminen ei ole koskaan kaikkivopa ja siksi heikkouksista ei pidä välittää niin paljoa. Että pitää sen sijaan enemmänkin "valita taistelunsa" ja välttää sitä että priorisoi tavoitteensa väärin. Järvilehdon maailmassa ihminen voi saada miljoona euroa rahaa, jos vain haluaa ja yrittää tarpeeksi. Mutta tällä priorisoinnilla on hinta ja olisi hyvä miettiä etukäteen onko miljoona arvokkaampi kuin vaikka vapaa-aika tai perhesuhteet jotka uhraa asian edestä. ; On mietittävä esimerkiksi sitä miten yksilön tavoitteet kohtaavat yhteisön tarpeet. ; Nähdäkseni epäonnistumista ei kuitenkaan nähdä näiden optimistikonsulttien käsissä täysin oikein. Se nähdään ylikorostetusti yksilöiden asiana. Kuitenkin esimerkiksi ilmapiiri on myös yhteisön asia. Kaikissa asioissa on nähdäkseni sekä rakenteellinen että yksilöllinen puoli.

Länsimaissa suhde epäonnistumiseen on yllättävänkin sosiaalinen. Mielenterveyspuolella tämä tulee melko helposti esille niillä joiden mielenterveys on järkkynyt - mutta ei ole järkkynyt liikaa. Se, mitä tapahtuu kun ihminen kuulee että sinulla on jokin ongelma on se, että he alkavat ... suhtautumaan. Tämä ei ole usein mitään vihaa tai negatiivista. Asioista ikään kuin tehdään iso numero ja epäonnistuminen nähdään jonkinalisena invaliditeettina. Saat ikään kuin luvan tehdä asiat huonommin, koska sinua säälitään. Kaikki saavutuksesi ylikehutaan koska et ole vertainen vaan joku jonka vaikeuksien rinnalla omista huolista marmattaminen tuntuisi pikkumaiselta.

Mutta sitten on tehtävä kuten Hankamäki tekee. On otettava esiin ripaus Nietzscheä. "Viittaus Nietzscheen on tässä yhteydessä paikallaan, sillä juuri hän katsoi, että länsimaisen ajattelun traaginen jako toisaalta ideaaliseen maailmaan ja toisaalta dionyysiseen aistimellis-seksuaaliseen todellisuuteen sisältää myös hulluuden eristämisen järjen vastakohdaksi sekä kieltojen kulttuurin luomisen." Tässä on minusta oleellinen teema. Kirjoitin itsekin Nietzschen apollonisen ja dionyysisen näkökulman kautta viimeksi eilen. Aiheena ei vain ollut mielenterveys vaan uskonto ja se minkälaisen uskonnonharjoittamisen kokisin mielekkääksi. (Aiheena käytin tosin Jeesusta ja hänen "munastaan". Mutta teema oli pohjimmiltaan tuo mainittu hitusen egosentrinen edellämainittu.)

Konsulttien ongelmana on filosofian historia. Etenkin kristillinen historia. Nietzschen raivo uskontoja kohtaan oli syvä. Ja sen perustassa voidaan oikeastaan nähdä se, että se tekee apolloniudesta terveyttä ja dionyysisyydestä sairautta.
1: Nietzsche kohdistaa uskontokritiikkinsä tavalla joka kohdistuu vahvistetusti lähinnä sen fundamentalistisimpiin muotoihin ja nimeää tämän kristinuskoksi. Ja tämä on ironista lähes satiirisuuden asteelle asti, koska nykyään uusateismia moititaan siitä että se on liian kreationismi-fundamentalismikriittistä ja Nietzsche on joitain sellaisia filosofisia ateisteja jotka mainitaan ikään kuin jotenkin oleellisesti Dawkinsia parempina. Tämä on juuri sitä materiaalia josta parodianvetäminen on enemmän ideologian aukikirjoittamista kuin luovaa toimintaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" kuoli.

Tässä konsultin kannalta relevanttia on se, että jos hän tuo esiin mallinsa, se on helposti konfliktissa vastaanottajan maailmankuvan kanssa. Ja tässä tilanteessa on äärimmäisenhelposti sävyjä jossa "norsunluutornin pelle tulee pitämään meitä pilkkanaan." Sillä suhteemme epäonnistumiseen on kulttuurisesti huono. Maailmankuva kritiikki korostaa vastapuolen irrationaalista minää. Maailmankuva on itsessään apolloninen projekti, ja sen ristiriitaisuuksien esilletuominen korostaa että tälläinen maailmankuva olisi absurdi, siis ytimeltään dionyysinen. Ja kuten Hankamäkeä aiemmin lainasin, tämä aihe on nykyään tabu.
1: Valtaosa skeptismin kritiikistä onkin tietynlaista. Oikeastaan tavallaan täysin käsittämätöntä - ne tuntuvat olevan jotain "ollaan mukavia toisillemme" -kirjoituksia jotka sävyttää todella omintakeinen kritisoijan asennevammaisuus. Kirjoittaja vaatii skeptikoilta mukavuutta mutta hän esittää tämän vaatimuksen kritiikkinä ja moitteena jossa ei ole mukavuutta samalla planeetallakaan. Syynä on se, että moni sekoittaa mielipidevapauden ja maailmankuvien relativismin siihen että kaikki ihmiset olisivat pohjimmiltaan apollonisia. Vaikka tietoteorian kritiikki johon relativismi nojaa itse asiassa opettaa juuri päinvastaista. Eli että me kaikki olemme dionyysisiä. "Tämä päivä" -blogissa kuvataan miten ateismikritiikki muodostuu lausumasta "epäkohteliasta" ja "ylimielistä" hyvin erikoisella tavalla. Pohjimmiltaan ateismi ja skeptismi loukkaa koska se on apollonista ja kriittistä ja se luo epäilystä ihmisten maailmankuville. Kun apollonisin keinoin paljastetaan oman näkemyksen dionyysisyys, sen apollonisuudesta pidetään kiinni ja tätä puolustetaan dionyysisellä loukkaantumisreaktiolla. Jossa oma herneen nenäänveto sekoitetaan vastapuolen loukkaavuuteen. Syynä on kyvyttömyys kestää omaa perseilyä. Ja kun tätä sulkusilmäisyyttä ja dogmaattisuutta ei tunnusteta - esimerkiksi siksi, kun oma maailmankuva nojaa avomielisyyden periaatteelle - oma suuttumus nähdään sanojan viaksi. Oma loukkaantuminen ei missään tapauksessa voi johtua omasta itsestä vaan on  pakosti vastapuolen loukkaavuutta.

Omasta apollonisuudesta ei luovuta missään tilanteessa, koska siitä on tehty nykykulttuurissa vaikeaa. Avomielisyys on tavallaan jopa määritelty kulttuurirelativistisuudessa hyväntahtoisuuden periaatteen varaan. Siinä henkenä on se, että jokainen maailmankuva on pohjimmiltaan järkevä ja rationaalinen. Tämä on äärimmäisen apolloninen projekti. Ja pidänkin periaatetta kohteliaana mutta viisautta hakevalle se on harhaanjohtava. Dionyysisyyden piilottaminen naamioidaan apollonisuuden ihanteeksi. Ja tämä on vain epärehellistä. Mikä on sinänsä yleisinhimillistä, mutta se olisi syytä tunnustaa. Ja tästä tunnustamisesta on tehty nykyisessä (moni)kulttuurissa hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta. (Ja uuskonservatiivien monokulttuuri onnistuu tässä jostain syystä vielä tätäkin huonosti, vaikka olin joskus vuosia sitten melko varma siitä, että tämä ei olisi edes mahdollista.)

Kulttuurimme suhde epäonnistumiseen on erikoinen. Se korostaa, että jokainen voi olla voittaja ja silti kukaan ei saisi hävitä. Apollonisuutta arvostetaan, mutta ei haluta noudattaa. Ja dionyysisyys kielletään koska se rinnastetaan mielenterveyden menettämiseen. Ja onnellisuus ja mielenterveys ja hyvä elämä rinnastetaan taas yhdeksi ja samaksi yllättävän vahvasti. (Lähes kaikki hyvän elämän esitykset ovat onnellisuuspuhetta joka taas on vahvasti medikalisoitua ja ytimeen on otettu nimenomaan mielenterveys.)

Epäonnistumisen kohtaamisessa on aina kaksi vihollista / haastetta ;  (1) oma ego ja (2) muiden reaktiot. Ikävää mielenterveyden järkkymisen ja muunlaisen vaikeuksien - ja tietenkin myös epäonnistumisten - kohdalla muiden sääli on ikävintä. Ikävää on myös se, että kulttuurimme on hyvin vahvasti etääntynyt narrikulttuurista. Me tykkäämme nauraa muille ja muiden epäonnistumisille, ja jos jokin toimii poikkeavalla tavalla, emme tulkitse että hän voisi avata kulttuurimme rakenteellisia lukkiutumia, vaan mieluummin ajattelemme että hän on todellisuudesta etääntynyt ja hairahtunut luuseri joka ehkä tomertuu, hankkii oikeanlaisen työn, harrastuksen ja uskonnon.

Ja tässä mielessä konsultin ongelma on se, että hänen tehtävänsä on herättää ihmisiä heissä piilevään luuseriuteen jotta he voisivat nähdä että heidän elämässään on jotain parannettavaa. Ja toisaalta konsultti itse tätä tehdessään pakottautuu jonkinlaisen eivitsejä latelevan narrin rooliin. Jolloin hän on vaarallinen hullu tai naurettava. Ja joka tapauksessa hän saa ihan liikaa palkkaa.

---

Joku voi pahastua, että en tässä korostanut konsulttien parissa olevia pseudotieteitä tai seulonut esille tieteellisesti perusteltuja psykologisia kultahippuja. Tämä tuli kuitenkin jo tässä hyvin rajatussa kulmassa turhan laajaksi tekstiksi. Jos petytte tästä niin pettykää. Paitsi ehkä joku toinen kerta jolloin ette pety. Ehkä.

Filosofia ja roskakori

Panu Raatikainen bloggasi siitä miten filosofialle viimeaikainen julkisuus ei ole ollut hyvää julkisuutta. Hän muistelee niitä aikoja jolloin "Suomalainen Filosofia" oli ylpeydenaihe. "Filosofiassa on pidetty Nobel-palkinnon vertaisena saavutuksena oman osan saamista Library of Living Philosophers -sarjassa. Tähän pieneen joukkoon on mm. Russellin, Sartren, Popperin ja Gadamerin ohella mahtunut kaksikin suomalaisfilosofia, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Jälkimmäinen on myös saanut Ruotsin Tiedeakatemian myöntämän filosofian Schock-palkinnon." Arvostus on ollut suurta. Sittemmin tilanne on muuttunut. "Suomalaisen filosofian julkisuuskuvaa hallitsevat nyt erilaiset itse itsensä (tai toinen toisensa) huippufilosofeiksi julistaneet julkkisfilosofit, joille tärkeintä tuntuu olevan julkisuuden valokeilassa paistattelu, läheiset välit poliittisen ja taloudelliseen eliittiin - ja siinä sivussa tietysti muhkean tilipussin varmistaminen itselle. Hidas ja työläs akateeminen filosofian tutkimus ja sellaisen julkaiseminen ei heitä jaksa kiinnostaa. He päinvastoin halventavat sitä toistuvasti julkisuudessa merkityksettömänä ”lillukanvarsien” tutkimisena. Nämä julkisuudessa viihtyvät filosofiset helppoheikit vertaavat itseään mielellään länsimaisen filosofian perustajahahmoon Sokrateeseen. On totta, että myöskään Sokrates ei panostanut julkaisujen kirjoittamiseen – hänhän ei tiettävästi itse kirjoittanut mitään - vaan konkreettiseen filosofian harjoittamiseen keskustelemalla ihmisten keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin sitten loppuvatkin." Himasen palkkiokohun jälkeisessä filosofiakentässä ei ole tosiaan arvostusta riittänyt. Ja tämä on ymmärrettävää.

Itse katson tämän heijastuneen kulttuuriin jossa olen itse kasvanut. Populaarifilosofian puolella mieleeni on jäänyt Ilkka Niiniluoto, älyllisesti arvostettavana ihmisenä ja filosofina. Toki minun nuoruudessani oli myös Esa Saarinen. Häntäkin pidän kunnioitettavana hahmona, vaikka hän edustaakin mainitsemiani filosofeja selkeämmin Raatikaisen moittimaa linjamaa. Enkä väitä, että nuoruuteni oli hörhöydestä vapaata. Meillä Järvenpäässä kohkattiin paikallisista UFO -havainnoista viikkotolkukka. Ja Juhan af Grahn ja Rauni-Leena Luukanen-Kilde näkyivät televisiossa. (Joka oli siihen aikaan isompi juttu kun kanavia oli vähemmän eikä ollut internettiä haaskaamassa kaduntallaajien elämää.)

Allekirjoitankin Raatikaisen ajatuksen siitä että filosofia kaipaisi ryhtiliikettä. Tosin ihmettelen, että olisko kysymys kuitenkin enemmän (a) filosofian julkisuuskuvan kiillottamisesta ja (b) medianäkyvyyskontrollista kuin varsinaisen filosofian laadun parannustarpeesta. ; Ongelmahan ei minusta ole se, että tehty filosofia olisi aina paskaa. Vaan se, että aivan kuten Luukanen-Kilde ja af Grahn saivat näkyvyyttä nuoruudessani, on heidän paikkansa näkyvyydessä saanut onnellisuushöpötys. (Ei, kaikki onnellisuusfilosofia ei ole roskaa. Mutta medianäkyvyyttä saanut onnellisuusfilosofia on.) On sääli(ttävää), että filosofian julkisuuskuva on heilahtanut positivismihypetyksestä positiivisuushypetykseksi. Ironista on, että filosofia on muuntunut Sokrateen paarmuudesta sofistiseksi valtakoneiston naamarinkirkastukseksi. Luulisi, että viisauden rakastaminen olisi jotain paljon arvokkaampaa.

Toinen surullinen piirre on se, että vaikka ongelma tiedostetaan, ihmiset usein ehdottavat korjaukseksi entistä pahempaa filosofian mädättämistä. Moni nimittäin ei koe että Himasen ongelma on populismi ja vallan nuoleskelu. He kokevat että Himasen ongelma on norsunluutornius ja he haluavat arkijärjenmukaisuutta. Nähdäkseni hyvä filosofia voi olla arkijärjenmukaisuutta, mutta se ei ole sitä välttämättä tai väistämättä. Ja tämänlaisen vaatiminen on nähdäkseni vain sitä että henkilö vaatii että vallankäyttäjien sijaan nuoleskeltaisiinkin muita ihmisiä - usein "kansalaisten" taakse nojautuu itse asiassa lausuja itse ja vielä useammin hänen maailmankuvansa viiteryhmä ja (ala)kulttuurinsa.

Toki itsekin näen että akateeminen filosofointi ja intelligentsia on itse asiassa snobbailua. "Perinne on tunnettava" ja sama ajatus on huono jos siinä ei ole sitaatteja ja viittauksia kuuluisiin filosofeihin. Tässä mielessä "hermitti" -blogin dialogi akateemisen filosofin ja korpifilosofin välillä on kuvaava. "Filosofi sanoi korpifilosofille, että sano nyt joku hyvä sitaatti! Korpifilosofi siihen sanoi, että paskat sitaateista kun tuotan ne itse! Filosofi sanoi puolestaan siihen, että ei sivistynyt ihminen puhu räävittömiä. Korpifilosofi ihmetteli sitä ja sanoi sitten, että sosiaalinen vuorovaikutus on ihmisyyden perusta! Ja tähän filosofi sanoi, että erinomainen ajatus, mutta väärin ajateltu!" Valitettavasti se paljastaa vain yhden kulman asiaan. Ja todellisuus vaatii väkisin useamman ulottuvuuden. Tässä nimittäin ero korpifilosofin ja akateemisen filosofin välille latistuu retoriseksi.

Hyvän ja huonon filosofian ero ei perimmiltään latistu sanamuotoilujen tasolle. Ryhtiliike ei ole populismia. Näiden tasojen sekoittuminen kertoo valitettavasti omaa kieltään siitä miksi nuoruudessani af Grahn sai mediatilaa. Ja miksi nykyään jokainen pseudotiede myy itseään Sokraattisena toisinajatteluna joka vastustaa norsunluutorniutta. Se, että ei tee tutkimusta vaan vetoaa ihmisten uskontoihin, uskomuksiin ja maailmankuviin, on helppoa. Todellinen filosofia ja viisaus. Se taas on vaikeaa. Siksi Sokrateskin tunnusti, että hän tiesi vain sen, että ei tiennyt mitään. Hän oli paarmana paljastamassa tämän piirteen muissakin. Tätä on aivan mahdotonta löytää onnellisuushöpötyksestä joka omituisella tasolla onnistuu luomaan sanamagiaa. Sanamagia yhdistää arkijärjen käsityskyvyn ylittävän jargonin saivarteluksi, joka tukee arkijärjen käsityskyvyn mukaisia uskomuksia. Niin että kuulija ei ymmärrä mitään vaan vaikuttuu hienoista sanoista ja saa mystisen kokemuksen jossa asiat on hienoja vaikka (oikeastaan kun) niistä ei mitään ymmärräkään. Tai parhaimmillaan teksti ymmärretään, ja ollaan vaikuttuneita siitä miten se tukee sitä mikä on jo tiedetty valmiiksi jolloin siitä ei pohjimiltaan opita yhtään mitään. Filosofia joka ei kasvata viisautta tuskin on mitään kovin hyvää filosofiaa.

Siksi minusta on hauskaa lainata Raatikaisen blogaukseen tullutta Marko Gröönroosin kommenttia filosofian hyödystä panos-hyötysuhteen kautta. "Onneksi filosofit ovat erittäin tehokkaita. Fyysikot tarvitsevat tutkimuspapereita kirjoittaakseen kynän, paperia, roskakorin ja miljoonia maksavia tutkimuslaitteita. Matemaatikotkin ovat paljon fyysikoita halvempia, he kun tarvitsevat vain kynän, paperia ja roskakorin. Filosofit ovat kuitenkin kustannustehokkaimpia, koska he tarvitsevat vain kynän ja paperia." Tässä suhteessa onnellisuusfilosofit ovat kalliita, koska he vaativat kalliita konsulttipalkkioita ja muita palkkioita. Kaltaiseni korpifilosofit ovat sen sijaan hyvin edullisia - He eivät nimittäin tarvitse kuin roskakorin.

entiteetti

Puolisoni oli huvittunut, koska hänen pelaamassaan MMORPG -pelissä on automaattinen sensuurikäytänne. Se sensuroi monia rumia sanoja aivan syystä. Kuitenkin sensuurijärjestelmässä on ennakoitu lapsellinen huumori. Tai sitten se on vain ylimalkainen. Sensuroiduksi joutuu myös esimerkiksi filosofinen käsite entiteetti (engl. entity). Sensuurijärjestelmä tunnistaa, että sanassa on kysymys enTITy ja se sensuroi sanan sopimattomana lasten ja ja lapsenmielisten pelaajien silmille.

Asian voisi ohittaa hymähdyksellä. Kuitenkin filosofiassa tehdään aika monesti käsiteanalyysiä. Joskus ideoita myös tuodaan esiin tavoilla jotka eivät ole muuta kuin etymologisia sanaleikkejä. Ja joskus sanaleikkeihin ei tarvita edes etymologista taustaa. Eero Ojanen lähestyy "Koiran filosofia" -teoksessa tätä tematiikkaa miettimällä kielikuvia kuten koirankuri ja koiruus. Vaikka sisältö on päällelliimattu, se on perusteltua jos se tuo eksistentiaalisen asian jaettavaksi. Ojanen puolustaa ratkaisuaan (s. 109) "Mutta huumori itse asiassa tavoittaa kaikkein syvimmän filosofisen totuuden eli vie meidät syvimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa sen luonteen." Siksi koirasta löytyy näkökulmaa termiin "koirankuri" katsoen.

Jos tämän ottaa lähtökohdaksi, voidaan muistaa mitä entiteetti tarkoittaa. ; Se on äärimmäisen ympäripyöreä viittaus olemassaoloon. Esimerkiksi matemaattiset abstraktiot ovat matemaattisia entiteettejä. Näin entiteetti on laajempi käsite kuin ne olemassaolon käsitteet joilta vaaditaan vaikkapa fysikaalista ulottuvuutta. Entiteetiltä ei ei oikeastaan vaadita kuin olemassaolo. Entiteetti onkin niin ympäripyöreä, että se pitää sisällään sekä oliot, että oliojoukkojen ominaisuudet.Entiteetin taustalla on latinan kielen entitas, joka taas pitää sisällään latinan sanan ens, olio.

Jos olemassaoloa lähestytään epämääräisemmillään, ja asiaa kysytään kaltaiseltani paatuneelta naturalistilta, on pakko viedä huomio eksistentialismiin. Siellä ideaalina on se, että olemassaolo (eksistenssi) on ennen olemusta (essenssi). Tämä on arvostuslausunto, joka on tiivistettynä Descartesin Cogito -oivalluksessa. On kuitenkin kenties vielä rakentavampaa tuoda tästä esimerkki Esa Saarisen nasakasti otsikoidun kirjan "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" Saarinen tuo siellä esiin Augustinuksen ajatuksia kokemisesta (s. 95-96). "Illuusiot ovat jokaiselle tuttuja - mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää? Jos illuusiot ovat joskus mahdollisia, mistä tiedämme, etteivät ne pidä meitä vankeinaan koko ajan - mistä tiedämme, että maailma ei ole illuusio? Mutta Augustinus väittää vastaan. Sillä vaikka aistini joskus valehtelevatkin, itse vaikutelmani on epäilyksetön. On siis jotain ehdottomasti totta! 'Sillä en voi ymmärtää kuinka skeptikko voisi osoittaa vääräksi ihmisen, joka sanoo "Tiedän, että tämä objekti näyttää minusta valkoiselta, tiedän että tämä ääni antaa minulle mielihyvää, tiedän että tämä maistuu minusta makealta, tiedän, että tämä tuntuu kylmältä kosketukselleni".'"

Tämä huomio on länsimaisen filosofian ymmärtämisen kannalta oleellinen. Sillä esimerkiksi skientismiä moititaan siitä että ne eivät saavuta tämänlaista ontologista varmuutta, toisin kuin subjektiiviset kokemukset. ; Kun moderni uskovainen selittää että ateisti ei voi kumota Jumalaa, hän viittaa tämänlaiseen vaikutelmatodellisuuteen eikä siihen että pitäisi tehdä tarkempia empiirisiä kokeita jotta ajatus Jumalasta voitaisiin hylätä. Objektiivisuus -käsite joka liitetään tieteeseen on induktiivista, ja induktio ei koskaan palaudu ontologisesti koskaan samalla tavalla varma kuin subjektiiviseen omaan kokemukseen viittaaminen. Voidaan jopa sanoa että äärimmäisen eksistentiaalisesti ajatellen olemassaolo, ontologia, on liitoksissa vaikutelmiin eikä siihen mitä fyysikon mittari sanoo.

Hyvin harva on toki oikeasti tätä mieltä näi tiukasti. Mutta periaatteessa jos viemme fenomenologisen ja eksistentiaalisen näkökulman aivan loppuun asti, niin pohjimmiltaan tämänlaatuinen subjektiivinen kokemusmaailma on eräässä mielessä jännittävästi sidoksissa kiinnostavuuteen ; Vaikutelma vaatii aina sen, että se on jollain tavalla tietoisen tarkkaavuuden valintakehän alla. Olemassaolo on fasinoitumista jostain, ja sen vastakohta on ignoraatio. Ja tällä on merkitystä pienen sanaleikkini kanssa.

Minä olen se,
mikä minä olen.

Jos perimmiltään se, mikä on kiinnostavaa on meille olemassa, ja tämän ulkopuolella meillä ei ole kokemusta olemassaolosta, voidaan nähdä syvä totuus siinä, että asiat joissa ei ole tissejä eivät ole olemassa. Olen jollain tavalla valmis alleviivaamaan tämän takana olevan hengen ja asenteen. Jota on hyvin vaikeaa tuoda esiin vähemmän epäkohteliaalla sanaleikillä tai analyyttisellä työkalulla. Tämä ajatus entiteettien perimmäisestä tissiluonteesta on hyvin syvällinen ja suuri totuus. Toivon, että mietit tätä syvästi. Oivalluksen hetken saatat tunnistaa fasinoituneesta tunteesta, silmien - ja mahdollisesti suunkin - levähtämisestä auki.

Maahan, pojat

Tämä on vihainen koneen matkustaja "Tämä on kyllä viimeinen
kerta kun lähden halpalentoyhtiön kyytiin."
Tämä on koneen kapteeni "Olemme putoamassa päistikkaa yli 10 km korkeudelta,
se on hyvinkin todennäköistä. Muistakaa sulkea turvavyöt!"

Agnostikoissa kiinnostusta herätää aika usein se, että heissä ikään kuin yritetään selvittää linjamaa. Että onko esimerkiksi sittenkin kristitty. Lisäksi agnostikkojen ambivalentti suhtautuminen vaikeuttaa sitä että mitä he nyt sitten tekevätkään. Nämä asenteet sekoittuvat tai ainakin ilmenevät samantapaisissa kysymyksissä.

Eräs melko yleisistä kysymystyypeistä on ajatus siitä mitä agnostikko tekee jos hän on lentokoneessa joka sattuu putoamaa. Että rukoileeko agnostikko ; Tämä tuntuu olevan usealla jonkinlainen tärkeä jakaja. Rukous on mielenkiintoinen koska se koskee oikeastaan aika käytännöllistä toimintaa, ja on hyvin konkreettista uskonelämän ilmaisua. Tämä on hyvin kaukana omasta uskontomietteestäni, joka on "enemmän abstraktia".

Kuitenkin tämänlaiset skenaariot ovat myös arvokkaita. Ne nimittäin voidaan liittää ajatuskokeiden arvokkaaseen historiaan. Ja siinä missä esimerkiksi uusateistit luultavasti väheksyvät tätä lähestymistapaa, itse pidän sitä jotenkin kuvaavana. En sitä kautta, että ne todella kuvaisivat ihmisten tekemisiä tositilanteissa, vaan siitä että mitä niihin vastaaminen kertoo. ; Siksi en pidä tämänlaisia kysymyksiä ainoastaan yrityksinä taivuttaa agnostismi olemattomaksi ajattelutavaksi joka lopulta pohjimmiltaan loksahtaa "joko ateismiksi tai uskovaisuudeksi".

Oma vastaukseni on, että en oikastaan tiedä. Se, mitä tiedän emootioista, paniikista, yllättävistä tilanteista ja vaaratilanteista - ja olen saanut tästä piiristä hitusen maistiaisia kyllä - on opetus aina ollut se, että omaa toimintaa on vaikeaa ennakoida siististi sohvalta. Ihmiset tekevät tälläisissä tilanteissa typeriäkin asioita. Tältä osin voisin sanoa että vastauksessani on kaksi osaa:
1: Näin maan päällä rukous tuntuisi jotenkin vieraalta. Tyytyisin varmasti ihan vain huutamaan.
2: Tositilanteessa rukous saattaisi kuitenkin juolahtaa mieleen. Mistä minä sen tiedän? Tälläinen vaihtoehto on ainakin teoriassa olemassa.

En tosin tiedä mitä merkitystä tällä on, koska tosiasiassa jos minulta haluaa järjetöntä toimintaa, niin sitä ei tarvitse mennä putoaviin lentokoneisiin hakemaan. ; Ei tarvita kuin se, että koneeni nettiyhteys on (erityisen) pätkivä joku päivä, niin pian huomaan kiroilevani tietokoneelle. Enkä silti oikeasti pohjimmiltani oikeasti usko että tämänlaisella koneen antropomorfistamisella on mitään (a) vaikutusta tietokoneen toiminnantason muuttumisessa, kone ei muutu tottelevaisemmaksi (b) mitään yhteyttä metafyysiseen totuuteen jossa jotenkin tiedostaisin että tietokone olisi pohjimmiltaan tietoinen. Ei se ole. Se on kasa metallia vaikka tietoisuutta ja kykyä sosiaaliseen vastavuoroisuuteen - ainakin nykyisellä teknologian tasolla.

Moni ihminen ei kuitenkaan ajattele että lentokoneonnettomuusrukouskysymys naksahtaa minulla - ja varmaan aika monella muullakin agnostikolla - juuri tämänlaiseen lokeroon. Moni tuntuu nimittäin ajattelevan hieman kuten Esa Saarinen, joka on sanonut että hän on käytännössä ateisti, mutta että hän ei mieti sitä että redusoituuko hänen tietoisuutensa ja aivotoimintansa pohjimmiltaan kvanttifysiikan ilmiöihin. Että onhan se varmasti mahdollista ja kenties tottakin, mutta hänen elämisensä kannalta tämänlaisten kysymysten kysyminen ja niinin vastaaminen ei ole mielenkiintoista.

Monikin erottaa juuri omankaltaiseni jumalamietiskelytavan juuri tälläiseksi epäkiinnostavaksi. (Minusta se taas on ainut kiinnostava.) He erottelevat metafyysisen mietinnän konkretiasta. Ja he pitävät toimintaa ihmisen elämän kannalta relevanttina. He ovat tässä suhteessa eksistentialistisempia kuin minä. Se ei ole paha asia, mutta joskus tuntuu että kun he tämänlaisella taustalla kysyvät minulta kysymyksiä, niin he pettyvät kun vastaus ei sitten noudatakaan tämän taustan haluamia vastauksia. Kysymys voi toki olla yritystä ymmärtää, mutta se voi olla samalla myös jonkinlainen lokero, jossa vastauksenkin pitäisi noudattaa kysyjän vaatimaa muotoa. Siksi on vaikeaa erottaa onko kysymys pohjimmiltaan asenteellinen vai rehellinen.

Valitan. Minulle kysymys lentokoneonnettomuusrukoilusta ei kuitenkaan ole tenttikysymys johon joku maestro voisi antaa pisteytyksen yhdestä viiteen, jotta arvioitaisiin minkä arvosanan saan elämäntaidoissa tai filosofisuudessa. Minulle se on kysymys joka kysytään minulta, ja joka koskee itseäni. Näkisin että jos kysymys ei muotoilultaan tai rakenteeltaan vastaa vastausta, se on pikemminkin niin että kysyjä saa huonot pisteet yhdestä viiteen.