Solipsismin haaste ; Tieteenfilosofiasta, tylsyydestä ja merkityksellisestä elämästä

Filosofia nojaa käytännössä aina jonkinlaisiin argumentteihin. Näiden halutaan olevan mahdollisimman varmalla pohjalla. Eli esimerkiksi deduktiivisen päätelmän premissien halutaan olevan mahdollisimman kyseenalaistamattomia. ; Tämä tarve on epistemologian ytimessä ; Haaste siitä mitä voimme oikeastaan tietää ja miten voimme tietää. Empiristit luottavat aisteihinsa. Mutta toisaalta tiedämme, että tämä on rajallista tietoa. Loogisen positivismin jälkeen on ollut pakko hyväksyä se, että täysin metafysiikatonta objektiivista tietoa ei ole. On vain likiarvoja ja lähestymistä. Totuuden sijasta löydetään totuuden likiarvoja.

Siksi moni luottaakin logiikkaan. Esimerkiksi voimme ilman empiriistä tutkimusta tietää analyyttisiä totuuksia. Esimerkiksi sellaisia, että "Jokainen poikamies on naimaton." Meidän ei tarvitse listata poikamiehiä ja tehdä heistä kyselyä joka kysyy heidän aviosäätyään. Sillä naimattomuus on se kriteeriattribuutti jolla määritellään poikamieheksi. Mutta tosiasiassa nämäkin määritelmät ovat usein sidoksissa kokemuksiin. On pikemminkin niin että tiedämme kokemuksesta että ihmiskulttuurissa on konsepti jota kutsutaan avioliitoksi. Ja että tämä on yksi tapa luokitella ihmiset kahteen ryhmään. Ja näin ollen kriteeriattribuutti valikoituu jossain mielessä nimenomaan kokemuksen perusteella. (Tämäntapaisten erikoisuuksien vuoksi esimerkiksi raiskausfantasia on analyyttisesti katsoen oksymoroni, mutta synteettisesti katsoen naisilla on niitä usein.) Quine muistuttikin, että oikeastaan analyyttisen ja synteettisen tiedon kohdalla asiat tuppaavat sekoittumaan toisiinsa. Jako ei ole selvä.

Tämä muistutaa siitä miten Descartesin ns. cogito -oivallus on ainutlaatuinen. Analyyttinen ja synteettinen tieto voi olla jossain määrin petkutusta. Kaikki näkemämme voivat jossain mahdollisessa maailmassa ollakin harhaa, ilkeän demonin keppostelua. Erehtyminen on mahdollista niin analyyttisen kuin synteettisenkin tiedon osalta. Mutta oma tietoisuutemme takaa meille jotain jota mikään muu ei takaa. Tiedon omasta olemassaolostamme. Samoin kun havaitsemme jotain, tämä on osa kokemusmaailmaamme. Ja näin ollen ne voivat olla hallusinaatiota, mutta ne ovat olemassa ja ne merkitsevät jotain juuri meille.

Ja tästä päästään hyvin syvään filosofiseen huomioon. Minusta jos filosofiasta kannattaa tiedostaa mahdollisimman vähän (ajatuksena toki aivan naurettava) pitäisin esillä lähinnä kaksi asiaa (a) looginen positivismi epäonnistui, empiirinen tieto on likiarvoista ja (b) solipsismi on kaikista varmimmalla pohjalla oleva filosofia.

Solipsismi on filosofia, jonka mukaan ainut varma asia on se, että kokija itse on olemassa. Muiden ihmisten olemassaolosta ei sen sijaan voida olla varmoja. Kokemusmaailman ilmiöt, kuten pitkät miekat, ystävät ja Tarja Halonen ovat vain mielen sisäisiä leikkejä. Tässä nojataan varmimmasta varmimpaan tietoon, vain premisseihin jotka ovat täysin varmoja. Ja jos olet valinnut solipsistisen asenteen, mikään fakta tai tosiasia ei tule koskaan horjuttamaan näkemystäsi mitenkään. Sillä voit vaatia premisseiltä eniten. Kukaan ei kykene tarjoamaan kumousta. Ei ole mitään keinoa vakuuttaa solipsismia että minä olen täällä pitkän miekan kanssa, hänestä irrallisena olentona. ; Solipsistin näkemys on yhtä vaikeasti kumottava kuin ajatus jossa vain nykyhetki on olemassa. Että menneisyys, muistot ja kaikki muu ovat vain luotu juuri nyt ja luulemme että niillä on historia.

Minun argumenttini tässä ei ole korostaa että solipsismi olisi täydellinen filosofia. Se on pikemminkin näyte siitä, miten meidän tulisi suhtautua argumentteihin. Haemme tietyssä mielessä varmuutta ja on hyvin paha väittää että tämä olisi typerä tavoite. Se on ylevä tavoite ja vaikea haaste. Sen eteen kannattaa kyllä ponnistella. ; Sen sijaan tästä päästään "vitsiin" jota käytän silloin tällöin. Jos joku kysyy minkälainen todellisuuskäsitys minulla on, en vastaa "solipsisti". En myöskään "rationalisti". Usein viittaan sellaisiin ajatuksiin kuin "paatunut naturalisti" tai "kyyninen optimisti" tai "fundamentalistiagnostikko". Ne kuvaavat kuitenkin lähinnä jotain rajatumpaa suhdetta tiettyyn aihepiiriin. Jos minun käsketään sanoa laajin mahdollinen kanta, joka kattaa kaikki ylläolevat, vastaus on "minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen." Eli elän kuin ympäröivä todellisuus olisi tosi.

Tässä kohden korostan että solipsistit eivät ole välttämättä oikeassa. He ovat vain kritiikin ulkopuolella. Ja tämä johtuu siitä että ihmiset ovat rajallisia. Ja näiden rajojen vuoksi emme voi todistaa että oman mielemme ulkopuolella olisi jotain. Kaikki ajatukset jostain jumalisesta warrantista joka takaa aistimme ja logiikkamme ovat silmissäni lähinnä ylimielistelyä. Eli asia jota vastaan minulla ei ole mitään, paitsi silloin kun se ei ole ansaittua. Jos otamme ytimeksi realismin, jonka mukaan asiat ovat havaitsijoista riippumattomia, voi olla tarpeen viitata pragmatismiin. Charles Peirce loi käsitteen phaneron (φανερός) Hän määritti tämän seuraavalla tavalla "By the phaneron I mean the collective total of all that is in any way or in any sense present to the mind, quite regardless of whether it corresponds to any real thing or not. If you ask present when, and to whose mind, I reply that I leave these questions unanswered, never having entertained a doubt that those features of the phaneron that I have found in my mind are present at all times and to all minds." Hän siis jakoi vahvasti erikseen maailman joka on ja maailman jonka havaitsemme. Ja hän meni tässä monta askelta solipsistien puolelle, tavalla joka on "skientisteille" harvinaista. Mutta menettämättä sitä että on kaikesta parasta toimia kuten kunnon empiristi. Peirceä kiinnosti logiikka ja tieteenfilosofia.

Olen tässä samoilla kannoilla. Immersiivinen suhde todellisuuteen on kätevää ja jossain hyvin omituisessa tavassa määritellyssä hyvän elämän filosofiaa korostavassa kulmassa "tervettä". Empirismi selvästi toimii, olipa todellisuus sitten perimmiltään mitä tahansa. Luultavasti empirismin ylittävät kysymykset johtuvat siitä että ihmisellä on rajoja ja joissain tapauksissa todella tiedämme että emme tiedä. Solipsismin sisäinen eheys on tästä hyvin vahvasti sitä materiaalia jonka kohdalla tiedämme missä tietämisemme rajat menevät.

Tosiasiassa en usko, että
juuri kukaan uskoo
absoluuttiseen ihmisarvoon.
Kaikilla tuntuu olevan ehtoja
"ehdottomassa rakkaudessa".

Tästä seuraa se, mikä on itselleni tärkein rooli kaikessa filosofiassa. Se on tylsyys. Olen helposti tylsistyvää sorttia. Tämän seurauksena onkin elämänfilosofinen opetus, joka on pakko ottaa Schopenhauerin kautta. Hän sanoi "The Vanity of Existence" siitä miten tylsyys itsessään kyseenalaistaa elämisen itseisarvon "If life - the craving for which is the very essence of our being - were possessed of any positive intrinsic value, there would be no such thing as boredom at all: mere existence would satisfy us in itself, and we should want for nothing." Ja tämä huomio liittää minut siihen perinteeseen jossa mietitään onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates. Olen niitä ihmisiä joista on parempi olla onneton Sokrates. (Ja josta on tullut sellainen, sanan "onneton" monessa merkityksessä. Olen siis paitsi kärttyinen, myös jonkinlainen Sekunda Sokrates.) Kuka tahansa osaa elää, mutta tutkimaton elämä ei ole välttämättä elämisen arvoista - ja tämä tutkiminen on sitten vaikeaa.

Kaikkien temperamenttityypit eivät ole yhtä helposti pitkästyviä. Itse olen kärsimätön. Tätä tosiasiaa saattaa hämmentää se, että minulla on taipumuksena kerätä obsessioita, eli sitä että teen hyvinkin toistavia asioita uudestaan ja uudestaan. Ja että kykenen istumaan ja odottamaan vaikka kauppakeskuksessa hirvittävän pitkiä aikoja. Sillä nämä puolet selittävät lähinnä sen miksi tämä blogi on perimmiltään filosofiablogi eikä vaikka tiedeblogi tai käsityöblogi. Syynä on se, että osaan kyllä viihdyttää itseäni ilman kalliita välineitä.

Kun mietitään sitä, että kyllästyn ja pitkästyn äärimmäisen helposti, ja liitetään tämä yhteen sen kanssa että kuljen työmatkani junalla, päästään siihen että joka ikinen päivä minulla on pakotettua aikaa jona minun on oltava hereillä ja jossa minulla on äärimmäisen vähän virikkeitä ja muuta puuhaamista. Tämä olisi kestämätöntä jos olisin empiristi jonka obsessio koskisi vaikkapa sammakoita. Sammakoiden toimet vaatisivat helposti propseja. Videoaineistoa kurnuttajista, mahdollisesti eläviä yksilöitä. (Mahdollisesti pitäisi seurata niitä niiden elinympäristössä ja ekosysteemiä on varsin vaikeaa ottaa mukaan junavaunuun.) Filosofian taas voi downloadata päähän. Ei tarvitse edes kantaa kirjoja. Ja siksi en ole "ihan pragmaatikko" kuten Peirce.

Toki filosofian ongelmana on se, että joudutaan usein kohtaamaan toinen Schopenhauerin paha. Hänhän esitti että ihmisillä on kaksi haastetta "The two enemies of human happiness are pain and boredom." Mutta olen tässä mielessä irtautunut Schopenhauerin monista muista huomioista ja lainannut irtoajatuksia Nietzscheltä. Hän korosti että ponnistelu tuottaa kärsimystä ja onnistumisia. Kärsimys ei toki ole mitään sadomasokismia, jossa ne automaattisesti olisivat yhteensidottuja. Kivusta ei siis seuraa aina kasvua, onhan esimerkiksi luovuttaminen tuskaisaa mutta ei kasvattavaa. Mutta jos on kasvua on myös kipua. Ja tämä on mielestäni puolet koko asiasta.

Kenties tätä kulmaa pitää lähestyä englanninkielisellä sanaleikillä. Jos filosofian tuoma kärsimys olisi kauheaa, voitaisiin sanoa että sitä koskisi sanapari "horror - horrific". Mutta koska se on kauheaa sitä kuvaakin sanapari "terror - terrific". Monesti järkyttävät asiat ovat myös ihastuttavia asioita. Niitä joiden vuoksi perhoset iskevät pään, mahan ja tasapainoaistin sekaisin niissä teiniajan ensi-ihastuksissa. Siksi asiat ovat täynnä ihmetystä (awe). Ja näin todellisuus on kamalan ihanaa (awesomly awful). Sen vuoski elämäni on orientaation läpitunkemaa. Koska tutkimaton elämä saattaa olla elämisen arvoista, mutta siitä huolimatta se olisi helvetin tylsää.

Miksi "Majora's Mask" on niin kammottava/häiritsevä?

"The Legends of Zelda : Majora's mask" on periaatteessa lasten peli. Se on kuitenkin käsittämättömän omituinen. On oikeastaan makaaberia jos lapset pelaavat sitä. Se käsittelee mitä todennäköisimmin kuolemaa ja surun viittä vaihetta. Mutta vaikka et osaisi mitään psykologiasta ja filosofiasta, niin peli olisi silti samalla tavalla omituinen. Peli ei välttämättä paljasta kaikkea synkeyttään, mutta tietty kauheus jää jäljelle. Ja on oikeastaan hieman vaikeaa sanoa miksi. Se on visuaalisesti pelottava. Mutta siinä on ihan lasten peleihin sopivia liioiteltuja kasvoja, vihreää ruohoa ja vastaavaa. Pelissä pääelementti koskee maskeja ja maskit ovat hauskoja leikeissä. Se, että lopulta päätyy kuuhun pelaamaan lasten kanssa hippaa ei ole pelottavaa.

Paitsi että se on. Asiaa on lähestyttävä kauhun kautta. Stephen King on jakanut kauhun kolmeen osaan tavalla joka tiivistyy lyhyeen lainaukseen. "The 3 types of terror: The Gross-out: the sight of a severed head tumbling down a flight of stairs, it's when the lights go out and something green and slimy splatters against your arm. The Horror: the unnatural, spiders the size of bears, the dead waking up and walking around, it's when the lights go out and something with claws grabs you by the arm. And the last and worse one: Terror, when you come home and notice everything you own had been taken away and replaced by an exact substitute. It's when the lights go out and you feel something behind you, you hear it, you feel its breath against your ear, but when you turn around, there's nothing there..."

Jos "Majora's Mask" on kauhua, se ei ainakaan ole Gross-out eikä Horror -mallinen. Siinä on toki muumioita ja luurankoja, mutta näiden kuvaamistapa on sen verran koominen että näitä ei voi ottaa vakavasti. Terror on sitä omituista kauhun laatua jonka ytimessä ei ole irtopäät ja epäkuolleet. Tämänlaatuisessa kauhussa on esimerkiksi syy sille miksi pelleistä saa hyviä kauhuefektejä. Ja "Majora's Mask" on saavuttanut selvästi tämän tason. "Rely on Horror" -sivusto arvelee, esittää että Majora's Mask herättää kauhuntunteita kahta kautta. Sen visuaalinen ilme menee ns. uncanny valleyyn. Tämä on omituinen ihmisten mieltymys ihmisenkaltaisiin asioihin. Mutta jos ne ovat hyvin mutta eivät täysin ihmisenkaltaisia, ne järkyttävät meitä. Ja pelin aikapalkki korostaa sitä että tehtävissä on aina aikaraja. Peli mainitaan pelottavaksi vaikka sitä ei voi laskea kauhupeliksikään.

Tietyssä mielessä uncanny valleyn pelko perustuu juuri siihen että asiat ovat tavallisia mutta kuitenkin omituisia. Ne voivat olla vaarallisia. Tai eivät. Terrorin ytimessä on kognitiivinen dissonanssi, joka virittää ihmisen mielen orientaatiotilaan, tilaan jossa ollaan valppaita ja otetaan asioista selvää. Tämän vuoksi oudot hyypiöt ovat creepyjä. Tämän vuoksi ideaalikasvoista tehdyt maskit voivat olla todella häiritseviä. Maskien itse asiassa tiedetään liittyvän uncanny valleyyn.

Itse asiassa Majora's Maskissa on kaksi yhteenosuvaa elementtiä, jotka ajavat sitä vahvasti kohti uncanny valleyta. Ensimmäinen on se, että se on kuitenkin kohtuullisen vanha peli. Se on ajalta jolloin grafiikka ei ollut nykyajan silmiin vielä hirvittävän siistiä. Näin tekniset rajoitteet itsessään lähentävät "realismiin pyrkineitä" kohti uncanny valleyta. Samoin maskien valinta itsessään on jotain joka ajaa visuaalista ilmettä kohti kauhua. Luultavasti nämä valinnat on tehty tiedostaen. Mutta tämä ei ole edes välttämätöntä. Synkästä aiheesta huolimatta peli olisi voitu tehdä ilman että se olisi terrorin läpitunkema. Mutta jos valinnat on tehty tietoisesti, ne ovat hyvin tarkoituksenmukaisia. Ne tukevat tarinaa, joka sekin on melko creepy.

Hämäys

Derren Brownin "Miten mieltä hallitaan" kertoo erilaisia vippaskonsteja joilla toisia voi hallita ja hämätä. Muun muassa kysymisen voimasta. Esimerkiksi itsepuolustustilanteessa voi olla kannattavaa kysyä toiselta. Ei oikeastaan ole mitään väliä mitä kysyy. Ei ole merkitystä kysyykö sitten äidin nimeä taikka pihapuun lajia. Ihmisen mielessä kysyminen on sen verran merkittävä teko, että siihen reagoidaan automaattisesti. Tätä kautta saadaan lyhyt hämmentymisen hetki, jona voi vaikka lähteä pakoon tai tehdä mitä sitten aikookin tilanteen ratkaisemiseksi.

Miekkailukoulullani olen päädyin kokeilemaan tämän periaatteen tehoa. Harjoittelimme "puolistrukturoitua" harjoittelua, jossa harjoiteltiin tekniikkaa mutta ei siten että olisi tietty tekniikka jota pitäisi harjoitella. Ideana oli se, että lähtöasennot oli määrätty ja tästä lähtökohdasta sai sitten jatkaa. Tässä tietysti yritetään sovittaa tilanteeseen sopivaa vastatekniikkaa.

Suunnittelin lähteväni lyömään aivan tavallisesti. Valmistautumiseni johti tiettyihin pieniin asennonmuutoksiin jotka vastapuoli pyrkii lukemaan. Näin hänen liikkeistään miten hän valmistautui torjumaan sen, joten arvasin että hän sulkee linjan. Olin kuitenkin mielessäni jo sitoutunut iskuun. Siksi kysyin "Ootko sä lapista?" ja lähdin iskemään juuri siten kuin tiesin toisen tietävän minun iskevän.

Kysymys - joka sinänsä on myös osuva koska hänellä on samanlaisia intonaatioita kuin lappitaustaisella ystävälläni ja josta olen sitten vetänyt rohkeita induktiivisia arvauksia - sotki hänen ajoituksensa ja tekniikkani meni läpi. Harvoin saa sellaista lystiä, että suoraan yhdellä liikkeellä tullaan päätökseen ilman minkäänlaisen vastatekniikan läsnäoloa.

la guerre

"Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen totesi aikoinaan luennoillaan, että koska fundamentalistit eivät suostu rationaaliseen keskusteluun, ei heitä voi enää myöskään kritisoida rationaalisesti - heitä voi vain joko halveksia tai sääliä."
(Rauno Räsänen)

Thomas Hobbes kuvasi sloganissaan "Bellum omnium contra omnes." maailmaa, jossa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Yhteiskuntaa tarvittiin jotta tästä luonnontilasta päästäisiin eroon. Tätä kautta yhteiskunta on ennen kaikkea turvallisuuskysymys. Ja vasta tämän tason jälkeen päästään miettimään muita yksityiskohtia, kuten taiteita, tieteitä, kulttuuria tai käsitöitä. ; Ajatus voidaan sovittaa yhteen vaikkapa Maslown tarvehierarkian kanssa. Siinäkin vasta ravinnontarpeen ja turvallisuudentarpeiden jälkeen harrastetaan muita, hienompia, tasoja.

Ajatus sopii yhteen vaikkapa "Sarasvuo" -televisio -ohjelman tämän viikon kysymykseen joka oli koskenut lasten ruumiillista kurittamista. (Eli vitsaamista.) Korkeasti koulutetut eivät kannattaneet asiaa, mutta huonommin koulutetut kyllä. Kulttuuriero voidaan tietysti leimata tyhmyyskysymykseksi, mutta toisaalta se voi kertoa myös siitä, että tosiasiassa elämänpiirit ja konkretia jossa ollaan voi olla hyvinkin erilaista.

Hobbesin näkemystä ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti - se on hyvä ottaa sopivan vakavasti. (Mikä on erinomainen, joskin äärimmäisen ympäripyöreä ohje lähes kaikkeen.) Levinas on nähnyt, että yhteiskunta itse asiassa on juuri se, joka erottaa. Siitä on tullut turvallisuutta turvallisuuden vuoksi. "Pais raisonable" -kulttuurissa olemme säyseitä rationaalisella ja oman hyödyn tasolla. Levinasin maailmassa sotatila (la guerre) on tässä maailmassa sisäinen. Viidakkoviidakon ja asfalttiviidakon ero on siinä, että luonnontilassa konflikti on ulkoista, kun taas asfalttiviidakossa se on sisäistä. Epätäydellisyydestä eroon pääseminen johtaa Levinasin maailmassa vallitsee sotatila jossa ollaan taistelussa kaikkia vastaan. Hänestä eteenpäin, parempaa kohti, kiitävä ihminen elää juurettomuudessa.

Toki on selvää, että omassa sisäisessä maailmassa käyty yksinolon kokemus ja konflikti on aivan eri asia kuin toisia ihmisiä tappava väkivalta. Ongelmana onkin tavallaan viestintä. Sillä se, mitä viestintä tekee, on juuri sitä että ihmiset levittävät sisäistä maailmaansa kohti julkista (jopa poliittista) maailmaa. Se, mikä on joskus ollut pelkkää mielipiteenvapautta on laajentunut julkistamisvapaudeksi. Sananvapaus on laajentunut mediatilansaamisvapaudeksi. Jos puhutaan median hyporealisoitumisesta, kysymys on juuri siitä että sisäinen maailma luo itselleen kuvan todellisuudesta, ja tätä laajennetaan muiden ihmisten parille.

Elokuvassa "Crash" voidaan nähdä vastaavaa kun se kuvaa sitä miten ihmiset ovat autoissaan. Autoilukulttuurissa ihmiset eivät tungeksi kaduilla kosketusetäisyydellä. Ihmiskontaktilta on suojauduttu metallikuoreen. Ihmiset jotka pyrkivät tekemään asioita joita on nähty yhteiskuntaa rakentavaksi (kuten työpaikoille) tai yhteisöllisyyttä rakentavaksi (lomille) he jäävät jonottamaan. Ja tässä jonossa ei todellakaan pysähdytä, vaikka jono mateleekin hitaasti. Sillä toiset jonossa olevat nähdään vihollisina, eikä kanssavaikeuksissa olevina.

Voi olla erikoista että internetkeskustelu on suosittua. Se ei useimmiten ole
1: Kovin mukavaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan netissä sikamaisesti. He räyhäävät. Ja ihmiset ovat kuitenkin ihan oikeita ihmisiä eikä mitään virtualialgoritmeja. (Tai jos näin on, reptiliaanit ovat jo voittaneet.) Mika Sipuran verkkopäiväkirjaa lukiessa koin fiiliksen siitä että hän kirjoitti minun elämästäni. Jokaisesta päivästä useamman vuoden ajan. "Tänään oli paha päivä. Sain kuulla olevani huono opettaja, huono autoilija ja työyhteisön märkärupi, jolla on väärät mielipiteet, väärät ostopäätökset ja väärät arvot. Siihen univelkakooman päälle kun vielä rakensi tuppuisen flunssan, pakkaa raivostuttamaan kaikenmaailman johannakorhosten omaa erinomaisuutta korostavat syyllistävät pakinat." Pelottavinta oli, että tämäkään ei tuonut minulle sosiaalisuuden, jakamisen ja samastumisen kokemuksia. Olin miltei vihainen. Vihainen siitä, että hän on ikään kuin vieraillut paikassa jossa minä olen asunut koko ikäni. Ja jotenkin, aivan yht'äkkiä se olisi jotenkin uusi ja tärkeä asia. ; Pahinta oli se, että tämän tunteen huomaaminen itsessäni sai minut päättämään että olen taas jaloillani ja terve. Että ei ole ahedoniaa, vaan se vanha tuttu tunne-elämysmaailma! Yritin olla rakentava. Päädyin kommentoimaan jotain joka muistuttaa omaankin silmään ivalliselta tukemiselta. (Joka on tukeva, mutta ivallinen mutta tukeva.) "Älä sure, voit viettää pari vuotta pahaa kuunnellen. Kyllä siekin vielä kyynistyt. Karisee sisäinen sankaruus itse kultakin, kunhan vaan ensin kerrotaan riittävästi että ei se sankaruus ainakaan ulkoista ole." Mikä ihme minua oikein vaivaa?
2: Vielä vaikeampaa on ymmärtää miksi suuri osa ihmisistä kirjoittaa mitään, kun valtaosalla kirjoittajista ei ole oikeastaan ole (a) taitoa (b) omaa näkemystä (c) taitoa tuoda esiin suunnilleen mitään omaa tai merkityksellistä. Internet on malliesimerkki siitä, miten joka paikka voidaan tunkea täyteen turhaa tekstimassaa. Ja voin tässä tiedottaa teille, että ylenkatse aiheuttaa huolimattomuutta tai en mä nyt jaksa teille toopeille selittää mitä se aiheuttaa. Olen nimenomaan mukana prosessissa, osana sitä. En vain jaksa keksiä "halusin vain herättää keskustelua" tai "hyvä jos ajatuksia ja tunteita syntyy, sehän tarkoittaa että tekstini on onnistunut" tai "mulla on mielipiteenvapaus, älä leiki sensuristia orwellilaista totalitarismia mässynmässyn" -tyylisiä tekosyitä tehdäkseni perseilystäni jotenkin eettistä ja oikeutettua. Korostan, että minulla ei ole oikeutusta, toimintani suhde luvallisuuteenkin on lähinnä sitä että sitä ei ole suoraan kielletty joten teen sen siitä huolimatta. En luultavasti ole yksin tässä lokerossa. Siitä huolimatta että harva nostaa kättään ylös kun tähän lokeroon ilmottautuneita kysellään. - Joku voisi jopa esittää, että juuri käsien vähyys vihjaa että lokeron koko on melkoisen suuri. ; Aaron Jamesin mukaan aidointa ja syvintä kusipäisyyttä kun kuvaa juuri se, että itse kokee että omalle teolle on oikeutus. Ja että kysymys on tärkeiden asioiden puolustamisesta, kenties jopa jonkinlaisesta itsepuolustuksesta.

Levinasin huomion jälkeen ei liene vaikeaa ymmärtää miksi niin monet ihmiset ihmiset - minä mukaanlukien - kuluttaa aikaa siihen että he riitelevät, konfliktoivat, mouhottavat, valittavat, vittuilevat, tappelevat, haastavat riitaa, provosoivat - tai ovat muuten vaan egoistisia nuijia ja törpösti käyttäytyviä ihmisiä. Sotatilassa aggressio on ytimessä, ja tavallaan puheet siitä onko pohjimmiltaan kyse pelkopuheesta vai vihapuheesta on sotatilateeman hukuttamista sodankäynnin detaljeihin.

Tietotekniikka on pohjimmiltaan vain väline. Ja ihmisten koulutus ei yleensä tarjoa kovin kummaisia taitoja tietotekniikan käyttämiseen. Ja vielä vähemmän koulutuksessa panostetaan vaikkapa ilmaisutaitoihin. Netti on kiivastahtinen, joten ihmiset eivät pysähdy vaan kiitävät joko osoittamaan maailmassa olevaa epätäydellisyyttä tai korjaamaan sitä jossakussa toisessa. Ja internet on kuitenkin nopeudestaan huolimatta ainakin toistaiseksi etäinen joten se maksimoi juurettomuutta. Se on tässä mielessä ihanteellinen alusta Levinasin varoittamalle sotatilalle.
1: Pelottavimpia tässä prosessissa ovat ne ihmiset jotka ovat tiedostaneet että kysymys on sodasta. He keskittyvät voittamiseen. Vielä pelottavampia ovat ne, jotka kiistävät koko sodan olemassaolon. Ja tätä pelottavinta pelottavampaa pelottavampia ovat ne, jotka tunnistavat sodan ja irtautuvat siitä ajatellen, että tapelkoot keskenään. Sillä tässäkin on huonoja puolia. Katsotaan vaikkapa sitä, kun keskustelu on lopetettu. Jos vaikenemiseen ollaan oltu tyytyväisiä "En ole menettänyt mitään." vastaus on että "Näin varmaan on. Keskustelu ehkä on kuitenkin jotain menettänyt." Minä taas kysyn että jos viisaimmat vaikenevat, niin muut tosiaan jäävät ilman, joten teko on itsekäs aktio. Ja kun asialliset vaikenevat, jäljelle jää vain meitä idiootteja.

Siksipä ei ehkä ole ihme, miksi olen kaiken kaikkiaan pärjännyt "omalla tavallani kohtuullisen hyvin" netissä. Strategiani on hitusen outo, mutta minulle tyypillinen. Kirjoitin aikaisemmin tunteista adaptaatioina. Siellä nostin esille sen, että oma perustilani ei ole pelko, viha, uteliaisuus vaan niitä hitusen muistuttava orientaatio. Tämä on erinomainen valppaustila jos tarkoituksena on toimia "sotatilassa" jossa tila on "kaikki kaikkia vastaan". Siinä varaudutaan ja kehitetään itseä paremmaksi ilman että koskaan päästetään irti. Valppaus ja varovaisuus ei laske - ei välttämättä edes aggressiota tehdessä tai aggression alla. Se strategia ei toki ole voitokas samalla tavalla kuin aggressiiviset populistiset keinot joita voisi verrata dobermanneihin. Se ei ole saalistavan tarkka kuten terävänäköisten kotkien. Mutta jos katsotaan luonnon opetusta orientaatiosta, niin huomaamme, että pirulauta niitä oravia on vaikea napata!
1: Itse asiassa jo adaptaationäkökulma tunteisiin korostaa tätä, koska siinä tunteita katsotaan hyödyn kautta. Selviytymisnäkökulma korostaa hyvin vahvasti tilaa josta Levinas varoitti. ; Tunteissa ei ole enää kysymys autenttisuudesta, siitä kuka on, tai siitä että voidaan olla ja kohdata toisia ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa. Tässä näkökulmassa tunteet ovat väline, joita tarvitaan koska on olemassa sellaisia riesoja kuin muut ihmiset, jotka ovat ongelmia koska ollaan jonkinlaisessa sotatilassa kaikkia vastaan.

coping

"I see it all perfectly; there are two possible situations - one can either do this or that. My honest opinion and my friendly advice is this: do it or do not do it - you will regret both."
(Soren Kierkegaard)

Eilisen miekkailuharjoitusten jälkeen juttelin hieman Windsorin kanssa copingista. Esimerkiksi matkoilla ollessani olin helpottunut siitä että minun ei tarvinnut olla sosiaalinen kenenkään kanssa. Että ihmisten kanssa oleminen on, kuten asian selvästi muotoilin "demanding, but fun, but hard, but demanding." (Siis vähän kuin miekkailu.) Että oli kevyttä ilman. Kuitenkin elämäni näyttää täyttyvän nimenomaan siitä että teen asioita jotka ovat vaativia mutta raskaita mutta hauskoja. Kaikki menee siihen että jossain on ongelma. Elämäni on sitä että olen huolissani (concerned) ja miettimässä sitä miten kaikkine heikkouksineni tulen toimeen näiden haasteiden kanssa (coping). Olen ainaisessa valmistautumistilassa (orientation).

Joku voisi olla lohdullinen ja sanoa että "You don't have to worry so much." Joku toinen voisi sanoa että tämänlainen asennoituminen ei ole kovin tervettä, että "oletko harkinnut terapiaa". Joku - enemmistö - voisi sanoa että olen vaikea ihminen. Itse taas sanon, että muut ihmiset ja yhteiskunta ovat minulle vaikeita. Osittain syynä on ymmärtäminen. Tässä kohden ymmärtämättömyys on kuitenkin jotain hyvin erikoislaatuista. Kierkegaardia lainaten voisi sanoa että "People understand me so poorly that they don't even understand my complaint about them not understanding me."

Kysymys on oikeastaan siitä, että voinko ja saanko tehdä niitä asioita joita haluan tai jotka ovat itselleni luontevia. Jos en saa, olen toisten komennusvallan alla, enkä silloin tasan tarkkaan tule onnelliseksi. Jos taas käsittelen vaikeudet, saan tehdä mitä haluan enkä anna rajoitteiden estää minua. Mutta prosessi koostuu siitä että joudun taistelemaan, murskaamaan ja lannistamaan monta ihmistä. Enkä tule tästäkään onnelliseksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että minusta ei tule hevillä "runoilijaa", ainakaan siinä mielessä miten Kierkegaard asian esittää "What is a poet? An unhappy person who conceals profound anguish in his heart but whose lips are so formed that as sighs and cries pass over them they sound like beautiful music." Minusta tulee vain vihainen ja kyynistynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että elämäni ei siis ole mitään prosessia jossa oikeastaan kasvaisin miksikään persoonaksi. Haen toki asioita lähisiwan ulkopuolelta, mutta tällä ei ole hirveästi väliä, sillä ongelmani ei ole lannistuminen vaan vittuuntuminen.

Kaikki on selviämistä ja juuri missään ei ole kysymys mistään onnellisuudesta sanan oikeassa ja täydessä mielessä.

Tämä voi vetää mietteitä Nietzschen suuntaan. Se on suunnilleen ainut toivoni. Hän nimittäin vastusti esimerkiksi kristinuskoa elämälle vieraana voimana. (Toki muistakin syistä, mutta tämä on tällä hetkellä oleellista.) Hän korosti sitä että uskonto vaatii usein yksilöitä uhrautumaan väkisin muiden edestä. Ja että uskonto nimenomaan korostaa muuttavansa ihmistä tältä osin. Tämä tekee siitä elämälle vieraan, yksilöille tuhoisan. Nietzsche korosti että ihmisessä itsessään olisi jonkinlaiset elämää ylläpitävät voimat. ; Minun, näin evoluutikkona, on hyvä huomauttaa että en vedä tästä ajatuksia nihilismiin. Vaan rinnastan asian evoluutioon ja ihmisen lajinmukaiseen käytökseen. Evoluutio liittyy etiikkaan siinä että se tarjoaa keinot niin altruismiin kuin itsekkyyteenkin. Mutta se laittaa mukaan aina ehtoja. Evoluutio tukee pääasiassa hengissä selviämistä. Se tukee elämää tukevia voimia ja se on mestaroinut tämä kanssa kauan. Ihmiset jotka ideologioilla yrittävät muuttaa tätä luonnontilaa voidaan nähdä elämälle vieraiksi voimiksi.

Evoluutioteema on kannaltani kätevä, koska moni muistaa että onnellisuus ei välttämättä liity prosessiin- toisin kuin Nietzschellä jolle haasteellisuus ja onnellisuus liittyivät yhteen. Homeostaasissa pysymistä palkitaan mutta siitä poikkeaminen johtaa palauttavaan prosessiin johon voi liittyä esimerkiksi sellainen että eliö varustetaan ties miten monenlaisilla kipureseptoreilla. Uskallan sanoa että vittuuntuneisuus pitää minut elossa. Coping tarkoittaa sitä että en pane läskiksi koska haluan elää vielä huomennakin.

Too concerned.

"The trouble with the world is that the stupid are cocksure and the intelligent are full of doubt."
(Bertrand Russell)

Miekkailussa ja kaikessa itsepuolustuksen harjoittelussa on mukana paljon ruumiillista kuntoa vaativia asioita: On voimaa, kestävyyttä ja tarkkuutta. Sitä onko harjoitellut niin paljon että on riittävän voimakas, notkea ja tarkka tekemään asioita.

Mutta mukana on paljon myös psyykkisiä elementtejä. Toki moni yhdistää itsepuolustuksen harjoitteluun väkivaltaisuuden. Tämä on kuitenkin hieman valju väitös, koska tosiasiassa tilanne on simuloitu hyvin erilaiseksi verrattuna "siihen oikeaan väkivaltaan".

Eräässä mielessä voisi sanoa laajemmin että toiselle annetaan lupa tehdä tiettyjä asioita omalle ruumiilliselle koskemattomuudelle ja saadaan itse lupa tehdä jotain. Epäonnistuminen on joko omaa syytä tai sitten se määräytyy ulkopuolelta, kun harjoitellaan jotain tiettyä tekniikkaa. Tällöin roolit ovat selvät, voittaja ja häviäjä tiedetään jo ennalta.

Mentaliteetti on laajempaa. Luonne vaikuttaa siihen miten toimii. Hyvä tekniikka on toki tietyissä rajoissa, joten taitavat miekkailijat toimivat motorisesti konsistentisti. Mutta virheet paljastavat jotain. Ihmiset tekevät itselleen tyypillisiä virheitä. Osa on toki vain sattuman tuottamia tottumuksia. Mutta osa johtuu siitä että ihmisellä on jonkinlainen luonne.

Esimerkiksi kävin tänään Windsorin kanssa pientä keskustelua minulle tyypillisistä virheistä.

Isoimpia ongelmia minulla on niiden asioiden kanssa, jotka johtuvat perusluonteestani. Ja Windsor korosti näihin keskittymistä. Hän kysyi "miksi teen niin ja niin". Oma vastaukseni "Because I'm stupid and clumsy." oli väärä. Vastaus oli "You are too concerned".

Tämä sai minut miettimään moniakin asioita jotka johtuvat tästä.

Olen yksinkertaisesti pingottaja, jolla kaikella on merkitys, ja minun täytyy tietää, osata ja hallita kaikki elementit heti ja aina, ja kulutan voimavaroja ja aikaa siihen että muistan ne nopeasti. Oppimisen kannalta tehokkainta on ottaa yksi elementti kerralla mukaan. Kun teen tekniikkaa, olen samalla huolissani että toiselle ei vain varmasti käy mitään - ja teen tätä yli sen mikä on järkevää, ja tämän vuoksi uhraan tasapainoa kun katson missä toinen on. Asentoni ovat jäykkiä, koska keskityn niihin liikaa. Kun harjoittelen soolona lyöntejä, katson ympärille että siihen ei kävele kukaan vaikka ketään ei olisi metrien säteellä. Ja kun kohtaan liikkuvia kohteita, hätkyn pois tieltä ("flinch"), mikä ei ole fiksua, mutta on luonnollista koska tämä on luontainen reaktio jotka tulevat usein esille, jos on hermostunut ja ikään kuin "valmiiksi nuoralla".

Tässä kohden "luonne joka määrää virheet" liittyy vahvasti tunteisiin. Siksi, itsereflektioksi itselle ja kyylättäväksi uteliaille, liitän mukaan Paul Ekmanin tunnekäsittelystä karkean taulukon. Hänhän oli innostunut evoluutiosta ja siksi katsoi tunteita adaptaation kautta. Tämä on sinänsä optimistinen lähestymistapa, että siinä tunteista on hyötyä. Pessimistihän voisi nähdä tunteet riesana. Tästä saadaan seuraava taulukko: Yllä olevista tunteista monet ovat mukana miekkailussa. (Hekuma ehkä vähiten.) Kiinnostavaa on se, että olen "yllätys" -sarakkeessa. Sen lähellä ovat "pelko" ja "kiinnostus". "Säpsyys" on osittain turvattomuutta johtaa helposti kontrollin hakun. Tätä kautta hankitaan helposti tietoa. Tätä kautta en ole oikeastaan "tutkija" - enkä edes varovainen suojaa hakeva pelkuri - vaan enemmänkin "kokonaislaatuinen orientoituja".

On tavallaan kieroa että minun täytyy oppia ottamaan chillisti. Sillä tietynlainen "hikipingottaminen" on oikeastaan se voimavara tai ominaisuus, joka tätä blogiakin on suoltanut.

---

Toki tämä ei ole kaikki olennainen virheistä. Toinen perusvirhetyyppini on jotain jota kutsun nimellä "German mistakes", joissa jokin harjoitus muistuttaa hieman jotain jota tehdään saksalaisessa tyylissä, ja sitten teen liikaa sen mukaan. "Posta di donna" taipuu etenkin herpaantuessa "Zornhutiksi". Ja kun tehdään "parry posta frontaleen" josta jatketaan vastahyökkäyksellä päähän sivuaskeleen kanssa, teen suoraan "krumphaun" (joka pitäisi tosin tehdä käsille, eli siitä tulee vääristynyt versio.) Nämä ovat eräällä tavalla lihasmuistiroskaa. Ne saa harjoittelemalla pois, tai parasta olisi tietysti saada ne halutessaan esiin ja pois, mikä ei itse asiassa ole mahdotonta.