Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Musta Peili

Scifi eli tieteisfantasia käsittelee pintatasolla teknologiaa ja sitä mitä teknologialla voidaan saavuttaa. Tämä on hyvin lähellä klassisia magiaa käsitteleviä satuja. Kuten Arthur C. Clarke kuuluisasti esitti; "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic."

Ja kuten kunnon saduissakin, niissä on usein kysymys opetuksesta. Joka on moralistista ja usein yhteiskunnallista. Scifi on utopistista. Toisin sanoen se käsittelee ennen kaikkea ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Tässä mielessä scifissä on hyvin usein eettinen perusta ja pohja. ; Tämä eettisyys sitten peilautuu siten että scifi kuvaa joko utopioita, eli ihanteellisia maailmoita. Tai dystopioita eli kauhu-yhteiskuntien varjopuolia.

Itse en ole niitä aurinkoisimpia kavereita joten olen taipuvainen ohittamaan monia optimistisia ja hyvää uskovia scifimaailmoita. Asiaa ei vähennä se, että vaikka muutoin olenkin kohtuu uteliaana itseäni pitävä tyyppi, olen vastahankainen uutta teknologiaa kohtaan. Olen myös aavistuksen luddiitti.

Yhteys ei ole uusi. Sillä uskottava tieteisfantasiointi on usein käytännön sovelluksista ideoita kummuttavaa. Ja esimerkiksi scifistä tutut kyborgit ovat saaneet alkunsa Manfred Clunesin ja Nathan Klinen ajatuksesta jossa mietittiin avaruuden valloittamista teknologian kautta ; Aihe oli siihen aikaan relevantti koska se liittyi poliittiseen kilpailuun avaruuden valloittamisesta. Spektaakkelinomaiset voimannäytteet kuten kuussa käyminen olivat siihen aikaan tärkeitä. ; He nostivat esiin sen miten avaruuden valloituksessa ollaan käytetty teknologiaa niin, että olemme kuin kaloja akvaariossa; Eli tuomme ihmisen elinympäristöä mukanamme avaruuteen. Toisaalta olisi mahdollista myös muuttaa ihmisen elimistöä ja tätä kautta ihminen voisi mennä sinne minne eivät ole aiemmin menneet.

Transhumanismissa onkin mietitty tätä muutamaa päälinjaa pitkin Keskeisiä ovat ajatukset;
* Ihmisruumiin täydentäminen tai korvaaminen teknologisilla osilla. Robottiraajat, aistinelimet ja konekeuhkot, koneelliset sydämensiirteet ja vastaavat laajentavat ihmisen elinpiiriä ja mahdollistavat elämän sellaiselle ihmiselle joka olisi muuten kyvytön liikkumaan tai jopa elämään.
* Ihmisruumiin perusbiologian muuntaminen esimerkiksi geenimanipuloinnilla.
* Ihmismielen muuntaminen bittimuotoon niin että ihminen voisi jatkaa olemassaoloaan digitaalisessa muodossa.

Osa transhumanismista on spekulatiivista mutta siinä on kulmia jotka ovat on itse asiassa relevantteja jo sillä teknologialla jota on nykyään olemassa. Kuten Mark O’Connell on kuvannut asiaa; Transhumanismi on liikkeen sisältä tarkastellessa vapautusliike joka haluaa irtautua biologian määräämistä rajoitteista. Ja ihminen on aina irtautunut ympäristönsä määräämistä rajoitteista luomalla innovaatioita. Etenkin lääketiede on täynnä ajatuksia jotka ovat karkeita esiversioita transhumanismin ydinteeseistä.

Mutta tässä tosiasiassa vastaan tulee toisenlaisia rajoitteita. O’Connell onkin huomauttanut että transhumanismin ulkopuolelta voidaan nähdä että transhumanismissa biologian rajoitteet muutetaan teknologian rajoitteiksi. Ja tästä päästään siihen minkälaisesta scifistä itse pidän. Moni nörtti pitää optimistisista ja utopistisista scifisarjoista. Niissä teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ja laajentaa ihmisen toimintakykyä niin että olemme teknologian avulla vapaampia kuin ilman.

Itse taas pidän ”Black Mirror” -sarjasta luo useassa tilanteessa sitä miten tämä johtaa uudenlaisiin rajoitteisiin. Sillä teknologialla on omat reunaehdot. Näiden vuoksi ”Black Mirror” koostuukin maailmoista joissa jokin teknologia on näppärä mutta hyvin hallitseva. Ja se tuottaa järjestelmän joka on sellainen joksi todellisuudenkin näen; Inhimillisyys on aina tallattuna. Sitä ei voi koskaan tuhota. Mutta se ei myöskään koskaan voita.

Ja muutamme biologiset rajoitteet teknologisiksi rajoitteiksi. Ja teknologia on monin paikoin ihmisten hallitsemaa joten tosiasiassa tämä tarkoittaa usein sitä että asetamme itsellemme myös aivan uudenlaisia kulttuurisia rajoitteita. ; ”Black Mirror” näyttää tämän hyvin jaksossa ”The Entire History of You” jossa ihmisten muisti on aivan erilaista. Nykyään ihmiset unohtavat asioita ja toisaalta eivät voi näyttää muistojaan toisilleen. Kun tämä kierretään teknologialla, syntyy suuria ongelmia. Toisen muistia voidaan esimerkiksi vaatia näytölle perheriidan yhteydessä.

Usein teknologiaa vastustavat ovat vanhakantaisen Jumalakäsityksen varassa. Siinä Jumalalla on tekijänoikeus perimään ja asioiden pitäisi antaa mennä luonnollista tietään. ; Tällöin transhumanismi rinnastuu usein dopingin käyttöön; Ajatellaan että jos jokin tekoraaja auttaa ihmisiä juoksemaan nopeammin kuin ihminen, niin sitten se olisi loukkaus Jumalan luomistyötä kohtaan. Transhumanistiset lisäkkeet on tuomittava pahoiksi sitäkin kautta että monet pahan ongelman ratkaisut vaativat sen, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja jos ihminen voi parantaa omaa biologiaansa, se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Paitsi jos muutos on perustaltaan jotenkin epäeettinen. ; Syntyy ajatus siitä että Jumalalla olisi eräänlainen tekijänoikeus ihmiseen.

Itse en ole näitä ihmisiä. Ymmärrän lähinnä ihmisen rajallisuuden. Tässä ytimessä on vapaan tahdon filosofia. Monesti vapaa tahto nähdään absuluuttisena kykynä tehdä valintoja ja ohjata lopputulemia. Kuitenkin hyvin usein on nähtävissä kuten Baruch Spinoza näki; Ihmisen vapaa tahto on itse asiassa monin paikoin hyvinkin rajallista. Hänestä ihmiset luulevat olevansa vapaita koska he ovat tietoisia haluistaan ja tahdoistaan ja pyrkimyksistään niitä kohden. Ja he eivät mieti miksi he haluavat juuri näitä asioita. Spinoza korosti että haluillammekin on biologinen ydin. Toisaalta biologia rajoittaa meitä muutenkin; Ei ole kovinkaan helppoa saada etusormea teleportautumaan 10 metrin päähän vapaan tahdon voimalla.

On selvää että teknologian avulla näitä rajoja voidaan muuntaa. Mutta ei poistaa. Tässä kohden on selvää että jos luodaan uusia kykyjä, tämä todennäköisesti laajentaa ihmisten valinnanvapautta ja tätä kautta teknologia mahdollistaa uusia vapauksia. Kuitenkin teknologia voi tuoda myös uudenlaisia rajoituksia.

”Black Mirror” -sarjassa tätä kuvaa hienosti jakso ”Men Against Fire”. Siinä sotilaat ottavat itseensä teknologiset silmät ja muutenkin modifioidut aistinelimistöt jotka antavat heille monia taktisia etuja. He kykenevät paikan päällä näkemään ja tarkastelemaan kohteita kuin kartasta. He näkevät asioita paremmin. Heille voidaan antaa näkymiä ja ohjeita. Kuitenkin samalla heidän havaintojaan hallitaan hyvinkin paljon. Sotiaat eivät saa PTSD -oireita koska vihollisia ei kuvata ihmisinä vaan hirviöinä. Hirviöt paljastuvatkin ihmisiksi jotka hallitus on päättänyt geneettisesti ala-arvoisiksi, joka tekee sotatilanteista itse asiassa rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Mutta sotilaat eivät koe asiaa näin koska ei-ihmismäisten vihollisten tuhoamien ei traumatisoi heitä. Sotilaat saavat myös seksuaalissävytteisiä unia sekä palkkioksi urastaan että uransa jälkeisessä elämässä. Sotilaat eivät ole tietoisia näkyjensä laajuudesta.

Kontrollin laajuus on kenties vahvimmillaan ”Black Mirrorin” jaksossa ”White Christmas” joka käyttää sekä teknologiaa johon ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa elämään. Että silmiin asetettua teknologiaa joka mahdollistaa sekä muiden ihmisten silmien kautta näkemisen että näkymän hallitsemisen niin että kohde katoaa näkyvistä pelkäksi valkoiseksi tai punaiseksi massaksi (voit torjua jonkun näkymästä, seksuaalirikolliset näkyvät kaikille punaisena massana). Blokatut eivät voi edes kommunikoida muiden kanssa, heidän puheensakin kadotetaan. Kun tekoäly ladataan tilaan jossa heille voidaan tarjota ärsykkeetöntä tilaa, heitä voidaan kiduttaa ja hallita tekemään mitä tahansa triviaalia toimea. Kun sosiaalista kommunikaatiota voidaan teknologisesti torjua entistä laajemmin, se tarjoaa keinoja sosiaaliseen eristämiseen ja ärsyketyhjiöllä kiduttamiseen.

Tätä kautta transhumanismin ongelmana ei ole minulle se, että ihminen sen avulla egoistisesti yrittää tulla Jumalankaltaiseksi. Koska mikä tahansa vapaus voitaisiin laskea tämänsuuntaiseksi. Toisaalta transhumanismin ongelma ei ole yleensä se, että se antaa eliitille ja rikkaille kykyjä jotka ovat köyhien ulottumattomissa. Koska teknologian kehitys tuppaa alentamaan lelujen hintaa. ; Transhumanismin ongelmat liittyvät ennen kaikkea niihin kysymyksiin jotka alkavat tapahtumaan silloin kun teknologiaa tarjotaan massoille ; Elämme nykyäänkin yhteiskunnassa jossa sydämentahdistimia voidaan hakkeroida. Tältä pohjalta ei olisi mahdotonta kuvitella että sydän- ja verisuonitautien ratkaiseminen biologisten siirteiden sijaan koneilla johtaisi siihen että joku haluaisi asettaa niihin takaportin. Joka mahdollistaa laitteen sammuttamisen. Tämänlaisella ihmisellä olisi hyvin paljon valtaa. Sillä jolla tämänlainen sydän olisi, olisi tätä vapautta hyvin paljon vähemmän.

Siksi olisikin katsottava että mitä teknologian rajoitteet ja sallimat vallankäytön muodot ovat. Tämä ei toki tee kaikesta transhumanismista ja siihen liittyvistä ratkaisuista eettisesti ongelmallisia tai suoraan moraalittomia. Kysymys on riskeistä ja siitä että ihmiskunta kykenee tiettävästi aikamoiseen pahantahtoisuuteen. ; Tässä mielessä on kuitenkin selvää että huomio keskittyy kykyjen sijasta rajoituksiin. Ja koska edes mielemme ei ole vapaa, tässä tuppaa käymään se, mitä Spinoza sanoi ; Kun mieli kuvittelee sen omaa hallinnan puutetta, se murehduttaa sitä.

---

Lähteet:
Arthur Clarke, ”Hazards of Prophecy: The Failure of Imagination” (1973)
Manfred Clynes, Nathan Kline, ”Cyborgs and space” (1960)
Mark O’Connell, ”To Be a Machine: Adventures Among Cyborgs, Utopians, Hackers, and the Futurists Solving the Modest Problem of Death” (2017)
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1677) [suom. ”Etiikka”]
Engadget, ”Pacemakers are far more vulnerable to hacking than we thought” 

Pandoran lipas

Olipa kerran Zeus joka halusi rangaista ihmiskuntaa ja Prometheusta tulen viemisestä ja skientismistä. Siksi hän antoi Pandoralle suljetun lippaan. Myyttisen lippaan jolla oli erityisiä voimia. Epimetheus käski Pandoraa olemaan avaamatta tämän mukana ollutta lipasta, koska jo pelkkä tarkkailu vaikuttaa systeemeihin. Pandoran uteliaisuus kuitenkin lopulta voitti ja hän avasi lippaan. Kissaan aaltofunktio romahti ja se lakkasi olemassa samanaikaisesti elossa ja kuollut. Kissa oli kuollut. Viimeisenä laatikosta vapautettiin kissasta tehty kuvamateriaali, kissavideo. Naisen vika - ja skientismin. Hyvää yötä.

"Make sense" vs. selittäminen

Luin joskus 2000 -luvun alkupuolen tiedettä popularisoivasta kirjasta (kirjan aiheena sattuma ja kaaosteoria) siitä miten kissapetojen väritys selittyy. Raidat ja pilkut syntyvät samanlaisilla säännöillä, niissä on vain pieniä eroja säätöarvoissa. Teorian innoittamana myös kirjan kansissa oli muistaakseni tiikeriraitaa. Samaan teoriaan voi törmätä uudemmassa John Barrowin kirjassa "100 Essential Things You Didn't Know You Didn't Know: Math Explains Your World". Taustalla on se, että pintakuviointia ei ole säädetty tarkasti ja informaatiotavaativasti, sen sijaan eläimissä on pigmentin vaihtuvuutta koskevia aktivoitujia ja inhibiittoreita jotka toimivat esimerkiksi solunjakautumisen yhteydessä. Näiden interaktio määrää miten kaukana ja harvoin pilkut ovat. Ja kokonaisuuteen syntyy tätä kautta pintakuviointeja, yleensä raitoja ja pilkkuja.

Tällä mekanismilla syntyy jotain joka selittää miksi tietyn eläinlajin yksilöt ovat pilkullisia tavoilla joissa on yksilöllisiä eroja. Ja selittää miten evoluutio on voinut synnyttää raidat ja pilkut eläimiin ilman että takana on hyvin mutkikasta pintakuviointia joka mutkikkaasti ja informaatiota vaativalla tavalla syntyisi. (Tähän liittyvä itseorganisaatio on sitä miten hämmentävän monimutkaiselta näyttävät muodot syntyvät hyvin yksinkertaisilla säännöillä.) Ja toisaaltaJa toisaalta sama sääntö toimii siten että raidat voivat muuttua täpliksi kun aktivoitumisen ja eston rytmiikkaa muutetaan ja miten esimerkiksi kohtuu lähisukuisilla kissapedoilla osilla on raitoja ja osilla on pilkkuja.

Barrow viittasi tässä yhteydessä Rudyard Kiplingin tarinaan siitä miten leopardi sai täplänsä. Satu "How the Leopard got It's Spots" selittää asian seuraavalla tavalla "Then the Ethiopian put his five fingers close together (there was plenty of black left on his new skin still) and pressed them all over the Leopard, and wherever the five fingers touched they left five little black marks, all close together. You can see them on any Leopard's skin you like, Best Beloved. Sometimes the fingers slipped and the marks got a little blurred; but if you look closely at any Leopard now you will see that there are always five spots - off five fat black finger-tips."

Tieteenfilosofisesti kysymys on kuvaava ja opettavainen. Sillä jossain mielessä Kiplingin selitys on tietenkin satu jota kukaan ei ota vakavasti. Mutta se on samalla kuitenkin jossain määrin vakuuttava. Jossain mielessä Kiplingin tarina toimii siksi että se intuitiivisesti jotenkin "tuntuu järkevältä" jopa silloin kun se ei tunnu uskottavalta tai hyvältä teorialta. "It make sense". (Viittaan tässä esimerkiksi McGrathin näkemyksiin teologiasta jossa uskonto ei selitä asioita mutta "make sense".) ; Toisaalta evolutiivinen malli ei selitä miksi leopardilla on juuri viiden pilkun rykelmiä eikä vaikka tiikerinraitoja. Tässä mielessä säätöarvoteoria ei selitä tätä spesifiä yksityiskohtaa kuin sattumalla. Satu sen sijaan kertoo miksi asia on juuri sillä tavalla eikä muulla tavalla.

Tämä sopivuus ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin tieteellisyys. (Mikä ei yllätä ketään.) Esimerkiksi falsifioituvuusperiaatetta Kiplingin tarinalla ei ole.
Sellainen on sitten olemassa säätöarvoihin perustuvassa teoriassa. Näistä esitetään helpoin jopa Barrow'n kirjassa "The waves create separate peaks and throughs as they spread around the large and roughly cylinderical body of the cheetah, but when they spread to the thin cylinderical tail, they were much closer together and merged to create the appearance of stripes. This tendency gives a very intresting mathematical 'theorem' that follows from the behaviour of the colour concentration waves on animal bodies : Animals with spots can have striped tails, but striped animals cannot have spotted tails." Eli toisin sanoen väritystä koskeva teoria ennustaa että eläimillä joilla on pilkkuja voi olla raidallinen tai pilkullinen häntä. Mutta raidallisilla eläimillä ei voi olla pilkullisia häntiä.

Toinen oleellinen asia on mekaniikka. Kiplingin "teoria" selittää sormista ja väristä, mutta ei siitä miten tämä väri on tarttunut ja säilynyt eläinlajilla sukupolvesta toiseen. Tämänlainen mekaaninen selitys onkin tärkeää. Sillä ilman sitä tarina on vain "just so story" ; Ytimessä on enemmän se että keksitään jotain joka "voi olla" ja joka kuvaa maailmaa siten kun sitä havaitaan. Se ei luo mitään koeteltavaa teoriaa ja koettele sitten tätä ja katso toimiiko se. 

Opetus on siitä kiinnostava että Intelligent Design -teorioissa usein selitetään että mekaaninen selitys on pahaa naturalismia. Ja että heillä on vaihtoehtoinen selitysmalli. Kuitenkin tämä vaihtoehtoinen selitysmalli on "just so story" joka "make sense". Kaikki yritykset siirtää sitä tieteelliseen suuntaan torjutaan "pahana naturalismina". Jos ottaa ID -teorian monet selitysmallit vakavasti, niissä ongelmia väistellään selittämällä että noiden vaatimusten takana on maailmankuvallisuus, niin huomaa että niiden antama tila on sellaista että Kiplingin sadussa oleva teleologian sävyttämä teoria vaillaa mekanistista selitystä muuttuu yhä enemmän ja enemmän sellaiseksi että se voisikin olla vaihtoehtoinen tieteellinen teoria. (Sitä voi miltei kuulla miten kreationisti ilkkuisi sillä miten evoluutioteoria ei selitä miksi leopardilla on viisi pilkkua rinnakkain, juuri ihmissormien lukumäärä. Jumalahan voi antaa tälläisen spesivin kuvion ihmisille tunnistettavaksi ja tämä tiettyys olisi ikään kuin design-signaali. Miltei.)

Toki maailmankuvallisuus ei tässä tarkoitakaan tätä ; Se on lähinnä jotain jota käytetään ID:ssä ei tässä kohdassa onnistuta täyttämään sen ehtoja ja siksi niitä ei haluta pitää tärkeinä kriteereinä. Noin karkeasti. Aina kun ID puhuu tieteellisyydestä hän viittaa todennäköisyyksiin eikä pidä niitä rajoittavina. Aina kun kriteeri on maailmankuvallinen, se on tunnustus epäonnistumisesta tässä kohdassa..

Raamatun satukirjaistamisesta

Kun minulle näytettiin lapsena piirrettyjä ja luettiin kirjoja, niissä kuvattiin usein viattomia asioita, harmittomien konfliktien tai täysin konfliktittomien tilanteiden kuvausta. Ne olivat harmittomuustasollaan samaa tyyliä kuin nykyajan kissavideot internetissä. Tämä ei tietenkään ole sellaisenaan huono asia. Kissavideot ovat mukavia. On joskus aivan syytäkin muistuttaa että voi kävellä ulkona ja kaikki ei ole yhtä tuskaisaa taaperrusta häijyjen ihmisten keskellä.

Mutta tilanne on kiinnostava. Sillä periaatteessa lapsille kuvatut sadut eivät ole olleet useinkaan kovin "lapsille sopivia". Usein lapsille opetettiin nimenomaan erilaisia pelotteluasioita Näkeistä ja sormia leikkaavista Jörö-Jukista. Materiaalia joka on nykyisin tunnettu K16 tai jopa K18 -merkityistä kauhuelokuvista.

Sadut ovat siitä kiinnostavia, että hyvin monesta klassikkosadusta on olemassa "lastenkirjaversiot" ja "folkloreversiot". Ja nämä "folkloreversiot" ovat usein perinteisiin sidottuja. Mutta ne "lastenkirjaversiot" ovat niitä joita painetaan lastenkirjoihin. Syynä on osittain se, miten tarinat on kerätty talteen. Jacob ja Wilhelm Grimm esimerkiksi kuvasivat 1819 satukirjan "Kinder- und Hausmärchen" alkutekstissä että he ovat poistaneet saduista kaikki lapsille sopimattomat ainekset. Hans Christian Andersenin 1874 julkaisema "Sikopaimen" -satu taas oli alunperin ollut sellainen että sitä ei voinut painaa satukirjoihin. Vain pari mainitakseni.

Toisin sanoen kun oli muodikasta kerätä talteen kansanperinnettä, sitä kuitenkin editoitiin myyntisyistä. Ja useat klassikkosadut on kirjattu muistiin ja levitetty tässä sensuroidussa muodossa. Tätä kautta ei ole ihme jos sadut tuntuvat kliinisiltä ja harmittoman kitchin täyttämiltä teoksilta. Lapsillesopivaksi muotoilu on uudempi ilmiö kuin voisi ajatella. Tätä voi olla vaikeaa kuvitella aikana jolloin lapsia halutaan suojata kaikelta mahdolliselta. (Modernit sadut ovatkin vielä siloitellumpia kuin Grimmin ja Andersenin sadut.)

Saduista on tullut utopistisia ja eskapistisia. Näkki -tarinoiden tarkoitus on saattaa lapset "tolkuiksi", sellaisiksi että he tulevat paremmin toimeen arjen pulmissa niin että uhat voidaan tunnustaa, kohdata ja ratkaista. Mutta sensuroitujen satujen merkitys usein jokin muu. Mahdollisuus irtautua todellisuudesta jotta uhat ja riskit voidaan unohtaa. ; Tämä on ollut erityisen totta omassa lapsuudessani. Olen syntynyt 1980 -luvun alkupuolella, joten olen kohdannut tähän aikaan liittyneen syvän optimismin ja kannustushengen.

Tässä mielessä tekisi mieleni mukailla/tapailla/kääntää ulkomuistista Arthur Schopenhaueria. "Se, mikä häiritsee nuoruutta ja tekee sitä onnettoman on onnen tavoittelu siinä vakaassa uskossa, että elämällä on sitä tarjota. Tämä johtaa jatkuvaan väärään toivoon ja siten väärään tyytymättömyyteen. Harhaanjohtavat kuvat epämääräisestä unelmankaltaisesta onnesta leijuvat silmiemme edessä sattumanvaraisissa muodoissa ja etsimme turhaan niiden alkuperää. Olisi suurta etua, jos nuoret olisivat ajoissa annettujen neuvojen avulla voineet hävittää mielestään virheellisen käsityksen siitä, että maailmalla on heille paljon annettavaa."

Minun sukupolveani syytetään usein siitä että olisimme vapaan kasvatuksen kasvatteja. Mutta tämä on vain osa totuutta. Meidät on kasvatettu oikeasti siihen että uskomme että kaikki on mahdollista ja että tulisimme saamaan paljon. Olen sitä sukupolvea jonka kohdalla puhuttiin eläkepommista ja siitä miten sitä tullaan kultatuolissa kantamaan töihin. Todellisuus on kuitenkin pätkätyösarja, sellainen jossa edellisen sukupolven normi, käytännössä koko aikuisiän jatkuva työputki, on vain harvan saatavilla. Ei ihme että sukupolveni on myös kyynisen maineessa. Ei ihme että sukupolveani kuvaa hipsterien ironinen kidulttius. Optimismisointi ei kenties ole hyvä asia.

Tämä on toki vaikuttanut muuhunkin kuin satuihin ja populaarikulttuuriin. Nähdäkseni myös uskonto esiintyy hyvin kliinistetyssä muodossa. Ateistit puhuvat "Raamatusta" satukirjana. Mutta he kohtelevat teosta kuin se olisi "folkloresatuja". He tykkäävät kaivella teoksesta julmia ja raakoja kohtia. Ja korostavat miten muut vastaavat teokset saavat ikärajoja ja ties mitä muita kielto/varoitusleimoja. Mutta että tätä teosta kuitekin opetetaan lapsille sellaisinaan. Kristityt sen sijaan eivät pidä kirjaa satukirjana mutta he toisaalta laittavat "vain lempeimmät kohdat traileriin". He jostain syystä jättävät jopa koulun uskonnonopetuksessa opettamatta ekaluokkalaisille mitä Dinan ja Sikemin kaupungin kanssa kävi (1 Moos. 34)

Tosin uskonnolla ei ole samanlaista hengissäselviämisen ydintä kuin sillä selvästi ennen on ollut. Vanhan Testamentin puolelta löytää vaikkapa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun jossa käsitellään hometaloja (tai lakia spitaalisen talon käsittelystä) ...  Ja kuinka sen monissa ohjeissa on selvästi kyse vaikkapa siitä että veriruoat muuttuvat helposti taudinaiheuttajapesiksi ja tämä tosiasia on tiedostettu muinaisjuutalaisissa aivoissa ja vastaavista ... niin nykyään uskonto käsittelee usein sitä miten ei tarvitse välittää maallisista vaikeuksista kun voi fantasioida turvallisessa kodissa ruokamyrkytysten välttämisen sijaan siitä miten ihanaa on elellä mukavasti kuoleman jälkeenkin.

Jos uskontoa - tai satuja - lähestytään Maslown tarvehierarkian mukaan, voidaan huomata että mitä sensuroidumpi satu, sitä korkeampaa tarvetta tyydyttämään sitä käytetään. Sensuroimattomat folkloresadut - Ja "Raamattu" sellaisenaan - kuvaavat maailmaa jossa puhutaan henkiinjäämisestä. Modernin ajan sadut - ja se "Raamattu" joka näkyy nykyajan kristittyjen sloganeissa ja kannanotoissa -  käsittelevät enemmänkin luovuutta ja identiteettiä.

Näen että portaita ylöspäin kiipiminen johtuu osittain siitä että ne eivät kiinnosta koska ne on jo tyydytetty ja uskonto ei tätä kautta voi olla miellyttävä tai houkutteleva vaihtoehto niiden täyttäjänä. Ja tämä tekee siitä abstraktimpaa, vähemmän kaikessa arjessa mukana olevampaa, ja eskapistisempaa. Sellaista jossa arki ja pyhä erottuvat yhä vahvemmin toisistaan koska arjessa selviytyminen ei enää ole uskonnon tehtävä. Vaan uskonnon tehtävä on laajentaa hedonistisia ideaaleja tämänpuolisen vaarattomasta elämästä kohti seuraavaa tuonpuoleista elämää. Toisaalta se tekee "Raamatusta" ja uskonnosta lastensatukirjaistetun. Joka taas vähentää oikeutta heittää teokseen kritiikkiä niiden "folklorekohtien" kautta.

Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Satukirja

Kysyin facebookissa eräässä suuressa ei-uskonnollisessa ryhmässä ihmisten kantoja "Raamattuun". Ryhmä oli "kysy mitä vain - muut vastaavat". Ryhmässä oli aiemmin kysytty muun muassa likejä niiltä jotka ovat uudelleensyntyneitä kristittyjä. Ja tässä yhteydessä oli minusta mielekkäänpää kysyä ihmisten kantoja hieman monisäikeisemmin. Odottelin sitten vastauksia muutamien päivien ajan. (Mikä on facebookin päivitystahti huomioiden jopa tarpeettoman pitkä.)

Ryhmä on kooltaan melkoisen suuri - se on jäädytetty 11 500 jäseneen - ja vastaukset edustavat selvästi vain pientä osaa siitä. Tämä pitää sisällään vääristymisen mahdollisuuden. Vastaukset on tässä kuvattu siten että yksilöitä ei voi liittää siihen. Oma mielipiteeni kysymykseen ei ole mukana otoksessa.

Mitään kovin laajakirjoista en tuosta kyselystä lähde päättelemään. Vastaajista voi päätellä sen verran että nuoremman polven ihmiset ovat tilastollisesti useammin uskonnottomia. Ja tämä taatusti näkyy sosiaalisessa mediassa. Toisaalta vastauksissa paistaa vahvasti se, miten kaikista suosituin näkemys on iskulauseenomainen "satukirja". Tällä varmasti onkin vaikutusta. Ihmsiet antavat helposti vastauksia jos ne liitetään iskulauseenomaisiin toistettuihin kannanottoihin kuin jos sama asiasisältö esitetään ei-iskulauseenomaisessa muodossa. Toisaalta astetta pilkallisempi ja pidempi vastaus on vähiten suosittujen joukossa. Taikausko -korttia ei siis selvästi haluta viedä kovin pitkälle.

Uskallan kuitenkin tältä pohjalta sanoa että uskonnottomien ja uskovaisten skismoja varmasti kasvattaa se, että "Raamattu on satukirja" tulkitaan usein pilkallisemmassa kulmassa kuin mitä sen sanoja tarkoittaa. Ainakin tuo vastausten epäsymmetria vihjaa että satukirja viittaa todella enemmänkin esimerkiks Grimmin satuihin kuin siihen taikauskon halveksumiseen.

Länsimaisen kulttuurin opettavaisin tarina.

Olipa kerran kaunis puutarha, jossa oli Seitsemän Kääpiön mökki. Siellä itse Herra Jumala sanoi Lumikille : "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma." Mutta Paha Kunigatar, tuo kavalin kaikista kuninkaallisista kysyi taikapeililtä "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?" ja Peili kertoi Lumikin olevan kaunein. Kuningattarelle tämä oli järkytys ja hän meni vapisten vihreäksi, ja tästä päivästä edespäin mateli vatsallaan ja söi maan tomua niin kauan kuin eli.

Ja Kuningatar etsi Lumikkia, Seitsemän Kääpiön tuvalle hän meni.
Ja siellä hän kysyi Lumikilta "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?" Johon Lumikki vastasi "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Kunigatar oli ovela ja hän kertoi, että "Kasvatan omenoita ja haluaisin antaa sinullekin yhden. Katso, leikkaan omenan kahtia ja syön itse toisen puolen - näet, että omena ei voi olla myrkytetty!" Sillä Kuningatar tiesi salakavalasti vain omenan toisen puolen olevan myrkyllinen. Nyt hän nauttien söi omenasta myrkyttömän puolen. Kun Lumikki näki, että omenasta ei ollut syöjälle mitään vaaraa - hän otti tarjotun toisen puoliskon, söi sen ja kaatui samassa taas tiedottomana lattialle.

Ja Kääpiöt laittoivat Lumikin lasikaton alle, jotta hänen tuntiansionsa eivät nousisi samalle tasolle heidän kanssaan. Sillä Lumikkia oli kaunis katsella kuolleenakin, joten hän sai kuoltuaan toimia koristeena kuten eläessäänkin. Ja niin kului aikaa ja eräs prinssi oli kuullut Leninin ruumiin tavattoman hyvästä säilyvyydestä. Mutta Prinssi saapuikin Lumikin arkulle ja ihastui. Koska hän oli rikas ja erilaiset perversiot ovat heidän ulottuvillaan, hän ja kerjäsi ja aneli kääpiöiltä, että hän saisi viedä Lumikin lasiarkussaan mukanaan linnaansa. Ensiksi kääpiöt vastustelivat, mutta myöntyivät sitten, kunhan hinnasta oli sovittu.

Prinssi suuteli tiedotonta Lumikkia ja tärähdys irrotti Lumikin kurkkuun takertuneen myrkkyomenan palasen, joka sinkoutui hänen suustaan. Samalla Lumikki henkeään haukkoen virkosi kuin ihmeen kaupalla takaisin eloon! Hän avasi silmänsä, aukaisi lasiarkun kannen ja kohottautui istumaan. Prinssi taas sai aataminomenan joka on sen jälkeen periytynyt sukupolvelta toiselle. Ja kaikki elivät elämänsä onnellisena raskauden loppuun asti. Jonka jälkeen Lumikki kivulla synnytti ja otsansa hiessä hankki leipänsä. Eikä hänellä enää ollut sijaa Seitsemän Kääpiön talossa. Ja rajaa vartio enkeli leimuava miekka kädessään.

---

Tarinan opetus ; Älä lähde kisaamaan taikavoimia omistavan hallitsijan kanssa haalimalla aktiivisesti tai passiivisesti samoja ominaisuuksia kuin heillä. Siinä ei koskaan käy hyvin. Sillä vaikutusvaltaiset eivät pelkästään pelaa peliä. He määrittelevät pelin uusiksi aina tilanteen mukaan itselleen sopivaksi.

Faustuksen teologiaa

Faustuksen tarinassa tohtori Faust hakee yliluonnollista voimaa tekemällä sopimuksen demonin kanssa. Usein tässä yhteydessä sopimus tehdään Mefistofeleen kanssa. Tähän tarinaperinteeseen kuuluu monia satuja joissa henkilöiden nimenä ei ole Faust. Lasken nekin tässä faustisiksi tarinoiksi. Teema on siis vahvempi kuin päähenkilön nimi.

Usein nämä tarinat muuttuvat käsittelemään joko toiveita tai valta. Henkenä on se, että onko sielun menetys Saatanalle tiedon arvoista. Mutta tieto tarkoittaa (a) joko sitä että pitää varoa mitä toivoo koska sopimuksessa on joku omituinen pilkkuvirhe (b) tieto tarkoittaa tiedon sijasta valtaa, kykyä manipuloida maailmaa.

Tämä puoli on luonnollisesti tärkeä ja niiden käsittely on varmasti apuna kun kristitty miettii suhdettaan tietoon. (Ja johtaa statementeja joissa otetaan kantaa siihen onko tiede hyvän ja pahan tiedon puusta haukkaamista vai onko tiede kristinuskon ihanteista ja kristittyjen ansioista syntynyt konsepti.)

Se mikä näissä tarinoissa on omituisinta on kuitenkin sen teologia. Tarinoiden ytimessä on se, että Faustus tekee sopimuksen. Usein omalla verellään. Tämän jälkeen hän saa joko rajallisen määrän toiveita tai aikaa. Tämä on hyvin kiinnostava koska kristinuskossa opetetaan syntien anteeksiannosta. Ja siitä että armon saa pyytämällä ja katumalla. Paitsi jos pilkkaa Pyhää Henkeä.

Tämä johtaa hyvin omituisiin teologis-juridisiin kysymyksiin. Kuten kysymykseen siitä että miksi Saatana haluaisi tehdä sopimuksen josta pääsee eroon katumalla? On huomattava että esimerkiksi
* Christopher Marlowen "Tohtori Faustus" päättyy (molemmissa versioissa) Faustuksen tappioon. Aluksi diili tuntuu hyvältä mutta lopuksi Faustus haluaa päästä irti sopimuksesta. Jos kakun voisi syödä ja pitää, ei demoniseen sopimukseen olisi kiinnostusta siellä demonisella puolella. Sopimus siis on vahva. Soimusrikosta seuraa paikalle tupsahtava demoni joka estää kikkailut.
* Toisaalta eräässä lapsuuteni saduissa mies tekee noitakeinoin sopimuksen Saatanan kanssa ja hän selviää pulasta ovelan noita-anoppinsa ja noita-miniänsä avulla. Tässä henkenä on juuri se, että diilissä kirjaimellinen tulkinta toimii molempiin suuntiin. (Pidin näistä antisankarillisista veijaritarinoista jo lapsena eniten.)
* Toisaalta monissa tarinan versioissa korostuu se, että jos toiveilla tekee jotain epäitsekästä ja kristillistä, niin sopimus jotenkin raukeaa mutta toiveen saa pitää. Tällöin on aivan mahdollista että sopimus tehdään siksi että ihmiset käyttäytyvät kuin se olisi validi vaikka tosiasiassa se ei ole. Sopimus tehdään jotta ihmiset eivät valitsisi Jumalaa, ei siksi että he menettäisivät vapauttaan piiruakaan.

Olemmeko möllejä ilman sadunkertojia?

Lehdistö tiesi kertoa siitä miten moni pappi kokee miten heidän työnsä menettää merkitystään. "Moni 2010-luvun ihminen ei koe Raamatun oppeja omakseen. "Se, mihin ihmiset oikeasti uskovat ja se, mitä kirkko opettaa, alkavat mennä koko ajan kauemmaksi toisistaan. Tällä menolla olemme kohta pelkästään sadunkertojia", Naukkarinen sanoo." Huoli on nähdäkseni ns. "söpöä". On miellyttävää että ihmiset tiedostavat. On toki jännittävää miten aina vallinnut tosiasia nähdään uhkana joka jotenkin uhkaa. Ja tekee tämän futuurissa, toki lähitulevaisuudessa mutta tulevaisuudessa yhtä kaikki.

Mutta asiassa on vakavampikin puoli. "Yhdistyneet uskontokriitikot" -ryhmään ilmestyi nimittäin mies, joka loi ketjun jonka sitten myöhemmin poisti. Aiheeseen liittyi kiinnostavia kulmia. Hän korosti että olisi tärkeää tutustua uskontohistoriaan. Hän piti tätä hyvin keskeisenä. Ilman historian tuntemusta olisi vain "möllien yhteiskunta". Minulle syntyi hyvin tiivis vaikutelma siitä että ihmisellä oli jonkinlaista intoa oikeuttaa uskonnollinen julistustoiminta ja Raamatun historiallisuuden puolustaminen. Sellainen jota on helppoa pitää uskonnollisena mutta vaikeasti kriittisenä. Hän poistui paikalta viitaten että hän oli luullut että uskontokriitikko haluaisi ymmärtää kritiikkinsä kohteen, mutta että moni tosiasiassa vain vihaa "Raamattua".

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että jos kansa maallistuu, he etääntyvät perinteisestä uskonnollisesta kulttuurista. Voidaan kysyä missä määrin tässä uudessa ympäristössä on relevanttia tutustua uskontoon. Taustat ja historia ovat usein identiteetin rakennusaineita. Ja siksi saduilla voisi olla merkitystä siinä mielessä että tietää mistä on tultu.

Mutta Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on pitkällä strategiallaan niin sitoutunut taistelemaan sitä näkemystä vastaan että se olisi valtionkirkko, ja se on korostanut kansankirkkoluonnetta jossa ihmisellä on oma kiinnostus. Sama asenne on heijastunut myös kouluopetukseen. Käytäntö on toki sen suuntainen että "väkisin vanhempien uskoon", mutta sitä on myyty vahvasti "oppilaan oman uskonnon" kautta. Mielen muuttaminen näissä olisi kova PR -isku. Kirkko eikä koulutuksen ihmiset eivät oikein voi tehdä isoja muutoksia tähän liittyen. Joten sitä täytyisi olla jonkinlaisia argumentteja sille miksi uskonnolla on merkitystä senkin jälkeen kun monelle ne ovat tiivistyneet jonkinlaisiksi saduiksi.

Itse nostin tässä esiin muutamia asioita.

Sen, että tosiasiassa uskonnolla ja uskontohistorialla on tuskin mitään universaalia merkitystä. Olen itse asiassa aikaisemminkin kirjoittanut siitä miten suuri osa yleissivistykseksi määritellystä on erikoista. Yleissivistyksessä on usein jopa muodikasta olla osaamatta logiikkaa (se on kovaa ja kylmää). Tietotekniikkakin on usein hieman halveksittavaa, mekaanista ja kovaa ja siksi ei kovin tärkeää. Luonnontieteitä ei pidetä kovin relevantteina. Äidinkielenopettajat sen sijaan antavat pääsyn kieleen ja mieleen. Uskonto omistaa ihmisen syvällisyyden ja historia taas omii ihmisen kulttuuri-identiteetin.

Olen ollut aina tätä vastaan. Kirjoittaja korosti että minun täytyisi olla varovainen sanomisissani. Koska kaikki mitä kirjoitan olisi ikuisesti näkyvissä. Kysyin että oliko tämä "Trick or threat", koska tämä muita ihmisiä mielellään ja mölleiksi ihmisiä kutsuva tietenkin esitti asian kovin suurena. Itseäni huvittaakin ajatus siitä että nykykulttuurissa uskonnon erityislaatuisuus on jollekulle niin itsestäänselvä hegemoninen diskurssi että sen kanssa erimielisyys voidaan nähdä vain epä-älyllisyytenä.

Huvittavaa olikin miten hänestä oli ikävää että minunlaiseni mölli haaskaa aikaansa uskontokriittisessä ryhmässä eikä osaa ja tunne "Raamattua". (linkkaaminen blogiini saattoi aikaansaada noloutta.)
1: Hän sekoitti minut yksilönä, kiinnostukseni ja universaalin oikeutuksen jollekin aiheelle. Minusta on aivan eri asia tuntea kuin pitää tärkeänä. Esimerkiksi itse olen huomannut että olen käsitellyt uskontoa jopa tarpeettoman helläkätisesti. Olen esimerkiksi lukenut tarjottuja kirjoja. Jälkikäteen katsoen asia on ollut pääsääntöisesti ajan haaskaamista. (Tämä olisi ongelma jos en olisi muutenkin aikaa haaskaavaa ihmistyyppiä.) Itse asiassa kenties käsitys aiheen yleisestä irrelevanttiudesta tai universaalin relevanttiuden puutteesta onkin jopa jotain joka on kasvanut nimenomaan aiheeseen tutustumisen kautta.
2: Laajemmassa mielessä vaikkapa uusateistien teemoista esille voikin nostaa uskonnollistamisen käsitteen. Tässä on kysymys siitä että uskontoa nimenomaan tungetaan kaikkialle, halusi tai ei. Ja hyvin usein ateisti joutuukin olemaan alisteisessa suhteessa uskontoon. Ateisti ei ikään kuin voi olla ateisti ennen kuin osaa "Raamattua". Ajatus on tietenkin täysin käsittämätön heti jos sitä ajattelee vähänkin tarkemmin. Mutta uskonnon hallinta ihmiseen ja syvällisyyteen on sen verran vahva hegemoninen diskurssi että se näyttää kantavan jopa sellaisena läpimaallistuneena aikana jolloin uskonto koostuu lähinnä sadunkerronnasta. Tämä turhauma on kiinnostava. Sillä sitä lähestytään toistuvasti sitä kautta että ateistit eivät osaa. Kiinnostuksen puute nähdään ignoranssin ja osaamattomuuden kautta. Mutta tosiasiassa kiinnostuksen puute voi johtua siitä että sitä on ensin pakkolaulatettu "Suvivirttä" ja istutettu kirkoissa. Ja aiheeseen liitetyt mutinat on nähty vain pikkumaisuutena joka pitää tallata ei-arvostettavien lauselmien joukkoon. Ja muutenkin on jouduttu aina ikään kuin ottamaan kantaa siihen kirjaan joka ei sitoudu omaan identiteettiin oikein mitenkään.

Oma kantani on likimain se, että omalle identiteetilleni historia ei paina aivan hirveästi. Ja tässä Fiore dei Liberin "Fior di Battaglia" on tärkeämpi teos kuin "Raamattu". Mielestäni toki on niin että jos ihminen ei osaa Fior di Battagliaa, hän on yleissivistymätön moukka. Mutta yleissivistysvaatimus on itse asiassa niin laaja että vain hyvin harva kykenee olemaan kaikilla elämän osa-alueilla oikein edes mitenkään yleissivistynyt. Täsmälleen sama koskee aatehistoriaa.
1: Tosin en malta olla huomauttamatta että uskontohistoria on siitä omituista että sitä käytetään usein puolustamaan uskonnon arvoon liittyvää hegemonista diskurssia. Ateistitkin ovat ikään kuin velkaa kristilliselle perinteelle. Monty Pythonkin on yleisesti ottaen haukuttu. He ovat olleet televisiossa paheksuttavana, koska onhan se loukkaavaa että kristinuskosta sanotaan mitä sanotaan. Kuitenkin toisaalta moni sitten korostaa että heidän teoksiaan ei voi ymmärtää osaamatta kristinuskoa. Itse taas näen että jos instituutio kantaa läpi historian, niin jos joku on jotain velkaa niin kristinusko ihmisille. Olisi kiinnostavaa jos kirkko olisi aidosti eettinen ja puhdistaisi kaikki historialliset taakkansa. Jos jokin alue on väkivallalla valloitettu haltuun, siitä on kaadettu karsikkopuut ja rakennettu tilalle kirkko, pitäisi kirkon palauttaa omistus ja maksaa vuokraa ja vuokravelkaa korkoa korolle koko tältä ajalta. Joka ikiseltä aarilta tämä sama. Mahdollisimman ripeästi. Ihan sen takia että historia jossain määrin todella paljastaa sen kuka on kenellekin velkaa. Mutta tätä ei saa tehdä. Jostain syystä vain se mikä tekee kansalaisista uskonnolle alisteisia on arvokasta ja kaunista viestintää.

Kuitenkin erityisin huomio on kenties siinä että uskontokritiikki voidaan nähdä jonain jonka on itse asiassa pakko ponnistaa arkeologian, historian ja filosofisten perinteiden kanssa saivartelun ulkopuolelle. Kun uskontoa katsotaan instituutiona ei tarvitse tietää ainuttakaan kirkon dogmaa. Riittää että tietää mitä he tekevät. Tämä on jossain määrin kiinnostavaa koska olen itse asiassa itse lipunut vuosien varrella erikoisiin suuntiin. Siinä missä 2004 Intelligent Designaiheessa kiinnostavaa oli se, miksi Behen teoria bakteerimoottorin mahdottomuudesta (tai oikeastaan epätodennäköisyydelle jota käytettiin de facto mahdottomuuden synonyyminä) evoluutiolle oli väärä. 2014 kiinnostavaa on enää se, miten ID -piirit loivat ja lietsoivat kampanjoita joissa karuutta ja tappouhkauksia ei säästelty. Kun katsoo tekoja, dogmatiikka ja aateihistoria tarjoavat korkeintaan "sen pahempi heille" -selityksiä. Sillä jos teologia selittää nämä teot, se on osoitus siitä että nämä rikkeet ovat niihin syväommeltuja. Mielestäni on jopa rakentavampaa keskittyä vain tekoihin ja siihen miten ne saadaan loppumaan ikuisiksi ajoiksi.

Voidaankin jopa sanoa että uskontokritiikki onnistuu jos vain tunnistaa ideologisia instituutioita. Näin ollen aatehistoria ja Jeesuksen historiallisuus voivat olla epäkiinnostavia, jotain jonka uskontokriitikko voi jättää teologeille. On silti ikävää jos joku tulee määrittelemään kenen mölliys on sen sorttista että ei saa eikä voi olla oikeasti mikään uskontokriittinen. (Joku saattaisi tosin ehkä nähdä ignorantin uskonnonvihaamisen ja siihen liittyvän vihapuheen kriittisyyden kattotermin alle. Joten tässäkään mielessä ehdoton kategorinen "olet väärässä ryhmässä" -naureskelu ei ollut kovin osuvaa.)

Mutta tietenkin, jos keskustelukumppani on sitä sorttia että pahastuu tästä ja lähtee selittämään tämän kaiken kohdalla suoraan vain siitä miten hän on luullut että kritiikki vaatii aiheen ymmärtämistä. Ja joka toivottaa "fuck offia" ja "muualla trollaamista" heti jos aiheen relevanssista ja välttämättömyydestä lähtee keskustelemaan, niin ei tällä kaikella tietenkään ole mitään väliä. Tavoitteena kun on tuskin ollut se "kritiikki" siinä uskontokriittisyydessä.

---

Eniten asiassa huvittaakin se karkea röyhkeys jolla asiaa lähdettiin rakentamaan. Miten möllin pitäisi ensin varoa mitä nettiin laittaa kun kaikki on ikuista. Mutta sitten sitten pian hän itse poistaa koko ketjun, niin omat kommenttinsa kuin niihin reagoinnitkin. Olisi nimittäin ollut hauskaa korostaa sitä miten muutkin osaavat screenshotit. Ilman poistoa pahastunut uskonnon kulttuurisen itseisarvon ystävä olisi tosin saanutkin kohdata nimellä tehdyt screenshotit siinä muodossa kuin sitaattioikeus ne oikeuttaa. Ei muuten, mutta jos lähtee uhkaamaan täytyy ymmärtää että minä olen niitä kivoja tyyppejä jotka käyttävät samoja keinoja. Uhkaus on minulle vain esitys siitä millä keinoilla keskustelua käydään. Vuoroin vieraissa.

Jätän tämän vain tähän (pappismiehet tekevät sen itse)

En kykene näkemään ylläolevaa minään muuna kuin absurdina jutusteluna ilman viisautta tai tietoa tai ymmärrystä oikein mistään. Ymmärrän toki että satu voi olla opettavainen vaikka se on keksitty. Mutta vain jos siinä on totuudellisia asioita, kuten varoitustarinassa voi olla induktioita siitä miten ihmiset tai maailma toimi. Prudentiaaliset hyödyt ovat hyötyjä. (Näkkiä ei ole olemassa mutta varomattomia lapsia hukkuu.) Tai sadun opetuksessa on mallintavia ajatuksia etiikasta. (Nuorin prinssi toimii eettisesti vaikka ei ole yhtä hyvä soturi kuin vanhin veli joka ei arvostanut kääpiötä) Silloin se on tosi vain siltä osin mitä siihen on ujutettu totuutta. Nämä asiat ovat tapahtuneet, itse maailma noudattaa lakeja ja ihmisten sosiaalinen yhteisö vähintään arbitaarisesti ellei peräti biologiaan ujuttuneiden geneettisten käytösmallien kautta noudattavat niitä. Joten ne ovat tapahtuneet. Se muu osa on sitten viihdettä, eikä se ole "totta" koska sitä ei ole tapahtunut.

Sen sijaan en tiedä mitä muuta myytti on kuin satu jolla on annettu liikaa pömpöösiä karismaa. Myytilläkin on parhaimmillaan edellämainittu opetus ja totuudellisuus. Tässä ei voi sanoa muuta kuin että onhan tragedia (muin. kreik. τραγῳδία) viitannut pukkilauluun. Ja tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin lainata "Castle" -televisiosrajasta, että "Did you know, in the original Greek, "tragedy" literally means "goat-song"? I know, doesn't make much sense to me either. Whatever that first story was, I can't help but think bad things must have happened to that goat." Sittemmin nimestä on vain tullyt myytti ja se on kerännyt ylenmääräistä karismaa. Sellaisen ravistelu voi olla nöyryyttä opettavaa ja siksi halata syvää viisautta enemmän kuin se, että ajateltaisiin että sadut ovat lapsille ja myytit aikuisille. Että sadut ovat vähän kuin lapset, vähän tyhmiä, keskeneräisiä ja vähän hassuja. Kun taas aikuisten sadut olisivat jotain muuta kuin näitä naurettavia juttuja. Että aikuisten sadut olisivat myyttejä. Olette ymmärtäneet väärin. Aikuisten sadut ovat parhaimmillaan pornoa. Muuten ne ovat lasten satuja joita kutsutaan kauniimmalla nimellä. Ja tämä, hyvät ystävät, opettaa meitä sekä (1) kunnioittamaan lasten satuja että (2) muistuttaa siitä mikä on aikuisuuden tragedia.

Prétender

Olen katsonut itselleni tuntemattomasta syystä "Prétear" -nimisen animesarjan. Se edustaa ns. taikatyttöanimea. Olen toki muutoinkin katsonut hyvin omituisia animeja^?/animeita^?. Eikä niidenkään katsomselle ole ollut oikein mitään järkeviä selityksiä, ei edes viihtyminen. Merkittävää on että dokumentaatio ja todistajat kertovat minun katsoneen "Descendants of Darkness" -animesarjan mutta se on ollut niin kauhea että mieleni aktiivisesti torjuu kaikki muistot tästä. Se on niin kauhea että en edes muista miten kauhea se on! "Prétearin" muistan kuitenkin jopa häiritsevissä määrin. Ja se on kaiken kaikkiaan sellainen että saan sitä katsellessani liian vähän nenäverenvuotoja mutta sen sijaan minua uhkaa aivoverenvuoto. Mutta olen rohkea! (Tai suisidaalinen...)
1: Tosin keksin miten sarjasta saisi mielenkiintoisen. Sarjassa on kaljuuntuva alamittainen komediallinen kevennys nimeltä Mr. Tanaka. Kaikki kohtelevat häntä eri tavalla häijysti. Kun Himenon koko perhe koostuu vastenmielisistä koomisista stereotyypeistä, tästä saisi tragikoomisen sarjan jonka ytimessä on suunnilleen se, että "todellisuudesta vieraantunut rikkaisto kohdentaa mielivaltansa köyhään proletaariin". Tästä itse asiassa saisi hauskan sarjan, keksin tähän niin paljon materiaalia ja juonia joissa tapahtumat voitaisiin katsoa ikään kuin täysin sivusta. Sarjan keskusjuoni voitaisiin pitää ennallaan, taustana eikä päänäyttämönä. Seuraisin! 

"Prétear" on hyvin klassista taikatyttöanimea. Siinä on joka ikinen tyylilajin konventio. Siinä on taikatyttö joka tekee jonkinlaisen maagisen transformaation erityiseen taikamuotoon. Muuttumisen aikana hän vilauttaa paljasta pintaa tavalla joka paljastaa fyysiset avut. Mutta tekee tämän tavalla joka ei kelpaa maskuliiniseen fan serviceen. Muuttumisen jälkeen hänellä on jonkinlainen uusi asuste joka sitten tekee tästä jotenkin tyttöjen asian.

Himeno Awayuki on tämän sarjan taikatyttö. Hänen maaginen voimansa tulee sitä kautta että hän fuusioituu "Leafe Knightsien" kanssa. Nämä ovat miespuoleisia ritareita. Himenon (jota kutsutaan sarjassa etunimeltä joten niin teen minäkin) maailma muistuttaa siis jossain määrin "Kapteeni Planeettaa", tosin sillä erotuksella että "Kapteeni Planeetassa" elementtejä on vähemmän ja taiat tehdään sormusten avulla. Ja Himenolla ei ole "kaikki fuusioituu" -tyylistä supermuotoa. Ja Himenon transformaatio on enemmän tai vähemmän seksualistettu. On vaikeaa sanoa miten siihen pitäisi suhtautua, mielipiteet ovat monenlaisia.

Merkittäväksi tämän tekee se, että sarja on hyvin vaikea luokitella totuttujen feminististen konventioiden kautta.
1: Naisasiaa ajaa tietenkin se, että sankari on ylipäätään nainen. Kun tässä päihitetään erilaisia demoneita varsin fyysisesti - ja Himeno on arjessaankin karateka - tämä korostuu.
2: Toisaalta sarjassa naiseus sidotaan hyvin normatiiviseen mekkojen ja pukujen maailmaan jossa naissankari täyttää ulkonäöltään ja mieltymyksiltään tietyt kawaii-tyttömäiset piirteet. Joka vieraannuttaa monia feministejä koska se korostaa heteronormatiivista mallia jossa sukupuolten välillä on olennaisia eroja. (Mikä ei tosin tee siitä ei-feminististä.)
3: Kolmanneksi se korostaa että nainen jotenkin täydentyy miehellä. Että nainen jotenkin essentiaalisesti tarvitsee miehen saavuttaakseen potentiaalinsa. Tämä on jokseenkin häiritsevä asia. Parisuhdefiksoitumista ei tietenkään auta se, että transformaatio on symboliikaltaan ja muutenkin varsin seksualisoitu. Ja se, että sarjassa on seitsemän komeaa ritaria - joista pari on peräti alaikäistä - nostaa tämän tematiikan hyvin häiritsevälle tasolle tavoilla joka ei taatusti viehätä konservatiivia eikä liberaalia. Toki monogamisuuteen painotetaan siinä mielessä että erityistä romantiikkaa kohdistetaan Hayate -nimiseen tuulen ritariin. Joka on hyvin Laasasen ihanteisiin osuva hahmo. Ärtyisä, häijy ja aggressiivisesti suojeleva. (Siis vähän kuin minä. Mikä tekee sarjan seuraamisesta saatanan ärsyttävää!) Tätä viestiä toki laimennetaan sillä että sarjassa nähdään myös "itsensä kanssa transformaatio", jonka seksuaaliseettiset tulkinnat ja siihen liittyvät kysymykset jätän lukijalle. Nähdäkseni se kuitenkin tarkoittaa tässä yhteydessä enemmän sitä että kenties miestä ei tarvita niin paljoa mihinkään kuin siihen että tässä oltaisiin jotenkin tasa-arvoisesti liikenteessä. Sillä seuraava kohta.
4: Neljänneksi se on jossain määrin hyvin telaketjufeministinen. Se on vähän kuin käänteistä sovinismia ; Jos katsotaan ritarien roolia voidaan huomata että he ovat pelkästään välineitä. "Prétearissa" transformaatiota voidaan tehdä kenen kanssa vain. Oleellista on myös tiedostaa että ritarit muuttuvat konkreettisesti välineiksi. Heidän metafyysinen essenssinsä on sitä että Himeno saa esimerkiksi miekan, kilpiä tai voi ampua ritarin elementin mukaisia taikaiskuja. Ja kun hän esimerkiksi torjuu iskuja kilvellä, ritari vahingoittuu hieman prosessissa. Miehen tehtävä on siis vain antaa naiselle resurssit jotta nainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan. He ovat pelkästään välineitä. Jotka voidaan kenties korvata itsekseenkin, toisella tavalla, joten he eivät ole korvaamattomia välineitä siinä mielessä että heidät voidaan (a) vaihtaa toiseen mieheen (b) ratkaista ilman ketään miestä.

Tätä tulkintaa ei toki kannata ottaa liian tiukasti. Sillä minun tulkintamaailmassani Disneyn piirretytkin näyttävät omituiselta. "Lumikki" kertoo siitä miten puumanainen kohtaa iän ja yhteiskunnan ulkonäkövaatimukset ja alkaa kilpailemaan ulkonäkökysymyksissä nuoren naisen kanssa. Ja tämän ulkonäkökiistan pyörteisiin vedetään sitten paljon miehiä, erityisesti ne seitsemän kehitykseltään poikkeavaa tyyppiä jotka nuorempi nainen friendzonettaa, ilmeisesti päteäkseen omilla avuillaan. Ja "Pieni merenneito" kertoo taas siitä että nuori hölmö tyttö ensin myy oman itseilmaisuvälineensä, äänensä, saadakseen korvaukseksi fyysisyyttä korostavat jalat. Eikä tämän jälkeen ymmärrä mitä "sopimusrikkomus" tarkoittaa.

Mutta tästä huolimatta esitän että "Prétearin" maailmassa 16 vuotias naiseksi kasvava tyttö on ytimessä. Ja tässä tytöstä naiseksi kasvamisessa on tärkeintä tiedostaa että miehet ovat välineitä jotka voidaan vaihtaa toiseen lennosta tarvittaessa. Ja ritarien valinnassa tärkeää on se, että heistä saadaan piirrettyä söpöjä chibikerubeja joilla on pylly. (No, pylly on minunkin kehutuin ruumiinosani, joten pyllyn tärkeyttä ei kannata väheksyä.)

Enkelinpala hattuun

Uskonnollinen ohjelma on erikoista. Tavallisesti Suomessa nähtävä uskonnollinen ohjelma koostuu lähinnä siitä miten uutisoidaan jumalanpalveluksia joissa kuvataan kuorolaulajia. Ja monologiohjelmia.

Ulkomailla sitten on esimerkiksi dramatisoituja ihmetarinoita ja niistä käytyjä keskusteluja. Sellaisia joissa on 12 uskonnollista ihmistä ja parhaassa tapauksessa yksi periaateskeptikko. Ja nämä sitten puhuvat ja arvioivat sitä onko aito ihme. Ja joka menee helposti hyvin hämmentäväksi. Esimerkiksi siihen onko jokin anekdootti kohtaaminen viestiä välittävän enkelin, suojelusenkelin vai parantajaenkelin kanssa.

Näissä tarinoissa korostetaan joskus todisteita. Ja eräs näistä todisteista on toistuva. Enkelin läsnäolosta kertoo esimerkiksi suuri valkoinen sulka joka on nähty auton tuulilasilla tai oven edessä. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi sulka nähdään viestinä enkelistä. Metafyysisillä olennoilla tuskin on fysikaalista sulkasatoa. Ja vaikka onkin niin sulkien DNA pitäisi vähintään analysoida luotettavassa paikassa. Sillä luultavasti sulka on lokista. Lisäksi sulan merkitys koetaan hyvin syvänä. Miksi sulka kertoo varjeluksesta. Kyllähän se voisi periaatteessa olla uhkaus lokkimafialtakin. (Jos mieli on oikeasti avoin kaikille poikkeaville vaihtoehdoille.)

Nämä sulkatarinat ovat tärkeä. Ne nimittäin kuvaavat eetosta joka on yllättävän epäterve.

Jos ajattelemme vertailukohdaksi joulua, on huomattava että joulupukki on hahmo johon uskotaan hyvin lyhyen aikaa. Silti leikkiä ei lopeteta. Pintapuolisesti skeptikko voi ihmetellä joulupukissa sitä miten lahjoja antava korvatunturisetä on sepitettä. Ja miten vanhemmat opettavat lapsia olemaan valehtelematta sillä että valehtelevat lapselle itse silmät ja korvat täyteen. Mutta joulupukki säilyy, sillä ei symbolien käyttäminen vaadi mitään uskoa. Siitä tulee hauskaa viihdettä.

Se korostaa lapsenmielisyyttä hieman samaan tapaan kuin ns. vapaapainissa. Jossa on näyteltyjä rooleja. Ja katsojat tietävät että kyseessä on kärsimyksen, tuskan, taistelun, koston, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja muun vastaavan keinotekoisen spektaakkeli. Itse asiassa vapaapaini on menoltaan sen luonteista että siitä tuskin nautittaisiin jos tapahtumat olisivat ehdottoman tosia.

Tämänlainen sepittely on vielä tervettä. Toki niissä on mukana myös instituution makua. Tämä muistuttaa että tavallaan suuret uskonnolliset symbolit kuten "Suvivirsi" koululauluna eivät oikeasti ole mitään vakaumuksen tukemista sanan täydessä mielessä. Ne ovat institutionaalisia symboleita jotka viittaavat uskonvaltaan. Se että "on lupa laulaa tai olla laulamatta" ei ole päätarina. Päätarina on siinä että minkä uskontokuntien lauluja on valikoimassa ja keiden ei. Muiden uskontojen laulut eivät ole yhtä laajasti laulettavana vaikka niidenkin kohdalla jokainen voisi "laulaa mukana tai olla laulamatta".

Mutta ne sulkatarinat.

Modernissa fantasiasta pitävien nörttien, bronyjen ja hipsterien maailmassa on totuttu siihen että eräs C. S. Lewisin ajatus otetaan vakavasti. Hän selitti että jossain vaiheessa ihminen on riittävän vanha jotta hän voi alkaa uudestaan lukemaan lasten satuja. "Some day you will be old enough to start reading fairy tales again." Fantasiaksi ja epätodeksi tiedostettu voi olla aivan asiallinen osa elämää. Menneinä aikoina satuja, tietokonepelejä ja "My Little Ponyja" on pidetty lasten juttuina. Nykyään neotenia tämänlaisissa asioissa on vähintään ironisesti cool.

Mutta näissä sulkatarinoissa ja enkelihierarkioissa on hyvin toisenlainen henki. Niissä on liiallista ja pömpöösiä vakavuutta jossa enkeliasia ei ole fantasiaa. Eikä edes metafysiikkaa. Vaan joissa on kysymys jostain mikä tapahtuu kun minimaailnen todisteiden käsittäminen tai jopa suoranainen vääristely ja valehtelu kohtaavat äärimmäisen luisuotsaisen tosikkouden. Minun on vaikeaa nähdä miksi tämänlainen olisi kaunista tai kunnioitettavaa. Näitä siedetään samaan tapaan kuin siedetään törkysatiiria. Jos ei muuten niin siksi että on hyvä olla vähemmän pikkumainen ja kohteliaampi kuin paheksumansa kohteet.

Eihän tässä voi ihmetellä muuta kuin että mistä he tietävätkin että enkeleillä on juuri tämänlainen työnjako. Miksi ei keskustella siitä onko kohtaaminen hoitsuenkelin vai lääkärienkelin kanssa. Miksi ei keskustella putkimiesenkelin mahdollisuudesta. Miksi auto-onnettomuuden kohdalla ei mietitä onko kyseessä suojelusenkeli vai painonnostajaenkeli? Miksi ei keskustella siitä että onko tarina todiste siitä että on olemassa lottovoittoja jakava enkeli? Parkkipirkkoenkeleiden ja urheiluvalmentajaenkelien ammattikunnat ainakin ovat olemassa. Kun urheilijat kiittävät voitostaan Jumalaa jota ovat rukoilleet ennen voittoa. (Kuten suuri prosenttiosuus urheilijoista. Joka takaa että näitä kiittäjiä on näkyvissä säännöllisesti. Hävinneiden rukoukset on helppo unohtaa. Eihän Jumalakaan selvästi rakasta heitä. Kun muutenhan he olisivat voittaneet!) Ja tarinoissa melko usein enkeli antaa rukoilijoille viimeisen parkkipaikkan kun tämä on saanut viimeisen tai viimeisiä parkkiruutuja. (Kun on ensin unohtanut että ei hän tyhjässä parkkipaikka-aukeassa rukoile että olisipa jossain tilaa. Ja että hyvin harvoin parkkipaikka on aivan täysi, siellä täällä on yksittäisiä paikkoja jotka voivat näyttää vihoviimeiseltä ruudulta.)

Piirrettyjen opettamaa

Disney -elokuvat ovat kuuluneet lapsuus- ja aikuisaikani kasvattavimpaan aineistoon. Ne ovat tuttuja myös muille. Ja kuten kaikissa saduissa, myös näissä saduissa on yleensä opetus.

Opetus voi olla kannustava mutta epäuskottava. Sellainen kuten "Notre Damen kellonsoittajassa" jossa tarinan henkenä on suunnilleen "nice guys finish last". Tai sitten päinvastoin realistinen mutta kenties hieman epäeettinen, kuten "Pienen merenneidon" tarina joka kertoo että saadaksesi haluamasi miehen sinun on muututtava. "Tuhkimo" opettaa että propseilla saa paljon aikaan, eli oikean rikkauden sijaan riittää jos matkii rikasta. "Kaunotar ja hirviö" kertoo siitä että kusipäinen aggressiivinen väkivaltainen mieskin voi vaikuttaa hyvältä, kiitos Tukholma-syndrooman. "Lumikki" opettaa tärkeän opin siitä että haters hate. Ja "Leijonakuningas" taas opettaa että jos asiat haluaa rullaamaan oikein, on opeteltava muutamia paini- ja heittotekniikoita.

Tärkein yksittäinen opetus on kuitenkin "Sadasta ja yhdestä dalmatialaisesta". Siis siitä elokuvasta jota on yleensä moitittu siitä että sen sanoma ja opetus jää hyvin vähäiseksi. Se kuitenkin opettaa sen, että kannattaa steriloida ja kastroida lemmikkinsä, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Satuja aikuisille

"Fairy tales, as well as charming, can be good training in critical thinking. Children learn to see through a certain class of falsehoods."
(Richard Dawkins)

Helsingin Sanomien "NYT" -liite oli pisteliäällä päällä. Syynä oli Richard Dawkinsin kommentointi satuihin. Dawkins oli kommentoinut lastenkasvatusta ja korostanut että lapsille ei opeteta riittävästi skeptisyyttä. Sadut tulivat mainituksi. Dawkinsin näkemys, joka on kohtuu hyvin käännetty muotoon "Onko lapsuuden fantasioihin heittäytyminen hyvä asia, vaikka ne tuntuisivatkin taianomaisilta? Vai pitäisikö meidän sen sijasta kannustaa [lapsia] terveeseen epäilyyn" on tulkittu ajatukseksi että sadut olisivat vaarallisia. Ulkomailla onkin kohistu, sillä Dawkins nähdään ateistina ja uskontokriitikkona muutoinkin jonkinlaisena sensuurin voimana. Dawkins on sitten reagoinut tähän kohuun tavalla jonka NYT kuvaa seuraavasti "Dawkinsin lausunnoista syntyi Britanniassa valtava kohu, ja tutkija sai selittää niitä jälkeenpäin. BBC:lle hän valitteli myöhemmin, että lavalla käytyä keskustelua oli tulkittu tarkoitushakuisesti etenkin Daily Mail -iltapäivälehdessä. Dawkinsin mukaan hän yritti sanoa, että saduista voi olla lapsille sekä hyötyä että haittaa. Tutkijan mukaan hän halusi herättää keskustelua "mielenkiintoisesta kysymyksestä" eli siitä, mitä vaikutuksia saduilla mahdollisesti voi olla. Hän korosti myös arvostavansa satuja suunnattomasti." 

NYT harjoittaa käsittämätöntä logiikkaa, sillä se aivan suoraan viittaa siihen kuin Dawkins ei olisi sanonut mitään. (Lähteiden väärinluku olisi vielä jotenkin ymmärrettävää, mutta se että ensin suoraan viitataan linkkien kera sekä Dawkinsin alkuperäiseen lausuntoon että Dawkinsin jatkotulkintoihin. Ja sitten toimitaan siten kun on kohistu ja väärintulkittu. BBC esimerkiksi joutui pyytämään anteeksi, kuten hyvässä journalismissa tuleekin törkeiden virheiden jälkeen. NYT -liitteen tekijä tuskin tekee samaa.) Sillä sen lopussa on sensuroitu satu kolmesta pienestä porsaasta. Henkenä on selvästi viitata siihen minkälainen olisi satu jossa on vain tosiasioita. Että mitä lapset saisivat jos sensuurin kynä viuhuisi.

Sensuuri toki demonstroi jotain tärkeää. Lähinnä sitä että miten vähissä skeptisyys ja kriittinen ajattelu on saduissa. Satujen tehtävänä on tietysti olla fantasiaelementillisiä. Ja sen vuoksi kenties ainut skeptistä ja eiyliluonnollista asennetta sisältävä satu joka minun tiedossani on "todellinen prinsessa". Siis sadusta jossa prinssi koettelee herkkänahkaisuutta laittamalla herneen patjavuoren alle. H.C. Andersenin satu on toki skeptinen ja lähestymistavaltaan varsin empiirinen, mutta se on samalla maailmankuvaltaan kenties kaikista tietämistäni saduista pinnallisin. On käsittämätöntä mikä adaptiivinen hyöty tai positiivinen kvaliteetti kaikesta rikki menevä iho ja tähän ymmärrettävästi liittyvä valittava luonne ovat. Miten tämänlaisen särkimenijän kanssa harrastetaan rajua - tai minkäänlaista - seksiä jolla tuotetaan perillisiä jatkamaan feodaalista monarkiaa?

Mutta paljon enemmän on pielessä kuin hyvin.

Toki tässä uusiosadussa on suuria omituisuuksia juuri jos asiaa katsoo tarkemmin. Lähteenä on sentään käytetty oikeaa satua joka on luettavissa esimerkiksi täältä. Jos katsotaan asiaa siten, että "Metsän rauha olisi ollut rikkomaton, ellei Herra tutkimattomuudessaan [Herraa ei ole olemassa, on vain luonnonvalinta] olisi siunannut [epäilyttävää] sudella, joka oli tavoiltaan ilkeä ja paha [luontokappeleilla ei ole moraalia]. Kaikki metsän eläimet pelkäsivät [luontokappaleilla ei ole tunteita, ainoastaan vaistoja] sutta, ja olipa tämä retkillään käynut possujenkin päiviä pilaamassa [syömässä possujen lajitovereita, lisäksi luontokappaleiden tunteettomuus]."

Tämä kohta on ilmiselvä kannanotto eläinten kognitioon. Ja tosiasiassa se sisältää ajatuksia jotka ovat nimenomaan dualistisia ja teistisiä. Pahinkin kreationisti tietää, että evoluutiossa kammottavinta on juuri se, että eläimiä ei laiteta laadullisesti erilaiseen lokeroon ihmisten kanssa. Ajatus eläimistä tunteettomina automaatteina onkin itse asiassa esimerkiksi Descartesin ja muiden kristittyjen peruja. Sen sijaan evoluutiossa on hyvin tavallista törmätä siihen että erot ihmisten ja eläinten välillä ovat harmaasävyisiä. Siksi esimerkiksi Frans de Waal lähestyy etologian ja evoluution kautta myös ihmisten etiikkaa kirjassaan "hyväluontoinen", ja altruismia sekä ihmisissä että eläimissä selittää myös Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä". Itse asiassa yhteistyö että saalistus ovat molemmat asioita joita evoluutio nimenomaan selittää. Joten tavallaan satujen kriittinen lähestyminen voisi oikeasti tässä kolmen pienen porsaan kohdalla nimenomaan erittäin hyvin demonstroida miten "suden ikeys ja pahuus" on evoluutiolle helppo selitetttävä, mutta teologia joutuu saivartelemaan sen kohdalla samoin kuin kaikkien muidenkin pahan ongelman kohtien kanssa. (Pahimpana ongelmana tietysti delfiinit.)
1: Huomio ei liene sellainen mitä NYT -liitteen kirjoittaja on tässä tavoitellut. Tämänlaisia seuraa siitä jos logiikka on niin matalalla tasolla että yhteys alempien elämänmuotojen ajatteluun on turhankin alleviivattua. On kyllä Dawkinsilta naurettavaa olettaa että lapsille tulisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja, jos heidän vanhempansa ovat tuon journalistin tasoisia. Jos on lusikalla annettu, on turhaa kauhalla vaatia.

Yhteys ei ole mitenkään irrelevantti. Sillä William Craig on käynyt tuoreesti debattia pahoja ateisteja vastaan viitaten juuri eläinten kognition erilaisuuteen. Jos Dawkins olisi todella sensuroimassa satuja muotoon joka sopii ateistis-skientistis-naturalistiseen maailmankuvaan, niin kyllä se sensuuri on syytä sitten pitää skientistis-naturalistisen ateismin mukaisena sen sijaan että harjoittaa jotain apologeetikkojen, fundamentalistikristittyjen ja ties miiden kaappikreationistien tiedekäsitystä sinä mallina johon asiat väännetään.

En ottanut tätä esille niuhottaakseni. (Tai vain niuhottaakseni.)

On selvää että Dawkinsin sanomisista on tehty varsin tarkoitushakuiselta vaikuttava tulkinta jota on vaikeaa liittää Dawkinsin näkemyksiin. Mutta vääristymän syy on luultavasti melko viaton. Nimittäin se näkemys joka Dawkinsin ajamasta ateismista on. Ihmiset yksinkertaisesti tekevät tämänlaisia väärintulkintoja paljon. Ja huono analyysikyky - joka paistaa tiedekäsityksettömyydestä joita sensuroitu versio oli pullollaan - tietysti pahentaa tätä ongelmaa. Lopputuloksena syntyy olkiukkoja ja niihin perustuvaa syyttelyä jotka kumpuavat vääristä ennakkoluuloista. Ja kun ennakkoluulot vääristävät kaiken sanotun tulkintaa, niin kaikki mitä tähän sanotaan pahentaa ja syventää näitä ennakkoluuloja. Ollaan helposti kehässä joka jatkuu ad infinitum. Ja niin jos haluaa korostaa yliluonnollisen ajattelun vastapainoksi tieteellisen ajattelun ja kiinnostuksen ohjaamista lapsille, niin olisikin sadunsensuroija.
1: Ajatus on itselleni hyvin kummallinen, sillä olen peräisin taiteilijahenkisestä kulttuuriperheestä jossa minun annettiin tonkia kaiken maailman muurahaispesiä ja mutaojanpohjia. Meillä, etenkin isällämme, ollut selvää että sadut eivät ole totta, ja että skeptisyyttäkin on hyvä harjoittaa. Äiti on sitten korostanut sitä taiteen ja fantasian arvoja, joskin hän ei ole harjoittanut niin tiukkaa distinktiota faktan ja fiktion välillä kuin isämme.

Tämä ongelma on kuitenkin lähtökohta. On kenties rakentavinta hakea siihen ratkaisuja. Tässä kohden haen apuja "mutkimus" -blogista jota pitää kristillistä lähetystyötä tehnyt henkilö. Hän on käsitellyt tarinankerrontaa, ennakkoluuloja ja siihen liittyvien väärinkäsitysten purkamista. "Siitä ennakkoluuloisuudesta. Näinäkin päivinä koen, että liian moni edelleen lukee tiettyjä kirjoituksia omien ennakko-oletustensa kautta. Väitetään, että tiedetään, mitä toinen on tarkoittanut. Se lipsahtaa meiltä kaikilta ehkä huomaamattakin. Joskus voisi olla syytä muistaa sanoa, että olettaa ymmärtävänsä, mitä toinen on tarkoittanut, kuin sanoa, että ymmärtää, mitä toinen on itse asiassa halunnut sanoa." Hän pitää hyvänä asiana ongelman purkamista ja ottaa tässä Esra Elovainion näytteenä jossa asiassa on onnistuttu vähintään kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi lähetystyön ongelmana on helposti kolonialismi ja rasismi, ja Elovainio purkaa tätä eroa. "naiivi ja rodullisille eroille värisokea Esra on mitä edistyksellisin agentti sitä vallitsevaa representaatiojärjestelmää vastaan, jossa etnisiä eroja koskevat merkitykset redusoituvat stereotypioiksi"

Nähdäkseni tässä kohden on oleellista huomata että ateistien puolella tämänlaista sillanrakennusta harjoittaa esimerkiksi "Fingerporia" piirtävä Pertti Jarla. Hän on tuoreesti piirtänyt Nokian seurakunnalle. (Ja sivuhuomautuksena voin sanoa että vaikka tämä voidaan nähdä kirkon mainostamisena, niin se ei haittaa häntä.) Jarlahan on vaikuttaja sekä skepsiksessä että vapaa-ajattelijoissa. Itse asiassa Nokian seurakunnan työstä on syntynyt kotimaan puolelle kommentteja.
1: Ensimmäinen kommentoija selittää että "Tässäpä aika erikoinen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden hallituksen jäsen ja uskonnottomuusaktiivi." ... "No, oma kokemukseni heikäläisistä vain on, sanoisinko vaikka aggressiivisempi kaikkea kirkollista elämää kohtaan."
2: Toisaalla korostetaan että "Tapasin Pertti Jarlan keikallani Kallio kukkii -festivaalin yhteydessä ravintola Milenkassa. Hän halusi, että piirrän hänelle pahviseen lasinaluseen jotakin muistoksi. Piirsin kuvan ristiinnaulitusta Kristuksesta ja tekstin: Jeesus rakastaa sinua. Hän otti sen ilahtuneena vastaan."
3: Lisäksi korostetaan mielikuvia seuraavalla tavalla "Tavoitteenaan tuntuu olevan, ei suinkaan ajattelun vapaus, niin kuin yhdistyksen nimi mielestäni harhaanjohtavasti tuntuisi väittävän, vaan päinvastoin kaikenlaisten (kristin)uskon ilmenemismuotojen vastustaminen (vrt. suvivirsi-keskustelu), toisin sanoen juurikin heidän itsensä yksipuolisesti “vääräksi” määrittelemän ajattelun ja toiminnan tukahduttaminen. Mutta ehkä olen saanut kaikista Raamatun vaihto pornolehtiin -tempauksista ynnä muista toimintamuodoista vain väärän käsityksen, ja Jarla ei olekaan ainokainen piristävä poikkeus joukosta."

Tämä toki korostaa että ateismin sisältö on hyvin vierasta ja hyvin pinnalliset stereotypiat syntyvät varsin pienellä data-aineistolla. Mielikuvissa yhden kerran tehty pornonvaihto on saavuttanut koko liikettä kuvaavan leiman. Samoin suvivirsikeskustelun yksityiskohdat unohtuvat ja muuta vastaavaa. Mutta toisaalta tässä korostuu sekin miten näitä stereotypioita ei kannata purkaa millään filosofis-analyyttisellä esilletuomisella, kun yhden sarjakuvastripin vaikutus on kovempi. (Se kenties ei mene yli hilseen ; Jos satusensuuri syntyy yhtä helposti kuin Dawkinsin kohdalla, ei liene tarpeetonta sanoa miten matalalla tasolla argumentaation olisi mentävä jotta se käsitettäisiin, saati hyväksyttäisiin.)

Toki tässä on myös omituisella tavalla vastustavaa kulmaa. Esimerkiksi Jarlan maailmankuvaa esitetään seuraavanlaiseksi, ihan vakavalla naamalla. (Kommentoija on muuten sama joka toisaalla kertoi antaneensa sen Jeesuspiirroksen. Näin kristitty vastaa hyvyyteen hyvyydellä. Tai siis.) "Fingerpori-huumori kumpuaa 2000-luvun relativistis-skeptisestä postmodernista maailmankuvasta. Mikään ei ole totta, ja samalla kaikki on totta. Jo Jeesuksen aikaan tämä dilemma tunnettiin. Ja Raamatusta löytyy siihen myös ratkaisu ja vastaus. Siksi se sarjakuvapiirtäjiäkin jatkuvasti inspiroi."
1: Relativistis-skeptinen maailmankuva ei onnistu modernin ajan skeptismin käsitteissä. Taustalla lieneekin konservatiivien tapa niputtaa kaikki viholliset jonkinlaiseen "vihervasemmistolaiseen lokeroon". Relativismi ja "skepsismi" ovat toisilleen myrkkyä ja tämä eroavaisuus on yksi tärkeimmistä syistä joiden vuoksi uusateismi pitää erottaa "vanhasta ateismista"... Peruskäsitteissä kompurointi demonstroi kognitiivisesta vammaisuudesta joka todennäköisesti kumpuaa asennevammoista ja ennakkoluuloista. Mitä ateistien "käännytyslaputtajilta" voi luonnollisesti odottaakin.
2: Kuvattu malli sopisikin sofismiin, jossa asiakas oli oikeassa ja jossa käytetään presuppositionistista logiikkaa, maailmankuva määrää tosiasiat ja muu sovitetaan siihen. Klassinen skeptismi toki oli sitä että kaikki tieto hylättiin, mutta Jarla skepsis ry -mallisena skeptikkona vaatii pikemminkin sitä että asia on epäilyttävä kunnes se todistetaan tieteellä. (Moderniin teologiaan, etenkin sofistikoituneeseen teologiaan, sofismivertaus on sen sijaan jopa kiusallisen hyvä.)
3: Lausunnossa sivistyssanoja yritetään käyttää kuin aseita. Mutta tosiasiassa pelkkä sivistyssanojen heittely ei muuta asioita tosiksi huomioiksi. Ja vielä pahempaa ; Vaikka huomio olisi tosikin, se olisi itsessään deskriptiivinen. Tuomittavuus syntyy vasta viholliskuvan kautta. Ja tässä kommentissa tämän vastustamis-väheksynnän sävy on vahvasti läsnä, joten nämä ilmitulevat tarpeettoman vahvasti. Miksi tuolla asenteella liikenteessä olevan kanssa pitäisi keskustella? Ainiin, siksi että jos kristitty aloittaa keskustelun vittuilulla ja siihen reagoi ärtyneisyydellä on uskontosensuristi joka yliarvostaa negatiivista uskonnonvapautta ja toimii siksi YK;n ihmisoikeusjulistusta vastaan. Mikä on tulkintamallina täsmälleen samaa virheilyä mistä Dawkinsin satukommenttikohukin syntyi.
4: Jarlan huumori syntyykin pääasiassa siitä että ihmisillä on jonkinlainen todellisuudentaju, ja jos relativistinen maailma pitäisi paikkaansa, se toimisi tietyillä tavoilla. Näin esimerkiksi jokainen Jarlan homeopatiakriittinen teksti toimii. Kuvataan miten maailma näyttäisi jos homeopatian periaatteet olisivat tosia. Ja kun ihminen tietää että maailma ei toimi näin, ei vaikka maailmankuva määräisi, niin tilanne on tietysti absurdi. Ja näin sarjakuvat "myötäävät asiaa sen seurauksiin asti" ja rakentavat tätä kautta "kriittisyyttä sitä vastaan". Tämänlainen ironia taas on äärimmäisen eksistentiaalista, sellaista jonka puolustamisessa esimerkiksi kristitty Kierkegaard -ekspertti Torsti Lehtinen on tullut tunnetuksi. Se ei selvästi ole sitä mitä sen sanotaan olevan.

Mutta tästä huolimatta olen jokseenkin kannustunut. Kun lähtökohta on mitä on, en vaadi kauhalla ; Sanotaan näin, että kristityistä saamieni omakohtaisen pitkäaikaisen kokemuksen synnyttämän induktion antamissa nollaodotuksissa voi ilahtua vain positiivisesti.

Pieni ajatus ; Tähtien sodan katsomista

"Star Wars" -elokuva alkaa alukkeella "A long time ago in a galaxy far, far away...." Aloitus sitoo sen hyvin tyypilliseen sadun kontekstiin. Saduissa korostetaan usein eksoottisuutta ja kaukaisuutta, ja menneisyyttä. Kuitenkin "Star Wars" on myös tieteisfantasia. Ja tieteisfantasiat liitetään usein tulevaisuuteen.

Ratkaisu on kuitenkin järkevä, jos ajatellaan immersion tehostamista. Ja tässä auttaa ripaus tieteellistä ajattelua.

Jos mietimme tulevaisuuteen sijoittuvia sarjoja, kuten "Star Trek: the Next generationia", ensimmäiseksi häiritsevin asia on se että sarjoissa on "outoja anakronismeja" ; Eli Star Trekissä on asioita jotka ovat järkeviä jossain toisessa ajassa, mutta eivät sen ajan kontekstissa. Sarja on sen verran vanha, että esimerkiksi olemme ihmiskuntana jo ratkoneet matemaattisia ongelmia joita sarjassa viitataan ratkeamattomina mysteereinä. Toki jälkeemme tulevat tietävät että nämä on ratkaistu. Toisiksi häiritsevin asia on kuitenkin se, miten ylipäätään voimme tietää mitään tulevaisuudesta. Selvästi näemme Kapteeni Picardin, mutta miten? Tämä on kysymys joka on nykytieteelle haaste ja vaatii syvällistä aikamatkustuksen miettimistä.

"Star Wars" ei sen sijaan ole yhtä suurissa ongelmissa. Sillä se mitä me tähtitaivaalla näemme on eräänlainen aikakone. Aikakone menneisyyteen. Sillä me emme näe asioita. Me näemme kappaleesta irtautuneita fotoneita. Ja valolla on nopeus. Lähin galaksimme, Andromedan galaksi on 2,5 miljoonan valovuoden päässä meistä. (Tai oikeastaan sen keskusta, se on hirvittävän suuri kiekko ja sen joka kohta ei ole täsmälleen yhtä kaukana maasta, päinvastoin. Sen koko on 165 000–200 000 valovuotta. Mutta en viilaa tässä pilkkua koska perusidean selittäminen on tärkeämpää.) Tämä tarkoittaa sitä, että sieltä lähteneet fotonit ovat maan päällä 2,5 miljoonan vuoden päästä. Ja näin ollen näemme mitä andromedan galaksissa tapahtui 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Sama koskee luonnollisesti fotoneja jotka ovat lähteneet tähdistä, kuin fotoneita jotka ovat lähteneet ewokeista.

Monet muut galaksit ovat tietysti vielä kauempana, joten niiden tapahtumat ovat vielä kauempana menneisyydessä. Niin kauan kuin "long time a go" on vuosina täsmälleen yhtä kaukana kuin "far, far away" on valovuosissa meistä, voimme teoriassa nähdä ewokit. Emme tietysti omin silminemme. Sillä tässä kohden vastaan tulee teknologiset vaikeudet.
* Valon aallonpituus muuttuu etäisyyden kautta. ; Yleensä kaukana olevat galaksit punasiirtyvät, mutta andromedan galaksi on poikkeus. Se on vielä sen verran lähellä että universumin laajentuminen ei iske. Se sinisiirtyy. Joten se törmää linnunrataan kaukaisessa tulevaisuudessa. (Valon muuntaminen vaatii siksi tiedon missä "Star Wars" tapahtuu.)
2: Peilien koot kasvavat aivan älyttömästi kun katsotaan pieniä kohteita kaukana. Ja tämän vuoksi tarvittavan teleskoopin koko olisi todennäköisesti sellainen että sitä alettaisiin käsittelemään omana astronomisena yksikkönä jonka paino vaikuttaisi planeettojen ratoihin. Sen koko olisi väistämättä paljon suurempi kuin aurinkokuntamme koko. Kuolemantähden näkeminen vaatisi meiltä siis vielä kovempaa teknologiaa kuin kuolemantähti.

Mutta nämä ovat "teknisiä esteitä" joiden kiertäminen on lähinnä "käytännössä aivan täysin mahdotonta, ei ollenkaan uskottavaa koskaan tapahtuvaksi" -henkistä saivartelua. Mutta ei konseptina täysin mahdotonta, siis sellaista joka vaatisi luonnonlakien rikkomista ja yliluonnollisia ihmeitä. Tätä on mielestäni hupaisaa ajatella. Että scifi on vain scifin päässä. Että jos on valmis ajattelemaan suuria ja kuvittelemaan tieteisfantasioita, niin asiat voisivat ihan oikeasti jotenkin tapahtua ja ne voisi aivan omin silmin nähdä.

Tähän ei sadut pysty!