Olemmeko möllejä ilman sadunkertojia?

Lehdistö tiesi kertoa siitä miten moni pappi kokee miten heidän työnsä menettää merkitystään. "Moni 2010-luvun ihminen ei koe Raamatun oppeja omakseen. "Se, mihin ihmiset oikeasti uskovat ja se, mitä kirkko opettaa, alkavat mennä koko ajan kauemmaksi toisistaan. Tällä menolla olemme kohta pelkästään sadunkertojia", Naukkarinen sanoo." Huoli on nähdäkseni ns. "söpöä". On miellyttävää että ihmiset tiedostavat. On toki jännittävää miten aina vallinnut tosiasia nähdään uhkana joka jotenkin uhkaa. Ja tekee tämän futuurissa, toki lähitulevaisuudessa mutta tulevaisuudessa yhtä kaikki.

Mutta asiassa on vakavampikin puoli. "Yhdistyneet uskontokriitikot" -ryhmään ilmestyi nimittäin mies, joka loi ketjun jonka sitten myöhemmin poisti. Aiheeseen liittyi kiinnostavia kulmia. Hän korosti että olisi tärkeää tutustua uskontohistoriaan. Hän piti tätä hyvin keskeisenä. Ilman historian tuntemusta olisi vain "möllien yhteiskunta". Minulle syntyi hyvin tiivis vaikutelma siitä että ihmisellä oli jonkinlaista intoa oikeuttaa uskonnollinen julistustoiminta ja Raamatun historiallisuuden puolustaminen. Sellainen jota on helppoa pitää uskonnollisena mutta vaikeasti kriittisenä. Hän poistui paikalta viitaten että hän oli luullut että uskontokriitikko haluaisi ymmärtää kritiikkinsä kohteen, mutta että moni tosiasiassa vain vihaa "Raamattua".

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että jos kansa maallistuu, he etääntyvät perinteisestä uskonnollisesta kulttuurista. Voidaan kysyä missä määrin tässä uudessa ympäristössä on relevanttia tutustua uskontoon. Taustat ja historia ovat usein identiteetin rakennusaineita. Ja siksi saduilla voisi olla merkitystä siinä mielessä että tietää mistä on tultu.

Mutta Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on pitkällä strategiallaan niin sitoutunut taistelemaan sitä näkemystä vastaan että se olisi valtionkirkko, ja se on korostanut kansankirkkoluonnetta jossa ihmisellä on oma kiinnostus. Sama asenne on heijastunut myös kouluopetukseen. Käytäntö on toki sen suuntainen että "väkisin vanhempien uskoon", mutta sitä on myyty vahvasti "oppilaan oman uskonnon" kautta. Mielen muuttaminen näissä olisi kova PR -isku. Kirkko eikä koulutuksen ihmiset eivät oikein voi tehdä isoja muutoksia tähän liittyen. Joten sitä täytyisi olla jonkinlaisia argumentteja sille miksi uskonnolla on merkitystä senkin jälkeen kun monelle ne ovat tiivistyneet jonkinlaisiksi saduiksi.

Itse nostin tässä esiin muutamia asioita.

Sen, että tosiasiassa uskonnolla ja uskontohistorialla on tuskin mitään universaalia merkitystä. Olen itse asiassa aikaisemminkin kirjoittanut siitä miten suuri osa yleissivistykseksi määritellystä on erikoista. Yleissivistyksessä on usein jopa muodikasta olla osaamatta logiikkaa (se on kovaa ja kylmää). Tietotekniikkakin on usein hieman halveksittavaa, mekaanista ja kovaa ja siksi ei kovin tärkeää. Luonnontieteitä ei pidetä kovin relevantteina. Äidinkielenopettajat sen sijaan antavat pääsyn kieleen ja mieleen. Uskonto omistaa ihmisen syvällisyyden ja historia taas omii ihmisen kulttuuri-identiteetin.

Olen ollut aina tätä vastaan. Kirjoittaja korosti että minun täytyisi olla varovainen sanomisissani. Koska kaikki mitä kirjoitan olisi ikuisesti näkyvissä. Kysyin että oliko tämä "Trick or threat", koska tämä muita ihmisiä mielellään ja mölleiksi ihmisiä kutsuva tietenkin esitti asian kovin suurena. Itseäni huvittaakin ajatus siitä että nykykulttuurissa uskonnon erityislaatuisuus on jollekulle niin itsestäänselvä hegemoninen diskurssi että sen kanssa erimielisyys voidaan nähdä vain epä-älyllisyytenä.

Huvittavaa olikin miten hänestä oli ikävää että minunlaiseni mölli haaskaa aikaansa uskontokriittisessä ryhmässä eikä osaa ja tunne "Raamattua". (linkkaaminen blogiini saattoi aikaansaada noloutta.)
1: Hän sekoitti minut yksilönä, kiinnostukseni ja universaalin oikeutuksen jollekin aiheelle. Minusta on aivan eri asia tuntea kuin pitää tärkeänä. Esimerkiksi itse olen huomannut että olen käsitellyt uskontoa jopa tarpeettoman helläkätisesti. Olen esimerkiksi lukenut tarjottuja kirjoja. Jälkikäteen katsoen asia on ollut pääsääntöisesti ajan haaskaamista. (Tämä olisi ongelma jos en olisi muutenkin aikaa haaskaavaa ihmistyyppiä.) Itse asiassa kenties käsitys aiheen yleisestä irrelevanttiudesta tai universaalin relevanttiuden puutteesta onkin jopa jotain joka on kasvanut nimenomaan aiheeseen tutustumisen kautta.
2: Laajemmassa mielessä vaikkapa uusateistien teemoista esille voikin nostaa uskonnollistamisen käsitteen. Tässä on kysymys siitä että uskontoa nimenomaan tungetaan kaikkialle, halusi tai ei. Ja hyvin usein ateisti joutuukin olemaan alisteisessa suhteessa uskontoon. Ateisti ei ikään kuin voi olla ateisti ennen kuin osaa "Raamattua". Ajatus on tietenkin täysin käsittämätön heti jos sitä ajattelee vähänkin tarkemmin. Mutta uskonnon hallinta ihmiseen ja syvällisyyteen on sen verran vahva hegemoninen diskurssi että se näyttää kantavan jopa sellaisena läpimaallistuneena aikana jolloin uskonto koostuu lähinnä sadunkerronnasta. Tämä turhauma on kiinnostava. Sillä sitä lähestytään toistuvasti sitä kautta että ateistit eivät osaa. Kiinnostuksen puute nähdään ignoranssin ja osaamattomuuden kautta. Mutta tosiasiassa kiinnostuksen puute voi johtua siitä että sitä on ensin pakkolaulatettu "Suvivirttä" ja istutettu kirkoissa. Ja aiheeseen liitetyt mutinat on nähty vain pikkumaisuutena joka pitää tallata ei-arvostettavien lauselmien joukkoon. Ja muutenkin on jouduttu aina ikään kuin ottamaan kantaa siihen kirjaan joka ei sitoudu omaan identiteettiin oikein mitenkään.

Oma kantani on likimain se, että omalle identiteetilleni historia ei paina aivan hirveästi. Ja tässä Fiore dei Liberin "Fior di Battaglia" on tärkeämpi teos kuin "Raamattu". Mielestäni toki on niin että jos ihminen ei osaa Fior di Battagliaa, hän on yleissivistymätön moukka. Mutta yleissivistysvaatimus on itse asiassa niin laaja että vain hyvin harva kykenee olemaan kaikilla elämän osa-alueilla oikein edes mitenkään yleissivistynyt. Täsmälleen sama koskee aatehistoriaa.
1: Tosin en malta olla huomauttamatta että uskontohistoria on siitä omituista että sitä käytetään usein puolustamaan uskonnon arvoon liittyvää hegemonista diskurssia. Ateistitkin ovat ikään kuin velkaa kristilliselle perinteelle. Monty Pythonkin on yleisesti ottaen haukuttu. He ovat olleet televisiossa paheksuttavana, koska onhan se loukkaavaa että kristinuskosta sanotaan mitä sanotaan. Kuitenkin toisaalta moni sitten korostaa että heidän teoksiaan ei voi ymmärtää osaamatta kristinuskoa. Itse taas näen että jos instituutio kantaa läpi historian, niin jos joku on jotain velkaa niin kristinusko ihmisille. Olisi kiinnostavaa jos kirkko olisi aidosti eettinen ja puhdistaisi kaikki historialliset taakkansa. Jos jokin alue on väkivallalla valloitettu haltuun, siitä on kaadettu karsikkopuut ja rakennettu tilalle kirkko, pitäisi kirkon palauttaa omistus ja maksaa vuokraa ja vuokravelkaa korkoa korolle koko tältä ajalta. Joka ikiseltä aarilta tämä sama. Mahdollisimman ripeästi. Ihan sen takia että historia jossain määrin todella paljastaa sen kuka on kenellekin velkaa. Mutta tätä ei saa tehdä. Jostain syystä vain se mikä tekee kansalaisista uskonnolle alisteisia on arvokasta ja kaunista viestintää.

Kuitenkin erityisin huomio on kenties siinä että uskontokritiikki voidaan nähdä jonain jonka on itse asiassa pakko ponnistaa arkeologian, historian ja filosofisten perinteiden kanssa saivartelun ulkopuolelle. Kun uskontoa katsotaan instituutiona ei tarvitse tietää ainuttakaan kirkon dogmaa. Riittää että tietää mitä he tekevät. Tämä on jossain määrin kiinnostavaa koska olen itse asiassa itse lipunut vuosien varrella erikoisiin suuntiin. Siinä missä 2004 Intelligent Designaiheessa kiinnostavaa oli se, miksi Behen teoria bakteerimoottorin mahdottomuudesta (tai oikeastaan epätodennäköisyydelle jota käytettiin de facto mahdottomuuden synonyyminä) evoluutiolle oli väärä. 2014 kiinnostavaa on enää se, miten ID -piirit loivat ja lietsoivat kampanjoita joissa karuutta ja tappouhkauksia ei säästelty. Kun katsoo tekoja, dogmatiikka ja aateihistoria tarjoavat korkeintaan "sen pahempi heille" -selityksiä. Sillä jos teologia selittää nämä teot, se on osoitus siitä että nämä rikkeet ovat niihin syväommeltuja. Mielestäni on jopa rakentavampaa keskittyä vain tekoihin ja siihen miten ne saadaan loppumaan ikuisiksi ajoiksi.

Voidaankin jopa sanoa että uskontokritiikki onnistuu jos vain tunnistaa ideologisia instituutioita. Näin ollen aatehistoria ja Jeesuksen historiallisuus voivat olla epäkiinnostavia, jotain jonka uskontokriitikko voi jättää teologeille. On silti ikävää jos joku tulee määrittelemään kenen mölliys on sen sorttista että ei saa eikä voi olla oikeasti mikään uskontokriittinen. (Joku saattaisi tosin ehkä nähdä ignorantin uskonnonvihaamisen ja siihen liittyvän vihapuheen kriittisyyden kattotermin alle. Joten tässäkään mielessä ehdoton kategorinen "olet väärässä ryhmässä" -naureskelu ei ollut kovin osuvaa.)

Mutta tietenkin, jos keskustelukumppani on sitä sorttia että pahastuu tästä ja lähtee selittämään tämän kaiken kohdalla suoraan vain siitä miten hän on luullut että kritiikki vaatii aiheen ymmärtämistä. Ja joka toivottaa "fuck offia" ja "muualla trollaamista" heti jos aiheen relevanssista ja välttämättömyydestä lähtee keskustelemaan, niin ei tällä kaikella tietenkään ole mitään väliä. Tavoitteena kun on tuskin ollut se "kritiikki" siinä uskontokriittisyydessä.

---

Eniten asiassa huvittaakin se karkea röyhkeys jolla asiaa lähdettiin rakentamaan. Miten möllin pitäisi ensin varoa mitä nettiin laittaa kun kaikki on ikuista. Mutta sitten sitten pian hän itse poistaa koko ketjun, niin omat kommenttinsa kuin niihin reagoinnitkin. Olisi nimittäin ollut hauskaa korostaa sitä miten muutkin osaavat screenshotit. Ilman poistoa pahastunut uskonnon kulttuurisen itseisarvon ystävä olisi tosin saanutkin kohdata nimellä tehdyt screenshotit siinä muodossa kuin sitaattioikeus ne oikeuttaa. Ei muuten, mutta jos lähtee uhkaamaan täytyy ymmärtää että minä olen niitä kivoja tyyppejä jotka käyttävät samoja keinoja. Uhkaus on minulle vain esitys siitä millä keinoilla keskustelua käydään. Vuoroin vieraissa.