Dumasin "Kolme muskettisoturia" kuvaa melko yleistä mielikuvaa kaksintaisteluista ; Se nähdään individualistisena aktiona jossa on kapinahenkeä. Kirja kuvaa voimakkaasti sitä historian aikaa jolloin kaksintaistelut olivat suosittuja, mutta laittomia.Kuitenkin aiemmin kaksintaistelut olivat paitsi lainmukaisia, myös laki.
Keskiaikaisen miekkailun kenties sävyttävin piirre on siinä, että niiden ytimessä on kaksintaistelu joka on monta astetta enemmän kuin pelkkä yksilöiden välienselvittely. Ne olivat julkinen asiantila. Kaksintaistelujen lopputuloksessa ajateltiin taustalle filosofia jossa kaksintaistelu toteutti oikeuden kaksi roolia samanaikaisesti ; Kyseessä oli sekä oikeudenistunto että tuomio. Voittaja oli siis ollut oikeassa juridisesti ja vastustajan kuolema oli samalla toimeenpantu tuomio. Todiste, oikeudenkäynti ja tuomio olivat tässä kohden kaikki samassa. (Montesquieu ei olisi innoissaan mutta hän ei ollut keskiaikana ollut vielä olemassakaan.) Tätä perinnettä oikeutettiin esimerkiksi "Raamatulla", jossa heikon Davidin ja jättimäisen Goljatin välillä ollut taistelu kertoi että Jumala suojeli ; Ajan maailmankuvalle oli luontevaa että Jumala vaikutti kaksinstaistelun lopputulokseen ja oli oikeuden puolella. ; Siksi kaksintaisteluilla oli myös seuraajia.
Kaksintaistelujen perinteeseen onkin yritetty liittää jonkinlaista reiluusastetta. Säännöt olivat hyvin paikallisia ja niissä oli paljon eroja.
1: Esimerkiksi alkuun laittamani kuva esittää tilannetta joka ohjeistaa laittamaan kaksintaistelijat siten että aurinko ei ole kummankaan heistä takana. Näin tilanne on kamppailijoille tasapuolisempi. Nykyaikainen ihminen voisi ajatella että Jumala vaikuttaisi nimenomaan jos toinen arvottaisiin selkä aurinkoa kohden ja että loppu olisi ihmisen taidoista. Keskiajalla taas ajattelutapa oli lähes päinvastainen. Jos kamppailussa esimerkiksi hajosi miekka, tämä ei suinkaan ollut Jumalallinen interventio vaan kaksintaistelu keskeytettiin ja annettiin uusi ase. ~ Jumalallisuus näkyi tietysti myös siten että joissain alueissa kaksintaistelualueet suojattiin loitsuilla joiden tarkoitus oli taistella noituutta ja vastaavia poppakonsteja vastaan. Näin estettiin Saatanan voimien interventio oikeustilanteessa ja taattiin tilanteen tasapuolisuus paitsi auringon kaltaisten konkreettisten kappaleiden, myös yliluonnollisten voimien varalta.
2: Kaksintaisteluperinteisiin liittyi myös monia hyvin omituisia piirteitä. Esimerkiksi syytetyillä oli monin paikoin lupa haastaa myös todistajia ja silminnäkijöitä kaksintaisteluun. Esimerkiksi Ranskassa oli tapauksia joissa oikeudesta selvittiinkin poistamalla todistajat, haastamalla kaikki silminnäkijät. (Kun silminnäkijää syytettiin värinteosta syytettyä kohtaan, oli asia käsiteltävä heidän välisenä riitanaan.) Asian huomioimiseen tehtiinkin jotain korjauksia, jotka voivat toki näyttää nykyajan silmissä hieman erikoisilta. Esimerkiksi lasten ja naisten todistusoikeutta rajoitettiin koska heitä ei katsottu kyvykkäiksi vastaamaan kaksintaisteluhaasteeseen jos syytetty sellaista olisi halunnut. Tälläkin kuitenkin haettiin jonkinlaista "omituista ja äijämäistä" reiluutta systeemiin. ~ Samaa kuvannee vanhempien aikojen (esimerkiksi 1400 -luvun alun) italialaiset alueet. Oli nimittäin mahdollista haastaa myös tuomari päätöksistään. Tuomareilla oli tässä kohden tosin pieni ässä hihassaan. Oli nimittäin mahdollista että tuomio oli sellainen että tuomaria syyttävä joutui taistelemaan useaa tuomaria vastaan samanaikaisesti. Ja koska lainvalvojat olivat usein vanhoja ja vielä useammin varakkaita miehiä, heillä oli varaa ottaa tähän kaksintaisteluun edustaja (champion) joka oli tietysti verevä nuori kamppailutaitoinen mies. Mutta periaatteessa Jumala olisi tietysti voinut olla laumaakin vastaan ja voittaa haastajan voittoon. (Mutta epäilemme.)
3: Monissa kulttuureissa arvostettiin paitsi voittoa, myös sitä miten se tehtiin. Voitoista haluttiin saada myös kunniaa koska ne olivat julkisia. Näin ollen heiveröisen voittaminen ei vielä välttämättä tarkoittanut kunniaa. Sen sijaan jos tämän päihitti hienolla tekniikalla, kunniaa saattoi hyvinkin saada. Tämänlaista kunniahenkeä löytyy hyvin erilaisista perinteistä ; Yhdessä perinteessä kamppailijat lähestyivät toisiaan kaukaa ja heidän oli pyöriteltävä miekkojaan samalla kun he kulkivat lähemmäs toista. Näin ollen jo kauan ennen "osumisetäisyyttä" miekalla huidottiin. Tässä perääntyminen nähtiin kunnialle huonona asiana ja kohtaaminen onkin varmasti ollut mielenkiintoisen näköistä. Mensur -perinteessä taas kunnioitettiin kamppailua jossa osoitettiin oma "damagensietokykyä", eli saatiin päihittämisen lisäksi näyttää että itse kestettiin myös iskuja.
4: Italiassa harjoitettiin aikanaan perinnettä jossa haastaja oltiin velvoitettu tekemään ensimmäinen aktiivinen hyökkäys. Haastettu toisin sanoen joutui aloittamaan kamppailunsa jonkinlaisella torjunnalla ja vastaiskulla. Nykyaikana tämä voisi tuntua jopa epäreilulta, kun haastaja saa tavallaan aloitteen. Tässä haastetavassa oli mukana myös aikaraja. Jos kamppailu kesti auringonlaskuun asti (puhutaan jo varsin pitkästä kamppailusta, parista tunnista) katsottiin että haastaja oli esittänyt haasteen, haastettu oli torjunut tämän haasteen ja siksi haaste oli väärä. Näin ollen haastaja hirtettiin.
5: Talhofferin manuaalisto onkin osittain pullollaan omituista materiaalia juuri siksi että se otti huomioon erilaisia paikallisia kamppailuperinteitä ja tilanteita ; Omituisuus on voinut olla jopa itsetarkoituksellista ; On kenties ajateltu että kaksintaistelu on tasapuolisempi jos sitä ei käydä tavanomaisilla aseilla joihin ollaan muuten harjoiteltu ja totuttu. Tällä on kenties haluttu hallita taidosta johtuvaa epäreiluutta.
Itse asiassa valtavan suuri osa keskiaikaisista manuaaleista ei käsittele oikeastaan lainkaan klassisenkaltaista itsepuolustusta. Tämä on tietysti ymmärrettävää jos huomataan että kirjojen tavoiteostaja oli ritariston jäsen ; Heillä oli tavallisesti ulkona mukanaan aseistautuneita avustajia. Lisäksi etenkin vanhempien manuaalien kohdalla on huomattava, että myöskään sodassa ritarin kuolemanriski oli yllättävän pieni. Syynä ei ollut pelkästään ritarien varustus, aseistus ja haarniskointi. Ritarin hengissäpidon takana oli myös lunnasrahaperinne. ; Sodissa oli yksinkertaisesti taloudellisesti kannattavaa kaapata ritari, pitää tämä hengissä ja kerätä tästä lunnaat. Koska varallisuuserot olivat mielettömän suuria, rikkaiden tarjoamat rahasummat olivat "tavallisen ihmisen mittapuulla" valtavia ja niiden hinnalla voitiin käytännössä turvata loppuelämä. ; Tässä mielessä kaksintaistelu on ollut merkittävä riski verrattuna moneen muuhun ritarin toimeen verrattuna. Siihen on siksi ollut syytä varustautua.
Onkin kenties omituista, että siinä missä nykyään keskitytään voimakkaasti itsepuolustusteemaan (jopa kamppailulajeissa tämä kulma on läsnä ainakin Suomessa vaikka jaottelu itsepuolustuslajeihin ja kamppailulajeihin ei tietysti olekaan aivan tuulesta temmattua) jossa ollaan rikoksen uhreja. Keskiaikana tämä kulma oli kirjoissa turha. Niissä tärkeimpänä taustana oli se, että keskityttiin reiluuden ja oikeuden toteutumisen tilanteeseen. Oletuksena on ilmeisesti ollut että kirjan hankkinut ritari on ollut hyveellinen gentleman. Tosin ainakin Fiore dei Liberin tuotannossa on kertomus myrkytettyn aseeen käytöstä, ja tässä kerrotaan että jotkut muut saattavat tehdä näin. On vaikeaa sanoa onko tämä "oletus lukijan hyveellisyydestä" ollut realisminsävyttämää itseironinen lausuma vai vilpitön toive vai molempia.
Kirjoittaja on ihmeissään etiikkakäsitysten historiasta. Mutta toisaalta ; Hänelläkin on obskurantti käsitys jonka mukaan hänkin miekkailee osittain sen vuoksi että voisi olla parempi ihminen.
