Pieni ajatus keskiaikaisen kamppailun rekonstruoinnista

Tavallisesti tunnetuimmat itsepuolustuslajit ja kamppailulajit perustuvat jonkinlaiselle katkeamattomalle perinteelle, jossa opettaja-oppilassuhde ja tutustuminen perinteisiin ovat hyvin keskiössä. Eurooppalainen historiallinen kampailutaito on sen sijaan vain perinne. Siinä perinne on katkennut. Näin sitä ei opetella samantapaisena järjestelmänä. Lajin - tarkalleen keskiaikaisen eikä esimerkiksi viikinkiaikaisen - kanssa puuhatessa olen joutunut itse asiassa tottumaan muutoksiin.

Toki pidän siitä että asioita opitaan tekemällä. Mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Tätä voi demonstroida alkamalla historiallisen miekkailun harrastamisen alkuajoilta. "Keskiaikaisella miekkailulla" nimenomaan menneisyyssuuntautuneena harrastuksena on juurensa 1800 -luvulla. Silloin historiallisille ajoille sijoittuvat kirjat joita esimerkiksi Sir Walter Scott kirjoitti innostivat ihmisiä harrastamaan miekkailua historialliseen esineistöön varustautuneena. (Aivan kuten nykyään ihmiset, jopa kolmekymppiset, pukeutuvat animesankareiksi ja imitoivat näitä.) Näissä kuitenkin usein keskityttiin enemmän ritarihyveisiin, ei edes historiallisiin ritarihyveisiin vaan mielikuviin ritarihyveistä. Ja siksi kamppailuja käytiin enemmän hyveillä kuin tekniikalla. Tämä ei tietenkään johda hyvään tekniikkaan, saati ajanmukaiseen rekonstruointiin.

Nykyään tätä on onneksi itse asiassa hämmästyttävän vähän. Jopa ns. historianelävöittäjät pyrkivät jonkinlaiseen ajanmukaisuuteen. Ja tässä käytetään myös historiallisia lähteitä tai niihin sidottuja populaariteoksia. Se on kuitenkin uhkana. Kun perinne on katkennut, ei ole samalla tavalla "oikeaoppista karatea" jota voisi mitata jossain kisoissa. Ja vaarana on että historiallisen miekkailun harrastusseura jopa degeneroituisi siihen että on mukavaa heilua epä-älyllisesti metallihaarniskassa. (Toki epä-älyllisyys on usein hauskaa ja haarniskat ovat hauskoja, mutta...)

Toki vakavampi tutkimus aiheesta on sekin kohtuu vanhaa. 1800 -luvun loppupuolella Egerton Castle ja Alfred Hutton tekivät omilla tahoillaan tutkimusta aiheesta. Toki nykyajan silmissä näissä teoksissa on useita virheitä, mutta tämä johtuu lähinnä tiedon karttumisesta. Heidän aikansa tietoihin suhteutettuna he tekivät aiheesta jotain jota voi pitää varteenotettavana. Kysymys ei enää ollut vain ideaaleista ja siitä että "varusteet tekevät ritarillisen".

Kaksi lähestymistapaa.

Karkeimmillaan voidaan sanoa, että rekonstruointi, historiallisuuden tavoittelu, on haastavaa kun kyseessä on urheilu. Menneinä aikoina ei ollut esimerkiksi videotallenteita. Urheilusuorite on "katetdraalin rakentamista ilmaan". Se ei tuota suoraan tallentuvaa aineistoa. Siksi urheilua on haasteellisempi "toisintaa" kuin vaikka tuoleja. Yleisimmin miekkailun kohdalla ongelmaa lähestytään siten, että rekonstruoidaan välineitä, eli aseita ja varusteita. Ja sitten toisaalta katsotaan niiden käyttötapoja. Nämä ovat sitten toisiinsa melko vahvasti yhteen nivoutuneita.

Tässä on pakko käyttää sitä aineistoa mikä on tarjolla. Usein apuna joudutaan käyttämään hyviä arvauksia. Esimerkiksi terrakottasotureista tunnetun hautalöydön ohessa löydetyistä jalkajousista oli jäljellä vain laukaisukoneistoja, koska puuosat olivat tuhoutuneet. Siksi on ollut ikään kuin pakko kuvitella mistä puusta ja millä tavoin jouset on tehty ja vasta tämän jälkeen on voitu arvioida miten voimakkaita nämä ovat olleet. Siksi historiallisten miekkojenkin kohdalla ei tietenkään yleensä käytetä suoraan historiallista, usein varsin arvokasta ja toisaalta ajan mittaan ruostunuttakin, miekkaa. Vaan sen sijaan apuna käytetään ajanmukaisesta metallista tehtyjä replikoita.

Toisaalta miekkailu olisi tuskin mitään ilman toimintaa. Ja siinä missä esineet ovat "helppoja" joudutaan liikkeen kanssa haasteellisiin tilanteisiin. Helpoin tapa on tietysti katsoa suoraan vanhoja manuaaleja. Silloin "riittää" että on keskiaikaisten kielten kielitaito - tai vähemmän kunnianhimoisille, kuten itselleni, riittää että joku on tehnyt hyviä käännöksiä. Manuaalejen ongelma on kuitenkin siinä että se on tarkoitettu eliitin käyttöön. Joten se ei välttämättä kuvaa tavallisen sotilaan taitoja tai sitä mitä taistelukentällä on yleensä käytetty. Toinen, kenties vielä merkittävämpi ja ärsyttävämpi, ongelma on se että manuaaleja tunnetaan vasta 1400 -luvuilta eteenpäin. Ja 1400 -luvultakin tunnetaan näitä vain pari eri teosta. Ja vanhat teokset ovat määrältään hyvin harvalukuiset. Joten ne eivät välttämättä edes edusta aikansa yleisintä taistelutapaa. Ja joka tapauksessa tätä aikaisemmin on ollut paljon kiinnostavia aikoja joista olisi miellyttävää oppia.

Taide ja muut epäsuorat lähteet.

Itse olen toki niitä jotka arvostavat manuaaleja koska ne ovat tie tarkkaan rekonstruktioon. Mutta sitten toisaalta en voi kieltää että moni kiinnostava asia vaatii sitten aivan muita menetelmiä. Esimerkiksi kilvet ovat olleet yleisempiä ennen manuaalejen aikaa ja siksi niistä ei oikein tahdo saada laajaa ja hienostunutta aineistoa pelkältä manuaalipohjalta. Kilpi jää nykyisten tiedettyjen manuaalien valossa kuriositeetiksi. Joka on tietysti sääli. Samoin viikinkien taistelutavoista ei ole mitään viikinkiaikaisia oppikirjoja tarjolla. Näihin liittyen voidaan tietysti tehdä erilaista käytännöllistä ja kokeellista toimintaa. Mutta tämä helposti latistuu siihen että ideaalit päihittävät tarkkuuden. (Näin ei toki käy välttämättä, mutta koska tarkkuus on joka tapauksessa heikko, on helpompi antaa periksi tälle riskille.)

Toisaalta viikinkien ja vaikka ristiretkeläisten taistelutavoista saattaa saada kuitenkin jotain irti myös taiteesta. Esimerkiksi jos katsomme vasemmalle liittämääni kuvaa iloiselta 1200 -luvulta, voidaan huomata että siinä on paljon vihjeitä eri asioihin. Ensinnäkin vasemmassa reunassa ristiritari käyttää yhden käden miekkaa kahden käden otteessa. Tämänlaisesta aseenkäytöstä löytyy mainintoja myös saagoista. Mutta kuva auttaa varmistamaan onko toinen käsi pommelilla vai ei. Kuvan mukaan kädet laitettiin "päällekkäin". Joka voi auttaa tekniikoita hienosäätäessä paljonkin. Ratkaisu on tämän jälkeen ainakin osittain perusteltu. Toisaalta tässä on selvä vihje että kypärän päälaen latan heikkous on ollut tunnettu. Kuvassa sitä hyväksikäytetään. Oikeanpuoleinen ritari taas opettaa että vaikka miekassa onkin "pyöristetty kärki" se oli kuitenkin teroitettu ja sillä voitiin myös tarvittaessa pistää vaikka pisto -ominaisuudet eivät olleetkaan täydelliset. Ja toisaalta tapa pitää vastustajan kyynärsvartta vihjaa muistakin itsepuolustuslajeista ympäri maailman tuttujen lukkotekniikoiden suuntaan. Kilven käytöstäkin voidaan oppia se, että joskus niitä luultavasti lähinnä kannettiin selässä eikä ollenkaan kädessä. On selvää että nämä vihjeet, etenkin kasautuessaan useista eri teoksista, ovat arvokkaita.

Toki viikinkien saagoja ja keskiaikaista taidetta käytettäessä on oltava varovainen. Niissä toki kuvataan aivan realistisia asioita, kuten kahdenkäden otteita yhdenkäden aseilla, mutta myös yli-inhimillisiä saavutuksia. Sankari saattaa esimerkiksi lyödä miehen ja hevosen halki yhdellä iskulla. Tämä tietenkin asettaa tiettyjä varovaisuuksia myös sen kanssa jos mietimme vaikka sitä miten vaikeaa todella on halkaista metallikypärä jopa tuon ylläolevan kuvan kontekstissa. (Missä päätelmiä tukee sitten esimerkiksi juuri se että kokeillaan niitä kypärien ominaisuuksia ihan kiinnitä-lyö -henkisessä meiningissä. On aina terapeuttista tieteellisesti innostavaa hakata asioita palasiksi.) Taide on usein ihannoitua, liioittelevaa ja jopa pornografista. Näiden kanssa riskinä on se, että ei rekonstruoidakaan tekniikoita vaan ajan ihanteita. Tämä on vähän kuin sitä vanhaa ihanteilla eikä tekniikoilla taistelemista. Toki tässä oman ajan ennakkoluulot korvataan muinaisilla ennakkoluuloilla, mutta ero on marginaalinen. (Jos nyt sitten edes parannus välttämättä.)

Tästä muistutukseksi voidaan ottaa materiaalia 1800 -luvulta. Oheen liittämääni kuvaa voidaan tuskin pitää luotettavana kuvauksena 1800 -luvun miekkataisteluista. On selvää että yläosattomat naiset ovat mukana muista kuin kamppailuteknisistä syistä.

Kuitenkin tuo kuva on toisaalta myös ansa. Sillä jos lukee tuon ajan aineistoa, saattaa tietää että vuonna 1890 Pariisin naisten emansipaatiota ajanut liike korosti että jos nainen pakotti miehen puolustamaan naisen kunniaa kaksintaistelussa, niin nainen tunnusti olevansa inferiorinen mieheen nähden. Naiset aivan oikeasti aloittivat perinteen jossa taisteltiin aseistautuneena tietynlaisella epeellä, ns epées de combat. Sellaiset epeemiekat, joista oli tehty joustavat ja niissä oli tylppä kärki. Taistelut tehtiin todellakin paljain ylävartaloin ja kaksintaisteluissa aikaansaatiin lähinnä harmittomia pikkuhaavoja. Ylosattomuus ei johtunut eroottisista syistä, vaan sen vuoksi että asiaa ajanut puolalainen paronitar Lubinska ymmärsi lääketiedettä ja tiedosti että suurimmat vaivat kaksintaisteluista johtuivat tulehduksista joita syntyi kun sen ajan kaksintaisteluissa muodikkaisiin pieniin mutta ei yleensä kuolettaviin haavoihin jäi lankoja kankaasta. Kun taisteltiin yläosattomissa, tulehdusriski minimoitiin. Ja tämänlainen emansipationaarinen aktio ei ollut mitenkään halveksittua. Tästä pienen esimerkin saa siitä että prinsessa Pauline Clémentine von Metternich on käynyt kuuluisan kaksintaistelun juuri tässä mainitulla tavalla. Taideanalyysin kannalta tämä korostaa miten paljon taiteessa voi olla detaljeja. Mutta ilman muuta taustatietoa pelkästä kuvasta tätä ei voisi saada irti. Muun lähteistön kanssa siitä saattaa sitten irrota yllättävänkin paljon.