Mesenaattikeskeinen taideteoria

Taide on jotain joka ei helposti tiivisty kaavaan. Itse asiassa ajatus siitä että taiteella olisi jokin rajattu muoto on jotain jota usein vastustetaan. Sitten on niitä Timo Soineja joilla on olemassa postmoderni tekotaide. Ja Hitlerillä oli rappiotaiteen määritelmänsä. Harva ajattelee että tämänlaiset luokitukset olisivat hyväksi taiteelle tai että niiden takana olisi todellakin jokin "objektiivinen taidekäsitys" joka määrittelisi mitä taide on ja mikä olisi jonkinlaista pseudotaidetta.

Asiaa voi lähestyä kenties helpommin rajaamalla huomiota vain musiikkiin.

Tätä mutkikkuutta tukee se, että taidetta käytetään hyvin eri tavoin. Jos otamme esimerkiksi musiikin, se täyttää monilla valtaosan elämästä. Musiikkia on hississä. Musiikkia on työpaikalla taustamusiikkina. Musiikkia on kaupoissa. Joskus kuuntelemme musiikkia uppoutuen vain siihen. Ja joskus taas pistämme saman levyn päälle kuin imuroimme. Ja minä arvioin pelejäkin tavalla jossa pelin soundtrackilla on merkittävä osansa kokonaisuudesta.

Hyvin usein musiikkia käytetään taustalla, ajankuluna, jolloin käytetään hyväksi sitä että musiikki vaikuttaa siihen miten koemme ajan. Musiikki on tapa saada aika kulumaan nopeammin. (Eksistentiaalisessa, ei fysikaalisessa mielessä.) Osa pitää tätä huonona asiana. Tällöin vertailukohtana on usein menneet ajat. Musiikin kuuntelun tavat ovat muuntuneet valtavasti. Ennen äänitykseen liittyvää teknologiaa musiikki on ollut sidottuna soittajiin. Ja tämä on tehnyt musiikista sosiaalista. Omaa suosikkioopperaa ei ole kuultu montaa kertaa elämän aikana. Nykyään musiikin saatavuus on niin helppoa että se ylitunkee kaikkialle ja joku voisi sanoa että tämän vuoksi emme arvosta sitä riittävästi.

Edward Bullough niminen esteetikko on esittänyt että valtaosa ihmisistä kuuntelee musiikkia väärin. Tässä konsepti on siitä mielenkiintoinen, että se ei tuomitse taidetta oikeaksi tai vääräksi. Mutta taiteeseen suhtautuminen on sitten oikeaa ja väärää. Joten Bullough tuomitsee osan taidekokemuksista vääriksi. Tuomiokriteerinä hän käyttää psykologista etäisyyttä. Hänestä teosta tulee arvioida siten että teokseen otetaan riittävästi, mutta ei liikaa etäisyyttä. Hänellä on tässä ajatuksena jonkinlainen Aristoteleen kultainen keskitie. Liikaa psykologista etäisyyttä ja teos ei tunnu kiinnostavalta ja huomio siirtyy muihin asioihin. Ja liian pieni etäisyys tekee omista tunteista häiriötiloja.

Bulloughin psykologinen etäisyys tarkastelee jotain jota normaalissa kielessä katsotaan jota kuinkin "arkihuoliksi". Jos siis kuuntelet laulua jossa on pettämistä, ja omassa elämässäsi on vaikka mustasukkaisuusdraamaa, ja kappaletta kuullessasi sinulla ei ole muuta kuin oma mustasukkaisuus joka kohdistuu petolliseen puolisoosi, etäisyyttä ei ole otettu tarpeeksi. Mutta jos sitten toisaalla mitään omakohtaisuutta ei ole, taidekokemuksesta puuttuu tällöin arvostus. Jos taas etäisyyttä on liikaa, ei musiikkiteokseen ole enää mitään kiinnostusta, koska oikein mitään omakohtaisia tunteitakaan ei ole. Tässä välissä sitten taideteosta arvostetaan sen itsensä ehdoilla. Silloin omia epäilyjä voidaan muistaa rippunen, jotta laulun tapahtumiin saadaan tunnesuhde. Mutta ei niin että huomio siirtyy pois teoksesta.

Bulloughin teoria on siitä ikävä, että se johtaa siihen että valtaosa ihmisistä kuuntelisi musiikkia väärin. Yleisin ongelma on liian etäisyyden ottaminen. Musiikki painuu taustalle, teosta ei arvioida teoksena teoksen omilla ehdoilla vaan jonain joka on taustalla samalla kun huomio on mennyt vaikkapa imurointiin. Bulloughin ajatuksien mukaan näiden henkenä on se, että kenties teosta ei ole tarkoitettu taiteeksi vaan vain taustaääniksi. Mutta että tällä ei ole merkitystä, koska vaikka se olisi tarkoitettu taiteeksi ja tehty sellaiseksi, emme huomaisi sitä koska olemme liian syventyneet johonkin muuhun.

Tätä teoriaa on luonnollisesti moitittu. Tässä argumentit voidaan tiivistää kahteen päätyyppiin.
1: Näkemykseen jossa tämänlainen on vain snobistisesti muotoiltu tapa sanoa että ihmisen pitää kiinnittää huomiota teokseen. Ja muu on vain sitten mutkikkuutta ja hienoja sanoja joilla teoriasta tehdään sivistyneemmän oloinen. Asiaa ei tarvitse esittää mutkikkaammin tai hienommilla sanoilla. Tämän näkemyksen on esittänyt esimerkiksi George Dickie. Hänestä kaikki Bulloughin esittämät väärät taidekokemukset pitävät sisällään harhautumisen johonkin muuhun. Ja se, että taidekokemus koostuu siitä että huomio jotenkin kiinnittyy taideteokseen on sitten sen verran yksinkertainen asia, että ei sitä tarvitse kertoa kenellekään. Suurin osa teoriasta on kenties sitä että huomiota harhautetaan tästä yksinkertaisesta huomiosta.
2: Toinen taas korostaa että tosiasiassa taideteosta ei voi tiivistää tämänlaiseen eksaktiin funktioon. Teatterin puolella esimerkiksi Stanislavski pyrkii tekemään teoksia joissa katsoja uppoutuisi mahdollisimman syvälle. Hän haluaa että yleisö pienentää "psykologista etäisyyttä". Ja sitten toisaalla Bertol Brecht pyrki tekemään teoksia joissa yleisö nimenomaan ei missään vaiheessa unohda olevansa teatterissa. Samoin musiikissa osa genreistä on tyypillisesti sellaisia että niissä halutaan saada tunteet omiin asioihin. Ja toisissa taas etäännytetään kuuntelijaa itsetarkoituksellisesti. Taideteoksen kuuntelu sen itsensä ehdoilla ei siis vaadi mitään tiettyä psykologista etäisyyttä joten sellaisen mittarille laittaminen on itsessään virheellistä.

Näiden kritiikkien kautta ilmoille nouseekin se, että kenties teknologia on laajentanut sitä mihin musiikkia on käytetty. Ennen musiikki oli usein seurallista. Nykyään sitä voi tehdä yksin. Aikaan ja paikkaan sidottavuus on kadonnut. Ja näin ollen ei kenties olekaan oikein lähestyä asiaa kuten Bullough. Vaan sanoa että tällä hetkellä musiikin käyttäminen eri tavoilla on rikkaampaa kuin koskaan. Eminem ei ole tuhonnut Mozartia. Itse asiassa on uskottavaa väittää jopa niin että nykyään moni voi kuulla Mozartia useamman kerran kuin menneinä aikoina kuuntelivat ne jotka tarkoituksella connosseerasivat ylevällä musiikilla.

Miksi tällä on väliä?

Asialla on valtavasti merkitystä. Sillä musiikkibisnes on, kuten monet esittävät, murroksessa. Joka on monesti kaunis tapa sanoa "kriisissä". Tästä kriisistä voi saada kaikuja erikoisesta paikasta. Ei tarvitse kuin vilkaista kanavaa nimeltä MTV (musiikkikanava, ei kolmoskanava-maikkari-mainostelevisio). Silloin kun minä olin niin nuori että vielä kuuluin tuon kanavan demografiaan, se esitti musiikkivideioita. Nykyään se esittää realityohjelmia ja saippuasarjoja.

Ja on hyvä syy miksi se ei enää näytä suosikkimusiikkivideoitani. Jos minä nostalgianälkäisenä kaipailisin 90 -luvun hittejä, kanava nauraisi räkäisesti sillä en kuulu kanavan demografiaan. Kanava soittaisi nykyajan trendimusiikkia, jos soittaisi. Saisin hivellä menneisyystunteitani jossain muualla. MTV ei ole koskaan ollut sen tyylinen kanava että se välittäisi. Jos valittaisin, kanava nauraisi. En kuulu kohderyhmään, joten mielipiteelläni ei ole väliä. Valitukseni kasautuisi siihen laariin jossa mummelit ja pappelit valittavat nuorisomusiikista joka on turmiollista ja joka pitäisi kieltää. Tämänlainen nostalgiointi olisi wanhojen ihmisten asioita.

Mutta se ei soita edes niitä uusimpia hittejä. Mikä on tärkeää. Minun aikanani musiikkia soitettiin syystä. MTV esitteli uusia tähtiä ja musiikintekijöitä. Ja se teki sitä sen vuoksi että ilmiöiden takana oli ns. kaupallista potentiaalia. Ja tässä kohden peli on muuttunut. Musiikin tekemisen takana ei ole nykyään samanlaista mahdollisuutta tienata. Ja tämä näkyy muun muassa musiikkivideoiden kiinnostuksen puuteessa. Kun ennen musiikilla saattoi saada hirveästi rahaa, oli varaa panostaa musiikkivideoihin joissa on hienoja delfiinejä ja joissa Puff Daddy veti hienolla veneellä räjähdysten läpi. Nykyajan musiikkivideoissa, vaikka efektitekniikka onkin parantunut, ei ole enää samanlaista äärimmäisyyttä. Sillä ne saavat merkityksensä lähinnä product placementin kautta. Videoissa näkyy esimerkiksi teknologisia vempeleitä joiden myyntiä halutaan lisätä.

Ja tämä on, erikoista kyllä, minun sukupolveni tekosia. Ei vanhempieni sukupolven. Eikä minua nuorempien. Minun sukupolveni päätti että musiikin voi piratoida, tavalla joka kattoi valtaosan kaikesta musiikintuotannosta. Tehokkuus menneinä aikoina olisikin ollut varsin haastavaa, koska se olisi vaatinut jotakuinkin sen että jokainen muusikko kidnapattaisiin johonkin kellariin. Menneillä sukupolvilla ei ollut teknologiaa piratoida musiikkia, joten heidän yrityksillään tai arvostuksillaan ei ollut merkitystä. Minun sukupolveni teot sen sijaan ohittavat vaikutuksillaan kaikki arvostukset ja merkitykset. Koska musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan, musiikki on itse asiassa muuttunut platrofmiksi mainostamiselle. Ennen musiikkivideo mainosti musiikkia, levyä jolla se kappale on. Nykyään musiikkivideo mainostaa jotain eimusiikillista asiaa joka haluaa itselleen mainostilaa. Ja tämä mainostila on se syy millä video saa rahoituksen lainkaan.

Mesenaatti

Moni voisi tässä kyynelehtiä ja kertoa turmeltuneesta nykyajasta. Minä en. Itse asiassa jos katsotaan nykyajan musiikkia ja minkä ajan musiikkia, on selvää että aina on ollut jonkinlainen mesenaatti joka on maksanut silkkaa rahaa siitä että joku tekee jotain taidetta. Ja koskaan, ei koskaan, taidetta ei ole saatu tehdä ilman että siinä on ollut ns. string attached. Moni voi laillani ihailla Michelangelon rohkeutta, kun tämä piilotti teoksiinsa kaikenlaista provokatiivista ja eikristillistä. Mutta samalla on selvää että teosten pääilmaisu oli olla kristillistä taidetta kristityiltä kristityille. Mesenaatti määrää teoksen funktion. Ja taiteilija voi taistella vastaan vain kieroilemalla. Ja siksi monet näistä asioista ovatkin piilotettuja.

Tätä kautta voidaankin huomata että hissimusiikki on olemassa siksi että tarvitaan tietynlaista musiikillista ilmaisua. Ja tämän takana on jostain syystä jokin taloudellinen voima. Kaikella taiteella on aina merkitys. Taiteilijan nerokkuudesta ja taiteenkuuntelijan sisäisen elämän rikkaudesta onkin kenties luontevinta siirtää huomio musiikin maksumieheen. Mesenaattikeskeisessä taidenäkemyksessä taidekokemuksen aitous mitataan jonkin funktion kautta. Ja usein tämä funktio on varsin siististi arvioitavissa.

---

Entä miksi MTV näyttää realityohjelmia? Koska moni katsoo niitä. Ehkä moni haluaa kokea olevansa näitä ihmisiä parempia ja katsovat tämän ylemmyydentunteen vuoksi? Ehkä moni haluaa tirkistellä muiden ihmisten asioita siksi että olemme sosiaalisia eläimiä. Ja ehkä siksi että realityä on halpa tuottaa, ja se on niitä harvoja konsepteja jotka eivät toimi DVD:nä ja hetkestä irrallaan, joten niitä ei käytännässä voi tehokkaasti piraattilevittää internetistä. Väliäkö tuolla?