Vilpi

"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")

Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.

Puhun niin totta kuin osaan?

Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.

Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten  Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".

Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.

Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.

Harjoittelua?

5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.

Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.

Ulkoinen muisti.

Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.

Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.

Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.

Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.

Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.

Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.

Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.

Röllinlöllin.

Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.

Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)

Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.

Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.

Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.