Myytinmurtajien pointti

"Myytinmurtajat" ovat tuotantokausien kasaantuessa alkaneet tekemään yhä toistuvammin elokuvia koskevia myyttejä. Ne ovat tietenkin hienoja ja vauhdikkaita. Saadaan nuoliseiniä, räjähdyksiä ja erikoisia skenaarioita. Nämä ovat kuitenkin aika kaukana monista alkuaikojen myyteistä jotka eivät olleet niinkään "taiteellisia konventioita" kuin jotain joita uskotaan tosiksi. Harva ihminen todella ottaa vakavasti "Indiana Jonesin" tai "Star Warsin" faktoina. Oletan että näitä jaksoja katsotaan näiden elokuvien fanituksen vuoksi, eikä myyttejä selvästi testatakaan siinä mielessä että niiden osoittautuminen mahdottomiksi olisi jokin loukkaava asia elokuvan tekijöille.

Kysymys voi olla siitä, onko elokuvantekijöillä itse asiassa jonkinlainen vastuu.

Jos mietitään mitä elokuva tekee, se itse asiassa yrittää luoda itselleen jonkinlaista uskottavuutta. Etenkin jos elokuvan tarkoitus on olla immersiivinen, sellainen että siihen on erityisen helppoa eläytyä, se tehdään usein sillä että siitä tehdään uskottavaa viittaamalla jotenkin tuttuihin asioihin. Erikoisefektejä tehdään isoilla pikselimäärillä ja maailma on jotenkin tuttu niin että kaikki näyttää todelliselta.

Tämä uskottavuus on hyvin lähellä sitä että esitetään tai luodaan mielikuvia siitä miten maailma toimii. Toki on selvää että fysiikan mukaan räjähdykset eivät kuulu avaruudessa. Mutta koska arkikokemuksessa räjähdykset kuuluvat, on helppoa valehdella jotta tehdään uskottavuutta. Toisaalta räjähdykset voivat tuoda jännitystä ja tunteita tilanteeseen. Jos toimintaelokuvilta vaadittaisiin realismia, niistä tulisi aika tylsiä. On siistiä ratsastaa paineaallolla vaikka "Myytinmurtajat" todistivat että tämä ei olekaan mahdollista. Emme ole kiinnostuneita menemään elokuviin katsomaan kuinka valkoisen talon työntekijät pyörittävät byrokratiaa. Sen sijaan jos valkoinen talo räjäytetään avaruusolioilla, se on mitä mainiointa ja elähdyttävintä viihdettä. Ja jos elokuvat olisivat todenmukaisia ilman valikointia ja liioittelua, tuskin itse asiassa menisimme niihin. Jopa luontodokumentteja joudutaan editoimaan ja käsikirjoittamaan. Koska vuoden savannillakykkiminen vaaditaan siihen että saadaan leijonan dramaattiset saalistus-parittelukuvat. Koska se, että leijona makaa kolme tuntia savannilla, pieree ja kääntää kylkeä ja haukottelee ei ole sellainen dokumentti joka saa katsojakuntaa. Tai saa ihmisiä kiinnostumaan leijonista. Tai saa heitä haluamaan suojella luontoa. (Joka tuntuu olevan luontodokumenttien yleinen teema. Tai ainakin se millä niiden tekeminen oikeutetaan eettisesti.)

Ja joissain asioissa on käynyt niin, että tämän toistaminen on vaikuttanut ihmisiin ja siihen miten he toimivat oikeassa elämässä. Esimerkiksi turvavöiden kohdalla moni on niitä kohtaan vastahankainen siksi että he pelkäävät autojensa räjähtävän. Koska elokuvissa autot räjähtävät hyvin helposti. Toisaalta on havaittu "CSI efekti" jonka mukaan poliisisarjat vaikuttavat siihen miten ihmiset ymmärtävät oikeussysteemin ja miten he toimivat esimeriksi joutuessaan tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa.

Jokin vastuu tekijällä voi siis olla. Jos mietitään faktuaalisuutta (facticity) pelkän uskottavuuden ja sisäisen eheyden (coherency) paremmuusjärjestystä ja keskinäistä suhdetta fiktiossa, voidaan nähdä ajatus siitä että tosiasioidenmukaisuus olisi itse asiassa jotenkin sivistyneempää. Kysymys on tavallaan siitä että korkeakulttuurissa opittaisiin jotain ymmärrystä maailmasta. Populaarikulttuurissa ja alakulttuureissa voitaisiin sitten saada lyhytaikaisia immersiivisiä tunne-elämyksiä jotka ovat ohi yhtä nopeasti kuin elokuvastudion ovet menevät kiinni näytöksen jälkeen.

Bertolt Brecht onkin esittänyt tämänsuuntaisia. Hänestä teatterin piti olla jollain tavalla opettavaista. Hän korosti toisaalta myös sitä että teatterissa pitää olla jotain etäännyttävää. Täydellisessä immersiossa katsojat eivät pystyisi pitämään tarvittavaa etäisyyttä. Ja olisivat tämän vuoksi epäkriittisiä katsojia.

Tällä näkökulmalla on tilaa ainakin joihinkin asioihin ; On melko selvää että jos tekee "Kauniin mielen" tai "Imitation gamen" kaltaisia elokuvia, niin niillä olisi ikään kuin suurempi vastuu olla todenmukaisia. Siksi esimerkiksi "Kauniin mielen" virheet Nashin peliteoriakuvauksissa ovat kauheita. Sen vuoksi että nämä virheet olivat ensinnäkin turhia. Elokuva olisi toiminut ilman niitä. Ilman niitä se olisi jopa toiminut paremmin. Ja toisaalta elokuva viittaa todelliseen tosimaailman ihmiseen joten siltä voi odottaa faktuaalisuutta. (Myytinmurtajat eivät jostain syystä murra näitä myyttejä.)

Toisaalta on todellakin järkeä vähätellä kritiikin merkitystä. Jos ihan hirveästi moittii scifielokuvaa sen tiedevirheistä, on hyvä huomauttaa että elokuva on fiktio, ei tosiasiaväite. Ohjaajat voivat lisäksi haluta olla eettisiä. Tämä voi vaatia epäuskottavia tai erikoislaatuisia hahmoja. Heillä voi olla puhtaasti esteettinen mielikuva erikoistehosteista joissa lentää sporttisia urheiluautoja räjähdyksien paineaalloilla.

David Ehrlich onkin esittänyt että faktuaalisuuden ylivaatiminen on ongelma. Hän erottelee faktat ja totuuden toisistaan. Hänestä taiteen tehtävänä on ikään kuin kertoa ohjaajan näkemys jostain totuudesta. Hänestä elokuvan suuri voima voikin olla siinä että elämän totuuksia voidaan lähestyä ilman faktojen kahleita.

Tällekin puolelle voidaan asettaa jotain vastuuta. Tämä on tuttua jokaisen nörttikulttuuriin tutustuneen valituskuorosta. Kun jostain sarjakuvasta - tai Tolkienin kirjasta - tehdään elokuva, löytyy ihmisiä jotka vaativat realismin sijasta jotain muuta. Nimittäin referenssipintaa alkuperäisteoksiin. Nörtit eivät valita siitä että Hulkin voimat - saati origin story noille voimille - on epäuskottava. He valittavat siitä että elokuva ei onnistu kaappaamaan sitä kompleksia maailmaa johon paneutumiseen niin moni on innostunut. Syynä on se, että elokuva on (a) epätarkka siinä mielessä että sen tapahtumat eivät ole tapahtuneet sarjakuvassa tai ovat peräti ristiriidassa sen kanssa mitä niissä on tapahtunut ja (b) ennen kaikkea kadottaa sen asenteen jonka varaan kyseinen sarjakuvasankarin seikkailut ovat rakentuneet.

Palatakseni "Myytinmurtajiin". Ylläoleva on haasteellista. Väittäisin että sarjan testit nojaavat siihen että ihmiset saavat nostalgiatrippejä immersiivisien elokuvien immersiivisimpiin kohtauksiin. Räjähdykset ovat toisaalta itsessään esteettisiä ja uusintavat näitä kysymyksiä. Räjähdys valkokankaalla ja televisiossa ovat samankaltaisia. Paitsi että "Myytinmurtajissa" ne ovat oikeita. Testaamisen lopputuloksella ei ole väliä. Siinä missä "aitoja myyttejä" murtavien myyttien ongelma voi olla jopa siinä että se on loppupäätöskeskeistä joka voi olla monia loukkaavaa. (Aiemmissa jaksoissa on ollut runsain mitoin myyttejen uusinnusvaatimuksia kun katsojat eivät ole pitäneet lopputuloksista.) Elokuvat ovat harmittomia. Testissä tulee lopputulos ja se on kiinnostava mutta siihen voi suhtautua neutraalisti koska se ei missään tapauksessa uhkaa omia uskomuksia jotka koskevat tosimaailmaa. Tämä lopputuloskeskeisyydestä irrottautuminen on tosin siitä kiinnostavaa että se olisi kaikista tärkeintä saada jotenkin opetettua nimenomaan niiden tosimaailman myyttien kohdalle.

Mesenaattikeskeinen taideteoria

Taide on jotain joka ei helposti tiivisty kaavaan. Itse asiassa ajatus siitä että taiteella olisi jokin rajattu muoto on jotain jota usein vastustetaan. Sitten on niitä Timo Soineja joilla on olemassa postmoderni tekotaide. Ja Hitlerillä oli rappiotaiteen määritelmänsä. Harva ajattelee että tämänlaiset luokitukset olisivat hyväksi taiteelle tai että niiden takana olisi todellakin jokin "objektiivinen taidekäsitys" joka määrittelisi mitä taide on ja mikä olisi jonkinlaista pseudotaidetta.

Asiaa voi lähestyä kenties helpommin rajaamalla huomiota vain musiikkiin.

Tätä mutkikkuutta tukee se, että taidetta käytetään hyvin eri tavoin. Jos otamme esimerkiksi musiikin, se täyttää monilla valtaosan elämästä. Musiikkia on hississä. Musiikkia on työpaikalla taustamusiikkina. Musiikkia on kaupoissa. Joskus kuuntelemme musiikkia uppoutuen vain siihen. Ja joskus taas pistämme saman levyn päälle kuin imuroimme. Ja minä arvioin pelejäkin tavalla jossa pelin soundtrackilla on merkittävä osansa kokonaisuudesta.

Hyvin usein musiikkia käytetään taustalla, ajankuluna, jolloin käytetään hyväksi sitä että musiikki vaikuttaa siihen miten koemme ajan. Musiikki on tapa saada aika kulumaan nopeammin. (Eksistentiaalisessa, ei fysikaalisessa mielessä.) Osa pitää tätä huonona asiana. Tällöin vertailukohtana on usein menneet ajat. Musiikin kuuntelun tavat ovat muuntuneet valtavasti. Ennen äänitykseen liittyvää teknologiaa musiikki on ollut sidottuna soittajiin. Ja tämä on tehnyt musiikista sosiaalista. Omaa suosikkioopperaa ei ole kuultu montaa kertaa elämän aikana. Nykyään musiikin saatavuus on niin helppoa että se ylitunkee kaikkialle ja joku voisi sanoa että tämän vuoksi emme arvosta sitä riittävästi.

Edward Bullough niminen esteetikko on esittänyt että valtaosa ihmisistä kuuntelee musiikkia väärin. Tässä konsepti on siitä mielenkiintoinen, että se ei tuomitse taidetta oikeaksi tai vääräksi. Mutta taiteeseen suhtautuminen on sitten oikeaa ja väärää. Joten Bullough tuomitsee osan taidekokemuksista vääriksi. Tuomiokriteerinä hän käyttää psykologista etäisyyttä. Hänestä teosta tulee arvioida siten että teokseen otetaan riittävästi, mutta ei liikaa etäisyyttä. Hänellä on tässä ajatuksena jonkinlainen Aristoteleen kultainen keskitie. Liikaa psykologista etäisyyttä ja teos ei tunnu kiinnostavalta ja huomio siirtyy muihin asioihin. Ja liian pieni etäisyys tekee omista tunteista häiriötiloja.

Bulloughin psykologinen etäisyys tarkastelee jotain jota normaalissa kielessä katsotaan jota kuinkin "arkihuoliksi". Jos siis kuuntelet laulua jossa on pettämistä, ja omassa elämässäsi on vaikka mustasukkaisuusdraamaa, ja kappaletta kuullessasi sinulla ei ole muuta kuin oma mustasukkaisuus joka kohdistuu petolliseen puolisoosi, etäisyyttä ei ole otettu tarpeeksi. Mutta jos sitten toisaalla mitään omakohtaisuutta ei ole, taidekokemuksesta puuttuu tällöin arvostus. Jos taas etäisyyttä on liikaa, ei musiikkiteokseen ole enää mitään kiinnostusta, koska oikein mitään omakohtaisia tunteitakaan ei ole. Tässä välissä sitten taideteosta arvostetaan sen itsensä ehdoilla. Silloin omia epäilyjä voidaan muistaa rippunen, jotta laulun tapahtumiin saadaan tunnesuhde. Mutta ei niin että huomio siirtyy pois teoksesta.

Bulloughin teoria on siitä ikävä, että se johtaa siihen että valtaosa ihmisistä kuuntelisi musiikkia väärin. Yleisin ongelma on liian etäisyyden ottaminen. Musiikki painuu taustalle, teosta ei arvioida teoksena teoksen omilla ehdoilla vaan jonain joka on taustalla samalla kun huomio on mennyt vaikkapa imurointiin. Bulloughin ajatuksien mukaan näiden henkenä on se, että kenties teosta ei ole tarkoitettu taiteeksi vaan vain taustaääniksi. Mutta että tällä ei ole merkitystä, koska vaikka se olisi tarkoitettu taiteeksi ja tehty sellaiseksi, emme huomaisi sitä koska olemme liian syventyneet johonkin muuhun.

Tätä teoriaa on luonnollisesti moitittu. Tässä argumentit voidaan tiivistää kahteen päätyyppiin.
1: Näkemykseen jossa tämänlainen on vain snobistisesti muotoiltu tapa sanoa että ihmisen pitää kiinnittää huomiota teokseen. Ja muu on vain sitten mutkikkuutta ja hienoja sanoja joilla teoriasta tehdään sivistyneemmän oloinen. Asiaa ei tarvitse esittää mutkikkaammin tai hienommilla sanoilla. Tämän näkemyksen on esittänyt esimerkiksi George Dickie. Hänestä kaikki Bulloughin esittämät väärät taidekokemukset pitävät sisällään harhautumisen johonkin muuhun. Ja se, että taidekokemus koostuu siitä että huomio jotenkin kiinnittyy taideteokseen on sitten sen verran yksinkertainen asia, että ei sitä tarvitse kertoa kenellekään. Suurin osa teoriasta on kenties sitä että huomiota harhautetaan tästä yksinkertaisesta huomiosta.
2: Toinen taas korostaa että tosiasiassa taideteosta ei voi tiivistää tämänlaiseen eksaktiin funktioon. Teatterin puolella esimerkiksi Stanislavski pyrkii tekemään teoksia joissa katsoja uppoutuisi mahdollisimman syvälle. Hän haluaa että yleisö pienentää "psykologista etäisyyttä". Ja sitten toisaalla Bertol Brecht pyrki tekemään teoksia joissa yleisö nimenomaan ei missään vaiheessa unohda olevansa teatterissa. Samoin musiikissa osa genreistä on tyypillisesti sellaisia että niissä halutaan saada tunteet omiin asioihin. Ja toisissa taas etäännytetään kuuntelijaa itsetarkoituksellisesti. Taideteoksen kuuntelu sen itsensä ehdoilla ei siis vaadi mitään tiettyä psykologista etäisyyttä joten sellaisen mittarille laittaminen on itsessään virheellistä.

Näiden kritiikkien kautta ilmoille nouseekin se, että kenties teknologia on laajentanut sitä mihin musiikkia on käytetty. Ennen musiikki oli usein seurallista. Nykyään sitä voi tehdä yksin. Aikaan ja paikkaan sidottavuus on kadonnut. Ja näin ollen ei kenties olekaan oikein lähestyä asiaa kuten Bullough. Vaan sanoa että tällä hetkellä musiikin käyttäminen eri tavoilla on rikkaampaa kuin koskaan. Eminem ei ole tuhonnut Mozartia. Itse asiassa on uskottavaa väittää jopa niin että nykyään moni voi kuulla Mozartia useamman kerran kuin menneinä aikoina kuuntelivat ne jotka tarkoituksella connosseerasivat ylevällä musiikilla.

Miksi tällä on väliä?

Asialla on valtavasti merkitystä. Sillä musiikkibisnes on, kuten monet esittävät, murroksessa. Joka on monesti kaunis tapa sanoa "kriisissä". Tästä kriisistä voi saada kaikuja erikoisesta paikasta. Ei tarvitse kuin vilkaista kanavaa nimeltä MTV (musiikkikanava, ei kolmoskanava-maikkari-mainostelevisio). Silloin kun minä olin niin nuori että vielä kuuluin tuon kanavan demografiaan, se esitti musiikkivideioita. Nykyään se esittää realityohjelmia ja saippuasarjoja.

Ja on hyvä syy miksi se ei enää näytä suosikkimusiikkivideoitani. Jos minä nostalgianälkäisenä kaipailisin 90 -luvun hittejä, kanava nauraisi räkäisesti sillä en kuulu kanavan demografiaan. Kanava soittaisi nykyajan trendimusiikkia, jos soittaisi. Saisin hivellä menneisyystunteitani jossain muualla. MTV ei ole koskaan ollut sen tyylinen kanava että se välittäisi. Jos valittaisin, kanava nauraisi. En kuulu kohderyhmään, joten mielipiteelläni ei ole väliä. Valitukseni kasautuisi siihen laariin jossa mummelit ja pappelit valittavat nuorisomusiikista joka on turmiollista ja joka pitäisi kieltää. Tämänlainen nostalgiointi olisi wanhojen ihmisten asioita.

Mutta se ei soita edes niitä uusimpia hittejä. Mikä on tärkeää. Minun aikanani musiikkia soitettiin syystä. MTV esitteli uusia tähtiä ja musiikintekijöitä. Ja se teki sitä sen vuoksi että ilmiöiden takana oli ns. kaupallista potentiaalia. Ja tässä kohden peli on muuttunut. Musiikin tekemisen takana ei ole nykyään samanlaista mahdollisuutta tienata. Ja tämä näkyy muun muassa musiikkivideoiden kiinnostuksen puuteessa. Kun ennen musiikilla saattoi saada hirveästi rahaa, oli varaa panostaa musiikkivideoihin joissa on hienoja delfiinejä ja joissa Puff Daddy veti hienolla veneellä räjähdysten läpi. Nykyajan musiikkivideoissa, vaikka efektitekniikka onkin parantunut, ei ole enää samanlaista äärimmäisyyttä. Sillä ne saavat merkityksensä lähinnä product placementin kautta. Videoissa näkyy esimerkiksi teknologisia vempeleitä joiden myyntiä halutaan lisätä.

Ja tämä on, erikoista kyllä, minun sukupolveni tekosia. Ei vanhempieni sukupolven. Eikä minua nuorempien. Minun sukupolveni päätti että musiikin voi piratoida, tavalla joka kattoi valtaosan kaikesta musiikintuotannosta. Tehokkuus menneinä aikoina olisikin ollut varsin haastavaa, koska se olisi vaatinut jotakuinkin sen että jokainen muusikko kidnapattaisiin johonkin kellariin. Menneillä sukupolvilla ei ollut teknologiaa piratoida musiikkia, joten heidän yrityksillään tai arvostuksillaan ei ollut merkitystä. Minun sukupolveni teot sen sijaan ohittavat vaikutuksillaan kaikki arvostukset ja merkitykset. Koska musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan, musiikki on itse asiassa muuttunut platrofmiksi mainostamiselle. Ennen musiikkivideo mainosti musiikkia, levyä jolla se kappale on. Nykyään musiikkivideo mainostaa jotain eimusiikillista asiaa joka haluaa itselleen mainostilaa. Ja tämä mainostila on se syy millä video saa rahoituksen lainkaan.

Mesenaatti

Moni voisi tässä kyynelehtiä ja kertoa turmeltuneesta nykyajasta. Minä en. Itse asiassa jos katsotaan nykyajan musiikkia ja minkä ajan musiikkia, on selvää että aina on ollut jonkinlainen mesenaatti joka on maksanut silkkaa rahaa siitä että joku tekee jotain taidetta. Ja koskaan, ei koskaan, taidetta ei ole saatu tehdä ilman että siinä on ollut ns. string attached. Moni voi laillani ihailla Michelangelon rohkeutta, kun tämä piilotti teoksiinsa kaikenlaista provokatiivista ja eikristillistä. Mutta samalla on selvää että teosten pääilmaisu oli olla kristillistä taidetta kristityiltä kristityille. Mesenaatti määrää teoksen funktion. Ja taiteilija voi taistella vastaan vain kieroilemalla. Ja siksi monet näistä asioista ovatkin piilotettuja.

Tätä kautta voidaankin huomata että hissimusiikki on olemassa siksi että tarvitaan tietynlaista musiikillista ilmaisua. Ja tämän takana on jostain syystä jokin taloudellinen voima. Kaikella taiteella on aina merkitys. Taiteilijan nerokkuudesta ja taiteenkuuntelijan sisäisen elämän rikkaudesta onkin kenties luontevinta siirtää huomio musiikin maksumieheen. Mesenaattikeskeisessä taidenäkemyksessä taidekokemuksen aitous mitataan jonkin funktion kautta. Ja usein tämä funktio on varsin siististi arvioitavissa.

---

Entä miksi MTV näyttää realityohjelmia? Koska moni katsoo niitä. Ehkä moni haluaa kokea olevansa näitä ihmisiä parempia ja katsovat tämän ylemmyydentunteen vuoksi? Ehkä moni haluaa tirkistellä muiden ihmisten asioita siksi että olemme sosiaalisia eläimiä. Ja ehkä siksi että realityä on halpa tuottaa, ja se on niitä harvoja konsepteja jotka eivät toimi DVD:nä ja hetkestä irrallaan, joten niitä ei käytännässä voi tehokkaasti piraattilevittää internetistä. Väliäkö tuolla?

Tämänkö vuoksi?

Katsoin televisiota. Siellä oli piilokameravideoita joissa ihmiset juoksivat päin lasiseinää. Koirat tekivät hassuja temppuja. Sulhanen pyörtyi ja morsian kaatui hääkakkuun. Toisella kanavalla julkkis osallistui kokkaamiseen. Kolmannella oli halpa Spede -imitaatio. Paitsi että ei ollut spede se imitaation kohde. Ja nykyään ei enää voi tietää ketä imitoidaan. Moni paheksuu tämänlaista. Mieleeni ei voikaan tulla oikein muu kuin Markus Kajon "Naurun paikassa" aikanaan esittämä ihmettely metron lattialla nakuttavista tekohampaista. Hän ihmetteli sitä että todellako joku todella ottaa videon niistä hampaista. Ja todellako ihmiset katsovat niitä hampaita.

Moni muu kysyy vähän vastaavaan mutta närkästyneempään sävyyn että ovatko nämä niitä asioita joiden vuoksi maamme on itsenäinen. He ovat närkästyneitä koska eivät voi ihmetellä että saako joku peräti palkkaakin tästä pellenhommasta.

Vielä vahvemmin tätä kysytään silloin kun aiheena ovat ne jutut joita emme pidä aivan yhtä kovasti viihteenä kuin ylläolevia. Tosin nykyajan kinanaiheetkin tuntuvat omituisilta. Sitä taistellaan verisesti kasvisruokapäivistä ja liharuokapäivistä. Siitä saako virsiä laulaa koulussa. Saako kaupat olla sunnuntaisin auki. Mitä kuvia on myynnissä olevan tupakan käärepaperissa. Saako kaupasta keskikaljaa. Peistä taitetaan jopa bussissa kakatuista "likaisista pommeista". Itse asiassa nykyaikana on vaikeaa erottaa viihdettä ja vakavaa arvokeskustelua.

Syynä on se, että molemmat ovat menettäneet erottavia ominaispiirteitään ja kaikki on lientynyt jonkinlaiseksi sosiaalipornoksi. Siellä jossain kaiken välissä lillivät erilaisten julkkisten ihmissuhdeongelmat jotka aiheidensa puolesta kuulemma jotenkin paljastavat jotain aikamme arvomaailmasta. Se kertookin. Mutta ei sitä mitä erilaisiin paljasteluohjelmiin tunkevat haluavat ajatella. Avautuvat julkkikset eivät tuo esiin ongelmia henkilökohtaisella otteella. Sen sijaan heidän henkilökohtaisent otteensa ovat ongelma.

Heistä kysytään usein että "tämänkö vuoksi veteraanit sotivat talvisodassa?" Kysymys esitetään retorisena kysymyksenä. Siihen ei oleteta vastausta koska vastaus on niin ilmiselvä että sitä ei tarvitse kuvata, alleviivata, lausua tai oikeastaan sitä ei edes tarvitse edes ajatella. Tämä kysymys on refleksi ja sen vastauksenkin oletetaan olevan refleksinomainen vakavastiottaminen. Refleksi huutaa ilman sanoja ja aktiota että "EI". Oikea vastaus kysymykseen on kuitenkin "Kyllä". Riemukas ja voitonriemuinen

"KYLLÄ!"

Veteraanit eivät ole kuolleet vain tämän aina puheen vuoksi esillä olleen asian vuoksi. Kukaan veteraani ei suoraan kerro sotineensa jotta saisimme kuulla huonolaatuisia pseudomitäliespede -imitaatioita samalla kun jonkun inbalanssissa olevan tuntemattoman naama on marengissa ja kermavaahdossa. Ehdottomasti he eivät taistelleet vain tämän puolesta. Mutta silti, kiistatta on niin että he taistelivat muun muassa tämän puolesta. Sen sijaan he kuolivat sen puolesta että meillä olisi niin hyvä yhteiskunta, että ongelmamme olisivat niin pieniä että voisimme elellä tämänlaisissa pinnallisissa unelmamaailmoissa.

Veteraanit ovat nimittäin kuolleet jotta meillä olisi yhteiskunta jossa on vähemmän vaikeuksia. Pinnallisuus ja kuplailluusioissa eläminen ovat vain tämän liki automaattisia sivutuotteita. Joku voi kutsua niitä arvojen rappeutumiseksi. Mutta mielestäni on kaunista kuolla sen puolesta että saataisiin niin hyvä yhteiskunta että ihmisarvoa ja monia muita vastaavia todella arvokkaita asioita pidetään itsestäänselvyyksinä, jonain jota ei mietitä ja joiden puolesta ei taistella tai väännetä. Sen sijaan pidän ongelmallisina niitä maita joissa - Brechtiläisissä sävyissä - tarvitaan sankareita puolustamaan näitä arvoja.

Onkin ironista että retorinen kysymyksemme esitetään aina vihjaten että kohteet ovat pinnallisia eivätkä ymmärrä kokonaisuutta. Kuitenkin kysymykseen oletettu vastaus - aivan ilmiselvästi väärä sellainen - vihjaa että heiltä itseltään puuttuu kokonaisnäkemys tilanteesta. Nähdäkseni tässä onkin oleellinen kysymys terveen kansallistunteen ja sairaan patriotismin välillä. Sairas patriootti näkee että puolustettavien arvojen on pysyttävä samoina. Terveen kansallistunteen kanssa sitä taas vääntää pienemmistä asioista koska olisi kornia puolustaa ja taistella jotain taistelua joka on jo voitettu.

Olen oikeasti kiitollinen veteraaneille ja muille jotka rakensivat Suomen! Kiitos siitä että minulla ei ole suurempia vitutuksenkohteita kuin katujulistajat! Kiitos että en koe moraalista ylemmyyttä valtion ideologiapoliiseja vaan BB -talon asukkeja kohtaan! Kiitos siitä että minun ei tarvitse taistella noidanpolttorovioita vastaan vaan voin vänistä jostain suvivirrestä tai siitä sanooko Presidentti joulupuheessaan "Jumalan siunausta" vai ei! Kiitos siitä että meillä ei ole suurempia elämänhallinnan teemoja kuin ravintoympyrällä leikkiminen!

PaTrick

Televisiosarja "Mentalist" on sarja, josta en pidä kovin paljoa ; Joku voisi ajatella että Patrick Jane vetoaisi minuun koska hän käyttää erilaisia temppuja ja jippoja. Lisäksi hän on paikoitellen hyvinkin moraaliltaan joustava hahmo. Näin ollen "kun pidän Housesta" -logiikalla minun pitäisi pitää tästä sarjasta. Mutta en pidä. (On kenties hoopoa vaatia selitystä sille miksi ei pidä jostain sarjasta, mutta minulla on tähän jonkinlainen selitys/oikeutus jonka kerron.) En kuitenkaan pidä, koska näin karkeasti sanoen Patrick Jane on "karismaattinen sosiopaatti" tämä ei ollut selvää ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta sarjan edetessä tämä on yhä enemmän ja enemmän selvää. "House M.D." taas tarjoaa sanakriksi lähinnä "nenäkkään ärsyttävä munapäätä". Jane siis edustaa ihmistyyppiä jota pidän elävässä elämässäkin "äärimmäisen epäluotettavana". (Joku, kuten esimerkiksi puolisoni, voisi sanoa että en luota kunnolla oikein yhtään kehenkään. He ovat oikeassa, mutta ihmisten epäluottamuksessa on kuitenkin aste -eroja ja on olemassa raja -arvoja joiden ali epäluotettavuus on siedettävällä tasolla.) Näin ollen vastenmielisyyteni Patrick Janea kohtaan on mielestäni samaa kuin vastenmielisyyteni sarjamurhaajan touhuja seuraavaa "Dexter" -sarjaa kohtaan. (Sekin on hienosti käsikirjoitettu sarja, mutta en kykene nauttimaan siitä.)

En kuitenkaan inhoa "Mentalistia" niin että en seuraisi sitä silloin tällöin. Sarjaa on tullut jo monta tuotantokautta, joten satunnaiskatsomisestani huolimatta olen päätynyt tekemään tiettyjä päätelmiä sarjan tulevista tapahtumista, tarkalleen ottaen sen loppuratkaisusta. On tietysti tavallaan typerää leikkiä fiktiivisen kertomuksen spoilaamisella ennen kuin koko sarja on edes päättynyt, mutta tämänlainen "leikki" asian parissa on kuitenkin jotenkin viihdyttävää. (Minulla on ollut erilaisia teorioita muistakin sarjoista. Valitettavasti nämä ovat tavallisesti olleet väärässä. Pidän niitä kuitenkin ratkaisuina jotka käsikirjoittajien olisi pitänyt tehdä, joten minä en ole väärässä vaan sarjan kirjoittajat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)

Tarkalleen ottaen teoriani on se, että Patrick Jane on sarjassa metsästetty Red John. Eli että sarjan protagonisti ja antagonisti ovat sama hahmo. Voidaan sanoa että Red John on teoriani mukaan Patrick Janen alter ego. Tai että Red John on Patrick Jane ilman itsekontrollia. Tälle teorialle on muitakin kannattajia, jotka ovat kaivelleet esille perusteluja näkemykselle;

Yhteyksiä haetaan esimerkiksi William Blaken runoudesta johon sarjassa on referoitu, ja viittaamalla feminiinisiin ja maskuliinisiin piirteisiin ; "Male and Female opposites and in the police lingo always used to describe unknown victims. JANE DOE/JOHN DOE. William Blake Poem used Talks of Symmetry. Jane is the soft side - the Female version. John is the hard side - the Male version."

Toisaalta "Mentalistin" Wikisivustoon on koottu varsin mahtipontinen kokoelma erilaisia teorioita joissa yhtenä suurimmista ja pisimmin perustelluista arvailuista on juurikin teoria siitä että Red John on Patrick Jane. Päälinjat tässä korostavat sitä että Patrick Jane ja Red John ovat itse asiassa hyvin samanlaisia hahmoina. Heillä on äärimmäisen samanlainen taitokokonaisuus. Lisäksi Patrickin moraali on varsin ongelmallinen, ja vaikka hän väittää olevansa valmis kantamaan vastuunsa teoistaan, käytännössä hän manipuloi tilanteet siten että hän ei koskaan joudu. Lisäksi Patrick Janen moraali näyttää löystyvän pitkin sarjaa. (Ja hän ikään kuin degeneroituu pikku hiljaa kohti Red Johnia myös Patrick Janena, eli hän pikku hiljaa paljastaisi omia karvojaan roolin takaa.) Todisteiksi saadaan muun muassa se, että aiheen asiantuntija tekee sarjassa Patrick Janelle luonnehdinnan jossa Patrick on sosiopaatti, se, että Red John kuulostaa nauhalla täsmälleen samalta kuin Patrick Janen ääni jota on sitten korotettu. Osa näistä teorioista korostaa että Red John on Janen "uniminä" ja korostavat tässä esimerkiksi Janen univaikeuksia. Itse kannatan kuitenkin sitä että Patrick Jane on Red John nimenomaan valveilla ; Hänen nauhalla käymänsä vuoropuhelut onnistuvat koska Patrick Jane on suunnitellut dialogin. Jos uniminä ohjaisi keskustleua ei valveminä tietäisi vastata. (Ja jos Red John on eri henkilö, niin koko teoria kaatuu eikä kyseessä ole nauhoite. Mutta pysyn teoriassani joten en välitä tästä mahdollisuudesta.)
1: Jotkin piirteet näyttävät vaikeilta. Esimerkiksi Patrick Janella näyttää olevan alibi hänen vaimonsa ja lapsensa surmalle, joka taas on Red Johnin temppuja ja perustelu Patrick Janen "kostoryntäykselle". Jane peräti tekee ilmoituksen poliisille samassa asussa kuin missä on ollut televisiossa murhan oletettuna ajankohtana. Nämäkin voidaan sovittaa mahdollisiksi ad hoc- selityksin. "Just because he was in the same suit does not mean he couldn't have killed his wife and child before the show. This is a brilliant dude who could easily have manipulated forensics, etc. to make it "appear" that he had an alibi."

Itseäni vakuuttaa jo Red Johnin hymynaamatunnuksen visuaalinen ilme. Minun silmääni se näyttää "tinttimäiseltä hymynaamalta". (Ja Patrick Janen hiuksetkaan eivät ole täysin vaaleat vaan hieman punaiseen vivahtavat). Eli Red John itse asiassa piirtää narsistisesti äärimmäisen karrikatyyrin omasta muotokuvastaan. Tämäkin viittaa siihen että Patrick Jane voisi olla Red John.

Tämän teorian todistaminen ei ole kuitenkaan tämän blogauksen pääaihe. (Niiden tarkempi sisältö löytyy antamistani linkeistä ja niiden toistaminen kokonaisuutena ei olisi tarkoituksenmukaista.) Tarinankerronnallisesti ratkaisu on nimittäin itsestäni äärimmäisen kiinnostava. Muut selitykset ovat mahdollisia, mutta ne luultavasti vetoavat toisenlaisiin mieliin. Ja toisaalta minuun vetoava teoria ei tuskin lämmintä monia muita;
1: Esimerkiksi freudilainen voisi olla kiinnostunut toisesta yleisestä teoriasta, jonka mukaan Red John olisi Patrick Janen isä. Tämänhän tiedetään olleen manipuloiva huijari. Tämä(kin) teoria selittäisi miksi Red John ja Patrick Jane ovat molemmin puolin pakkomielteisiä toisistaan. Patrick Janen kiinnostus Red Johnista on koston kautta ymmärrettävää, mutta Red Johnin halu leikkiä nimenomaan Patrick Janella jää enemmän auki. Kiinnostuksen selittämiseksi isyys antaa uskottavan selityksen (samoin kuin se, että Red John olisi Patrick Jane itse). Perimmäisestä isänmurhasta saa freudilaisia kicksejä, jos mieli sattuu olemaan sellainen. (Toisin kuin.)
2: Toisaalta klassinen tarinankerronta on sellaista että tulkintani voisi tuntua tylsältä. Onhan nimittäin hyvinkin tavallista, miltei pääsääntö, että sankari ja konna jakavat yhteisen pelisäännöstön. Vaikka tosielämässä valtaosa konflikteista johtuvat toiseudesta, siitä että ihmisillä on "erilainen kielipeli" ja siihen liittyvät "eri pelisäännöt" joihin liittyy näkemyseroja, on tarinoissa yleensä se, että erimielisyydet ratkaistaan yhteisen pelikentän alueella. Näin esimerkiksi Sherlock Holmes ja Moriarty ovat keskenään hyvin samanlaisia, viktoriaanisen älykkäitä miehiä. Näin ollen Patrick Jane ja Red John olisivat samanlaisia "koska tarinankerronnan säännöt". (Tosielämässä ei olekaan peliä jossa tilanne ratkeaisi, toisin kuin tarinankerronnassa jossa hyvä yleensä voittaa pahan. Tarinankerronta tarjoaa siis peliä ja voittajia, toisin kuin elämä jossa konfliktit ovat usein maailmankuvakohtaisia ja perimmiltään ratkeamattomia ; Tiede voi kenties ratkaista isonkin osan näistä ongelmista mutta ihmiset assimiloivat nämä ratkaisut helposti irrelevanteiksi jos se rikkoo heidän maailmankuvaansa kohtaan. Näin konflikti ei ratkea vaikka siinä olisikin "oikeasti voittaja". Tarinat eivät tämänlaisia lakeja tottele, vaan usein se tarjoaa nimenomaan absoluuttisen voittajan ja häviäjän. Tätä kutsutaan esimerkiksi "tarinan opetukseksi".)

Itseäni yksinkertaisesti viehättää dekonstruoida vanhaa Bertolt Brechtin huomautusta jossa "Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita." (Joka itsessään mursi vanhan sankaruusnäkemyksen jossa ajateltiin että "Onneton se maa jossa ei ole sankareita", koska se eläisi ihmisenkokoisessa latteudessa ilman yhteyttä johonkin suurempaan.) Tässä korostuu se, että sankaruus vaatii erillisen pahan olemassaolon ; Eli ilman konnaa ei ole sankaria. Kun paha ja hyvä ovat saman ihmisen eri "performansseja", ollaan lähempänä "eksistentialistista sisäistä sankaria/sisäistä konnaa" ja sen hakemista. Ihmiset etsivät usein pahaa ulkopuolelta, huomaamatta että se on sisäpuolella. Lisäksi ihmiset mielellään palvovat sankaria kyseenalaistamatta tätä. Se, että on tsempannut monta tuotantokautta herrasmieheltä vaikuttavaa pehmeäpuheista ja karismaattista psykopaattimurhaajaa olisi hieno säväyttävä muistutus siitä että kenties "onneton on se maa joka rakentaa ja pitää sankareita."

Toinen itseäni viehättävä piirre tässä selityksessä on se, että se sopii (oman maailmankuvani hellimisen lisäksi) sarjan yleiseen ideaan todella hyvin. Mentalistin koko ydinidea on siinä että Patrick Jane saa ohjailtua ihmisiä. Tämä manipulaatio on sarjan koko ydinidea. Maailman sisällä maksimaalinen huijaus olisi se, että hän koijaisi koko sarjan ajan kaikkia rikoksia ratkovan tiimin jäseniä. Lisäksi hän onnistuisi manipuloimaan "neljännen seinän ulkopuolellekin", kun katsojatkin uskoisivat hänen sankaruuteensa. Tämä ratkaisu tekisi Janesta "ultimaattisen manipuloijan" ja "metamanipuloijan". Mentalist olisi tällöin sarja huijaamisetsa ja harhaanjohtamisesta tarinan kaikilla tasoilla. Jos Patrick Jane olisi pelkästään erikoisasiantuntija, kyseessä olisi tavanomainen "poliisia konsultoiva yhden alan ekspertti" joihin olemme muutoinkin jo tottuneet ja näin koko sarjan idea latistuisi pelkäksi keskinkertaiseksi poliisisarjaksi/murhamysteerisarjaksi.

Keitä ne on

"Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita."
(Bertolt Brecht)

Sankareita on monenlaisia. Otan kaksi melkoisen erilaista sankarityyppiä:
1: Teräsmies on sankari, joka ei ota teoissaan riskiä. Hän tekee suuria tekoja, mutta hän on paljon tavallista kovempi. Hän ajaa aatetta, toimii hyvyyden nimessä. Hän puolustaa Amerikan kansaa ja elintapaa.
2: Batman on sankari, joka on perusluonteeltaan ihminen. Hän korvaa röntgensäteet ja supervoimat salapoliisinkyvyillä, teknisillä vempaimilla ja mustalla vyöllä. Hänellä on riski. Hän on myös melko sekaisin; Hän on kostoreissulla koska hänen vanhempansa on tapettu. Hän on sykeä ja jopa melko paha hahmo. Tai ainakin hän on liikekannalla lähinnä itsekkäistä syistä.

Yhteistä näille sankareille on oikeastaan vain hassu puku. Ja tietenin se, että molemmat heistä katsotaan vihollistensa kautta; Ilman Jokeria Batman on vain traumatisoitunut tyyppi joka pukeutuu hassusti. Teräsmieskin kohtaa lopulta Lex Luthorin ja mukaan tulee kryptoniitti, ja hänkin alkaa kohtaamaan riskiä. ; Teräsmiehen sankarityyppi kokee sarjakuvan edetessä dekonstruktion, Alkuperäisessä sankarikuvassa oli jotain, josta otettiin sen vastakohta jonka pohjalta rakennettiin sankarikuvaa uudestaan ; Tyypillinen seikkailu muuttuu "aah katsokaa ihmekykyäni" -ihmettelystä vaaroja sisältäväksi.

Sankari tekee hyviä tekoja ja toimia, mutta pelkkä hyvä teko ei riitä. Tekojen on lisäksi oltava jotenkin erityislaatuisia ; Jos hyvä teko on helppo tehdä, se ei ikään kuin ole herooista. Karkeasti sanoen, tarvitaan haaste, ja jos se on älyllinen toimija, konna, aina parempi ; Tälläinen dualistinen jännite, jossa sankaruus on konnuuden kautta ja päin vastoin, on sankaruudessa yleistä, Tähän on vaikeaa keksiä poikkeuksia; Joissain erikoistapauksissa näyttää siltä kuin dikotomiaa ei olisi, mutta monesti kahtiajako on niissäkin mukana. William Friedkinin "Manaaja" -elokuvassa näkyy vain ihmisiä ja demoni Pazuzun mahti. Kuitenkin elokuvan henki on vahvasti sellainen, että "kun Saatana on olemassa, niin Jumalankin täytyy olla." - Jos elokuvalla on sanoma, se on koko lailla tämä. Etenkin, kun myöhemmissä osissa korostuu se, että riivatuiksi joutuvat ovat potentiaalisesti erittäin hyviä. Tavoitteena on siis korruptoida hyvyys ja estää sen esiin nouseminen. Tämäkään elokuvasarja ei siis dualismia kaihda, vaikka pinnallisessa tarkkailussa siltä saattaakin näyttää.

Syitä dualismille voi olla useita:
1: Sankari ja konna ovat yleensö olennaisilta seikoiltaan vastakohtia: Se, mitä sarjakuvan tekijä pitää sankaruudelle olennaisina piirteinä näkyy tässä kohden; Sankarin olennaiset piirteet ovat vastustajassa päinvastaisia. Sankaruudelle neutraalit piirteet taas ovat sellaisia, että ne ovat sankarilla ja konnalla hyvin samankaltaisia, jolloin niiden merkityksettömyys korostuu. (Tietenkin piirteet voivat vaihdella eri sarjakuvien ja jopa saman sarjan eri tarinoiden kesken.) Vertailu ei onnistu ilman eroja, ja kun nämä kasvatetaan mahdollisimman selviksi, syntyy kahtiajakoa, dualismi taas on tämän seuraus. ~ Kun sankaruuttaan korostetaan, joudutaan korostamaan myös vastustajaa.
2: Sankarilla ei ole hyvässä yhteiskunnassa ikään kuin tarvetta. Yhteiskunnassa, jossa ei ole rikollisuutta ja jossa on helppo toimia laillisesti, ja ihmiset ovat onnellisiia, ei tarvita suuria ja vaikeita muutoksia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sankarit ovat muutosvoima. Gotham City on ankea ja rikollinen paikka, ja Batman on muuttamassa sitä teoillaan. On hieman kuten kommunismin nousun kanssa: Kun yhteiskunnan portaat muuttuvat valtaviski: rikkailla on ja köyhillä ei, kansa nousee lopulta kapinaan. Tällöin sankari on anarkistinen vallankumoushahmo: Joko "yhden miehen kommunismia" tyyliin Batman - tai sitten vallankumousjohtaja kuten William Wallace. Tai jotain tältä väliltä, kuten Robin Hood. Sankarin rooli on rakentaa identiteettiä.
3: Sankaruudella peitetään oman arjen ankeutta. Sarjakuvan ahmija haluaa siis jonkinlaista eskapismia; Todellisuus ei tarjoa hänelle jännitystä. Esimerkiksi teräsmies ei ole niinkään muuttava, kuin ylläpitävä voima. Hän ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta. Hänen ansiostaan maa pysyy hyvänä. Tälläinen sankari on ikään kuin poliisihahmo. Hänet tarvitaan, koska muutama rikollinen anarkisti yrittää muuttaa järjestystä. Sankarin rooli on vahvistaa ja tukea identiteettiä.
4: Sankaruuden voi ymmärtää myös sitä kautta, että vastustus vahvistaa jo olevaa käsitystä. Esimerkiksi Dominic Streatfeildin "Brainwash - the secret history of mind control" -kirjassa kerrotaan, että kivulla ja rangaistuksilla voidaan aina murtaa ihminen, mutta hän ei silloin käänny puolellesi. Mitä enemmän kohdetta hakkaa, haukkuu ja nöyryyttää, sitä enemmän hän vihaa sinua ja edustamaasi asiaa. Sen sijaan esimerkiksi oikein ajoitettu terroristi-iskun tehneen taitojen kehuminen voikin yllättäen saada tämän myötämieliseksi. Kidutus ja aivopesu eivät siis synny aivan identtisen prosessin kautta. Jokeri siis vahvistaa Batmanin sankariluonnetta haasteessa - ja sarjakuvan ollessa kyseessä, lukija tietenkin kokee batmanin enemmän sankarina luettuaan sarjakuvaa. Hieman samaa löytyy tietenkin uskovaisten piiristä: Julistamisen keskeisyyttä painotetaan, koska käännytystyöhön liittyy ääneen julistamista, sekä sitä että kohtaa eri mieltä olevia. Kun julistaja kohtaa erimielisen, hän kokee sen ulkopuolisen hyökkäyksenä vakaumustaan vastaan, joka tarkoittaa likimain samaa kuin taisteleminen hyvän asian puolesta. Ja mitä erimielisempi, sen vahvemman tunteen tästä hän saa.

Tämä auttaa suhtautumaan myös oikean elämän sankareihin. Amerikkalaisten kylmän sodan viitekehyksen sankarit, astronautit, voidaan nähdä kulttuurin identiteetin rakennusaineena, pahan sputnik -tilanteen korjaamisena, - tai jopa sankareita taistelussa "tietämättömyyttä vastaan - tieteen puolesta."