Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Ylösnousemus sydänkohtauksessa

Sam Parnia on kuolemisen asiantuntija. Ja filosofin silmissä mielenkiintoinen mies. Hän on tullut suurelle yleisölle tutuksi esimerkiksi lausunnoistaan joiden mukaan kuolema ei olekaan yksisuuntainen. Lääketiede kykenee siis tuottamaan kuolleistaheräämistä. Ja jos vanha sanonta esittää että riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa taikuudesta, ei riittävän edistynyttä lääketiedettä voi erottaa ihmeistä. Parnian esitykset vaikuttavat usein liioittelevilta, mutta hän on ehdottomasti hyvä tutkija jolla on myös meriittejä.

Iltalehti sitten lähti uutisoimaan Parnian tuoreimpia. Otsikointi oli varsin erikoista. Siinä korostettiin sitä miten oltiin saatu viitteitä "kuolemanjälkeisestä elämästä" - tämä laitettiin oikein otsikkoon asti. Kuitenkin kun katsotaan mitä tutkimuksessa on sanottu, on selvää että tulkinta on hyvin vaikeasti perusteltavissa. Sillä tosiasiassa sydänpysähdyksen kokeneiden potilaiden oli havaittu havaitsevan ympäristöään todenmukaisesti. "Tutkimuksessa todettiin, että sydämenpysähdyksen kärsineistä ja onnistuneesti elvytetyistä potilaista jopa 40 prosenttia kuvaili kokeneensa jonkinlaista tietoisuutta aikana, jolloin he olivat kliinisesti kuolleita." ... "Tutkijoiden mukaan potilaiden kokemukset eivät vaikuta olleen hallusinaatioita, sillä heidän kertomuksiensa perusteella potilaat kykenivät tekemään todenmukaisia havaintoja ympäristöstään myös kuolleena ollessaan." Löytö on toki mielenkiintoinen, sillä kuuluisan giljotiineihin liitetyn tarinan takana on sen verran perää että aivojen tietoisuuden on ajateltu todellakin pysyvän pystyssä ilman verenkiertoa noin 30 sekuntia. Nyt ajat vain ovat olleet paljon pidempiä. Iltalehden lisäksi esimerkiksi Telegraph on kertonut uutisoinnin suunnilleen samalla tavalla.

Toki ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on kiinnostava. Toki kiinnostavaa on myös se, miten moni käytti tätä todisteena siitä että nyt voitaisiin ohittaa koko ateismi-teismi -linjan mietintä ja siirtyä käsittelemään sitä mikä uskonto on tosi. Sillä hyvin usein sitä saa kuulla että luonnontiede ja lääketiede eivät voisi tutkia yliluonnollista ja tiede on lähtökohtaisesti rajallista ja voi vain epäonnistua elämän tärkeiden mysteerien äärellä. Ja nyt nämä samat ihmiset ovat kuitenkin innoissaan siitä että tiede on ratkaissut tämän mysteerin ja että uskonnottoman skeptikon pitäisi vaan niellä asia sellaisenaan.
1: Kenties se olisi jopa hyväksi. Kuulun siihen ihmiskunnan enemmistöön joka kärsii enemmän epätietoisuudesta kuin epämiellyttävästä varmuudesta. Mutta jonka stressityyppi ajaa nimenomaan epävarmuuden puolelle. Ei ole sattumaa että olen agnostikko ja epäonnistumiseen keskittynyt. Ja samalla olen tunnettu suuresta egostani ja kyvystäni heittäytyä varmuuteen ties missä aina jääräpäisyyteen asti.

Kuitenkin jos asiaa katsotaan vähänkin tarkemmin, ei tässä tosiasiassa ole todistettu yhtään mitään tuonpuoleisesta tai yliluonnollisesta. Itse asiassa oikeastaan ainut joka liittää nämä tilanteet yliluonnollisuuteen on vahvistusharha. On totta että tämänlaisten kokemusten ympärille on rakennettavissa tarina yliluonnollisesta. Mutta todisteeksi tämä kelpaa samaan tapaan kuin ne shamaaniaikoinani kuulemani asiat unien ja hallusinaatioiden reaalimaailmallisuudesta. (Eli hallusinaatiot eivät ole harhoja vaan portti aktuaalisiin todellisiin asioihin.) Se, että näitä tarinoita voidaan kyhätä ei tarkoita että havainto olisi evidenssiä.

Esimerkiksi aivan ilmiselvä vasta-argumentti on se, että tosiasiassa aivoissa on todellakin paljon selvittämättä. Ja näin fysikalisti kykenee selittämään että aivojen toiminnasta on nyt opittu jotain uutta. Että neuronien toiminnasta ja tietoisuuden säilymisestä tehdyt odotukset ovat olleet liian varovaisia. Että oikeasti aivojen tietoisuuden säilyminen on paljon kestävämpää kuin ennen on luultu. Tämä "naturalistisenkin tarinan olemassaolo" vihjaa siitä että "naturalismia" ei ole näillä kokemuksilla mitenkään falsifioitu.
1: Kyseinen havainto ei ole mitään missä testattaisiin kahta kilpailevaa koulukuntaa, ja josta vain toinen selviäisi. Joten tämä ei ole mitään evidenssiä jolla testattaisiin sitä että toinen teoria olisi huono ja toinen hyvä.
2: Eikä se toisaalta myöskään ole mikään yliluonnollisen falsifiointitesti : Jos kuolemanrajakokemuksia ei olisi, tai jos osuvia tietoja ei olisi havaittu, ei yliluonnollinen teoria olisi kaatunut. Joten havainto ei korroboroi, vahvista tai tue teoriaa yliluonnollisesta.
+: Koska havainto ei ole korroboraatiota yliluonnolliselle eikä evidenssiä joilla naturalismin ja supernaturalismin etuja punnittaisiin, jäljelle jää vain vahvistusharha ja tarina. Tämä tuo uskottavuutta yliluonnolliselle psykologisin, ei todisteellisin, syin. Ihminen joka haluaa uskoa yliluonnolliseen varmasti helposti menee mukaan tämänlaatuiseen.

Voisikin vihjata että Sam Parnian ammattitaito on tässä eräänlainen red herring. Se, että hän on hyvä tutkija antaa uskottavuutta sille, että tässä havaittu tietoisuuden säilyminen minuutteja sydänpysähdyksestä on uskottava. Mutta tämä ei tietysti anna tukea niille tarinankerrontatavoille jota media, siis iltalehti ja telegraph, ovat kietoneet tilanteen ympärille. : Valitettavan usein journalismissa mennään postmodernismiin, siihen että kerrotaan tarinoita joissa suhde faktoihin on ... sanotaanko kohteliaasti että ... irrallinen.

"Psychology Today" on kuvannut tätä mainiosti ottamalla esiin sen, miten Jeffrey Dahmerin ympärille on kiedottu tarina jossa kylvetään paljon rinnastuksia Hannibal Lecteriin. "Indeed, Jeffrey Dahmer has become a source of popcorn entertainment in the popular culture just like Hannibal Lecter. The news and entertainment media have blurred the distinction between reality (Dahmer) and fiction (Lecter) over the years. The two are now interchangeable in the minds of many people." Tämä on johtanut siihen että Dahmer -persoonasta on etäännytytty ja aihe on sensationalisoitunut. "The news media dehumanized and sensationalized Jeffrey Dahmer, and presented him as a stylized super predator and cannibal." Ja tämä ei ole kovin perusteltua, mutta lehdet tekevät mikä myy, eivät kirjoita sitä mikä on täysin totta ja faktuaalista. "The author E.L. Doctorow argued that “there is no longer any such thing as fiction or nonfiction, there is only narrative.” This statement is certainly true." Postmoderni Totuuden Narrativisoituminen on tätä kautta jotain joka koskee erityisesti lehdistöä.

On toki selvää että Parnian tutkimus on paljon myyvempi jos puhutaan tuonpuoleisesta. Mutta tosiasiassa tutkimuksen tieteellinen arvo on siinä että siinä on havaittu jotain joka pakottaa meitä muuttamaan näkemyksiämme. Ei siitä että fysikaalinen maailma on kaikki mitä on. Vaan siitä että miten kauan ja miten vähällä hapella aivomme voivat vähän aikaa tulla toimeen. Parnian tutkimuksen suurimmat löydöt koskivat havaitsemiskykyämme, eivät sitä onko meillä vai eikö meillä ole sielua. Mutta niin kauan kuin lehtien ostajat ovat huonoja tieteessä ja mielenfilosofiassa he ostavat mieluummin sensationalisoidun tarinan. Ja niin kauan kun he niin tekevät he palkitsevat päätoimittajia ja journalisteja siitä että he kyhäävät tarinoita sen sijaan että kertoisivat mikä siinä löydössä oli oikeasti kiinnostavaa.