Näytetään tekstit, joissa on tunniste roolipeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste roolipeli. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. elokuuta 2017

Mitä tarkoittanee kristillinen roolipelaaminen?

Kävin Ropeconissa kuuntelemassa kristillisistä roolipeleistä. Tilaisuutta ei mainostettu erityisesti kristityille suunnattuna. Mutta sitä se oli. Toki muunlaisetkin saivat olla. (Ja yleisön mielipidesuuntauksia jopa tiedusteltiin aluksi.) Keskustelu oli luterilaisen papin pitämä. Koponen ei ole mikään hihhuli joten pidin aihetta sellaisena että sitä voi olla kiinnostavaa kuunnella. Ja olihan se sitäkin.

Kokonaiskuvana aiheen käsittely herätti pari ajatusta ja ennen kaikkea runsaasti hämmennystä. Nämä teemat näyttävät koostuvan suuresta osasta uskonnollista keskustelua muutoinkin joten kenties kysymys on oireellisemmasta piirteestä jonka parantaminen on osa laajempaa yhteiskuntaelämäämme tämän aiheen piirissä..

Aluksi haluttiin irtautua saatanapaniikista, joka oli ajankohtainen aiheen parissa parikymmentä vuotta sitten. Tähän suhtauduttiin kuitenkin aihe irrelevantisoimalla. Toisin sanoen tästä osiosta käsiin jäi se, että saatanapaniikki selvästi vaikuttaa paljon kristittyihin koska heidän täytyy pitkän ajan jälkeen täytyy aina reagoida roolipeliaiheeseen anteeksipyydellen. Toisaalta prosessissa myös selvästi alleviivattiin sitä miten saatanapaniikkiin osallistuneet kristityt olivat "vihjeettömiä ja vilpittömiä". Tätä kautta haluttiin osoittaa syvää armeliaisuutta siihen mukaan tulleille kristityille. Vaikka asiaa ikään kuin reaktiivisesti pyydetään anteeksi niin silti halutaan vähätellä saatanapaniikin merkitystä ja vaikutusten vakavuuksia; Toiminta nähtiin vilpittömänä ja harmittomana ja iät ja ajat sitten tapahtuneena. Tästä syntyy varsin ambivalentti suhtautuminen. Itse olen vahvemmin seurauseetikko ja päästelinkin suustani tilaisuudessa ääniä jotka alleviivasivat sitä että saatanapaniikkiin osallistuneet ovat yhä elossa, eivätkä he ole niitä jotka anteeksipyytelevät. Mutta minun suhtautumiseni saatanapaniikkiin onkin sen suuntainen että mikään  mikä ajaa itseäni vakavasti kohti itsemurhan yrittämistä ei ole mitään harmitonta vilpittömyystelyä. (Ryhmän pitäjä taas itse asiassa tunnustautui että hän oli kuunnellut varoituksia kun koulun opettaja oli tullut keskustelemaan aiheesta huolipuheella ja oli jättänyt roolipelejen pelaamisen. Tämä kertoo ihmisen hyvyyden mukautumisesta sosiaalisen paineen alla aika paljon.)

Tästä syntyi kuitenkin varsin kiinnostava kokonaiskuva. Ja itse asiassa on melko selvää mitä kautta ajatus saatanapaniikista ikiaikaisena asiana joka vainoaa kristittyjä koska he reaktiivisesti anteeksipyytelevät asioita johtuu. Kun luennoija kuvasi kristinuskon ja vallan suhdetta hän lähestyi sitä kirkon kautta. Tätä kautta hän kuvasi hienosti sitä miten instituutio virallisena instituutiona käyttää valtaa ja minkälaisia suhtautumistapoja ihmisillä voi olla tähän aiheeseen. Tämä kuvaus oli sinällään mallikas. Mutta se unohti sen mistä hän itsekin kertoi ; Uskonnollista valtaa ei pidä katsoman pelkän kirkkoinstituutin kautta. Tai siten että "kirkon ulkopuolella toimivat vain fundamentalistit". Sillä tosiasiassa evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet "harmittomasti huolestuvat" ja tämä sosiaalinen valta ei ole mitään fundamentalistien pöhistelyä. Seurakuntatoimintaa usein kuvataan jonain jossa kristillisyys kohtaa elämän ja elämäntavan. Ja tämä positio on yhteisöllisyyttä ja muuta vastaavaa jota kirkkolaiset usein kannattavat syvästi. Siksi ällistyttää miten tässä kontekstissa se jätettiin mainitsematta ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Tai sillä ei olisi merkitystä. Merkitystä oli vain sillä että kirkon jäsenet "yleensä" kuuluvat niihin lievempiin vallan ja kirkkoinstituution suhteita korostaviin. (Mutta eivät aina nekään. Ateistiryhmissä ei ole harvinaista törmätä pastoreihin jotka ovat leipäpappeutensa syrjässä kiinni kirkossa mutta jotka edustavat niitä tiukempia fraktioita. Ja arvaa mitä kirkkolaiset tekevät tämänlaiselle käytökselle silloinkaan kun se on julkista? Eivät yhtään mitään. Kirkko on tässä kenties enimmäkseen passiivinen mutta apua sieltä saa nollan verran. Mitä nyt joku pastori tulee hymistelemään sinua itsemurhaan ajaneiden ihmisten moraalisesta vilpittömyydestä ja siitä miten ihmisten traumoista selviämiselle on selvästi asetettava jokin aikaraja jonka jälkeen niistä valittaminen mitätöityy.)

Samassa yhteydessä voi paistaa tietysti myös "budjettisokeus". Roolipelien ja kirkon suhdetta korostettiin toteamalla että kirkolla on roolipelikerhoja. Joka on tietenkin totta. Samalla hän kuitenkin huomautteli että ateistisia roolipelikerhoja ei ole. Onkin aika selvää että vapaa-ajattelijoiden budjetilla tuskin sellaista saataisiin irti. Ja jos suomalaiset pistettäisiin ahkerasti yhteisöveron kautta tukemaan samalla rahamäärällä ateistejen toimintaa niin kaikenlaisia kerhoja voisi putkahdella. Toisaalta tätä lausumaa heikensi sekin että kristillisistä peleistä kuulevia oli hyvin vähän ja luennoitsijan asennekin tuntui olevan vahvasti se että kristityt roolipelaajat ovat tietyllä tavalla vahvasti marginaalista vähemmistöä. Ja tätä kautta joku voisi sanoa että jossain mielessä ropecon on hyvinkin "yksi hemmetin iso hämmentävän ateistinen roolipelikerho".
1: Toki teknisesti sekulaari ilmapiiri joka ei ole kiinnostunut uskonnosta yleensä ei ole samaa kuin ateistinen. Mutta käytännössä kykenen kyllä ymmärtämään miksi mikäkin asia koetaan milläkin tavalla. Vähemmistönä sitä huomaa jatkuvasti olevansa tilanteessa jossa enemmistö määrää pelisäännöt ja kysymys ei ole pelkästään siitä mitä sanotaan ääneen ja mikä heijastuu ääneen sanotuissa arvolauselmissa. On melko ymmärrettävää jos kristitty jota kiinnotsavat tietyt aiheet ja kysymykset kokevat että pelit ja systeemit rakennetaan painotuksin jotka ovat heille vieraita. Samaa kokemusta voi hakea halutessaan vaikka uskonnottoman arjesta monissa sosiaalisissa konteksteissa nykyään. Se, että nämä eivät "teknisesti" ole kristillisiä ei auta. Ei vaikka kuinka monesti näissä korostetaankin henkeä joissa uskonnoilla ei mukamas ole edes mitään tekemistä käytänteiden ja asenneverkostojen kanssa. Kristitty joka ei ole tämänlaista marginaaliasemaa kokenut voi tietenkin leikkiä vihjeetöntä koska asia on täysin heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella. He elävät maailmassa jossa äänekäs erimielisyys on samaa kuin tallaaaminen. He ovat mielipiteenilmaisun kohdalla vetämässä "militantti ateisti" -linjamaa ja ovat täysin sokeita hienovaraisemmille vallankäytön muodoille koska asia on heille usein ilmaan kirjoitetuissa dogmeissa eikä käytänteissä.
2: Ja se saatanapanikointikin on jäänyt historiaan kun "huolipuhe" on käytännössä samoilla tyypeillä suuntautunut joko ateisteihin tai maahanmuuttajiin tällä hetkellä. Näiden tuomitseminen on käytännössä samanlaista mutta tätä ei anteeksipyydellä. Ilmeisesti siksi että siitä ei ole mennyt tarpeeksi aikaa. Itsekin muistan ajan jolloin kristittyjen ensimmäinen reaktio saatanapaniikkiin oli koko ilmiön olemassaolon kyseenalaistaminen. Nyt kaikki tietävät että se tapahtui. Mutta siitä onkin niin kauan aikaa että jokin oleellinen "asialla on väliä" -päiväys on kadonnut. Kirkkolaisilla tuntuu olevan erikoinen tapa odottaa "olemattomien ja tuntemattomien" ongelmailmiöiden kanssa denialismissa siihen asti että moraalipaniikki on ohi ja sitä voidaan lähestyä edellisen sukupolven historiantutkimuksen kautta. Asioiden huomaamiseen tuppaa menemään 10-20 vuotta. Sama ilmiö oli muuten kreationisminkin kanssa. On tavallaan egopullistelevaa muistaa miten on ollut sitä joukkoa joka on tarkastellut suomalaista kreationismia silloin kun kirkon tutkimuskeskus mietti onko aihetta syytä tutkia kun ei sitä ole suomessa kuitenkaan. Nyt meillä on kreationistinen presidenttiehdokas. Joka on ilmeisesti saanut sitä laadukasta ev.lut -uskonnonopetusta joka suojelee tuollaiselta humpuukilta.

Kolmas huomio oli siinä miten "kristillisyys" on aiheessa vaikea käsite. Monet kristilliset roolipelit ovat aika heikosti sellaisia. Systeemi menee helposti siihen mistä vähän avauduinkin tilaisuudessa; Olen pelannut "jeesusroolipeliä" jossa oli Juudas Iskariot jolla oli jalkajousi. Toisin sanoen roolipeli on klassista fantasiahötöä fantasiaklisein niin että miljöötä on minimaalisesti muutettu ja hahmoja on nimetty hieman erilaisilla tavoilla. Tämä on "vain jokseenkin kristillisehköä" pelaamista.

Vaikka evankeliointi tuomittiin ja korostettiin niin siitä huolimatta näytti että kristillisyydestä muutoin käytettiin mahdollisimman laajaa kuvausta; Kristillisyydestä otettiin esiin pelintekijöitä jotka ovat kristittyjä. Riippumatta siitä mitä heidän pelinsä sisältävät. (Jos tietokonepelien kohdalla tehtäisiin sama niin robottikauhusurvivalhorrorpeli "Five Nights at Freddy's" olisi kristillinen peli.) Toisaalta kristilliseksi tulkittiin myös "kätyrin osa" -peli jonka ytimeen laitetaan se, että kätyri voi vapautua kun hän saa riittävästi vilpitöntä rakkautta. Tosin pelissä unohtuu että pelimoottori sallii aika erikoisia ratkaisuja. Itse olen pelannut "Kätyrin osaa" twistillä jossa on uskottava ja toteltava kuuliaista Jumalaa joka komentaa indoktrinointitoimintaan ja muuhun aktiviteettiin jossa sorretaan ihmisiä henkisesti. Se, että kätyrit saatiin tottelemaan herännäisten parissa aika normaalia käytöstä alleviivaa sitä että kenties tässä kuitenkin sävytetään peliä hieman laajalla pensselillä. "Kätyrin osa" ei ole kristillinen tai ei-kristillinen peli. Sen voi säätää molemmiksi.

Itse olisin kenties pitänyt luennon aika toisella tavalla. Olisin kenties korostanut vähemmän sitä miten kristityt pelaavat - ja hämmentävää kyllä vaikka luennoija tunnustikin että tosiasiassa suurin osa peleistä on äärimmäisen sekulaareja. Ei ateisteja useimmiten kiinnosta oikeasti miettiä sitä ovatko he ateistisia roolipelaajia. (Aiheiden sotkeminen innostaa lähinnä minun kaltaisia kaunakkoja.) Näkökulma tuntui painottuvan "kristityt pelaa keskenään" -henkiseksi. Kun tärkein olisi kuitenkin se, että miten kristittynä pelata toisten kanssa. Siis se, miten voi olla kristittynä pelaamassa roolipelejä selvästi maallistuneessa kontekstissa ilman että se ihan liikaa sotii omia vakaumuksia vastaan. (Hint: Ei ehkä kannata pelata minun kanssa "kätyrin osaa".) Ja toisaalta se miten pelauttaa kristittynä sellaisia pelejä jotka eivät liikaa häiritse omaa maailmankuvaa mutta joka ei kuitenkaan vaivaannuta maallistuneempia pelikavereita.

Kun esimerkiksi sukupuolisuuden ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla samassa ropeconissa pidettiin paneeli jossa näkökulma oli hyvinkin vahvasti painottunut tähän. Siinä keskusteltiin esimerkiksi miten miespelaaja joka pukee mekon pitää sisällään parodiaelementin niin että toisaalta pellet tekevät tätä ja toisaalta kun vakavasti ottava tekee tätä se helposti koetaan silti vitsinä. Ja miten jos miespelaaja ottaa naishahmolleen vahvoja piirteitä ihmiset ajattelevat helposti että "hän pelaa huonosti". Toisin kuin emansipationaariseksi koettu nainen joka pelaa mieshahmoa tai ottaa naishahmoonsa miehisiä aktiivisia piirteitä. Tämänkaltaiset kysymykset voisivat itselleni kiinnostaa enemmän tästä asiasta.

Nyt jäi käsiin vähän se, että ilmeisesti kristityt kokevat stigmaksi saatanapaniikin joka koetaan kauan aikaa sitten tapahtuneeksi harmittomaksi asiaksi. Ja että valta uskonnossa on vain institutionaalista ja tätä kauttakin on syytä etäytyä tästä likaisesta historiasta. Ja että kenties kristillisyys on tätä kautta stigmautunutta ja kristityt ovat saatanapaniikin tämän hetken uhreja. (Jotka esimerkiksi joutuvat kestämään niitä mielestäni ymmärrettäviä vastareaktioita joita saa kun ei ole niitä ihmisiä jotka lamautuvat ja pakenevat toiminnastaan ensimmäisen moralistin tullessa heiluttamaan etusormiaan ja jotka joutuvat tätä kautta kohtaamaan institutionaalista ja sosiaalista vallankäyttöä ja rankaisutoimia omakohtaisesti.) Ja että kenties tämän vuoksi kristityt keskittyvät siihen että pelaavat kristittyinä kristittyjen kesken. Vaikka eivät sitten oikeasti pelaakaan.

Ja että kun mietitään mikä tekee kristillisestä roolipelistä kristillisen, se voidaan nähdä pelintekijän maailmankuvan ilmenemänä niin että tekijän kristillisyys jotenkin automaattisesti vaikuttaa siihen että pelistä tulee kristillinen, se voi olla pelimekaniikan sisältö joka heijastaa arvoja, se voi olla pelinjohtaja joka säätää miljöön ja tapahtumat ja pelaaja itse hahmonsa kautta. Ja tätä kautta kysymys on kenties mutkikkaampi kuin voi uskoa.

tiistai 16. toukokuuta 2017

M.E.S.I.

Olen rakentanut useita vuosia sitten yksinkertaisen roolipelisysteemin jonka ytimessä oli äänestäminen. Olen sittemmin hioskellut tätä muutama yksityiskohta kerrallaan. Lopputuloksena on mielestäni hyvä tapa tuottaa nopeaa roolipelaamista. Systeemi on tarkoituksella hyvin yksinkertainen. MESI -nimenä viittaa yksinkertaisesti muotoon "Mitään Ei Saa Ilmaiseksi".

Hahmonluonti;

Ensin roolipelin johtaja kertoo miljöön ja genren. Hän voi esimerkiksi kertoa että tapahtumapaikkana on steampunk -maailma jota käsitellään komediallisesti. Pelaajat menevät rinkiin. Tämä voidaan tehdä arpomalla tai muutoin. Tärkeää on että voidaan sujuvasti siirtyä ympyrässä vuoro kerrallaan seuraavaan.

Hahmoja luodaan vuoro kerrallaan. Ensimmäisellä kierroksella päätetään minkälainen "arkkityyppi" haluaa olla. Tässä kohden arkkityyppi sopii yleensä genreen. Eli valituksi ei tule esimerkiksi välttämättä mitään "warrioria" tai "preastia". Steampunkmaailmassa voidaan esimerkiksi haluta olla hulluja tiedemiehiä tai seikkailullisia gunslingereitä.

Näissä kannattaa kirjata ylös jokin vahvuus ja heikkous. Joka mielellään liittyy nimenomaan tämän hahmon arkkityyppiin ja tekemiseen. Henkilöllä on jokin erikoistaito tai muu kyky. Mutta tässä on jokin rajoite. Toisin sanoen hullu tiedemies osaa vaikkapa tehdä mestarillisesti aivonsiirtoja mutta ei silloin kun tätä prosessia tehdään lapsille. Heikkous voi taas olla vaikkapa pakkomielle pitää paikat järjestyksessä paitsi silloin kun hän on tekemässä tutkimusta.

Tässä yhteydessä hahmoille luodaan hahmolomake. Voima, kunto, näppäryys, äly, wiisaus, sosiaalisuus, kauneus. Näille varataan haluttu määrä palloja. 1-5 kpl. (Yhteismäärä on rajattu. Yleensä ka. 3 eli 21 kpl). Tämä pallomäärä paljastaa suoraan kuinka fiksuilta tai vahvoilta nämä hahmot vaikuttavat ensivaikutelmalta. Lopulliset statistiikat heitetään nopalla. Niin monta 1d6:sta kuin palloja on varattu. Tämä on lopullinen ja aito suorituskyky tässä ominaisuudessa. Erot pinnallisen ja toteutuneen välillä voivat olla jännittäviä.

Tämä kaikki tehdään ensin. Hahmosta tulee tässä vaiheessa lyhyt, historiaton ja stereotyyppinen. Tätä ei voi vaihtaa. Ja loput hahmonluonnista onkin sitä, että tälle hahmolle annetaan sotkemista. Joka usein johtaa omituisuuksiin joihin pelaaja ei suostuisi tai keksisi ilman.

Toisella kierroksella sitten jokainen hahmo valitsee yhden suhdelinkin johonkin toiseen hahmoon. Eli kertoo mikä on hänen suhteensa tuohon toiseen. Esimerkiksi gunslinger voikin olla hullun tiedemiehen veli, poika, opiskelukaveri, kilpailija, velkoja tai jotain muuta vastaavaa. Tämä rinki vedetään kerran läpi. Tämän jälkeen jokaisella on jonkinlainen suhde ja osuus muihin verkostoihin. Prosessissa oma hahmo saa "lihaa" ja prosessissa käy usein niin että alkuperäinen ideaali voikin mennä rikki. Esimerkiksi hullu tiedemies voi yht'äkkiä huomatakin olevansa perheenisä tai leskimies. Tätä kautta hahmosta ei tule sellaista jonka yksin käsikirjoittaisi.

Kolmannella kierroksella jokainen valitsee jonkinlaisen haluamissuhteen joka mielellään ei kohdistu siihen ihmiseen johon on jo suhde. Tämä on hahmon sisäinen motivaatio. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla sitä että hullu tiedemies haluaisi merimieshahmolta takaisin lainaamansa vasaran. Tai sitten hän haluaisi gunslingerin vaimon koekaniiniksi johonkin kokeeseen. Tärkeää on, että tämä haluaminen ei saa toteutua. Ja haluamisen kohteen onkin kerrottava miksi tämä ei voi olla mahdollista. Eli miksi tämä haluaminen on tuomittu epäonnistumaan. Esimerkiksi vasaralla korjattiin laivaa ja tämä laiva onkin juuri nyt matkalla Etelä-Amerikkaan. Tai vasara on edelleenlainattu tekosilmällä varustetulle rikolliselle steampunk -kurkunleikkaajalle. Nämä syyt ovat kiinnostavia koska pelissä näiden perustelujen muuttaminen saattaa avata tämän tien käyttöön.

Neljäs, eli viimeinen kierros, onkin sitten sitä että päätetään hiljaisesti itselle jokin sisäinen jännite. Jo saadut verkostot voivat aika vahvasti teemoittaa hahmon joten tämä ei ole vaikeaa. Esimerkiksi henkilö voi haluta vakaata elämää mutta kärsii tylsistymisestä joka pakottaa häntä tuhoamaan tämän vakaan elämän.

Hahmonluontiprosessi on jo luonut aika paljon sisältöä.

Itse pelitilanne etenee setting kerrallaan. Tässä ei aina ole läsnä jokaista pelaajahahmoa. Silti peleissä ei harjoiteta pelaajilta salaamista. Pelihahmot eivät välttämättä tiedä, mutta pelaajat tietävät. Esimerkiksi steampunk -poliisi saattaa alkukohtauksessa mennä rikospaikalle jossa on toinen pelaajahahmo tekemässä rikosta. (Toki tässä voisi olla kysymys vaikka ulkopuolisesta NPC:stäkin. Tärkeää on että tämä jotenkin sitoo tarinaa. Kohtauksessa voi olla vain yksikin pelaajahahmo, mutta tällöin rikollinen on esimerkiksi steampunk-rosvo -pelaajahahmon kilpailija, jengiläinen tai jotain. Ihan mitä tahansa. Ideana on sitoa hahmoja klimppiin. Tämä on "pelimekaniikan" ytimessä.)

Sitten nämä paikallaolijat haluavat tehdä jotain. He perustelevat tätä viitaten hahmonsa ominaisuuksiin tai erikoisuuksiin. Vahvuudet ja heikkoudet on pakko mainita jos ne liittyvät asiaan. Sitten kaikki äänestävät avoimesti. "Käsi ylös on "kyllä" on helppo tapa. Tässä kohden on hyvä kiinnittää huomiota lukumääriin jossain määrin. Eli ei ole mitään lukkoonlyötyä määrää joka pitäisi aina ylittää. Joskus voi olla hyvä että rajaa hilaa ylöspäin jos jollakulla sattuu olemaan "liian vakaa kannattajakunta" niin että hahmo onnistuu kaikessa mitä tekee. Tai sitten tätä voi pitää dramaattisena ominaisuutena jolla taataan rakastetun hahmon selviytyminen.

Tämä on pelinjohtajan tärkein tehtävä. Onnistuminen on tässä vähän kuin se "mun voima on herrantähden 21". Ei se ole mikään eksakti kysymys. Mutta on se hyvä "jotenkin" huomioida. Olen itse pitänyt siitä miten absurdi tapa kuvata asioita suoraan numerolla sitomatta sitä mihinkään on. Tämä on omituinen mutta yllättävän toimiva ratkaisutapa. ; Etenkin kun pallojen määräämismäärä antaa aika paljon vapautta ja valtaa hahmonluomisessa. Mutta samalla heitot tuovat joskus yllätyksiä.

Tämä johtaa siihen onnistuvatko nämä pyrinnöt. Pelinjohtaja voi sitten päättää mitä tämä onnistuminen tai epäonnistuminen tarkoittavat. Tässä pitää kuunnella myös itse pelitilannetta.

Eli esimerkiksi jos ensimmäisessä kohtauksessa rosvo haluaa ampua poliisin ja onnistuu, voi pelinjohtaja päättää että poliisi muuttuu kummitushahmoksi. Tai että seuraava kohtaus tapahtuukin sitten sairaalassa jossa poliisi kohtaakin kaverinsa gunslingerin, (jolla on sitten kenties motiivi ottaa yhteyttä hulluun tiedemieheen kuten hahmot voivat päättää). Tai sitten jos peli olisikin pitkällä niin voisi jopa olla niin että poliisi kuolee dramaattisesti rosvon luotiin ja peli päättyy siten että paha steampunk -rosmo jääkin lopuksi vapaalle jalalle.

Merkittävää onkin se, että tässä maailmasta tulee hyvin paljon pelaajilta. Toisaalta hahmot ovat tavallaan enemmän työryhmän kuin yksilön omaa omaisuutta. Motivaatio pelaamiseen säilyy helpommin vaikka oma hahmo kuoleekin. Kuollut hahmo voi myös muuttua dramaattiseksi elementiksi joka vaikuttaa pitkään pelin etenemiskuvioihin. (Etenkin kun hahmon kuolema ei lopeta äänestysoikeutta. Ainoastaan pelistä poistuminen tekee tämän.)

perjantai 19. elokuuta 2016

Se ei ollut "keskustelu" joka epäonnistui, se oli "kristikunta" joka epäonnistui.


Sami Koponen on kristitty roolipelaaja. Hän on kirjoittanut kommentaaria vanhaan "Lauantaivekkariin". Kirjoitus on mielestäni tarpeellinen, vaikka osassa kohdissa olen hyvin erimielinen tai "twistaan" samanmielisyyden muotoon joka ärsyttänee Koposta itseään. Ja siihen kommentoinnin kautta nostan esiin jotain joka mielestäni koskee myös tätä päivää, kenties vahvemmin kuin voisi ajatella. Rinnastan asiaa maahanmuuttokeskusteluun. Molemmissa on kysymys "huolestuneiden kansalaisten" luomasta ilmapiiristä jossa sitten toimii mielenkiintoisia yksittäistapauksia.

Aluksi Koponen kuvaa ytimekkäästi pätkän. Ja syyn miksi kirjoittaa siitä nyt. "Rooliskenessä on viime aikoina linkitetty paljon Ylen Elävän arkiston pätkää vuoden 1997 Lauantaivekkarista. Siinä toimittaja Susanne Päivärinta, Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko Vesala ja huolestunut äiti Anna Lintunen keskustelevat roolipelaamisen vaaroista." Tartun tässä lähinnä konseptiin josta laajennan ihmisryhmän "huolestunut kansalainen".

"...on todettava että 1990-luvulla moni roolipeliharrastaja koki olevansa ahtaalla. Painostus ulkopuolisten taholta oli tuntuvaa ja jotkut roolipeliyhdistykset järjestivät jopa ohjeistusta siitä, miten roolipelaamisesta pitäisi puhua ei-harrastajien kanssa. Päätellen siitä, miten paljon kyseinen Lauantaivekkarin liki 20 vuoden takainen pätkä on saanut huomiota skenessä, aihe on edelleen herkkä. Lienee liioiteltua puhua traumasta, mutta kyllä aikakausi silti jätti jälkensä moneen harrastajaan. Luulen, että iso osa ropeskenen kristinuskovastaisuudesta kumpuaa juuri näistä kokemuksista." Tämä on mielestäni oleellinen huomio. Kun roolipelaaja suhtautuu kristittyihin negatiivisesti kannattaa pitää perusoletuksena että syynä ei ole liian vähäinen kristittyjen kohtaaminen vaan liiallinen "kristittyjen" kohtaaminen. Aivan varmasti suuren osan roolipelaajista suhde kristinuskoon tulee siitä miten kristityt heitä kohtelevat. Yllätys. Toki en ymmärrä miten ilmiö-valtakuntatasolla voitaisiin olla oikeasti traumatisoituneita. Yksilötasolla vihjaan että Koponen puhukoot vain omasta puolestaan. Roolipelivainot ovat olleet juonteena lähipiiriini osuneessa itsemurhatapauksessa. Ja sillä on tätä kautta jonkinlainen vaikutus myös omaan suisidaalisuuden sävyttämään vuosituhannen alkupuoliskooni. Kysymys ei ollut vain keskustelusta vaan siitä että ihmiset tekivät erilaisia asioita "suojellakseen" ja "suojautuakseen".

"1990-luvulla nimittäin Suomessa pelättiin saatananpalvonnan ja siitä aiheutuvien hirmutekojen yleistyvän (ks. Titus Hjelmin ansiokkaan väitöskirjan tiivistelmä) ja roolipelit erheellisesti niputettiin samaan syssyyn. Saatananpalvojia eivät pelänneet vain herätyskristilliset saarnamiehet, mutta varsinkin jälkikäteen juuri heitä on pidetty pahimpina syyllisinä." Tämä on hyvin oleellinen. Olen huomannut että saatanapaniikkia kohdellaan hyvin usein strategialla "fragmentoi ja denialisoi". Ilmiön relevanttius halutaan kyseenalaistaa. Joskus viattomalla ihmettelyllä ja toisinaan siitä että tämä kyseinen fragmentti on pieni. Näin esimerkiksi Rockmusiikkia koskenut saatanapaniikki irrotetaan fantasiakirjallisuutta koskeneesta saatanapaniikista ja tätä pidettiin ihan eri asiana kuin roolipelaajien kohtaama. Joka oli eri asia kuin päiväkotilasten turvallisuuteen keskittynyt pelko saatananpalvontarituaaleista ja lapsikaappauksista. Joka taas oli aivan eri asia kuin se yleinen huolestuneisuus saatananpalvonnasta.

Kysymys oli kuitenkin laajasta ilmiöstä. Tässä ilmiössä mukana on niin saatananpalvonnasta uskonnollisesti kohkaantunut Ahorinta, kuin Lintusen tapaiset "äitylit". Toisaalta aikakausi tuli tutuksi siitä että entisiä saatananpalvojia oli jopa enemmän kuin oikeita saatananpalvojia. Kaikenmaailman Päivi Niemet ja Anni Pönnit kertoivat. Ja kirkko otti osaa "Saatana kutsuu minua" -videolla. Asiaa on käsiteltävä nimenomaan yhdessä. Omiin silmiin fragmentoiminen onkin oleellinen osa vastuunpakoilun ilmapiiriä. Fundamentalisteista ei laajassa mitassa tykätä joten heihin on kätevää sysätä syyllisyyttä. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain heitä. Mielestäni myös maltilliset kohkautujat tulisi saattaa vastuuseen. (Tai häpeään, se riittäisi minulle. Jos oikeus ei toteudu niin kosto/kostautuminen on melkein yhtä maukas asia.) Fragmentoiminen on irrationaalista ja se vain saa ilmiöt näyttämään pieniltä ja harmittomilta. Jos samaa tehtäisiin nykyaikana selitettäisiin että "matu tappaa" ja "mamu raiskaa" -argumentit olisivat ihan eri genreä joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään.

"Roolipeliharrastuksen edustajat puolestaan eivät tuntuneet ymmärtävän kasvattajien huolta lapsista. Sen sijaan, että huoli olisi kohdattu vakavasti ja asiaa olisi käsitelty, tyypillinen puolustuspuheenvuoro korosti roolipelaamisen ihmistä kehittäviä ominaisuuksia. Harrastajat siis erehtyivät puhumaan roolipelaamisesta sinänsä, kun vastapuoli puhui yksittäisistä harrastajista." Ja pukinkasvoisen Baphometin kellit. Tässä nousee esiin huoli ties mistä asioista. Nähdäkseni tässä Koponen tekee oleellisen virheen. Roolipelaajat ymmärsivät, jopa minä ymmärsin, että pelottelupuheet johtuvat siitä että ihmiset pelkäävät. Tämä ei ollut relevanttia tai tärkeää huolta. Ja siihen tarttumisesta ei edes tule mitään. Sillä tosiasiassa tässä on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta joka on tapahtunut maahanmuuttokeskustelussa. On nimenomaan virhe luulla että yksittäistapauksia pidetään yksittäistapauksina. Kun ihminen huolestuu hän puhuu yksittäistapauksista mutta laajentaa tämän kokonaisiin ihmisryhmiin. Itse pidän yksittäistapauksiin tarttumista huolestuttavana ja se viittaa enemmänkin että tässä ei ole asia josta huolestunutta pitää kuunnella vaan että tässä on riski yhteiskunnan turvallisuudelle joka pitää kontrolloida. Muutos on tärkeä. Sillä uhkapuheella on yhteys siihen että tulee "yksittäistapauksia". Tämä demonstroituu erikoisessa kreationismin ja tappouhkailun välisessä yhteydessä, josta kirjoitin uuden suomen teksteihini taannoin.

"Äitylin" tunnekohkaus on ymmärrettävissä, ja sen voi ymmärtää ainoastaan oikein. Saman oikean kokemuksen saa aina kun perhearvoista höyryävä irrelevantti ja arvoton lajitoveri iskee pöytään "eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin. Se synnyttää automaattireaktiona kaksi asiaa (1) huomio tunteisiinvetoavuudesta joka herättää kysymyksiä siitä voinko minä alkaa käyttämään vaikka natsikorttia asiallisena tervehdyksenä ja huomiona järkevässä keskustelussa menettämättä kunnioitustani ja (2) syvä huoli siitä onko tämä "lapsien ajatteleminen" sitä stereotypioivaa pedofiilianmakuista. Koska ilmeisesti muutkin saavat tämänlaisia stereotypioita vedellä tunnepohjalta niin sen täytyy olla asiallista ja järkevää. Ja loppuaika onkin keskusteltava siitä huolesta onko tämä "lapsikortin" vetänyt suulla varustettu limbinen järjestelmä henkilökohtaisesti yksittäistapaus josta ei muka saa yleistää. (Koska arvostan vastavuoroisuutta jne. Ja oletan että keskustelija määrittää omilla sanomisillaan asiallisen kielipelin ja sen rajat harjoittamalla keskustelua. Ja nämä koskevat heitä itseään.)

Sillä esimerkiksi itse jaan maahanmuuttokriitikot kahtia. On sellaisia joihin suhtaudun jonkinlaisella ymmärryksellä. Ja sitten on niitä jotka näen aivan suoraan saatanapaniikin, sen jälkeisen ateismivastaisuuden jatkumoksi. Ennen maahanmuuttajia maassamme haettiin "sisäisiä vihollisia". Jotka kohtasivat suunnilleen samaa uhkailua ja painostusta kuin maahahmuuttajat ja maahanmuuttomyönteiset nykyään. (On tavallaan irvokasta että saatanapaniikki iski vahviten nimenomaan "nuorisokulttuuriin" sen monissa muodoissa ja vieraannutti monia ihmisiä kristinuskosta. Ja sitten kun nämä ahdistetut olivat uskonnottomia ja ateisteja niin sitten heistä luotiin se seuraava vihollinen. En ihmettele niitä ateisteja jotka ovat iloisia maahanmuuttokritiikin tuomasta rauhasta. Että on edes joku muu kuin he itse kohteena taas. Itsekästä mutta ymmärrettävää.)
1: Halla-aholainen maahanmuuttokriittisyys puhui ilmiöistä. Siinä viitattiin tilastoihin ja yli- ja aliedustuksiin. Tämä on sellaista että vaikka sen kanssa olisi erimielinenkin niin voi kuitenkin jotenkin ymmärtää huolta. Siksi esimerkiksi "Roba" -sarjaan voitiin laittaa Halla-aholaisia ajatuksia puhunut poliisi ja että tämä ei muuttunut suoraan vihulaiseksi. Pystyn kunnioittamaan tätä ihmisryhmää.
2: MV -lehtityylinen maahanmuuttokriittisyys taas on huolestuneiden kansalaisten huolipuhetta joka viittaa yksittäistapauksiin jotka joko ovat todella tapahtuneita tai eivät. Näistä syntyy demonstroivia tarinoita joista synnytetään assosiaatioita koko ilmiötä kohtaan. Tässä yhteydessä voi syntyä jopa ajatuksia "hyvästä väkivallasta" ja tilanteista joiden kohdalla "ei ole mitään syytä uskoa että näin ei voisi käydä". Kuten käy esimerkiksi mahdollisesti jalkansa satuttaneen koiran tapauksessa. Koska alueella on Matuja, partikulaari kaljapullo on islamistimatujen heittelemä ja tämän vuoksi voidaan rynnätä maahanmuuttokeskukseen tönimään ensimmäisiä vastaantulevia maahantunkeutujia. Tätä pinnan palamista ja sen toteuttamista pidetään arvostettaana. (Tosin, oikeasti. Ei tuota kuvattua hyökkäystä ole tapahtunut. Siitä olisi saatu poliisijuttuja ja maahanmuuttomyönteiset olisivat revitelleet sitä demonstraationa mielivallasta jossa tunnistetaan syylliset ja yleistetään tämä tekijästä ihmisryhmään.) Kun yksittäistapaukset nousevat esiin ei oikein mitään voi tehdä. Tarinoiden kumoaminen on vaikeampaa kuin niiden keksiminen. Valheeksi paljastunut tarina ei haittaa koska se kuvaa henkeä joka on tosi koska on jokin muukin vastaava kertomus jota ei ole kumottu. Ei voi vedota yksittäistapaukseen siitä miten itse on asiallinen ja edustaa tätä ryhmää koska puhutaan lieveilmiöistä. Ja kuten Koponen huomauttaa, ilmiötasolle meneminenkin nähdään ohipuhumisena. Tässä ei voi onnistua keskustelussa. Virhe on aloittaa keskustelu in first place. Sama koskee tätä "huolestunutta äityliä".

Roolipeli liittyi saatanapaniikkiin koska saatananpalvonnan vaaroja pidettin todellisina ja relevantteina. Se oli se asia jonka nähtiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa. Saatananpalvonnan kiistäminen tai sen merkityksen vähättely oli näille ihmisille "terveen järjen vastaista". Vaikka tosiasiassa ainut epäterve järki oli näillä saatanapanikoituneilla ihmisillä

Ilmeisesti Koponen ei huomaa näitä. Joka johtunee siitä että hän ei ole saanut kokea kunnollista painostusta elämässään. Sellaista voi toki maassamme tapahtua, joss sattuu olemaan kristitty. Itse ennustankin että muutaman vuoden kuluttua maahanmuuttokeskustelu on maassamme lopahtanut. Ja siinä vaiheessa postuumisti marginalisoidaan ilmiötä. Se muuttunee prosessissa pelkäksi äärioikeistolaisten mellastukseksi. Ei puhuta tavallisista ihmisistä ja "huolestuneista äityleistä" jotka ovat luoneet ilmapiiriä. Huomion saa vain joku "Suomen vastarintaliike" ja VOK -polttopullottelu. Huvittavinta asiassa on tietenkin se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset korostavat miten se on tavallista normaalien "huolestuneiden kansalaisten ja muiden äityleiden" hommaa. (Joka on se totuus joka unohtuu sitten kun sitä on postuumisti itselle noloa ja inhottavaa katsoa.) Kun taas maahanmuuttokriittisyyskriittiset ovat tällä hetkellä korostamassa ääriliikehdintäyhteyttä tarpeettoman kovasti niin että he luovat sitä (epätotta) kuvausta asioista josta tulee vallitseva mielikuva tapahtumienkulusta tulevaisuudessa... Relevanttia on tajuta että saatanapaniikki oli yleistä ja tästä pitää syyttää laajaa kristikuntaa. Heidän ainoa roolinsa prosessissa on kompensoida aiheuttamansa vahinko, pyytää ja anella armoa. Jota tuskin ainakaan minulta saavat, koska minä kohtelen kuten minua on kohdeltu.

Tässä mielessä onkin hyvä nähdä miten Koposella on kristittynä hieman hankalaa ymmärtää roolipelaajien kokemuksia. Hänellä on liian suuri kiire valkopestä historiaa. Hän lopettaa tekstin tavalla joka on tuttu monien uskonnollisten tekstien pehmennyksestä.

"Roolipelaajiin kohdistuneita syytöksiä käsiteltäessä pitää muistaa tutkia myös roolipelikulttuuria itseään. 1990-luvulla kotimaisessa roolipeliskenessä oli kaksi suosittua peliä: Cyberpunk 2020 ja Vampire: the Masquerade. Molemmissa peleissä pelihahmot tapasivat olla anarkistisia maailmantuskan sotureita, joilla ei ollut mitään selkeää kiinnekohtaa elämässään. Hahmojen väliset suhteet perustuivat enemmän vallankäyttöön kuin rakkauteen. Väkivalta tai vähintään sen jatkuva uhka kuului näihin peleihin. 30-vuotiaat roolipelaajat puhuivat siitä, miten roolipelaaminen kehittää empatiaa eläydyttäessä erilaisten ihmisten elämään ja miten hahmojen väliset ihmissuhteet ovat keskeistä pelisisältöä. Tämä varmaan kuvasi heidän omia kampanjoitaan, mutta veikkaan, että nuorempien kundien peleissä väkivalta, irtosuhteet, angstailu ja yleinen sekoilu oli paljon yleisempää. Tämä on ikäkausikysymys: samalla tavalla kirjallisuus- tai leffamakukin tapaa muuttua elämänkokemuksen karttuessa."

Kysymys on ; Miksi tämä on relevanttia? Miten tämä liittyy aiheeseen? Itse tunnustan että omat teiniroolipelini olivat enimmäkseen random encountereita vastaan taistelua. Ei niissä mitään kovin jaloa ollut. Pelimekaniikkaa ja sen realisointia mietittiin enemmän kuin hahmoihin samastumista. Yksi ryhmämme roolipelaajista oli tunnettu ruleslawyer joka nillitti siitä että kaikki meni viimeisen päälle peliteknisesti oikein ja tarinankerronta sai mennä jos se oli sääntöjen vastaista. Toinen ryhmän jäsen taas osti kirjan, sulkeutui laskimensa kanssa kammioonsa ja selvitti kaikki sisään solahtaneet epäreilut epätasapainot ja porsaanreiät pelissä jotta voisi munchata maksimaalisesti. Puolisoni taas pelasi "Vampire: the Masqueradea". Oliko tämä Saatananpalvontaa? No ei. Joten se tuskin puuttuu siihen että onko roolipelaaminen saatananpalvontakytkettyä tai ei. Joten en ymmärrä miksi tämä lopetus on haluttu tekstiin laittaa.

Tai tavallaan ymmärrän. Retorisena ratkaisuna jossa tasapuolisuutta luodaan rakentamalla pehmennys jonka kautta saatanapaniikki oli ymmärrettävää ja vikaa olisi nimenomaan roolipelaajien puolella. Valitettavasti näissä panikointiasioissa viat ovat olemassaollessaankin irrelevantteja ; Toki tv:stä väkivaltaviihdettä katsovia voisi syyllistää samoista teemoista kuin roolipelaajia. Sama väkivaltaisuus yhdistettynä uhrifantasiointiin ja itsemarttyrisointiin koskee muuten myös "Raamattu" -aiheisia elokuvia. Mutta tämä unohtuu koska anstaavissa nuorissa on jotain joka tekee uhasta uskottavaa ja relevanttia. (Toki saatanapaniikki on jollain tavalla psykologisesti ymmärrettävä. Koska se tapahtui. Tämä selitys tuskin vaan on sellainen joka viehättää. Massakohkailun psykologia on ymmärrettävää ja inhimillistä. Mutta se on myös perseestä. Ja ideologia joka ei suojele sellaisilta vaan massatuottaa niitä yhden toisensa jälkeen on jotain jota ei halua yhteiskunnan ytimeen. Paitsi jos se on omien pahimpien vihollisten yhteiskunta jossa ei elä itse. Ja sattuu olemaan tunteeton sosiopaatti itse kaupan päälle, jotta voi toivoa tälläistä pahimmille vihollisilleen.)

Itselleni se luo lähinnä mieliyhteyksiä Keijo Ahorinnan "Saatananpalvonnan monet kasvot" -teoksen. Hänellä oli siinä luettelo epäilyttävistä piirteistä, joihin esimerkiksi Jouni Vilkka on tarttunut. Ja angstaaminen ja vastaavat asenteet olivat tässä luettelossa mainitut. Ehkä Koposella on kristillisen yhteyden kautta aika vahva näkemys siitä että roolipelaamista olisi hyvää ja huonoa. Ja että tämä olisi ideologiasidottua niin että hyvää roolipeliä on samastumista ja kristillisiä arvoja korostavat pelit. Ja siinä muussa voi sitten olla jotain epäilyttävää. Joka vihjaa siitä että arvomaailma jolla saatananpalvonta liitettiin roolipeleihin ei ole kuollut, todellakaan. Ja että jos on kristitty voi sellaista harrastaa vaikka on itse ollut viiteryhmässä joka on aiemmin kohdannut tätä mielivaltaa. Tämä vihjaa että jos samastumiskykyä mitataan niin Koponen ei kykene samastumaan edes oman viiteryhmänsä sisällä oleviin ihmisiin jos heillä on uskonnollinen erimielisyys. Ja minä kykenen samastamaan roolipelaajat, ateistit ja maahanmuuttajat yhdeksi ryhmäksi jotka kohtaavat ja kokevat samantapaisia asioita. Mutta minä olenkin se tunnetusti mihin tahansa kykenevä tunteeton sosiopaatti. Tai näin minulle usein kerrotaan.

Olen laittanut alkuun "Last of Us" -musiikkia koska tämä aihe vaatii minua käärimään sen ympärille kauniita asioita jotta voin sen kestää. Toisaalta siinä selvitään ihmisille vihamielisten zombieiden täyttämässä maailmassa. Tulkitsija saa miettiä ovatko nämä zombiet representaationa sille miten saatananpalvojien uhkaa nähtiin jonain joka kääntää tavallisia ihmisiä vihollisiksi. Vai ovatko nämä zombiet niitä kristittyjä jotka ovat oman ajattelukykynsä menettäneitä limbisiä järjestelmiä jotka ovat nyt ja aina hyökänneet niitä vähiä ei-zombie -ihmisiä vastaan pyrkien tartuttamaan/käännyttämään heidät.

maanantai 1. elokuuta 2016

"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.

Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt
että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.)
Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein.
Ropecon pidettiin tänä vuonna Helsingin messukeskuksessa. Tämä oli monin paikoin toimiva ratkaisu. Olin tyytyväinen vähintään siitä, että nekotyttöjä oli tänä vuonna kiitettävä määrä. Dipolissa oikeisiin paikkoihin löytäminen oli monin paikoin vaikeampaa. Toisaalta Messukeskukseen ei liittynyt samanlaisia mahdollisuuksia kiinnostaviin boozereihin ja seksin näkemiseen. Messukeskuksen puheohjelmaan liittyi kuitenkin tänä vuonna tiettyjä haasteita. Minulla on ilmiselvästi hyvin tavanomainen maku, sillä ne esitykset joista olin kiinnostunut olivat yleisesti ottaen täynnä. Tästä seurasi se, että minulla oli tavanomaista enemmän aikaa tyhjänpäiväiseen hortoiluun. Perjantaina, varsin varhain, minulle sattui pieni epäonnistuminen joka tavallaan suuntasi tekemisiäni. Kannoin "ei-taisteluvalmiustyylillä selkätelineessä" yhtä tylsytettyä harjoitusmiekkaa. Se sattui olemaan viistosti selässä niin että miekan kärkiosa oli sopivasti juuri sillä korkeudella millä monilla on ahteri. Näin ollen kävelinkin erään nuoren naisihmisen ohi. (Minulla on pitkät jalat. Kävelen usein nopeammin kuin muut.) Ja näin miekkani harrasti seksuaalista häirintää.

Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".

Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.

Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.

Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.

Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen  "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.

Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)

Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Kuinka minä luokittelisin miekkoja? (Eli kun pituudella on väliä siihen miten sitä käyttelee.)


On syytä katsoa yllä olevaa miekanpyörittelyä. Sitten voinen sanoa sanottavani. "I Don't do that". Tämä on hyvin merkittävä asia. Ja tämä palautuu siihen, miten miekkoja luokitellaan.

HEMA -piireissä on käyty monia vereviä debatteja esimerkiksi falchionin määritelmästä. Sellaiset asiat kiinnostavat ja niistä myös kysytään kysymyksiä. Miekkojen luokittelu kiinnostaa erityisesti roolipelaajia jotka säätävät pelitilanteiden kuvauksia tai peräti luovat omia pelejään.

Tässä on kuitenkin syviä perusongelmia.
1: Ensimmäinen ja vahvin niistä on se, että yleensä miekkoja on kunakin historiallisena aikana tavattu kutsua vain miekoiksi. Tietenkin omalla kielellä. Näin ollen esimerkiksi gladius on vain roomalaisen tapa sanoa miekka. Tämä sanan perusmuodossa käyttäminen tarkoittaa sitä että tavallaan vasta nykyaikaisen ihmisen on ylipäätään tarve luokitella erilaisia miekkoja. Se tavallisin sen ajan miekka on ollut miekka. Tämä toki paikkautuu suurelta osin sillä että miekkoja kutsutaan sillä nimellä millä niitä on jossain paikassa kutsuttu tiettyyn aikaan. Ja näin saadaan ajanjakso ja paikka. Jota kautta voidaan kyllä tehdä hyviä arviointeja. Joissa vähintään tiedetään että mitä falchion nyt ei ainakaan ole.
2: Toisaalta monesti on niin että tiedetään että jotain termiä on käytetty mutta sen viittaussuhde on epäselvä. Esimerkiksi tiedetään että englannissa on jotain miekkamallia kutsuttu bastard swordiksi. Mutta se mihin tämä oikeasti ja eksaktisti on viitannut on ollut selvää sen ajan ihmisille. Mutta mikään taideteos tai vastaava ei sido tätä nimeä johonkin tiettyyn miekkaan tai miekkatyyppiin niin että mukana olisi määritelmä tai jokin vastaava jolla ehdoton tieto asiasta voitaisiin tietää. (Asiaan voidaan toki tehdä enemmän tai enemmän hyviä arvauksia. Mutta se, että voitaisiin sanoa että "tämä on oikea ja muut on roskaa" on jotain johon ei ylletä.)

Koska olen kuten olen, voisin sanoa että suuri osa roolipelaajien koko mindsetistä on väärin. Jos mietitään asiaa sitä kautta että hahmoilla olisi jokin taito, jota sitten voidaan käyttää jonkin aseryhmän kautta, niin suuri osa miekkailusta itse asiassa toimii kaavalla "siinä on terä ja suora varsi". Ja erinimisiä miekkoja voi käyttää aivan samalla taidolla. Muutokset ovat pieniä. Eivätkä ainakaan sellaisia kuin monissa taidoissa joissa asetta ei joko voi ollenkaan käyttää tai sitten bonukset katoavat täysin menossa.

Jos minun täytyisi luokitella miekkoja, olisin pragmaattinen. Ase on miten sitä käytetään. Ja tämä on oikeasti hyvin merkittävä muutos. Koska se muuttaa kuvaukset hieman erikoisiksi.

Jos minun täytyisi luokitella pelkästään sellaisia aseita joissa on suora terä, mielellään molemmilta puolilta teroitettuina, ja joissa on palkkimainen väisti voidaan saada irti se idea jota tavoittelen. Kun muut muuttujat minimoidaan saadaan irti se minusta suurimmat erot aikaansaavat teemat.
1: On syytä lähteä tikarista. Lähtisin ihan siitä että tikari on mikä tahansa sellainen teräase jonka saat kokonaan kahvan ja tupen kanssa ripustettua kainaloosi niin että voit kuljettaa sen huomaamatta. Tämä on tärkeä koska se määrittelee aseen pituutta suhteessa omaan käteesi. Näin tikari ei ole eksakti ihmiseltä toiselle. Mutta sinun omalla kohdallasi se on aika eksakti. Tämä määritelmä ei ole merkityksetön. Enkä viittaa pelkästään siihen että tikari olisi jokin salakuljetettava ase. Vaan siihen, että kun veitsen pituus on niin lyhyt että voit jossain tekniikassa (vaikka rystyotteella pitäen) olla asennossa jossa terä osoittaa sinua itseäsi kohti ilman että se oikein voi vahingoittaa sinua itseäsi sitä voi käyttää sellaisilla kikkailuilla joita pidemmillä aseilla ei voi tehdä. Ja tämä on se joka vaikuttaa suoraan siihen mitä sen aseen kanssa tappelussa "noin teoriassa voi tehdä".
2: Varsinainen miekka on tietenkin tuota pidempi. Mikä sitten on lyhyt miekka/short sword? Nähdäkseni tämä luokittelu on tarpeen siinä mielessä että on olemassa miekkoja jotka selvästi eivät ole tikareita ylemmissä määrittein. (Esimerkiksi pisimmät cinquedeat.) Mutta niillä ei voi tehdä pistonvaihtoa tai oikeaoppista vastaiskua (counter attack). Vastaisku taas on tässä kohden helppo määritellä. Sellainen tehdään silloin kun sama aktio on sekä defensiivinen että offensiivinen. (Ja se päättyy samaan aikaan tai "tosi lähellä sitä" kuin vihollisen isku olisi onnistuessaan päättynyt.) Eli esimerkiksi tulevan aseen kärki torjutaan ja asetta siirretään syrjään (mielellään lähellä oman miekan väistiä mutta kenties jopa puolivälistä terää). Ja irrottamatta tätä teräkontaktia oman miekan kärkiosa viiltää tai pistää vihollista. Tämä pituus määräytyy, kenties yllättäen, vihollisen käden mukaan. Se on käytännössä selvästi pidempi kuin lyhyen miekan vaatima etäisyys koska kontaktia ei tehdä vastustajan käden lähellä vaan "kohtausopaikka" josta pitää ulottua viholliseen on nimenomaan kauempana, vastustajan aseella. Jos aseella ei voi tehdä "kounttereita" se on lyhyt miekka.
3: Jos aseella voi tehdä countereita mutta se toimii käytännössä parhaiten yhdellä kädellä, kyseessä on arming sword. Tässä kohden löytyy toinenkin nyrkkisääntö. (Aseella voi huolimattomasti lyömään itseään muuallekin kuin reiteen tai korvaan. Aseen pituus vaikuttaa tässä jonkin verran tekniikoihin.)
4: Jos ase on niin pitkä että sillä voi tehdä vastatekniikoita ja sitä voi käyttää sekä kahdella kädellä että yhdellä kädellä kyseessä on pitkämiekka/longsword. Pitkänmiekan koko idea on se, että sillä on valtava repertuaari asioita joita sillä voi tehdä.
5: Jos ase on sellainen että se käytännössä vaatii kaksi kättä se on kahdenkädenmiekka. Tässä tärkein ero on aseen painossa ja painotuksessa ja käsiteltävyydessä. Kahvan ja väistin rakenne ja muut ovat usein sellaisia että terän pituuden lisäksi niillä on iso merkitys. Tai kenties tätä kategoriaa pitäisi kutsua bastard swordiksi. (Minun mielikuvissa paskiaiset ovat suuria, monien muiden mielestä bastardi on itse asiassa pienempi kuin normaali longsword.) Sillä...
6: Jostain syystä luokitteluihin innostuneet roolipelaajat eivät ole tiedostaneet että kahdenkädenmiekkoja on useanlaisia. Ja niitä ei voi käyttää samalla tavalla. Minulla on sellainen ilmiselvä kahdenkädenmiekkoja joilla voi tehdä käytännössä kaikkia pitkänmiekan kahta kättä käyttäviä tekniikoita. Mutta kaikilla ei voi. On olemassa nyrkkisääntö jonka yli menevillä miekoilla ei voi tehdä aika isoa määrää mainituista tekniikoista. Syynä on se, että noin iso ase joka kestää yhtään mitään väistämättä painaa tiettyjen rajojen yli. Ja toisaalta se on niin pitkä että sillä löisi koko ajan maata. Joka esimerkiksi voi pysäyttää tekniikan kesken sen tekemistä. Oman miekan mutaan painaminen lujaa ei noin yleisesti ottaen ei ole kovin toimivaa. Tämän pituuden tunnistaa käytännössä siten että laittaa kätensä suoraan eteensä. Ja jos miekkaa pyöräyttämällä ympäri ja kärki raapaisee lattiaa, se on niin pitkä että sitä pitää käyttää eri tavalla. (Tai jos ranteet eivät kestä niin roikottamalla miekkaa rystyotteella lattiaa kohden. Jos kättä on nostettava koholle yli 90 asteen jotta kärki ei osu lattiaan, miekka on niin pitkä että sillä ei voi tehdä kaikkea.) Tämä on hyvin rajoittavaa, joskin se antaa tilaa sellaisille iskuille joita katsellessa ei ihmettele miksi esimerkiksi monet aateliset eivät ottaneet turnauksiinsa ollenkaan kahdenkäden taistelua mukaan kun parhaatkaan sen ajan gauntletit eivät kyenneet pysäyttämään niiden iskua eli suojaamaan niiltä. Tälläistä miekkaa pyöritetään omituisesti ja kysymys on inertianhallinnasta, koska painavalla aseella ei voi tehdä edes normaaleja parry+riposte -tyylisiä ratkaisuita koska niissä vaaditaan nopeita ja teräviä suunnanmuutoksia. Tai jotain. Sillä tämä on jotain jota en tosiaankaan tee. "No idea" kertonee siitä että kyseessä on aika uudenlainen ja erilainen taito.

Tällä luokittelutavalla saa varmasti paljon irti roolipelisuunnittelusta. Että siitä että miten eri asioita ja kamppailutaitoja soveltaa noin muutoin ties missä.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pieni ajatus ; Viikingit

Kun ihmiset lähestyvät viikinkejä, on vahva mielikuva skandinaavisesta kulttuurista. Joka ilmenee ennen kaikkea siten, että on kirveillä ja kilvillä varustautuneita sotureita jotka kulkevat pitkälaivoilla paikasta toiseen.

Mielikuva on sinänsä tosi että skandinaavian alueella on ollut skandinaavinen kulttuuri jossa on harrastettu tämänlaista. Mutta tästä vedetään hyvin erikoisia sekaannuksia. ; Esimerkiksi kun englannista löydettiin viikinkien hautoja joissa oli mukana naisia, pääteltiin tästä suoraan että viikinkikulttuurissa myös naiset olivat sotureita.

Kenties olivatkin, mutta ei sitä tuosta aineistosta voi päätellä ; Esimerkiksi voidaan sanoa että luultavasti englantiin haudatut olivat enemmänkin asettuneet asumaan. (Eli he olivat enemmän maahanmuuttajia kuin sotureita.) Sotaretkillä kuolleita ei haudata vihollisten toimesta kovin armeliaasti, ainakaan siihen maailmanaikaan. (On toki varmaa että ensin sotavoimia on käytetty että alueita on valloitettu. Jotta sinne saadaan niitä maajusseja!) Onkin tiedostettava että jos viikinkejä ajatellaan kulttuurina, niin sitten suurin osa viikingeistä oli enemmänkin maanviljelijöitä, kauppiaita, seppiä ja muuta "tavallista". Ja jos taas viikinki on enemmän jokin soturi-ryöstelijä-laivallamenijän ammatti, niin vain harva skandinaavi oli viikinki.

Tätä asiaa ei auta se, että soturimyytti on näppärä keino saada rahaa. Siksi jos historiallisia paikkoja myydään nähtävyyksiksi, kuvastossa käytetään helposti sotureita. Mutta sitten tosiasiassa sitä käydään katsomassa jotain maalaiskylää. Kaikki eivät tiedosta jännitettä näiden kahden välillä.

Roolipelitermein ; Ihmisten tulisi päättää onko viikinkiys "race" vai "class". Eikä sekoittaa niitä keskenään. (Lopettakaa!)

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Joitain ajatuksia eri aseilla leikkimisestä

Kävimme miekkailutunneilla melko epätyypillistä asiaa ; Sitä, miten kamppaillaan tilanteissa joissa vastustajalla on erilaiset aseet. Fiorella oli asiaan useitakin paikkoja joita kävimme sellaisenaan. Ja hieman soveltaenkin. Tämä oppitunti oikein alleviivasi joitain asioita jotka minulla oli aiemminkin. Ja joka tuntuu olevan monille HEMA:n ulkopuolella hitusen epäselvä.

Esimerkiksi kuulin miten larppaajat olivat halunneet erästä miekkakoululaistamme opettajakseen. He halusivat - paitsi tunteja kerran kuussa, pihalla koska heillä ei ollut varaa vuokrata tiloja ja ilmaiseksi - että oppia olisi monista eri aseista. He halusivat eri kerroilla eri aseita jotta voisivat hyvin pärjätä niihin liittyvissä tilanteissa.

Päämotiivina noissa piireissä näyttääkin olevan se, että erilaisia leluja on ostettu - usein tietämättä niiden taistelukelpoisuudestakaan - ja näillä halutaan leikkiä. Pelkkä pitkä miekka tai mikä tahansa muu vastaava nähdään liian monotonisena. Pitää saada paljon variaatiota aseissa. Ja halutaan monipuoliseksi taistelijaksi ilman sen vaatimaa työtä.

Tai sitten ajatellaan että aseissa on aivan erilaiset taidot ja siksi pitää kokeilla erilaisia aseyhdistelmiä jotta voisi olla hyvä. Monissa roolipeleissä on vahva henki jossa on erikseen taito "kirveelle" ja "miekalle". Ja etenkin larppaajilla näyttää olevan tämänlainen ajatus tosielämäänkin. Mutta maailma näyttää todellakin olevan yllättävän vahvasti klassinen ADD, jotain jossa on yleinen (siinä pelissä levelin) määrittämä taistelutaso jota lähinnä koristellaan "proficiencyillä".

Kun nyt sitten käytimme variaatiota tunnilla, opin sen että jos siinä on suora kova varsi ja etäisyys, kaikki loppu on soveltamista. Väitänkin että jokainen joka on vähänkin pidempään harrastanut HEMAa osaa taistella paremmin millä tahansa aseyhdistelmällä kuin kerran kuukaudessa nurtsilla leikittelevä larppari vuosienkaan monipuolistelun jälkeen.

Esimerkiksi kun aluksi käytin kahta nuijaa ja tikaria keihästä vastaan, minun oli vaikeaa torjua nuijalla koska siinä ei ole kädensijaa joka suojaisi. (torjunta meni usein sormille.) Mutta varsin pienellä kokeilulla ja varioinnilla opin, että voin käyttää niitä toisenlaisia torjuntoja. (Tämä ei vaatinut suurta määrää työtä, toisin kuin miekalla vastaavien juttujen tekeminen.) Samoin hilparia on turhaa pysäyttää miekalla taistelemalla impaktia vastaan. Mutta sen voi kuitenkin torjua sivuun, aivan kuten miekkaakin vastaan. Tikarilla ja miekalla tikarimiehen kannattaa houkutella miekkamies sitoutumaan hyökkäykseen ja sitten reagoida tähän. Tässä voidaan tarvita puoliaskeleita tai muuta epätyypillistä. Mutta ne ovat kuitenkin kuriositeetteja jotka tehdään siksi että aseiden ulottuvuuksissa on eroja.

Toisaalta tässä syntyi hieman sellainenkin ajatus että kaikilla aseilla on jokin heikkous. Ja niillä on etäisyys jolla ne ovat erityisen käteviä. Tältä pohjalta kehitin jopa pienen demonstraation. Se koskee sauvoja;
* Sauva on tunnetusti oivallinen väline. Miekkamiehet tietävät kammota sitä. Se on nopea ja siinä on hyvä ulottuvuus. Se on jossain määrin ultimaattinen turpiinvetoväline.
* Kuitenkin se on itse asiassa varsin heikko siltä osin että se ei ole kovinkaan letaali ase. Sillä voi tappaa lyömällä toista päähän. Mutta muutoin se ei ole niin vaarallinen. (Sillä voi aikaansaada murhaavaa sisäistä verenvuotoa, mutta HEMA -kontekstissa se, että vastustajasi kuolee viikon kuluttua tuskallisen kuoleman ei auta siihen että hän on halkaisemassa päätäsi seuraavien sekuntien aikana.)
* Ja kas näin, voimme miettiä miten teemme sauvasta kovan. Laitamme siihen pistävän teräosan ja kutsumme sitä keihääksi. Se on kuin sauva jossa on metallia. (Keihäästä tulee pistely mieleen, mutta sillä voi lyödä tylsää puuta naamaan aivan kuten sauvallakin.) Pisto on vaarallinen. Sauva on nopea ja siinä on hirveä ulottuvuus. Mutta toisaalta kärjellä ei sitten voikaan iskeä kovin vaarallisesti. Monesti olisi kätevää lisätä leikkaavia teriä tai muita vastaavia osia.
* Ja jos teemme aseesta hilparin tai muun vastaavan vempeleen, syntyy monikäyttöinen ase joka on vaarallinen. Siinä on pistoa, viiltoa ja sillä voi tehdä edelleen samanlaisia tekniikoita kuin sauvan kanssa. ongelmana on se, että kärkiosaan tulee painoa. Tämä tekee aseesta joko hitaan tai sitten asia korjataan lyhentämällä pituutta. (Yleensä on tehty jälkimmäinen. Hilparit ovat yleensä lyhyempiä kuin keihäät ja sauva.)

Aseilla on nopeus, ulottuvuus ja vahingon vaarallisuus. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia jotka vaikuttavat hyvinkin mutkikkaasti toisiinsa. Ja usein ne hankitut edut syövät jotain. Kokonaisuus on jossain määrin kompromissi. Ja erikoistuminen tai monikäyttöistäminen vaikuttaa siihen mitä tekniikkavalikoimaa yleensä käytetään. (Ja tämän vuoksi niillä on erilaiset edut. Hilpari on hyvin ylivoimainen tikaria vastaan kaksintaisteluareenalla, mutta tilanne on oleellisesti erilainen jos taistelu käydään puhelinkopissa.)

Mutta perusongelmat ovat sitten universaaleja. ; Ja siksi jos olet miekkaillut, tiedät että miten toimit kun sinulla on kova suora esine ja vastapuolella on kova suora esine. Vaikka se olisi hahmolomakkeessa "keihäs".

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kuinka antikristus onkin kristillinen ... mutta ateisti ei ole!

"Mythopoeian" Koponen kirjoitti siitä miten hän reflektoi kristillisyyttä "antikristillisen" pelin kautta. Hänen näkökulmansa oli ihan kiinnostava. Otan tästä tekstistä alkuun kohtuu pitkiä lainauksia. Sillä koen että ne ovat jatkon kannalta relevantteja. Toki suosittelen että ihmiset lukevat itse varsinaisen tekstin näiden lainaamieni fragmenttejen ulkopuolelta.

Kun usein ihminen lähestyy uskoa pelaamalla uskovaisia hahmoja, hän oli kuitenkin lähestynyt aihetta pelaamalla Conan -tyylistä hahmoa. "... eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta." Lähtökohtana hänellä oli pelata enemmän luonnollista julmaa villiä kuin pahaa hahmoa. "Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua." Ja tämä ilmeni toiminnassa tietyllä tavalla "Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä." Hahmo oli monin paikoin, kenties itsetarkoituksellisestikin, Jeesuksen vastakohta.

Filosofisesti Koponen katsoi tämän luonnollisen villin edustavan jollain tavalla Nietzscheläistä maailmankuvaa "Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse. Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista." Samalla hahmo kuitenkin myös reagoi johonkin jotenkin "Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus."

Nämä kaikki lainaukseni heijastavat hyvin relevanttia asiaa. Kun katsotaan uskovaisten ateismikuvaa, on tämä kuva hyvin usein kristillisyyden sävyttämä. Esimerkiski Koposen hahmossa hän hienosti tiedosti sen, että tosiasiassa hän pelasi antikristusta joka kuitenkin vaati kristillisen ihmiskuvan. Hän itse asiassa pelasi hahmoa joka on kuin kristinusko josta Jeesus ja Jumala on otettu pois. Ja sitten kaikki se mitä on väritetty kristillisessä maailmankuvassa Jumalalla menettää sen hohteen joka kristinuskossa on ja tähän ei oteta mitään tilalle.

Tämä on mielestäni hyvin oleellinen huomio.


Koposen teksti on jossain määrin näyte siitä miten kristitty voi reflektoida omaa maailmankuvaansa ottamalla tämänlaisen ateistisen hahmon. Näin kristityn oma maailmankuva ja elämyksellisyys kasvaa. Ja todellakin kenties jopa vahvemmin kuin jeesustelemalla myös hahmoillaan. Ihminen tarvitsee helposti kontrastia ja irtautuminen on hyvin kätevä keino oppia arvostamaan palaamista. Tämä on hyvä asia.

Samoin olen ihan tyytyväinen siihen huomioon että tosiasiassa tämänlainen tulkinta ei ole vapautunut kristillisestä opista. En ole täysin tyytyväinen esitettyihin Nietzscherinnastuksiin.
* Koposella asiat on tehty paremmin kuin usein (1) Useinhan Nietzsche kuvataan pahuuden oikeuttajana joka on enemmän kyyninen kuin herramoraalia noudattava. (2) Ja usein kyynisyyden ja epäluottamuksen yhdistelmää kutsutaan "nihilismiksi" vaikka tämänlainen "vihainen nihilismi" olisikin Nietzscheläisittäin problemaattinen, saman tapainen oksymoronikäsite kuin "tyyni viha". (3) Koponen on ymmärtänyt että hyvän ja pahan tuolla puolen ollaan enemmän kovia mutta neutraaleja kuin pahoja ja häijyjä tai katkeria ja peloissaan.
* Mutta kuitenkin jos mietitään sitä mikä erottaa Nietzschen halveksiman nihilismin yli-ihmisistä kenties jää vielä puuttumaan. Niissä kun on kysymys muustakin kuin powerhahmon pelaamisen tuomasta katharttisesta ja voimaannuttavasta vallantunteesta ; Siinä kun pitäisi kasvaa katkeruuden, tyytymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksen yli. Koponen kuitenkin alleviivaa että hahmo ei tämänlaista saavuta - eikä hän itsekään. Näin ollen barbaarihahmo ei olekaan täysin oikeaoppinen Nietzsche.
* Usein ateistikritiikissä ilmi tulee jotenkin sellainen henki että kun kristitty uskoo johonkin asiaan niin ateistin pitäisi olla sen antiteesi. Kuitenkin jos ideana on vapautua asioita olisi omituista jos tämä vapautuminen tarkoittaisi sitä että olisi jokin uusi dogma. Tässä voidaan ihmetellä että "jos nyt ollaan vapautettuja, niin vapautettuja mihin?" joka on kysymyksenä vaatimus dogman korjaamisesta dogmalla. Ja jos tätä ei ole ulkoapäin määrätty sitä ei ole lainkaan. Mutta jos ymmärtää että niin Nietzsche ja ateistit tulkitaan kristillisen viitekehyksen sisällä ja kristittyjen ehdoilla, voidaan ymmärtää miksi näitä asioita heitellään. On helppoa nähdä ateisti "jeesustelijana" jos kristillinen ihmiskäsitys syntiinlankeemuspessimismeineen ja vastaavinen siirretään ikään kuin oleelliseksi ihmisyydeksi ateismiin. Miksi ateisti tottelisi kristittyä ja antaisi kristittyjen määrittää oman maailmankuvansa ehdot? Koska kristityt niin kovin on tähän asti tehneet asian ja yrittäneet ja halunneet tätä?

Kristillistetty ateisti = kommunikaatiokuilu.

Kuitenkin tämä ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu oikeassa elämässä eikä pelissä. Ja se liittyy kohtaamiseen. Ja se kenties auttaa avaamaan erästä syvintä ongelmaa joka liittyy ateistien, uskonnottomien ja kristittyjen väliseen kommunikaatioon. Ja tässä mielessä se on sekä suuri että ei kovin miellyttävä asia.

Olen päätynyt seuraamaan keskustelua jossa ateistit reagoivat siihen miten heidän kanssaan keskustellaan. Tässä suurimmaksi ongelmaksi ei ole nostettu vihaisia fundamentelisteja, Päivi Räsästä tai vastaavia. Sen sijaan Teemu Laajasalon tapa kommunikoida on noussut ateistien itsensä mielestä inhottavana ; Syynä on se että kun Laajasalo keskustelee ateistin kanssa, vaikkapa "A Studiossa", hänellä on omituinen tapa sellaiseen että keskustelukumppani on ikään kuin vain paikalla jonkinlaisena kohteena jonka mielipiteet Laajasalo sitten ikään kuin kertoo tämän puolesta mitä mieltä tämä on mistäkin. Kari Hännikäinen tässä yhteydessä tiivisti ajatuksen kauniisti "... kun Laajasalo käy debattia Karisman ja Tontin kanssa. Kallion poppipappi tuntuu edustavan tällaista agressiivis-luterilaista keskustelukulttuuria, jossa toisen ei anneta esittää ajatustaan vaan valehdellaan se, mitä toinen ajattelee (sä haluut kieltää lapsilta kipan käytön ja ristin Suomen lipusta), uhkaillaan (jos te ateistit jatkatte näitä vaatimuksianne niin muslimit tulee kärsimään) jne." Esimerkiksi jos haluaa vapauttaa osallistuttavasta uskonnosta niin pian juttu kääntyy siihen että olisi kieltämässä muilta vaikka ristikorujen pitämisen.

Olen itsekin huomannut että hyvin usein ateisteja olkiukotetaan. Uusateistien suuhun laitetaan asioita jotka ovat ristiriidassa sekä uusateistien teosten että uusateistien asenteiden ja toiminnan kanssa. Jari Jolkkosen ja Timo Eskolan tuotokset saavat olla tästä hyvänä esimerkkinä. En usko että näitä väännöksiä tehdään ainakaan puhtaasti ja pelkästään ilkeyspäissä. Syynä on juuri se että ei nähdä että ateismi on a-teismia, jumaluskon puutetta. Sen sijaan nähdään että ateismi on ihmisyyttä ilman Jumalaa. Ja ihmisyys tässä tarkoittaa kristillistä ihmiskuvaa. Tässä valossa on helppoa nähdä "angsteismi" -tematiikka ja "militantti" -huuteluiden selitys. Joka ei suoraan sanoen ole ateistien vika vaan käytännössä täysin siellä kristittyjen päässä syntynyt asia.

Luultavasti tämä täsmälleen sama projekti käy kreationistien parissa kun he puhuvat evolutionismin kauheuksista. Sillä heidän mieleensä ei tule se, että evoluutiossa on yhteistyön ja altruismin selitykseksi tehty paljonkin töitä. Ja joitain ajatuksia. Ateistien ihmiskuva ei ole kristittyjen ihmiskuva. He eivät suinkaan vain ota kristillistä oppia sellaisenaan ja poista siitä Jumalaa. Ihmiskuvassakin tapahtuu muutoksia. Siksi esimerkiksi Sam Harrisin "Moraalista maisemaa" lukiessa ei synny ajatusta että ateistien ihmiskuva olisi kristillinen. Ja mikä vakavampaa ; Kun minä aikanani luin evoluutiota käsittelevän Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjan, minulle syntyi vahva vaikutelma siitä että Koposellakin esiin tuleva perisyntiä korostavan mallinen kristillinen ihmiskuva on jopa tieteen valossa epäuskottavampi kuin vaihtoehtonsa. Eli se on käytännössä tieteen mukaan virheellinen ihmiskuva. Joten on hyvin vaikeaa nähdä miksi evoluutioteoriaa halaileva naturalistinen empiriaa ylikorostavakin uusateisti viitsisi ylläpitää itsellään kristillistä teoriaa joka mallintaisi sitten ihmisten aggressiota ja yhteistyötä.

Ja kenties tämä selittääkin sen, että minä olen huomannut että käyttäydyn kristillisesti ihailtavalla vahvemmin kuin valtaosa kristityistä. Jos etsitään laupiaan samarialaisen vertailua voidaan huomata että olen turhautuva ja potentiaalisesti ihmisiä tarpeen vaatiessa hakkaava samarialainen. Kun taas moni karman lain tyylistä periaatetta intoileva kristitty kävelee ohi kuin leeviläinen. Samoin minua huvittaa se, että minun nuoruudessani hopeasormustaan ylpeästi heilutelleet siveät nuoret menivät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni. Ja jostain syystä näytän olevan heihin verraten varsin monogaaminen. Hopeasormustelijat kun voivat kristillisine arvoineen surffata toisessa avioliitossaan. Ja he paheksuvat minun pakanuuttani ja korostavat että uskonto ja moraali ne yhteen sopii yhtä lujasti kuin siveellinen lestadiolainen pussauskoppiin!

Bertrand Russell on ollut ilmeisen oivaltava esittäessään "One is often told that it is a very wrong thing to attack religion, because religion makes men virtuous. So I am told; I have not noticed it." ja luultavasti oikeassa yrittäessään ymmärtää mistä tämä johtuu. "Regarding the convention that clergymen are more virtuous than other men. Any average selection of mankind, set apart and told that it excels the rest in virtue, must tend to sink below the average."

Toisin sanoen voidaan nähdä että tosiasiassa vaikka kristityt korostavat kommunikaation ja kohtaamisen kaltaisia termejä, tämä on hyvin harvoin se mitä tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan paremman kohtaamisen saa miltei kenen tahansa muun kuin "kristilliseksi ihmisten ymmärtäjäksi" itsensä kokevien kanssa. Jos haluaa vähemmän väärinkäsityksiä, vihjailuja ja olkiukottelua omaan niskaansa, kannattaa puhua mille tahansa muulle ihmisryhmälle. Laajasalo jossain määrin ylidemonstroi tätä ilmiötä. Mutta hyvin usein sitä huomaa että on läsnä ja kaikki mitä sanotaan on positiivisimmillaan keskustelukumppanin oman maailmankuvan rakentamista ja negatiivisimmillaan kaikki mitä sanot on olemassa vain sitä varten jotta voidaan selittää miksi olet väärässä. Molemmissa olet vain väline kristitylle. Kristitty syventää omaa uskonkokemustaan välittämättä siitä mitä oikeasti tarkoitat, jolloin latistut ikään kuin hahmolomakkeeksi johon kristitty täyttää tarinan aukkoineen mielikuvituksellaan. Tai sitten olet vallan ja tuputtamisen kohde.

Ja luultavasti syynä on juuri se, että sitä kristillistä ajattelutapaa on harjoiteltu niin paljon että siitä ei enää mitenkään osata irtautua milloinkaan. Sen ulkopuolella olevaa ei enää ymmärretä lainkaan. Tai edes sisäistetä mekaanisesti.

Toki tälle pessimismille on vaihtoehtonsa.
Olen viime aikoina ollut kuitenkin ns. "varovaisen optimistinen". Sillä olkiukottelukeskustelutason rinnalle on tullut muita lähestymistapoja. Ja nämä ovat jopa yleistymään päin. Tässä on voitu katsoa;
* Ateistien "skeneä" eli katsotaan liikettä sosiologisesti niiden kautta jotka identifioivat sitä, on asiaa lähestytty jo varsin mukavasti esimerkiksi Larry Tautonin toimesta.
* Toisaalta ateistien maailmaansuhtautumiseen on lähestytty eisosiologisesti, ikään kuin oppina. Heidän omien kirjojensa kautta ja ilman pelkästään kristillisen arvostelunäkökulman korostamista. Ja tässä vaikkapa Mikko Sillfors on tekemässä ihan väitöskirjaa.

Näitä yhdistää se, että ateisteja todella yritetään ymmärtää heidän omilla ehdoillaan. Eikä siten että otetaan kristillinen maailmankuva ja selitetään mitä ateismi on olettamalla ensin että ateismi on jos se olisi kristinusko miinus Jumalan koko kolmiyhteisyys. (Ja jota todennäköisesti lisätulkittaisiin sitä kautta että mitä tämänlainen elämä ja etiikka on kristinuskon moraalimallien ja kristinuskon ehtojen mukaan.) Nämä ovatkin sekä tieteellisesti paremmin tehtyjä. Ja jostain syystä tähän tuntuu aina liittyvän se, että myös inhimillisyyspuoli on huomioitu paremmin. Ateistit eivät näyttäydy "hirviöinä" tai "vammaisina" ; Toisina, joiden elämästä väistämättä puuttuu jokin mojo ja muu merkitys. Ja silti nämä eivät ole ytimeltään sellaisia että kristitty ei voisi niiden kautta toimia!

Tämänlainen vilahtelu, etenkin kun sellaisen määrä näyttää olevan noususuuntainen, antaa minulle toivoa. Se kannustaa että kenties joskus sitä voisi tulla toimeen kristittyjen kanssa, kenties jopa helposti ja miellyttävästi. Tämä vaatisi kuitenkin sen että Teemu Laajasalon kaltaiset ihmiset ymmärtäisivät että tosiasiassa he eivät keskustele vaan pelaavat roolipeliä jossa projisoivat pelimaailmansa tapahtumat oikeisiin ihmisiin. Ja että tämänlaatuinen kikkailu ei ole edes hyvää satiiria, saati keskustelua ja kommunikointia ja kohtaamista.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suomupanssarin liioitellusta erinomaisuudesta

Roolipeleissä suomupanssari (scale mail), pienistä limittäisistä kalansuomutyylisistä osista koottu panssari, nähdään usein paremmaksi suojaksi kuin ketjupanssari. (Tästä on jopa versio "coin mail" joka on  tehty rei'itetyistä kolikoista. Ajatus tämänlaisesta kieltämättä viehättää minua jonkin verran.) Syy tähän on varmasti arkijärjen mukainen. Suomupanssarissa on enemmän metallia. Siinä on suurempia tasaisia pintoja. Näin sen voisi ajatella olevan välimuoto täyden levypanssarin ja ketjupanssarin välillä.

Tämänlaatuinen panssarimalli on todella ollut olemassa. (Mikä ei roolipelipanssareiden kohdalla ole ilmiselviö.) Sitä ei kuitenkaan ole käytetty kovin yleisesti. Tämä on hieman yllättävää sillä sellainen on periaatteessa helppo tehdä. Koska levyt ovat suurempia kuin ketjunpalaset niitä on helpompi koota. Nykyään levypanssarin voisi periaatteessa rakentaa ostamalla metallilevyä kaupasta ja leikkaamalla levysaksilla pieniä levyjä jotka sitten rei-ittäisi ja kiinnittäisi vaikka puseron päälle tai yhteen nahkahihnoilla. Tekeminen ei ole menneinäkään aikoina ollut hirvittävän haasteellista. Se on kenties nopein, yksinkertaisin ja vähiten erikoissovittelua vaativa panssarin tekeminen. (Modernina aikana jopa nahkatyöt vievät enemmän aikaa.)

Ja kun jokin on samanaikaisesti periaatteessa helppoa mutta vähän käytettyä, siihen on jokin syy. Suomupanssarin kohdalla syy on se, että se toimii vain tavallaan. (Jos mietitään sitä miten suomupanssari tulee tehdä on tietenkin ensin unohdettava joskus nähtävä versio jossa levyt ovat kankaan tai nahan päällä vierekkäin. Mikä on aivan järjetön. Sillä impaktissa levy painuu johonkin suuntaan ja jos levyt ovat vain vierekkäin tämä muuttaa levyn itse asiassa luiskaksi jota pitkin pisto tai viilto voi kulkea suoraan siihen rakoon näiden levyjen välissä. Eli kannat haarniskanreikiä ja muu panssarointi on sitä varten että itseen kohdistuva isku siirretään näihin reikiin. Nerokasta. Jos hakee kuolemaa. Oletan tässä että suomupanssari on tehty oikein, eli levyt ovat limittäin kuin kattotiilet.) Suomupanssarissa suomut ovat usein siten että ylempi kerros menee hieman alemman kerroksen päälle. Näin ylhäältä tai vaakatasosta tuleva isku kilpistyy tehokkaasti. Suomut tukevat toisiaan ja isku liukuu helposti suomukerroksesta toiselle alaspäin. Ongelmana onkin se, että tällä rakenteella on hyvin vaikeaa rakentaa tehokasta suojaa alhaalta ylöspäin kohdistuviin viiltoihin tai pistoihin. Levyt ikään kuin mielellään johtavat levyjen väliseen rakoon. Nämä menevät melko kevyesti läpi. Tämän takia on järkevää rakentaa rengaspanssari. Siinä ei ole tämänlaista ongelmaa.

Suomupanssarilla onkin käytännössä muutamia järkeviä tapoja joilla sitä voi käyttää. Ehkä tärkein asia on se, että sitä voi käyttää "kerrospukeutumisessa". Eli jos alla on ketjupanssari voi olla mielekästä pitää tämän päällä suomupanssaria. Se on helppo tehdä ja siksi halvempi kuin "umpimetallikuori",  levypanssari. Ja jos soturi ajattelee joutuvansa nuolisateeseen, suomupanssari on järkevä koska ne yleensä tulevat joko yläviistosta tai suoraan päin. Toisaalta jos soturilla on muutoin rahapulaa, on syytä muistaa että on kallista rakentaa itselle sopiva metallihaarniska jonka nivelkohdat ovat samanaikaisesti suojaavia että mahdollistavat liikkumisen. Siksi jotkut osat, kuten hartiat ja muut vastaavat voi olla taloudellisesti järkevää rakentaa suomuista. Ne suojaavat kohtuu hyvin joltain ja samalla tietysti pitävät kokonaisuuden kasassa niin että toisiinsa liittyvät osat eivät ole erillisiä kappaleita vaan ne ovat yhdessä yhtä ja samaa esinettä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Vahingossa sisältänne löytynyt kikkelivitsi ; Eli miesten kohtaaman väkivallan huvittavuudesta

Huumori on liukas käsite - jotkut ihmiset taas ovat vain limaisia.
Joskus asiat ovat outoja ja yllättäviä. Kuten esimerkiksi itsemurhakuva tyttöjen prinsessataikasauvassa. Tämänlainen yllättävyys on kieltämättä usein jollain tavalla koomista. Asia on tietenkin jossain määrin eettisesti vaikea ja hankala. Ja muutenkin tempussa on törkeitä sävyjä. Mutta en voinut olla nauramatta siitä mitä kaikkea pikkutyttölelujen koristetarrojen alta voi löytyä. Huvitun. Tämä reaktio perustuu melko puhtaasti tilanteen yllättävyyteen. Yllättävyys taas perustuu siihen että mielessä on jonkinlainen ajatus "normaalista" johon kaikki sitten peilautuu.

Ja kukapa ei pitäisi raiskausvitseistä?

Ottaakseni esimerkin tämänlaisesta yllätyshuvittuneisuudesta on pikku-uutinen Jamaikalta. Vanhemmat naiset raiskaavat miehiä. "Tässä ei ole sinänsä uutta. Vanhemmat naiset ovat aina harjoittaneet seksiä poikiemme kanssa. Mutta uskokseni asia on muuttunut niin, että pojat ovat nyt kokeneet sen tapahtuvan ilman heidän suostumustaan, ja mieltävät teon raiskaukseksi". Tämä on varmasti paikallisessa kulttuurissa nähty "nuorten miesten opettamiseksi". Mikä on lähinnä poliittisesti korrekti uudelleenmuotoilu raiskaukseksi. Sellainen jolla valkopestään kulttuuria niiden parissa joista etiikka on perimmiltään jonkinlainen kulttuurin luoma illuusio. (Heitä kutsutaan suvaitsevaisiksi tai monikulttuurisiksi, mutta se on enemmänkin tavallaan yksi piilonihilismin muoto.) Tämä uutinen levitti jonkin verran huvittuneisuutta ihmisissä. Osa heistä oli miehiä, yllättävän suuri osa huvittuneista oli naisia. Kun asiaa kuitenkin kysyi ja tähdensi oli selvää että he eivät olleet miettineet asiaa kovin pitkälle ; He eivät esimerkiksi sanoneet uskovansa että tämänlainen uutinen olisi jotain jolla sovinistimiehet oikeuttaisivat sovinismiaan ja naisten huonoa kohtelua sillä että miehilläkin on tasa-arvo -ongelmia. He eivät olleet samaa mieltä jamaikan kulttuuria puolustaneen kanssa joka esitti että "Minun mielestäni mies voi olla jossain määrin vastahakoinen osapuoli, mutta ei kyse silti ole raiskauksesta." Tämä oli heistä pelleä. He olivat vain huvittuneita.

Modernissa feminismissä on yleisesti nähty että stereotypiat ovat huolestuttavia. Tässä mielessä koomisuus on aihe jonka parista voidaan katsoa sellaisia asioita kuin epätasa-arvoisuus. Tämä tuli mieleeni kun vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa oli naispuolisen psykologin, Hannele Törrösen, lausunto. Hän oli ihmetellyt kuinka akateemiset fiksut ihmiset olivat hihitelleet ja pitäneet humoristisena miehiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli kysynyt sellaisia kysymyksiä kuin että jos sama kohdistuisi naisiin, niin olisiko asia kovin huvittava. Asia nähtiin vitsinä, josta huomauttaminen on huumorintajutonta, eikä vakavasti otettava asia ollenkaan. Huumorilla on tässä mielessä suuri valta.

"Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään. Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo. Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa. "Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?" Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!"

Huvittavuus näissä tilanteissa syntyy juuri odotuksista.

Se kertoo niistä oletuksista joita jopa naistutkimusta opiskelevat naiset - joita varmasti kiinnostaa ihan ehta tasa-arvoasia sekopäisen telaketjufeminismin sijasta - uskovat vähintään vähän tämänlaisiin uskomuksiin ja stereotyyppeihin. Tämä on jossain määrin luonnollista. Kuten Tulva -lehdessä mainittiin, tuoreesti noin viidennes miehistä on ikäviä kokemuksia. "Vuonna 2012 noin viidennes 15–34-vuotiaista miehistä kertoi, että eri sukupuolen edustaja oli häirinnyt heitä seksuaalisesti. Samanikäisten naisten kohdalla osuus oli noin puolet." Naisten luku on huolestuttavampi, mutta molemmat numerot ovat kertaluokkia liian suuria. (En usko että lukuja mitenkään saadaan nollaan, mutta uskon jonkinlaiseen kohtuuteen. Nämä numerot eivät sitä ole.) Mutta vaikka miehiin kohdistuva härintä koskee noinkin suurta määrää ihmisistä ei tätä osata käsitellä. "Ihmiset eivät välttämättä pysty edes hahmottamaan ilmiötä." Sillä juuri tältä näyttää ns. hegemoninen diskurssi. Stereotyyppi on niin vahva että sille ei oikein ymmärretä edes voivan olla vaihtoehtoja.

Ajatus on tärkeä. Sillä miehiä voidaan raiskata. Ja tätä voidaan tehdä hyvinkin oudoin motiivein. Tästä kulmasta kertoo toinen pikku-uutinen jossa mies ei halunnut isäksi, ja suhde oli muutenkin karussa, mutta nainen halusi saada lapsen ja sitoa miehen suhteeseen velvollisuudesta. Siksi nainen oli käyttänyt miehensä päihtynyttä tilaa hyväkseen. Tämänlaiset asiat ovat seksuaalista vallankäyttöä jota ei ole tehty suostumuksessa. Nykykulttuurissa tämänlaista ei nähtävästi paheksuta kovin vakavasti. Se vastaa hieman minua vanhempien sukupolvien ajatusta siitä että mies ei voisi raiskata aviopuolisoaan. Joka on tietysti nykyään lähes kaikista ns. hevonpaskaa. ; Ajat ovat tässä mielessä varmasti muuttumassa. Muuten asiasta ei olisi aineistoa "Tulvan" tyylisissä julkaisuissa. (Joita kuvaa pseudokapinallisuus ja tekovallankumouksellisuus jossa ratsastetaan tietyn kulttuuripiirin muodissa olevilla ilmiöillä.) Miesasia kiinnostaa itse asiassa myös monia naisia, ja muunakin kuin vastustuksen kohteena.

Tähän liittyen luin pienen naisnäkökulmasta kirjoitetun tekstin sosiaalisessa mediassa.

Siinä puhuttiin sekasaunasta. Monille tämänlaiset asiat ovat nykyään normaaleja. Minua vanhemmissa sukupolvissa asia on toinen. Siksi eräs nuorehko nainen joka oli tottunut - roolipelikulttuurin ohessa - käymään sekasaunassa ilman ongelmia ja ilman seksuaalista häirintää. (Pyyhkeiden kanssa.) Hän oli siksi mennyt työpaikkansa sekasaunailtaan.

Muut työpaikan naisetkin olivat ilmeisesti tehneet saman virheen vain kerran. Ja hän olikin ollut ainut nainen kun muut olivat miehiä. Hän oli saanut, pääasiassa yhden öykkärin provosoimana, kuulla sellaisia vitsejä kuin että kannattaa varoa saippuan tiputtelua ettei pippeli vahingossa löydy hänen sisältään. Tämä on tietysti aivan yhtä raiskaus kuin mikä on se kaunis suklaajunatapahtuma joka tapahtuu miesten kesken vankilasarjojen suihkukohtauksissa. Sama öykkäri oli myös huudellut muille miehille halpamaisia vitsejä kuten siitä että hän halusi nähdä oliko jonkun miehen haarovälissä oikeasti pimpsa. Jutut olivat olleet niin huonoja että osa miehistä olikin poistunut paikalta. Tekijä oli oikeuttanut näitä "huumorilla" ja sillä että nainen joka tulee sekasaunaan tulee itse asiassa näyttelemään ruumistaan seksuaalisessa mielessä. Joka on varmasti sukupolvikysymys.
1: Paitsi roolipelaajien kesken jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen. Kuten siihen että pelissä nuori nainen pukeutuu vain ihomaaliin ja pitkiin hiuksiinsa. Ja sitten alkaa satamaan. Tämänlaiset vaativat tiettyä turtumista ja tottumista. Ja vähemmän tottuneet voivat huvittua yllättävyyden kautta. Kokemattomille asiat voivat olla hihittelyn aihe.

Samalla korostuu että tavallaan sukupuolisessa häirinnässä on yllättävän vähän kysymys suorasta seksistä tai edes sukupuolesta. Sama henkilö häiritsi seksuaalisesti sekä miehiä että naisia. Hän toki korosti heteroseksuaalista statustaan, mutta ylläolevassa tiivistelmässä juuri näin oli käynyt. Toki näkökulma vaihteli mutta halveeraus oli kuitenkin sekä sukupuolikeskeistä että hyökkäävää. Oikeutuksetkin olivat hieman saman suuntaisia.

Tuolta mieheltä voisi kysyä että miten huvittavaa olisi jos vaikka kaltaiseni puukkosankari alkaisi kyselemään hauskoja vitsejä siitä miten hänen ei kannata kääntää selkäänsä, koska siitä saattaa löytyä veitsi pystyssä? Se ei olisi hauskaa vaan rikoksella uhkailua. Ja nähdäkseni raiskaus on samassa juridisessa statuksessa. Itse - saunan ystävänä joka ei yleensä harrasta sekasaunoja tai yleisiä saunoja koska niissä on ihmisiä - saattaisin jopa huomauttaa että on inhottavaa että naisia ajetaan sekasaunoista pois.
1: Jos ei muuten niin siitä likaisesta syystä että jos naiskauneutta haluaa oikeasti ihastella niin jumalauta älä pilaa tätä meidän juttua! On ihan idioottia olla öykkäri joka ilkeydellä ajaa naiset pois. Paitsi tietysti jos on joku kaappihomo jota naisten ruumis inhottaa ja jotka haluavat sanoissa tirkistellä misten kikkeliosastoa. Tuokin saunamies "vitseineen" halusi nähdä miesten elimiä ja hän oli taatusti saunatilassa se jolla oli pienimmät todennäköisyydet saada tuolta saunassa vierailleelta naiselta seksiä. Huonoin iskustrategia ikinä. Saatanan homo!
Hillittömän hauskaa!
     1.1: Minulla ei siis ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta ymmärrätte kyllä kelle ja miksi tämän halpamaisen vitsin kohdistan. Koska se on "hahhahhauskaa huumoria". Ja jatkankin niin että jos joku ilmiselvä homo yrittää raiskata saunassa, niin puolustaudun henkeen ja vereen. Vaikka haluankin heidät avioon en halua että jos pudotan saippuan että heidän kikkelinsä löytyy sisältäni. Muun ajankin olen kyllä varovainen noiden toisten munien tarkistelusta innostuneiden "vaginatarkistelijoiden" kanssa. Kiitos.

Tässäkin keskustelussa korostui onneksi se, että ongelmaa ei nähty "sellaisia kaikki miehet ovat" -kulmassa. Vaan nähtiin että sama ihminen loukkasi sekä miehiä että naisia. Ja että tämänlaisten ihmisten vuoksi maailmaan kaivataan tasa-arvoajattelua ja feminismilläkin on työsarkaa. Itse suosin tosin tapakasvatusta. Ja jos se ei tottele, niin poliisia. (Sekä tilanteenmukaisesti myös lain kiemurat ohittavia sosiaalisia suhteita, sellaisia jotka vaikuttavat oleellisesti mm. siihen miten varovainen vankiloiden suihkussa tarvitsee olla.)

Joitain voi yllättää että tämä oli näinkin positiivinen feministejä kohtaan. Olen tosiaan painottunut heidän kritisoimiseensa. Mutta yleensä moitteeseen on jokin syy. Ja lisäksi tätä moitekulmaa ei ole aina ollut näkyvissä riittävästi. Joskus on hyvä yllättää lukijat, se voi jopa huvittaa heitä.

torstai 2. lokakuuta 2014

Pieni ajatus riimukirjailluista taikamiekoista

Roolipeleissä klassinen tapa merkitä taikaesine taikaesineeksi on tehdä siitä riimukirjailtu. Tapa on tietysti klisee ja taikauskoa. Mutta sen taakse voidaan kuitenkin nähdä hitusen järkeä. Mieleeni nimittäin juolahti seuraavaa.

Esineisiin on klassisesti kaiverrettu kuvioita lähinnä jos ase on seremoniallinen statusesine. Ja tässä mielessä taikaesine on aina paitsi taikaesine, myös mahtiesine. (Monessakin mielessä.) Näin kaivertamisen vaivassa on jotain merkitystä. Ne vaativat työtä ja vaivaa.

Toinen asia on se, että monissa historiallisesti tunnetuissa miekoissa on omistuskirjoituksia. Esimerkiksi Leedsin Royal Armoureissa on näytteillä vanha gladiusmiekka. Se on ensimmäisen vuosisadan aikainen roomalaisen miekka. Hän on naputtanut sen terään oman nimensä, ilmeisesti jonkinlaisella kovasta materiaalista tehdyllä piikillä jota on sitten hakattu (ei raaputettu) terää vasten. Näin on syntynyt kirjaimia "pisteillä". Toisaalta Oslon museosta löytyy viikinkimiekka johon on kaiverrettu että miekan omistaa "Thormund". Miekan omistaminen on merkittävää jos se on kuulunut tärkeälle ihmiselle. (Kuten roolipelien taikaesineistössä usein onkin. ADOM tuntee esimerkiksi kirveen nimeltä "Rolf's Companion".) Ja toisaalta jos miekka on nimeämisen arvoinen se vihjaa että sillä on jonkinlainen laatusuhde aseen omistajan varallisuuteen nähden. Joka vihjaa laadun suuntaan.

Kolmas, kenties erikoisin, asia on kuitenkin se, että monesti miekoissa olevat kaiverrukset ovat seppien tunnuksia. Ja tätä kautta ne ovat brändileimoja. Riimukirjailun ihailu taikamiekassa voi tältä osin olla jotain joka viittaa "mainontaan hurahtamiseen". Brändääminen on tunnettu kauan. Tästä kenties vakuuttavin esimerkki on viikinkien +ULFBEHR+T -miekat. Ne olivat aikansa vahvin brändi. Niitä on löytynyt useista maista. Ja niille on ollut olemassa jopa väärennöksiä. Brändi on ollut niin vahva että on nostanut miekan hintaa jos on teeskennellyt olevansa ehta ULFBEHRT. Alan Williams on tutkinut ULFBEHRT -miekkoja ja huomannut että kaiverruksissa ei aina noudatettu oikeinkirjoitusta. Siihen aikaan kirjoittamista ei oltu standardoitu nykymalliin. Joten sanan ilmeneminen eri muodoissa ei välttämättä olisi ihme. (Ei etenkään kun tämän brändin kirjoitusmuoto on hankala. Itsekin typotan sen kanssa helposti.) Williams on kuitenkin analysoinut myös käytettyjä teräksiä. Ja hän on huomannut että jos brändin logossa on kirjoitusvirhe, se on koostunut todennäköisemmin huonolaatuisesta teräksestä kuin jos teksti on tavallisimmassa muodossa. (Mikä tulee mieleen jokaiselle joka on joskus ostanut kirpputorilta ADIDOS -merkkisiä verryttelyhousuja joiden persaus on revennyt.)

Itse asiassa ULFBEHRT -miekkojen teräslaatu johtaa kuitenkin vielä jatkomietintään. Ja nimenomaan sen kautta että joskus brändi on laadun tae eikä pelkkä hinnanlisä. (Kuten usein kuitenkin on.) ULFBEHRT -miekkojen parhaimmisto on tehty huippulaatuisesta korkeahiilipitoisesta teräksestä (wootz). Sen avulla syntyy kovia ja sitkeitä miekkoja jotka kestävät röykyttämistä. Väärennöksistä voidaan kuitenkin tehdä hämmästyttävästi saman näköisiä. Ilman näitä laatuominaisuuksia. Miekkaa ostava ei omalla silmällä pysty näkemään eroa näiden kahden välillä. Ja siksi piraattikopion ostanut saattoi joutua pulaan kun hänen ostamansa miekka onkin särkynyt käytössä. Itse asiassa jos piraattikopioita on muotoiltu ja hiottu samalla tavalla kuin ULFBEHRT -miekkoja joiden rakenne oli suunniteltu siten että se otti hyötyjä siitä että teräs oli hyvää. Tämä ratkaisu on tietysti perusteltua, mutta piraattikopioissa helposti kopioidaan juuri nämä piirteet koska ne näkyvät päällepäin. Ja koska teräs on ollut huonoa, se on kestänyt huonosti näitä rakenteellisia ratkaisuja. Ja on ollut huonompi kuin tavallinen miekka.

Kun oikeasti joutuu tilanteeseen jossa on kaksi aivan samannäköistä miekkaa joista toinen kestää ties mitä ja toinen särkyy sirpaleiksi suunnilleen ensimmäisessä kahakassa, ei voi oikeasti miettiä muuta kuin että aseiden laadun tulisi johtua jostain näkymättömästä maagisesta essenssistä. Ja näin ollen säilyneiden ja jäljellejääneiden riimukirjailtujen miekkojen laatua voisi kutsua taikuudella tuotetuksi. (Vaikka oikeasti se on "vain" metallurgiaa.)