Nävellin

Ns. "Fidget spinner" on vuoden 2017 muoti-ilmiö. Sille omistettuja youtubekanavia on valtavasti. Niitä kielletään kouluissa - joka liittyy jokaiseen muistamaani muotileluilmiöön. Se ikään kuin täytyy omistaa.

Se on muotilelu joka vertautuu 1950 -luvun hulahularenkaisiin ja 1990 -luvun tamagotcheihin. Niitä on myyty älyttömästi. Se on yksinkertainen lelu, periaatteessa kuulalaakerilla sormen varaan tuettu gyroskooppi jossa on pieniä ulokkeita joiden avulla sen voi pyöräyttää pyörimään. Tuote on mekaanisesti yksinkertainen ja muotileluksi melko edullinen. Tässä mielessä se eroaa esimerkiksi tamagotcheista jotka olivat sen verran hinnakkaita että muoti-ilmiöön saatiin mukaan ripaus vanhaa kunnon luokkajakohenkeä.

Tässä kohden on aika erikoista että lelun suosiota tahdotaan perustella psykologialla. Esimerkiksi PBS Idea Channel kuvastaa tätä asennetta. Siellä ehdotetaan, että kenties suosion takana on se, että nykyään on paljon sileitä pintoja ja että haluamme siksi fyysistä stimulaatiota. Yleensä ottaen tämänlaisissa muotileluissa on tavattu tarkastella asiaa tehokkaiden markkinointikampanjoiden kautta.
1: Video keskustelee myös siitä miten suhtautuminen näveltämiseen on muuttunut. Tämä onkin siitä kiinnostavaa, että itse olin lapsena kova näveltäjä. Tätä pidettiin ongelmakäyttäytymisenä josta minun piti luopua. Se ei ollut kovin onnistunutta. Koska jouduin keskittymään siihen että en nävellä sen sijaan että olisin keskittynyt niihin asioihin joihin piti keskittyä. Nävellys nähtiin mielenvian näkyvänä oireena ja terveys oli sitä että nämä piirteet piilotettiin. Toisaalta näveltäminen koettiin häiritsevänä, epänormaalina (siihen monokulttuuriaikaan suunnilleen häiritsevän synonyymi) ja epäkohteliasta käyttäytymistä joka vihjaa että asia ei kiinnosta. Tosin minä tarvitsin näveltämiseen vain sormeni. Olen aikuisena saanut asian kuriin käyttämällä sormuksia. Nyt tästä näveltämisestä on sitten yht'äkkiä tullut oppimistehostamista ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Näveltäminen on siitä kiinnostava että minulle on epäilty autismin kirjoon kuulumista, diagnoosia minulla ei ole. Ja nykyään tähän tuntuu liittyvän jotain muodikkuutta ja autismin kirjoon kuuluminen on monille hieno tekosyy ja oikeutus kokea itsensä erinomaiseksi savannineroksi ja toisinajattelijaksi joka on niin uniikki lumihiutale. Ja että kirjoon itsensä ilman diagnoosia liittäminen oikeuttaa paskiaismaisen käytöksen netissä ja tästä huomauttava on vain tylsimysmäinen neurotyypillinen tyyppi joka syrjii mieleltään poikkeuksellisia erikoisihmisiä ja muita superneroja joita ties ketkäkin kokevat olevansa. Vaikka eivät osaa edes loogista totuustaulua täyttää...

Myös tuotteet itse markkinoivat itseään harvinaisen psykologisesti. Tuotetta myydään nimenomaan tarkkaavuus edellä. Että tarvitset keskittymistä, tämä lelu saattaa auttaa. Monet lelut markkinoivat sitä näihin liittyvin lupauksin. Mielenkiintoista on se, että tuotteen terveyslupaukset ovat keskittyneet erityisesti ADHD ja autismin kirjon huomioon samalla kun lelu on nimenomaan massailmiö jossa suurin osa ihmisistä ei ole ADHD:isia tai autisteja.

Tässä syynä on se, että tosiasiassa näille leluille ei ole tehty vielä tutkimusta. Tutkimus kun vie aikaa ja rahaa. Ilmiö on noussut niin nopeasti ja aika tyhjästä, että tutkimus ei ole vielä ehtinyt tarkastelemaan koko asiaa. Tätä kautta myyntilupaukset perustuvat enemmänkin siihen yhdistelmään, että (1) tuote itsessään on melko ilmiselvästi melko vaaraton - paitsi jos sitä laitetaan niihin paineilmapuhaltimiin ja muuta vastaavaa (2) on olemassa voi-olla perusteluja jotka koskevat autistejen ja ADHD:isten taipumukseen näveltää.

Tieteessä yksi tutkimus painaa kuitenkin enemmän kuin tuhat viitteellistä voi olla -sovellusta. Siksi fidget spinnereidenkin kohdalla on oikeasti oleellisia asioita jotka tarjoavat toiseen suuntaan esittävät perusteet ; Ensimmäinen kysymys onkin siinä että voidaanko "ei-neurotypaalisten" oireilla todella perustella "neurotypaalisten" muotilelua. Toinen kysymys on se, että pyörimiset ovat itse asiassa visuaalisia ja tätä kautta ne kohdistavat keskittymistä toisaalle joka on tarkkaavuuden häiritsemistä ja heikentämistä. Kolmas on se, että fidget spinnereissä on minun lapsuuteni jojoihin liittyvä ilmiö; Niissä tärkeää on tehdä temppuja ja näyttää tätä kautta taitavuutta. Taidot ovat tietenkin hieno asia. mutta se vihjaa siihen että kyseessä ei ole mikään passiivinen nävellin vaan jokin johon huomiota kiinnitetään. Se, että laite "toimisi oikein käytettynä" ei paina jos suurin osa käyttää laitetta nimenomaan "väärin". (Tosiasiassa leikkiminen ja temppuilu voivat olla laitteen "oikea käyttötapa" mutta tällöin medikalisoitu näkökulma on ikään kuin pakko hylätä.)

Voidaankin sanoa että tuotteeseen liittyy leikkimiselementin lisäksi psykologisilla termeillä ja ajatuksilla täydennettyä puhetta. Ja tässä kohden tuote joko toimii tai ei toimi. Selvästi asiaa ei ole tehty tutkimus ja tieto edellä. Viitteenomaisuus tehokkuuden kohdalla ei ole skeptikkoa miellyttävä asia. Erikoista on sekin että tuotteen psykologisuus näyttää johtavan siihen että tuotteen ilmestymistä halutaan perustella  PBS -kanavan tapaan siten että keskitytään siihen että tuote tyydyttäisi jonkin ympäristömme juuri aiheuttaneen aktuaalisen tarpeen. ; Tamagotchien kohdalla samanlaista selitystä ei nähty rationaaliseksi - ei ajateltu että olisi tarpeen selittää urbaanin elämän eläimistä etääntymisestä ja tähän liittyvästä psykologisesta tarpeesta. Sen sijaan nähtiin että markkinointi ja muoti ovat tarpeen luontia itsessään. Toisin sanoen tarve oli sosiaalinen eikä ympäristöllinen. (Fidget spinnerkin poistunee muodista. Jos se olisi ympäristöstä johtuvaa, tarve ei katoaisi mihinkään.)

Fidget spinner onkin tavallaan samallainen ilmiö kuin takavuosien aikuisten muoti-ilmiö, tasapainoranneke. Tasapainorannekkeiden markkinointi perustui tuotteen ilmiselvän vaarattomuuden, placeboilmiön ja markkinoinnin ympärille. Erityisesti urheilijat saatiin mukaan mainostamaan tuotetta. Tuote ei tietenkään selvinnyt tutkimuksista. Mutta siinä vaiheessa muoti-ilmiö oli joka tapauksessa tullut tiensä päähän. Tässä mielessä onkin selvää että ihmiset eivät yleisesti ottaen ole tutustuneet psykologiatieteeseen ja perehtyneet tehoihin ja vaikutuksiin. Sen sijaan he näkevät että monilla ihmisillä on sitä ja sen kerrotaan vaikuttavan ja se saattaa vaikuttaa. Koska tuote on harmiton ja tavallaan kiva - tosin jopa minun sukupolvelle hyrrät olivat lameja leluja - ja hinnaltaan halpa, on mukaan tuleva riski pieni ja joka tapauksessa tärkein tuotteesta tuleva etu on sosiaalinen ; Näytät kuuluvasi porukkaan.

Fidget spinner on siitä kiinnostava että lapset näyttävät käyttävän tätä perusteena mutta aikuiset eivät oikein vakuutu. Kun samaa asennetta saataisiin aikusitenkin pseudotieteellisesti perusteltuihin laitteisiin, olisi maailma huomattavasti hienompi paikka.

Tom of Finlandin suosion syitä

Tom of Finland on todella suosittu. Hänestä on tullut jonkinlainen symboli. Hänestä tehdään elokuvaa. Hänen piirroksensa kelpaavat kahvipaketteihin, postimerkkeihin ja lakanoihin. Häneen liittyviä mainoksia on valtavan kokoisina Helsingin metroasemalla. Samoin Turussa kävin taidenäyttelyssä jossa oli esillä Tom of Finlandin piirroksia, kirjeitä ja muuta materiaalia. (Tom of Finlandin musiikkipuolikin on kiinnostavaa. Jos ei muuten niin on hauskaa että hän on ollut musiikkiyhtye "Kulkusissa". Olen niitä ihmisiä jotka nauttivat tämänlaisista "yhteensattumista ja sanaleikeistä".)

Tom of Finlandia on niin kaikkialla, että tekisi mieli jopa tarjota joitain vastakuvaa sille kuvalle mitä siitä nyt tarjoillaan aluiisti iloisena ja kivana "suomalaisena menestystarinana". Jo ihan sen vuoksi että hän näyttää saavan ällistyttävän paljon tilaa mediassa ja tuotemyynnissä. (Yleensä kun symboli on markkinavoimallinen muoti-ilmiö on siinä takana jotain jota kannattaa kyseenalaistaa. En sano tätä siksi että vihaisin markkinavoimia. Itse asiassa tällä hetkellä olen määräaikaisessa työsuhteessa ja työnkuvani on sen tyylinen että olen tavallaan "pieni Donald Draper"..)

Tässä mielessä kannattaa vähintään vilkaista Hankamäen tuoretta kirjoitusta jossa hän puhuu "uusrenessanssista". ) Hän viittaa tässä mm. siihen että jopa perussuomalaiset ovat ehdottaneet Tom of Finland -patsasta. Hänellä on mielestäni hyvä teoria Tom of Finlandin homoikonisuuden syistä. "Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”." Mutta hän valitettavasti laajentaa tästä liian pitkälle. Toisin sanoen hänellä rakentuu mielestäni oleellisen väärä kuva nykyajan suosioiden syistä. "Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden." ... "Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen – eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla. Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto."

Oma näkemykseni on oleellisesti erilainen.

Hankamäen oma homoseksuaalisuus on kenties saattanut hänet tilaan jossa kaikki tulkitaan vain tästä viitekehyksestä. Teoria laajentuu mielestäni ylipitkälle. Itse näen että Tom of Finlandin suosion takana on oleellisesti nimenomaan se että "olemme hyvin juurettomia". On siis turhaa vetää aatehistoriallista yhteyttä Tom of Finlandin kuvaston alkuperäisen sanoman ja nykyisen suosion välillä.

Mielestäni tämä näkyy hyvin vahvasti siinä (1) minkälaiset ihmiset hyvin usein saavat mediatilaa Tom of FInlandin kannattamisesta ja (2) minkälaiset ihmiset vastustavat tätä. Tässä eteen tulevat jotkut Vesa Linja-ahon tyyliset feministimiehet ja sellaiset hahmot kuin Helsingin mainoskampanjassakin näkyvä Maria Veitola. Minutkin Touko Laaksosnäyttelyyn kutsui nainen joka on aika vahvasti feministi-identiteetillä liikkeellä.

Hankamäki puhuu siitä että Tom of Finland on poliittisesti korrektia kuvastoa. Ja hän viittaa että tästä on hyötyjä joita voidaan sitten soveltaa hänen kuvaamillaan tavoilla homoseksuaalisti tai "maskuliinis-heterollisesti". Mutta nämä ovat seuraus Tom of Finlandin poliittisesta korrektiudesta nykyaikana. Eivät sen syy. Ja nähdäkseni tämä tekee siitä aika huonon selityksen. Tom of FInlandin suosiosta on kasvanut kenties asioita jotka ovat juuri kuten Hankamäki kuvaa. Mutta tosiasiassa Tom of Finlandin suosion takana on enemmänkin se, että mm. feministit ovat hyväksyneet sen aika vahvasti. ; Tom of FInland ei ole noussut valtavirraksi Hankamäen mainitsemista syistä. Itse asiassa suosion takana olevat voimat ovat niitä joita Hankamäki näkee Tom of Finlandin kritiikin kohteiksi.

Tom of Finland on symboli.

Itse näen että on tarpeen irtautua aika monista perinteistä asian parissa. Tom of Finland on tässä mielessä hieman kuin Che Guevara. Häntä painetaan monenlaisiin tuotteisiin, kuten T-paitoihin. Ja näitä kuvia kannetaan vapauden ja kapinallisuuden ja vastaavien symboleina. Ja tässä mielessä kantajat eivät ole liitoksissa esimerkiksi siihen kaikkeen tappamistyöhön jota hän eläessään teki. Ne eivät ikään kuin kuulu kokonaisuuteen. Symboli ei enää ole liitoksissa ns. klassisiin normaaleihin tosiasioihin. Ja nähdäkseni täsmälleen sama on Tom of Finlandissa. Hänen teoksensa saavat suosiota koska ihmisillä on kanta homoseksuaalisuuteen ja hän oli homoseksuaali.

Vastustuspuolella on sama. Tässä mielessä kun joku kristillis-homokriittinen vastustaa vaikka Tom of Finland  -kahvipaketteja, paheksunnassa on kysymys suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen eikä siitä onko teos todella "pornografinen". (Hankamäki näpsäyttikin asiasta melko hienosti "Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta on tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan tehneet.") Näin ollen Tom of Finlandin kohdalla homoidentiteetti on tärkeämpi kuin se minkälaista homokuvaa hänen teoksensa kysenalaisti tai kyseenalaistaa. ; Jopa se perussuomalaisten Tom of Finland -patsasehdotus oli nivottu verbaalisesti siihen yhteyteen miten se ärsyttäisi islaminuskoisia. Ja se ärsyttäisi islaminuskoisia koska tässä uskonnossa on tietty suhde homoseksuaalisuuteen. ; Tom of Finland -tuotteita on vastustettu tyypillisesti nimenomaan siitä näkökulmasta että ne ovat "etiikan vastaisia". (Joka sanoo että kritiikin mukaan taide esittää väärää mielipidettä väärässä kontekstissa mutta ei halua sanoa tätä ääneen koska haluaa muualla leikkiä sananvapauden sankaria joka sietää ja tukee ja kannattaa poliittista epäkorrektiutta...) Tom of Finlandin tukeminen ei ole hänen teoksiensa pitämistä kuin sekundaarisesti. Ideologiset syyt pikemminkin heijastavat sitä miten hänen kuvansa tulisi kokea. Ja pitäminen tai dissaaminen ovat enemmänkin ideologinen kannanotto kuin jokin joka liityy hänen teoksiensa taiteellisiin ansioihin tai epäansioihin.

Toisin sanoen teoksen tukeminen ja vastustaminen ei ole filosofista vaan sidottu tekijän identiteettiin. Niillä otetaan symbolisesti kantaa homoseksuaalejen kannattamiseen ja vastustamiseen. Ja tässä on itse asiassa aika vähän tekemistä sen kanssa mitä Tom of Finland teki eläessään tai mitä hän yritti taiteellaan sanoa.

Tom of Finland on tylipuhdasta kitchiä.

Tämä ei tosiasiassa riitä. Nähdäkseni Tom of Finlandin identiteetin ja maailmankuvan lisäksi tarvitaan se, että hänen teoksensa eivät ole tosiasiassa mitenkään kovin haasteellisia. Ne ovat visuaalisesti kitchiä. Ne ovat ihan kivoja ja niissä on iloista asennetta. Mutta lasken ne taiteellisesti samantyyliseen luokkaan kuin Rudolf Koivun joulukortit ; Ne ovat kauniita mutta ne eivät ole minulle tyydyttävää taidetta. ; Tässä nähden Tom of Finlandin taiteessa näkyy toki sellaista kuvastoa jota sellaisenaan mielletään rujoksi. Kuvissa on esimerkiksi paljastettuja pippeleitä, erektioita ja spermaa. Mutta näiden kohdalla on käynyt kuten kitchiytyneelle pääkallokuvastolle. Ne on kuvattu sellaisessa muodossa jossa tämä mielletty rujous piilotetaan ja jätetään käsittelemättä. Näin ne eivät haasta käsitystä näihin liitetyistä rujosta mielikuvista. Näen tämän asioiden lakaisuna maton alle.

Ja tässä ei ole takana ristiriitaa.

Moni voi ajatella että ideologia on sanomaa ja että kitchissä ei ole sanomaa. Tämä on ymmärretty puoliksi. Usein kitchissä on jotain sanomaa. Tämä sanoma vaan on yksinkertaistettu, muutettu onelinermuotoon ja levitetty kyseenalaistamattomina väitelauseina, jotka ovat toteavia eivätkä esilletuotuja premissejä sanan perinteisessä ja täydessä merkityksessä.

Tämä on itse asiassa kenties liitoksissa siihen miksi Tom of Finlandista on tullut suosittu ... sanotaanko ... "tietynlaisessa ideologisessa väännössä". ; Sillä propaganda on yleisesti ottaen kitchiä. Kitch mielletään pinnalliseksi ja tässä mielessä siitä helposti riisutaan sanomallisuus. Mutta tosiasiassa eivät ne useimmat ideologiset sanomatkaan ole kovin paljoa muuta kuin kitchiä.

Ideologia valitsee siihen sopivaa kuvastoa ja lopputulos on jonkinlainen "aforismiteksti-jättiperhoskuva" -kombinaatio. Jopa silloin kun kitchin sisältö on astetta synkempää. ; EIlen Yle Teemalta katsomani taidehistoriaohjelma käsitteli kreikkalaista estetiikkaa. Siinä puhuttiin myös siitä miten Natsisaksassa arvostettiin kreikkalaista klassista muotokieltä hyvinkin runsaasti. Tämä oli mielestäni arvokas muistutus. Sillä moni haluaa aina tuomita natsit aivan jokaisessa attribuutissaan. (Sama on toki siinäkin että jos joku sanoo että Che Guevara oli hyvä johtaja niin tämä tarkoittaisi samaa kuin että kannattaisi kansansurmia. Ikään kuin asiat olisivat joko läpihyviä tai että pahuus jotenkin turmelisi aivan kaiken mitä nämä ihmiset tekvät.) Moni pitää natsiutta jotenkin rumana. Asiaa ei tietysti auta se, että natsit vastustivat ns. rappiotaidetta. On kuitenkin nähtävä, että natsien sensuuri johtui juuri siitä että heillä on vahva esteettinen standardi. Natsit rajoittivat muotoa nimenomaan siksi, koska heillä oli mielikuva siitä miltä piti näyttää. Asia on kuten Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn kirja "Natsimyytti" esittää ; Natsit olivat esteetikkoja par excellence, hyvin vahvasti symbolejen ja koristelujen varaan koko ideologiamyyttiään rakentavia. Natsit päin vastoin loivat patsastelukulttuurin, jossa symbolit, tervehdykset, paraatit ja vastaavat olivat liikkeen olennaisinta ydintä. Siksi Hitler oli epäonnistunut taiteilija. Siksi tarvittiin Hitlerin arkkitehti Speer luomaan natsipaatosta jolla kannateltiin natsieetosta.

Voisin jopa väittää että taiteen ei pitäisi palvella selvää alleviivattua poliittista agendaa tai tukea katsojan arvoja. Koska tämä tekee siitä propagandistista. Sen sijaan taiteen tulisi käsitellä maailman asioita ja saada meidät haastamaan itsemme. Tässä mielessä voisi kenties oikoa Platonin kautta niin, että perustaksi voidaan laittaa totuus, hyvyys ja kauneus. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää.

En toki tässä lähde selittämään PeruSuomalaiseen Mika Niikon ja Teuvo Hakkaraisen malliin että Tom of Finland -kuvissa olisi jotain natsisymboliikkaa. (Hankamäki tuntui jostain syystä unohtaneen tämän episodin. Kenties siksi että se ei oikein tue hänen esittämäänsä teoriaa.) Näen että Tom of Finland on samantyylistä kitchiä joka viehättää itseäni vaikkala "L.A.Noire" -playstationpelissä tai "Mad Men" -televisiosarjassa ; Ne ovat toki paikoin syvällisempiä mutta monin paikoin ne ovat enimmäkseen visuaalisesti "nättiä".

Näenkin että on turhaa etsiä Tom of Finlandin suosiosta sen suurempia taustasyitä. En ole optimistinen siinä mielessä että olettaisin että muoti-ilmiöiden takana olisi aina jotain suurempaa kuluttajien ajatteluprosessia, analyyttisyyttä, harkintaa, reflektiota tai muutakaan ymmärrystä. Asioista tulee symboleita ja sitten ne painetaan T-paitoihin. Ja jos joku viittaa siihen asiasisältöön, niin T-paidan kantaja järkyttyy tai närkästyy koska sanottu ei vastaa sitä miksi hän itse sitä T-paitaansa kantaa.

Hatuttamisesta

Yle Teemalta tuli dokumentti Borsalino -hattutehtaasta. Se oli paikoitellen jopa mainoksenomainen. Mutta siinä oli paljon tietoa hatuista. Erityisesti Borsalinon tärkeimmästä yksittäisestä tuotteesta, fedora -hatusta. (Ohjelmassa fedoraa ja borsalinoa jopa käytettiin keskenään kuin ne olisivat synonyymejä. Mikä on puolitotuus samoin kuin viittaisi siihen että kaikki lännenmiehenhatut olisivat stetsoneita.)

Ohjelmassa puhuttiin paljon siitä miten hatun merkitys on muuttunut. Borsalinon toiminnan alkuvuosina hatut kuvasivat jopa yhteiskunta -asemaa. Oli tärkeää oliko päässä fedora, knalli, lättähattu. Yhdysvaltojen suuren laman aikana köyhät ihailivat fedora -hattua käyttävien gangsterien tyyliä. Hattu kuvasi tätä kautta yhteiskunnallista asemaa että kuvasi kantajansa hyvää makua jopa silloin kun omaisuus oli haettu ei-herrasmiesmäisin keinoin. Film noir -elokuvat jakoivat mielikuvaa jossa kovaksikeitettyjen gangsterien hattu muuttui enemmän henkilökohtaiseksi persoonallisuudenrakentamiseksi. Ja jossain vaiheessa fedora oli lähinnä ikoni jolla sinällään oli viittausta vaikkapa em. gangsterikulttuuriin. (Siitä miten fedora on sittemmin leimaantunut joksikin raivo-ateistien ja sovinistimiesten jutuksi oli jostain ymmärrettävistä syystä jäänyt pois dokumentista.)

Hattujen katoaminen on kiinnostavaa. Dokumentissa esitettiin että haluttiin enemmänkin häivyttää yhteiskuntaluokka. Tai ainakin auto teki sen paremmin. Hatut jäivät muodista, hatuttomuus alkoi symbolisoimaan vapautta. Ja tilalle tuli hiusten pituudella ja muotoilulla viestintä. (Kampaukset ja hatut ovatkin jossain määrin toisiensa kanssa kilpailevia. Jos ei muuten niin siksi että hatut peittävät osan päästä ja voivat latistaa kampausrakennelmia.)

Näin tässä auton kohdalla kuitenkin muutakin kuin sitä että sen avulla voi viestiä yhteiskunta-asemaa. Auto kuitenkin jää esimerkiksi kauppaan mennessä kadunkulmaan kun taas hattu kulkee mukana. Hiuksilla eriydytään joten kenties vanhan mallinen oman tyylin luominen hatuillakin olisi mahdollista.

Itse olen aina pitänyt hatuista. Ja jos nyt en muuten juurikaan mieti pukeutumistani niin olen etenkin viime vuosina myös valinnut hattuni huolella. Ja usein päähineenä ihmisillä on korkeintaan lippalakki. (Jota ei oikein täysillä laskisi hatuksi jos on "niitä ihmisiä" joille crocs -kengät eivät ole kengät vaan muovibisneksen uusi keino saastuttaa jälleen uudella keinolla.) Olen joskus jopa ihmetellyt että miksi niin harva pitää hatuista.

Mutta autoteoria on varmasti hyvä. (En ollut edes ajatellut sitä aikaisemmin.) Sillä olen aina asunut perheessä jossa ei ole autoa. Lapsuudenkodissani autoa ei ollut. Kummallakaan vanhemmillani ei tietääkseni ollut siihen aikaan edes ajokorttia. En ole ajanut ajokorttia itsekään. Emme myöskään omista autoa. Näin ollen vierailen autoissa vain silloin tällöin.

Ja auto tekee sen mitä hattu tekee. Suojaa sateelta. Lisäksi autolla pääsee eri paikkoihin. Hattujen kanssa autoon meneminen on hankalaa. (Siinä missä junaan meneminen hatun kanssa taas on helppoa.) Jos hatussa on lieriä se on helposti tiellä autoon mentäessä. (Siksi lippalakki ei ole yhtä epäkäytännöllinen. Jopa lippa takana lippa on yleensä niskassa eikä 90 astetta niskaan nähden takanapäin.)

Koska minulla ei ole autoa ja kävelen paljon on luonnollista että käyttää hattua. Se suojaa tuulelta, kylmältä, sateelta, paahteelta sekä häikäistymiseltä. Hatulla voi korostaa tunnetiloja. Takaraivolla hattu näyttää leikkisältä. Mutta jos sitä kääntää eteen hatun lieriin liittyy varjostusta ja tätä kautta saa jopa uhkaavaa sävyä. Hattua voi käyttää myös itsepuolustuksen tukena vaikkapa siten miten Hans Talhoffer neuvoo. (Eli peittämällä toisen näkökenttää hatulla. Jopa tunkemalla hatun naamalle jotta toinen tarttuisi käsillään hattuun torjuakseen hyökkäyksen jolloin hänellä on suojaamatta alhaalta erinäköisiä alueita.)

En siis usko että muoti sinällään tuhosi hattujen muodikkuuden. Hatut eivät sinällään muuttuneet tyylittömiksi. Eikä luokkaerojen korostaminen ja rahoilla pröystäilykään muuttunut. Hattujen merkitys katosi siksi että niistä tuli samperin epäkäytännöllisiä maailmassa jossa lähes jokaisella on auto.

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Uusateisteihin suhtautumisesta

Kotimaassa oli kirjoitus joka oli otsikoitu "Miksi uusateismi leviää?" Siinä viitattiin Sillforsiin joka on tutkinut aihetta ja kommentoidaan esimerkiksi että "Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet." Korostettua on että myös Kotimaa Pro:hon on kirjoitettu aiheesta. (Juttuun oli annettu linkki siihen.) Tämä on hyvin kiinnostava kannanotto sillä virallisen selityksen mukaan uusateismi on ollut lyhytaikainen ohimenevä muoti-ilmiö. Tässä on pitkään toistettu sitä kantaa mitä Alister McGrath esitti vieraillessaan suomessa vuonna 2013. Hänen mukaansa uusateismin suosio olisi romahtamassa lähitulevaisuudessa. "Lyhytaikaisen muotihairahduksen" toistaminen on ollut eräs aiheita koskevia kliseitä.

Mutta muutenkin uusateismiin on aivan tuoreesti suhtauduttu toisella tavalla. Milla Hillberg blogasi "Kotimaahan" tekstin jossa hän haki positiivista suhtautumista uusateismiin. "Uusateismin piirissä on noussut joka mantereelle Sunday Assembly - seurakuntia, joiden motto on ”Live better, help often and wonder more” (Elä paremmin, auta usein ja ihmettele enemmän). Kuulostaa melkein liian hyvältä? Toisaalta miksi ei... Eivät kai ne ateistit sen kummempi suuntaus ole kuin muukaan tämän maailman uskonkirjo. Jonkinlainen uskomusjärjestelmähän se ateismikin kaiketi on? Näissä SA-seurakunnissa lauletaan ja kuunnellaan puheita kuten kirkossa konsanaan, jopa Hakuna Matataa kuulemma. Puheet siellä ovat jonkinlaista elämänviisautta ja filosofiaa."

Tämä yllättää.

Sillä tavallisesti sitä kuulee "ateismikin on uskonto" -tyylistä lähestymistapaa lähinnä siten että uskontoa käytetään sanan pejoratiivisessa sävyssä. Toki tässäkin on joitain omituisuuksia, päällisin puolin esimerkiksi lausunto "Uusateismi on 2000-luvulla noussut ilmiö, joka kritisoi perinteistä uskoa ja yliluonnollista. Kuitenkin se on kiinnostunut panteismista, meditaatiosta ja eettisyydestä. Ristiriitaista vai ei?" on erikoinen. Ihan siksi että ajatus eettisyyden ja yliluonnollisen suhteesta on tässä vähintään asenteellisten piilo-oletusten sävyttämää. Lisäksi se, jos jossain lauletaan yhteislauluja ja kuunnellaan puheita ja esitelmöintiä tupataan näissä yhteyksissä liimaamaan kenties liiankin tiiviisti uskonnollissävytteiseen tekstiin. Ei se sitten muutu "käsitteenkorvaushoidolla" jumalanpalvelukseksi, seurakuntatoiminnaksi tai virsilauluksi. Ellei sitten harjoita "korvaushoitoa" jossa nämä asiat määritellään vähintään asenteellisilla piilo-oletuksilla melko lailla uusiksi tavalla joka kyseenalaistaa näiden käsitteiden käytön esimerkiksi kommunikatiivisessa ihmispuheessa.

Tätä "korvaushoitokantaa" esittelee esimerkiksi jälkimmäiseen blogaukseen kommentoinut Matias Roto joka esitti että "Sekä psykologisesti että sosiologisesti ateismi on uskonto. Se valtaa ihmisen käyttäytymisessä juuri saman henkisen ja toiminnallisen tilan kuin muutkin uskonnot." Ajatus on omituinen sillä ateismi ei ole uskonto määritelmällisesti. Se ei ole myöskään uskonto psykologisesti, sillä kognitiivisessa uskontotieteessä asia menee kuten vaikkapa Pascal Boyer sen kuvaa ; Ihmisillä on ns. strategista tietoa, eli noloja salaisuuksia. Uskonnollinen käyttäytyminen kuten lepytysrituaalit, tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun jollain taholla uskotaan olevan pääsy tähän tietoon. Siksi avaruusolentoihin voidaan suhtautua eri tavalla ; Osa on uskonnollisia ja näissä avaruusolennot voivat lukea ajatuksia. Ateisteilla tämä puoli poistuu joten psykologisessakin mielessä (uus)ateismi on ideologia. Roton lausunto on järkevä jos ja vain jos uskonnoksi tuomitaan kaikki sosiaalinen. (Ja jos se otettaisiin lähtökohdaksi, olisi todella erikoista ja asennevammaista selittää että ateisti joko on antisosiaalinen luuseri tai sitten osallistuu uskontoon. True by definition, mutta määritelmä onkin kusipäisen ihmisen määritelmä.) Mutta sanaa "psykologia" voidaankin ilmeisesti käyttää miten tahansa. Sillä uskonnolla on klassiesti omituinen suhde tieteeseen. NoMa -periaate toimii vain yhteen suuntaan. Siihen jossa tiedemies ottaa kantaa uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Uusateismista on tärkeää puhua (terminä ja ilmiönä) mutta siitä ei oikein ole osattu.

Toisaalta myös monet ateistit suhtautuvat hieman omituisesti uusateismiin. Tästä esimerkkinä olkoot Joona Ojasen kommentti "Uusateismi on käsitteenä täysin turha. On vain teismi ja sen negaatio ateismi. Yleensä näissä asioissa menee puurot ja vellit sekaisin ja puhuttaessa ateismista, puhutaankin sekulaarista humanismista." Tämä lausunto on tavallinen ateismin kannattajien puolella. Itse ihmettelen miksi on niin yleistä että ateisti haluaa kiistää termin "uusateismi" käytön. Nimi on toki huono siinä mielessä että sen argumentit voidaan periaatteessa sitoa erilaisiin ajatusperinteisiin. Mutta tarvetta eriyttämiselle on. Osittain tämä vastahankaisuus varmasti johtuu siitä että nimitys "uusateisti" on useimmiten jotain jota yleensä sanotaan “ulkopuolelta”. Ja silloin se toimii käytännössä herjausterminä, jonain joka on "militantin ateistin" synonyymi. (Syistä joita minun on hyvin vaikeaa ymmärtää.) On totta että uusateismi -termin huonoutta korostaa se, että aika harva identifioituu “uusateistiksi”. Kuitenkin jos ajatellaan että ateismi on vain Jumaluskon puutetta niin sitten on todellakin tarpeen tehdä tarkennuksia. Uusateismi on siis isompi lista kriteeriattribuutteja. Ja tarkennus on tarpeen juuri ateismin määritelmän laajuuden/epätäsmällisyyen/epämääräisyyden takia. Siksi ateistinäkökulmasta kirjoitettu “Mitä uusateismi tarkoittaa?” on otsikoitu kuten on.

Molempien on syytä tiedostaa että uusateismi on
1: Periaatteessa sen argumentisto voidaan olennaisilta osin sitoa "neljään ratsastajaan" (Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens). He aloittivat kirjoittelun asiasta joka oli “netissäpyörijöille tuttua kauraa”. Ja joka teki ateismista uutta lähinnä sitä kautta että sen avulla myytiin sikana kirjoja. (Mitään uutta se ei ollut argumentatiivisesti.) Ideaa yhdistetään toki moniin muihinkin kuten Stephen Lawiin, Ayyan Hirsi-Aliin ja vastaaviin. Näissä ei ole havaittavissa mitään tässä blogissa korostettua jossa suhde monoteismiin ja muihin uskontoihin olisivat oleellisesti erilaisia. Uusateisteja moititaan myös toisesta asiasta ; fatwaenvystä, mutta tosiasiassa islamkritiikkiä pursuaa jos on yhtään tutustunut. (Tosin harva uskova esimerkiksi osaa sanoa että mitä Dennett sanoo uskontokritiikissään. Suu pyöreänä ovat ateismin superymmärtäjät.)
2: Sosiologisesti uusateistit eivät ole dogmaattisia. Eli kirjat ovat enemmänkin suuntaa antavia. Tämä on hieman hankala selittää, mutta uusateisteja on sosiologisesti ymmärrettävä tilastollisena löyhänä ilmiönä. Olenkin aiemmin kirjoittanut Larry Tauntonin artikkeliin joka korosti että uusateisteja ei voi ymmärtää dogmaattisina eikä pelkästään kirjojen kautta. Teokset eivät ole auktoriteetteja. Karkeasti ottaen uustateismissa mielipiteet ovat vapaita mutta eivät satunnaisia.

Uusateismi on tässä mielessä vaikea tarkastelukohde. Sillä perinteinen näkökanta joissa on ideologia, sen perusteokset ja näiden perusteesit joista sitten muodostuu ideologian kriteeriattribuutteja eli dogmia on väärä. Tässä mielessä se muistuttaa melko vahvasti toista uutta ideologiaa, ns. anonymous -ryhmää eli anonyymejä. Anonyymejä ei ole keskusjohdettu. Sillä ei ole mitään perusideologiaa. Sillä ei ole edes näkyviä johtajia. Periaatteessa kuka tahansa voi sanoa olevansa "anonymous" tai osa tätä. Jäsenvaatimuksia ei ole. Kuitenkin laajassa mielessä voidaan sanoa että "anonymous" kannattaa tiedon saatavuutta ja avoimuutta. Että sen parissa keskitytään julkisuuteen. Että näitä haetaan ilman että persoonallisuus selviää. Ja välineenä ovat joko kokoontumiset paikkoihin, tietomurrot ja tietovuodot. Ja julkisissa kokoontumisissa käytetään naamaria, yleensä Guy Fawkes -naamaria "V niin kuin verikosto" -elokuvasta. Ja asenne jossa "we are doing it for lulz". Eli tempuilla ei haeta taloudellista etua. Näiden avulla voidaan sanoa onko jokin tapahtuma tai tempaus anonymousia hyvin kuvaava vai ei. Yhteys on tilastollinen mutta olemassa.

Merkittävimpiä kannatettuja arvoja ovat individualismi, sitoutuminen tieteeseen ja yleishumanistisiin arvoihin. Näitä kannatetaan vähintään nimessä. Ja kuten Sillfors korostaa, individualisoitumsiella on vaikutusta uusateismin suosiossa joten tämä individualismi toteutuu myös käytännön tasolla. Etiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että siinä sitoudutaan pääasiassa sekularismiin ja humanismiin. Tästä ollaan yllättävän samaa mieltä vaikka metaeettisesti katsoen variaatiota on hirmu paljon ; Sam Harris kiistää humen giljotiinin mielekkyyden ja hänen “moraalinen maisemansa” rakentaa aksiomaattisen objektiivisen moraalin joka ei ole sen epäkoherentimpi tai oletuksenvaraisempi kuin mikään muukaan objektiivienn moraali. Richard Dawkins pitää humen giljotiinia relevanttina.)

Tämä on tärkeää sillä uusateismin kohdalla on omituisia piirteitä. Esimerkiksi ; Enemmistö uusateisteista ovat "liberaaleja" ja hieman vasemmalla kallellaan. Mutta jos olet oikeistolainen ja ateisti, sinun on hyvin vaikeaa mennä mukaan vasemmistolaiseen kulttuurirelativistiseen ateismiin. Uusateismi ottaakin monesti etäisyyttä kulttuurirelativismiin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Sam Harrisin varsin kärkäs islamkritiikki ja Jussi K. Niemelän kannanotot joissa korostuu se että hän ei pidä YK:n ihmisoikeuksien levittämistä minään kulttuuri-imperalismina. Uusateismi on tavallaan lähinnä tarpeen sen vuoksi että eksistentialistiset ja vasemmistolais-kommunistiset tahot ovat napanneet ateismin haltuunsa aika vahvasti. Ateistijärjestöjen tasolla esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden yleiset ajatukset eroavat oleellisesti monin paikoin niistä arvoista joita uusateistit kannattavat että "uusateisteihin ei voi vedellä vapareita" menettämättä uskottavuuttaan. Moni kokee että uusateismi olisi riitaisaa ja lahkoutuvaa, ja tässä vedotaan esimerkiksi Kari Virtasen tapaan, että "Individualismi ei kyllä ole mitenkään uusateismin tyypillinen piirre, ainakaan liikkeen sisällä. Ajatusta individualismista tarjotaan kyllä uusateistisen lähetystyön kohteena oleville kristityille. Kerran uusateistien seurakuntaan päädyttyäsi yhteisön paine hyväksyä oman porukan ajatukset on yhtä kova kuin uskonnollisessa yhteisössä. Kuten Helsingin ateistiyhdistysten jakautuminen osoittaa, oppiriidat johtavat myös samalla tavalla lahkoutumiseen." Hän on väärässä. Tämä eriytyminen todistaa vain sen että uusateismi on tärkeä määritelmä. Ei että se ei olisi individualistinen.

Tässä onkin tavallaan tärkeää ymmärtää mitä sekularismi useimmille uusateisteille merkitsee.

Perinteisesti rationaalisuutta ja tiedettä korostava ateismi on uskonut siihen että ateistit jotenkin pyyhkisivät uskonnon pois. Uusateistejen maailmassa sen sijaan esillä on enemmänkin “kissojen paimentaminen”. Eli tässä ei uskota että uskonto tuhoutuu ja korvautuu. Kysymys on enemmän siitä että ateistejen tulee saada lukumääräänsä suhteutetusti vaikutusvaltaa ja kuuluvuutta ja arvostusta.

Tässä kohden ateistien retoriikkaa ei oikein näytetä ymmärtävän. Daniel Dennett on esimerkiksi korostanut että hän ei halua käännyttää ketään. Dawkins korostaa "Jumalharhan" alustuksessa asti että hän toivoo että ihmiset muuttaisivat mieltään, mutta hän ei kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Ja tästä seuraa se, että retoriikka ei pyri miellyttämään. Suostuttelu ei ole tarpeen vaan "nau-unta". Viestinä ei ole hakea suosiota liikkeelle vaan poliittisia oikeuksia. Viesti ei ole "käänny meihin" vaan "vittu nyt saa riittää, minua ei kohdella noin". Uskontojen tapakulttuuri liitetään osassa uusateistejen puheessa osaksi uskonnon tabuasiaa. Karkeasti ottaen kulttuurirelativismista irtautuminen onkin noissa piireissä johtanut siihen että uskonto ei ole oikeutus ja tekosyy. Kulttuurirelativisti hakee ymmärrystä. Uusateistejen parissa on - itsellenikin tuttu - asenne jossa jos uskonto oikeuttaa vääryydenteon ideologiaansa niin "sen pahempi uskonnolle".

Tämä riitaisuus voidaan kokea monipuolisuuden esteeksi. Että uusateistit lahkoutuvat ja ovat riitaisia. Henkenä "käännyttämisretoriikkaideologioissa" näyttääkin olevan se että sopuisuus ja erimielisyyksien lakaisu poliittiseen korrektiuteen on samaa kuin moniarvoisuus. Uusateistit sen sijaan selittävät että laajat leppoisat uskonmiehet suojelevat ääriuskontoja. Ja että tämä suojabufferi olisi murrettava. Samoin moitteena on ollut ajatus tiettyjen keskustelunaiheiden uskonnollistamisesta, niin että jos niistä yrittää keskustella muustakin kuin uskonnollisin kulmin joku tulee väliin tunkemaan uskontoa väkisin. (Abortti on tästä hyvä esimerkki. On siinä muutakin kuin teologia, mutta uskontoa tungetaan sekaan.) Tämä on sitä sekulaariuden haikailua. (Itse en ole sekularisti mutta olen turhautunut usein sen verran ankarasti että ymmärrän mistä tämä tunne tulee.) Uusateismissa riita kuitenkin kuuluu asiaan ja se on sitä moniarvoisuutta. ; Kuten tuossa linkin takana kirjoitin, uusateistejen sisällä riidellään kovasti ns. "elevatorgaten" yhteydessä. Asiassa on paljon kannattajia molemmin puolin. Tämä korostaa sitä että vaikka uusateistit ovat absoluuttisen humanisteja, heillä on syviä erimielisyyksiä siitä mitä tämä humanismi tarkoittaa. Moni on kokenut kritiikin jyrkkyyden normatiivisuutena, mutta tosiasiassa juuri tämä riitely todistaa että se ei ole mikään echo chamber. Se mitä pidetään todisteena lahkoutumisesta ja pakotetusta laumasieluisuudesta on tässä kontekstissa nimenomaan todiste päinvastaisesta. ; Itse asiassa laumahenkisissä lahkoissa on kuten Jehovan Todistajissa "ehdoton rakkaus keskuudessa, sitä voi mennä toisiin kaupunkeihin ja toisiin maihin ja mennä valtakunnansalille ja tietää että siellä kohdellaan ystävällisesti". Apostaatikot ja kerettiläiset bännitään tälläisistä yhteisöistä. Riita ei kuulu näiden kuvioihin. Sillä laumasieluisuus kiinnostaa niitä jotka eivät kestä riitelyä.

Uusateismin kohdalla riitely tulkitaan usein "väärin". Tavalla joka on pirun ymmärrettävä - ja luultavasti koko "militantti" -sanan hokemisen takana. Se ajatellaan samalla tavalla miten tuo asenne ilmenee niissä uskonnoissa joissa käännyttäminen on perustavoitteena ja jossa kaikki kanssakäymiset on sovitettu tähän aivopesustrategiaan sopivaksi. (Pardon my honesty. Koska ajattelen noin ilmaisen sen noin ilman että valitsen kohteliasta sanaa kuten "houkuttelu eiloogisin eitieteellisin sanavalinnoin"...) Tässä sekaantuu kuitenkin kritisointi ja vaino. Jos kritiikin kohteena oleminen tarkoittaisi samaa kuin se, että aiheessa on tabu, ollaan väärillä teillä.

Varmin tabun merkki on enemmänkin se, että mielipiteitä ei näy mediassa. Rauhaa haetaan ja tätä "rikkautta" korostetaan siten että juuri mitään ei saa sanoa. Koska se "loukkaa arvokkaita vapauksia". Uusateistit eivät nimenomaan kannata tätä. Tabu on uskonnon suoja kaikelta kritiikiltä. Uusateistien riidoissae ri mielipiteet ovat kuitenkin varsin selvästi esillä. Jopa rasittavan paljon esillä. Eivätkä suinkaan piilossa kuin Iranilaiset homoseksuellit joita ei tiemmä ole olemassakaan. ; Kritiikin olemassaolo ja tabujen puute ovat nimenomaan niitä joiden vuoksi riidat näkyvät ja erimielisten kannat tulevat esiin. Jokainen uusateisti tietää ottaa puolen "elevatorgatessa". Ja jokainen valitsee sen itse. Sillä niitä puolia on selvästi useita. Ja erimielisyys on hyvin äänekästä ja voimakasta. Joka taas johtaa siihen että "paskaa tulee niskaan joka suunnalta", olitpa mitä mieltä tahansa. Oma ideologia ei suojaa mielipiteitäsi eikä hymistele sinulle vain siksi että "kato sekin on ateisti, ei sentään sellainen uskis".

Vainoaminen on toki mahdollista. Tällöin olisi enemmänkin katsottava kritiikin luonnetta eikä kritiikin olemassaoloa. Esimerkiksi onko tappouhkailuja, hakkaamista ja vastaavaa kuvioissa. ; Muutoin käy niin että kritiikin olemassaolo määrittyy vainoksi ja tämä oma epämukavuus - joka todennäköisesti on enemmänkin perimmiltään pikkumaisuutta ja omaa ohutnahkaisuutta ja kritiikinsietokykyä - sekoittuu vainoamiseksi. Ja tämänlaisessa tilanteessa ihmiset juuri rakentavat tabuja joissa haetaan kritiikittömyyttä ja konformistisuutta. Silloin sitä kutsutaan tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti kohtuuttomiksi. Ja torjuvat niiden olemassaolon oikeutuksen riitelyn sijaan ohittamalla. Kuten vaikkapa kutsumalla niitä vaikkapa "spämmiksi" silloinkin kun niissä on ns. argumentatiivista sisältöä.

Kuitenkin.

Palatakseni tuosta rantista takaisin, voidaan huomata että kenties asenneilmapiiri on tältä osin muuttumassa. Että joku jossain yrittää muutakin kuin keksiä uusia olkiukkoja siitä miten "ne" ovat taas "kamalia, militantteja ja väärässä". Uusateisteja varmasti ärsyttääkin se, että kun he kannattavat periaatteessa evidentialismia ja tiedettä ja muutekin korostavat sitä että ei ole väliä mitä ajattelet kunhan perustelet sen hyvin. Jossa hyvin perustelu on sitten määritelty vähintään jollain tasolla. Joka tarkoittaa sitä että "ei ole väliä mitä mieltä olet, ei millä sanavalinnoilla tai miten kohteliaasti ilmaiset sen, kunhan ajattelet hyvin". Uusateisteja kuitenkin moititaan usein juuri siitä että mitä mieltä he ovat mistäkin asioista. Ja heistä lienee ikävää kuulla siitä miten heidän pitäisi ajatella mistäkin asiasta kun se tulee sellaisilta ihmisiltä jotka ilmiselvästi eivät osaa sitä miten ajatella.

Kuinka kaikilla meillä kännykänkäyttäjillä on hajunsa kvanttielektrodynamiikasta.

Olen hieman ihmetellyt sitä, miten luonnonkansojen viisautta korostetaan. Tässä vaikuttaa olevan niin että ihmiset olisivat lähempänä luontoa ja konkreettisempia ja siksi he todella tietäisivät ja ymmärtäisivät maailmaa paremmin.

Mutta käytännössä survivalismi ei ole viisaustaito. Se ei vaadi taustamekanismien ymmärtämistä. Karkeasti ottaen jos tietää missä on lähde, se on toki elintärkeä taito. Mutta se ei auta ymmärtämään veden kiertokulkua juuri yhtään. Käytännössä tieto lähteiden sijainnista on samantyylistä tietoa mitä kaupunkilainen saisi tietäessään että "vesi tulee hanasta ja sähkö töpselistä" ; Pragmaattiselta kannalta tämä on riittävää, ja jollain hyvin triviaalilla tavalla lausunto on myös totta. Mutta se ei silti pidä takanaan tietoa siitä miten vedenjakelu toimii tai miten sähköä rakennetaan.

Joku voisi toki sanoa että pragmatismi on viisautta koska se kertoo kuinka elää tietyssä ympäristössä. Valitettavasti tätä samaa argumenttia ei usein nähdä silloin kun katsotaan vaikka erilaisia muoti- ja ruokablogeja. Nekin ovat yllättävän käytännöllisiä. Ne vastaavat modernin maailman elämässä tärkeisiin kysymyksiin. Ne ovat usein mainontaa jossa jotain tiettylä liikettä, tuotemerkkiä tai tuotetta kehutaan oman kokemuksen perusteella. Mutta se on samantapaista tietoa mitä "luonnonkansalainen" tekee kertoessaan miten tietty lähde on parempi kuin toinen.

Töitä riittää, mutta palkanmaksajista on pulaa

Nyt -liitteen mukaan suomalainen muotibloggaaja haluaa palkata itselleen valokuvaajan. Valokuvaaja ei saisi työstään ollenkaan palkkaa. Mutta diili olisi hyvä koska siitä saisi mainetta itselleen. Toisin sanoen mahdollisuus verkostoitumiseen kasvaisi ja tätä kautta palkkaa ei maksettaisi aktuaalisena rahana, vaan potentiaalisena ansionkasvuna. (Tämä sai aikaan jonkin verran meteliä joka itse asiassa sai tämän kyseisen muotiblogaajan ottamaan palkkiokysymyksen uudestaan esiin. Tai siis ottamaan palkan ylipäätään esiin jonain joka pitää maksaa ns. työstä. Koska hän korjasi tilanteen, en ole mainostamassa häntä nimeltä. Muuten olisin.)

Strategia on jotenkin tyypillinen nykyaikana. Muusikollekin arkea on se, että työtilauksia kyllä riittäisi, mutta maksetaanko siitä on eri asia. Elokuva -alalla on tiedettyä että vastaavaa tapahtuu ; Tämä on helppoa tarkistaa laskemalla elokuvan lopputeksteistä kuinka monta "harjoittelijaa" on työssä. Vuosia, vuosikymmeniä töitä tehneitä ihmisiä yksinkertaisesti kutsutaan alalle siinä hengessä että on hyvää mainosta, jos tehdään tämä tietty työsuoritus joko ilmaiseksi tai satasella. Kaiken kaikkiaan näkyvyys on muuttunut palkankorvikkeeksi monien mielessä.

Tämä koskee etenkin valokuvaajia. Sillä heitä on paljon. Ja osa alalle tulleista on hyviä, niin hyviä että heidän käyttämisensä on houkuttelevaa. On hyvin vaikeaa vedota että saavat ammattilaisen töihin ja hyvää mainosta itselleen, jos vaan maksavat hommasta palkan. Ruokakuvaajiahan on yritetty palkata ruokapalkalla, eli saahan siinä syödä sen kuvattavan ruuan. Valokuvaajien kohdalla on itse asiassa tunnettua että heiltä halutaan ihan hitosti ilmaista työtä. "Kontakteja ja mahdollisuuksia". Lue : Mahdollisuuksia tehdä ilmaista työtä lisää jatkossa. Kontakteja tulee kyllä, mutta palkkaa nämä eivät halua maksaa. Ja tosiasiassa tämä seikka on se, joka tekee koko tästä "promootiota, promootiota" -argumentista idioottimaisen. Potentiaalinen palkannousu kun lasketaan siitä määrästä tulevia maksavia asiakkaita joita uskottavasti tulee. Näissä ilmaiskeikoissa kuvaaja lähinnä tunnustaa olevansa säälittävä, sellainen joka ei pärjää omillaan. Ja jota voidaan koijata ilmaistyöhön koska tämä on ns. epätoivoinen raukka. Nälkäpalkkalainen.

Lisäksi aika moni lehti käyttää kuvia aikalailla miten sattuu. Esim. linkkaamalla upottaminen jne. Ja jos valittaa on ensireaktio "emme näe tässä mitään ongelmaa". Ja korostavat että pitäisi olla iloinen kun joku näkee työn ja maine lisääntyy. Argumentin onttous paljastuu kun näille samoille tyypeille sitten sanoo etä saavat tunnettavuutta itselleenkin kätevästi samalla tavalla. Että "levittäkää lehtenne sitten ilmaiseksi, että saatte näkyvyyttä ja tunnettavuutta. Ja jatkossa moni haluaa lukea lehteänne enemmän. Saatte uusia mahdollisuuksia jakaa lehtiänne laajalevikkisemmin ilmaiseksi". Eivät suostu. Kaikki menee läpi siksi että näitä ilmaisyrittäjiä riittää. Jokainen lankeaa ansaan kerran. Ja siksi on joku joka tekee hommat ilmaiseksi.

Tästä huolimatta olen ajatellut palkata meille siivoojan valokuvaajan ja henkilökohtaisen dokumentaristin samalla periaatteella. Lupaan kehua ilmaista henkilökohtaista valokuvaajaani jos pesee myös vessan.  Myös asiantunteva ja osaava hierota lisää kehun mahdollisuuksia. Etenkin jos tarjoaa "tiskin alta" onnistuneita "onnellisia loppuja". (Kyseessä ei ole prostituutio koska prostituutiossa rahaa vaihdetaan seksiin. Ja minähän haluan valokuvaajaa enkä huoraa. Sitäpaitsi en todellakaan maksa mistään yhtään mitään joten se siitä näkökulmasta.) Että tässä kohtuu suosittu blogisti tarjoaa ihastuttavaa mahdollisuutta saada itselleen näkyvyyttä! Potentiaaliset tulot jatkossa saattavat kenties ehkä potentiaalisesti jollain hyvin abstraktilla, epämääräisellä ja tehottomalla tavalla kasvaa, ehkä joskus jossain.

Pieni huomio erityiskasvatuksen trendeistä

Puolisoni jatko-opiskelee tällä hetkellä erityisopettajan tutkintoa. Hän on tämän projektin tiimoilta lueskellut. Hän huomasi, että 10 vuotta sitten kirjoissa nostettiin vahvasti esiin sellaisia teemoja kuin "lukihäiriö", "autismin kirjo". Nykyään aiheet ovat sellaisia kuin "uusperhe" tai "maahanmuuttajat".

Jossain määrin "erilainen oppiminen" kieltää psykologiaa hieman Puhakaisen "persoonan kieltäjien" ohjeistamaan tapaan. Tällöin pyritään asettamaan ennen erityislukujen alla olevat henkilöt "hoiksiin" jotta heitä voidaan integroida normaalitunneille muiden sekaan. Jossain määrin yhteiskunta on muuttunut ja uusperheitä ja maahanmuuttoa on nostettu esiin siksi että niitä ei ole 10 vuotta sitten ollut. Jossain määrin ongelmiin on havahduttu vasta nyt ja huomattu, että todelliset ratkaistavat tarpeet ovat tuolla. Ja jossain määrin kyseessä on humanistien sisällä olevat muotivirtaukset, joissa toiset näkökulmat nousevat muodikkaiksi ja toiset lähinnä "unohdetaan sen sijaan että ne falsifioitaisiin".

Hattu. Päähän.

Koska aamulla taivaalta satoi jonkinlaista pilvilampaan räkää, päätin että on talvi. Tämän johdosta otin Davy Crockett -hatun käyttöön. Muutos karismassa oli valtava ja ohikulkevat ihmiset alkoivat taas pitämään minua sympaattisena olentona.

Tällä kertaa esille nousi varsin huvittava piirre.

Eräs naishenkilö tuli minulle kertomaan miten hänestä oli kiva että kuljin hatun kanssa. Että hänelle tuli hyvä mieli siitä miten minä pukeudun. Ja että ei tuollaisia hattuja nähdä kenelläkään, paitsi "Aku Ankassa". Hän kysyi että onko minulla jokin hieno idea mistä olin hatun keksinyt ja mistä olin sen ostanut. Kerroin, että hattua ei ole ostettu suomalaisesta kaupasta vaan internetistä. Ja että ei siinä mitään erityisen mullistavia ajatuksia mietitty. Että kunhan oli päähänpisto.

Nainen jatkoi siitä, miten hattu kertoo että olen rohkeasti itseni ja uskallan jotenkin rikkoa ihmisten normeja. Että minä en selvästikään hirveästi mieti mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Vastasin, että näin onkin. Että en mieti pukeutumistani niin paljoa, ja että jos jokin on hauskaa itsestä, niin teen sen.

Tämä oli hieman huvittavaa, koska nainen itsekin huomasi tässä olevansa hankalassa tilanteessa. Sillä hattu oli sympaattinen että antisosiaalinen. Onneksi metro lähti, joten pääsin livahtamaan omille teilleni.

Alas matriarkaatti!

Tuoreen "Suomen Kuvalehden" sarkakuvissa oli "Kramppeja ja Nyrjähdyksiä", jossa mies oli vaatekaupassa vaimonsa kanssa. Vaimo korosti, että hän on suvaitsevainen. Että hän antaa homojen mennä avioon, ja sallii miesten pukeutuvan vaikka vaaleanpunaiseen paitaan - kunhan se ei ole hänen miehensä.

Tämä ei vastaa omaa elämääni. Oma elämänkumppanini on kenties valitettavissakin määrin niitä ihmisiä jotka pukeutuvat kuin rekkalesbot. Ei siksi, että olisi rekkalesbo (en ole sentään niin naisellinen). Vaan koska hän ei välitä. Tässä suhteessa elämäni onkin onnellista ja voin pukeutua niin omalla tyylillä tai harkitsemattomasti  kuin ikinä haluan.

Sen sijaan laajemmin ilmiö kyllä vastaa kokemusmaailmaani ; Jotenkin näyttää siltä, että moni nainen kokee että heillä on ikään kuin oikeus puuttua esteettiseen maailmaan. Miesten pukeutumista voi ohjata neuvoin ja kehotuksin. Osa naisista tekee tätä siten, että he esimerkiksi arvioivat jokaisen vaatteen tyylikkyyden tai tyylittömyyden. Eräs tietämäni nainen jonka kanssa olen usein tekemisissä, arvioi uusien vaatekappaleideni kohdalla esimerkiksi sitä, sopiiko viininpunainen miehelle vai ei.

Tässä kohden voidaankin sanoa, että yhteiskunnassa on miesten pukeutumista ohjaava "muoti" jota ei saa rikkoa. Rikkomista ohjaa kaksi tahoa. Jos mies esimerkiksi pukeutuu vaaleanpunaiseen, niin on kaksi ryhmää jotka ohjastavat "oikeille teille".
1: On miesten sisäistä valtaa. Tässä tyylikeinona on maskuliinisen mitätöiminen ja homoseksuaalisuuskategoriaan tiputtaminen. Pukeutuminen on siis joko "munatonta", "nössöä" tai "homoa". Keinona on aggressio, huutelu ja kenties jopa tappelemiseen kehottaminen. (Tyylitajusta ja pukeutumisesta aivan selvästi obsessiivisesti kiinnostuneet miehet käyvät päälle. Joka on minusta aivan helvetin homoa!)
2: On naisten valtaa, jossa ohjastetaan, neuvotaan ja paheksutaan vääristä ratkaisuista.

Keskustelin tästä seikasta, en siis tappelupuolesta vaan korostetusti siitä naisten estetiikasta. Minulle kerrottiin, että syyllinen on mieskulttuuri. Sanottiin että saan heteromiehenä pukeutua niin pinkkiin kuin haluan. Ja minua kannustettiin sisarellisella huudolla "Alas patriarkaatti!" Ihmettelin tätä. Koska naisethan siinä oli päättämässä että valta estetiikkaan ja pukeutumiseen on heillä ja että miehen olisi pysyttävä siinä. Jos mies päättää että naien paikka on keittiössä, hän harjoittaa patriarkaattia. Ehdotin että tässä on taustalla enemmän heteronormatiivisuus jossa sukupuoli nähdään ikään kuin työnjakona ja tiettyinä valta-alueina. Ja että tässä ei mies sorra naista vaan nainen miestä. Ja että voimanlähde on sukupuolineutraali normaalilla normatisoiva maailma jota voisi kutsua sukupuoleen sitomattomasti muodossa "heteronormatiivisuus".

Minulle sanottiin suoraan että heteronormatiivisuus ja patriarkaatti nimenomaan ovat sama asia ja toisistaan erottamattomia. Että heteronormatiivisuus on sisäänrakennettuna patriarkaattiin, erottamattomasti ja ylittämättömästi. ; Minua opastettiin että maailmassa on oletus että naiset ovat muotiasioissa parempia kuin miehet. Ja tämä on patriarkaatin väheksyvä oletus. Tässä korostettiin että kyseessä on valtapeli jossa nainen on sorrettu koska muotia pidetään automaattisesti vähempiarvoisina kuin traditionaalisesti miesten kiinnostuksen kohteita kuten urheilua.

En toki voi olla enempää yksimielinen siitä että urheilun seuraamisesta on jostain absurdista syystä tehty tärkeää, jopa suorastaan isänmaallinen kansalaisvelvollisuus, kun taas muodista kiinnostuneet ovat pinnallisia kanoja (naiset) ja homohtavia ei-tosimiehiä (miehet). Samoin tietysti olen samaa mieltä siitä että naiset ovat ehkä tietoisempia tyyliasioista siksi, että yhteiskunta asettaa naisille enemmän ulkonäköpaineita kuin miehille.

Silti en voi olla tuomatta esiin sitä, että tässä nimenomaan yritetään mitätöidä tyylitajupyrkimys. Se, että pinkki paita on miehen päällä ja tätä pidetään jonkinlaisena puolustettavana vapautena kuvastaa juuri sitä että kenties juuri tämä priorisointi rikotaan. Ehkä naiset ovatkin saaneet paremman saaliin, oikeasti merkittävissä asioissa valta on heidän käsissään. Voidaan jopa sanoa, että kenties miehet on huijattu pois esteettisestä elämyksiä tuottavasta kokemusmaailmasta ja opetettu menemään töihin suorittamisen ja vallan maailmaan. Ja että tässä keinona on vääristää prioriteetit lähtökohdiltaan. Eli kenties työssäkäyminen ja toisten pomottaminen eivät ole mitään rakentavia ihmisen itseisarvoja tai maaleja, vaan huijaus jolla miehet ikään kuin saadaan tärkeyden illuusion nimissä tavoittelemaan jotain ikävää ja tylsää jota ei oikeasti haluaisi tehdä!

On merkittävää, että usein tässä suhtaudutaan ilmiöön ja tilanteeseen sukupuolen eikä tilanteen mukaan;
1: Keskustelussa nousi esille naisten humpuukituotteet. Feministi oli varsin tyytymätön siihen että jos tuote on suunnattu ja sitä markkinoidaan naisille, se on aina (a) pinkki tai vähintäänkin pastellisävyinen, (b) ja sen toimintoja on karsittu koska eihän nyt naiset voi ymmärtää mitään monimutkaista.
2: Sama ihminen oli kuitenkin sitä mieltä että miesten puku tekee miesten elämästä helpompaa ja että tyylitajusta tehdään naiselle ikään kuin ylimääräinen haaste josta olisi suoriuduttava. Mies voi periaatteessa mennä mihin tahansa työtilaisuuteen puku päällä, kun taas naisten on pakko miettiä pukeutumistaan enemmän, koska naisilla ei ole samanlaista uniformua tarjolla kuin miehille. Eli kun (a) miesten vaatteista poistetaan värivaihtoehtoja ja se on musta tai ainakin tumma (b) poistetaan muotoilun ja yksityiskohtien variaatiota koska eihän miestä innosta estetiikka, on miehen syytä olla tyytyväinen.

Ragean? Minäkö muka?!!

Itse provosoiduin - uskomatonta kyllä tämä luonteelleni aivan totaalisen vieras ja toodeeellaa yllättävä reaktio, jota kukaan ei taatusti ikinä missään osaa odottaa minulta -  tästä tilanteesta sen verran, että hylkäsin neutraalin heteronormatiivisuuden. Otin sen sijaan käyttöön "alas matriarkaatti" -huudon. Perustelin tätä sillä että sanoilla on denotaatiot ja konnotaatiot;

Peruskäsitteitä;
1: "Patriarkaatti" on viittaus joka käsittelee vallankäytön jakoa ja sen soveltamista. Sitä ei liitetä miehiin sukupuolena vaan mieheen ideaalina. Kulttuuri yrittää tietysti rakentaa mielivaltaisen yhteyden näiden kahden välille ja rakentaa niin että jos sukupuolesi on mies, käyttäydyt kuten "patriarkaatti miesmalli" käskee. Patriarkaatissa on kysymys "miesvallasta". Siitä vapautuminen on emansipaatiota.
2:  Naisille ja miehille jaetaan valta-alueet, tätä jaottelua voidaan kutsua heteronormatiivisuudeksi. Siinä on määritelty mitkä ovat naisen ja miehen valta-alueet. Nähdäkseni miehen valta-alueeksi on otettu työ talon ulkopuolella. (Velvollisuudet ovat tässä mukana.) Samoin kotityöt hellan ja nyrkin välissä on määritetty naisten valta-alueeksi. Ja tyylitaju. Kulttuuri yrittää rakentaa niin että yksilöt huolehtivat omista vastuualueistaan eli valta-alueistaan. Oman sukupuolen roolien ylittäjää rangaistaan olipa hän nainen tai mies.
3: On määritelty niin, että emansipoiva feminismi ajaa tasa-arvoa eikä suoraan naisten asiaa. Käytännössä kaikki mitä feministit vastustavat on patriarkaattia.; jos mies pyrkii naisen valta-asemalla hankkimaan vapautta, tätäkin pidetään miehen syyllisyytenä. Miesvallan hallintaan on siis annettu myös se, missä rajat menevät.

Kun kohdataan tilanne jossa tätä miesten pukeutmisen jarruttamista ei saa kutsua "matriarkaatiksi" on mielenkiintoinen. Voidaanhan senkin kohdalla sanoa että ei siinä vihata naista, vaan naiseuteen liitettyä vallankäyttöä. Kun tätä pitää kutsua patriarkaatiksi joka viittaa mieheen. Tätä pidetään asiallisena ja tästä luopumiseta pahastutaan. Derrida, Foucault ja muut vastaavat perinteet opettavat että tälläisissä tilanteissa on hyvä kysyä että "miksi". Ja näiden teorioiden nojalla feministit itse usein toimivat, joten oletan että ne ovat kelpo keskustelunlähde. En siis rakenna omia määritteitäni vaan kuljetan asiaa omista ehdoistani joustaen ja toisen argumentaatiomaailmaa soveltaen.

Näkisin että tärkeimpänä syynä "matriarkaatti" -sanan käyttöön on se, että sanoilla on paitsi ideologisesti korrektit ja viralliset määritelmäsisällöt, ns. denotaatiot, niin niin niillä on myös konnotaatiot, mielikuvat. Politiikassa, joka on vallankäyttörakenteiden ytimessä, ihmisiä ohjataan juuri imagolla ja mielikuvilla. "Matriarkaatissa" on tietty viesti jota ei haluta tuoda esille. "Patriarkaatti" -sanan soveltamien kaikkeen sukupuolisuutta koskevaan vallankäyttöön pitää itsessää sisällään piilotetun valtarakenteen ja viestin. Sanan konnotaatioissa on poliittinen valtarakenne joka yritetään piilottaa. ~ Tämä on : Patriarkaatti viittaa mielikuvissa miehiin. Nainen voi silloin hakea itselleen syyttömän uhristatuksen ja delegoida vastuun muualle. MYÖS silloin kun tosiasiassa hän itse on rajoittamassa toisten oikeuksia tehdä asioita. Esimerkiksi juuri jos nainen vaatii miestä pukeutumaan toisella tavalla, hän vahtii oman valta-alueensa sisältöä. Hänen on vaikeampi tiedostaa että hän on sortaja, koska patriarkaatti -sanan konnotaatiot viittaavat miesten valtaan ja mielikuva niistä sukupuolielimistä salakuljettuu mukana. Tällä rakennetaan tilannetta siihen, että naiset saavat lisää valtaa niillä alueilla jossa miehillä on ollut valtadominanssi. Mutta miehet eivät saa valtaa siellä missä on naisten valtakunta.

Koska tiedostaminen on muutoksen ensimmäinen askel, vaaleanpunaisen paidan kantaminen on vielä kauan jotain jota mies ei voi tehdä.

Sotamaalaus

"Saa olla kiitollinen, että leijonavaakunissa on nimenomaan urosleijona, nostaen täten epäsuorasti miessukupuolen statusta ja hänen omaa itseis-arvoa kerta on mieskin uros, insinööritiedemielessä. Mutta minusta ei tarvitse olla kiitollinen, jos joku nais muistuttaa tarpeettomasti, että peloittavimmat leijonat onkin päinvastoin naaraat eikä uroot, ja että naaraat tekee kaiken työn ja miesleijona vain istuu kaiket päivät persiillään tai löhöää savannilla kuin mikäkin yli-Tsuhna."

(Markus Kajo, "Saa olla kiitollinen mutta minusta ei tarvitse")

Takkiraudassa arvioitiin meikkimainosta. Mainoksen slogan oli varsin erikoinen ; "Haluat rajauksen siipiosuuksien olevan niin terävät, että niillä voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalatar Athenen uhrina." Ja Takkiraudassa reagoitiin tähän selittämällä että "Meikkaaminen on määritelmän mukaisesti rituaali, jolla saa toisen ihmisen haluamaan itseään seksuaalisesti. Se siis ei ole sotamaalaus, vaikka sitä toisinaan ironisesti sellaiseksi kutsutaankin."

Tämä on itse asiassa jotain joka nähdään asian tilaksi lähes aina, vaikka se pitää paikkaansa vain yllättävän vähän. Itse asiassa naisten meikkaus on siitä erikoinen, kuten valtaosa naisten muodistakin ; Sillä ei hankita seksuaalista valtaa miehiin vaan sillä erottaudutaan muihin naisiin nähden. Muotihankinnoilla hankitaan statusta toisten naisten eikä miesten silmissä. Pukeutuminen on siis hieman kuten avioliitto, joka sekin on naisten kesken jonkinlainen statuksen nousu ja jota esitellään vaikka avioliitto ei taatusti paranna omia seksuaalisen valloittamisen mahdollisuuksia.

Esimerkiksi miehiä ei yleensä jaksa kiinnostaa se onko joku käsilaukku merkkilaukku vai ei. Miesten sisäinen klisee onkin se, että he kärsivät naisten vaatekaupoissa kun taas kliseinen "Sex and the City" -sarjan henkeen naiset mielellään shoppailevat ja puhuvat shoppailusta keskenään. Toki meikki ja vaatteet liittyvät naisten seksuaalisuuteen, mutta olisi turhaa luulla että seksi olisi vain miehen ja naisen välinen asia. Seksuaalisuudessa on aina kysymys myös statuksesta - ja etenkin naisten kohdalla tämä näyttää peräti korostuvan.

Valtaosa naisten ulkonäkönormeista ei olekaan patriarkaatin luomia vertailumyyttejä ; Naiset tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita toistensa sääristä ja ulkonäöstä. Ja valtaosa naisten ulkonäkömyyteistä ei olekaan peräisin mieslähteistä kuten pornolehdistä ja miesten lehdistä. Ne ovat peräisin naisten lehdistä joita miehet eivät edes lue. Siksi naistenlehdissä onkin hieman erilainen naiskuvasto kuin miestenlehdissä. Molemmat toki esineellistävät naista siinä mielessä että niissä erilaisia ominaisuuksia vertaillaan. Mutta vertailtavat ominaisuudet ja niiden kriteerit ovat hyvin erilaisia. ;Näin karkeasti sanoen meikki on useimmiten enemmänkin sotamaalaus, jonka kohde on toinen nainen.

Silti en voi olla olematta Takkiraudan kanssa samalla kannalla siitä miten mainos kertoo siitä että tasa-arvon maailmassa ei eletä. "Tuo lausahdus "jolla voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalattaren uhrina" kertoo syvään pinttyneestä vihasta ja murhanhimosta. Se ei ole enää ironiaa. Se täyttää kaikki tuntomerkit rikosnimikkeestä kiihotus kansanryhmää vastaan. Ruukinmatruuna ei äitinä ole yhtään huvittunut tuollaisesta kiihotuksesta hänen omia lapsiaan vastaan. Jos tuossa tavoiteltiin huumoria, se oli yhtä mautonta kuin vaikkapa neekerivitsit tyyliin Mitä kuolleista neekereistä tehdään? - Jääkiekkoja."

Miesten tappaminen ; historiallisen
tehokas markkinointikikka.

Naisista ja heidän esineellistämisestään on mainonnan historiassa ollut moniakin esimerkkejä. Niissä ei sentään ole käytetty vastaavaa uhraamisen ja alistamisen ja tappamisen tematiikkaa. Itse asiassa vastaavaa tematiikkaa ei tahdo löytyä edes miesten suosimasta pornosta, vaan sitä täytyy hakea siitä extremelinjaman perverssistä pornosta jota ilmeisesti vain feministiaktivistit googlailevat ja tuovat tietoon ties mitä yllätyksiä joita kaltaiseni aikuinen mies ei voi kuin ihmetellä ja naama valkoisena katsoa löytyneitä esimerkkejä.

Naisiin kohdistettuna mainos vedettäisiin markkinoilta vaikka se olisi kuinka maalikauppamainoksen ironinen. Miesten kohdalle sovellettuna vastaava on vain huumoria ja emansipationarista valtaa jolla nainen osoittaa vapautuneensa. Itse asiassa naisten vapautuminen painaa niin paljon että he voivat aivan asiallisesti tehdä tämänlaisia kampanjoita. Valituksia saaneita mainoksia yhdistää se, että ne esineellistävät naisia seksiobjekteiksi. Mutta tämä kyseinen mainos yhdistää seksin ja väkivallan tehden miehet paitsi seksiobjekteiksi, myös alistaen heidät alamaisiksi sekä seksuaalisesti että väkivallalla. Tämänlainen mainos ei voisi mitenkään mennä läpi jos se kohdistuisi naisiin.

Telaketjufeministejä kuvaakin yleensä vahva misandrismi jossa nainen on uhri ja miehen väärinkohtelu on oikeudenmukaista kostoa historiallisista tapahtumista. Tälläisen telaketjufeminismin ytimessä on feminismi -sanan moniselitteisyys jota moni intellektuellifeministi suoltaa. Epämääräisyys yhdessä positiivisiin konnotaatioihin antaa näille väkivallan moottoreille ja puolitiehen kaatuneille saatanoille perkeleille ja huumehoure -enkeleille  mahdollisuuden piiloutua suffragettien saavutusten taakse. Syntyy omituinen tilanne jossa esimerkiksi tälläisen väkivaltakuvaston vastustaminen tarkoittaa sitä että on antifeministi joka taas tarkoittaa sitä että vastustaa heti naisten äänioikeutta ja vastaavia.

Tämä epämääräisyys ja sen tuoma suoja on yksi niistä syistä joilla kiistän identifioimiseni minkäänlaiseksi feministiksi tai profeministiksi. Se muistuttaa liikaa Sam Harrisin uskonnoissa korostamaa puolta, jossa valtaosa uskovaisista on leppoisia ja vain marginaalinen on fanaattista. Mutta normaalia uskontoa käytetäänkin fanaattisen uskonnon suojana. Fanaattiset fanatisoivat ja kun tulee vaikeuksia he menevät uskonnonvapauden ja tavallisen uskon positiivisuuden taakse. - Siitä huolimatta että fanaattiset halveksuvat näitä vakaumuksettomia muutoin, niin ongelmatilanteessa he ovat paras ystävä ja tuki. - Ja mikä kamalinta on että normaalit uskovaiset antavat tämän tapahtua ja nollaavat kaiken uskontokritiikin selittämällä että "ei usko ole tuollaista." Niin kauan kuin tälläinen systeemi on pyörimässä, järjestelmä on niin mätä ja halveksuttava että sellaiseen ei pidä identifioitua ollenkaan. Siihen kuuluminen on jo itsessään pahuutta niin kauan kunnes tälläinen pahantekijöiden suojelukupla on tuhottu. Sillä ennen tätä enemmistöllä on vain yksi tehtävä. Suojella ääri-ilmiöitä jolloin kokonaisuus on arvioitava ensisijaisesti näiden sen suojelemien ääri-ilmiön kautta ja sen heikkouksien mukaan. Sen sijaan annan feministien, fantasioissaan murhaavien, istua ammeensa saastassa raiskaamassa omaa kättään.

Joku voisi pitää tämänlaista ylitiukkana ja julmana suhtautumisena. Se ei ole sitä. Se on armeliasta. Sillä jos kannattaa jotain ideologiaa eikä puutu sen sisällä tapahtuviin virheisiin on sääliö, sivustakatsoja. Joko tilanne on niin että ei tee mitään siksi että on eettinen ihminen ja pitää asioita hyvänä. Silloin ihminen seuraa periaatteitaan jotka ovat kuvottavia. Jos tilanne on niin että pitää niitä pahoina eikä puutu niihin, tekee tietoisen valinnan - valitsematta jättäminenkin olisi valinta, ja tässä vain valitaan että hiiteen etiikka. Tällöin osoittaa halveksuvansa etiikkaa ja soittaa valinnallaan, että se ei ole niin tärkeää.
1: Näin esimerkiksi valtionkirkko on yhtä kuin vanhoillislestadiolaisten tekemät teot ja niiden peittelyt, koska kirkko ei irrottaudu näistä ja rankaise tekojen tekijöitä ja riisu rahoitusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Ja tarkemmin myös vanhoillislestadiolaiset ovat oman ryhmänsä sisällä omia sääliöitään jotka ovat vastuussa siitä mitä suojelevat sisäpiirissään. Joko näitä kannattaa tai ei. Kirkko on tehnyt valintansa jossa valitsematta jättäminenkin on valinta.

Irtautumiseni profeminismistä ei siis ole äärimmäistä. Se, että kohtelen feminismiä sen pahimpien tekojen mukaan joihin ei puututa on reilua. Sillä tosiasiassa rivifeministi on tätä pahempi. Sillä sääliötä alemmas ei minun etiikkamalissa voi mitenkään mennä. - Ei edes rikoksia tekemällä pääse niin syvälle kuin olemalla rikollisten tekojen tukivoima ja niiden mahdollistaja. Syntyneessä ilmapiirissä kun voi tehdä monta rikosta, jotka muuten jäisivät tekemättä. Ja sääliöt ovat niissä osasyyllisiä kunnes puuttuvat ja tarttuvat toimeen eli lakkaavat olemasta sääliöitä.

Gentlemannin sielu

Intialaisella indigolla värjätty ultramariininsininen samettikangastakki. Kankaaseen on pikkuruisilla ompeleilla kuvioitu lehtikuviointia morsingonsinisellä silkillä joka paljastaa vaaleamman sinisävynsä ja kuviointinsa vasta läheltä katsottaessa. Puffihihoissa viiltoja joiden alta pilkahtelee kiinalainen silkki. Näin ihmiset näkevät ylellisen ja hienostuneen makuni. Rintamuksessa pieni kultainen neulakoru, jossa erektiossa oleva kyrpä jolla on siivet. Tämä paljastaa että olen sekä varakas että hauska seuramies. Takissa on napitus alhaalta aina ylös kaulaa myöten. Napit ovat pikkusormenpään kokoisia norsunluunappeja. Ne ovat lähekkäin, napitettuna välissä on alle milli kangasta. Nappeja on kymmenittäin ja niihin jokaiseen on kaiverrettu pieni paviaani, todellisen maailmanmiehen tunnus.

Pornokas ~ Tyylillä tyylittömyyteen

Hyvin moni romanttinen komedia, ja muukin elokuvamaailma, tuntee kliseen jonka voisi tiivistää siihen että tylsä silmälasipäinen nutturapääkirjastonhoitaja eräänä päivänä heittää lasinsa nurkkaan, avaa hiuksensa ja sitten miehet sanovat että "Ohhoh neiti Marlowe - tehän olette Kaunis". Tämä vapautuminen sitten muuttaa kaiken. Sillä muutos on kenties ulkoinen, mutta se sillai symbolisoi jotain sisäistä vapautumista ja siksi elokuvateollisuus uskaltaa esittää sen. Kysehän ei ole ulkonäöstä vaan sisäisestä kauneudesta -tekosyy oikeuttaa kliseen toistumisen. (Mistä esimerkiksi meikkiteollisuus lienee iloinen.)

Ulkonäkö muuttaakin käyttäytymistä melko paljon. Tämä on niitä seikkoja joista ei saisi puhua. Sillä jostain syystä ihmiset pitävät tämän esilletuomista pinnallisuutena. Itse kuitenkin väitän että se on enemmänkin pinnallisuuden tiedostamista. Asia tuodaan esiin muissa ja itsessä.

Panisin. / Vitun elitistiporvari

Olen itsekin hieman panostanut ulkonäkööni ja hankin muun muassa uuden frisöörin. Uudistettua, huollettua ja saksin ja hiusvärein ja vaattein manipuloitua ulkonäköäni on seurannut jokin. Jokin jota pomoni kuvasi lauseella "Ei välttämättä maailman komein mies, mutta kun katsoo peiliin on silti tyytyväinen siltä miltä näyttää." Ja jonka puolisoni kuvasi lauseella "Ei se ole turhamaista peilailua, voihan se olla ihan vaan pakkomiellekin." Muut eivät ole muuttaneet suhtautumista itseeni - toisin kuin Davy Crockett -hattuni - mutta itse olen. Tämän tiedostaminen ja sen pinnallisuuden ja illusionaarisuuden tajuaminen on hupaisaa jopa itsestäni. Pinnallisuus on ihmisissä hyvin syvällä. Olen yleensä vain egoillut muista aiheista. Lisäksi tässä on mukana tullut pieni ripaus statusasetelmaa. Koen jonkinlaista vastenmielisyyttä siihen että näytän niiltä. Näen itsessäni samanaikaisesti tarpeen tuottaa "herutuskuvia" että näen niissä herutuskuvissa sitten jotain pinnallista ja halveksittavaa. Onnistun esineellistämään itseni.
1: Tosin rehellisesti sanoen ylläoleva kuva on ainut "herutuskuva", otin sen kun kävin kerrankin elämässä parturissa, saatanan hippi leikkasi tukan juuri kuten äiti käski joskus.

Tällä on itse asiassa vakavampiakin puolia. "Tämä päivä" kuvastaa tätä pornotähtien kautta. (Katso kuvat!) Hänen argumenttinsa nojaa siihen että hänellä on kuvia joissa pornotähdet ovat meikkien kanssa ja ilman niitä. Vaatteet ovat samat. "Kunhan tukka on hyvin ja meikki näkyy" -malli muuttaa kuitenkin kuvia paljon. "Kun katsoin kuvia ennen ja jälkeen, huomasin miten sympaattisilta ja oikeilta ihmisiltä nämä ennen kuvat näyttivät. Jälkeen kuvat olivat muovisia, keinotekoisia ja pitkälti tuotemaisia. Ne eivät olleet kenenkään tyttäriä tai vaimoja tai ystäviä, he olivat tuotteita, himojen kohteita tai muovisia nukkeja. Kauniita nukkeja kyllä, mutta eivät todellisia." Tämä on esineellistämisen pohjaidea. Tuotteistaminen poistaa persoonan ja tekee muovisen ideaalin. Ironista onkin että tässä yritetään maksimoida yhdenlainen kauneuden idea ja tässä prosessissa se ikään kuin mutiloi kohteesta ne asiat joita pidetään usein hyvinä ja kauniina. Esineellistettyä seksiobjektia voi kohdella miltei miten vaan, koska tästä puuttuu ihmisyys. Tämän tiedostaminen peräti huolettaa kirjoittajaa "En yritä sanoa meikin vievän ihmisyyttä keneltäkään, todellisuudessa meikattu ja "täydellisen näköiseksi" tehty nainen on aivan yhtä ihminen kuin meikkamattonkin. Kyse on mielikuvasta. Ihminen joka on peitetty on helpompi dehumanisoida, olla mieltämättä tätä ihmiseksi. Kun yhdistämme epätodelliset kuvat televisiossa oikeisiin ihmisiin, vaarallisia asioita voi tapahtua." Se on luonnollista ja siksi väärin ja pelottavaa.

En tiedä olenko kuitenkaan maailman ainut pervomielinen, mutta mieleeni tuli kuitenkin hieman erilaisia tuntemuksia. Jos ne pitäisi esittää mahdollisimman provosoivasti, niin "ennen" -kuvien naisissa oli jotain joiden kanssa olisi mukavaa naida "jälkeen" -kuvissa olevien naisten kuville on mukavaa runkata. En siis voi oikeasti kuvitella minkään samastumisprosessin kautta itse harjoittavani seksiä pornokuvien "muovisten mallien" kanssa. Ne ovat siis selkeästi tiettyyn merkitykseen funktioitu. (Ainakin minun päässä.) Ja masturbointi on tunnetusti yksinäistä puuhaa. Haluttavassa seksissä taas on oleellisena osana vastavuoroisuuspuoli. (Ainakin minun päässä.) Ja rakastelu kuuluukin yleensä hyvin intiimeihin ihmissuhteisiin tai jossa ollaan vähintään samanarvoisesti yhden yön kiimassa.
1: Yhtenä syynä voi tietysti olla se mitä joku luokkatietoinen ihminen voisi korostaa. Että jo meikki itsessään luo elintasokuilua minunkaltaisten "periaatteessa köyhien alatyylialakulttuuri -menijöiden" väliin. Se, että joku pukeutuu tietyllä tavalla kertoo elämänpiiristä. Ja tämä elämänpiiri on itselleni vieras. Yhteyttä ei ole, ja luokkatietoisesti välillämme on itse asiassa sotatila. Pornorunkkaus¹  on siis jopa jonkinlainen luokkatietoinen raiskausaktio joka on hyökkäys vihollista kohtaan. Mutta luokkatietoisille kommunisteille nyt tulee mieleen muutenkin kaikenlaista enkä tiedä miten vakavasti tämän voi ottaa. Jonain sen voi kuitenkin ottaa.

Tämä on tietysti melko äärimmilleen liioiteltu kuvaus, mutta yritän sillä hakea pientä selitystä sille miksi pornossa ns. epäesteettisestä kuvanlaadusta ja halpuudestaan tutut "amatööripornot" ovat suosittuja ja paljon tarjottuja. Ennen -kuvissa on jotain aitoa. Ja tämä aito on seksikästä. Kliseinen porno taas tarjoaa enemmänkin jotain joka panettaa. Näiden välinen ero on suuri ja oleellinen. (Pitäisikö jakaa maailma "seksikkään" ja "eroottisen" lisäksi "pornokkaaseen"? Mielestäni pitäisi!)

Ei ehkä kovin kaunis ja eettinen näkökanta tämä. Toivottavasti se kuitenkin paljastaa pinnallisuutta ja tiedostaa pinnallisuutta sen sijaan että se levittelisi sitä ympäriinsä. (Pun intended.)

---

1 Kyllä. "pornorunkkaus". Käytän sitä sen analyyttisen tarkkuuden, sivistyneisyyden ja kauneuden vuoksi. Lisäksi se taipuu paremmin suuhun kuin esimerkiksi "pornografiamasturbointi" ja on lyhyempi kuin "itselle suoritettu sukupuolielinten nylkytys-stimulointi kun läsnä on visuaalisia, äänellisiä tahi audiovisuaalisia eroottisiksi luokiteltavissa olevia ärsykkeitä." Ja alatyylisyys on retorisesti epäkorrekti käsite joka jo halpahintaisen muotoilunsa vuoksi luo mukaan epäneutraaleja konnotaatiota joka syövät käsitteeseen muutoin mahdollisesti liitettävät hyväksyttävyyden sävyt.

Kaivo

Perinteisesti jos haluat mopoa¹ ja viittaat siihen että muillakin on mopo, äitisi kertoo että ei pidä matkia toisia. Että muodikkuus ei ole argumentti. Tässä perusvasta-argumenttina on kaivo. Tarkalleen ottaen kaivo johon kaikki muut hyppäävät. Kysymys kuuluu "Jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, niin hyppäisitkö perästä?" Tämä esitetään retorisena kysymyksenä.² Mutta entä jos se esitettäisinkin ajatuskokeena?

Tämänlaisessa ajatuskokeessa on ihan soveliasta ottaa samastuminen apuvälineeksi. Kun mietitään omaa toimintaa, tämä on tietysti luonteva tapa generoida skenaarioita. Toki esimerkiksi Paavi tai Stephen Hawking voisivat tehdä sinua parempia ratkaisuja³, mutta sinä olet kuitenkin oman elämäsi luonnollinen valitsija. Sitäpaitsi, tässä nyt on tilanne se, että Paavi ja Hawking ovat molemmat hypänneet kaivoon, joten et voi millään edes kysyä heiltä neuvoa. Tai voit, mutta he eivät voi vastata. Tai kenties he voivat vastata, mutta kaivon pohjalle on pitkä matka ja jotta pääsisit selvittämään tätä, sinun olisi hypättävä kaivoon. Joka taas on se asia johon haluat sen vastauksen.

Ja siinä sitä ollaan. Kaivon reunalla. Ihan omin nokkinesi itsesi valtiaana, missä jokainen on kohtalonsa kanssa yksinään. Koska jokainen koostuu yhdestä yksilöstä. Sinusta.

Kaikki muut ihmiset ovat hypänneet sinne. Sinne on hypännyt mopo- ja koiratrimmari perässään akillesjänteiden korjaamiseen erikoistunut huippukirurgi. Kaivon pohjalla oleva vesi on vain molskahtanut kun sinne on pelmahtanut Paavi perässään ateistien nokkamies Richard Dawkins. Laittomat maahanmuuttajat ovat rynnänneet lakia rikkoen ja kiertäen maailman toiselta puolelta vain ja ainoastaan molskahtaakseen kaivoon. Disneyn romanttisen luontokuvan luoma sopulien massatuho jyrkänteeltä näyttää pieneltä tämän rinnalla. Kun kaikki kuusi miljardia ihmistä ovat vyöryneet päämäärätietoisena aaltona ja massana kaivoon.

Ensimmäinen huomio on siinä, että olet yksin. Ne ovat hypänneet kaivoon. Siis kaikki. Tämä on tietysti hyvin hämmentävää. Et kuitenkaan koe kovin suurta mielenkiintoa hypähtää uskon hyppyä syvyyteen. Sitä pidettäisiin itsemurhanakin.

Niinpä jäisit luultavasti elelemään maan päälle. Joku voisi kysyä tässä vaiheessa että miksi ei tehdä itsemurhaa.⁴ Itsesuojeluvaistosi olisi kuitenkin ainakin aluksi vahva. Päässäsi kylpee ajatus siitä että tottakai jos kaikki muut hyppäävät kaivoon niin ei se tarkoita että sinun pitäisi. Olisihan se vain niin kolhoa ja typerää. Absurdi on itsetuhoon myllertävä ihmislauma. Olet vain yksinkertaisesti järkevämpi kuin nuo kaikki. Olet paras ja fiksuin ihminen ikinä. Tuolla hetkellä se ei tosin ole kovin suuri saavutus, koska kaikki muut ovat hypänneet kaivoon.

Aluksi elämä on mukavaa. Suuri osa asioita toimii teknologialla. Sähkö ei vaadi ihmistä ylläpitoon, yleensä. Kuitenkin katsot näitä nyt uudella silmällä ; Et osaa huoltaa voimalaitoksia, joten tiedät että on vain ajan kysymys kun sähköt lakkaavat toimimasta. Sinulla ei ole vaikeuksia päästä paikasta toiseen koska ihmiset ovat hypänneet kaivoon mutta heidän autonsa eivät ole hypänneet. Ja maailmassa riittää bensa-asemia. Kaupoissa on ruokaa. Aluksi kannattaisi tietysti herkutella ruoilla jotka menevät nopeasti haaskiolle. Tiedostat että viikon kuluttua esimerkiksi maito olisi ylellisyys. Nyt sitä on hyllyt täynnä. Säilykkeet sen sijaan säilyvät vuosia. Ja kaupat ovat täynnä tavaroita joita voit vain ottaa. Sillä kukapa sinua pamputtaisi? Se vartija joka hyppäsi kaivoon? Kuka haastaisi sinut oikeuteen? Kauppias (kaivossa)?

Omalakisuus olisi tietysti aluksi huumaavaa. Voisit ajella siisteillä autoilla. Voisit olla vaikka aina humalassa. Elämäsi olisi kuin monien uusteknologiauskoisten tulevaisuusoptimismi. Sellainen jossa robotit tekevät kaikki työt ja jos ihminen haluaa ajaa huippuautolla, hän hakee auton ja ajaa. Seura olisi tietysti ongelma. Yksin on melko tylsää. Maailmassa on kuitenkin eläimiä. Voisit esimerkiksi koulia koiria ja jutella niille. Koiria olisikin paljon, koska ne eivät olisi hypänneet kaivoon. Koirat ovatkin hyvää seuraa - jopa ihmistä parempia. Ja tällä tulisi toimeen mitenkuinkin hyvin.

Ja ennemmin tai myöhemmin vaeltaessasi törmäät navettaan. Navetat vaativat huoltoa ja lehmät tarvitsevat syöttämistä. Tajuat että maailma on pullollaan eläimiä jotka ovat jääneet loukkuun nääntymään kun niiden omistajat ovat hypänneet kaivoon. Tajuat että vaikka tekisit mitä, niin et voisi ratkaista tätä nälänhätäongelmaa. Tämänlaisen tuskan ja kuoleman seuraaminen pari viikkoa onnettomuuden jälkeen iskee psyykeesi miltei yhtä kovasti ja karusti kuin se, että kaikki (myös retorisia kysymyksiä viljelevä äitisi) ovat hypänneet kaivoon. Ainut hyvä puoli on se, että laumasi koirien ruokinnasta ei tarvitse huolehtia niin kauan kuin tarjolla on jos jonkinmoista näivettynyttä nautaa. Nautojen ruhoja katsellessasi et voi muuta kuin miettiä sitä miltä sen kaivon olisi pakko haista juuri nyt.

Lisäksi riemukuplasi puhkeaisi muutenkin, huomaisit nimittäin ongelmia. Huomaat tämän ajaessasi eräänä yönä liukkaalla tiellä humalassa miltei puuta päin. Voit jutella koirille ja voit opettaa ne tuomaan sinulle tohvelit, kierimään ja antamaan tassua. Mutta et voi kouluttaa niitä esimerkiksi mikrokirurgeiksi. Tajuat että jos joku päivä liukastut kännissä ja telot pääsi, ei kukaan ole sinua paikkaamassa. Tämä vie innon lamborghineista. Toki olet tiennyt riskit aiemminkin, mutta nyt ne ovat jotenkin konkreettisempia.

Lisäksi ei ole kovin lohdullista elää maailmassa jossa porno on helposti saatavilla - sen kun rikkoo lähimmä kioskin ikkunan. Mutta jossa porno on se lähin mahdollinen kontakti vastakkaiseen sukupuoleen jota voit suunnilleen ikinä saada. Kaikki tulevat ja menneet seksikumppanisi ovat hekin hypänneet kaivoon. Suret luultavasti molempia, muta jotkut tulevat surettavat enemmän kuin ne pari mennyttä.

Ja pienetkin lystit katoavat ja menettävät sisältönsä. Jos ikkunaan tömähtävä linnunpaska näyttää Jeesukselta, et voi viitata sormella kaverille että siinä se on kaikkien nähtävänä, perseestä repäisty Messias! Jos löydät jostain sukupuolielimen näköisen juureksen, et voi höhöttää sille kaverin kanssa. Niin on ikäviä nämä asiat. Valuva linnunkakkakin vääntää ajan mittaan itsensä ikkunalasiin ilmestyneen Kristiksenkin kasvot surullisemmiksi. Siinä sinä olet yksin, tuijottamassa linnunpaskaa joka ei edes vastaa rukouksiin tai juttele.

Lisäksi huomaat ennemmin tai myöhemmin että ilman ihmistä maailma alkaa menemään omituisella tavalla pieleen. Yhden talvimyrskyn jälkeen saattaa jäädä kaupunki ilman sähköä. Ja mikä pahinta. Se, että talojen sähkölaitteet jäävät ilman sähköä ei tarkoita että kaupungissa ei olisi sähköä. Poikkimenneet sähköjohdot tekisivät valokaaria maahan. Niiden lähistölle syntyy alue jossa on luvassa sähköä joka ei ole yhtään niin hauskaa kuin se sähköpaimensähkö johon haastoit serkkupojan kusemaan.

Tajuaisit että sähkön tuoma lämpö on lyhytaikaista ja riskialtista. Että pakkasyö ja huono tuuri ja sinusta tulee jääpuikko. Tämä on vähemmän miellyttävä vaihtoehto kuin kaivoon hyppääminen. Joten päätät lähteä kohti etelää. Eli alueita joissa kirjastot tarjoavat ajankuluksi kieltä jota et ymmärrä. Mutta jossa on sentään lämmintä. Siellä et ole yhtä riippuvainen teknologiasta. Kuljet sinne päin.

Yhteiskunta rapistuisi pikku hiljaa ja jokainen päivä olisi pikku hiljaa täynnempänä ja täynnempänä vaaroja ja tosiasiassa valtaosa kuolemista on hitaita ja tuskallisia, toisin kuin kaivon tarjoama kuolema. Sekä luonto kynsin verisin että teknologia mekaanisine tuhoineen olisivat elämäsi sisältö. Ja jos onnistuisit välttämään nämä, niin siltikin vuosien kuluessa mielesi vääntyisi yksinäisyydessä. Ihminen ei tule toimeen pelkässä koiraseurassa ilman että hänestä tulee kummallinen.⁵

Jokusen vuoden kuluttua miettisit että oletko tosiaan ollut niin itsekritiikitön, että olet kaikki vuodet vain luottanut että sinä olet fiksumpi kuin ne kaikki muut. Että kenties asia onkin niin, että kaikilla muilla oli jokin tieto ja syy jonka vuoksi he hyppäsivät. Olit vain halveksien pitänyt hyppääjiä absurdeina ja irrationaalisina. Mutta kuitenkin heitä aivan selvästi ajoi voima joka ohitti ihmisen itsesuojeluvietin. Vietin jonka vahvuus on tullut sinulle konkreettisesti tutuksi eläessäsi koiriesi kanssa maailmantuhomaailmassa ilman tuhoa ja maailman kanssa.

Tajuaisti että ihminen joka on yksin on heikko. Kaksi ihmistä olisi yhteisö ja kolmas ihminen olisi isompi yhteisö. Mutta kun aivan kaikki muut ovat hypänneet kaivoon, ei toista ihmistä olisi eikä sinulla olisi toivoa paremmasta.

Tällöin tajuaisit sen, että kaivoon hyppäämisessä saattaisi olla jotain. On oltava jokin syy kun kaikki hyppäväät sinne. Kenties. Ehkä. Mitä enemmän mietit sitä enemmän sinua kaivelee se, että jokin syy kaivoon hyppäämisessä on oltava, kun kaikki Nobeltutkijatkin hyppäävät kaivoon. Kaikki nimekkäät filosofit ja teologit ja poliitikot jotka eivät osaa olla yksimielisiä yhtään mistään olivat sekä fiksuja ihmisiä että yhtä mieltä siitä kaivoon hyppäämisestä. Universumin tai ainakin maapallon terävimmät aivot ja nerot ovat ponnistaneet. Rammat ovat opetelleet ensin ryömimään voidakseen kävellä ja kävelemään voidakseen hypätä (kaivoon). Ja rikkaat miehet jotka aikaisemmin ovat egoistisesti ponnistaneet ryysyistä rikkauksiin ponnistivat nyt yksimielisesti takaisin pohjalle, kaivon pohjalle.

Koko asia on mysteeri joten siinä täytyy olla jokin suurempi selitys. Sitäpaitsi luonnontiede ei selitä miten ne kaikki edes mahtuivat siihen kaivoon! Kaivosta täytyy päätyä johonkin. Täytyy olla paikka jonne kuolleet menevät. Ja vaikka ei olisikaan, se olisi parempi vaihtoehto kuin se vaihtoehto että elät täällä hyppäämättä kaivoon. Huonoinkin vaihtoehto olisi parannus. Silloin, vuosien mietiskelyn ja yksinelon erakkoviisastuneena, päätät että jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, niin hyppäisit perässä. Todellakin hyppäisit.⁶

---

1 joka on kaikilla muilla kuudella miljardilla ihmisellä paitsi sinulla. Jopa nälkäkuolemamaan ajautuvissa kehitysmaapakanoilla jotka ovat wannabe-elintasopakolaisia vain unelmissaan on sellainen. Ja poni kanssa!
2 Tässä on kysymyksenä vakava ristiriita. Ihmiset olettavat samanaikaisesti että ihminen on individualisti ja ajattelee omilla aivoillaan. Samalla kaivoon hyppääminen on jotain joka perustuu oletukseen että se on nimenomaan jotain jota kukaan ei tekisi. Eli ihmiset olisivat sittenkin laumahenkisiä. Koska kukaan ei mieti retorista kysymystä loppuun he pitävät sitä vakuuttavana argumenttina.
3 Moni voi väittää että ei Paavi voi tehdä hyviä juttuja. Eikä varsinkaan ex cathedra. Mutta viimeisin Paavi teki mielestäni varsin järkevästi erotessaan. Paavi on erehtymätön toimiessaan exit cathedra. Siis niille jotka eivät ole katolisia jotka eivät tietysti epäile Paavia in first place.
4 Camusin haasteeseen löytyy tietysti monia hyviä vaihtoehtoja. Kuten iltapaskalla käyminen
5 Onneksi vaihtoehtosi ei ollut kissa. Se tarkoittaa höperöitymistä jopa silloin kun seuranasi on muita ihmisiä.
6 Paljastuu että ei ole loppuun asti miettinyt koskaan tuo kaivoonhyppäämiskysyjä! Heiltä pitäisikin siksi kenties kysyä että miksi he haluavat hypätä kaivoon? Onko se mopo muka syy itsemurhaan? Eikö elämässä ole mitään miksi ei tehdä itsemurhaa? Ei mitään iloa joka antaisi syyn olla hyppäämättä itsetuhoon? Ei rakkautta? Iloa? Hauskaa ajanvietettä? Edes homopornoa?