Kehänkiertäjät.

Hermeneutiikka on tärkeä filosofinen suuntaus, jota olen käsitellyt melko vähän. Siihen liittyi mystiikasta tuttu mediumin idea. Siinä kielessä on yhteys todellisuuteen. Sitä käytettiinkin alun perin lähinnä uskonnollisen ja hengellisen tekstin tulkintaan. Myöhemmin sitä on käytetty kaikenlaisessa tulkinnassa, sen sovelluspiiri on laajentunut.

Vaikka mediumin ideana on välittäminen, tämän ottaminen sellaisenaan olisi hieman harhaanjohtavaa. Hermeneutiikkaan liittyvässä keskustelussa nimittäin keskittytään käytännössä poikkeuksetta siihen että puhutaan tulkitsemistilanteesta. Tämä on tärkeää, koska hermeneutiikan keskiössä on se, että informaatiota ei koskaan nähdä suoraan, vaan siinä on aina mukana tulkintaa. (Ja siihen on liitetty tulkintaa jo kirjoittaessa.) Eräällä tavalla voisi sanoa että maastosta puhuminen on aina jonkinlainen kartta, joka ei ole koskaan sama asia tai edes ihan samanlainen kuin itse maasto.

Tätä kautta korostuu se, että tulkinta on aina suhde, jossa merkitys ilmenee. Taustalla on siis voimakas ajatus suhteesta tulkittavan ja tulkitsijan välillä. Tämä eroaa perinteisestä loogisesta kielenkäytöstä siten että siinä pyritään objektisoimaan, jolloin henkilökohtaisuus pyritään poistamaan ja tästä pyritään irrottautumaan. (Pyritään näkemään oikeita tietoja maastosta kartalta lukien ja pyritään tuottamaan mahdollisimman yksiselitteisiä ja tarkkoja karttoja.) Puhutaankin "kalkyylistä", joka jo sanana tuo mieleen laskemisen.

Hermeneutiikan synnyttämää tulosta kutsutaan mahtipontisesti ymmärtämiseksi (verstendiung).

Hermeneuutikot katsovat että ymmärrys syntyy hermeneuuttisessa kehässä. Siinä tulkitsija ja tulkittava kohde vaikuttavat toisiinsa. Tulkitsija ja tulkinta kasvavat yhtä aikaa. Tätä kautta keskiössä on tutkijan näkökulma ja tämän suhde aiheeseen, sekä se miten aihe muuttaa tätä näkökulmaa.

Kehän idean saa hyvin esiin "tarinana". (Ja tämä kuvaustapa sopii eräällä tavalla hyvin hermeneutiikkaan.) Kun joku tutkii jotain asiaa, hän lisää tulkintaan pakosti jotain itsestään. Hänellä on ennakkokäsityksiä, tuntemattomia oletuksia ja muuta vastaavaa. Näin kohde muuttuu, siitä ilmenee vain tietty näkökulma. Saadaan vastauksia vain mitä älytään kysyä ja vastaus on vain sellainen joka voidaan ymmärtää. Tässä tulkinnassa tulkitsija saa jotain, ja tulkitsijan näkemys muuttuu. Hän huomaa jotain, ja kokee mahdollisesti jopa oivallusta. Jokin on siis muuttunut. Näin syntyy kehä, jonka ajatellaan muistuttavan ikään kuin spiraalia. Kumpikin liikkuu ja tutkimuksen jatkuessa "kehä laajenee". Hermeneutiikassa tärkeää on tajuta se, että syntytapahtumaa voidaan kuvata tämänkaltaisena prosessina, mutta ei toistaa identtisenä. "Jokaisen kehä samasta aiheesta" on erilainen. (Tosin jo aiheen rajaus on yksi kysymys, jolloin tästäkin on erilaisia kehiä ja erilaisia ymmärtämisiä.)

Samalla tavoitteena on ymmärtää alkuperäinen sanoma. Ja tämä on se outo juttu hermeneutiikassa. Tämä korostuu siinä kun puhutaan oppimisesta virheiden kautta.

Sillä hermeneuttisessa kehässä on ongelma. Eräällä tavalla se on se, että sillä ei ole jarrumiestä. Se on enemmän toisin ymmärtämistä kuin paremmin ymmärtämistä. Siinä ei nimittäin ole kriteeristöä.

Selitän tätä hieman. (Mielestäni rakenne etenee tässä järjestyksessä mukavasti pomppien.)

Lähtökohtani lähtee seuraavasta : Hermeneutiikan kannattajat moittivat aika usein analyyttistä filosofiaa. Tämä ei sinällään ole ihme, koska analyyttisen filosofian kieli on korostetusti kalkyyli, ei mediumi.
1: Kalkyylimuotoinen kieli sisältää informaatiota jos siinä on vähän tulkinnanvaraisuutta. Eli mitä pienemmän alueen kieli rajaa "kaikista vaihtoehdoista", sitä enemmän tietoa se sisältää. Symbolit ja runot sisältävät tätä kautta usein melko vähän tietoa, koska niitä voidaan tulkita todella monella tavalla. Sen sijaan tarkkarajaiset esitykset sisältävät paljon tietoa. Jos esimerkiksi jotain teoriaa voi kritisoida paljon se tarkoittaa että se kieltää asioita epätodennäköisinä tai jopa mahdottomina. Tälläisissä on paljon tietoa ; Se voi paljastua vääräksi tiedoksi. Mutta rajauksen kannalta se on informatiivinen, ja jos teoria pitää paikkaansa/pitäisi paikkaansa, sen esitys kertoisi paljon siitä mitä maailmassa tapahtuu ja mitä ei.
2: Hermeneutiikassa taas tulkintojen runsaus on arvossaan. Hermeneutiikot korostavat sitä että yksiselitteinen tieto on mahdotonta. Sen kannalta symboli tai runo sisältää paljon erilaisia tulkintoja joten sitä kautta voidaan saavuttaa paljon erilaista ymmärrystä asiasta.

Hermeneutiikoista analyyttinen kaikenkattava kieli on myös mahdottomuus, koska esimerkiksi Gödelin epätäydellisyysperiaate, eli kuuluisaa ja melko vastaanpanematonta matemaattista todistusta siitä että mitään aksiomaattista systeemiä ei voi osoittaa ristiriidattomaksi oman itsensä kautta. Tarvitaan aina lisää aksioomia, ilmaisukyvykkäämpää kieltä, jotta näin voitaisiin tehdä. Mutta kun tämä olisi aksiomaattinen systeemi, on jälleen jotain jota ei ole aksiomatisoidusti selitetty, ja tämän selittäminen taas vaatisi jälleen laajemman ja ilmaisurikkaamman kielen. Tätä kautta päädytään ikuiseen pakojuoksuun. He ovat tässä erittäin oikeassa.

Ja analyyttisellä puolella tämä (tietysti/yllättäen) myönnetään. Mutta toimitaan enemmänkin kuin matemaatikot. Hekin ovat -saman tuloksen vuoksi- myöntäneet että matematiikkaa "ei saada valmiiksi". Mikään määrä aksiomatiosintia ei tule riittämään. Tämä ei tarkoita sitä että systeemiä ei voitaisi kehittää. On vain hyväksyttävä kesken oleminen. Analyytikoistakin haave yksiselitteisyydestä on toteutumaton haave, jota vain kannattaa tavoitella. (Harva ammatti on kyennyt todistamaan että sen parissa on ikuisesti työtä tarjolla!)

Serkä hermeneutiikassa että analyyttiseesä onkin yhteistä se, että molemmissa ymmärtäminen on eräänlainen raja -arvo, jota lähestytään. Aina puuttuu jotain. Analyytikko voi miettiä aksiomatisointeja ja hermeneuutikko voi aina kulkea spiraaliaan kohti uusia ymmärtämisiä.

Mutta tästä on jo aika siirtyä siihen oppimiseen johon viittasin.

Hermeneutiikkojen korostavat sitä, miten tulkinnanvaraisuutta ei saa kieltää koska ihmien oppii vain virheiden kautta. Tätä voidaan lähestyä kahtaa kautta. Molemmissa viitataan yhteen outouteen tässä perustelussa.
1: Analyyttisessäkin filosofiassa erilaiset tulkinnat ovat tietysti tuttuja. Mutta siellä niiden paremmuuden arviointiin nähdään vaivaa. Siellä ei siis kielletä niinkään tulkintoja, kuin asetetaan niitä vertailuun. Oppimisen kannalta on saatava ideoita. Eikä tätä kielletä missään.
2: Voidaan kuitenkin vakavasti kysyä että mikä olisi "hermeneuttinen virhe". Hermeneuttinen oppiminen on nimittäin perusluonteeltaan muuttumista. Nimittäin jos puheen alla on oppiminen jossa mainitaan sana "virheet", on taustalla vihjeitä suunnasta kohti parempaa tai huonompaa. Mutta jos muuttuminen onkin sellaista että se tapahtuu "väärään suuntaan"? Koska hermeneutiikka itse perustuu tulkintojen sallimiselle, siitä olevat erilaiset tulkinnat on pakko sallia. Hermeneuuttisen kehän rakenteessa ei ole mitään varmistusta siitä että tämä etenisi kohti ymmärtämistä eikä poispäin siitä. Oppiminen huonoon suuntaan tarkoittaisi sitä että tulkitsijan maailmankuva vääristää tilanentta, ja tästä vääristymästä syntyy väärä tulkinta, joka muuttaa ihmistä kohti huonoa. Ja tätä jatketaan. Tällöin hermeneuuttinen projekti voisi aivan täysin etäännyttää koko ajan. Tähän ei ole suoraa vastausta.

Joku voisi sanoa että se, että muotoiltuja ja esitettyjä kriteerejä ei olisi ei tarkoittaisi sitä että mitään kriteerejä ei olisi.
1: Tässä päästään kuitenkin siihen että jos kriteereitä on, kieli alkaa muistuttamaan enemmän analyyttisessä filosofiasta tuttuja "käsittelysääntöjä", joita taas on tavallisesti moitittu, ja jos kritiikki niihin pätee, se on täysin sovellettavissa myös hermeneutiikkaan.
2: Toisaalta esitys "muotoilematon kriteeri" on sinällään ad hoc -esitys. Se on sama, kuin jos minä väittäisin että "minua kiusataan", ja tästä ei löytyisi mistään mitään todisteita. Päin vastoin, kaikki näyttäisi olevan ystävällistä ja asiallista. Edes kahvipöydästä ei rajattaisi ja juttuihin suhtauduttaisiin positiivisesti. Ja silti sanoisin että "kiusaavat sillei piilevästi". "Niiden kaunat ovat salaisia kaunoja". Mitä siihen nyt oikein voisi sanoa?

En siis missään suhteessa "varsinaisesti moiti" hermeneutiikkaa. Hermeneutiikan kannattajat myöntävät usein auliisti nämä asiat. Heistä asiaa pitää voida lähestyä omalla tavallaan. Ja jopa tuo virheen mahdollisuuden olemassaolo itsessään yksi näkökulma, joka voi olla uudenlainen ja mielenkiintoinen. Ja että hermeneutiikkaa itseään pitää saada lähestyä eri tavoin, myös esittämälläni tavalla. Sehän se on sen henki. Samalla sallitaan tietysti myös niiden toiminta joista se johtaa johonkin tiedon laajentumiseen. (Jos ei muuta kautta niin sitä kautta kun tulkitsee näkemykseni huonoksi. Sitten tietää ainakin sen.)

Logico ergo sum.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin / Kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin / Etsin suuntaa suunnatonta / ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin"
(CMX, "minne paha haudattiin")

Arkielämässä sanotaan usein että ihmisen logiikka pettää. Tämä tarkoittaa silloin yleensä sitä, että jokin ehdottomasti pätevä logiikkaa, joka oletetaan kaikille yhteiseksi ja samaksi, ei ole seurattu. Arkitasolla logiikka on siis pätevää päättelyä, oikeaa ajattelua, joka seuraa jonkinlaista monistista unelmaa siitä että on vain yksi tie jota voidaan kulkea. Ja tietenkin kaikki tuntevat tämän tien, eikä sitä tarvitse ollenkaan mietiskellä, koska kaikki on jo ihan selvää. Eihän sitä tarvitse kuin katsoa, niin sitä jo heti tajuaa mikä on pätevää ja mikä ei.

Näin toki arjessani minäkin helposti ja usein sorrun.

Filosofiassa logiikka viittaa filosofian osa-alueeseen, joka tutkii pätevän päättelyn ehtoja. Yleensä ne ovat kiinnostuneita (suurimmaksi osaksi ainakin näistä):
1: Käsitteistä ja termeistä, jotka eivät näytä empiirisiltä eli joiden sisältö ei ainakaan suoraan näytä viittaavan havaintoaineistoon.
2: Ajattelun lait, eli minkälaisia rakenteita logiikassa on. Eli millä tavalla saa sanoa ja mitä ei saa sanoa ollakseen loogisen systeemin sisällä.
3: Päättelyn pätevyyden ongelma, eli se miten tiedetään että on lupa siirtyä tietyn muotoisesta esityksestä tietynlaiseen väitteeseen.

Logiikoita on useita erilaisia, eivätkä ne anna samoja vastauksia toistensa kanssa joka kohdassa.
Mielestäni mielenkiintoisin jako on käsitykset logiikan luonteesta. (Onhan se toki metafysiikkaa, joka on kaunis nimi mielipiteille.) Koulukuntarajoja ei aluksi ollut, mutta Immanuel Kant toimi eräänlaisena koulukuntarajaajana. Syynä oli se että hän piti logiikkaa valmiina ja rupesi siksi tutkimaan loogisen ymmärryksen rajoja. Tämä oli Kantin mukaan keskeistä, koska logiikan rajoja ei enää voitaisi laajentaa astumatta rationaalisen päättelyn ulkopuolelle, irrationaaliseen maailmaan. Tätä tarkoitusta Kant kehitti transsendentaalisen logiikan, koska hän halusi erota kokemusajattelusta ja vastaamaan tätä kautta siihen mitä ja kuinka tiedetään. Kant loi ymmärryksen eri kategoriat ja tutki niiden rajoja. Kantin jälkeen logiikasta keskustelemiseen nousivatkin uudet kysymykset, jotka muuttivat logiikan käsitettä paljon. Kantin jälkeiset loogikot alkoivatkin pohtimaan logiikan suhdetta ihmisen tietokykyyn ja todellisuuteen. (Sen sijaan että olisivat vain katsoneet onko tulos logiikan mukainen.) Ja myöhemmin postmodernismi ja mannermainen filosofia ovat lisänneet soppaansa uusia lukuja.

1: Logisismi, on näkemys jonka mukaan logiikka vastaa todellisuutta. Ajattelu ja oleva ovat yhtä, ja logiikan lait ovat olevaisuuden lakeja. Tämä koulukunta on ollut tärkeässä osassa analyyttisen koulukunnan toimintaa. Tällä ajatuskentällä on vaikutuksia muun muassa loogiseen positivismiin ja moniin muihin aiheisiin.
___1.1: Käytännössä ennen Kantia kaikki loogikot olivat logisisteja, tai oikeastaan he pitivät viisaiden ihmisen psykologista ajattelua loogisena, todellisuutta vastaavana. (Siksi mukana on Kantia varhaisempia filosofeja.) Aristoteleen syllogismeissa oli tietyt deduktiiviset säännöt. Gottfried Leibniz taas oli sitä mieltä että luonnollisten kielten logiikat eivät vastanneet maailman logiikkaa. Hän halusikin luoda kielen, jossa perusosia edustavat symbolit olivat mielivaltaisia, mutta joiden väliset käsittelysuhteet ja seuraussuhteet olivat aidosti samanlaisia kuin niiden edustamien käsitteiden suhde maailmassa. Leibniz haaveili universaalikielestä ("lingua univesalis"), joka oli aito maailmasta puhuva kieli, ja olisi kieli joka samalla antaisi aidot päättelyn säännöt, kieli joka itse asiassa kertoi, mitkä väitteet pitivät paikkaansa. Leibnizin haavekielessä symbolien käyttö oli analogiaa kielen ja maailman välillä. Leibnizin ajattelun vaikutuksesta logiikkaan haluttiin siis lisätä muutakin kuin puhutun kielen rakenteita, sellaisia jotka ovat normaalia kieltä eksaktimpia.
___1.2: Leibnizistä eteenpäin logiikan ja kielen tutkimusta yhdistettiin ja analyysi perustui pitkään subjekti-predikaatti -erotteluun. (Predikaattilogiikka) Logisistista perinnettä kehittelivät eteenpäin merkittävästi moni nimi. Logisisteista merkittäviä olivat Gottlob Frege ja Charles Peirce. Sekä Peirce että Frege hylkäsivät - toisistaan riippumatta - aikaisemman, Boolen, ajatuksen siitä, että subjekti ja predikaatti liitetään yhteen identiteettisymbolin avulla.
___1.3: Peirce keskittyi ajatukseen loogisesta algebrasta. Tässä kehitettiin matematiikan pohjalta formaalia logiikkaa jota sovellettiin filosofisten kysymysten ratkaisemiseen. Hänen luomuksensa oli relatiivien logiikka. Hänen taustallaan oli Boolen algebra ja Augustus de Morganin relaatioteoria.
___1.4: Frege pyrki osoittamaan että aritmeettiset totuudet ovat analyyttisiä. Tämä olisi toteuttanut koko logismin perusidean. Frege pyrki määrittelemään aritmeettiset määritelmät ja osoittaa että logiikan aksioomat johtavat aritmeettisiin johtopäätöksiin. Frege piti Leibnizin universaalikielen ajatusta liian kunnianhimoisena, mutta hän yritti kuitenkin päästä niin pitkälle kuin mahdollista - Hän pyrki johtamaan sekä käsitteiden, väitteiden että päättelyidenkin logiikan. Frege hylkäsi "matkan varrella" subjekti-predikaatti -erottelun ja korvasi sen argumentti-funktio -erottelulla. Toisin sanoen Fregen päätelmien jälkeen kieliopillinen lauseanalyysi jätettiin pienempään arvoon, ja siirryttiin sen sijaan kohti matemaattisesti muotoiltuja, formalisoituja, argumentteja, joiden rakennetta lainattiin matematiikasta.
___1.5: Fregen ja Peircen ajatuksista kehittyi eteenpäin myös modaalilogiikka, joka käsittelee mahdollisuuden, mahdottomuuden ja välttämättömyyden käsitteitä. Tähän liittyy olennaisesti "mahdollisten maailmojen" käsittely, johon liittyvästä mahdollisten maailmojen semantiikasta muun muassa suomalainen Jaakko Hintikka on tullut tunnetuksi. Tälle ajattelulle tyypillistä on se, että mahdollisuutta ei ole kytketty aikaan. Mahdollisen ei oleteta toteutuvan jossain. Sen sijaan se perustuu siihen, että se mikä on jossain mahdollisessa maailmassa tosi, on mahdollista ja se mikä on kaikissa tosi, on välttämätöntä.
___1.6: Nykyinen lause ja predikaattilogiikka noudattavat Peircen ja Fregen keksintöihin ja niiden ongelmia on pohdittu esimerkiksi Wittgensteinin tuotannossa. Logisistisessa näkemyksessä ongelmana on se, että jos logiikka on abstraktin erityinen ideaaliluonne, joka ei mitenkään suoraan ole havaittavissa, miten ihminen kuitenkin voisi tietää jotenkin? Logisistit selittivät tätä sillä, että ideat ovat abstrakteja, mutta ihmiset ovat luoneet ne itse. Tällöin ihminen tietää näistä objekteista koska on ne itse luonut. Tällöin emme kuitenkaan ole luoneet mitään ihmisestä riippumatonta ideamaailmaa, ja meidän pitäisi kysyä että miksi emme ole tehneet toisenlaista logiikkaa, eli miksi logiikkamme olisi juuri tietynlaista ja oikeaa. (Jos näin ei olisi, logiikka olisi vain psykologiaa, ihmisen lajityypillistä ajattelua.) Logisisti joutuu vain olettamaan että näin on ja sanoa että tämä tieto on logiikan ulkopuolella. Russellin paradoksi osoitti Fregen joukko -opin ristiriitaiseksi. Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreeman on usein katsottu romuttaneen ohjelman lopullisesti.

2: Psykologismi, jonka mukaan logiikka on psykologiaa, eli logiikan lait olivat psykologian lakeja ja logiikan säännöt psykologisia sääntöjä.
___2.1: Kenties erikoisin psykologistista kantaa edustava henkilö on brittimatemaatikko Boolen kehittämä Boolen algebra, jossa oli tavoitteena muodostaa matematiikan kaltainen formaali logiikka. (joka on ollut tärkeä logisistisessa perinteessä.) Siinä esitetyn kalkyylin mukaan yhtälöitä käsitellään tietynlaisten muuntosääntöjen kautta. Boole kuitenkin esitti että hän pyrki rakentamaan logiikkaa, joka nojaisi ihmisten ajatteluun. Boole otti rakenteeksi matematiikan, koska hän oli varma että se, niin kuin kielikin, perustuivat ihmismielen toimintaan ja rakenteeseen. Boolesta ajattelu on laskemista. Peirce kritisoi tätä näkemystä esittämällä että ihmismieli ei ole kalkyloiva kone. Hänestä ihmisellä ei ollut laskeva, vaan kuvioita piirtävä mieli. Tässä näkemyksessä loogikon ei pidä luota ihmismielen tapaista konetta, jos hän haluaa esittää loogista ajattelua käyttävän järjestelmän. Fregen mukaan logiikan lait eivät ole ajattelun lakeja, vaan selvitti sitä miten meidän pitäisi ajatella. Tämä ei hänestä enää ollut psykologiaa.
___2.2: Monista psykologisteista logiikka kuitenkin vastasi enempäänkin kuin vain siihen millaista ihmisen ajattelu on. Heistä se näytti myös sitä, mitä ajattelun tulee olla. Psykologismin laitamilta voidaan löytää muun muassa Jakob Fries, jonka mielestä logiikan lait olivat lakeja jotka kiinnostavat antropologiaa. Tai lähempää ydintä löytyy Friedrich Beneke, joka esitti että "Logiikka on filosofisista tieteistä se, joka on muuttunut vähiten, niin vähän, että Kantkin saattoi sanoa siitä kirjoituksessaan "Kritik der reinen Vernunft" esipuheessa ... että se näyttää lopulliselta ja valmiilta. Jos tämä Kantin väite piti paikkaansa Kantin omana aikana, tilanne on sen jälkeen ratkaisevasti muuttunut".
___2.3: Modaalikäsitettä tarkastelleet psykologistit ovatkin liittäneet logiikkaan mukaan myös varmuuden asteen, jota esimerkiksi Ernst Schröderin mukaan voidaan lähestyä todennäköisyyslaskennan ja induktion kautta. (Tässä tavallaan luotetaan empiriastakin tuttuun ajatukseen siitä, että induktio heikentää tietomme varmuutta verrattuna deduktioon, mutta se kuitenkin sallii meitä tutkimaan asioita laajemmin ja antamaan meille uusia tarkastelualueita, jotka lisäävät tietoamme.)
___2.4: Psykologistit joutuivat kamppailemaan sen kanssa, miksi logiikka olisi oikeaa - etenkin kun käytäntö on näyttänyt että usein päättelemme väärin. Beneken mukaan tilanne ratkaistiin siten, että logiikka kiinnittää huomiota siihen mikä on ideaalista, ja muodostaa siksi ajattelun lakikirjan. Mutta tässä tilanteessa joudutaan kuitenkin joustamaan siitä että ajattelu todella olisi luonteeltaan psykologista. Psykologismin ongelmana on monistinen unelma, se, että logiikan halutaan olla "oikeaa", sen sijaan että se olisi ollut pelkästään eksaktia ja samanlaista.

3: Kolmas näkökanta pitää logiikan perustaa irrationaalisena. Esimerkiksi Johann Friedrich Herbart kannatti ajatusta, jossa logiikka on pelkkä muoto, jolla ei vielä ole sisältöä. Ja tuoreemmin etenkin postmodernistit kannattavat usean eri loogisen järjestelmän systeemiä. Tässä ei enää mietitä logiikan syntyjä ja syviä, sillä logiikat ovat kaikki yhtä irrationaalisia. Tärkeintä on se, että ne ovat keskustelijoiden kesken samat. Postmodernistit korostavat usein kielenfilosofiaa, ja korostavat että kieli on vain ihmisten sopima kommunikaatiojärjestelmä, jossa ei ollut mitään "varmaa", vaan jossa kaikki identifikaatio tapahtui eroavaisuuksien pohjalta. (on vain kieli jonka rakenne on yhdessä päätetty. Tämän tietyn logiikan todistaminen taas on syvimmän tason metafysiikkaa.) Tästä sitten syntyi erityisiä huolia. Esimerkiksi monet fenomenologit ovat pelänneet että matematiikassakin, kuten geometriassa, menetetään valtavasti tietoa koska siinä kuitenkin käytetään pelkkiä symboleita kokematta niitä. Tämä taas tarkoittaa sitä että niiden kuvaukset olisivat ikään kuin tyhjiä kuoria. Jännittävää -mutta ei yllättävää- kyllä, tämä ajatus on sukua elämänfilosofialle. Postmodernistien ajattelun ymmärtämiseski on tärkeää tajuta, että (rakenteeltaan sangen analyyttinen) Wittgensteinin myöhäisfilosofia lopulta joutui myöntämään erillisen tieteellisen kielen mahdottomuuden. Tämä tarkoittaa sitä että kieli ja logiikka eivät loppupeleissä edes voi olla neutraaleja.