Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Mysteerilaatikko

"Penn&Teller:Bullshit!" -sarjan Area 51:tä koskevassa jaksossa tarkasteltiin alueeseen liittyviä salaliittoteorioita. He huomauttivat aluksi että heillä oli sillä kerralla poikkeava näkökulma aiheeseen. Avaruusolentojakin voidaan käsitellä tieteellisinä väitteinä. Mutta kyseisen jakson näkökulma ei toistanut tätä sarjan jo kaluamaa tematiikkaa vaan astui psykologisoinin maaperälle. ; Tätä perusteltiin myös sillä, että Area 51 on armeijan salainen tukikohta, johon liittyvien väitteiden varmistaminen ja kumoaminen tapahtuisivat katsomalla laatikkoon. Koska tämä ei ole mahdollista, on asia ratkottava muuta kautta.

Jos laatikkoon kurkkaaminen
johtaa aaltofunktion romahtamiseen
ja kissa on joko elossa tai kuollut
niin onhan se ennen kurkistamistakin.
Siksi on rationaalista vain väittää että kissa
on elossa ja unohtaa se kuollut vaihtoehto.
Sillä kuollut kissa on surullinen asia.
Kyllä tässä nyt pitää kvanttifysiikka muuttaa!

Psykologisessa kulmassa keskityttiin uteliaisuuteen. Penn ja Teller käyttivät vertauksena laatikkoa jonka sisältöä ei paljasteta. Uteliaisuus saa mielen kehittämään erikoisia ratkaisuja. Suojatussa laatikossa jonne ei mitenkään saa kurkistaa voidaankin kuvitella Hitlerin aivot. Kiistäminen vahvistaa näitä mielikuvia. Area 51 on tämänlaiselle näkökulmalle kätevä, koska siinä on totuus, aivan varmasti on. Mutta sitä ei päästä tarkistamaan. Uteliaisuus ja mielikuvitus täyttää tyhjät tilat helposti. Tätä teemaa tuki myös sarjaan saatu psykologi, joka selitti, miten salaliittoteorioissa sysäyksenä on helposti juuri se, että osa ihmisistä kestävät huonosti mysteereitä. He täyttävät aukkoja - ja he täyttävät niitä mielikuvitutsa kiihottavilla vaihtoehdoilla. (Avaamaton laatikko on aina sisällöltään jännempi kuin avattu.) Ja tälle sitten kehitellään mitä parempia voi olla syitä, joilla perutellaan miksi tämä mielikuvitusta kiihottava vaihtoehto on mahdollinen. Ja tämän jälkeen kriitikoilta vaaditaan sitä mihin ei pystytä - eli laatikkoon kurkkaamista.

Psykologi oikein korosti että tähän ei aja mikään tyhmyys. Ja että monesti salaliittoteorioissa sosiaalinen vertaistuki ja ystävien kansa oleminen merkitsevät enemmän.

Harppileikkiä:
Sekä ympyrän neliöintiä
Että kulman kolmijakoa
Että alkeemista mystiikkaa.

Mielestäni tämä oli hauska kulma katsoa asioita. Samalla korostui se, mitä olen itsekin korostanut. Eli crank jolla on höyrähtäneitä ideoita ei yleensä ole tyhmä. He voivat olla hyvinkin älykkäitä. Älykkyys voi jopa iskea vastaan sillä älykäs osaa saivarrella potentiaaliset kumouksetkin tehottomiksi. Tämänlaista ad hoc -selitysten generoimista on vaikeaa välttää - ja vaikka joskus ad hoc -olettaminen on asiallista niin jossain vain helposti ajaudutaan sen ylikäyttöön. Ja silloin syntyy jotain jonka voisi sanoa olevan filosofialle samaa mitä kulman kolmijako harpilla ja viivottimella tai ympyrän neliöinti ovat matematiikassa. Tai ikiliikkujat fysiikassa ; Ne on osoitettu mahdottomiksi, mutta aina löytyy yrittäjiä. ; Nähdäkseni kulman kolmijako harpilla ja viivottimella on itse asiassa mitä mainioin vertaus. Sillä sen avulla ei päästä tulokseen, mutta sen avulla saadaan likiarvoja. Ja nämä likiarvojen haut muodostavat kauniita ja harmonisia muotoja. Niissä on innostavaa voimaa ja estetiikkaa, vaikka ne ovat samanaikaisesti myös pseudorationaalista ajan haaskaamista.

Tällä alustuksella voisin jopa sanoa että on virhe että uskontoa - etenkin jumaluusopillista teologiaa - verrataan taikauskoihin joissa maailmaa yritetään hallita samalla tavalla kuin vaikka horoskoopeilla, uhrausrituaaleilla, yrityksillä tehdä lyijystä kultaa elohopeaa höyrytelemällä alkeemisin keinoin tai opettelemalla loitsuja. Tämä kattaa vain hyvin pienen osan uskontoa. Kenties osuvampaa onkin verrata sitä salaliittoteorioihin. Molempia yhdistää vankka halu nähdä intentioita yhteensattumissa ja tapa "jakaa kulmaa kolmeen osaan harpilla ja viivaimella".

Tästä saa mietteitä vaikkapa katsomalla mysteerilaatikon heilahtamisesta uskontoaiheen parissa. Stephen Law ottaa käsittelyyn uskonnon tavan käsitellä kritiikiä. Sen, jossa ideana on se, että kritiikki ohitetaan sanomalla sitä irrelevantiksi. Tämä ei peräti ole sitä fundamentalismin suosimaa vaan koskee juuri sitä "sofistikoitunutta teologiaa". Kritiikki ohitetaan sanomalla "Ah, yes. You may indeed, have succeeded in showing that there’s no “God”, if that’s how you define him. But that’s not what sophisticated theists such as myself mean by ‘God’.” They then add, “What we’re talking about is, in truth, ineffable and beyond our comprehension. So you have not refuted my sort of theism."  Ja tietyllä tavalla tämä toimiikin ; "If what people mean by “God” is something indefinable, something beyond the grasp of our conceptual and linguistic apparatus, then obviously any criticism of theism based on the assumption that God is, say, maximally powerful, knowledgeable and good must miss its mark." Kyseessä onkin silmänkääntötemppu jossa "nyt sinä näet sen - nyt sinä et näe sitä" toimii automatisoituna. ; Voidaan sanoa että tämä on pohjimmiltaan semanttisella tasolla tehty Moving the goalposts -argumenttivirheeseen perustuva strategia. Law perustelee tämän sillä että tosiasiassa yksikään teologia ei käsittele Jumalaa tällä tavalla. Tämä määritelmä on tarkoitettu pelkästään kriitikoita varten. Käytännössä tästä tulee ongelmia koko uskontoilmiön ja teologian miettimiseen. Law ottaa tästä esimerkiksi Armstrongin joka ajaa yllämainittua ajattelutapaa. "Armstrong does at least succeed in rendering her brand of theism immune to the evidential problem of evil. If God can’t be described, then he can’t be described as, say, all-powerful, all-knowing and all-good. Armstrong seems to concede that the problem of evil would indeed constitute an excellent argument against the existence of a God of that sort. But that’s not the sort of God that, she claims, the vast majority of religious people down through the centuries, have believed in." ... "reading through Armstrong’s book, it becomes apparent her God is not quite so mysterious and ineffable after all. Indeed, Armstrong says that “God” is a symbol of “absolute goodness, beauty, order, peace, truthfulness, justice...”. Not only does Armstrong appear here to be effing the ineffable, it seems she also thinks she knows things about this indescribable transcendence of which “God” is the name. She knows not only that it is the sort of thing to which moral concepts apply, but also that the correct concept to apply is absolute goodness rather than, say, absolute indifference, or absolute evil. How is she able to know this?" Jumalasta koetaan ja tiedetään aivan helvetisti. Paitsi jos se on jotenkin kiusallista tai negatiivista, jolloin sen on pakko olla väärinkäsitys koska transsendentti Jumala ei mahdu mihinkään määritteisiin. Paitsi jos se on uskonnon puolella ja kehuvaa jolloin kevytkin jutustelu on asiallista ja humaanin innostavaa keskustelua johon pitää kannustaa kaikkia, koska se keskustelu on yleisinhimillistä. Paitsi uskontokriittinen joka on homo religiosus -ihmiskuvasta etääntymistä ja siksi epäautenttista olemista. Koska emme tiedä mitään Jumalasta ja hänen meihin kohdistuvista tavoitteista. Paitsi silloin kuin yht'äkkiä tiedämmekin!

Itse korostaisin että tämä korostuu uskontokeskustelun ollessa käytännöllisempi. Kaksinaismoralismi paisuu aivan leppoisissakin merkeissä. Ei tarvita mitään äärifundamentalistia. Normaali - jopa keskimääräistä liberaalimpi - uskovainen riittää. Tästä saa hyvän havainnon lukemalla "Kotimaan" blogista sitä miten uskovainen oli kokenut Uskontojen Uhrien Tuki RY:n vertaistukileiristä. "Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli. Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin - moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista." Tämä ei ole häijyn ihmisen reaktio. Ja itse asiassa juuri tämä tekee siitä hyvin pelottavaa. Sillä kirjoittaja jatkaa seuraavalla tavalla "Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta - ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille." Ja ongelma on todella tuossa itsessään leppoisalta vaikuttavassa virkkeessä.

Sillä sanavalinnat kertovat kaiken. Etenkin kun sanavalinta ei ole tämän yksilön lipsahdussammakko - en usko Freudilaisiin lipsahduksiin kovin vahvasti - vaan toistuva teema. Kun uskontokritiikkiä selitetään on olemassa selvä näkemysero. "Marginaalinen", "rajoittunut" ja "huonosti reflektoitu" ovat juuri niitä sanoja joita käytetään uskontokriitikoista. Law näyttää samaa ilmiötä teologiassa, mutta näin arkitajuisesti voinee huomata miten suuri tämä kaksoisstandardi nimittäin on. Jos joku uskoo vähällä todisteella tätä ei pidetä ongelmana tai tätä syytetä huonoksi reflektioksi. Uskovaisen heikolla perustelupohjalla ja pienellä miettimisellä otettu vakaumus hyväksytään koska uskonto ei kuulemma ole sillä tavalla taitolaji ollenkaan. Sitten kun on uskontokriitikko niin lähes mikään määrä teologian osaamisia ei riitä - koska uskovainen kokee että kun kriitikko debunkkaa argumentin niin että hän itse kokee kyseisen teeman eri tavalla. Tämä ei käsittele kritiikkiä tai kritiikin osuvuutta mitenkään vaan tässä alleviivataan vain oman kokemuksen erilaisuutta.

Kirjoittaja itse asiassa itsekin tajuaa jollain tasolla että erilainen tapa jäsentää asioita ei tarkoita laadullista eroa, vaikka tämä laatuero juuri tuntuu kumpuavan puheista. "Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin." Tässä väärinkäsitys on molemminpuolista, mutta vain ateisti on "militantti" ja "huonosti reflektoinut kritisoimansa teologian". - Näin siitä huolimatta että en ole itse vielä toistaiseksi löytänyt oikein ainuttakaan analyyttisellä otteella läpikäytyä uusateismin kritiikkiä joka todella käsittelisi uusateistien argumentteja olkiukottamatta niitä.

Ja tämä yhdistääkin teologian - ja salaliittoteoriat - taiteeseen. Systomykoosissa mietittiin taiteiden merkitystä.  Siinä esillenostetaan ns. korkeakulttuurisen taiteen ongelma. Se yrittää samalla olla tärkeää ja yleismaailmallista ja perustella että taide on kaikkien asia ja siksi tärkeä. Toisaalta se yrittää korostaa että taide avautuu vain hyvinkin harvoille. Ja tästä seuraa vakava ja ylitsepääsemätön ristiriita. "" ... "Sanotaan, että kaikkein parhaat taideteokset ovat sellaisia että enemmistö ei voi niitä ymmärtää ja että ne avautuvat vain valituille, jotka ovat valmentautuneet ymmärtämään noita suuria teoksia, mutta jos enemmistö ei ymmärrä, niin sille täytyy selittää, antaa sille ne tiedot joita se tarvitsee ymmärtääkseen. Mutta käy ilmi että sellaisia tietoja ei ole ja että teoksia ei voi selittää, ja sen tähden ne jotka sanovat että enemmistö ei ymmärrä hyviä taideteoksia eivät anna selityksiä vaan sanovat että ymmärtääkseen täytyy lukea, katsoa, kuunnella noita teoksia kerran toisensa jälkeen. Mutta se ei ole selittämistä vaan totuttamista. Ja totuttaa voidaan kaikkeen, kaikkeen huonoimpaankin." ... "Ylimpien luokkien taiteesta ei siis koskaan voikaan tulla koko kansan taidetta, sitä eivät ajattelevat ja vilpittömät ihmiset voi hiukkaakaan epäillä. Ja jos taide siis on tärkeä asia, hengen siunaus, kaikille ihmisille uskonnon kaltainen välttämättömyys, niin sen tulee olla kaikkien ihmisten käsitettävissä, jos siitä taas ei voi tulla koko kansan taidetta niin on kaksi vaihtoehtoa; joko taide ei ole niin tärkeä asia kuin annetaan ymmärtää, tai se mitä me sanomme taiteeksi ei ole tärkeä asia."

Itse sanoisinkin että ympyrän neliöintiin keskittyneet teologit jotka vaatiavat sofistikoituneeseen teologiaansa vastaamisen unohtavat tärkeän asian. Ei ole tärkeää voida rakentaa "mysteerilaatikko" sellaisessa muodossa että ei vain sanota että "voi olla mysteerilaatikko". Täytyy myös voida osoittaa että juuri tämä laatikko on olemassa ja relevantti. Sofistikoituneella teologialla ei ole arvoa ja mieltä. Jokainen salaliittocrank joka puolustaa omaa salaliittoaan - olipa tämä sitten mitä tahansa poliitikoiksi naamioituvista reptiliaaneista lehmiä kaappaaviin harmaisiin pikkumiehiin tai Jeesuskristukseen asti - on oppinut neliöimään ympyrää niin esteettisen nautinnollisesti, että hän on totuttanut itsensä omaan lempiasiaansa. Ja tässä vaiheessa käy juuri kuten sille Penn&Tellerin Area 51 -salaliittoteoreetikolle joka selitti että hänestä kiinnostus ja avoimuus kommunikaatioon vieraan planeetan älyjä kohtaan on merkki korkeammasta älykkyydestä. Ei siihen voi oikeasti sanoa mitään muuta kuin että niin meistä jokainen pitää hullutuksiaan mielikuvituksekkaan tahi muuten erityisen kyvykkään ihmisen tunnuspiirteinä. Koska ilman tätä luuloa ne eivät enää olisi hullutuksia.

Nähdäkseni uskontokritiikki käsitteleekin relevantteja puolia. Turhien puolien kohdalla sen tarvitsee vain viitata että ne ovat turhia puolia. Kuten Stephen Law joka selittää miten "sofistikoituneen teologian erimielisyys" pitää sisällään Moving the goalposts -argumenttivirheen jo ytimeltään ja että ne ovat siksi ja sen vuoksi älyllisesti täysin arvottomia saivarteluja. Jos ne pitävät sisällään tälläisiä, tekisi mieleni ehdottaa niille samaa kuin mitä Hume ehdotti. Mutta minä en suosittele. Sillä se olisi kauheaa vessapaperin haaskuuta.

Corsaren

Huumoria, humoristisuutta tai humoristisuuden imitaatiota käytetään usein kritiikin, pilkan ja vallankäytön keinona. ; Usein on jopa niin että kun kritiikki ilmaistaan pilakuvana, sen laadun ei tarvitse olla kummoinen jotta siitä saadaan kritiikki -immuuni. Tämän tason jälkeen kaikki kyseisen kuvan moitteet ovat "huumorintajuttomuutta". Siksi monesti ei tarvita laadukasta huumoria jotta tämä tavoite saavutetaan.

Huumorin ja vallan soveltaminen on jotai jota on kenties paras lähestyä Søren Kierkegaardin kautta. Hän esitti että järkeilevät konseptit muuttuvat helposti joksikin jota ei voida moittia asiakeinoin. Hänen mukaansa etenkin ironialla on suuri valta. Ironisuus onkin kenties tämän vuoksi skeptikoiden usein käyttämä keino. Ja kun "Penn&Teller : Bullshit!" -televisio -ohjelmaa seuraa vähän pidempään, huomaa miten voimakas keino tämä on. Kun antaa toisen sanoa asiansa ja sanoo perään ihmettelevän ironisen "fuck" -sanan, on esitys kovilla. James Randi on jopa korostanut sitä miten homeopatia on sellainen vaihtoehtohoito, että sen idean kertominen vähentää ihmisten uskoa siihen. Systeemi on koherentisoitu sellaiseksi että tavallinen ihminen etääntyy siitä, "ironisesti".

Nähdäkseni kuitenkin jos jokin huumorin laji on voimakas vaikuttamisen keino, se on parodia. Se ei toki ole yhtä henkevänä ja älykkäänä huumorin laji kuin ironia. Mutta se keskittyy yleensä sitäkin vahvemmin vallankäyttöön. Ja tässä Søren Kierkegaard toimii opettajana. Ei tosin filosofiallaan, vaan käytännössä.

Hänen elossaollessaan Köpenhaminassa oli lehti nimeltä "Corsaren". Se oli huumorin ja parodian sävyttämä lehti. Sen seuraamista pidettiin jossain määrin halveksuttavana. Siksi sitä laitettiinkin kahviloihin, joissa sitä voi lukea tilaamatta sitä kotiinsa. "Kaikki" (eli useat) lukivat lehteä ja sillä oli itse asiassa yllättävän suuri valta. Tämä valta kuitenkin tapahtui anonyymiteetin kautta. Lehteä seurattiin mutta halveksittiin samanaikaisesti.

"Corsaren" teki Kierkegaardista karrikatyyrikuvia usein. Kierkegaard kuvasikin itseään "naurun marttyyriksi". Kierkegaard ei reagoinut julkisesti, ja hänen päiväkirjoistaan voi lukea että hän olisi osannut parodioida itseään paremmin. Tässä kohden on pakko ottaa esille Peder Ludvig Møller. Hän oli teatterin, kirjallisuuden ja teologian aloilta oppinut. Ja hänet liitettiin Corsaren -lehteen arvailuissa ja spekulaatioissa. Hän oli akateemisissa yhteyksissä kritisoinut Kierkegaardin "Stadier paa Livets Vei" -teosta. Ja arvio ei ollut mairitteleva. Kierkegaard oli vastannut tähän kritiikkiin varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin toivoi saavansa lukea moitteita ennemmin "Corsaren" -lehdestä. Ja korosti että arvon mestari Møller oli niitä harvoja joita lehti kohteli silkkihansikkain. Ja että muutenkin näytti siltä että Møllerin suhde "Corsareniin" oli yhtä luja kuin hengellä kirkkoon. Yhteys oli kiusallinen ja itse asiassa Møller menetti tämän yhteyden vuoksi paljon. Hän ei saanut estetiikan professuuria, johon hän oli aiemmin ollut vahvana ehdokkaana. Ja hän kuolikin myöhemmin syrjässä ja köyhyydessä.

"Corsarenilla" oli kuitenkin valtaa. Ja Kierkegaard oli yliarvioinut Møllerin ja lehden suhteen ; Hän oli vain kirjoittanut siihen juttuja silloin tällöin. Lehti kosti. Kierkegaard oli julkaissut teoksiaan erilaisilla pseudonyymeillä, salanimillä. Lehden omistaja, Aron Meir Goldschmidt, oli aiemmin henkilökohtaisella tasolla arvostanut Kierkegaardia, jopa kehunut tätä. Nyt hän kertoi lehdessään keksineensä kuka oli Kierkegaardin erään hahmon, Frater Taciturnus (suom. Veli Vaikenija) -salanimen, takana toimiva oikea henkilö. Yhteydeksi väitettiin hullua hevoskauppiasta Michael Nathansonia. Tämän seurauksena Kierkegaard joutui julkisesti tunnustamaan salanimensä, muutkin kuin edellä mainitsemansa Frater Taciturnuksen. (Tämä oli merkittävää koska Kierkegaardin tapa käyttää pseudonyymejä on internetistä tuttu. Kierkegaardilla oli laumoittain sock puppetteja ennen kuin internettiä oli keksittykään!) Tunnustuksen jälkeen "Corsaren" pahoitteli tekemäänsä väärinkäsitystä. Ja kehui Kierkegaardia kehuvin ylisanoin. Mairitteluissa muun muassa todettiin että Kopernikus oli hänen rinnallaan narri. Sillä hän väitti että maa kiertää aurinkoa, kun taas jokainen järkevä ihminen tietää että taivas, aurinko, taivaankappaleet, maa ja Köpenhamina kiertävät Kierkegaardin ympärillä. Myöhemmin lehti sitten julkaisi esimerkiksi karrikatyyrikuvia joissa Kierkegaardia ympäröi resuinen silmäpuolista ja muista koostuva pseudonyymiensä armeija - ja kaikki nämä näyttivät jotenkin Kierkegaardilta.

Kierkegaard joutuikin tämän jälkeen ihmettelemään saamansa tuen vähyyttä. Vaikka julkisesti älymystö kritisoi ja halveksi parodialehteä, ihmiset jotka aikaisemmin olivat tervehtineet Kierkegaardia alkoivat välttelemään häntä. Ja kun Kierkegaard oli saanut muutamalta taholta tukea ja kysymyksiä mitä he voisivat tehdä asialle, Kierkegaard oli todennut että parasta oli toimia kuin mitään asiaa ei olisikaan. (Tämä on erikoista koska Kierkegaard on tosiaan korostanut ja arvostanut huumorin tehoa välineenä.)

Kaikki reaktio parodian ja huumorin keinoihin verhottuun vallankäyttöön ovat selkeästi erityisen tehokkaita. Huumori on jotain jota ei pidetä arvokkaana journalismina, mutta silti siihen uskotaan käytännössä. Pilkkaa varotaan vastustamasta koska "huumorintajuttomuuden tunnustamisen" lisäksi "pilkan seuraava kohde voi olla itse toimija". Kuitenkin huumorin käyttöä tällä tavalla todella halveksutaan aidosti koska jos se menettää anonyymiytensä, siitä tulee inhimillisen kokoista ja tätä ihmistä voidaan sitten kohdella karusti.

Kenties paras keino onkin halata pilkkaajaa. Moni näyttää olevan tässä kohden hyvinkin medialukutaitoinen. Silloin kun "hikipedia" oli vielä nuori, sen kanssa oli joitakin sensuurikampanjoita. Esimerkiksi lestadiolaiset olivat kovasti sitä vastaan että heistä kirjoitetaan. Tästä seurasi ei mitään. Paitsi että artikkeli sai päin vastoin suosiota - ja mikä kiusallisinta - sen yllättävän suuri faktuaalisuusaste varmistui. Vastustaminen on paras keino saada asia paisumaan itselle ikävämmäksi.

Tämä on ymmärretty.

Olen itse hieman huvittuneena ja toisaalta huvittuneena seurannut miten monet yksilöt ovat selkeästi haluamassa että heistä olisi hikipedia -artikkeli. Ihminen on tavallaan merkitsevä ja tärkeä julkinen hahmo vasta jos hänestä on juttu. Osa luultavasti jopa kirjoittaa niitä itsestään. ; Ainut keino hallita itseensä kohdistuvaa pilkkaa onkin kirjoittaa se itse. ; Kenties Kierkegaardkin olisi tehnyt muuta kuin kutsunut "pilkkaa kristityn osaksi" ja kuvannut itseään pilkatuksi marttyyriksi - kuten hän Corsaren -episodin jälkimainingeissa teki - jos hän olisi tehnyt kuten päiväkirjaansa uhosi. Eli kirjoittanut itse paremman parodian.

Ja silti. En laita hikipedian parissa tekemiäni työmääriä, juttuja ja siihen liittyviä luottamustehtäviä CV:seeni, en edes silloin kun olin nykyistä huomattavasti ahkerampi. Vaikka en olekaan yhteydestä mitenkään erityisen salaileva.

Opettavaista!

Groucho Marxin kerrotaan kehuneen television opettavaisuutta ; Hänestä televisio oli opettavaista, koska silloin kun vieraat kokoontuvat television ääreen, hän itse voi mennä eri huoneeseen lukemaan kirjaa.

Tämänlainen näkemys on yleinen myös monilla muillakin ihmisillä. Viestin välityskanavaa pidetään olennaisen tärkeänä ; Viestin kanava määrää sisällöstä. Tämä on tietysti osittain tottakin. Mutta jokainen ihminen osaa kuitenkin keksiä esimerkiksi televisiolle valistuksellisia avuja. Televisiossa on yllättävänkin paljon erilaista tieteen popularisointia. Ja selvästi tieteen popularisointi on jopa suosittua. Esimerkiksi Carl Saganista tuli aikanaan jopa tähti - ja hieman samaa roolia voidaan nähdä vaikkapa "Bullshit!" -sarjan skeptikoille, Pennille ja Tellerille. ~ Noah Chomsky näki tieteen popularisoinnin jopa tärkeäksi osaksi vastuullisten tiedemiesten elämää. Hän korostikin näkemystä jossa tavallinen ihminen on sidottu työhönsä niin että hänellä ei ole resursseja hankkia riittävää taitoa ja paneutumista käsillä oleviin aiheisiin. Chomskyn mukaan akateemikoilla onkin resurssit ja aikaa paneutua ideoista keskusteluun, joka taas on jotain jota tavalliset ihmiset eivät oikein jaksa tehdä. Näin akateemikko voi ihan oikeasti valistaa kansaa ja saada heille keinoja ja välineitä prosessoida asiat itse loppuun asti. Tieteen popularisoija on siis "tiedottaja ja saattaja" jonka aika ja panostus olivat tärkeitä.

Tämänlainen valistusajattelu on jotain joka on nykykulttuurissakin suorastaan läpitunkevaa. Meillä on tätä tarkoitusta varten esimerkiksi museoita. Niitä kautta saadaan esille kuitenkin toinen ongelma. Kun ihmiset menevät museoon, he hakevat sieltä yllättävän usein viihdettä. Esimerkiksi jos lapset viedään katsomaan keskiaikaista linnaa, syynä on se, että miekat ovat siistejä. Vierailulla lapset saavat esteettisiä elämyksiä jotka ova samantapaisia kuin jos he kävisivät taidenäyttelyssä tai katsoisivat kotona juonellisilla koukeroilla oikeutettua viihteellistettyä väkivaltaa. ; Ilo ja kiinnostuneisuus miekoista sekoitetaan tässä helposti miekoista oppimiseen. (Se on sama kuin hämmästys ja ymmärrys sekoitetaan usein hieman samalla tavalla.) Eli suomeksi sanoen museokäynneistä ei yleensä ottaen opita historiasta.

Samoin luonnontieteellisessä museossa käynyt voi muistaa sen, miten täytetty elefantti eteisessä oli valtavan iso. Tämä ei ole mitään merkittävää valistumista. Ja tarkemmalla mietinnällä vastaavat ongelmat ovat itse asiassa mukana likimain kaikessa museotyyppisessä valistamisessa ; Ihmiset menevät sinne hieman kuten ennenmuinoin mentiin sirkuksen "kummajais showhun". Tarjolla on ällistystä maailman ihmeistä. Ja tätä kautta ihmiset helposti reflektoivat maailmaa yhtä hyvin kuin muinaiset ihmiset oppivat sirkuksissa vammaisuudesta. Eli eivät kovin merkittävästi.

Näin ollen Groucho Marx oli yllättävän oikeassa.

Tieteen popularisoinnissa on olemassa myös toinen ongelma. Se tulee esiin Richard Posnerin "Public Intellectuals : A study in Decline":ssä. Siinä Posner kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi. Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.

Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin. Tällöin tilanne käy sellaiseksi, että markkinatutkimustulokset ihmisten haluista ja odotuksista, eikä tieteen tulokset ja niiden esittämisen laatu, ovat yleensä olennaisempia. Näin tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa (1) viihdyttävyys (entertainment) ja (2) ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity). Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi. Näin popularisoinnista ei enää valistuta ja opita, vaan sen sijaan kertojasta tulee jonkinlainen viisas mies, joka oikeuttaa oman näkemyksen rationaaliseksi ja tieteenmukaiseksi koska hän on viisas ja samaa mieltä kuin popularisoinnin seuraaja.

Posner ei toki pidä tieteen popularisointia totaalisen surkeana. Hän korostaakin sitä, että laaduntarkkailu on olennaisempaa kuin ennen. On hyviä ja huonoja popularisoijia. Tässä kuitenkin noustaan siihen, minkä Chomsky esiinmainitsi ; Tieteen popularisointi oikeuttaa itsensä valistuksen kannalta sillä että hän on kyvykäs prosessoimaan jotain, jota yleisö ei muuten osaisi. Luokittelussa taas tarvittaisiin siinäkin näkemystä, jolloin tieteen popularisoinnissa tehty valikointi tarkoittaa sitä että yleisön oletetaan osaavan luokittelun ja tiedon pureksinnan ja valikoinnin niin hyvin että tässä onnistuessaan he osoittavat taidoillaan, että he eivät sitten enää tarvitse koko popularisoijaa!

Tämä johtaa paradoksiin, jossa popularisointia on paljon, mutta se on monin paikoin menettänyt arvonsa ; Olitpa mitä mieltä tahansa, jostain löytyy joku joka väittää että näkemyksesi perustuu tieteeseen ja popularisoi tätä. Jostain nurkan takaa löytyy aina vähintään totaalisen inkompetentti Chopra joka selittää että maagisetkin unelmasi ovat totta "koska kvanttifysiikka" ja käyttää niin hienoja sanoja että pökerryt ja vakuutut että asiassa on pakko olla jotain perää.

Tämä ongelmallisuus, maailman postmodernisoituminen, onkin huipentunut nykyisiin "maailmankuvasotiin" joita näytetään etenkin Amerikoissa. Niissä on aina aiheena tieteellisyys ja ilmeisesti niihin suhtaudutaan juuri kuten museoihinkin. Niitä pidetään opettavaisina, mutta kuitenkin niistä haetaan etupäässä huvia. Itse asiassa niiden kohdalla pääongelma onkin juuri siinä, että kun ihmiset eivät yleensä halua miettiä asioita kovin vakavasti ja vielä harvemmin muuttaa omaa maailmankuvaansa, on näiden debattien yksi ilmenemismuoto itse asiassa antivalistuksellinen. Tässä ei haeta selvittelyä ja prosessointia, vaan tämä selvittely ja prosessointi delegoidaan jollekin symboliselle oman näkemyksen edustajalle, josta tulee ikään kuin koko ideologian oikeuttaja. Jo debatti itsessään antaa merkitysarvon; Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor" , mutta tässä puku on tyhjä, eli symbolisen edustajuuden takaa ei nähdä sisältöä. (Siinäkään tapauksessa että keskustelijat sitä ihan oikeasti keskusteluun tuovat.)

Tämä itse asiassa tarjoaakin valtavasti tilaa erilaisille pseudotieteille.

Niillehän tieteellisen esityksen tekeminen on ikään kuin ydin. Tässä tematiikassa esiin nouseekin jännittävä suhde nimenomaan tieteen popularisointiin. Sillä tosiasiassa pseudotiede väittää olevansa tiedettä, mutta käytännössä se ilmenee siten että he tekevät ennen kaikkea jotain jota voisi kutsua tieteen popularisoinniksi. (Toki sillä oletuksella että heillä olisi aktiivinen tutkimusohjelma ja tieteenala sen popularisoinnin takana, mikä heiltä puuttuu tai se on ainakin hyvin vähäistä.) Kuitenkin näissä on, hieman yllättäen likimain aina mukana myös toinen puoli.

Tiede on jokin joka antaa pseudotieteelle arvostusta, mutta samalla se on jotain jota he myös vastustavat. Tieteen rajallisuuden korostaminen ja teorioiden moittiminen on niiden ydinmehua. Tämä kahtiajakoinen suhde tieteeseen onkin yksi olennaisimmista pseudotieteen tunnusmerkeistä. Se väittää olevansa jotain jota se kuitenkin toisaalla moittii.

Tässä voidaan oppia jotain olennaista Richard Hofstadterin aloittamasta linjasta. Hän käsitteli anti-intellektuellismia 1960 -luvulla nimellä "Anti-Intellectualism in American Life". Hän nimittäin käsitteli tässä tiedevastaisuutta. Hänen aiheensa on jotain, josta internetajan vitsauksen, denialismin, voidaan katsoa alkaneen oikein kunnolla. Hän luokitteli anti-intellektualismin kolmeen pääluokkaan;
1: Antielitismi jossa tiede nähdään ikään kuin luokkayhteiskuntana, jossa tiedemiehet ovat huipulla. Tämä nähdään loukkauksena tavalliselle ihmiselle, jonka järkevyyttä korostamalla saadaan suosiota. Tämä vetoaa populismiin.
2: Instrumentalismi taas korostaa sitä, että tiede on teoreettista. Tätä halutaan irtauttaa arkielämästä ja käytänteistä. Tässä maailmassa tiedemies on "norsunluutornissa", ilman maailman realiteetteja. Tämän nähdään tarkoittavan samaa kuin etääntyminen tiedosta ja ymmärryksestä myös teoreettisissa aiheissa, joihin tavalliset ihmiset mielellään ottavat mielipiteitä.
3: Anti-rationalismi taas vastustaa koko perustelu- ja argumentointikonseptien mielekkyyttä. Tässä tiede ei kykene ratkaisemaan oikein mitään asioita ja vastaamaan kysymyksiin. Näin siitä tehdään irrelevanttia. Yhtenä keinona on tietysti hylätä koko rationaalisuuden konsepti ja selittää esimerkiksi että kun tieteen määritelmä ei ole yksiselitteinen (yhtä demarkaatiokriteeriä ei ole) joten mikä tahansa on tiedettä, jolloin koko rationaalisuuden konsepti romahtaa.

Jonkinlainen ratkaisu ongelmaan.

Näin lähdekritiikkiin voidaan saada jotain apuja jotka eivät vaadi sisällön tuntemista. Nämä ovat jotain jota kautta tieteen popularisoinnille voidaan antaa arvo. Ne opettavat. Mutta samalla niiden painoarvoa voidaan arvioida. Tämä perustuu metodologiaan ja käytettyyn diskurssiin ; Jos keskustelija "ratsastaa kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin", eli hän vetoaa tieteeseen itsensä oikeuttajana samalla kun esittää että tiede on huonoa, hän on todennäköisesti denialisti. Tämä viittaa siihen että tieteen popularisointia arvioitaessa on hyvinkin voimakas tarve noudattaa "Goldmanin metodia".

Bullshi -do

Ilmeeltään yleisskeptinen "Penn&Teller" -sarja kritisoi itsepuolustuslajeja. Ihmiset voivat kenties olettaa että tämänlainen tilanne olisi minulle jotenkin vaikea. Koska olen itsepuolustusihminen, minun pitäisi astua skeptikkoja vastaan. Tai koska olen skeptikko minun pitäisi astua itsepuolustusihmisiä vastaan. Onneksi aito skeptisyys ei ole niinkään puolten ottamista kuin jotain muuta.

Uskallan sanoa että monin paikoin Penn&Teller ovat hyvinkin oikeassa. Hehän esimerkiksi kertovat että itsepuolustuskursseista ei ole hyötyä käytännön elämässä. Uutiset jossa kurssilla saadut taidot pelastavat naisen ovat vähässä. Tosiasiassa itsepuolustusbisneksessä on trendi jossa etenkin naisille myydään kursseja pelolla. Naisille kerrotaan puskaraiskaajien uhalla ja itsepuolustuskurssia pidetään niille ratkaisuna. Moni nainen ostaa käytännössä itselleen rohkeutta kurssilta. Kurssista on näin ollen placebohyöty.

Julkinen salaisuus on se, että itsepuolustuslajit ovat yllättävän vaikeita. Esimerkiksi käykööt miekkailu, jossa on ollut monia jotka eivät ole ennen harrastaneet muuta itsepuolustuslajia. Yleensä heillä kestää kauan oppia edes yhtä tekniikkaa. Esimerkiksi ei ole tavatonta löytää ihmistä, joka "nollasta aloittaen" ei kuukauden harjoittelun jälkeen ole onnistunut oppimaan tietystä asennosta lähtevää ja tiettyä hyökkäystä vastaan harjoiteltua yksinkertaista torjunta-vastaisku -yhdistelmää. On selvää että jos se, että jos ei kykene rauhassa salilla tekemään vastatekniikkaa vaikka tietää mitä toinen on tekemässä ja vaikka tämä tekee sen varsin rauhallisesti, on selvää että hän ei kykene tekemään sitä myöskään pelossa, yllättyneenä ja tietämättä ennalta mitä toinen on tekemässä "täysnopeudella".

Toinen julkinen salaisuus on se, että suurin osa itsepuolustuslajin harrastajista käy peruskurssin ja jää pois. Näin ollen valtaosa ihmisistä käy kuukauden parin peruskurssit ja jää niille taidoilleen. Hän ei tämän jälkeen välttämättä mieti oppimiaan kikkoja ja opitutkin taidot unohtuvat nopeasti. Ei liene yllättävää jos tehokkuusuutisia ei löydy.

Itsepuolustuslajeissa on kysymys paljolti myös siivoamisesta ja muusta huoltotoimesta. Takana on osittain asennekasvatus. Siivoaminen on nöyrtymistä. Tämän lisäksi siivoaminen varmistaa että lattialla ei ole esimerkiksi teräviä puunsäleitä jotka voivat kaatumisharjoittelussa vahingoittaa.

Mutta syynä on muukin. Se on eräänlainen hiljainen lähtö oman salin ylläpitämiseen ; Tosiasiassa eräänlainen itsepuolustuslajin huipentumana on se, että saa perustaa oman koulun. Lattianpeseminen vertautuu siihen, miten sushinlaittoa opettelevat kokit ovat perinteisessä japanilaisessa perinteessä tehneet ensimmäisenä vuonna vain yhtä asiaa ; Pesseet riisiä. Asiaan on kasvettu pikku hiljaa. (Kiirettä ei ole, koska itsepuolustuslajin opettajatasoiseksi oppiminen vie vuosia ahkeraa harjoittelua.)

Lisäksi itsepuolustuslajeissa on aika usein täytteenä kaikenlaista pseudotieteellistä yliluonnollista Ki -energiaroskaa. Usein niissä on kysymys siitä, että ihmisen mielessä tapahtuu käsitesekaannus ; Harjoittelua helpottava mielikuva muuttuu todeksi. Tätä voi kuvata esimerkiksi yhdellä miekkailukoulumme kontrolliharjoitusta, jossa kuvittelemme käsiimme avonaiset maljat, joita siirrämme selän taakse, eteen ja erilaisiin paikkoihin. Ideana on pitää ranteet koko ajan niin, että jos käsissä olisi oikeat maljat, ne eivät läikyttäisi nestettä. Ilman tätä kuvitelmaa olisi vaikeaa miettiä miten ruumiinjäsenet ja ranteet asetetaan milloinkin. Liikesarja olisi ilman tätä sitovaa elementtiä liian mutkikas ulkoaopeteltavaksi. Maljan kuvitteleminen tekee liikesarjan onnistumiseta helpohkon. Ki:n tapainen käsitesekaannus tapahtuisi silloin jos kuvittelisi että tämä toiminnan tehokkuus tarkoittaisi sitä että kyseiset maljat olisivat olemassa. Että olisi jokin yliluonnollinen maljaulottuvuus, jonka aitoja representaatioita aktuaalisesti liikutettaisiin. Ilman näitä oikeita yliluonnollisia maljoja ei liikesarja toimisi. Selitys on toki ristiriidaton todellisuuden kanssa. Mutta ei ole vaikeaa nähdä että se on "jotain ylimääräistä" jolla yritetään "selittää sama minkä toinen selittää ilman". Tällöin ei tarvitse kuin muistaa että Occamin partaveitsi on suunniteltu juuri tämänlaisia tilanteita varten.

Samanaikaisesti itsepuolustuslajit toimivat. Niiden tekniikat voidaan selittää fysikaalisten toimien kautta. Esimerkiksi lyöjän massa ja lyönnin nopeus ovat mitattavia suureita. Samoin kuin se, että jos "treenattu mustan vyön Karateka" pistetään tappelemaan Pennin tai Tellerin kanssa, niin mustan vyön karateka lyö heitä turpaan vähintään 8 kertaa 10:stä. ~ Itsepuolustuslajeissa kilpailutasolla pärjäämisessä tuntuu nimittäin olevan sellainen mystinen ilmiö, joka liittyy pokeriinkin ; Se, joka saa huudahtamaan Ai, pokeri on tuuripeli, jännä että samat tyypit voittavat aina. Heidän täytyy siis olla synnynnäisesti pirun onnekkaita, kun heillä käy tuuri aina ja toistuvasti! Yksinkertaisin selitys ilmiölle on se, että pokerissa on mukana paitsi tuuria, myös taitoa.

"Spirit" ja "Sparkle".

Kun katsotaan ihmisiä, jotka jaksavat innokkaasti harjoittaa päivästä toiseen jotain asiaa, helposti ajattelee että innostus olisi sellaista että se tekisi kaikesta toiminnasta mukavaa ja nautittavaa. Kuitenkin tässä tänään tuli introspektion kautta mietittyä, että miksi minä olen toisissa asioissa parempu kuin toisissa en. (On aina tosi egoa boostaavaa toimia omana neuvojanaan. Mihin sitä empiiristä metodia ja ulkopuolisen näkökulmaa muka tarvitaan?) Erottavana tekijänä on harjoittelun määrä. Tämä ei ole varmaan kenellekään yllätys. Mitä enemmän jonkun asian kanssa tuhraa, sitä paremmaksi siinä tulee.

Mutta sitten mietin, että miten tekijät jakautuvat. Syntyi tulkinta : innostusta tarvitaan, mutta sitä täytyy laajentaa ja jakaa kahtia:

Ensin on pintainnostus, joka saa touhaamaan lyhytjänteisesti jonkun asian tiimoilla. Sillä saa nopeita pikakursseja asiasta. Niistä oppii nopeasti "jotain". Itse asiassa on yllättävää miten nopeasti innostuksissaan voi oppia jostain asiasta. Tämä innostus perustuu siihen että juttu on kivaa juuri tekemisen hetkellä. Tylsää asiaa taas ei saa päähän muuten kuin isolla toistolla. Tällä ei kuitenkaan pääse kovin pitkälle. Koska tosiasiassa treenaaminen pitkäjänteisesti on aina ja pakosti jossain määrin tylsää.

Ja tässä tarvitaan se toinen innostus. Sellainen "henki" ja "kipinä", joka on luonteeltaan aivan erilaista. Se ei ole aktiivinen ja räiskyvä ja helposti näkyvä. Se on sen sijaan se, joka saa lähtemään ikävään keliin heilumaan puu -ulokkeen kanssa, vaikka touhu ei ihan hirveästi huvittaisi "juuri tänään". Kun on vittu lokakuu, ulkona tylsä ilma, ja muutenkin elämän perusväri soittelee isoäidin kuoleman kautta molliasteikkoakin. Se on sitä innostusta, joka on pitkäjänteisempää, ja auttaa sietämään sitä että se juttu on tylsää.

Tosiasiassahan "huomenna" -tila venyy ikuisuudeksi, jos sitä toisenlaista innostusta ei tule. Tai ainakin minulla tekee.

Tätä sotkee tietysti lahjakkuudet. Tankkaan ruotsia, mutta olen siinä hirveän huono. Joku voisi sanoa että "ei lahjakkuutta". Oikea syy taitaa olla se, että en ole innostunut. En kummallakaan tavalla. Lahjakkuus voi tietysti auttaa innostamisessa, kun aluksi onnistuu ja oppii, se kannustaa jatkamaan. Ja pitkälläkin jännitteellä katsoen jotain etenemistä tapahtuu, vaikka tylsää onkin. Ja lahjakkuus auttaa tässä. Mutta ei se toimi ilman työtä.

Ikävintä tässä huomiossa on tietysti se, että olen peruslaiska touhottaja. Johan bloginkin sisältö näyttää että "Jack of all trades" Ja kaikki englanninkielentaitoisethan sen aforismin jatkon tietää: "master of none".

---

Piirros on omani. Ideana oli että pianon koskettimet jatkuisivat ikuisuuteen, mikä viittaisi vaadittavan treenin määrään. Tarkkasilmäinen huomaa yhdellä sormella pimputtamisen ja kaksi vasenta kättä. Nehän ovat vasta "alussa". Töitä ei tietysti koskaan saisi selittää auki, mutta en vain osaa olla hiljaakaan. Onhan Penn ja Tellerkin taikureita, jotka myös näyttävät miten ne taikatemput tehdään. Rikon tabua. Sori.

♥ILOINEN KUOLEMA♥

"Jos me tuhat jalkaa alas tästä mahduttaisiin matkustamaan / Niin me emme estyis löytämästä / väkeä tuonpuoleisen maan. / Miksi pärskyy tulivuoret? / maan kuoret repeillä saa? / Kas, Tuonelasta ikinuoret itsestään niin ilmoittaa. / O-oo / Ne meteliä pitää. / O-oo / Vaan älä virkka mitään / Joskushan rikkoontuu rajat, kun juhlii vainajat. / Sillä / Meitä odotetaan mullan alla / meitä odotetaan siellä, odotetaan siellä / ja vaikka moni oottaa innokkaana, niin ei mennä ihan vielä, eipä mennä ihan vielä."
(YUP, "Meitä odotellaan mullan alla")Yleensä kuolemaa pidetään pahana asiana. Tosin siihen liittyy paljon erilaisia sanontoja, kuten "heittää veivi", jotka ovat ns. "keventäviä". Kuitenkin kuolemalla on myös leikitty: Esimerkiksi englantilainen "ruusukranssi" -loru sai alkunsa 1665 ruttoepidemian aikana Lontoossa. Sitä tanssivat lapset parodisoivat ruttoa.

Tietenkin kuolemalla on hauskuuteltu muutenkin. Otan tästä kaksi esimerkkiä koska ne turvautuvat täysin erilaisiin tapoihin käsitellä kuolemaa. Ensimmäinen on Terry Pratchettin Kuolema -henkilöhahmo. Toinen taas on (sarjasta kuulemani kommentti "vitun hyvä") televisiosarja "Pushing Daisies", jonka nimi viittaa samantapaiseen juttuun englannissa, jota suomessa edustaa kuolemaa humorisoiva sanonta "pukata koiranputkea."

Valitsin nämä esimerkit korostaakseni sitä että osa taiteesta on snobistettua ja osa ei. Ja joissain paikoin "Kauniit ja Rohkeat" sisältävät samanlaista - ellei jopa laadukkaampaa - juonipyöritystä, kuin esimerkiksi oopperat. Mielestäni hyvä esimerkki tästä on Wagnerin "Lentävä Hollantilainen": Oopperan koko juoni -idea tiivistyy siihen, että Norjalaisen kalastajan tytär rakastaa Hollantilaisen merimiehen haamua, ja tähän liitetään ihmissuhdedraamaa, kirouksia ja siinä jopa ihanteellistetaan itsemurha; Norjalaisen merimiehen tytär Senta heittäyy rantajyrkänteeltä todistaakseen rakkautensa ja uskollisuutensa Hollantilaiselle Kummitukselle tulisi todistetuksi. Tarinan 7 vuoden vaellukset ovat "tuttuja kaikille Jack Sparrown ystäville" -idea nimittäin kietoutuu "Pirates of Caribbean" -elokuvasarjan juonenkäänteisiin.

Mutta palataan hauskoihin kuolemiin.
1: Pratchettin kiekkomaailmassa kuolema edustaa tärkeää roolia, joissain kirjoissa jopa pääroolia. Sillä hän on "antropomorfinen ilmestymä", inhimillistetty hahmo. Hänen nimensä on Kuolema isolla alkukirjaimella. Ja oikeastaan sarjan henkeen hänen koko nimensä tulisi kirjoittaa suurilla kirjaimilla, sillä kirjasarjan Kuoleman puhe kuvataan siten että siinä on pelkät suuret kirjaimet käytössä. Pratchettin kuolema tuodaan lähelle. Esimerkiksi kirja "Viikatemies" kuvaa sitä kun Kuolema pistetään eläkkeelle, koska hänet on määrätty vanhaksi ja kuolevaksi. Hän menee maaseudulle toimimaan renkinä.
___1.1: (1) Suuri osa kirjan huumorista tulee siitä, että Kuolema ei ymmärrä monia ihmisten elämän asioita - hän on samaan tapaan ulkopuolinen, kuin esimerkiksi "Kolmas kivi auringosta" -sarjan ulkoavaruuden muukalaisperhe, joka toimii loogisesti mutta tekevät virheitä koska eivät ole tuttuja ihmisten tapa/tunne -systeemin kanssa. (He ovat hieman kuten aspergerin syndroomainen, heitettyjä maailmaan jossa on vaikeaa tulla toimeen vaikka itse logiikkakoneistossa ja järjenlahjoissa ei ole vikaa.) Tästä esimerkkinä on se, että Kuolema huomaa pian että ihmiset eivät pidä hänestä kun hän heittää tikkaa hyvin. Mutta jos hän sen sijaan heittää tikkaa huonosti, ihmiset pitävät hänestä. Seurauksena on se, että hän esimerkiksi heittää tikan siten että se kimpoilee hassunkurisesti vääriin paikkoihin. (2) Toinen paljon käytetty komedisuuden lähde taas on se, että ihmiset eivät lainkaan näe asioita joita eivät halua nähdä. Vaikka Kuolema on kaksimetrinen luuranko, jolla on peräti oma kirjasinmalli puheessa, kenellekään ei tule mieleenkään että hän voisi olla mitään muuta kuin renki, Ville Uksi. He eivät huomaa hänen erikoisia piirteitään. Tosin esimerkiksi pieni lapsi, joka ei vielä käsitä kuolemista (ilmiö), ymmärtää parhaiten Kuolemaa (henkilö), koska hän näkee että Kuolema ei olekaan renki Ville Uksi, vaan "pluurankeli". Ulkopuoliset jotka tietävät mitä kuolema on, selittävät että Ville Uksi on vain ollut kipeänä. He tulkitsevat sen näin, koska oikea asian tila olisi vain heille liian pelottava.
___1.2: Kirjan syvempi juoni tulee kuitenkin siitä että Kuolema itse on tuomittu katoavaiseksi; Hänet on määrä korjata uusi Kuolema, jonka ensimmäinen kohde vanha Kuolema tietenkin on. Välillä Kuoleman toimea ei pidä kukaan ja tämä aikaansaa kaaosta ja vaikeuksia ; Esimerkiksi kuolleen Winteli Puunsin kohtalo on ikävä; Hän on velho ja tietää kuolinaikansa. Tästä on tiettyjä etuja, kuten se että lähtiäisjuhlat, alkoholipitoiset, voi pitää ennen kuolemaansa. Nyt Puuns joutuu kohtaamaan kuolemattomuutensa vaikutukset muutenkin kuin krapulan muodossa; Hänestä tulee zombie, ja hän saa huomata, että vaikka hautajaisissa ihmiset usein esittävät toiveita siihen suuntaan, että olisi mukavaa jos se vainaja tulisi takaisin, tätä palaamista ei suinkaan kannata suorittaa. Sillä läheiset lähtevät pelästyksensä toivuttua hakemaan lapiota.
___1.3: Kirjan aikana Kuolema ymmärtää myös asiakkaidensa osan ja ahdistuu esimerkiksi kelloista. Hän oppii kuitenkin myös uhrautumisesta. Korvaaja kuvataan leikkuupuimurina, josta on poistettu inhimilliset piirteet. Tietenkin Kuolema on ovela veikko ja osaa tuhota lopulta vastustajansa, ja palaa virkaansa ikään kuin "uutena ihmisenä", toki lainausmerkeissä mutta kuitenkin. Hän myös "noutaa lopullisessa mielessä" naisen, jonka luona toimi renkinä. Tosin hän tekee tämän kukkien, jalokivien ja tangon muodossa sen sijaan että olisi vain heilutellut viikatetta - joka kyllä sinänsä on erittäin eettinen ja asiakaspalvelullinen koska se on hyvin terävä. Sarjan myöhemmissä vaiheissa kuvataan paljon sitä, miten Kuoleman tekemä työ on tärkeää; Esimerkiksi koko "Mort" -kirjan idea rakentuu sen pohjalle että kuolema ottaa oppipojan, joka luistaa yhden tytön kohdalla velvollisuudestaan päättää tämän päivät. Tämä lopulta väärentää koko universumin rakennetta ja aikaansaa muutenkin Suuria Vaikeuksia. Sarjan kuolemaa ei etäännetä vaan siitä tehdää hauska sillä, että tästä tehdään persoona, jota käsitellään kuin mitä tahansa persoonaa. Kuolema ei ole lainkaan julma, vaan hän hoitaa tehtäväänsä yksilöllisesti ja asiakkaat huomioon ottaen. Ja hyvin, tehokkaasti, täsmällisesti ja muutoinkin pedanttisesti hoitaakin. Tosin ainoastaan kissat, joilla on 9 elämää tuntuvat ymmärtävän tämän. (Ja hekin vain, kun puhutaan niistä alkupään elämistä.)
2: "Pushing Daisies" taas turvautuu etäännyttämiseen. Sarjan idea on yksinkertaisesti se, että Ned eli "Piirasmies" on pyytämättä, erikseen yrittämättä tai muutenkaan asiaa ymmärtämättä, vain saanut erityisen kyvyn. Kun hän koskettaa ruumista, tämä herää eloon. Tosin jos tämä on elossa yli minuutin, maailmankaikkeus tasaa kuolemien määrän jonkinlaisella logiikalla (Koiran herättäjä tappaa oravan, mansikoiden tuoreuttamisessa esim. kukat voivat kuihtua, kun taas ihmisen herättäminen tappaa toisen ihmisen.) Kun Ned koskettaa tätä herätettyä toiseen kertaan, tämä "kuolee ikuisesti", eli tätä ei voi herättää eloon Nedin ihmekosketuksella. Sarjan päähenkilö päätyy niinkin kyyniseen sivubisnekseen pääammattinsa, piiraiden leipomisen, lisäksi: Hän haastattelee kuolleita sen minuutin verran ja saa tietoa näiden murhaajista. Tästä on tietysti luvassa palkkioita. Sarjan idea tuntuu jopa julmalta, mutta kun. Kuvitus on kauttaaltaan karkkisävyistä, ja jopa henkilöhahmot on valittu sen näköisistä ihmisistä että se on kuin suoraan 1950 -luvun sokerisimmasta vintage -arkistosta. Värimaailma on kirkkaista ja valoisista väreistä ja sävyistä koostuva, ja kuvituksessa on paljon kukkaketoja ja muita ihastuttavan pittoreskeja asioita. Muutenkin kuolemaa on etäännytetty siten että makaaberista aiheistaan huolimatta ihmissuhdeongelmat ja muut sosiaaliset asiat ovat niitä asioita, joihin rikoksia ratkovat sankarit enimmäkseen paneutuvat. (Nedin salapoliisiystävän, Emerson Codin, riesaksi.) Myös kertojarakenne on tarkkaan mietitty "tasolla, jota ei voi kääntää suomeksi"; Kertoja artikuloi huolellisesti brittienglannilla lauseita, ilman että niissä juurikaan on tunneväristyksiä, kuin kirjasta lukien. Myös musiikki on hempeää ja iloista. Lopputulosta on kuvailtu sanoilla "forensic fairy tale". Jos sen kertojarakennetta ja kuvamaailmaa muutettaisiin, se olisi itse asiassa melko synkeä ja paikoin jopa kyyninen sarja. Nyt kuitenkin komedioista tutut elementit ja niiden runsas käyttö erkaannuttavina elementteinä tekee siitä itse asiassa hyvin hauskan sarjan.
___2.1: Malliesimerkiksi sarjan dynamiikasta (tosin sen huumori ei välity kovin hyvin) käy ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso, "Corpsicle" . Siinä murhataan vakuutusyhtiön miehiä. Pian tutkinta kohdistuu niihin, joiden elinsiirtoihin liittyvät vakuutukset on evätty. Näistä moni ei ole enää elossa, mutta löytyy kuitenkin epäilyttävä sairas poika, jonka ainut ongelma on siinä että hän on sairaalloinen eikä yhtään vahva, vaan päinvastoin erittäin heiveröinen ja avuton. Lopulta murhaajaksi selviää yltiöpositiivisen toiveita täyttävän järjestön, "Wisher Wish Foundationin" aktiivijäsen, Madeleine, joka pyrkii ilahduttamaan kaikkia. Kun eräs sydänvikainen ja sairaaloinen lapsi ei tule iloiseksi -ei edes "bonobosta jonka nimi on Bobo" - ja toivoo että vakuutusyhtiön miehet - jotka määrittävät elämän arvon riskien ja rahan kautta, ja jotka tämän vuoksi ovat evänneet hänen mahdollisuutensa sydämensiirtoon - kuolisivat pois. Niinpä "kindness" -sanalla koristeltu baseballmaila saa poikkeuksellisia käyttötapoja. Jaksoon saadaan onnellinen loppu(?) sillä että paljon puhuttu "Bonobo Bobo" vahingossa käynnistää auton ja ajaa murhaajan kahtia. Näin kyyninen pieni poika saa sydämen ja Madeleine sai vihdoinkin toteutettua tämän toiveet.

Kuolema on näissä sarjoissa koomisena elementtinä erittäin keskeinen, ne suorastaan rakentuvat sille. Ne on kuitenkin toteutettu keskenään täysin eri tavoilla; Pratchett tekee kuolemasta hauskan tekemällä tästä subjektin ja läheisen, joka suorastaan eroaa luonnonvoimasta, kuten gravitaatiosta. "Pushin Daisies" taas tekee kuolemasta hauskan käsittelemällä sitä viileän etäisesti kuin mitä tahansa objektia, kuten luonnonvoimaa tai gravitaatiota. Kuitenkin molemmissa elämää arvostetaan ja sille pistetään positiivisia sävyjä. Tässä kohden ne molemmat voisivat olla jopa masentavia, elleivät ne olisi niin hauskoja.

Ehkä kuolema on yksi sellainen tabu, josta puhumista on vältetty koska on pyritty hautaamaan se. Tätä kautta siitä on tehty entistä pelottavampi, ilmiö joka tulee kuin nurkan takaa ja jättää jälkeensä lisähämmennystä. Tämänkaltaiset humoristiset käsittelyt kuitenkin tuovat asian esiin, ja tekemällä siitä naurettavan tekevät kuoleman tabun (eivät kuolemaa itseään) naurettavaksi. Tässä suhteessa ne ovat hieman kuin "Penn&Teller: Bullshit" -sarjan "Death. Inc" -jakso. Siinä ei pilkata niinkään kuolemaa, vaan ruumiidenkäsittelyä: Esimerkiksi siinä on "ambivalentti mainos" tiivistetystä arkusta, jota perustellaan siten että ruumis ei mätäne kun se on ilmatiiviissä arkussa. Kuitekin tämä itse asiassa tekee siitä painekattilan, joka lopulta vuotaa ja räjähtelee. Kun tätä kerrotaan, on kuvassa pieni arkku, josta pursuilee jotain epämääräistä. Päälle heitetään retorinen kommentti, joka liittyy siihen että tästä arkusta maksetaan enemmän kuin tavallisesta, ja että onko tämä todella sen arvoista? Tämä tietysti lopetetaan "meistä on" -heittoon, joka kääntää asetelmaa päinvastaiseksi - eli itse asissa siihen mistä lähdettiin mutta eri perspektiivistä. (Minäkin aloin haluamaan sellaista arkkua.) Heidän tapansa kohdella asiaa tosin makaberisoi sen, toisin kuin Pratchett tai "Pushing Daisies", jotka eivät riisu asiasta arvokkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin.

Joka tapauksessa näiden kahden (tai miltei kolmen) harjoittama tabunmurskaus on minusta ihan hyvä asia. Ainakin siitä tulee hyvä mieli. Vaikka selvää on, mitä jää.

"Mutta mitä jää? / Lihavia luurankoja. / Korkeimman kummun koonnut on voittaja. / Mitä jää meiltä jälkeemme? / Kasa lihavia luurankoja. / Korkeimman kummun koonnut on voittaja."
(YUP, "Lihavia luurankoja")

Harhakuvien varominen.

Francic Bacon on monille tullut tutuksi lähinnä siitä että hän kuoli kokeillessaan kanan jäätymistä; Häntä kiinnosti ottaa selvää lämpimän ja kylmän olemuksista. Puuhaillessaan hän vilustui ja kuoli. (Käytän sanaa puuhailu, koska hän oli parempi tieteenfilosofi kuin sen tekijä. Ja oli hänen ajattelunssaankin "lordikanslerin tyyliä", eli ne sopivat hyvin kaiverruksiin.) Häntä on ehdotettu myös William Shakespearen näytelmien oikeaksi kirjoittajaksi, mitä en itse pidä kovinkaan uskottavana.

Hän mietti myös induktiivista päättelymenettelyä. Hänestä tieto oli sitä että kerättiin yksittäiset piirteet yleistyksiksi. Hänen näkemyksensä voitaisiin esittää esimerkkinä Kun huomataan esimerkiksi että 98% koiraroduista on ruskeita tai harmaita, tiedetään jotain. Panos oli sen verran huomattavaa, että häntä kutsutaan joskus jopa "induktion isäksi", vaikka hän ei olekaan sen varsinainen keksijä. Hänestä ymmärryksen tavoitteena oli hallinta. Hänet tunnetaankin fraasista "Knowledge is power" ~ "Tieto on valtaa." Toisin sanoen hänelle tieto oli väline.

Se, miksi hänet mainitsen liittyy kuitenkin psykologiaan (tosin siitä ei Baconin aikana tunnettu.) Hän oivalsi että ihmisen järkeily ei ole pelkkää tiedon valoa, vaan että ihmisen tahto ja taipumukset vaikuttivat siihen. Ihminen löysi mitä etsi ja näki mitä halusi. Hän ei kuitenkaan ollut sitä mieltä että tähän oltaisiin vain tyydyttävä. Tavoitteena oli suora havaitseminen ja rehellinen raportointi. Hänestä niiden esittäminen vain oli elävää, jos ne esitettiin samalla tavalla millä ne oltiin löydetty. Toisin sanoen hänestä luonto ja sen salaisuudet olivat oikein esitettynä runoutta. Hän oli tässä tavallaan tieteen popularisoinnin kannattaja. Ei pelkkä kaava, vaan myös se miten se esitetään ymmärrettävästi. Baconista ihminen ei voi vain oppia koska mieleen saadaan jotain vain kun siihen pyyhitään jotain. Hän käytti tästä vertausta vahataulusta, jossa uusia asioita kirjoitetaan pyyhkimällä vanhoja.

Mutta runous ei kuitenkaan ollut sama asia kuin tieto. Baconhan oli empiristi. Hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva - musiikkitähtien tai nuorison ihailemien ihmisten sanalla on siis jännittävä alkuperä, jonka kyyninen kulttuurikriitikko voisi nähdä jopa osuvana.). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Mielestäni nämä ovat ajankohtaisia nykyäänkin. Ja niiden ymmärtäminen on filosofille tärkeää: Tätä voisi rinnastaan Penn&Tellerin alkutunnukseen, jossa teemana on se, että kun "anti -intellectuellista" kaadetaan "anti-" pois, jäljelle jää se mitä tavoitellaan. Kun hämmennys nostetaan, jää selkeys. Vaikka itse sarjasta ja sen laadusta voidaan olla montaa eri mieltä, on syytä muistaa että me emme ole koskaan objektiivisia tarkastelijoita, ja virheitten kanssa painiessa ei välttämättä opi sitä miten asiat ovat, mutta oppii ainakin taatusti sitä mitä ne eivät ole.

Siksi on syytä tutustua mielen toimintoihin; Ollaksemme reiluja, me joudumme antamaan "helpoille teille" vaikeuksia; Siksi esimerkiksi se, että ihmisillä on taipumus antropomorfismiin tarkoittaa sitä, että meidän on varottava ihmisenkaltaistamisia. Ne kaikki eivät tietenkään ole vääriä: Jossain on varmasti ihmisiä ja hahmoja piileskelemässä pensaissakin. Mutta usein ne ovat, joten antropomorfististen selitysten on oltava tavallista paremmin ja vakuuttavammin perusteltuja. Koska muutoin hyväksymme ne liian helposti; Emme näet luonnostamme anna niille samanlaisia perusteluja, ja se minkä koemme olevan "tavallista vakuuttavampaa" onkin niiden kohdalla oikeasti lähempänä sitä tasapuolista tarkastelua. Se, minkä koemme tasapuolisena ilman tätä käsittelyä on helposti pelkkää "idolien tanssia". Ja pahimmillaan heimon markkinoilla esitetään teatteria luolassa.

Tietoisuus.

Kognitio, eli ihmisen tai muun eliön (organismin) tai koneen (artefaktin) tietoisuus, on mielenkiintoinen kysymys.

Itse intention eli tavoitteellisuuden ja ajattelukyvyn idea on vanha. Teleologia edusti Aristoteleellä tärkeää selitystapaa. Skolastikot käyttivät sitä keskiajalla paljon. (Tosin vasta Franz Brentano jalosti tämän ajatuksen psykologiseen käyttötapaan, niinkin myöhään kuin 1800-1900 -lukujen vaihteessa.) Intentio oli kuitenkin jotain, joka vain oli. Se oli luonteeltaan jotain "mystistä", joka oli epämääräinen ja se jätettiin auki. (Luultavasti siihen kuitenkin liitettiin automaattisesti assosiaatio sieluun tasolla joka oli "niin selvä" että sitä ei tarvinnut miettiä tai kyseenalaistaa.) Tietoisuuden rakennetta tutki ensimmäisenä Descartes. Hän kannatti -tai itse asiassa rakensi koko konseptin- dualismia, koska hänestä fyysiset kappaleet olivat luonteeltaan sellaisia, että niillä oli tiettyjä ominaisuuksia. Tärkein niistä oli spatiotemporaalisuus: Ne olivat olemassa tietyssä ajassa ja paikassa. Esimerkiksi tiili on tietyn painoinen ja se on tietyssä paikassa. Kun tiiltä heitetään toista tiiltä vasten, syntyy erilaisia kineettisiä seurauksia. Descatesin mukaan mielellä ei ollut tälläistä paikkaa tai muuta. Se ei painanut mitään. Toisaalta mieli ei ollut myöskään painoton, koska sellaiset kappaleethan leijuisivat. Mieli ei kuitenkaan varsinaisesti leiju. Descartesin mukaan mieli oli ihmisen sisäistä - mutta ei sillä tavalla että sillä olisi ollut jokin tietty paikka - mieli oli luonteeltaan jotain joka oli ihmisellä, mutta joka ei ollut aineellista.

Descartesin mielen ja ruumiin erilaisuus oli valtava. Nykyään tämän näkemyksen kannattaminen on harvinaista koska aina kun aineellinen vaikuttaa aineelliseen, siihen liittyy energioiden ja aineen tasapaino. Dualistinen mieli joutuisi pakosti rikkomaan Termodynamiikan I pääsääntöä vastaan: Koska kyseinen laki on (1) erittäin luotettu, se on eräs keskeisin fysikaalinen teoria - joten siihen luotetaan. Yksinkertaisesti olisi erittäin "extraordinary", että se rikkoontuisi eikä pätisi. (2) lain rikkoutuminen voitaisiin havaita, mutta tätä ei ole tehty, joten vaikka voidaan sanoa että dualistinen käsitys ihan konkreettisesti ennustaa jotain, tätä ei ole havaittu. Tämä ei tietenkään tarkoita että dualismi olisi väärässä. Se ei vain ole ainakaan vielä saanut kokeellista tukea. (Voidaan sanoa että se että monismi voidaan falsifioida ja tätä kautta osoittaa dualismi, se ei tarkoita että dualismi olisi hyvä teoria. Itse asiassa voidaan sanoa että monismi on hyvä teoria, koska se ennustaa että termodynamiikan I pääsääntöä ei rikota. Tämä taasen on hieman eri asia, kuin dualismin falsifiointi ja kumoaminen. "The absence of evidence is not evidence of absence.")

Merkittävä huomio on myös se, että nykyisen tietokoneen toiminta on sellaista että sillä ei ole massaa ja muita ominaisuuksia, joita Descartes liitti fyysisiin kappaleisiin. Sen toiminta on kuitenkin fysikaalista eikä dualistista.

Nykyisin kognitiotieteen piirissä tietoisuutta ja mieltä tarkastellaan tieteellisesti. Siinä keskitytään tutkimaan aivoja informaatiota prosessoivana järjestelmänä. Tämän näkökulman kautta on mahdollista tutkia muistia, havaitsemista, oppimista, päättelyä ja aivojen eri osa -alueiden toimintaa. Tässä ns. sateenvarjotieteessä yhdistyvät neurotiede, biologian epigeneettisten taipumusten tutkiminen, psykologia, kielitiede, filosofia. Lisäksi siihen liittyy tekoälyn tutkiminen ja etologia: Vaikka pääpainopiste on ihmisen ymmärryksen tutkimuksessa, sen piirissä käytetään myös eläinten käyttäytymisen ja artefaktejen representaatio -ominaisuuksien käsittely ovat sen käsittelyssä. Tämä tutkimuslähtökohta on naturalistinen. Kognitiotiedettä edelsi behaviorismi, jossa ihmiset nähtiin ikään kuin ehdollistamisen valossa. Tällöin uskottiin luonnonlakimaistamiseen. Behaviörismiin taas ajauduttiin koska psykologiassa oltiin vielä enemmän yleisfilosofian kuin empiirisen luonnonfilosofian piirissä. Tämän ongelmaksi tuli kuitenkin se, että introspektio, eli ihmisen itsensä ja ajattelunsa tutkimiskyky oli subjektiivinen, eikä ihmiset voineetkaan käsittää itse mitä heidän mielessään tarkalleen ottaen tapahtui. Tämän vuoksi behavioristit uskoivat hermoston ärsyketutkimukseen. Filosofiassa tämä johti strukturalismiin: Sen piirissä tutkittiin ja/tai tulkittiin pelkkää tekstiä ihmisen aikaansaannoksena, ja kiellettiin sen taustamenetelmien miettiminen liian spekulatiivisena. Behaviorismi ei ollut hedelmällinen tutkimuslähtökohta: Sitä voitiin tehdä eläimillä mutta ihmisten kanssa huomattiin että täytyisi silti ottaa kantaa tausta -assosiaatioiden luonteeseen jotta tilannetta voitaisiin ymmärtää. Kognitiotieteessä otettiin behaviorismin tieteellinen kurinalaisuus, mutta laajennettiin tätä käsittelemään tekoälyä ja muita ilmiöitä. Kognitiotieteessä teleologisia selityksiä muokattiin kohti naturalistista selittämistä.

Kuitenkin vaikka dualismiin luottavat vain harvat, on myös ihan järkeviä kannanottoja. Esimerkiksi legendaarinen John Searle on esittänyt että kognitiotiede ja aivotutkimus ovat toki selvittäneet mahtavasti aivojen toimintaa osien tasolla. Me tiedämme, että mitä aivojen osat tekevät. Mutta kuitenkin kokonaisuutta ei ymmärretä. Hänestä osat tuottavat jotain joka ei redusoidu niihin. Tämä näkemys on "holistinen mieli", jota kutsutaan ominaisuusdualismiksi: Mieli on aivojen tuotos, eikä mitään ulkopuolista älyä tarvita, mutta osat vain muodostavat jotain, jota ei esiinny ennen kuin kaikki osat ovat yhdessä. (Searle ei siis kritisoi mielen fyysisyyttä, vaan sen redusoituvuutta.) Olen kuullut että tätä verrataan kananmuna-arvoituksen Lilleri-Lalleriin (engl. humpty-dumpty") Mielelle kävisi kuten vanhassa lastenlorussa ("Humpty Dumpty sat on a wall. Humpty Dumpty had a great fall. All the king's horses and all the king's men Couldn't put Humpty together again."): Osat ovat pöydällä mutta kukaan ei osannut laittaa lilleri-lalleria kasaan. Kuitenkin on syytä huomata, että tälläisen holistisen näkemyksen heikkous on tutkimisen vaikeus. Kun mekanistinen lähestyminen tuottaa uutta tietoa, holismi on enemmän "science stopper" eli jokin joka ei tuota uutta tietoa, mutta sanoo vain pessimistisesti että "ei kannata, ei tule onnistumaan".

Kuitenkin ongelmaa voi lähestyä asiallisesti myös toista kautta: "Fysikalistisesti" mieltä tutkitaan ja lopulta ollaan hermosoluissa. "Psykologisti" voi kuitenkin kysyä paitsi "mistä aineista mieli koostuu", myös tutkia "mistä intentionaalinen mieli koostuu". Tällöin tutkitaan toisenlaisia lainomaisuuksia, jotka eivät ole objektiivisen tarkastelun ulkopuolella. Tämä kun ei vielä tarkoita että takana olisi jotain yliluonnollista: Esimerkiksi värit eivät ole kappaleiden ominaisuus. Samoin esimerkiksi teologinen korrektius on esimerkki siitä millä lainomaisuuksilla mieli tuottaa tietoa. Ja onpa tähän jopa "viihteellisestä, ei ihan niin tieteellisestä lähteestä" tuleva esimerkki: TV -sarja Penn&Tellerin "anger management" -jaksossa ihmiset saatiin täyttämään sanoja joista puuttui kirjaimia. Toinen koeryhmä tuotti negatiivisia sanoja, "R_P_" oli heillä "RAPE"(raiskaus). Toinen taas tuotti positiivisempia sanoja, "R_P_" olikin "ROPE"(köysi). Tällä osoitettiin että aggression purkaminen aggressiolla joka tuotti toki euforisen olon, johtikin aggressiivisten ajatusten lisääntymiseen. Koehenkilöt itse eivät tienneet miten heidän mielensä toimii - heille ei edes kerrottu että kaikki sanat voitiin täyttää monella tavalla siten että niistä tulee järkeviä olemassaolevia sanoja - mutta aineistosta aggressiiviset piirteet kuitenkin nousivat esiin.