Empiristin evidenssistä?

Empiristit luottavat todisteisiin. Tämä on hieman eri asia kuin se, että he luottaisivat puhtaisiin faktoihin. (Vaikka nämä kaksi ovatkin usein aika lähellä toisiaan ; Tosin monesti näyttää että Totuuteen ja puhtaisiin faktoihin luottavat ovat luottavat enemmän intuitioihinsa ja pitävät uskomiaan premissejä hyväksyttävästi tosina lähinnä siksi että he ovat sitoutuneet niihin.)

Monesti kysymys onkin siitä että jos ajatellaan evidenssiä, todennäköisyyksiä ja uskottavuuden lisääntymistä empiristin tasolla olisi tässä kohden tarjolla karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä sille miten e hyväksyttäisiin evidenssiksi näkemykselle h;
1: Ensimmäinen todennäköisyyttä koskeva näkemys sanoo yksinkertaisesti että e on evidenssiä h:lle silloin kun e nostaa todennäköisyyttä. Tässä korostetaan vertailua jossa taustalla on itse asiassa jonkinlainen tausta. Vertailua ei siis tehdä tyhjiössä vaan ikään kuin kahden maailman välillä. Verrattavan maailman kaikkia muuttujia ei tarvitse tuntea, mutta olisi hyvä jos vertailtavassa maailmassa eroaisi vain mahdollisimman vähälukuinen määrä muuttujia. (Ihanteellisesti vain yksi.) e on evidenssiä h:lle iff P(h|e&b) > P(h|b).
2: Toinen malli sanoo että e on h:n evidenssiä jos h:n ehdollinen todennäköisyys e:lle on suurempi kuin jokin uskottavuusraja k. ; e:n suuri todennäköisyys on h:n evidenssiä iff P(h|e) > k.

Tunnetietäminen

Mystikkoja, shamaaneja, fundamentalistiuskovaisia ja parapsykologeja yhdistää näkemys jossa maailma hyväksytään pelkästään sitä kautta miten ne ilmenevät heille henkilökohtaisesti. Heillä kaikilla on näkemys että "he vain tietävät".

Stephen Law huomauttaa että epistemologisesti tämänlaista näkemystä ei katsota sellaisenaan hyvällä. Hän esittää evidentialistisen tietämisen mallin jossa rationaalisuus tarkoittaa sitä että henkilöllä on oltava näkemys P, ja tämän näkemyksen on oltava totta ja lisäksi henkilöllä täytyy olla tästä tieto joka on tullut luotettavan mekanismin kautta.

"(i) P must be true
(ii) a must believe that P
(iii) A’s belief that P must be brought about by the fact that P via a reliable mechanism."

Lawn mukaan luotettava mekanismi on jokin joka tarjoaa tosia uskomuksia. Esimerkiksi appelsiinin olemassaolo on luotettavaa koska näköaisti on sama kanava joka antaa responssin jos appelsiini on pöydällä tai ei ole. Samoin näköaistin poistaminen johtaa siihen että appelsiinista saadaan tietoja toisten aistien kautta. Ja niissäkin sama aisti tarjoaa kanavan "kyllälle" ja "eille"..

Law ei suinkaan korosta että aistit olisivat täysin varmat. Joskus asiat vain koetaan väärin. Mutta kanava on luotettava. Luotettavuus on siis suuruusluokkakysymys. Absoluuttista varmuutta ei kenties saada, mutta jotkut kanavat ovat huomattavasti epävarmempia kuin toiset.
1: Luotettavuus onkin tässä hyvä käsite ; Jotain, jossa metodologia - taipumus keskittyä tutkimusaineiston käsittelytapaan, otoksen rakentamiseen, työskentelytarkkuuteen, työvälineisiin ja menetelmiin - yhdistyy lähdekritiikkiin. ~ Se, että tieto vastaa vaikkapa arkikokemusta, maailmankuvaa, intuitiota tai sitä mitä ihminen näkee, ei tässä ole yhtään niin olennaista kuin ensisilmäyksellä voisi ajatella.

Law huomauttaa että kun kanava on luotettava, se riittää. Mekanismin rakenneanalyysi ei ole välttämätöntä. Tätä kautta syntyy periaatteessa mahdollisuus siihen että psyykikolla olisi luotettava tapa nähdä. Tätä vaihtoehtoa ei voida ampua suoralta kädeltä pois. Jos psyykikko kykenee vaikka erityiskuulolla kuulemaan kuolleiden kuiskaukset, hän saa tietoa erikoista kanavaa pitkin, ja tämä on periaatteessa aivan yhtä hyvä kuin muutenkin kuulemalla. Sama koskee myös uskonnollisia kokemuksia. Shamaanit kokevat että hallusinaatiot tarjoavat luotettavaa tietoa todellisuudesta. Alvin Plantinga on kehittänyt tämän ajatuksen pohjalle erityisen Jumala -aistin.

Ongelmana on se, että kuolleiden aistimisen kohdalla periaatteessa riippuu hyvin voimakkaasti jossittelusta. Kokemisesta on matkaa siihen että asia todella on niin. Kokijan vakaumus havainnosta ei ole aina sama asia kuin havainnon varmuus ja oikeudellisuus.

Jos modernit uskovaiset lesoilevat sillä, miten tärkeää tieteellisen prosessin tärkeys on heille, ja korostavat uskonnon olennaisuutta tieteen kehitykselle, he eivät voi samalla olla tuhoamassa sen perusrakenteita. Kokeellinen varmistus on tarpeen juuri koska ei ole alun perin uskottu siihen että joku "vain tietää" ja ottaa auktoriteettiaseman ja selittää että hän tietää koska hänellä on "ainutkertainen superkyky" joka on kriitikoilta rappeutunut. Tämä johtaa tiedon mahdollisuuden katoamiseen koska kuka tahansa voi tällä tavalla väittää mitä tahansa. Mahdollisuus tietoon romahtaisi.

Itse haluaisin kuitenkin hieman irtautua Lawista.

Quinelaisena haluaisin nimittäin yksinkertaistaa jo esitettyä mallia. Tieteen historia on opettnut että menneisyydessä on ollut monia teorioita jotka ovat olleet aikanaan uskottavia. Mutta ne ovat olleet vääriä. Yllämainitun mukaan ihmisellä on silloin ollut uskomus joka on ollut epätosi. He eivät siis olisi voineet olla rationaalisia.

Näen tämänlaisen menneisyyden ihmisten halveksinnan anakronismista syntyvänä ylenkatseena. Vaikkapa flogistonteoriaan tai eetteriin uskoneet ihmiset ovat olleet rationaalisista syistä väärässä. Koska meillä ei ole varmaa tietoa siitä mikä on totta ja epätotta, edellämainitun evidentialismin kohdalla tulisi vakavia todentamisvaikeuksia. Miten varmistamme onko se totta? Tosiasiassa tieto on luotettavaa jos ja vain jos se tulee luotettavasta lähteestä. Tämä johtaisi kehäisyyteen jossa premissi 1 ja premissi 3 kiertävät kehää ; Totuudellisuus varmentaa havaintolähteen luotettavuuden ja havaintolähteen luotettavuus sen totuudellisuuden. Tosiasiassa tästä päästään eroon vain yhdistämällä premissit. Kehäisyyden sijaan puhutaan synonyymistä.

Karkeasti sanoen absoluuttinen totuusvaatimus heitetään syrjään ja tunnustetaan että meillä on vain erilaisia tiedonhankintakeinoja. Jos meillä on ylipäätään mahdollisuus saada tietoa, on meidän siksi keskityttävä siihen että jos se on mahdollista ylipäätään. Ehkä se ei ole ollenkaan mahdollisuutta, mutta jos se on on hyvä hankkia ne tiedot. Kun keskitymme tiedonhankintakeinoihin ja luotettavuuteen. ~ Ilman vakuuttamista "vain tietäminen" johtaa siihen että aivan mitä tahansa voidaan väittää tunnetasolla. Tietämisen mahdollisuus kielletään näin jo lähtökohtaisesti. Silloin ei tietysti ole mitään syytä luottaa auktoriteetteihinkaan. Voimme valita jonkun muun mestarin kuin vaikkapa herra Plantinga tai kuka tässä sitten onkaan erinomaisuuttaan ja erikoislaatuisuuttaan korostamassa.

Samalla selviää että ei ole mitään näköalapaikkaa totuuteen. Kaikessa on kysymys inhimillisestä rationaalisuudesta ja sen rajoista.

Tämän jälkeen kanavan varmistaminen onnistuu vertaamalla sitä muihin kanaviin. Quinen mukaan tämänlainen tilanne on itse aiassa ilmiselvä. Maailma on pullollaan yhteyksiä. Sillä jos havainto ei vastaa teoriaa, tulee vastaan esimerkiksi mittalaite ja sen käyttäjä. Iso määrä anomalioita pakottaa siksi ihmisen joko (a) mittalaite on epäluotettava (b) teoria on epäluotettava (c) kokeentekijä on huolimaton.

Jos tämän jälkeen kaipaamme tietoa, on selvää että me joko (a) kiellämme mittalaitteen emmekä enää käytä sitä missään kokeissa, (b) vaihdamme teoriaa ja otamme käyttöön toisen paradigman tai vähintään korjaamme teoriaa dramaattisesti. (c) Tai potkimme tiedemiehen pihalle virkavirheiden kautta.
1: Quinen mukaan jopa ajatus aistien epätäydellisyydestä on tätä kautta perusteltavissa vain sen takia että näemme unia ja osa ihmisistä hallusinoi. Havainnot ovat näyttäneet että havainnot voivat olla myös epäluotettavia. Tiedämme tämän joten tarvitsemem skeptismiä muutenkin. Koska aistit voivat antaa vääriä hälytyksiä, tiedämme että kenties myös jumala -aistissa on mahdollisesti muitakin vaihteita kuin "sokea-huono näkö-tarkka näkö". Kenties joidenkin Jumala-aistimus hallusinoi.
___1.1: Laajennus voidaan tehdä, koska analogia on tässä otettu argumentin ytimeen. Koska aistianalogiaa on sovellettu -tai itse asiassa on tehty enemmän ; Ei ole sanottu että Jumala-aisti on analoginen aistinelinten kanssa. Vaan on sanottu että se on aisti.

Tästä päästäänkin siihen perustilanteeseen, että on mahdollista - luultavasti jopa odotettavaa - että mikä tahansa näkemys johtaa siihen että vain siihen sopivia tietoja löydetään. Mutta määrä onkin jotain josta ei voida olla varmoja. Gravitaatioteoria kiinnittää huomion massaan liittyviin asioihin. Mutta jos ja vain jos massa on relevantti käsite, tulee tutkimusohjelmasta toistettavaa ja hedelmällistä. Näin ollen tutkimuksen syntyminen on itsessään jokin joka kertoo kanavan luotettavuudesta.

Näin ollen silmäaisti ja Jumala-aisti ovat aivan erilaisia. Niiden varmuus on hyvin erilainen. Kyllän ja ein saaminen, näkemysten variaatio.
1: Appelsiinin kuvaus on olennaisen samanlainen, kun taas tuonpuoleiseen näkevien lausunnot vaihtuvat uskonnosta toiseen hypättäessä dramaattisesti ja variaatiota on tarinoissa valtaisasti myös kokijayksilöiden välissä. Vaikka aisti olisi tottakin, sen havaintojen arviointi on selvästi vaikeampaa, joten se on kanavana epäluotettavampi kuin silmän tuottama. Kamera osaa tallettaa appelsiinin mutta ei psyykikon näkemää kuollutta Täti Monicaa.

Näin tilanne onkin se, että uusien välineiden varmuus pitääkin jollain tavalla perustella. Esimerkiksi enkelihavaintojen UFO -kokemusten tai henkimatkojen ainutkertaisuus muuttuu ad hoc -kiemurteluksi ; Joksikin josta kunnon tiedonrakastaja kysyy että "millä tiedät että kokemus todella on ainutkertainen, eikä väärinkäsitys. On täysin oikeutettua vaatia luotettavan kanavan kautta saadut perusteet pöytään, koska jotain kauttahan se tieto siitä ainutlaatuisuudestakn on saatu. Pelkkä tunnetasolla "minä vaan tiedän" ei riitä. Eikä riitä vaikka kuinka selittäisi että rukouksessa sai itsensä Jumalan sanomaan sensus divinitatiksen kautta asioita. Koska jos tämänlainen sallitaan, kriitikon skeptisyydestä johtuu vain supertehokkaasta totuusaistista, joka erottaa tapahtumien luotettavuutta itsestään. Kriitikko moittii tätä auktoriteettiseksi vain koska hänen oma skeptisiä kokemuksia tuottava totuusaisti on vammautunut.

Kanavan luotettavuus on aina varmistettava. Ja tämä tehdään rakentamalla jo olemassaolevaan tietoon. Toistaiseksi parapsykologia ja muut vastaavat ovat epäonnistuneet. Joku voisi selittää että asioita ei ole tutkittu. Ongelmana ei kuitenkaan ole yrityksen lyhytaikaisuus, teoriathan ovat pyörineet tuhansia vuosia. Ongelmana on se, että näistä oletuksista ei saada rakennettua tutkimusohjelmaa. Ja me tiedämme mihin tämä epäonnistuminen johtaa ; Tiedämme että ohjelmalle on annettu aikaa ja fiksuja filosofisia miehiä jotka ovat kirjoittaneet vuosituhansien varrella parasta pistäen kaikenlaista. Tämä nykytila on ollut parasta mihin he ovat kyenneet. Heillä on ollut auktoriteettia, mutta ei kykyä tarjota luotettavuutta jolla tämä auktoriteetti olisi oikeutettu.

Ongelmana ei siis ole se, että tietäisimme vielä niin vähän asiasta jota ei ole kunnolla tutkittu. Ongelmana on se, että on yritetty liikaakin ja tätä kautta tiedämme asiasta epämiellyttävän totuuden. Tiedämme epäonnistumisen kautta enemmän kuin moni haluaa myöntää. Siksi he, myöntämisen sijasta, vetoavat auktoriteettiin ja (edellämainitun tuomalla innolla) absoluuttiseen totuuteen johon kenelläkään ihmisellä ei ole näköalapaikkaa. Kenties he ovat oikeassa ja Jumala tekee "naturalismille" saman mitä happi teki flogistonille. Tämä on kuitenkin toiveajattelua, joka vaatii hedelmällisen tutkimusohjelman. Siihen asti on turha elää anakronistisessa ennalta päätetyssä onnistumisfantasiassa. Sillä siihen asti kun happiteoria tehtin ja sen avulla onnistuttiin, oli flogiston rationaalinen näkemys. Se oli silloin se juttu johon fiksun ihmisen tuli kannattaa - tai pitää turpaa kiinni ja kehittää ahkerasti sitä vaihtoehtoteoriaa kunnes sillä on jotain josta pistää sanomaa - luotettavaa sellaista aukroriteetilla boostatun sijasta - eteenpäin.

Suuri kupla

Alvin Plantingan teologiassa voidaan nähdä kaksi hyvin erilaista vaihetta. Varhaisempi vaihe näyttäytyy kirjassa "Reason and belief in God" (1983) sisältää perusargumentin, jossa hän selvästi irtautuu fundamentalistisesta teismistä. Hän kritisoi fundamentalistien tapaa lähestyä Jumalaa; He ikään kuin oikeuttavat Jumalaa vetämällä siihen johtopäätöksiä toisista uskomuksista. Vuosimallin '83 Plantingasta tämä nojaa liikaa evidentialismiin -ja hän menee sivulla 63 niin pitkälle että esittää että fundamentalistien projekti kaatuu sisäiseen ristiriitaan ; Se ei kykene täyttämään omia vaatimuksiaan ja heijastuu tätä kautta älyllisenä epärehellisyytenä. ; Plantingan mukaan fundamentalistit esittävät väitteen, jonka mukaan Uskomus on henkilölle aito perususkomus, mikäli uskomus on henkilölle itsestäänselvä, kumoamaton tai aisteille ilmeinen. Tämä väite itsessään ei kuitenkaan täytä tätä ehtoa, jolloin tämä määrittely on ristiriidassa ja irrationaalinen. Ja sen varaan evidentialistista Jumalatodistusperinnettä on rakennettu.
1: Logiikka muistuttaa itse asiassa hieman niitä argumentteja, joita on sovellettu loogisen positivismin kumoamista kohtaan (Mikä ei yllätä, koska kreationistit yrittävät tehdä Jumalasta skientismiä ja koska loogisen positivismin kumoamisargumentit oli jo keksitty, niiden soveltaminen on todennäköisempää ja helpompaa kuin aivan upouusien keksiminen. Plantinga on lukenut mies, joten tämä oli hänelle varmasti tuttua.

Ateismin sijasta varhaismallin Plantinga esittääkin toisenlaista lähestymistä jolla uskominen olisi järkevää. Hänestä uskominen oli perususkomus. Ensimmäisessä korostetaan sitä, miten teismi on järkevä perususkomus, vaikka Jumalalla ei olisi yhtään perustelua tai todistusta. Sen sijaan Plantinga vetoaa subjektiiviseen puoleen. Hän korostaa (sivu 80), miten moni kokee uskonnollisia tunteita. Näillä henkilöillä on kokemus johon viitaten he voivat yksilöinä uskoa että on olemassa vaihtoehto että nämä tunteet kenties viittaavat johonkin aitoon.

Tämä huomautus johtaa tietysti siihen, että miltei mistä tahansa asiasta saadaan tällä menettelyllä rationaalista. Plantinga yrittää kuitenkin rakentaa asialle jotain esteitä. Hän käyttää Suuri Kurpitsa -vertausta käyttäen apunaan "Tenavat" -sarjakuvassa olevaa uskoa Suuren Kurpitsan tuloon. Plantinga selittää että peruskokemus vertautuu normaaleihin aistihavaintoihin. Kun puu on edessämme, meillä on peruskokemus puusta. Mutta nurkan taakse mennessämme tilanne voi olla aivan toinen. Samoin Suuri Kurpitsa ei ilmene uskonnollisina kokemuksina sarjakuvan ulkopuolella, joten se on selvästi perusteeton. Sen sijaan kristityt kokevat syyllisyyden, armon saamisen ja muita vastaavia kokemuksia normaalissa elämässä. Näin abstrakti esimerkki ei tule kysymykseen.

Kuitenkin historiasta ja uskontojen rakenteista löytyy ilmiöitä, jotka ovat selvästi olleet yhtä hyviä perususkomuksia kuin kristinusko. On yhteisöjä joille esimerkiksi voodoo on rationaalinen perususkomus kaikilla niillä kriteereillä, joita Plantinga antaa. Itse asiassa "uuden linjan" Plantinga myöntää tämän. Plantingan "Warranted Christian Belief" (2000) kertoo sivulla 346, että voodoo on yksi perususkomus, jonka laatu on sellainen että yhteisön jäsenien on rationaalista olla sen kannattaja (ei siksi että se on evidentiaalisesti todistettu, vaan koska se on järjenmukainen ja koherentti). Tämän seuraus muuttaa koko näkemyksen aika tylsäksi, sillä jos uskovainen kertoo että kristinusko on jollain ajatteluketjulla yhtä perusteltu kuin voodoo, ateistit ja muutkin ihmiset kohauttavat olkapäitään ja sanovat "niinhän me just sanotaan. Samaa taikauskoa kaikki."

Siksi ei olekaan ihme, että kommentti löytyy "uuden Plantingan" puolelta. Sillä tässä vaiheessa hän rakentaa hyvin erilaisen lähestymistavan asiaan. Plantinga muuttaa mielipiteitään, mikä kertoo kypsyydestä. Toisaalta hän ei hylkää sitä asiaa, jonka puolesta hän on perustelunsa rakentanut, vaan heittää koko rakennelman sivuun ja alkaa puolustamaan ennen kannattamaansa asiaa eri näkökulmasta. Tämänlainen liittyy tietysti -hyvässä ja huonossa- siihen että Plantingan usko on vahva. Hyvänä on se, että hän käy kaikki tiet asian puolustamiseksi, eikä jätä projektia kesken pikkupuutteiden vuoksi. Huonona taas on se, että jos asiaa puolustaa keskenään ristiriitaisilla tavoilla, voi tilanne olla se, että lopputulema on ennaltapäätetty ja sitten kaavitaan esiin mitä tahansa joka jotenkin voisi tukea sitä.

Tässä hän on tehnyt ison paluun takasin. Sillä hän määrittelee rationaalisuuden uusiksi tavalla joka sopiikin melko hyvin yhteen juuri hänen aikaisemmin kritisoimansa fundamentalismin kanssa. (Ja luultavasti juuri tämän vuoksi fundamentalistit pitävät hänestä kovin kovasti.)
1: Tosin on "miltei pakko tehdä" huomio siitä, että itse asiassa Plantingan asenne Jumalatodistuksen painoarvolle ja mahdille tuntuu heiveröiseltä, kun sitä vertaa siihen varmuuteen mitä teologiassa on tavattu nähdä. Ennen Jumalatodistukset olivat mahtipontisempia, ne ikään kuin sulkivat muita vaihtoehtoja lujemmin pois. Ateismi oli järjetöntä ja mahdotonta, Jumala ainut vaihtoehto. Nyttemmin alan terävimmät mielet kehittelevät varsin järkeviä, mutkikkaita ja hyvin sovellettuja perusteluketjuja, joissa yritetään selittää enemmänkin sitä, että "voi olla Jumala kun sitä ei ole kumottu, joten voin uskoa siihen olematta ihan täys tomppeli". Tämä tosin myös herättää mietteitä teologisen projektin edistymisestä. Tuntuu että vuosisataiset perinteet ja terävimmät aivot ovat isosta työstä huolimatta ottaneet lähinnä takapakkia. Vakaa ateismin kumoava Jumalatodistus näyttää kulkevan kauemmas ja Jumalan rationaalisuuden puolustaminen yhä varovaisemmalta.

Uudenkin linjan Plantinga rakentaa ajattelunsa sen varaan, että hän määrittelee rationaalisuuden. Tässä rationaalisuus tarkoittaa (koherenttiuden, loogisuuden tai muiden vastaavien asioiden sijasta) siihen että näkemyksellä on tae. Tae tarkoittaa sitä, että kognitiivinen kyky joka tuottaa asianmukaisen havainnon toimiessaan ympäristössä ja tavalla jossa se toimii tehokkaasti, on taattu. Tässä mystinen kokemus ei riitä, koska täytyy ottaa huomioon harhan mahdollisuus. Selvästi tämä on hyvin kaukana siitä perususkomusnäkemyksestä, jota hän kannatti aikaisemmin.

Plantinga tarvitseekin Jumalalle aistimuksen, jonka hän saa sensus divinitatiksen kautta. Tässä hän viittaa Calvinin näkemyksiin, mutta ajatus on pyörinyt ympäriinsä (ja itse pidän sitä ensisijassa Descartesilaisena). Kun meillä on asiallinen Jumala -aisti, se oikein toimiessaan antaa oikean tuloksen. Plantingasta Teistin ei ole ristiriitaista usko että jos Jumala on olemassa, hän antaa tälläisen aistin jotta ihmiset voisivat uskoa häneen rationaalisesti. (Plantinga uskoo että ateistit kokevat Jumalan eri tavalla, koska heillä aistissa on vikaa. Tämä johtaa mielenkiintoiseen tilanteeseen. Tätä vammautumista kuitenkin tavallaan tarvitaan, jotta aistimuksen ihmiseen rakentumiseen voitaisiin uskoa vakavasti.) Lopputulos on siitä mielenkiintoinen, että Plantinga tiivistää sen (s. 191) että teismin rationaalisuutta ei voida irrottaa Jumalan olemassaolosta. Hän päätyy selittämään että ateistien uskontokritiikin ongelmana onkin se, että jos he eivät kumoa Jumalaa, he eivät tuhoa kristityn rationaalisuutta. ; Tämä argumentti on tietysti käännettävissä siten, että jos Jumalaa ei ole olemassa, ei meillä todennäköisesti ole taetta jolloin aistimukset Jumalasta ovat irrationaalisia. Näin ollen kysymystä ateismin irrationaalisuudesta ei voida toteuttaa ennen kuin ateismi on kumottu, falsifioitu, lyöty arkkuun lopulliset naulat.

Kuitenkin olennaisempaa on huomata, että Plantinga päätyy lopputulemaan, jossa päätellään että Jos Jumala on olemassa, on Teismi rationaalista, mutta hän ei itse asiassa tee mitään todistaakseen tätä "Jos" -lausetta seuraavaa asiaa. - Itse asiassa näin ei voida tehdä, koska jos Jumalan olemassaolo oletuksena tarvitaan jotta aistimus on tosi, on aistimuksen varassa tehty Jumalan päättely askel joka rakentaa kehäpäätelmän jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä. Näin ollen Plantinga rakentaa jotain, joka ei vakuuta ollenkaan erimielistä. Hän vetoaa kristittyihin sen sijaan että perustelisi miksi asia on jotenkin eikä toisin.

Omalta kohdaltani Plantinga näyttää siltä, että Teismille yritetään lähinnä tehdä oikeutusta koherentisoimalla se. Tämä toki liittyy olennaisesti siihen, onko asia perusteltu. Mutta hyvin perustelluksi se ei sitä vielä tee. Tämä itse asiassa myönnetäänkin ja kuvataan miten eri maailmankuvat rakentavat erilaisen mahdollisen tilanteen. Pluralismin sijasta voidaan esimerkiksi sanoa, että sekä ateistinen tavoite, että teistinen tavoite koherentisoivat itsensä, eikä lopullusta valintaa siitä, kumpi vaihtoehto on oikeasti parempi, voida tehdä. Ja voidaan sanoa että juuri tämä tarkoittaa sitä, että emme tiedä kummat ovat paremmin perusteltuja. Ja tämä tarkoittaa sitä, että valintaa kahden yhtä rationaalisen vaihtoehdon välillä ei voida tehdä. Joka ei tarkoita ateismia tai teismiä, vaan agnostismia. Tätä vaihtoehtoa reformoidut epistemologit eivät kovin usein mieti, mutta minä sen sijaan määrittelen hyvin perustelluksi, rationaaliseksi, juuri tällä tavalla. (Ihan sen takia että Plantingakin on määritellyt uransa varrella rationaalisuuden tietynlaiseksi, hylännyt muut vaihtoehdot, ja nämä tavat ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.) Kenties siksi, että iso osa nimen omaan teismin rationaalisuuskampanjasta on kummunnut tarpeesta olla teismin sijasta a-ateismia, ateisminvastustusta.

Making of : Sense

"Truthiness is the quality of preferring concepts or facts one wishes to be true, rather than concepts or facts known to be true."
(Steven Colbert)

Napoleonin komplekseissa muistutettiin siitä miten erikoinen suhde mielipiteellä ja perustelulla on nykymaailmassa. Mielipide on tärkeämpi kuin perustelu. Ja jotenkin se, että saa olla omaa mieltä tarkoittaa samaa kuin se, että asia jotenkin muuttuu perustellummaksi. "Onhan sitä käytetty jo argumentin korvikkeenakin, mielipiteen- ja sananvapautta. Paska näkemys saa jotenkin mystisesti taakseen uskottavuutta siitä, että sen saa sanoa." Tämä piirre on erityisesti mukana pseudotieteissä. Heillä akateeminen vapaus ja sanavapaus tarkoittaa sitä, että heidän näkemyksensä tulee olla, paitsi sallittuja, myös sellaisia että ne jotka väittävät niitä eiperustelluiksi ovat jonkinlaisia vainoajia.

Mielipidekysymyksiä pidetään erityisen tärkeinä uskontoasioissa. Niistä täytyy tietysti myös riidellä. Koska juuri mielipideasioista voi.

Uskonnolla on tässä kohden hyvin erikoinen rooli. Tästä saa hyvän kuvan katsomalla mitä Myers käsittelee McGrathin teologiaa. Myersin mukaan McGrathin kannanotto siihen onko usko sokeaa, on sitä että toisaalla väittää että asia on perusteltua ja toisaalla väittää että logiikka ja tiede ei voi ratkaista uskonkysymystä. Linkin takainen teksti kannattaa lukaista kokonaan, otan siitä esiin lähinnä yhden keskeisen teeman.

McGrathin mukaan usko kun ei ole sokeaa. McGrath kieltämättä käyttää varsin tieteeltä vaikuttavia kuvauksia kun hän esittää miten usko on sitä että maailmasta yritetään ottaa selvää puutteellisen informaation varassa parhaalla mahdollisella tavalla. Usko tekee asiat ymmärrettäväksi. Ja lisäksi uskova ottaa todellisuuden huomioon ja lopputulos on järkevä. Toisaalta McGrath on niitä ihmisiä jotka muistavat kritisoida uusateismia siitä että se yrittää tutkia Jumalaa, joka on kuitenkin tieteen ja logiikan ulkopuolinen asia. Jokin jonka ratkaisuun nämä eivät yksinkertaisesti kykene.

Myersin mukaan tässä on kyseessä epäkoherentti kikkailu. Tämä ei ole aivan huono päätelmä. Perinteisessä teologiassa kun on ollut fideistinen ja evidentialistinen linjaus. Fideistisen näkemyksen mukaan uskonto on mysteeri, jonka puolesta ei voida järkiperäisesti keskustella, eikä todistaa. Tällöin Jumala ei ole jotain joka päätellään katsomalla todisteita. Jumala on ylijärjellinen olento. Evidentialistinen puoli taas on korostanut sitä että Jumalan todistaminen on järjen kysymys. On kehitetty jumalatodistuksia, ja jopa yritetty tehdä Jumalasta tieteellinen. On selvää, että tällä jaottelulla McGrath pelaa molemmissa leireissä. Ja on selvää että nämä leirit ovat keskenään ristiriitaiset.

Kuitenkin McGrathin näkemys on "uudempi tapa". Reformoidussa epistemologiassa uskonto "makes sense". Se on eräänlainen silta näiden välissä. Tässä katsantokannassa Myersin löytämä ristiriita häivyttyy. Siinä Jumala ja Usko on enemmänkin tulkintaviitekehyksen pohjalla. Tällöin usko on eitodistamaton, mutta se liittyy todistemaailmaan.

Itse lähestyn asiaa psykologian kautta : Reformoidussa epistemologiassa usko muuttuu tunnemaailmakysymykseksi. Asia on ymmärrettävissä siten, että mielessämme on maailmankuvalliset peruskäsitykset. Kun kohtaamme siihen liittyvää aineistoa, yritämme yleensä saada sen sopimaan tähän peruskäsitykseen. Ristiriitatilanteissa sovellamme assimilaatiota, ja häivytämme ristiriidat olemattomiin.

Tästä - hyvä, kohtalainen tai ainakin jonkinlainen - esimerkki voisi olla vaikkapa fundamentalistin suhde homoseksuaalisuuteen. Hänen maailmankuvansa ytimessä on se, että hän pitää heteroseksuaalista yksiavioisuutta kaiken ytimenä ja muita tapoja maailmankuvallisesta syystä luonnottomana. Tälle vastaesimerkiksi voisi nousta Korson ankkalammen homosorsaparin, jonka touhuja olen omin silmin seurannut. Hän voi selittää että tämä on sorsien luontoa, ja ihmisen luonnollisuus ei ole sama kuin sorsan luonnollisuus. Kun ihmisistä löytyy mormonien monivaimoisuutta, hän selittää että nämä ovat perversioita, vääristymiä. Tämä esimerkki näyttää selvästi että mikään todistusaineisto tai vastaesimerkki ei voi rikkoa tätä näkemystä. Muutenhan se olisi jo tapahtunut. Perusnäkemys värittää tulkinnat, jotka esimerkiksi minun, eri maailmankuvan takaa, näyttävät naurettavilta käsienheilutteluilta.

Olennaista on huomata, että vältämme kognitiivista dissonanssia, joka vaatisi meitä luopumaan perusmaailmankuvastamme. Sillä sen kautta maailma näyttäytyy meille järkevänä. Mitä kovempi fiksaatio, sen kovemmat maailmankuvalliset silmälaput meillä on. Selittelyissäkin on olennaista se, että selitysten keksiminen - kuten vaikka se, että fundamentalisti ensin törmää mormonien tarjoamaan ongelmaan keksii ratkaisuksi että mormonit ovat perverssejä - tuntuu oppimiselta. Ja se helpottaa kognitiivista dissonanssia, jota voisi kutsua "erehdysangstiksi". Ensin vastaesimerkki on hieronut erehtymismahdollisuutta kasvoillemme, ja tätä kautta koko meidän maailmankuvamme, joka ehdottomasti "makes sense", on uhattuna. Kun tähän keksitään ratkaisu, tuntuu siltä kuin selityksen löytyminen olisi todiste siitä, että maailmankuvamme täytyy olla oikea, koska tämänlaisia selityksiä voitiin keksiä.

Quinelaisena tämä on minulle ilmiselvää. Ja sitäkin selvemmin en arvosta tämänlaisia koherentisointeja kovinkaan paljoa. Sillä sen voi tehdä aina. Näkemysverkko saadaan rakennettua minkä tahansa näkemyksen kanssa yhteensopivaksi, joten se että verkko rakentuu, ei ole mitenkään yllättävää tai hienoa. Se kertoo vain siitä että joku on viitsinyt puuhata ja kikkailla asian parissa.

Tämä tavallaan sulkee kaaren josta aloitin. McGrathin näkemyksessä uskonto "makes sense", ei tieteellisessä mielessä vaan tämäntapaisessa maailmanjäsentämismielessä. Toki hän käyttää eri termejä, jotka antavat ikään kuin kaunistellun kuvan siitä miten kaunis ja hyväksyttävä tämä kikkailu onkaan. Psykologi voisi haluta laittaa tämänlaisen asenteen jopa ongelmaksi, "kuolemansynniksi".

Onhan se toki, uskovalle itselleen. Mutta valitettavasti tässä kohden on hyvä huomata, että se tykkää purkautua maailmalle debatoinnin nimissä levitettyinä inttämisenä, jossa on selvästi kysymys siitä että ytimessä on empiiristen ilmiöiden sijasta tulkintakehys. Tämän vuosikausia toistuvan ja usein joko muuttumattoman tai sitten yhä epämääräisemmän saivartelevammaksi muuttuvamman kinaamisen merkityksellisyyttä ei saisi yhtään edes epäillä koska se on epäkohteliasta. Sillä kuten me tiedämme, mielipide ja sen kautta tehty subjektiivinen tulkintamalli ja siitä tehty aivan yhtä subjektiivinen mutta logiikan kielellä rationaaliseksi perusteluksi naamioitu koherentisointi on tärkeämpi kuin perustelu. (Tästä loppukaneetista ei mitään iskulauseita saa.)

Uskallan sanoa McGrathin merkityksellisyydestä seuraavaa ; Jos huipputeologia on todella tämänlaista, niin sen pahempi teologialle.

---

Otsikossa korostetaan sitä että "make sense" on itse asiassa varsin mielenkiintoinen sanapari. Tässä kontekstissa nimittäin järkevyys ei ole tosiasiatila, jota etsitään itsekriittisesti oma näkemys tulilinjalle ja joissa koettelut huipennetaan todisteilla, vaan järkevyys on perusoletus jonka ympärille rakennetaan työläästi jokin selittelyverkosto, jota sitten käytetään kriittisesti kaikkia niitä vastaan jotka on erimielisiä. Kirjoittajallakin on tulkintakehys, mutta hän pitää sen auktoriteettiasemaan asetettavana tai tärkeänä ilmiönä pitämistä naurettavana - ja kutsuukiin siksi itseään surrealistiksi, koska viitekehys kuitenkin ilmenee hänen elämässään monin hassunkurisin keinoin ja tavoin.

Evidentialismi tai ei mitään.

John Allen Paulos - matemaatiikkaa popularisoinut kirjailija ja Temple Universityn matematiikan professori - ollut minulle hyvin tärkeässä roolissa. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "innumerancy - Mathematical Illiteracy and its Consequences", joka käsittelee sitä miten ihmiset käsittelevät arjessa matematiikkaa intuitiolla aksioomien sijasta ja kuinka he toimivat tätä kautta hyvin väärin. Kirja oli yksi varhaisimpia skeptisiä kirjoja joita olen lukenut. Paulosin kenties suurimpia ansioitaan on se, että vaikka matematiikka on tylsää, hän ei ole. Hänen kirjoissaan on aina ripaus huumoria. Ja niissä on aina vahva skeptinen ote.

Hän on nyt myös kirjoittanut uskonnosta. Hänen kirjansa "irreligion - A Mathematician Explains Why the Arguments for God Just Don't Add Up" käsittelee jumalatodistuksia kovalla kädellä.

Kirjassa on yllättävän "kovaa huumoria", joka on paikoin jopa asiatonta. Esimerkiksi kehäpäätelmälliset todistukset saavat kuvauksen joogeista jotka ottavat itseltään suihin. Muutenkaan kirja ei ole "niin kiva" kuin voisi luulla. Verrattuna herran aikaisempaan tuotantoon se tuottaa pettymyksen. Paulosin huumorintaju ei ole ollut kirjassa parhaimmillaan.

Paulos ottaa esimerkiksi alkusyy -argumentin myllyynsä ja näyttää että se on "inconclusive". Eli sen johtopäätös älyllisestä entiteetistä ei ole sen alkuehtojen väistämätön seuraus, joka perustuu johtopäätöksen nimeämiseen. Kirja kutsuu tämänlaisia päättelyitä nimellä "logical abracadabra" .

Paulos huomauttaa kuitenkin mielenkiintoisesta asiasta. Tämä tulee sen tajuamisesta, mitä "inconclusive" tarkoittaa. Se osoittaa päättelyn riittämättömäksi. Tässä kohden seuraakin se, että ei ikään kuin voida suoraan osoittaa vastakohtaan. Eli että Jumalan olemassaolottomuudelle olisi jonkinlaisia todisteita. Hätäinen päätelmä ei osoita että tehty johtopäätös olisi automaattisesti väärä, se ei vain ole niin luotettava ja varma että siihen tulisi luottaa. Tätä kautta vaaka painuukin argumenttien osalta nimen omaan agnostismin puoleen.

Kaikki missä viitataan agnostismiin tietysti hivelee minun egoani. Mutta henkisen masturbaation jälkeen on aika siirtyä eteenpäin.

Nämä argumentit ovat yleisesti ottaen uskovat (ja teologit) kahtia jakavia:
1: On niitä jotka pitävät niitä uskonnolle välttämättöminä. He myös uskovat että todistukset ovat riittäviä. Muutenhan he eivät uskoisi Jumalaan. Heistä uskonto on rationaalisesti ja jopa empiirisesti todistettavissa että todistettu.
2: Uskovaiset eivät välitä logiikasta vaan tuntemuksista joita heillä on omassa arkielämässä. Yleisesti ottaen tämä on etenkin "akateemisten puolella" hyvin suosittu näkemys. Ja muutenkin yllättävän harva uskova ajattelee enää nykyään että jumalatodistukset olisivat uskonnolle mitenkään erityisen olennaisia.

Tätä kautta minun agnostismisuhtautumiseni absoluuttisuuden voi nähdä vesittyvän. "Oljenkortta veistämässä" tuokin tästä kohden esiin malliesimerkin ateistisesta argumentoinnista.¹ Hänen mukaansa "Tätä voisi kutsu ateistiseksi uskontoparadigmaksi, jonka ongelma on se, etteivät uskonnolliset ihmiset koe sitä omakseen. Sen tarkoituksena on esittää evidentialistinen uskontulkinta, jota voidaan sitten kritisoida metodeilla, joita uskonto ei ole koskaan myöntänyt auktoriteeteikseen. Voidaankin kysyä, miksi uskonnon tulisi todistaa pätevyytensä tieteen metodeilla?"

Omassa näkemyksessäni ateismi on nimen omaan evidentialismiin sitoutumisessa. Ateismi on tätä kautta perustelusysteemi, jossa evidentialismi antaa luvan olla rationaalinen ateisti. Mutta se sitoutuu yhteen metodiin, ja jos jollakulla on erilainen, hän voi aina sanoa että ateismin todiste on rajoittuneisuutensa vuoksi "inconclusive". Tosin tämä estää myös ateismin moittimisen, koska se vaatisi epäevidentiaalista lähestymistapaa, jota ateistit taas "eivät koe omakseen".

Uskonnon kannalta agnostismi on kuitenkin vaikeampi peruna. Sillä Jumalatodistusten kieltäminen johtaa tietotasolla olevaan suhtautumiseen jossa Jumalan esitetään olevan eitiedetty. Tässä versiossa Jumalasta ei saada propositionaalista tietoa. Eli lausuntoja kuten "Jumala on olemassa" tai "Jumala ei ole olemassa" ei voida esittää. Tässä kohden uskallan aivan suoraan "tehdä Paulosit" ja kysyä erittäin epäkohteliaasti, että tekeekö tämä valtaosan uskovaisista in facto agnostikkoja? He eivät myönnä tätä, mutta selvästi Jumalan olemassaolo on heille tiedon ulkopuolella.

Tämä on mielenkiintoinen kysymys, koska monet ateistit ovat jo aiemmin määritelleet agnostismia ateistiseksi, koska se kieltää tiedon Jumalan olemassaolosta. Asia vahvistuu siten, että ateistit ovat siirtyneet "absoluuttisesta eistä" kohti lievempiä vaihtoehtoja. Ei ole sattumaa että ateistejen bussimainoksessa sanottiin "Jumalaa ei todennäköisesti ole" . Esimerkiksi Esa Turkulainen toi esiin näkemyksen, jossa teistit tekevät täsmälleen saman virheen, jonka uskovaiset näkevät niissä ateisteissa jotka hyökkäävät jumalatodistuksia vastaan. He ampuvat vanhanaikaisesti kohti tiukkoja ateisteja ja unohtavat ne jotka vain eivät ole vakuuttuneita Jumalan olemassaolosta.

Uusateismi on syytä heittää eroon vanhasta ateismista nimen omaan sitä kautta, että esimerkiksi eksistentialistiset ateistit vain olettivat "Jumalan kuolleen" eivätkä todistaneet siitä. Ateismi oli heille lähtökohta ja hybris, joka perustui metafysiikan kieltämiseen. Uusateismi taas ei pidä Jumalaa muuta kuin epätodennäköisenä, ja se perustuu evidentialismiin joka taas vaatii enemmänkin asioiden pitämisenä yksinkertaisena ; "entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem". ~ Tiede ja usko ovat molemmat aivotoimintoja, mutta kiven kohdalla evidenssi ja tutkailu on olennaisesti eri tasolla kuin Jumalan. Tieteen kannalta havaintoketju redusoituu kiveen, Jumala taas löytyy vain ihmisten aivoista.

Teisteistä tämä ei tietysti vakuuta heitä, joten he eivät hevin anna lupaa erilaiselle ajattelusysteemille. Heistä ateistien pitäisi reagoida kaikkeen teologiaan. PZ Myersiä voidaan pitää uusateismin yhtenä äänitorvista. Hänestä on hyvä keskittyä todisteisiin : Se, että teologit kiertävät asiaa vetoamalla siihen että asiassa on valtavasti hajanaista ja keskenään erimielistäkin keskustelua vuosituhansien ajalta, ja vaatimus siitä että ateistin pitäisi reagoida niihin kaikkiin, on turhanpäiväistä. Hänestä "kaikkeen reagointi" on liian kova vaatimus. "Here, you can't criticize the core of our beliefs until you've mastered two thousand years worth of ancient documents and arcane commentary" on hänen silmissään ensi sijassa uskonnonsuojelustrategia, jossa erimielisyys hukutetaan tutustumistyöhön.

En voi olla olematta samaa mieltä. Sillä moni uskova on uskossa vähemmällä vaatimustasolla. Tietty tietomäärä joko riittää tai ei riitä. Siksi jos "väärää puuta haukutte" -lähestymistapa otettaisiin vakavasti, jokainen uskovainen joka ei ole tehnyt valtavaa tutustumistyötä ei voi sanoa olevansa uskossa, koska ei ole tutustunut läpikotaisin siihen tutkimusaineistoon. Jokin on voinut unohtua. Ja jopa teologit keskittyvät yleensä joihinkin asioihin.

Itse pidän jumalatodistuksia erittäin tärkeinä, koska olen "vähän kuin synnynnäisestikin pakotettu" systemointiin ja siihen liittyvään logiikkaan. Se, että logiikka ja evidenssi ei kuulu uskonnon ytimeen, kuten uskovaisten yleinen näkemys on, on se sama kuin rakastaisi irrationaalisuutta. Tämän tunnustamista harva uskova tekee. "Olen uskossa koska olen tyhmä ja uskonto on tyhmyyttä" on harvoin kuultu. Sen sijaan uskovaisilta kuulee usein siitä, miten huonosti ateistit ajattelevat ja miten epäloogista heidän ajattelunsa on ja miten tyhmiä ja epämoraalisia he ovat.

En sano muuta kuin "Ihmekös tuo, kun ateistien argumentointi vaaditaan linkitettäväksi uskontoon." Eli ateisti joutuu aina todistamaan näkemyksensä teologian kautta. Ja jos tätä ei tehdä, muistutetaan "oljenkortta veistämässä" -blogin tavoin siitä että näkökulma on huono. (Tässä vaiheessa alkaa olemaan jo mutkikasta nähdä onko kyseessä olkiukko vai ei.)

Olen tosin yhä sitä mieltä että ateistien argumentaatio on inconclusive. Tosin minua hieman ihmetyttää sekin, miksi en tästä huolimatta kykene suhtautumaan uskontoon kuten Niels Bohr. Hän kuulemma naulasi oven päälle hevosenkengän. Ja kun häneltä kysyttiin syytä, miksi, hän sanoi että se toimi vaikka siihen ei uskoisikaan.

---

1 Tosin oljenkorressa esitetty väite siitä että ateismi olisi hybris ei voi pitää paikkaansa. Hybrishän on, kuten mainittu se että toisilta vaaditaan "epäinhimillisiä todistuksia, mutta vain lämpimikseen ja johtaakseen harhaan - lopulta mikään todistelu ei heitä vakuuta." Ateisti voi olla vaikeuksissa joidenkin tiettyjen jumalatyyppien kohdalla. Mutta niin kauan kuin on olemassa Jumala joka voi vaikkapa materialisoitua tyhjästä huoneeseen ja tehdä ihmeitä, on havaittavissa ilmiö joka sopii evidentialistiseen maailmaan. Ateisti joutuu pakosti olemaan eihybriksessä niin kauan kuin yksikin Jumala voisi olla materiaalisessa maailmassa aktiivisesti toimiva ilmiö. Sen sijaan Jumalan kumoaminen on mahdotonta, jolloin uskonto itsessäänkin on hybris. Sellainen, joka määrittelee moraalia ja arvioi yhteiskunnan ja yksilöiden toimintaa ja toimii tätä kautta tiettyjen eturyhmien etuja ja arvomaailmaa ajaen.

Minkä nuorena oppii sen vanhana vääntää.

Kun olin lyhyempi, asuin Järvenpäässä. Siellä sain kuulla tarinan, jossa kaksi ihmistä kaapattiin avaruusalukselle, jossa heille tehtiin kokeita. Lopuksi molemmat tapettiin. Minulta kysyttiin että miksi tarina on varmasti tyhmä. Esitin tietysti heti sen, että siinä oli avaruusolentoja. Niitähän ei ole olemassa. Sain kuulla että oikea vastaus on se, että tapahtumista ei tiedettäisi, kun kuka sen jutun olisi kertonut kun kaikki ovat kuolleita.

Eli tilanne on sama minkä Jack Sparrow esittää kuullessaan "Pirates of Caribbean: Mustan Helmen kirouksessa" siitä miten "Black Pearl" kyntää paikasta paikkaan eikä jätä ketään henkiin. Sparrowia ihmetyttää se, miten tekijä tiedetään jos kaikki kuolevat?

Tässä on itse asiassa kaksi tapaa lähestyä sitä, mikä on järkevää. Minun kakarana esittämä kannanotto on yksi, sellainen joka perustuu siihen että meillä olisi tieto siitä miten todennäköisiä tietyt ilmiöt ovat. Tämä on herkkä tuntemattomille ilmiöille. Tämä näkemys on itse asiassa yksi tapa lähestyä evidentialismia : Asioiden todennäköisyys saadaan arvioitua joko suoraan "epätodennäköisiksi" tai jälkeenpäin tarkastelemalla sitä miten usein jokin asia on tapahtunut. Eli kun UFOja ei ole saatu kiikkiin, sellainen on ehkä mahdollinen mutta kovin epätodennäköinen. Eli tarina muuttuisi uskottavaksi vasta kun tulisi vaihtoehtoisia näkemyksiä.

Eli on tavallaan fiksua olla uskomatta kummituksiin, ja toimia kuten Elizabeth Swann "Mustan helmen kirouksessa". Hänen on syytä uskoa kummitustarinoihin, koska hän on yhdessä, on luurankoja ja kaikkea vastaavaa konkreettista evidenssiä joka osoittaa siihen. Tässä korostetaan sitä että absoluuttisen totuuden sijasta haetaan luotettavuutta. Eli tehdään järkeviä ja uskottavia arvioita vajavaisen tiedon perusteella. Joskus erehdytään, mutta ideana onkin tavoitella arvioita, joiden sisällä erehdytään mahdollisimman harvoin.

Toinen tapa taas on itse asiassa hienovaraisempi, ja se perustuu rajoitteiden tuntemiseen. Ratkaisuhan perustuu faktaan "kuolleet eivät tarinoi". Tässä asian todennäköisyys ei ole merkittävä. Tärkeää on se, miten asiasta on saatu tietoa, ja onko kanava luotettava. Tämä on metodologian ytimessä. Tätä kannatetaan tieteenfilosofiassa melko paljon: Tässä tiedonsaannin vaikeus ja helppous on ytimessä. Tästä saadaan hieman yllättävää tukea suosiossa oleville teorioille: Ne ovat ensimmäisiä ja uskottavimpia tutkimusohjelmia. Tätä on kuvattu jopa seuraavalla tarinalla: Jos sinulta on kotimatkallasi tipahtanut talonne ainut kotiavain tielle, mistä etsit ensin? Oikea vastaus on tietysti "katulamppujen läheltä". Ei siksi että avain todennäköisimmin putoaisi sinne tai todella olisi siellä. Vaan sen takia että jos se on tipahtanut lampun lähelle, se löytyy helposti ja nopeasti. Vasta jos lamppujen lähellä ei ole avainta, kannattaa ruveta rämpimään ja haromaan pimeydessä.

Agnostikkojen olemassaolosta ollaan epävarmoja?

Agnostikkoihin suhtaudutaan melko erikoisilla luokittelutavoilla. Siinä, missä on tavallista että määritelmä nousee aatteen seuraajien sisältä ja tämä rakentaa sekä denotaatiot että konnotaatiot määritelmään, agnostikkojen luokittelu melko helposti jätetään keskustelussa ulkopuolelle, tai jos se tunnustetaan se nivotaan yhteen.

Varhaisin agnostikon määritelmä on Thomas Huxleyn määritelmä 1880 -luvulta. Hänestä se tarkoitti sitä että Jumalan olemassaolosta ei saatu periaatteessa tietoa. Se oli mysteeri johon ei ollut ratkaisua. Syynä voi olla vaikka se, että ihmisen ajattelykyvyllä tai logiikalla on rajat.

Sisäpiiristä nostamalla saadaan tietysti "normaaleja määritelmiä". Esimerkiksi seuraavanlainen kolmikko:
1: Heikossa agnostismissa ei tiedetä Jumalan olemassaolosta, mutta ei ota kantaa voitaisiinko tietää tulevaisuudessa. Nyt ei ole riittävää tietoa käsillä jotta vastaus voitaisiin saada.
2: Vahvassa agnostismissa pidetään mahdottomana että asiaa Jumalasta voitaisiin ikinä selvittää, kysymyksen luonne on sellainen että sitä ei voida tutkia eikä asiaa tätä kautta selvittää.
___2.1: Yleensä vain tätä versiota vastaan hyökätään mm. Lewisin esittämällä argumentilla, jossa sanotaan että agnostikko esittää että hänellä on absoluuttinen tieto Jumalasta tietämisestä, hänellä on tietoa Jumalan luonteesta jolloin hän olisi sisäisesti ristiriitainen.
_____2.1.1: Ristiriita kuitenkin katoaa kun ajatellaan hieman tarkemmin. Kun agnostikko sanoo että "ei ole mitään joka voisi kertoa Jumalaa vastaan tai sen puolesta", hän ei itse asiassa väitä että hänellä on tietoa Jumalan luonteesta. Hän väittää että hänellä on tietoa logiikan rajoista. Tätä kautta tilanne vertautuu moniin logiikan rajoja tutkiviin ongelmiin, jossa tehdään tälläisiä päätelmiä. Tieto ei siis koske niinkään Jumalan luonnetta, kuin sitä mikä on logiikan ja tutkimusken ulkopuolella.
_____2.1.1: Toisaalta agnostismi käsittelee "jumalan olemassaoloa". Tämä ei tarkoita välttämättä edes sitä että Jumalan ominaisuuksissa olisi epäselvyyttä. Itse asiassa voidaan jopa esittää että jos Jumalalla on määritelmä, määritelmän mukaisen olennon olemassaoloon voidaan varsin helposti suhtautua "eitietävästi". Ja kohteen ominaisuuksiin, jotka ovat määritelmässä, ei välttämättä tarvitse olla mitään epätietoisuutta.
3: Ignosticism taas esittää että Jumalakannanotot teismiin tai ateismiin ovat merkityksettömiä niin kauan, kuin koherenttia ja kunnollista määritelmää Jumalalle ei ole. Kannanotto on siksi tyhjä ja turha.

Kaikki kolme ovat evidentialistissävytteisiä. Niissä pääasiana on se, että asiasta on saatava kunnon konkreettista tutkimusta. Tätä kautta ateismin todistaminen tarkoittaa esimerkiksi fallibilistisesta evidenssistä pitävän agnostikon mielessä Jumalan falsifiointia. Ja toisaalta Jumala olisi järkevä vasta kun voitaisiin tehdä sellainen testi jonka seurauksena Jumala todella varmasti osoitettaisiin vääräksi. Tietenkin tässä voi olla lievempiä ja ovelampiakin kannanottoja. Mutta niiden paikka ei ole tässä.

Kuitenkin useat tahot - sekä uskovaiset että ateistit - taas esittävät että agnostismi on ateismia tai ei ole sitä. Näissä kyseessä on tietysti määritelmien taistelu. Agnostikot halutaan puolelle ja vastaan aina siten kun se kullekin piirille kuuluu. Tämän jutun aiheena on siis agnostismi, ei ateismi, vaikka käsittelen asiaa sen kautta melko paljon.

Tämä liittyy olennaisesti ateismin ja agnostismin määritelmiin. Niihin liittyy tietysti melko suuria muutoksia ajassa: Esimerkiksi Humea pidettiin aikanaan ateistina, koska hän kiisti kristillisen uskonnon. Hän kuitenkin oli enemmänkin deisti, eli hän uskoi jumaluuteen joka ei sekaantunut universumin toimintaan aktiivisesti. Nykyisin laskisimme hänet selvästi uskovaiseksi. Itse asiassa jännittävä yksityiskohta on siinä että atheos tarkoitti sekä jumalatonta että jotakuta joka esitti mm. vakavaa sensuuria. Ja uskoisin että nykyisin ateismi tarkoittaa juuri eivertauskuvallista Jumalaa, joka ei ole mikään tietty yksi Jumala, vaan nimen omaan useat eri Jumalat. Tietenkin henki voi muuttua. Ja lisäksi ateismi on muuttunut enemmänkin kulttuurintutkimuksen avulla tutkittavaksi liikkeeksi. Tällöin se ei ole pelkkä yksi todellisuusasiaa käsittelevä väite, vaan on lisäksi tähän liittyvät sosiaaliset toiminnat. Tätä kautta sille voidaan saada tarkka määritelmä. Jos minun tulisi ateismi määritellä keskittyisin juuri tähän.

Melko yleinen tapa toimia on valitettavasti se, että esitetään jollain tavalla todella tarkoitushakuisia määritelmiä ateismista ja agnostismista:
1: Esimerkiksi ateismi voidaan määritellä uskoksi jossa ei uskota Luovaan ja/tai aktiiviseen toimijaJumaluuteen. Tätä kautta esimerkiksi gnostilaisuus ja muut uskonnolliset näkemykset olisivat määritelmän mukaisesti ateismia. Tässä ja muissa vastaavissa ateismi esitetään kapeassa yksityiskohtaisessa hengessä, jossa se sidotaan käytännössä monoteistiseen kristinuskoon, juutalaisuuteen ja Islaminuskoon. Tässä esimerkiksi monet luonnonuskonnot vain "unohdetaan" määritelmästä ulos. Tämä on imperialistinen määritelmä: Se kesittää juuri tietyn uskonnon ydinkohdaksi. Tässä kohden on erityisen tärkeää huomata, että tässä agnostismi on määritelty siksi, että ei tiedä onko Jumalia. Agnostikko voi sen sijaan olla aivan varma että jokin Jumala on väärä. Tämä rajaus jättää aikalailla valtavan määrän Jumalia jotka "voivat olla". Samoin ateismikaan ei tarkoita missään tapauksessa "ei usko tähän tiettyyn uskontoon", koska tosiasiassa tällöin kaikki uskovaiset olisivat ateisteja eri Jumalille. Ateisti vetäisi sen vain monoteistejen kohdalla yhtä Jumalaa pidemmälle. Hindu tuskin kuitenkaan on ateisti.
2: Toisaalta Jumaluuden määritelmät voidaan laajentaa maksimaaliseksi. Tällöin esimerkiksi voidaan esittää että jos pitää Jumalaa kätevänä ja hyödyllisenä vertauksena, joka liittää antropomorfistisessa muodossa kannanottoja moraalista ja muista asioista. Tällöin Jumala on kuitenkin vertauskuva, enkä usko että (1) Uskovat olisivat mitenkään uskomassa että uskon kohde on vain vertauskuva. (2) Ateistit olisivat kieltämässä jotain vertauskuvaa. Ainakin heille kyseessä on todellisuuskysymys, jolloin Jumala joka on vain vertauskuva on ateisteista "ihan sopiva". Toinen yleinen tapa on määrittää ateismi "pyhän" kieltämiseksi ja sitten määrittää pyhä mahdollisimman laajasti. Tällöin ateismi tarkoittaa sitä että mitään ei pidä tärkeänä, ei ole mitään sellaista asiaa jota ei voisi loukata. Valitettavasti tämän pyhän määrittelyn mukana esitetään että jos ateisti pitää tärkeänä että hänen läskeistään ei haukuta, hänen ulkonäkönsä on hänelle "pyhä". Harva ateisti itse määrittelee tässä "pyhänpoistomallissa" aivan tälläiseksi. Silloin voidaan vain ihmetellä, että keitä tämä määritelmä tarkalleen ottaen tarkoittaa ja onko itse asiassa ainuttakaan tämän määritelmän mukaista ateistia missään.

Ja tästä alustuksesta päästään varsinaiseen asiaan. Nimittäin siihen, että agnostikkojen kohdalla toteutuvat kaikki jo mainitut ateistien määrittelyjen erikoisuudet. Ja vielä yksi lisää.

Pelikenttä rajataan tahallaan keinotekoisilta maistuvilla määritelmillä: Tämä on näkemys jossa a-teismi määritetään yksinkertaisesti Jumalauskon negaatioksi. Eli teisti uskoo ja a-teisti ei täytä teistin märitelmää.Tätä kautta päästään fundamentalistikristillisyydelle tyypilliseen asetelmaan, jossa joko ollaan kunnolla uskossa tai sitten ollaan pahuutta, joka voidaan nimetä vaikka "uskon puutteeksi". Myös ateistit pitävät tästä tavasta toimia. Syykin vaikuttaa olevan sama. Se merkittää sitä että taistelulinjat on vedetty eksaktisti, ja kaikki pakotetaan tätä kautta jollekin puolelle. Tällöin toteutuu tilanne samanaikaisesti pätee sekä "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" ja "jos et ole meitä vastaan, olet meidän puolellamme". Tästä seuraa se, että neutraali osapuoli on sätkynukke, jota "hylätään ja halataan" aina kun se sopii omalle sanomalle. Tätä kautta heihin voidaan vedota kun haetaan vaikka vaikutusvaltaa, onhan (ei vastaan joten puolella) "seuraajia näin ja näin monta". Mutta kun asema on saatu, ei niiden kanssa tarvitse jakaa, kun (ei puolesta joten vastaan) "ei ole kunnolla".

Tämänkaltaiselle ilmiölle löytyy mukava nimitys politiikan maailmasta: revanchism. Se liittyy politiikassa yleensä jonkun alueen hallintaan. Jostain alueesta on kiistaa ja se joko halutaan valloittaa takaisin tai valloittaa jokin alue itselle, koska sille nähdään jokin vastaava oikeutus. Siinä kiistellään maasta aika voimakkaasti. Seurauksena kisaajille muodostuu vahva joukkuehenki, ja toisen ryhmän vastustus. Ilmiö paitsi rakentuu sisäisille ryhmille, alueesta kiistely myös vahvistaa niitä. Asia nähdään tärkeänä, ja jos se ei ole tärkeä , siitä tehdään tärkeä ryhmäidentiteetin kautta.

Onhan se varmaan totta, että agnostikkoja voi olla vaikeaa ottaa huomioon, kun Jumalauskolla on pitkät perinteet ja määritellyn ateismin juuretkin voidaan seurata Kreikkaan asti. Kun taas agnostismi määritelmänä on varsin tuoretta perua. Mutta luulisi että määritelmät olisivat tuossa reippaan 130 vuoden jälkeen määritelmään olisi jo totuttu. Etenkin kun on mahdollista että agnostikkoja, eli "Jumalasta? en osaa sanoa" -korttia heitteleviä, on ollut liikenteessä ennen kuin asenne on nimetty.

Taikamies ei kuseta! Ei voi?

Teologiassa todisteiden suhde Jumalaan on ollut monenlainen:
1: Evidentialistisen näkemyksen mukaan kaikkien uskomusten tulee perustua evidenssiin; ilman kelvollisia todisteita uskomus ei ole rationaalinen ja oikeutettu. Tämä tarkoittaa sitä että Jumalalle esitetään argumentteja jotta voitaisiin uskoa.
___1.1: Vahvan evidentialismin kannattajat ovat sitä mieltä että Jumalan olemassaolon puolesta voidaan argumentoida pitävästi, eli että jokaisen rationaalisen ihmisen tulisi vakuuttua tästä. Esimerkiksi Richard Swinburne on sitä mieltä että Jumalahypoteesi selittää parhaiten muun muassa universumin, ihmisen ja eläinkunnan olemassaolon joka tarkoittaa sitä että teismi on todennäköisempi vaihtoehto kuin mikään sen vaihtoehdoista.
___1.2: Heikon evidentialismin edustajista Jumalan olemassaolosta ei voida laatia todistusta, joka vakuuttaisi kaikki. Heille tärkeää on uskonnollisten käsitteiden määrittely, uskonnollisten traditioiden sisäisen johdonmukaisuuden täydentäminen. Heikon evidentialismin edustajat voivat esittää Jumalatodistuksia ja pitää näitä perusteluja rationaalisina, mutta he kallistuvat enemmän relativismiin: rationaalisuus on myös kontekstisidonnaista.
2: Fideistien mukaan uskonnollisten väitteiden puolesta ei voida argumentoida järkiperäisesti eikä uskonnollista uskoa voi todistaa oikeaksi vaan usko perustuu uskonratkaisuun, joka on tehtävä ilman sitovaa todistusaineistoa oman kannan puolesta tai sitä vastaan.
3: Reformoidun epistemologian mukaan sekä fideismi että evidentialismin muodot ovat puutteellisia ; He katsovat, että fideistit ovat väärässä koska jumalauskolla on tekemistä rationaalisuuden kanssa, mutta he eivät mukaile evidentialisteja, koska heistä teistiset uskomukset eivät kuitenkaan tarvitse osakseen erityistä evidenssiä. Reformoidut epistemologit pohtivat rationaalisuuden ja tiedollisen oikeutuksen käsitteitä ja pyrkivät osoittamaan, että teismiä voidaan pitää mielekkäänä ja rationaalisena perususkomuksena, jota ei tarvitse johtaa muista uskomuksista. Alvin Plantinga edustaa tätä kantaa.
4: Lisäksi voidaan laskea eksistentialistinen tapa suhtautua uskontoon. Tässä vakaumus riittää. tästä voisi mainita esimerkkinä Kierkegaardin, joka korosti että uskonto oli tärkeää koska siinä oli tehtävä uskon hyppy.

Tässä jutussa keskityn Alvin Plantingan argumentaatioon. Syynä on osittain se, että viime aikoina häneen liittyen on kirjoiteltu melko paljon. Esimerkiksi John Pieret kirjoitti asiaan liittyen. Lisäksi Myers kirjoitti aiheeseen liittyen melko huonon blogauksen, mutta johon kuitenkin löytyi muutama hyvä kommentti. Ja siitä pääsee lisäksi linkkien kautta hyviin tiivistyksiin.

Plantingan argumentti voidaan tiivistää siihen, että hän nostaa esiin sen, että evoluution tehtävänä ei ole tuottaa oikeita havaintoja ja mielipiteitä. Sen tehtävänä on sen sijaan tuottaa hengissä selviäviä yksilöitä. Siksipä emme voi sanoa varmasti että evoluutio olisi tuottanut meille järkevästi ajattelevat aivot. Plantinga lasekee asialle todennäköisyyksiä muutamilla tavoilla. Yksi perustuu siihen että evoluution pitäisi tuottaa tosi havaintojärjestelmä ja tosi logiikka. Näiden ristiikertominen tuottaa pienen todennäköisyyden. Toinen taas on se, että ihmisillä on eri uskomuksia. Voidaan kuvitella että evoluutio tuottaisi systeemin joka antaa sille väärän vastauksen. Oikeakaan ei ole mahdoton. Jos näille annetaan 50% mahdollisuus, voidaan näkemysten määrät kertoa keskenään ja saadaan pieni todennäköisyys. Plantinga taas on sitä mieltä että jos sen sijaan on olemassa rakastava Jumala, tämä ei huijaa ja siksi me saamme oikeaa tietoa. Tämä varmuustila, jonka Jumala antaa on tila, jota Plantinga kutsuu takeeksi, (warrant).

Tässä on mielenkiintoista huomata muutama asia. Nämä ovat taustoituksia, jotka kertovat missä argumentti toimii ja ei toimi:
1: Plantinga ei ole evoluutiota vastaan. Hänen argumenttinsa sallii tilanteen jossa rakastava Jumala pyörittää evoluutiota. Tällöin evoluutio tuottaa Jumalan ansiosta meille hyvän tavan havaita ja tietää.
2: Plantinga ei itse asiassa argumentoi naturalismia vastaan vaan pelkästään tilannetta jossa on ohjaamaton evoluutio. Jos luonto olisikin tuottanut eliöt jollain muulla tavalla, silloin evoluution käsittely veisi asiat tietysti harhateille. Mielestäni termin naturalismi -käyttö on tässä kohden tarkoitushakuista. Se rinnastaa naturalismin juuri ateismiin ja evoluutioon, kun tosiasiassa se on käsitteenä paljon laajempi. Tälle voi olla esimerkiksi poliittiset syyt: Kreationistit ovat kauan rinnastaneet että evoluutio=ateismia=naturalismia. Termin käyttö sopii täydellisesti tuohon jo kauan vallinneeseen "sanaleikkikäytäntöön". Onkin jännittävää, miten hyvin kielenkäyttö sopii tukemaan tätä liikettä. Samoin kuin se, että miten paljolti Plantingan argumenttia kannatetaan korostetusti lähinnä sen piirissä. Muut piirit eivät pidä sitä "fiksuimpana keksintönä sitten siivutetun leivän". Toki poliittisuus tai suosio kyseenalaisissa piireissä ei vielä tarkoita että se olisi väärin.
3: Plantinga ei itse asiassa argumentoi missään Jumalan olemassaolon puolesta. Hänen argumenttinsa ei itse asiassa tee Jumalan olemassaoloa todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi. Se on itse asiassa tältä osaltaan hieman kuten Pascalin vaaka, joka ei todista että Jumala on, vaan argumentoi miksi tämän puolesta kannattaisi lyödä vetoa.
4: Plantinga ei itse asiassa argumentoi missään sitä että meillä olisi tae. Tältä osin hänen argumenteissaan kyseessä on korostetusti toiveajattelu. Tila, jonka olemassaoloa ei ole todistettu, vaan oletetaan lähtökohdaksi koska se on toivottava ja laskut tehdään tätä taustaa vasten. Jos erehtymättömyyttä ja tutkimuksella saavutettavaa kaikkitietävyyttä ja tieteellisen prosessin täydellistä erehtymättömyyttä, eli taetta, ei hyväksy, koko laskelma on oikeastaan aivan turha.
5: Plantingan argumentti ei voi hyökätä mitään naturalistista teoriaa vastaan ja kertoa sitä vääräksi. Syynä on se, että jos näkemys voi olla oikeassa ja väärässä, vaikka meillä ei olisi taetta, olisimme oikeassa aina silloin tällöin. Itse asiassa kun Plantinga itse käyttää arvausta 50% ajasta oikeassa ja puolet väärässä, niin silloin olisimme takeettomuudesta huolimatta 50% asioista ihan oikeassa. Kun muistamme että Plantinga ei laske todennäköisyyttä takeelle, voidaan ihan hyvin hyväksyä takeettomuus ja sanoa että uskovaisten kokemus Jumalasta onkin yksi niistä takeettomista arvauksista. Tällöin on yhtä rationaalista olla ateisti kuin uskovainen. (Tietenkin voidaan ajatella myös että jos logiikka pettää, myös Plantingan laskelma voi olla oikeassa tai väärässä ja voimmekin olla oikeassa monissa muissa asioissa.) Eli jos meillä ei olisikaan taetta, teorioita ei voisi väittää vääräksi, koska tälläkään arviolla ei tietysti olisi taetta. Itse asiassa tilanne on niin että jos meillä on tae, ja tieteellinen tutkimus näyttää että esimerkiksi evoluutio on totta, silloin evoluutio on takeen omaavan prosessin tulos ja siihen tulee luottaa.

Tämän lisäksi on mielenkiintoista huomata seuraavat asiat:
1: Plantinga ei itse asiassa käytä arvioissaan aitoja todennäköisyyksiä. Hän arvaa ne. Tässä hän käyttää matematiikan 50% keskiarvoisena. Tässä on kuitenkin vastassa sorsanmetsästäjien argumentti osumista vastaan: Vanhassa vitsissähän kaksi metsästäjää ja matemaatikko ovat metsällä. Ensimmäinen metsästäjä ampuu metrin liian eteen, toinen metrin liian taakse. Matemaatikko on innoissaan että "nyt me saatiin se". Tosiasiassa todennäköisyys voi olla mitä vain. Ja kun tuntemattomalle päätetään jokin arvo, se voi olla aivan mikä tahansa. Ja aina on edessä se, että emme tiedä onko arvattu arvo liian suuri, liian pieni ja jos, niin kuinka paljon. Tämä tarkoittaa sitä että jos evoluutio ei voisikaan käytännössä tuottaa yhtä todennäköisesti vääriä toimintoja, eli oikeanlainen tulkintatapa olisi helpompi saavuttaa kuin muut, laskelma on väärä. "Garbage in - Garbage out". Tämä tuottaa tiettyjä erikoisuuksia laskelmien luotettavuudelle. Toki tämä ei tee niitä vääriksi. Ne toisin sanoen vetoavat, eivät todista. Erimielisen ei ole mitenkään pakko hyväksyä annettuja arvoja. Voidaan esimerkiksi sanoa että vaikka arvoilla ja lottokupongeilla on mahdollista sekä voittaa että hävitä, ei arpavoitto ole yhtä todennäköinen kuin arpa tai lottokuponki joka ei voita. Toki, kun vien lottokupongin kioskille, mietin voittoa ikään kuin sen mahdollisuus olisi mainittavan suuri. Kuitenkaan ei ole rationaalista todella hyväksyä se, että "kun voi voittaa tai hävitä" että se tarkoittaisi että olisi fifti-fifti voitto-häviö -tilanne. On muistettava että "Lotto on tyhmyysverotusta ihmisille, jotka ovat huonoja matematiikassa."
2: Hän sekoittaa pienen todennäköisyyden ja mahdottoman. Hän argumentoi että jos evoluutio on totta, on epätodennäköistä että meillä olisi tae. Tässä kohden tilanne muistuttaa monin paikoin antrooppiseen periaatetteeseen sidottua jumalatodistusta, jossa ajatellaan että "tunnettu tämän hetkinen tieteellinen tieto antaa pienen todennäköisyyden sille että maailmankaikkeus olisi juuri sellainen että se sopisi meidän elämällemme, joten takana täytyy olla Jumalan ohjaus." Tässä (1) Jos tieto muuttuu tai emme olekaan aivan oikeassa, laskelma vääristyy. (2) On otettava huomioon että koko syyseuraussuhde on otettava huomioon ensin: Kun normaalisti verrataan kahden tapahtuman todennäköisyyttä, on otettava kaksi numeroa vertailtavaksi. Antrooppisen periaatteen kohdalla vastakkain on "todennäköisyys että Jumala on olemassa+että hänellä on kyky tuottaa universumi + että hän myös tuottaa sen" ja "todennäköisyys sille että universumi syntyy ilman Jumalaa." Se, joka on todennäköisempi, on uskottavampi. Valitettavasti Jumalan todennäköisyyksiä ei ole laskettu vaan niitä vain arvaillaan, joten ne eivät ole mitään rationaalisia arvioita. Jos oletat Jumalan todennäköisyyden suureksi saat siitä todennäköisen. Ja jos oletat Jumalan epätodennäköiseksi, hän tuskin on. Tämä tarkoittaa sitä että kyse on aina tavallaan kehäpäättelystä. Itse katson tästä syin em. kysymyken ratkaisemattomaksi.

Plantingan arvioita vastaan ei kannata käydä havaintoja käyttäen. Tästä saa rakennettua helpohkon analogian, joka auttaa ymmärtämistä. Se on looginen heti kun argumentin sijoittaa oikealle paikalleen, eli siihen teologiseen ja muuhun kontekstiin jota olen rakennellut yllä. (Oli luultavasti blogaamishistoriani pisin alustus!) Jos henkilö sanoo että Plantingan argumentti ei ota tieteellistä prosessointia huomioon, hän on väärässä. Kuvitellaan että meillä on lehti. Joku sanoo että lehti ei ole luotettava. Tähän ei auta se, että tietoja ristiinverrataan saman lehden sisältä. Ongelmanahan on se, että jos meillä on väärä logiikka, se tekee aineistolle jotain, mutta jos se on epäluotettava, voi olla että se toimiikin väärin. Tällöin tietokone voi laskea 1+1 ja saada 2, mutta 2 loogisuuden tarkistamiseksi ei auta tarkistaa matemaatikoiden taulukoihin, koska molemmat ovat ihmisen loogista päättelyä. Voimme olla konsistentisti väärässä. Karkeasti sanoen Plantingan mukaan me joudumme olettamaan että olisi sattunut.
1: Toki tämä on siitä erikoinen, että taelasku saa saman tuloksen vaikka meille oletettaisiin kaikkitietävyys. Tieteellinen prosessointi ei muuta loppulosta, joten voitaisiin sanoa että sama laskelma voisi sanoa että me olisimme sellaisia että voisimme vain tietää kaiken ilman tieteellistä tutkimustakin. Toki erikoinen tulos ei välttämättä tarkoita sitä että laskelma on väärässä. Mutta tämä kuulostaa hieman erikoiselta.
2: Toisaalta on jännittävää huomata, että Plantingan argumentti joutuu joustamaan sen edessä jos joku esittää todistuksiin vedoten että meillä ei ole taetta. Jos tietomme ovat luotettavia, niin silloin ongelmia tulee esimerkiksi siitä että paperille piirretty illuusio, joka näyttää liikkuvan, tiedämme että kyseessä on ristiriita. Joko tietomme paperin luonteesta, kuvioiden toiminnasta ovat väärässä. Tai sitten logiikkakykymme on väärä. Tiedämme että "something is screwed" ja tätä kautta tiedämme varmasti että jollakin tavalla havaitsemme illuusion väärin, epätodella tavalla. Ja meillä ei ole kyseisen asian kohdalla taetta. Plantinga voi toki puolustautua että muuta kautta saamme tietoa havaintojärjestelmän toiminnasta, joten on ihan mahdollista että meillä kuitenkin olisi tae. Tämä kuitenkin iskee kiilaa joidenkin vaihtoehtojen väliin. Plantinga voisi toki sanoa että tämäkin olisi konkreettia tietoa ja kun se saadaan ihmisen logiikalla, sillä olisi tae siitä että tämä "havaintojärjestelmämme huijaa koska se toimii seuraavalla logiikalla" -näkemys olisi järkevä. Havainnot ja tieteellinen mekanismi ovat eri asioita ja riittää että jälkimmäisellä tai ensimmäisellä olisi tae, ja loput saataisiin selville sen kautta.

En kuitenkaan usko Plantingan arvioihin. Syykin on selvä. Se on väärässä sen omilla suhtautumistavoillaan : Hän on päättänyt että evoluutikot eivät ansaitse reilua käsittelyä. Hän nimittäin asettaa vastakkain naturalismin ja jättää kaikki paitsi yhdenlaisen teismin huomiotta. Itse asiassa voin rakentaa Plantingan omalla logiikalla kahtiajaon, joka tuottaa ateismin loogisemmaksi ja mahdollisimmaksi. Itse en pidä päättelyketjua kovin vakuuttavana, mutta koska käytän Plantingan omaa logiikkaa, hänen olisi syytä ottaa se vakavasti. Sillä logiikan olisi pidettävä aina. Muun hyväksyminen tarkoittaisi mm. sitä että meillä ei olekaan taetta.

Todennäköisyysargumentti supernaturalismia vastaan.

Oletetaan mahdollisuus sille että voi olla Jumala, joka olisikin pahantahtoinen tai kujeileva. Useilla uskonnoilla on ollut tälläisiä Jumalia. Jumala voi olla myös osittain hyväntahtoinen ja sallia meille vain pienen osan tietoa ja kieltää muut. Tällöin voidaan kuvitella että Jumala voisi tuottaa tilanteen, jossa mikä tahansa tapahtuma ja tulkinta on mahdollinen. Tätä kautta jos meillä on mielipidejoukko X, jossa on vaikka miljoona mielipidettä, voi olla että on Jumala joka kieltää juuri kyseisen kohdalla tiedon. Tätä kautta jokainen mielipide on väärä.

Itse asiassa supernaturalismi on vielä vaarallisempaa kuin naturalismi. Koska siinä missä evoluution olisi pakko tuottaa maailma, jossa tekomme ovat turvallisia. Plantinga näkeekin kirjoissaan paljon vaivaa tässä kohden. Ideanahan on se, että "Clearly there are any number of belief-cum-desire systems that equally fit a given bit of behaviour" (Alvin Plantinga, "Warrant and Proper Function", 225-226 ) Samoin esimerkki Paulista ja tiikeristä kertoo että evoluutio takaa sen että Paul pakenee petoa monesta eri syystä. "Paul very much likes the idea of being eaten, but when he sees a tiger, always runs off looking for a better prospect, because he thinks it unlikely the tiger he sees will eat him. This will get his body parts in the right place so far as survival is concerned, without involving much by way of true belief... Or perhaps he thinks the tiger is a large, friendly, cuddly pussycat and wants to pet it; but he also believes that the best way to pet it is to run away from it... Clearly there are any number of belief-cum-desire systems that equally fit a given bit of behaviour" (Plantinga, "Warrant and Proper Function", sivu 225-226) Toisin sanoen evoluutio takaa että olemme turvassa. Sen sijaan supernaturalistinen rakentaja voi tehdä vaikka minkälaisia maailmoja. Vaikka sellaisen, jossa maailma pyörii tuhat vuotta ja sitten kaikki tekevät itsemurhan. Tässä kohden ei ole mitään taetta siitä että muistiamme ei vääristeltäisi ja ihmisiä ei luotaisi kuolemaan tyhmillä tavoilla koko ajan. Voimme kuvitella filosofisesti mahdollisuuden ties mille turvattomille ratkaisuille. Järkeenkään ei ole mitään taetta jos oletetaan pelkkä supernaturalismi. Tästä voidaan päätellä että evolutiivinen naturalismi sentään takaa turvallisuutemme mutta ei järkeämme. Kun taas supernaturalismi ei tee kumpaakaan. Tämä on kiertämätön asia, koska jos maailmassa on X tapaa tulkita, on selvää että mahdollisuus evoluutio+ateistiseen tulee pienempi luku. Jos oletamme että meillä on tae ja turvallisuus -tilanne, olipa luku mikä hyvänsä, naturalismin tarvitsee saada osuma logiikkaan pelkän turvallisuusavaruuden sisältä, kun taas supernaturalismin pitäisi osua samaan maaliin suuremmasta vaihtoehtopaikasta: sekä turvallisen että epäturvallisten vaihtoehtojen joukosta.

Koska naturalisteja kielletään vaan arvaamasta että heillä on tae, että sellainen "sattuma vaan on käynyt", ja meillä kuitenkin olisi tae, tietynlaisen Jumalan valitseminen on epätodennäköinen arvaus. Tietenkin voidaan sanoa että ristiriitaa asioiden välille ei saada, jos havainto on tosi. Silloin kehä on itseään tukeva. Mutta tämä vaatii samalla tavalla oletuksen Jumalan luonteesta kuin naturalismin olettamisen sellaiseksi joka on vain sattumalta juuri sopivanlainen. Jos meillä ei ole taetta, varmistaminen sensus divinitatiksen tai muun Jumalakokemuksen kautta ei toimi, koska jos linkki valehtelee, on täysin mahdollista että valehtelija kertoo toisessa päässä puhuvansa totta. Ja tämä valehtelija voi olla jopa niin kiero että se johtaa uskovan päähän ajatuksen siitä että "ilkeä Jumala on ihan naurettava ajatus", ja johtaa tämän harjoittamaan asiatonta naureskelua muille vaihtoehdoille. Tässä ei ole mitään paradoksia. Tilanne on tässä kohden juuri sama, kuin mikä lehdenlukuesimerkissä on. Lehden luotettavuus tarkistetaan toisella kohdalla. Toki naturalisminkin kohdalla ei ole mitään tieto -ongelmaa jos se viittaus siinä lehdessä onkin oikeasti ihan oikein. Ongelma oli siinä että lehden sisältä ei saisi vain tehdä näin. Havainto tai kokemus jumalasta on tietysti ihan samanarvoinen uskomus minkä muun tahansa kanssa.

Edes minä en ole niin typerä että laskisin arvailutodennäköisyyksien pohjalta vain mahdollisuuden supernaturalismille ja päättelisin pienelle todennäköisyydelle sen syyn että "olisi pakko olla ateismi". Todennäköisyys juuri sopivasta supernaturalismista käyttäen mitä tahansa Plantingan käyttämistä laskutavoista on pieni. Tässä kohden olen sitä mieltä että molemmissa tapauksissa kyse on toiveajattelusta. Tosiasiassa Plangingan arviointia ei voida paeta. Ja laajennettuna supernaturalismiin se yksinkertaisesti sanoo, että kaikki ajatukset jotka nojaavat siihen, että ihmisen havainto ja ajattelukyky olisi erehtymätön. Tosin ainakin minä olen saanut sellaisen näkemyksen että nykyään filosofiassa harvemmin painotetaan muutenkaan "absoluuttiseen ja lopulliseen tietoon". Ihmettelenki, että kuka varsinaisesti uskoo että meillä olisi virheetön tieto? Mieleeni ei tule kuin skientistit, siis sellaiset jotka uskovat että tiede voi ratkaista joka ikisen kysymyksen. Uskovaisetkin harvoin uskovat olevansa erehtymättömiä. He luottavat että heidän näkemyksensä Jumalasta on oikein.

Toki sekä ateismi-evoluutio että teismi selviää ongelmista tekemällä alkuoletukset. Alkuoletukset siitä että joko Jumalaa ei ole ja tae on osunut tai että Jumala on ja on tietynlainen. Mutta valitettavasti tämä on juuri sitä mitä on lähdetty puolustamaan. Tällöin kyseessä on kehäpäättely. Karkeasti sanoen jos "ateisti_naturalistinen evoluutio ajattelu" olisi muotoa "oletetaan A joten B joten A", olisi teismi "oletetaan A joten B joten C joten A." Valitettavasti kehäpäätelmä ei muutu loogisemmaksi sillä että sitä hämmennetään lisäelementeillä. Kehäisyys ei poistu. Ei vaikka vaihtoehtoja kutsuisi miten typeriksi.

Näyttääkin siltä että naturalisteille (merkityksessä ateisti -evoluutikot) heitetään eteen "sucker bet". Heille ei anneta reilua ja tasapuolista kohtelua, koska he ovat suckereita, joille ei sellaista pidäkään antaa. Perhaps that's why I'm agnostic.

atum nocturnem?

Yliopiston fuusio on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua. Sen katsotaan muuttavan yliopiston pelkäksi teknologian innovaation lähteeksi. Tämän nähdään latistavan tieteenteon hengen. Tämänkaltaisiin aiheisiin pitää kulemma olla mielipide. Saamani sähköpostin mukaan jopa minulla pitäisi. Vaikka siis olenkin korkeintaan "yliopiston liepeillä maleksiva, ei edes sinne opiskelijaksi saati sitten tutkijaksi kirjautunut". No, otan jonkinlaisen kannanoton asiaan.

En tee sitä siksi että "verorahani menevät jonnekin". Ne menevät. (Miten on, että vaikka maksaa veroa ja tasan tuntee että "sitä menee", miten se määrä "mikä tulee" ei tunnu missään? Ehkä siitä syystä että varallisuudentuloni on lähes suoraan linkitettynä vuokranmaksuun jne. pakollisiin menoihin.)

Mistä tässä paljon puhutussa "yliopistouudistuksessa" on kyse? Kysymyksessä on tiedepolitiikka. Sen ongelma on siinä, että se on tiedettä ja politiikkaa, mutta ei oikein kumpaakaan. Paitsi ehkä jälkimmäistä. (Okei, tunnustan, hieman ensimmäistäkin.)
1: Tiedemaailmalla on omia kannanottojaan asiaan, ja tällöin kyseessä on tiedemaailman varojen suuntautumisesta ja sen kontrollista. Tällöin on kyseessä ns. tieteen autonomisuus, jota pidetään tärkeänä asiana. Itse asiassa niin tärkeänä, että Ilkka Niiniluodon kokoamissa yleisten näkokantojen esitysluettelossa se on yksi tieteen kriteereistä. Autonomisuus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tieteentekoa, eli tutkinusta ja tulosten tulkintaa ei määrätä ulkopuolelta, vaan tiedemaailmassa päätetään mitkä tutkimusohjelmat ovat "kiinnostavia" ja "hedelmällisiä". Tähän kuuluu myös lupa määritellä pseudotiede; Sekin on tiedemaailman asia. Ja tähän kuuluu siis paitsi "sisäänotto" myös "ulos työntämisen" elementit. Tätä kautta voidaan sanoa että jos tiedemaailma ja tieteentekijät eivät itse ohjaa sitä mitä tutkitaan, kyseessä ei enää tavallaan ole tieteestä vaikka se muuten olisikin oikeilla metodeilla tehtyä. Toisaalta tästä seuraa myös hieman erikoisia tuloksia: Esimerkiksi se, että yliopistoissa valtaosa uskoo johonkin asiaan, joka maallikoista ei ole läheskään yhtä kannatettua, tarkoittaa sitä että tiedemaailma on autonominen suhteessa sitä ympäröivään maailmaan. Tämä ei tietenkään poista sitä että tiedemaailmassa ei olisi valtapeliä. Mutta se ei ole ulkopuolista vallankäyttöä. Ja tätä kautta se on "oire tieteen autonomisuudesta". Tiedemaailmahan antaa piut paut ulkopuolen vaatimuksille.
___1.1: Tämä on ollut historiallisesti tärkeää: Ennen kirkko hallitsi tutkimusta ja silloin sai tehdä vain sellaisia tutkimuksia, johon oli "lupa". Autonomisuusperiaate voidaan tätä kautta nähdä vastareaktiona juuri tämän kaltaisiin hallintayrityksiin. Idea ei ole tätäkään nykyä kuollut. Esimerkiks USA:ssa on konservatiivista oikeistoa edustavia fundamentalistikristittyjä, joista maallikoiden tulisi ohjata ja määrätä tieteen kehitystä ja sitä mitä tiedemaailma tutkii: Heistä kun veronmaksajat maksavat pohjimmiltaan rahat, ei olisi soveliasta tutkia mitään sellaisia asioita, joita vastaan veronmaksajien maailmankuva on sidottu: Tiedemaailma ei saisi missään olosuhteissa rikkoa rahoittajien uskoa vastaan, ja tutkimusrahat pitäisi jakaa enemmän hankkeisiin jotka olisivat veronmaksajien maailmankatsomusta tukevia.
_____1.1.1: Tässä olennaisin ongelma on selvä. Sillä vaikka onkin totta, että veronmaksajat pohjimmiltaan maksavat tieteenteon, koska valtion ja yritysten rahoitusta käytetään tieteellisen tutkimuksen pyörittämiseen, tilannetta voisi kuitenkin verrata siihen, että jos minä tilaan putkimiehen, tilaan sen korjaamaan putken tai mahdollisesti jopa sanomaan että putkea ei voida korjata, en suinkaan määrittelemään putkea ehjäksi.
_____1.1.2: Toinen merkittävä ongelma on tietysti populistinen ajattelu: Ihmiset nimittäin uskovat -eli myös heidän maailmankuvansa on sidottu - yleensä parhaaseen esiintyjään, helpolta näyttäviin ratkaisuihin, kuten suuriin lupauksiin ja itsetuntoa hiveleviin uskonnollissävytteisiin näkemyksiin sekä tietenkin niihin asioihin joihin minet muutkin uskovat. Kun tätä kohtaa sovelletaan "tieteen tarkoitus = maallikoiden maailmankuvien tukemisperusteluun" käy niin, että innovaatiot estyvät, kun rajoite tulee ulkopuolelta, ja se toimii muutosvastarintana.
2: Toisenlainen näkemys taas korostaa tieteenteon vapautta, sitoen sen enemmän tiedemaailman ilmiasuun kuin varsinaiseen tieteen ja epätieteen määrittelyyn. (Ero edelliseen on olennainen.) Tätä voidaan jakaa monella tavalla. (Teen yhden)
___2.1: Postmodernistit uskovat että tiede on vallankäyttöä, ja että mitään näkökantoja ja tulkintoja ei saisi rajoittaa. Tätä kautta tieteen määritteleminen ja epätieteeksi määritteleminen että ulkopuolelta asetettu poliittinen ohjaus on kiellettävä. Politiikka, uskonnot tai muut vastaavat tahot eivät siksi saa rajoittaa millään tavoin tutkimusta, eikä tiedemaailma itsekään saa rajoittaa näkemyksiä. Tähän liittyy eräällä tavalla kysymys: "If science is what scientists do" käykö niin että jos fyysikko = tiedemies juo kaljaa ja miettii kuinka saa seksiä (ei siis ole biologi tai sosiologi, joten ei käsittele suoraan hänen alaansa) on siis tekemässä tiedettä (jos hän tekee sen maksetulla työajallaan)? Jos rajaa ei ole, kaikki erikoinenkin on mahdollista. Toki tälläisen suojatyöpaikan luominen on varmasti tieteentekijöiden omien intressien mukaista.
___2.2: Imre Lakatos edustaa edellistä maltillisempaa versiota. (Briljantti mies muuten hän. Miksiköhän he yleensä esittävät niitä "maltillisempia versioita"? Kun taas sekoboltsit tuntuvat rakastavan "radikaaleja mielipiteitä" ja kovaa huutoa sekä kärkeviä yleistyksiä?) Hänestä tutkimusohjelma joka on aktiivinen eli tuottaa paljon tuloksia on tiedettä. Tähän liittyy tietenkin jokainen kolme kohtaa: (1) tieteentekijöiden kiinnostus: Jos tutkijoita ei kiinnosta, he eivät tee. Ja ilman tekijöitä ei saada tuloksia (2) maksuvoiman saanti: Jos ulkopuolista maailmaa ei kiinnosta, ei saada rahaa työhön (3) tutkittavan taustateorian hedelmällisyys : Jos teorialla ei saa sovellettua asioita eikä sillä ole ns. "positiivista tutkimusohjelmaa" eli siitä ei ole vedettävissä ennusteita eikä se selitä mitään, kunnollisia tutkimustuloksia ei synny vaikka saataisiin kaikki raha ja kaikki rukoilisivat Oikeaoppisesti Jumalaa enkelten kielillä ja vaikka heillä olisi megakirkkojen budjetti ja varallisuus niin että jokainen tutkija voisi ajaa ferrarilla ja tilata platinaisia koeputkia jopa kotinsa WC:seensä.
___2.3: Kolmas näkökanta taas on pragmatistinen näkökanta, jonka mukaan runsas käytännön sovellusten saanti on osoitus sinällään hyvästä tieteenteosta. Tätä kautta tiedemiehet voivat tutkia ja jopa yksilötasolla epäonnistua, josta seuraa helposti pluralistinen näkökanta: Läheskään kaiken tieteilijöiden tekemän tutkimuksen ei tarvitse olla "totta" tai edes "rationaalista", sen sijaan ulkopuoliset rajoitteet vain estävät tutkimusta, koska näkökulmien ja asioiden kielto tekee siitä dogmaattista. Tätä kautta ulkopuolen vaatimukset, kuten poliitikkojen tekemä manipulaatio tai uskonnollisten tahojen vaatimukset "kansalaisten sielujen suojelusta" ovat molemmat täysin väärillä linjoilla. Heistä tiede tuottaa uutta innovaatiota ja parantaa maailmaa juuri sen vuoksi että sen teko on vapaata.
3: Hieman edellisistä poikkeava näkökanta on eräänlainen synteesi. Siinä korostetaan sitä, että tiedemaailma voi todella "rajata sisään ja ulos", eli tieteen kriteeristö ei ole mahdotonta. Sen sijaan yksimielisyyttä ei ole "pakko saavuttaa mihinkään aikrajaan nähden". Erimielisyyttä saa olla, sitä ei tarvitse erikseen lietsoa, eli esimerkiksi postmodernistinen "kaiken käyminen" voi jopa johtaa tieteenteon laadun huononemiseen, joka johtaa "käyttö- ja sovelluskelvottomiin innovaatioihin", eräänlaisiin "tieteellisiin turhakkeisiin". Toisin sanoen painostusta ei saa olla "kohti sekalaisempia näkökulmia" eikä "kohti monokulttuuria". Tämän näkemyksen mukaan yksimielisyys on löytynyt monissa asioissa ja näkökantoja -jopa kokonaisia tutkintalinjoja- on kuollut. Ja vakiintuneita on korvautunut uusilla paradigmoilla. Tätä kautta "näkökantojen määrään" ja "uutuuteen" ja "radikaaleihin teorioihin" viittaaminen on tavallaan irrelevanttia. Pääasia on siinä, onko teoria hyvä ja voidaanko asiasta keskustella "asioita edistävästi" (joka voi tarkoittaa teorian romuttumista tai uuden idean ottamista mukaan "sallittujen vaihtoehtokimaraan").

Yleisesti kuitenkin katsotaan että nykyaikaisen tiedepolitiikan ongelmat ovat lähinnä juuri siinä, että yliopistojen tieteentekoa ohjaavat liikaa ulkopuoliset tekijät; Yhteiskunnan tai yritysten antama rahoitus nähdään jopa ongelmallisena, koska "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Mutta ilman rahaakaan ei tehdä oikeastaan mitään. Tavoitteena pitäisi "tiedepolitiikan kannalta" olla likimain "totuuden ja ymmärtämisen tavoittelun rahoittaminen", ja toisaalta monet poliitikotkin näyttävät ajattelevan näin.

Osaa taas kiinnostaa mahdollisesti lyhytaikainen ilo saada työvoimaa nuorina yrityksiin, jolloin verotase paranee. Ja osaa tietysti kiinnostaa se, että heidän maailmankuvaansa ja uskontoaan saataisiin yliopistoihin "näkökannaksi" ja että erimielisiä saataisiin rajoitettua. Ja näin saataisiin itselle ja kavereille "kiva fiilis" siitä kuinka heidän uskontonsa onkin nyt tiedettä eli totta. (Tässä kohden minua ihmetyttää mikä on "relativistinen totuus"? Jos mikä tahansa asia käy, se tarkoittaa myös sitä että totuus ja perusteluvaatimukset ovat olemattomia, joten pelkkä "asiaa tutkitaan yliopistossa" muuttuisi merkityksettömäksi.)

Eli kannanottoni yliopistokyselyihin on: "Näillä tiedoillani Emmätiiä". Ei kai pelkkä rahoitus, vaan se, miten ja mihin sitä korvamerkitään. Muutenhan fuusio on vain yhteisöllisen hierarkian uudelleenjärjestyminen. Ja kai yliopistoilla on erilaisia hierarkioita ollut. Ja kai niillä on ollut erilaisia rajoitteitakin, kuten rajallisesta määrästä markkoja/euroja koostuva budjetti sekä vain tietty "äärettömästä poikkeava" määrä tutkijoita.

---

Mistä "Atum nocturnem" on peräisin? Annetaan aina niin opettavaissen "X -files" sarjan kertoa mihin se viittaa: "...this is a classic case of demon fetal harvest - what they called in the middle ages atum nocturnem - the impregnation of an unwitting woman by a dark lord of the underworld..." (Mulder, ep.s. : "Terms of Endearment") Itse kannatan autonomisuutta ylipäätään, joten kysymyksen voi katsoa koskevan samantapaista ja vähintään yhtä inhottavaa asiaa: Pohjimmiltaanhan kyse on vain ja ainoastaan siitä muutetaanko evidentialistinen totuuden etsintä presuppositionismiksi eli ennakkonäkemysten todistamiseksi, totuuden ihmisen mielipiteiden kautta määrittelyyn. Asia on siis minustakin tärkeä. En vain ole ottanut tarpeeksi selvää voidakseni antaa asiasta kunnolla perusteltua mielipidettä. Nyt minulla on sentään "kartta, jonka avulla voisin kävellä". Jos viitsin.

Alkusyy meidän, joka olet Taivaissa.

"Joidenkin ihmisten näkemykset Jumalasta ovat niin leveät ja joustavat, että he löytävät Jumalan mistä häntä etsivätkin. Kuulee sanottavan, että "Jumala on perimmäinen" ja "Jumala on parempi luontomme" tai "Jumala on maailmankaikkeus". Tietysti kaikkien näiden muiden sanojen tapaan voimme antaa sanalle Jumala minkä merkityksen haluamme. Jos haluaa sanoa Jumala on energia, silloin Jumalan löytää kivihiilen palasta."
(Steven Weinberg, "Unelma lopullisesta teoriasta")

Aloitussitaattini lausuja on nobelin palkinnon saanut luonnontieteilijä. Yllä olevassa hän moittii sitä että Jumalaa määritellään laveasti, jolloin Jumala muuttuu todistetuksi. Ja sitten määritelmään yhdistetään jotain muutakin. Kivihiilenpala voidaan määritellä Jumalaksi valitsemalla outo määritelmä. Mutta kivihiilenpala ei tässä määrittelyssä tietenkään muutu älylliseksi yliluonnolliseksi voimaksi, tai pelastajaksi joka rakastaa ihmisiä ja ihmiskuntaa. Tai tee tälläistä älyä todennäköisemmäksi. Määritelmä tuntuu vakuuttavalta koska Jumalaan liitetään määritelmän ohi turhaa materiaalia.

Teologiassa on ollut pitkään käytössä "causa sui" -päätelmä. Se on Jumalatodistus, joka lähtee siitä, että ajatellaan että kaikella on yleensä oltava syy. Mutta on oltava jokin ensimmäinen aiheuttaja, "liikkumaton liikuttaja", joka on ensimmäinen syy, koska muuten jouduttaisiin etsimään syylle syytä ikuisesti. Ja tätä ensimmäistä syytä kutsutaan Jumalaksi. Tällä ajatellaan että ties kuka olisi tämän vuoksi pakotettu teistiseen kantaan, ja olisi jotenkin Jumalaan uskova.

Tässä argumentissa on kuitenkin vakava heikkous. Se on mielestäni malliesimerkki ns. väärästä analogiasta (false analogy). Tälläisessä argumentissa otetaan jokin kahta kohdetta yhdistävä piirre, ja sitten esitetään että ne ovat tämän vuoksi samanlaisia. Joskus analogiapäätelmät ovat toki käyttökelpoisia, mutta lähes kaikelle voidaan löytää jotain yhteisiä piirteitä. Pelkkä sama piirre ei tee päätelmästä kovin sitovaa.

Tämän argumentin suurin vika on siinä, että se ottaa yhden samanlaisen piirteen: Jumala on teologiassa toki alkusyy. Mutta siinä ei oteta huomioon sitä, että on monia erilaisia alkusyitä. Esimerkiksi Big Bang -hetki katsotaan alkusyyksi, josta kaikki nykyään tapahtuva johtuu. Harva silti kutsuisi Big Bangia Jumalaksi siinä mielessä, mitä Jumalalla yleensä tarkoitetaan.

Yleisestihän Jumalaan liitetään sellaisia ajatuksia, kuin tavoite, persoona, älykkyys, osaava toiminta, mieli ja niin edespäin. Big Bangiin näitä ei liitetä. Ja mielestäni tämä ero on ratkaiseva sen kannalta voidaanko sanoa että jokin on Jumala vai ei. Jumala voi siis olla YKSI alkusyy, mutta olisi väärin sanoa että KAIKKI alkusyyt olisivat Jumala.

Tähän samaan luokkaan sopii tietysti myös monet tulkinnat multiversumista. Useinhan antrooppista periaatetta, eli sitä että universumi sattuu olemaan elämälle sopiva, selitetään sillä, että olisi monta universumia, jotka olisivat ominaisuuksiltaan vaihteleva, ja siksi on universumi jossa elämä on mahdollista. Teologian ystävät sanovat että tälläinen multiversumi on eräällä tavalla "kaikkivoipa". Kuitenkin tässäkin tehdään juuri samanlainen väärä analogia. Itse asiassa juuri samat ominaisuudet hyläten. Multiversumille ei ajatella älyä. (Ja itse asiassa multiversumin ei tarvitse olla niin mutkikas että se olisi "kaikkivoipa" vaan niin mutkikas että se on "paljoon pystyvä".) Tälöin kysymys on pikemminkin se, onko monimutkaisempaa että on "moneen pystyvä" jolla on äly vai sellainen moneen pystyvä jolla ei ole älyä.

Tätä kautta tämän tyypin argumentti on pohjimmiltaan semanttista uudelleenmäärittelyä. Juuri samanlaista, kuin jos minä sanoisin että kaikki gravitaatioon tai heikkoon vuorovaikutusvoimaan tai muihin fysiikassa vallitseviin ilmiöihin uskovat ovat teistejä ja Jumalauskoisia, koska perinteisesti teologiassa on ajateltu että Jumalalla on kyky hallita ja vaikuttaa koko universumissa.

Tämänkaltaisen argumentoinnin suosio ihmtetyttää. Näyttää siltä että uskovaisilla ei ole tapana olla ns. "itsekriittisiä" argumenttejensa suhteen. Tämä käytös ei tietenkään osoita että Jumalaa ei olisi, se ei kumoa Jumalaa. Mutta se kyllä kertoo jotain siitä älyllisen rehellisyyden tasosta, jota jumalatodistusten ystävät harjoittavat.

Minä en osaa vastata onko alkusyy Jumala vai ei, minusta tämän ratkaiseminen ei onnistu, ja oletpa ateisti tai uskova, lopputulos on presuppositionismia, ei evidentialismia. Toisin sanoen aluksi otetaan premissi, että Jumala joko on tai ei ole, ja sitten sovitetaan havaintoaineiston tulkinta tähän alkuoletukseen ja väitetään että tämä jotenkin todistaa sen mikä aluksi oletettiin : Ja ainakaan toistaiseksi premissi ei ole ainakaan minulle ollut mikään validi johtopäätös, vaan ns. kehäpäätelmä. Ehkä siksi olen agnostikko.

Luonnontieteiden tausta -ajatuksia.

Luonnontieteiden tarkasta "oikeasta muodosta" käydään ahkeraa kinastelua, joka näkyy esimerkiksi siinä että keskustellaan siitä minkälaiset asiat ovat päteviä perusteluja, todisteita, evidenssiä jollekin teorialle - ja ylipäätään minkälaiset teoriarakenteet ovat tieteellisiä ja tätä kautta mahdollisia eli "luvallisia" käyttää. Tämä kinastelu on hyväkin asia, koska jos luonnontieteellinen ajattelu osoittautuukin vaikka vain "lajinmukaiseksi harha -ajatteluksi", se voidaan saada tietoon jos joku keksii siihen sopivat argumentit. Toisaalta kinastelu voi kertoa siitä että aihetta pidetään tärkeänä, keskeisenä ja kehittämisen arvoisena. Siis kunnia kinasteluille ja näkemyseroille. Kuitenkin kaikissa luonnontieteitä määrittelevien systeemeiden takana on muutamia ajatuksia, jotka ovat mukana käytännössä aina. Niiden huomaaminen on tärkeää, vaikka keskusteluissa esiin nousevat tietenkin aina kinastelun alla olevat aiheet, ja etenemisen kannalta on hyvä keskittyä siihen mitä ollaan selvittämässä eikä siihen mitä jo tiedetään. Silti kuitenkin päätin koota eräänlaisen yhteenvedon, joissa tärkeimmät peruslähtökohdat ovat mukana. Tämän tein vaikkapa sen takia että jos luonnontieteellistä ajattelua vastustaa -kuten jotkut todella tekevät- olisi syytä selvittää mitä näistä pääkohdista vastustaa.

1: Foundationalismi. Tämä tarkoittaa oletusta siitä että tarkkailemamme maailma on kaikille sama. (Se ei siis välttämättä oleta että maailma olisi tosi, se voi olla houretta, mutta se on kaikille sama. Kuitenkin naturalistinen ajatus fysikaalisen maailman konkreettisesta olemassaolosta on mahdollinen ja luultavasti yleisin tulkinta.)
___1.1: Foundationalismista seuraa vaatimus objektiivisuudesta. Selityksissä ei voida sortua henkilökohtaiseen näkemykseen tai mielipiteeseen, koska todellisuus on kaikille yhteinen, ei yksityiselle ole tämän vuoksi perustetta. Tutkimustulos on tutkimusasetelmasta sama, tekipä sen mistä maailmankuvasta lähtien tahansa.
_____1.1.1: Koska muuttuvat luonnonlait tekisivät maailmasta aina erilaisen, se esiintyisi tietämisen tasolla aina subjektiivisena. Tämän vuoksi foundationalismiin liitetään usein ajatus uniformitarianismista, jossa oletetaan että luonnonlait ovat samat menneisyydessä kuin mitä ne ovat nyt, kun niitä havainnoidaan. "Sama sääntö toimii aina". Tästä seuraa se, että jos luonnonlaki muuttuu, muutoksenkin olisi oltava lain kautta ymmärrettävä. Sama perustelu toimii siksi aina, eilen esitetty todiste on perusteltu myös seuraavana päivänä. Sääntöjä päättelyssä, koejärjestelyissä ja tulosten tulkinnassa ei voi vaihtaa tilanteen mukaan vaan ne on aina voitava perustella - ja tämän perustelutavan tulee toimia aina.
___1.2: Diskurssin eli keskustelun ja debatin eli erimielisyyksiä esiin nostavien argumenttien avoimen esiin noston, korostuminen sekä tiedeyhteisöllisyyden tärkeyden korostaminen : Jos todellisuus olisi kaikille eri, ei keskustelulla olisi merkitystä, jokainen voisi pitää oman mielipiteensä, ja vaikka maailma olisikin yksilölle järkevä, ei olisi takeita että se olisi samanlainen saati samansisältöinen kaikille muille. Tämä ajatus on sen verran keskeinen, että jopa hermeneutiikassa käytettävä ajatus ymmärryshorisontista nojaa siihen, että vaikka näkemykset ja logiikat mahdollisesti eroavat eri tahoilla, ymmärtäminen on mahdollista vain niiltä osin miltä henkilöiden käsitystapa maailmasta on yhteinen, sama.
_____1.2.1: Kun keskusteluun liitetään tiedemaailma, syntyy vaatimus julkisuudesta: Näkemys on tieteellinen vain jos tutkimusaineisto esitetään kaikille, jotta he voisivat vakuuttua sen oikeudellisuudesta, eivätkä esimerkiksi pelkästään esittäjän komeasta parrasta tai statuksesta.
_____1.2.2: Kun tähän liitetään ajatus uniformitarianismista, syntyy näkemys autonomisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että teorian toivottavuus tai sen vaikutus politiikkaan tai uskontoon tai kadunmiesten maailmankuvan saastumiseen ei saa olla merkittävää. Tiedettä ei saisi myöskään ostaa -esim. poliittisien tavoitteiden - välineeksi.
2: Syy-Seuraussuhteeseen luottaminen, jossa ajatellaan että ymmärrystä saavutetaan jos tiedetään koska, miten ja missä ehdoin jokin tilanne seuraa jostain toisesta tai toisista alkutiloista.
___2.1: Kun tämä yhdistetään foundationalismiin, on perusteltua noudattaa nimen omaan samanlaisena pysyvää logiikkasysteemiä tutkimuksessa : Jos yksi perustelutapa toimii yhdessä paikassa, emme voi vaihtaa logiikkasysteemiä vain siksi että jossain muualla se tuottaa tuloksia joista emme pidä. Tästä taas seuraa se, että teoriat, jotka yhdistävät asioita toisiinsa pärjäävät muita paremmin, jolloin pitkässä tähtäimessä "tieteenfilosofia kannustaa" Reduktioon, holismiin, supervenienssiin tai muihin vastaaviin näkemyksiin, jossa teoriat nivotaan yhteen ja niissä käytetään mielummin samoja elementtejä kuin toisia ; Jos -ja usein kun - korostetaan Okhamin partaveistä (~Jos asialle on kaksi selitystä, todennäköisemmin tosi on yksinkertaisempi selitys), toisilleen rinnasteiset teoriat saavat etua, koska niihin ei tarvita mukaan ylimääräisiä elementtejä. tällöin Syy-seuraukset jotka yltävät eri tieteentekolajien välillä korostuvat myös siten, että konsilienssin merkitys korostuu : Jos eri tieteenalat saadaan yhteneviksi siten että niiden voidaan katsoa käsittelevän samoja asioita eri näkökulmista - kuin yksi tarkastelee teleskoopilla, toinen käyttää suurennuslasia, kolmas mikroskooppia ja neljäs katsoo paljaalla silmällä - ne tukevat toisiaan, mikä antaa niille etulyöntiasemaa muihin näkemyksiin nähden. Tämän seurauksena todennäköisimmin syntyy tiedeverkko, joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai täysin erilaisiin ja irrallisiin tieteenaloihin jakautunut kokonaisuus. Päin vastoin, tavoitteeksi tulee yhteyksien etsiminen, jolloin syntyy sateenvarjotieteitä, joiden tutkimuksissa yhdistetään eri tieteenaloja.
3: Evidentialismi, joka tarkoittaa sitä että eli oppi, jonka mukaan tieto voidaan hyväksyä vain evienssin, "todistusaineiston" nojalla.
___3.1: Evidentialismin seurauksena syntyy automaattisesti eräänlainen "Fideismin karttaminen" ; Fideismihän tarkoittaa - esimerkiksi Kierkegaardin edustamaa - näkemystä siitä, miten uskoon ei tarvita tietoa - jossa tieto on jopa pahasta, "kunnon uskon" vastakohta. Jos lähtökohdaksi otetaan evidentialismi, sen vieminen loppuun asti johtaa siihen, että kaikkien perusteltujen asioiden tulee olla todistettavissa, jolloin tälle näkemykselle ei jää tilaa kuin mielipiteiden maailmassa.
___3.2: Kun tämä yhdistetään uniformitarianismiin, syntyy vaatimus siitä että tiedon tulee olla yleistä, mikä tarkoittaa sitä että tiedon tulee olla lainomaista ja informatiivista. Tämä tarkoitaa, että tiedolla on sekä selitysvoimaa että ennustusvoimaa.
4: Empirismi, joka tarkoittaa sitä että tieto perustuu kokemukseen, eikä sellaiseen kokemukseen joka saavutetaan pelkällä rationaalisella mietiskelyllä, vaan sen on perustuttava asioihin, joista meillä on kokemustietoa.
___4.1: Yhdessä evidentialismin kanssa tästä syntyy testattavuuden vaatimus; Keskeisintä on se että asiaa voidaan koetella. Asiaa kysytään luonnolta, ei matematiikan kirjalta tai papilta.
___4.2: Yhdessä foundationalismin kanssa tästä syntyy toistettavuuden periaate, jonka mukaan kokeen tulosten täytyy olla luonteeltaan sellaista, että koejärjestely voidaan tehdä muualla ja saada sama tulos.
___4.3: Tähän liittyy vahvasti myös ajatus kyvystä jonkinlaiseen itsekritiikkiin (Kehäpäätelmien ja ristiriitojen kielto: Perustelun on paitsi sanottava miten asia sopii teoriaan, myös tehtävä se siten että se kertoo miten, miksi ja millä mekanismeilla jotkut asiat tapahtuvat todennäköisemmin kuin toiset eivät.): Teoria, jossa todistusaineisto joka tapauksessa sopisi, ja jossa havaintoaineisto ei voisi millään lailla muuttaa näkemystä, on rationalisointi, ei empirismiä. (Näitä kahta on joskus vaikea erottaa, mutta ero on huikea. Loppupeleissä kyse on kuitenkin itsekriittisyyden asteesta. Alkuoletusvapaata tiedettä ei valitettavasti ole. Teorioita on usein myös luvallisesti ja sallitusti muokattavissa ad hoc -oletuksilla tai teorian hienovaraisilla muuttamisilla. Siksi on tärkeää tarkkailla nimen omaan sitä, onko näkemyksessä mitään joka on kritiikille altista, ja kiinnittää huomiota niihin sen sijaan että tuijottaisi sitä, missä itsekritiikkiä ei ole.)
5: Edistyvyys, joka tarkoittaa sitä, että uskotaan että tieteellinen näkemys auttaa tuottamaan uutta tietoa, sen tulee tarjota heuristiikka uusiin tutkimuksiin. Tämä johtaa siihen että tieteessä ollaan keskitytty uusiin tietoihin ja uusiin tutkimuksiin sen sijaan että pitäydyttäisiin vanhassa. Tästä seuraa se, että hyvällä tieteellisellä näkemyksellä on hedelmällinen tutkimusohjelman luonne. Tämä johtaa siihen, että teoriat jotka ovat helppoja ja halpoja testata saavat etumatkaa. Esimerkiksi Gordon Kanen "supersymmetria: svarkit, fotiinot - luonnontieteen rajoja etsimässä" -kirjassa mainitaan, että hyvä teoria on ikään kuin avainten etsintää pimeässä. Jos huomaat avaimesi pudonneen, etsit ensin katulamppujen läheltä. Etkä tee tätä siksi että ne todennäköisimmin ovat siellä, vaan siksi että jos ne ovat siellä, ne on helppo ja nopea löytää. Kun ensin karsitaan nämä helpot vaihtoehdot, voidaan myöhemmin siirtyä vaikeampiinkin maastoihin : Muualta etsiminen on kallista, koska se vaatii että "odotetaan aamua", eli sitä että joku keksii jonkin tavan, joka tekee kyseisen tutkimisen helpommaksi, tai haetaan lisävalaistuskeinoja, mikä on usein kallista. Tosin tässä kohden korostuu myös rahoituksen saanti: Esimerkiksi syöpätutkimus saa paljon varoja, joten se kehittyy, riippumatta siitä kuinka vaikeaa tämän tutkiminen on. Syynä tähän on siis se, että yleisesti kyseinen tutkimusala nähdään tärkeäksi.

Eipä siis ihme, että Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt, että luonnontieteellinen tieto on objektiivista, julkista, kriittistä, falsifioitavissa olevaa(periaatteessa havainnot voisivat kumota teorian), autonomista, yleistä, edistyvää (sen tulee lisätä tietoa ajan kanssa, olla pohjana tutkimusohjelmalle.) Minusta pääsin tässä yhteenvedossa aika lähelle. (Tosin syynä voi olla se, että olen "lukenut Niiniluotoni", ja pidän hänen ajattelutavastaan paljon.) Tosin Niiniluoto korostaa minua vahvemmin fallibilismia - minusta fasifioitavuus sisältyy käytännössä jo ajatukseen kriittisyydestä jota korostean olen muotoillut sanan nimen omaan "itsekriittiseksi". Sen lisäksi näyttää siltä että korostan häntä enemmän teoriaverkkoa, johon sitten myös holismi, päältävyys ja reduktio liittyvät.