Lakipositivismi ja homoseksuaalisuuden vastustaminen

Sanoinko "seurannut"? Anteeksi.
Tarkoitin ; "käyttäytynyt dionyysisesti"...

Kun olen seuraillut homoseksuaalisuutta koskevaa keskustelua viime aikoina, on esille noussut erityisen vahvasti homoseksuaalisuuden kontekstointi. Se näyttää olevan se seikka joka herättää keskustelua ja jakaa keskustelulinjoja nimenomaan "poteroiden sisällä". Eli kun "suuret poterot" ovat sitä että joko puolustetaan tai vastustetaan asiaa - ja sitten heitetään asiaankuuluvia kliseitä jotka ovat kaikille niin tuttuja että se lähinnä kertoo että kumpaan puoleen ihminen yksilönä kuuluu - niin tämä kysymys nimenomaan jakaa mielipiteitä siten että puolustajilla ei ole yhteistä kantaa eikä vastustajilla omaansa. Homoseksuaalisuus liitetään politiikkaan ja uskontoon erilaisilla kytköksillä.

Sain tähän kipinän kun "herätin tapani mukaista hämmennystä" eräässä uskontokriitkoiden sisäisessä ryhmässä. Moni piti varsin omituisena sitä, että pidin homojen avioliittoa jonain jossa toivon tiettyä lakia mutta kirkkohäiden kohdalla "kirkko saa minun puolestani sisäisesti keskenään sortaa ketä haluaa". Käytin tässä vertausta sadomasokistikerhoon jonka olemassaolon aivan hyvin sallisin, paitsi jos minulta pyytäisivät rahoitusta. Että täällä kaikki muutkin joutuvat ostamaan omat ruoskansa. Osa oli sitä mieltä että homoseksuaalisuuskysymys on jotain joka on lainsäädännön asia, ja että kirkolla ei ole - tai ainakaan pitäisi olla - mitään tekemistä asian kanssa. Osa taas näki että kirkkohäät ovat tärkeä eettinen kysymys. Ja vertautuu siihen että uskonnonvapautta ei voi noudattaa monissa sharialainkaan kohdissa.

Kysymys tässä kohden on selvästi kontekstoinnissa. Ydinkysymys on siinä missä määrin uskonto on poliittista ja mihin suuntaan se on poliittista. Moni näkee että kirkot tulisi asettaa johonkin erityiseen kontrolliin, mitä taas itse en pidä kovin relevanttina tai kiinnostavana.
1: Minun uskontoutopiani on äärimmäisen epäpoliittinen, ja sen vuoksi en aja sekularismia, vaan sitä että valtio ei erityisesti tue, anna näkyvyyttä tai mainostustilaa yhdelle uskonnolle. Mainostilat olisi vähintään ostettava. Jos haluaa mainostaa järjestöään kouluissa on kysymys siitä saako kouluissa mainostaa ylipäätään, minkälaisia yrityksiä ja minkälaisesta maksusta. Minusta olisi vallan mainiota jos uskonnolliset aamunavaukset olisivat yleisiä ja virtaisivat rahaa koululle josta se päätyisi osittain vaikkapa biologianopetukseen. Tämä myös kannustaisi minua maksamaan kirkollisveroa enemmän kuin nyt.

Poliittisuusteema on kuitenkin vielä astetta vahvempi niiden puolella jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Ja tässä nimenomaan on myös variaatiota. Tämäkin on selvästi se kysymys joka tällä hetkellä näyttää jakavan ihmisiä. Syynä on se, että moni kristitty on vahvasti legalisti. Tämä johtuu siitä että moni kokee että Suomi on kristillinen maa ja että Suomen laki on kristillinen laki. Näin ollen lakeihin suhtaudutaan syvällä vakavuudella. (Mikä ei suoraan sanoen ole kovin usein mikään huono asia.) Tässä mallissa lainsäädännön muuttaminen muuttaa avioliiton käsitettä. Ja tämä on se syy miksi monet viittaavat sanakirjamäärityksiin. He puolustavat avioliiton käsitettä ja laki nähdään joksikin jonka muuttaminen tarkoittaa samaa kuin normin ja käsitteen muuttaminen. Näin ollaan vahvasti lakipositivismin ytimessä. ; Legalistiseta kulmasta katsoen lainmuutos uhkaa muuttaa koko avioliiton käsitettä - ei enempää eikä vähempää - joka taas on uskonnollisesti tärkeäksi koettu. Joten vastustamisen vahvuus on ymmärrettävä. Laki ei ole vain oikeuksia, vaan koko käsitteen määritelmä. Joten lainmuutos uhkaa samalla koko kristillistä maailmankatsomusta koska se pitää toisenlaista avioliiton määritelmää tärkeänä.

Haassa haan tavalla;
Jos homot pääsevät naimisiin,
ihmiset on pian pakko päästää
naimisiin vuohien kanssa.
... anteeksi, korjaan ...
shakinpelaajien kanssa.

Astetta lievempää kulmaa edustaa sitten Tapio Puolimatka. Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten hän argumentoi siitä mikä on normissa epäonnistumista ja normin muuttamista. Näen hänen näkemyksensä jonain joka ei ole tyylipuhdasta lakipositivismia. Mutta hyvin lähellä sitä hän on. ; Eräässä mielessä voidaan nähdä että hän on lakipositivisti joka antaa lakipositivismin toteutumiselle mekanismin. Mutta itse näen että hän lähestyy asiaa sosiologisemmin. Eli sitä kautta että lait muuttavat todellisuutta ja arkikokemus vaikuttaa asenteisiin. Avioliittokäsite muuttuu joten sitä ei välttämättä pidetä kunnioitettavana asiana. Tämä mielestäni vihjaa siihen suuntaan että lakipositivismia ei pidetä lähtökohtana. Koska muuten avioliittolaki vain muuttuisi. Puolimatka, puhuessaan avioliittokäsitteen arvon katoamisesta, korostaa sitä että laki ei määrääkään sitä mitä koetaan arvokkaana. Joten en pidä häntä lakipositivistina.

Kolmas kanta löytyy sitten Pasi Turuselta. Hän katsoo nimenomaan puolustavansa jotain lain yläpuolella olevaa avioliittokäsitystä. Jotain joka joko on lain mukainen tai ei ole. Mutta on aina oikeassa. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmä pitääkin sisällään seuraavan lausunnon häneltä "Monet, kuten O A-K, ajattelevat avioliittoa oikeuspositivistisesta näkökulmasta. Eli lainsäädäntö luo avioliiton. Niinpä avioliitto on sitä mitä lakki kulloinkin katsoo sen olevan. Kun laki jossain kohtaa muuttuu, katsotaan että avioliitto muuttuu. Me, jotka korostamme avioliiton pysyvää olemusta emme ehkä ole aina riittävästi tehneet eroa sen suhteen, että puhuessamme "perinteisestä avioliitosta" emme niinkään tarkoita avioliittoa, jonkun 1900 -luvun lainsäädännössä, vaan siitä, että avioliiton keskeinen olemus on perinteisesti sisältänyt miehen ja naisen. Erilaiset juridiset muutokset, jotka ovat parantaneet avioliiton heikomman osapuolen (naisen ja lasten) asemaa, eivät ole muuttaneet avioliiton ydintä tältä osalta mihinkään. Mutta tässä siis se ero. Jos avioliitto samastetaan avioliittolakiin silloin avioliitto on jatkuvasti muuttunut.  Tämä on mielestäni kuitenkin suureksi osaksi virheellinen tapa tarkastella asiaa, koska miehet ja naiset ovat solmineet avioliittoja halki ihmissuvun historian silloinkin kun ei ollut mitään valtiota avioliittolakeineen. Avioliitto ei ole yhtä kuin avioliittolaki. Avioliittolaki ei - sanokaamme - "luo" avioliittoa. Se määrittää avioliittoa solmivien osapuolten välillä syntyviä oikeusvaikutuksia ja pyrkii suojaamaan heikomman osapuolen oikeuksia. Asianmukaisesti ymmärrettynä avioliittolain tehtävä on suojella avioliittoa ja sen osapuolia."

Tämä on näitä lausuntoja joita on helppoa katsoa demokratiaan tottuneen silmin. Silloin näyttäisi siltä että avioliiton vastustaminen menettäisi puhtiaan. Kenties Pasi Turunen jopa valmistautuisi tällöin "edessä olevaan ilmiselvään tappioon". Eli kun on pitkään väännetty homoseksuaalien avioliittoa vastaan kun laki uudelleenmäärittäisi avioliiton, niin selitetään että laki on vain laki ja omatunto omatunto. Tämä on toki odotettavissa oleva reaktio ; Perinteiset väännöt eri laeista ovat olleet tulisia mutta syntyneet lakimuutokset ovat näyttäneet miten yllättävän hyvin kristityt ovat mukautuneet siihen että kaikki eivät sitten noudakaan heidän normejaan. Tämä onkin hyvä lähestymistapa ; Jos et pidä homoseksuaalien avioliitosta, älä ota sellaista.

Pasi Turunen ei kuitenkaan nähdäkseni tee näin. Hän edustaa essentialismia joka olisi ikään kuin sitä että kristillisyys on syvempi asia kulttuuria kuin demokratia. Tällöin ideana on se, että lain tehtävä on suojella Jumalan luomaa avioliittokonseptia joka on objektiivinen. Tämä korostaa sitä miten Turunen ylipäätään yleisesti korostaa että avioliitto on biologinen konsepti jossa lisäännytään. Hänestä tämä on biologian määräämä objektiivinen perusta avioliitolle, josta tulisi luopua vasta kun lesbo/homoparit voivat tulla raskaaksi toisistaan.  (En sano mitään.) Siksi onkin hyvä huomata, että Turusen ihanne ei noudata yleistä demokraattista ihannetta jossa mikä tahansa laki ja mikä tahansa pykälä voidaan ottaa käsittelyyn ja uudelleenharkintaan ja jossa äänestystulos päättää sen mitä yhteisiä pelisääntöjä kansalaiset käyttävät. Turusella on "hyviä lainmuutoksia" jotka ovat kristillisiä ja "huonoja lainmuutoksia" jotka eivät ole kristillisiä. Ja nämä ovat objektiivisia tosiasioita. Jokainen joka on erimielinen tästä ei ymmärrä lakia asianmukaisesti. Tätä tämänlaisen ihanteen toteutumista ei voi kutsua oikeuspositivistiseksi. Sitä on lähes pakko kutsua teokratiaksi.

Toki esimerkiksi Päivi Räsäsen taannoiset puheet muistuttavatkin, että monien kristittyjen kohdalla dogmaattinen lakipositivismi ei ole päivän sana. (Mikä ei ole huono asia.) Eli kristitylle kansalaistottelemattomuus on mahdollisuus. Tämä on toki kunnioitettavaa omien arvojen ja omantunnon tottelemista. Paitsi että monelle se on iso askel teokratian suuntaan. Siihen, jossa Suomi on kristillinen maa jonka laki on kristillinen laki ja hyvä jos ja vain jos näin on aina ja ikuisesti. Tämä on de facto teokratia ja sen ihannointia. Sitä ollan teokratiamielisiä.
1: Vaikka asiaa aina yritetäänkin kieltää, sillä ymmärretään että teokratia on terminä sana jonka tunnustaminen omiin teokraattisiin asenteisiin olisi huonoa mainosta. Tämän vuoksi USA:n fundamentalisteja käsitellessä vastaan tulee usein se, miten dominionistit, joiden tehtävänä on valmistaa yhteiskunta lakeineen Jumalalle sopivaksi, kiistävät julkisesti erityisen vahvasti tämänlaiset teokraattiset pyrkimykset vaikka se on dominionistien tavoitteiden syvintä ydintä.

Onneksi moni ymmärtää että homoseksuaalien avioliittolain muutos ei lopeta uskonnon vakaumusten ja dogmien luonnetta. (Muuten Jehovan Todistajat söisivät verilettuja vain siksi että se ei ole laitonta.) Ja että asioita voi paheksua. Ja että lainmuutoksen jälkeenkin on elämää, koska jos ei arvosta homoseksuaalia avioliittoa, niin sitten noudattaa negatiivista uskonnonvapauttaan eikä hanki sellaista - ei vaikka hottis homomies kosisi. Tämänlainen omantunnon seuraaminen on minusta aivan asiallista. (Eikä se sellaisenaan ole teokratiaa tai sen ihannointia kuten ei välttämättä kansalaistottelemattomuuskaan.) Heille minulla on omasta puolestani lähinnä sellainen kanta että syrjikööt keskenään ketä lystäävät.

Jos se on rikki, pitääkö se korjata?

Moraali, etiikka ja maailman käytännön rajoitteet ovat syitä, joiden perusteella lait yleensä laaditaan. Lainsäädäntö kehittyy siksi aina jälkijättöisesti. Mitä enemmän konservatiivisia jarrumiehiä ja huonosta lainsäädännöstä hyötyjiä on, sitä kauemmin yhteiskunnan kehittyminen kestää.

Konservatiivien argumentaatiossa korostuu testaus ja varmuus. Perinne toimii kun on kokeiltu. Tässä kannattaisi minimoida puheita siitä, miten moraali ja laki ovat eri asioita. Kuitenkin Räsänen ja monet muut -kuten itsekin- korostavat juuri sitä, miten moraali ylittää lain. Nämä kannanotot ovat yhteiskuntatasoltaan pohjimmiltaan argumentteja liberaaliuden ja muuttamisen puolesta.

Näiden viesti on se, että asioita on kokeiltu ja moni asia ei toimi joten omaatuntoa tarvitaan. Tämä murskaa konservatiivien usein käyttämän argumentin siitä, että "jos jokin ei ole rikki, sitä ei pidä korjata." Kysymys on siitä, että jos asioita on kokeiltu ja havaittu että ongelmia tulee ja sivutuotteet ovat rikki, niin pitääkö niitä korjata. Ja tässä kannassa moni vouhkaamiseksi nähty asia asettuukin kontekstiinsa. Konservatiivit pitävät näitä turhana, jonain joka ei ole relevantti vika vaan liiallista pilkunviilaamista. Toisen mielestä maailmassa oleva vika ei siis saa edes käsittelyä teemalla "onko se vika vai ei". Tätä kautta muutosvastarinta astuu mukaan kuvioihin. Harva konservatiivi tunnustaa tätä puolta - tai minä kyllä tunnustan, että suuri osa konservatiiviudestani johtuu juuri siitä että maailmaan tungetaan kaikenlaista syntistä renessanssiajan jälkeistä teknologiaa. Mitätöintikone on tässä oleellisessa osassa ; Se piilottaa ongelmat niin että konservatiivi voi myydä "kokeiltu-testattu-toimii -älkää lähtekö säätämään" -argumenttiaan.

Omaaatuntoa lain yli korostaessaan hän kuitenkin salaisesti tunnustaa että on pettynyt ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen.

"Takkirauta" blogasi kysymyksen "ET:n" YO -tehtäväksi. Toki hän ei tarkoittanut, että se olisi virallinen koetehtävä. Mutta jos joku kysyy ylimääräisiä, voi olla hyvä että joku yrittää vastata ylimääräisiä.

"Henkilö X on paennut pakolaisena maasta Y maahan Z. On epäiltävää, että hän tosiasiallisesti on lähtenyt vilpillisin perustein maasta Y maahan Z ja saanut maan Z kansalaisuuden vilpillisin perustein. X menee maahan Y ja tekee siellä rikoksen, josta maa Y:n lainsäädäntö langettaa kuolemanrangaistuksen. Y:n lain säätämää teloitusmetodia pidetään yleisesti humaanina ja ei-kiduttavana. Maassa Z samasta rikoksesta rangaistus on elinkautinen vankeus. X:n syyllisyydestä ei ole epäilyksiä. Mitä maan Z viranomaisten tulisi tilanteessa tehdä? Selitä asia a) utilitaristisen seuraamusetiikan kautta b) Kohlbergin kuusijakoisen etiikan teorian kautta."

Alkumotkotus

Kysymys itsessään edustaa erikoista näkemystä. Se on itse asiassa melkoisen rajattu. Se on niin rajattu, että se lähentelee tehtävää joka ei itse asiassa ole muuta kuin knoppitehtävä. Toki YO:n kokeissa on tavallista, että tehtävänantoa rajataan. Tässä rajaaminen tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kysytään knoppitietoa. Se esimerkiksi ohittaa täysin kaksi pääteemaa:
1: Sen pyytämät ratkaisutapa on spesiaali. Siinä ei viitata kovin tuoreisiin tai tunnettuihin lähteisiin. Itse asiassa Kohlberg on "ajasta jälkeen jäänyttä" linjamaa. YO -kokeen tekijä ei siis seuraa etiikassa aikaa. Se ei ole hyvä asia. Lisäksi rajattu tunnettuvuus tarkoittaa sitä että tehtävä knoppiutuu. Tehtävänannossa onkin aistittavissa vahva viesti siitä että etiikka joka antaa oikean yhden tietyn vastauksen olisi jotenkin erikoisen hyvä. Kohlbergin etiikkahierarkiassa oleva universaali etiikka alleviivaa sitä, että etiikka olisi "ylhäältä annettua". Tämä ei edusta kovin suosittua näkemystä.
2: Se ohittaa esimerkiksi situationistisen etiikan. Tämä taas on pohjoismaissa - ja korostetusti Suomessa - oleellinen, koska Lutherin etiikka on situationistista. Tehtävänanto ohittaa Lutherin irrelevanttina ja nojaa muihin ajatteluperinteisiin. Tämä ohitus on implisiittinen, mutta se sävyttää vahvasti koko tehtävänannon.
3: Se nojaa hyvin byrokraattiseen asetelmaan jossa asiaa katsotaan ulkopuolelta, mutta se kuitenkin ohittaa intentio -ongelman. Tehtävässä voidaan nähdä olevan jännite jossa tieto intentioista ja tieto teoista rinnastetaan yhteen hyvinkin niputtavasti. Täsmälleen tämänlainen jännite joka tekee esimerkiksi valtaosasta viihteestä stereotyyppistä. Ja se on etiikan tutkimuksessa, esimerkiksi itsemurhan filosofiassa, oleellinen ymmärrettävä.

Mutta on tietysti ymmärrettävää, että tehtävänantoa rajataan. YO -kirjoituksissa arvioitava on vallankäytön kohde ja tämänlainen motkotus vain alentaa arvosanaa.

a) Utilitarismi

Utilitarismissa ytimessä on suurimman hyödyn hankkiminen. Tämä tarkoittaa sitä että koko utilitarismi on välinearvoistavaa etiikkaa. Sen ongelmana on se, että oikeastaan mitään ei voida tehdä ennen kuin tiedetään mitkä ovat ne itseisarvot joita pitäisi tavoitella. Ja lisäksi pitäisi olla mekanistista tietoa todellisuudesta.

Esimerkiksi jos maailmankuvan mukaan pätevät seuraavat premissit (a) vauvan uhraaminen Baalille tuottaa suuremman sadon (b) ilman satoa suuri osa ihmisistä kuolee nälkään (c) elämä on itseisarvo jota pitää suojella mahdollisimman suuresti voidaan vauvan uhraaminen oikeuttaa. Vauvan ei tarvitse olla edes tehnyt mitään väärää.

Tavat, jolla tätä voidaan kritisoida on joko
1: Iskemällä tosiasiaväittein premissiin a. Tämä on empiirinen väite, ja uskallan sanoa että se falsifioi modus tollens -tilanteena väitetyn perustelun. Tämäntapaista laskelmaa ei voida tehdä kuolemanrangaistuksen kohdalla, koska ei ole kerrottu mikä on se arvo jota kuolemanrangaistuksella tavoitetaan.
2: Iskemällä itseisarvojen tasalle määrittelemällä uusiksi tilanteet. Eri uskontojen maailmankuvassa on itse asiassa ollut oleellista erottaa "satunnainen kuolema" ja "murha". Voidaan jopa esittää että jos surmaamme vauvan, valtio tekee murhan. Jos useampi ihminen kuolee ravinnon puutteeseen, nämä valikoituvat satunnaisesti ja tämä karsinta voidaan nähdä jopa Jumalan ratkaisuna. Maallisemmassakin näkökulmassa tämänlainen jaottelu aktiiviseen surmaamiseen ja passiiviseen surmaamiseen voidaan vetää. Ytimeen nouseekin vääntö siitä, että mikä on arvokkaampaa.

Sama koskee aiheessa mainittua kuolemanrangaistusta.
1: Kuolemanrangaistusta voidaan oikeuttaa kostamisen ja kompensaation kautta. Tällöin on arvioitava sitä, mikä on rikos ja miten raju rangaistus. Tällöin on syytä arvioida sitä mikä on ollut se rikos josta kuolemanrangaistus annetaan. Moni esimerkiksi näkee syvän eron siinä että tuleeko kuolemanrangaistus siitä että on tappanut useita ihmisiä vai onko kuolemanrangaistus luvassa siitä että on vaikka hylännyt islaminuskon. Tässä kohde tehtävänanto ei itse asiassa paljasta, että miten tilanteeseen tulisi suhtautua. Tässä kuolemanrangaistuksen vähäinen julmuus oikeuttaa surmaa.
2: Kuolemanrangaistus voidaan nähdä myös pelotteeksi. Ja tällöin, tavoitteen mekanistisen luonteen vuoksi, kuolemanrangaistuksen julmuus voisi olla jopa kannustettava piirre. Mitä julmempi ja julkisempi ja kansalaisten keskuudessa medianäkyvyyttä saavampi spektaakkeli teloitus on, sitä varmemmin se ennaltaehkäisee muita vastaavia rikoksia jatkossa.

Voidaankin sanoa, että tehtävänannon kysymys a on jätetty tarkemmin alustamatta. Siksi kysymykseen ei voida vastata. Sen sijaan jos utilitarismin tavoitteet olisi määritelty vaikkapa Kohlbergin etiikkahierarkian avulla tai viittaamalla YK:n ihmisoikeusjulistukseen, kysymyksen luonne muuttaisi tyystin luonnettaan. Utilitarismi onkin hyvin teknokraattinen etiikkamalli, jolla lähinnä kätketään ideologisia intressejä ja kutsutaan niitä sen jälkeen "pragmaattisiksi" ja ikään kuin idealogiattomiksi. Utilitarismi yrittää tehdä objektiivista etiikkaa, mutta tekee sen subjektiivisuuden kätkemisellä sen sijaan että vähentäisi subjektiivisuutta. Utilitarismin kohdalla ihmisen arvon voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattinen, poliittinen tai uskonnollinen.

b) Kohlberg

Kohlbergin ensimmäisellä tasolla on kysymys rangaistuksen pelosta. Tämä korostaa jo utilitarismin kohdalla esiin noussutta ennaltaehkäisyä. Kuolemanrangaistus voidaan nähdä melko vahvana pelotteena monille ihmisille. Näin ollen kuolemanrangaistuksen asettaminen on ikään kuin alleviivaavasti alhaisimman tason moraalin korostamista. Se joko vihjaa sitä että valtio ei luota kansalaisiinsa ja pitää heitä eettisesti surkeina olentoina, joille ei siis luultavasti kannattaisi antaa äänivaltaa demokratiassa tai antaa painoarvoa heidän sanomisiinsa missään arvokeskustelussa. Tässä tilanteessa huomattavaa on, että teko on jo tehty joten rangaistuksen pelotevaikutus on jo purkautunut. Kysymys on siis lähinnä tulevien rikosten ennaltaehkäisystä. Kysymys redusoituu jälleen siihen, mitkä ovat ne arvot. Kohlbergin jaottelu törmää tässä utilitarismin kohdalla alustettuihin vaikeuksiin.

Toisella tasolla on kysymys henkilökohtaisesta hyödystä. Siinä missä edellisessä tasossa on vain yksi toimija, johon tilanne kohdistuu, on tässä tilanne moniuloitteisempi ; Tilanteessahan on itse asiassa esitelty kolme toimijaa. Mieli tietysti siirtyy kuin automaattisesti katsomaan henkilöä X joka on rangaistavana. Kuitenkin mukana on myös kaksi muuta toimijaa, jotka ovat jonkinlaisia juridis-institutionaalisia hahmoja. Nimittäin maa Y ja maa Z.
1: Rangaistun X tilanne on melko triviaali. Mikäli hän ei ole suisidaalikko, hän hyötyy siitä että hän ei saisi rikosta. Hänen kannattaisi irrelevantisoida kansalaisuudenvaihtoaan. Hänellä on tässä vahva motiivi, mutta todennäköisesti kohtuullisen rajattu valta hallita tilannetta.
2: Maa Y, jolla on kyseisestä rikoksesta pelkkä elinkautinen voisi omaa hyötyään ajatellen joko (a) säästää rahaa tai (b) säästää ihmishengen joka voidaan kenties nähdä sen kansalaiseksi. Koska tehtävänannossa on alleviivattu että rangaistava henkilö X on jotenkin vilpillisesti vaihtanut kansalaisuutta, voidaan nähdä että vaihdunta ei ole pätevä. Tästä voidaan päätellä että syntyy arvovalintatilanne joka on tehtävänannossa jätetty auki. Utilitarismin kohdalla alustetut ongelmat hierovat itseään vahvasti esille. Koska etiikassa on yleensä sellainen tilanne, että lähtökohta nivoutuu argumentteihin tavalla jossa syyt ja seuraukset ovat häilyviä, syntynee käytännössä klikkejä (a) Jossa elämän kunnioittaminen vaikuttaa siihen että vedotaan siihen, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti tai jossa ensin otetaan lähtökohdaksi byrokratia ja se, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti ja siksi nostetaan esille elämää kunnioittavat argumentit (b) Jossa kuolemaa halutaan säästösyistä - tai koska nähdään että oman maan rangaistustapa on liian löyhä - ja korostetaan sitä että kansalaisuus on teknisesti haluttu vaihtaa.
3: Maa Z taas noudattaa lakiaan joka perustuu oletukseen siitäettä rangaistus on kohtuullinen kompensaatio tai että se pelottaa muita tekemästä samaa tekoa. Teloittaminen ei yleensä ole kovin kallis. Periaateessa se voi kuitenkin haluta säästää sen verran. Teoriassa myös diplomatia saattaa tulla kysymykseen. Ajatuksena on se, että jos valtio menettääkin rikollisten pelotteluedun teloituksen lykkäämisestä, tai päästää yksilön epäreilusti ilman ansaitsemaansa rangaistusta - tai jos vaikka kuolemanrangaistus onkin de jure voimassa niin se de facto nähdään liian rajuna ja epäreiluna -  se voi saada parempien välien kautta apua. Tämä taas voi jopa parantaa maan tilaa niin että tarve kuolemanrangaistukseen vähenee kun kansalaiset eivät elä yhtä rajussa puutteessa, joka taas yleensä liittyy siihen että hengen pitimiksi on tehtävä rikoksia, kenties jopa sellaisia joista tulee teloitusrangaistuksia. Kysymys palautuu siihen, mikä on hyöty ; Taloudellinen, ihmishenkeä puolustava, yhteiskuntarauhaa kokoava. Nämä ovat arvovalintoja, eikä Kohlberg oikeastaan kehota tässä muuhun kuin ahneuteen sitä valittua kohtaan. Joka on asenteena äärimmäisen utilitaristinen.

Kolmannella tasolla on kysymys arvokkuudesta. Kunnia on sosiaalista, joten tässä vapaudutaan monista utilitaristisista ongelmista. Etiikka redusoituu joksikin yhteisölliseksi. Näin sen ei tarvitse olla objektiivisesti eettistä jonkun objektiivisen moraalin kannalta. Sitä pystyy kuitenkin tarkastelemaan katsomalla ihmisjoukkoja ja heidän reaktioitaan. Se ei siis ole täysin subjektiivista. Tätä voidaan kutsua kulttuurirelativistiseksi tasoksi jota voidaan tiivistää jonkinlaisiksi yleiskuviksi. Tässäkin on tarkasteltava jokaista toimijaa erikseen.
1: On korostettu että teloittaminen ei ole luultavasti kovin julma tai epäinhimillinen, joten siihen tuskin liittyy sen suurempaa arvokkuuden menettämistä kuin mitä itse rikoksen tekemisestä on saatu. Toisaalta vain elävänä voi olla arvoa, kuolleenaollessa arvokkuus ikään kuin menettää eksistentiaalisen merkityksensä yksilölle. Kuoleman jälkeen ihmisen arvokkuus on vain muistoissa. Mediamylläkkä teloitukseen liittyen taas kohdistuu yleensä itse rikokseen. Ja kenties teloitettavan kannalta merkityksellisempää onkin tässä vaiheessa keskittyä siihen asenteeseen jota hän itse heijastaa kun hänet teloitetaan. Muuhun hänellä ei oikeastaan edes ole vaikutusvaltaa. Toki on teoriassa mahdollista, että teloitettava on livahtanut maahan juuri sen vuoksi, että hänestä tämä laki on epäreilu ja hän on halunnut tuoda tämän esiin. Ja ajatellut että hän (a) pelastuu oman maansa vuoksi kun teko saa julkisuutta tai (b) hänet teloitetaan ja hänestä tulee ideologian marttyyri joka korostaa tämän teloituslain julmuutta, antaen sille kasvot. Teloitus voi siis olla symbolisesti vahva aktio. Tehtävänanto ei rajaa tätä, joten lopullista vastausta ei oikeastaan voi antaa.
2: Maa Y ei oikeastaan pidä sisällään kovin valtavaa arvokkuuskysymystä. Teknisesti teloitettava ei ole sen kansalainen. Sen kohdalla kysymys on lähinnä siitä yrittääkö se mitätöidä kansalaisuudenvaihdoksen. Tämä voidaan nähdä humanitaarisena teemana ja voidaan liittää siihen että teloitusta ei pidetä hyvänä. Tämä voi kuitenkin lietsoa huonoja välejä maiden välille, joten tämä ratkaisu voidaan nähdä myös arvokkuuden menettämisenä ; Maa joka kiistää toisen maan suvereeniuden ja lainsäädännön on vaikeassa tilanteessa. Kenties jopa sodanjulitsuksen partaalla.
3: Maa Z taas noudattaa omaa lakiaan. Sisäisesti sen arvokkuus koskee sitä että kaikkia kohdellaan saman lain mukaan. Jos armahdetaan vasten lakia, osoitetaan että jokin kansanosa -esimerkiksi maahanmuuttajat-  olisivat jotenkin eriarvoisia. Toisaalta ulkoisesti maalla on helposti myös kunnia. Muut maat voivat halveksua maata barbaarisena. (Arvokkuus heijastuu usein jopa kaupankäyntiin, joka ei toki ole arvokkuutta vaan hyötyajattelua jota läpikävin aiemmin.)

Seuraava taso on legalistinen. Lainsäädäntö on pysyvä ja tarkasti muotoiltu. Ei tarvitse miettiä de jure tai de facto -kysymyksiä. Ei myöskään tarvitse miettiä onko se objektiivisesti parasta mahdollista etiikkaa. Tämä on hyvin byrokraattinen taso.
1: Teloitettavan tilanteessa legalistinen valinta on tehty aiemmin. Hän ei tavallaan ole edes triviaali. Hän on pelkkä kohde. Hänen kohtalonsa määrätään muualla.
2: Maa Y joutuu tarkastelemaan kahta kysymystä (a) onko sen laki pelkästään maan sisäinen säädös vai heijastaako se jotain universaalia lakia. Edellisessä tapauksessa teloitus on toisen maan vastuulla ja jälkimmäisessä voidaan yrittää diplomatian keinoin saada toinen maa muuttamaan omaa lakiaan. Tai sitten julistetaan sota (Jossa usein kuolee useampi kuin yksi ihminen, ja usein jopa lukuisampi joukko ihmisiä kuin maassa Z tullaan yhteensä teloittamaan koskaan.) (b) Kysymys on kansalaisuuden vaihtamisen juridiikasta. Jos kansalaisuus on saatu vilpillisesti, on tarkasteltava onko se riittävän vilpillinen jotta se on mitätön. Tämä taas on usein suurempi asia kuin mihin maa Y tai maa Z yksin voivat ottaa kantaa. Jos kansalaisuuden vaihtaminen on ollut pätevä vilpistä huolimatta, maa Z ottaa asiat luultavasti haltuunsa ja se on aktiivinen päätöksentekijä. Maa Y voi asettaa vaatimuksia ja pyyntöjä ja uhata sodalla.
3: Maa Z:n kannalta sen maan kansalaiseksi arvioitava saa lainmukaisen tuomion. Sen ei tavallaan tarvitse välittää onko sen maan lait vain sen maan lakeja vai heijastavatko ne jotain universaalimpaa lakia. Tässä kohden sen ainut kysymys on siitä, onko kansalaisuudenvaihtaminen ollut pätevää, vai onko oman maan kansalaiseksi arvioiminen ollut erehdys tai byrokraatin tekemä virhe. Jos näin on, saa se todennäköisesti asettaa jonkin rangaistuksen tästä petoksesta. Jos tälläisestä olisi säädetty kuolemanrangaistus, tilanne olisi kokonaisuuden kannalta varsin ironinen. Todennäköisesti näin ei toki ole ja silloin tällä kulmalla on merkitystä. Maa Z on aktiivinen päätöksentekijä jonka hallussa rikollinen on. Sillä on yllättävän suuri valta ja esimerkiksi Maan Y kuuntelu on sille diplomaattinen aktio, jota se voi tehdä hyvän tahdon osoituksena.

Postkonventionaalinen periaate -etiikka Tämä kohta on siitä erikoinen, että jaottelu tekijöihin voidaan lopettaa. Ei ole väliä sillä, katsotaanko maata Z, maata Y vai tuomittua X. Periaatteet koskevat kaikkia. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Kohlberg esittääkin jaottelunsa vaikkapa absoluuttiin universaaliin arvoon, se tekee saman puutteen kuin utilitarismikin. Se ei kerro mitä nämä periaatteet ovat. Malli kertoo vain että periaatteita noudatetaan tietyssä suhteessa lakeihin ja omaan hyötyyn - eli niistä ei välttämättä välitetä jos ne ovat konfliktissa sen oman vastauksen kanssa. Periaatteiden löytämisestä on ohjeet, mutta tästä seuraa tunnettuja ongemia. Esille nousee vaikka kristillinen kultainen sääntö, tai vastaavat suuret periaatteet, niin näiden kohdalla kysymys redusoituu vanhaan klassiseen teologiseen ongelmaan ; Kun on eri kulttuureita joista jokaisella on esillä objektiivinen moraali - joita niissä kulttuuripiriin sisällä noudatetaan hienostuneimmillaan Kohlbergin etiikka -asenteella - niin minkä näiden objektiivinen moraali on se absoluutti? Tämä herättää usein syviä vihantunteita ja uskonriitoja. Usein tuomio tehdäänkin presuppositionistisesti, eli siten että henkilö päättää ensin mikä uskonto on se joka on oikeassa. Ja sitten tämän objektiivisen moraalin normein luokittelee kaikki muut uskonnot ja absoluuttisen moraalin arvot matalammiksi. Näin ollen tämä taso on kulttuurirelativistista pätemistä jossa oman dogman nuoleminen kätketään teologisin kiemuroin. Kaikki utilitarismin filosofiset ongelmat oikein iskevät tällä tasolla vasten kasvoja. "Olen oikeassa koska olen oikeassa". Usein tässä matkassa redusoidutaan jollekin tätä tasoa alemmalle tasolle ja sitten naamioidaan se, että kysymys on vain tästä.

Itse - hieman Sam Harrisin ja hieman kristillisten arvojen hengessä - sovellan tätä mielestäni ongelmallista ajatusmallia seuraavalla tavalla ; Ihmishenki on aina suurempi kuin jokin valtio tai sen lait. Kunnianäkemys redusoituu usein kunniaväkivaltaan, jota en pidä hyväksyttävänä. Näen lait tärkeinä likiarvoina etiikalle. Eli lain kunnioitus on tärkeää. Mutta koska kysymys on likiarvosta, lakeja muutetaan koko ajan "demokraattisessa diskurssissa". Tämän vuoksi itse ehdottaisin että henkilön kansalaisuudenvaihtaminen mitätöitäisiin koska voidaan nähdä että se on tehty "ketunhäntä kainalossa". Koska kuolemanrangaistus on niin raju, niin ei ole suurta väliä miksi näin tehdään. Samoin on merkityksetöntä miksi rikollinen on karannut alunperin maasta ; Teoriassa hän voi olla kidutukseen tai orjatyöhön joutuva (koska tätä ei ole täsmennetty tehtävänannossa). Häntä tuskin odottaa mikään kuolemaa pahempi, joten siirto lienee hänelle parasta. Elinkautisvankina hän saa rangaistuksen rikoksestaan, häntä estetään toistamasta rikollisia tekojaan ja kansalaiset näkevät että rikoksesta ei kävellä ilman rankaisua. Siitä huolimatta että kuolemanrangaistusta harjoittavassa maassa joku voisi kokea että maahanmuuttajia hyysätään, niin pidän heidän pahastumistaan varsin vähäarvoisena, jopa totaalisen irrelevanttina pikkuasiana, kärpäsen surinana korvissa.

Loppumotkotus.

Tehtävänantajan persoona huomioiden, tehtävänannosta tuntuu kumpuavan ajatus, jossa utilitarismi on asetettu ensin mittariksi jotta sen tehottomuus nousisi esille. Sen rinnalle on ikään kuin asetettu "Parempi ja Toimivampi" malli. Kuitenkin lähempi tarkastelu tuntuu suorastaan huutavan, että tosiasiassa jaottelu osaan a ja b ovat hyvin mielivaltaisia. Utilitarismin ongelmat nousevat säännöllisesti esiin ; Juridisella tasolla se katoaa, mutta luultavasti jopa tässä tasossa se on ollut piilevänä mukana kun lakeja on alunperin säädetty!

Näin ollen uskallankin sanoa että Kohlbergin malli on enemmänkin tarkasti luokiteltua utilitarismia, jota on sävytetty ihmisen kognitiivisella kehityksellä jossa perusoletuksena on että aikuisempi ihminen olisi eettisempi. Eikä vain vaikkapa käsitteellisempi tai suurempaan saivarteluun kykenevä. Kohlbergin korkein taso tuntuu jopa murskaavan kaikki yritykset ratkaista niitä filosofisia ongelmia joita utilitarismissa on. Se tuntuu palauttavan ne kaikki takaisin suurimmassa voimassaan. Tehtävän antaja ei ole näyttänyt tätä huomaavan. Mikä antaa sille omituisen sävyn.

Kohlberg tekee kuten utilitaristitkin. Eli yrittää rakentaa objektiivista etiikkaa, mutta tosiasiassa lähinnä kätkee arvolauselmien subjektiivisuuden kiertämällä objektiivisen etiikan filosofisia haasteita sen sijaan että ratkaisisi niitä. Kohlberg käyttää tässä apuna etiikan psykologisointia, joka on medikalisoiva lähtökohta etiikkaan. Tässä kohden se on aivan kuten utilitarismin "hyöty". Kohlbergin psykologia tuo mukanaan vain asenteen periaatteita kohtaan, eikä määritä näiden periaatteiden sisältöä. Etenkin Kohlbergin korkeimman etiikan tasolla on vakavia filosofisia ongelmia siitä mikä on "sosiaalista" ja "rakentavaa" ja "korkeinta etiikkaa" ; Noudattaako maan Z yhteisön yhdessä säätämää normistoa ja kunniakäsityksiä ja oikeuskäsityksiä ja tappaa ihminen voidaan nähdä sosiaaliseksi ja jopa yhteiskuntaa ylläpitäväksi, jota vastaan on egoistinen lakeja rikkova paskiaisyksilö jonka individualismia ei tässä haluta tukea - saati kannustaa muita tekemään samoin. Muualla sen voidaan nähdä rikkovan eri universaaleja, kuten elämän kunnioitusta aina ja kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Omituisen sävyn jota korostaa se, että tehtävänanto itsessään on monin paikoin hyvinkin rajaava. Kuitenkin tarkastelussa läpitunkevin piirre oli se, että monissa kohdissa ratkaisu riippui juuri siitä että tehtävänannossa ei oltu rajattu ratkaisua ohjaavia piirteitä. Tehtävänanto on siis yrittänyt olla toisaalta spesifi ja rajaava, mutta toisaalla se on jättänyt tämän rajaamisen tyystin tekemättä. X,Y ja Z vaikuttavat spesifeiltä mutta ovat epämääräisiä. Ne viittaavat Kohlbergin ja utilitarismin eetoksessa oleviin korkeisiin yleisperiaatteisiin, mutta ne paljastuvat kuplaksi. Itse asiassa ilman että otetaan avuksi tietämis kysymyksen esittäjästä koko kysymyksen tekeminen jää suurilta osin ontoksi, mysteeriseksi ja vain hoopoksi. Se huomioiden voidaan ymmärtää että se on rationaalinen hyvin määrätyin piilotetuin tautaoletuksin, joita kysyjä itsekään on tuskin tiedostanut ja jotka rehellisesti sanoen heijastavat käytännössä kaikkea mitä hän kirjoittaa. Tälläiseen on hyvä suhtautaua suopeudella, ihmiset ovat erehtyväisiä ja jokaisella on lukkiutumansa. Täytyy vain toivoa että tälläisiä kysymyksiä ei pääse kuin kuvitteellisiin YO -kirjoitiksiin. Syytökseni tarve syntyy yksinketaisesti siitä, että ilman tämänlaista "psykologismia, kysyjään vetämistä ja kaikenpuolista lokerointia" n vaikeaa ymmärtää kahta asiaa:
1: Miksi tehtävänanto on tälläisessä ambivalentissa suhteessa vastaamisen rajaamiseen
2: Miksi tämä ambivalenssi on juuri näin päin. Eli että pitäisi tietää utilitarismi ja siihen sidoksissa oleva Kohlbergi, kun taas eettisellä puolella siihen liittyvät yksityiskohdat jätetään auki ja ne vain yleistiivistetään tieteelliseltä vaikuttavaan lyhenteeseen X, Y, Z, jotka vaikuttavat kenties filosofisilta mutta jotka ovat etiikan kannalta hyvin epämääräisiä juuri sellaisella tasolla joka käytännössä estää annettujen konseptien kunnollisen soveltamisen.
+: Auki jää, miksi vaaditaan knoppitasoinen konseptien muistaminen, kun tehtävä kuitenkin näyttää olevan sovellustehtävä tiettyyn tilanteeseen. Se, että annetaan tietty tilanne tarjoaa keinot käyttää joitakin konsepteja. Ne voivat olla erilaisia, mutta niiden sovellustarkkuutta sentään pystytään arvioimaan. Tässä mallissa taas anntaan konsepti joka pitää lähinnä ulkomuistaa. Ja sitten sen soveltamisen kannalta oleelliset tiedot jätetään antamatta, niin että tehtävänantoa soveltava ikään kuin rampautetaan jo ennalta. Tämänlaista voi odottaa jos on ns. lukkiutunut eikä jaksa miettiä eettisiä oikeutuksia omaa suosikkodogmaa syvemmin.

Pieni huomautus ; Räsänen postmodernismin kumoajana

Marko Hamilo kirjoitti Päivi Räsäsestä. Hän nosti esiin legalismin ja luonnonoikeusajattelun. Hänen tekemänsä huomio on oleellinen "Mielenkiintoista on se, kuinka moni edistyksellisenä itseään pitävä ihminen on tämän viikon aikana ottanut hyvin voimakkaasti oikeuspositivistisen ja luonnonoikeuksiin kriittisesti suhtautuvan kannan." Ihmisoikeusnäkemys on perinteisesti perustunut "luonnonoikeuteen". Nyt ihmisoikeusihmisiksi ajatellut vaativat lain noudattamista. Hamilo toki korostaa että paradoksiin on erikoinen ratkaisu. "Tosin viime aikoina ihmisoikeuksien sisältö on muuttunut ja niitä on tuosta vain säädetty lisää kansainvälisin sopimuksin. Se ristiriita, jota edistyksellisten ihmisten luonnonoikeusvastaisuuden ja ihmisoikeusmyönteisyyden välillä olen jo vuosia ihmetellyt, ei ehkä olekaan mikään kummempi paradoksi. Ehkä kyse on vain siitä, että ihmisoikeuksia ei yksinkertaisesti enää mielletä luonnonoikeuksien kodifioinniksi, vaan ne ovat lakipositivismin hengessä kansainvälisesti sopimuksenvaraisia säädöksiä, ja jos YK:n jäsenvaltioiden enemmistö päättää, että kuolema, tyrannia ja oikeus köyhyyteen ovat perustavimmat ihmisoikeudet, niin sittenhän ne ovat." Eli ideana onkin se, että kun lait ovat muuttuneet moni on etääntynyt luonnonoikeudesta eikä tämä ole paistanut läpi koska mielipiteet ovat pysyneet samoina vaikka tulkintaviitekehys on vaihtunut.

Itse vetäisin keskustelua hieman toiseen suuntaan. Sillä aiheessa on samanlainen paradoksi eri näkökulmassa. Tällöin puhutaan objektiivisesta moraalista ja kulttuurirelativismista.

Karkeasti ottaen postmodernia maailmaa kuvaakin juuri kulttuurirelativismi, jossa moraali on mielivaltainen kulttuurisidonnainen lakisopimus, eli oikeuden välille ei nähdä syvää yhteyttä. Tällä on tiettyä samanlaisuutta legalismin kanssa. Vastapuolella on sitten luonnonoikeutta muistuttava, objektiivinen moraali, jota taas pidetään vanhoillisena. ; Is -ought -ongelman ja sen hylkäämisen ytimessä siis heilutaan ja tässä on omituisia kytköksiä suhteessa siihen mitä Räsänen sanoi ja miten häneen suhtaudutaan.

Olen itsekin ollut huvittunut siitä, että kun vaikka homokysymyksessä Räsänen vetoaa objektiiviseen moraaliin, vastapuolella on liberaali jolla on kulttuurirelativistinen näkökulma. Mutta tässä kohden Räsäsen astuminen omantunnon puolelle korostaa sitä että laki on vain sopimus, omatunto voidaan nähdä subjektiiviseksi ja subjektiivisuuden tunnustavaksi, joksikin joka tunnustaa juurikin moraalin kulttuurirelativistisen & mielivaltaisen luonteen. Räsänen sallii siis vallankumouksen lakia kohtaan. Kun liberaalisto hyökkäsi häntä kohtaan, se teki kannanoton jossa postmodernistit huusivat että he eivät ole postmodernisteja. He eivät korostaneet että Räsäsen maailma edustaa yhtä maailmankuvaa joka on yhtä rikas ja suojeltava kuin vaikkapa islamilaisten maailmankuva.

Kuitenkin olen sen verran tullut tutuksi uusateismin kanssa, että olen korostanut sitä että siellä luonnonoikeus on hyvinkin sisäsyntyistä ja liikettä kuvaavaa. Sam Harrisin "moraalinen maisema" korostaa että tosiasiassa olisi jokin objektiivinen pohja jonka pohjalta tehdä moraalilakeja. Niiden ytimessä on ihmisen biologia, ja tätä kautta mutkan tapaa myös ihmisen käyttäytymispiirteet joita ei voida vetää täysin erilleen geeneistä. On aivan turha kuvitella että näin suuren ihmisryhmän ja sen liepeillä pyörivän vielä runsaslukuisemman joukon - johon itsekin kuulunen ainakin jossain määrin.
1: Tosin heille homouskin on tilastollinen vähemmistö eikä samaa kuin luonnottomuus, kuten ei vaikkapa lihavuus, albinismi tai punatukkaisuuskaan. Ja tässä maailmassa kristinusko edustaa samanlaista halveksuttavaa ja tuhottavaa kuin vaikkapa islamilainen maailmankuva. Taikausko kuin taikausko..

Omaatuntoa korostava todellakin korostaa helposti etääntymistä. Mutta tosaisaissa ongelmanahan onkin se, että tämä on sitä mitä se postmodernien tahojenkin kanssa yleensä on. Eli sitä että liike ei pysy oikeasti pohjimmiltaan "oikeaoppisesti legalistisena". Omatunto oikeutetaan vain ehdoin. Ja ne ehdot sidotaan tiettyyn ideologiaan. Näin esimerkiksi puheet verotuksesta, sukupuolisuudesta, miesten ja naisten tasa-arvosta ja muista eettisistä kysymyksistä väritetään. Laki on kiinteä silloin kun se ajaa omia asioita ja relativistinen ja kumottava toisinajattelija-vapaustaistelijoiden vallankumouskohde silloin kun se ei.

Tälle asenteelle taas löytyy ihan eri termi. Dogmaattisuus. Esimerkiksi teokratiat ovat juuri tämänlaisia järjestelmiä. Suhde legalismin ja luonnonoikeuden oikeuttamiseen tapahtuu vertaamalla sitä uskonnon oppiin. Ja tässä maailmassa moraali voi olla objektiivinen mutta esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymystä ei voida tehdä objektiivisena kokeena katsomalla miten kaislikossa suhisee. Ja lakia on seurattava niin kauan kun se tuomitsee takatuupparit ja suoleen mölkyttäjät pahoiksi sodomiiteiksi.

Tavoitteena Rauha.

Useimmissa valtiossa rauhaa pidetään lopullisena tavoitteena. Sen nimissä vain usein oikeutetaan sotia. Tässä kohden on kaksi ääripäätä. Esittelen ne ensin Kiinan kautta.

Kungfutselaisuus on näistä ensimmäinen, ja varmasti tunnetumpi. Konfutse kauhistui maailman pahuudesta ja otti keskiöön eettisyyden. Hänestä koko yhteiskunnan oli noudatettava hyveitä ylemmille ja alemmilleen. Ihmisillä oli hierarkia, mutta siihen liittyi paljon vastuuta. Velvollisuus ja kunnioitus tuottaisivat hyvää ja kaunista. Kun johtaja tekee hyvää, alamaiset seuraavat mallia. Taustalla on ajatus siitä että ihminen on luonnostaan hyvä ja hyvyydestä ajautuminen vaatisi jotain erillistä voimaa. Ihmisen voi siis vain ajaa pahuuteen. Tätä ajatusta seurannut Mengtse sanoi jopa eräälle hallitsijalle neuvon. Kun tämä kysyi miten hän saisi parhaiten hyötyä alueelleen, Mengtsen kommenttina oli se, että hän ei tavoitellut hyötyä vaan sitä mikä on hyvää.

Tämän vastavoimana taas oli legalismi. Kun valtiot nahistelivat kaikista pyrinnöistä huolimatta, alkoi moni miettimään sitä että miksi pitäisi käyttäytyä rauhallisesti kun passiivisuus vain nostaa esiin kiistoja. Idean tiivisti Shang. Hän esitti että rauha saavutetaan hallinnalla. Rauhassa valtio pyrkii sotaan, ja sodan aikana se taistelee voittaakseen. Tässä poistettiin ajatus siitä että ihmiset uskoisivat esimerkistä ja että ihminen vastavuoroisesti palauttaisi saamansa hyvän tai pahan. Ihminen ei myöskään ollut pohjimiltaan hyvä, vaan typerä, pahanilkinen ja huono. Tässä valtion tärkein väline oli laki, jossa taattiin ankarat rangaistukset. Takana oli ajatus siitä, että jos pienistäkin asioista annetaan kovat tuomiot, pahoja rikoksia ei edes uskalleta tehdä. Tuloksena olisi se, että rangaistuksia ei tarvitsisi lainkaan käyttää. Johtaja olisi siis passiivinen ja kansa vapisisi pelosta ja tottelisi. Hallitsijaa alempien hyve oli tottelevaisuus ja tasapuolisuus, eli kaikkia kohdeltiin saman lain mukaan. Heidän paheitaan oli oveluus, koska se johti helposti vastustamiseen ja arvosteluun sekä liehittelyihin ja parjauksiin. Hallitsija taas oli lain personifikoituma, sen säätäjä ja sen ulkopuolella.

Legalismin saatua valtaa rakennettiin muun muassa kiinan muuri. Samanaikaisesti vanhoja käsityksiä kiellettiin. Siihen aikaan kirjoitus oli kaisloille tai silkille tehtyjä kääröjä, jotka olivat harvinaisia. Nämä tuhoamalla saatiin valta. Eräässä mielessä siis toteutui sanonta siitä että "Se joka hallitsee menneisyyttä hallitsee tulevaisuutta - joka hallitsee nykyhetkeä hallitsee menneisyyttä." Tämä muistuttaa siitä, miten totalitaarinen yhteisö saa usein aikaan isoja hankkeita. Yhtenäiskulttuuri saa tietyllä tavalla paljon aikaan. Ongelmana siinä vain on se, että yhtenäisyys saadaan karsimalla vaihtelua. Seurauksena on helposti yhteiskunnan pysähtyneisyyden tila.

Kungfutselaisia ajatuksia euroopassa on edustanut esimerkiksi Pyhä Franciscus ja Pyhä Benedictus, jotka yrittivät palauttaa kirkkoon eettiset perusasiat. Sen aikainen kirkko näytti heistä liian institutiotuneelta ja se oli heistä unohtanut kristinuskon ytimen. Vastaavia ajatuksia on tietysti euroopassakin. Legalismia edustaa melko tyylipuhtaasti Machiavelli, hänestäkin idealismi oli sysättävä syrjään, hallitsijan kannatti priorisoida valtaan, koska sillä saa asioita tapahtumaan. Tosin hän perusteli näkemystään viitaten tiedettyihin tapauksiin, hän rakensi niistä anekdootteja jotka olivat hänen argumentaationsa perusta. Shang vain esitti että asia on näin.

Kristinuskosta on tietysti vaikea tiivistää yhtä linjaa. Se ei ole yhtä yksiselitteinen kuin vaikkapa legalismi. Siinä on erilaisia valintoja, jotka ottaen päädytään hyvinkin erilaisiin tulkintoihin.
1: Kuitenkin on selvää että oppi perisynnistä ajaa sitä enemmän kohti legalismia. Siksi ei ole ihmeellistä että esimerkiksi dominionistit, fundamentalistit jotka pyrkivät muuttamaan USA:n kristilliseksi valtioksi lakiin vaikuttamalla, politiikan keinoin, korostavat miten ihminen tarvitsee ohjausta, ettei hän ajaudu pahaksi. Homoseksuaalisuuskin on valinta, johon ajautuu jos ei tiedä ja tottele Jeesusta. Siksi lakia tarvitaan heistä suojelemaan toisia.
2: Toisaalta kristinuskossa on myös oppi omastatunnosta, jossa ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tässä taas painottuu ihmisen pohjimmainen tieto hyvästä ja pahasta. Tässä ihminen on pohjimmiltaan hyvä mutta kiusausten edessä hairahtuva.

Tämä kysymys on sinällään mielenkiintoinen. Itse pidän ihmistä "enimmäkseen harmittomana". Meillä on lauameläiminä kyky aggressioon ja yhteistyöhön. Totuus lienee siksi jossain näiden välissä.