"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.

Mihin uskonto oikein vastaa ja ei vastaa?

"Uskonto vastaa kysymykseen miksi ja mitä varten maailmankaikkeus ja ihminen ovat syntyneet ja ovat olemassa, luonnontiede sen sijaan kysymykseen miten tämä on tapahtunut."
(John Vikström)

Ylläoleva lausunto kuvastaa hyvin tavallista, NoMa -henkistä suhdetta tieteeseen. Ajatellaan että uskonto ja tiede olisivat jotenkin komplementaarisia. Että tiede ja usko ovat käsikädessä ja että usko ei kiellä tiedettä ja että moni tiedemies on siksi ollut myös uskova. (jatka teemaa äärettömyyksiin.) Ja että uskonto on vastaus eettiseen kysymykseen, kuten siihen onko abortti tai tappaminen eettistä, ei että kuoleeko ihminen ammuttaessa tai voiko abortin tehdä jollain tavoilla vaikka se onkin epäeettinen. Että tiede määrää mikä on mahdollista ja uskonto mikä on sallittua. Sillä uskonto määrittää merkityksen, teleologisen syyn ja tätä kautta sitoo moraalin ja tarkoituksen maailmaan.

Vastaustapa on usein toistuva, mutta tosiasiassa sen takana on tiettyjä hyvin tarkkarajaisia oletuksia Jumalasta ja tämän suhteesta todellisuuteen. Lausunto esimerkiksi sanoo että evidentialistinen suhde Jumalaan olisi väärä. Eli jos uskoo ihmeisiin, luonnossa olevaan ilmoitukseen tai kreationismiin tai mihinkään tämän suuntaiseen, vastaa kysymyksiin joihin uskonto ei vastaa.

Miksi sitten vastaatte niihin kysymyksiin jos uskonto ei voi vastata niihin?

Toki tätä ei tehdä virallisesti näin. Sillä tämä vastaus on epävastaus. Vikströmkin varmasti lausuntoa antaessaan on korostanut uskonvapautta. Eikä taatusti olisi sanonut että konservatiiveilla tai fundamentalisteilla ei ole sijaa kirkossa kerettiläisyyksineen. Hän nimittäin oli lausuntoa antaessaan arkkipiispa. Tämän pääsyy on se, että tämä vastaus on jotain jota ei käytännössä sovelleta missään. Se on jotain johon vedotaan kun ollaan hankaluuksissa. Kun joku kumoaa kreationistien argumentteja, häntä napsaistaan sormille että tämä kritiikki on irrelevanttia. Se on enemmän "turpa kiinni" niille jotka moittivat fundamentalisteja kuin oikeastaan mitään muuta.

Tämä näkyy myös siitä minkälaisiin kysymyksiin sitä sitten itse asiassa otetaan kantaa. Kirjoitin aikaisemmin Craigin jumalatodistuksesta. Hänen syvällistä viisauttaan kuunneltiin siihen aikaan kiinnostuneena. Craig oli tuolloin peräti muotia. Otin esille sen, miten hänen argumenttinsa nojasi Vilenkinin laskelmaan jonka ytimessä oli se, että kvanttigravitaatio oletettiin joksikin joka ei vaikuta. Päätös on sikäli ymmärrettävä että kukaan ei tiedä miten tämä ilmiö pitäisi mallintaa. Mutta olettaessaan että mitään vaikutusta ei ole, Craig ei itse asiassa tunnustanut tietämättömyyttä vaan oletti tietämättömyyden kautta että hän voi määritellä kvanttigravitaation sellaiseksi kuin häntä sattuu huvittamaan. Hän toisin sanoen esitti periaatteessa luonnontieteellisen väitteen siitä miten kvanttigravitaatio vaikuttaa ja eivaikuta. Selvästi tämä on niitä kysymyksiä jotka Vikströmin mielestä olivat niitä joihin uskonto ei vaikuta. Kuitenkin kun katsoo ihmisten uskonkeskustelua, niissä tulee toistuvasti esiin tämänlaisia piirteitä. Ja tiedätkö mitä ei näy silloin? Huomautusta siitä että uskonto ei voi vastata noihin kysymyksiin. Jostain syystä huomio nousee käsittelyyn jos ja vain jos puheenaiheena ovat "ateistiskientistit". Valtaosa uskovaisista hyväksyy tämänlaiset uskonnon määrittämät vastaukset mielenkiintoisina. Ne ovat vähintään vaihtoehtoja joita otetaan vakavasti koska ne nyt ovat jotenkin vakaumuksen henkeyttämiä ja olisi jotenkin epäinhimillistä kutsua niitä nokkaviksi. (Kunnioitus joka sitten tyystin unohtuu kun "paha naturalisti" astuu esiin soveltamaan omia tulkintojaan, kiitos vaan.)

Siksi on ymmärrettävä miksi piispat eivät esittäneet että Craig harjoittaisi harhaoppia jolla ei olisi osuutta kirkossa, koska uskohan ei vastaa tämänlaisiin kysymyksiin. Vastaus kun on domeenispesifi kliseevastaus tiettyyn yhteen tilanteeseen. (Se siis annetaan hyvin rajatussa tilanteessa ja muutoin sitä ei muisteta ja sovelleta. Eli vaikka se väittää kuvaavansa ilmiötä "uskonto" se tosiasiassa rajaa uskonnon attribuutteja jos ja vain jos tämä tietty tilanne on päällä. Mitään yhtenäistä ja ristiriidatonta on siis turha odottaa.) Sitä toistamalla saadaan ikään kuin hoidettua asia päiväjärjestyksestä. Sen ei tietysti tarvitse olla millään tavalla uskonelämän kuvaus, rehellinen arvio teologian tilasta ja siitä mihin uskonto kaikissa olosuhteissa kykenee ja ei kykene. Sen ei tarvitse vastata uskovaisten arkikokemusta. Eikä sen tarvitse vastata akateemisten kristittyjen jumalatodistuksien sisältöä tai mitään sofistikoitunutta teologiaakaan.

Ja miksi ette vastaa kun teillä kerran tulee vastaukset kuin tykin suusta?

Ja ennen kaikkea kun kirkolta ja uskonnoilta pyydetään vastauksia, niin näyttää että niihin suhtaudutaan hyvinkin kierrellen. Jotkut fundamentalistitahot toki osaavat kertoa miksi salama iski poikaan joka oli masturboimassa. Mutta tosiasiassa kirkon virallisessa puheissa tämänlaisiakin vältellään tiukasti. Ja pahan ongelman kohdalla syntyy kaikista hauskimpia kiemurteluja.

Ja tämä tematiikka yhdistää pehmokristityt ja tiukat fundamentalistit. Sillä tiukat fundamentalistit ovat yleensä jonkinlaisia Leibnizin "parhaan mahdollisen maailman" kannattajia. He eivät siis esitä että jos maailmassa tapahtuu holokausti, että se tarkoittaisi että holokausti on hyvää. Sen sijaan he selittävät että vapaa tahto tai jokin muu vastaava tuo selityksen miksi maailma olisi toisenlaisena vielä huonompi. Ja kirkon parissa katastrofien jälkeen on sitten se mysteerikortti heilunut. Siksi ei tarvitse kysyä muuta kuin "miksi ja mitä varten delfiinit" ja hämmennys alkaa. Siksi ei tarvitse kuin muistaa että uskonto siis todella väittää vastaavansa tiettyihin kysymyksiin.

Ja sitten akateemisesti koulutettu alallaan supermenestynyt megaosaaja aka piispa saattaa antaa näitä vastauksia kun ihmiset ovat vastausta vailla. Ja tällöin syntyy "Jämäjärjettömiä vastauksia jämijärveltä" jossa se, että ihmiset järkyttyvät lento-onnettomuudesta ja kysyvät että miksi ja mitä varten nuo ihmiset kuolivat, ansaitsee vastauksen "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia luonnonlakeja vastaan". Itselleni tämä vastaus herättää kysymyksiä kuten kysymyksen että minkä ehdottoman teologisen faktan mukaan kaikkivaltias ei kykene tähän väitettyyn? Ja toisekseen miksi vastata generaalisti kun omaisten tuska on partikulaari ja tätä yhtä tiettyä tapausta koskeva.

Ja mikä mielenkiintoisinta, tämä ei ole yksittäistapaus. Itse asiassa näyttää että tämäntyylinen on Kirkon virallista virallisinta katastrofijargonia. Piispa Eero Huovinen esimerkiksi otti julkisuutta Estonian onnettomuuden jälkeen kysymällä "nukkuiko Jumala". Ilmoilla oli vastaamisen sijaan kysymys. Kysymys siitä miksi rakastava Jumala ei estä tämänlaisia onnettomuuksia. Sama idea toistui pappien juhlapuheissa tsunamin kohdalla. Puheiden henkenä oli se, että miten tämänlainen kauheus jää ihmiselle mysteeriksi.

Mysteerikortin käyttäminen missään tämänlaisessa tilanteessa koskaan on tunnustus että uskonto ei vastaa näihin kysymyksiin. Se korkeintaan väittää että vastaus on olemassa, jossain ihmisen tiedon ja ymmärryksen tuolla puolella ja antaa tätä kautta typeristä typerimmille hetken illuusion siitä että he olisivat ikään kuin vastanneet tuohon kysymykseen mitenkään. Mysteeri on vastauksen antiteesi aina ja kaikkialla. Se on sitä että sanotaan "emme tiedä". Ja se on tyhjä vastaus josta lohtua ei löydy.

Toisin sanoen on hyvin vaikeaa nähdä miten mikään kohta Vikströmin lausunnosta pitäisi lainkaan paikkaansa. Kenties lausunnon pitäisi ollakin enemmänkin se, että "Uskonto vastaa fundamentalisteille kysymykseen millä tavalla maailma on syntynyt ja miksi siinä tapahtuu sellaisia ilmiöitä kuin siinä tapahtuu. Heille uskonto myös vastaa vaikka siitä miten maanjäristyksiä saadaan Haitille sen vuoksi että siellä on pakanauskontoja ja miten Jumala kostaa runkkareille ihmeenomaisesti joskus. Meille muille se sen sijaan herättää lähinnä kysymyksiä ja ihmetyksiä. Jos haluat vastauksia, mene siis joko opiskelemaan luonnontiedettä. Tai sitten tee se mikä on luonnontieteen opettelun kanssa täysin ristiriidassa ja siirry fundamentalistikreationistien pariin saamaan vastauksianne suoraan Raamatusta." Tämä vastaisi paremmin kuvausta. Eikä ole itse asiassa edes niin kammottava ääneen lausuttuna. Kenties kirkon akateemiset johtajat pelkäävät palkkapussinsa menettämistä niin että turvautuvat puolustelukeinoihin jotka ovat halveksuttavampia, typerämpiä ja kirkolle haitallisempia kuin se ns. rehellinen joskin hieman kiusallinen totuus.

Näköalaa

Sosiologisesti painottuneet filosofit korostavat usein taustamaailmankuvien vaikutusta teorian kehittämisessä. Ajatuksena on se, että olisi jonkinlainen suuri maailmankuva ja viitekehys, joka ohjaisi havainnot ja tulkinnat kokeisiin. Tätä näkemystä vastaan asettuu esimerkiksi Kari Enqvist. Hän selittää "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -teoksessa (s. 47), että "Tiede ei myöskään esioleta säännönmukaisuuksien maailmaa. Mikä tahansa todellisuus käy. Jos mittareissamme näkyy täysi kaaos, sitten toteamme tämän. Mutta kun olemme parhaan kykymme mukaan tutkineet maailmaa, siitä on löytynyt lakeja ja säännönmukaisuuksia, jotka eivät omista toiveistamme piittaa. Sillä mitä väliä on esioletuksista, kun määritämme esimerkiksi vetyatomien spektriviivojen aallonpituuksia ja näemme niiden asettuvan matemaattiseksi sarjaksi? Mitä väliä silloin on uskonnosta tai filosofiasta? Miten mittauksemme mukamas olisi erilainen, jos kuvittelisimme kaaoksen tai Amon-Ran hallitsevan luontoa?" Hän korostaa että käytännössä tiedettä kritisoidaankin epäreilusti, ehdoilla joita muilta tahoilta ei vaadita (s. 46) "Jos luovumme tieteestä, ei edes Wikipediaan kirjoitettuja skientismi-väitteitä voisi pitää perusteltuina. Ne nimittäin olettavat finnifilosofin mielenulkoisen, elektronisesti ylläpidetyn todellisuuden, jossa ihmisäly saattaa paljastaa ja tarkasti kuvailla kuvaruudulla esiintyviä kirjainten välisiä säännönmukaisuuksia menemättä takalukkoon tai merimiessolmuun."

Karkeasti sanoen tämä vaihe koskee kuitenkin suurelta osin hypoteesinmuodostamista, mutta ei niiden vahvistamista. ; Tämä muistuttaa siitä että jos vaikkapa muodikas maailmankuva pitää sielua mielenkiintoisena konseptina, se tuottaa keskiajan kaltaista filosofiointia jossa aikaa kulutetaan sen miettimiseen onko koirilla omaa tuonpuoleista. Toisaalta se muistuttaa siitä että jos maailmankuva korostaa maakeskisyyttä, se tarkoittaa helposti sitä että vastakkaiset näkemykset ohitetaan ja väännetään aurinkokeskisyyteen viittaavien "mittausvirheiden" kohdalle korjaava episykli. Eikä tässä välttämättä edes tule mieleen että tämä olisi todiste aurinkokeskisyydestä.

Tässä mielessä suhteeni Enqvistiin onkin se, että hän itse asiassa kuvaa tieteen tekemistä varsin sujuvasti. Maailmankuvaan keskittyvät ihmiset katsovat historiaa siten että he eivät huomaa kokonaisuutta. He näkevät vain mitä läpi menneitä ideoita on syntynyt milloinkin. He eivät huomaa epäonnistuneita testejä. Ja näin huomaamatta jää että maailmankuva onkin enemmän ideoinnin eikä läpisaamisen syy. Premissin keksiminsen syy on joko siinä että se on vallitsevassa tieteessä tai koska se on omassa maailmankuvassa. Tieteen ytimessä onkin enemmän se, että nykyinen maailmankuva antaa premissejä, mutta ilman empiiristä testiä ne ovat arvottomia. Empirian kautta mukaan tulee testaaminen joka johtaa aina kyseenalaistamisiin, ja näin moni testi voi myös epäonnistua, jolloin nämä eivät tietysti nouse päntättäviksi teorioiksi asti.

Galileo Galilein kokeet ovat hyvä esimerkki siitä miten kokeiden tulokset pysyvät yllättävänkin identtisinä. ; Tieteen murrokset löytyvät siitä että vaihtoehtoisten selitysten välisen testaamisen väliin tehdään koe joka erottelee että jos teoria_A on oikeassa, niin tapahtuu tapahtumia_A ja jos teoria_B niin tapahtuu tapahtumia_B ; Luonnontieteessä syvä oivallus syntyy kun tajuaa että toistettavuus tarkoittaa juuri sitä että kun koejärjestelmä pysyy samana syntyy seurauksena tietynlaisia tuloksia tai tulosjoukkoja. Koetulokset eivät muutu edes maailmankuvamurroksessa ja niin Galilein testitulokset ovat kantaneet muuttumattomina sekä Newtonin suuren maailmankuvamurroksen että Einsteinin muutosten läpi.

Tästä seuraakin yllättävä asia. Nähdäkseni juuri tämä antaa tilaa filosofialle. Enqvist kuvaa tätä vertaamalla tieteentekoa matkaksi vuoren huipulle. (s 21) "Oma kokemukseni ja ammattini ovat opettaneet, että yksityinen edeltää yleistä ja ettei ymmärryksen suunta ole ylhäältä alas vaan alhaalta ylös. Luonnontiede on edistynyt kysymällä pieniä tarkkarajaisia kysymyksiä, ei etsimällä epämääräisiä vastauksia universumin merkityksestä ja Jumalan olemassaolosta." ... "Galileo Galilei ei ihmetellyt, miten kappaleet yleisesti ottaen liikkuvat, vaan mitä tarkasti ottaen tapahtuu, jos hän ottaa kuulan ja pudottaa sen maahan. Niinpä en pysty kertomaan vuoren huipulta aukeavasta näkymästä tieteeseen. Mutta voin kuvailla matkaa, joka alkoi vuoren juurelta."

Näkemys on hyvin oleellinen, sillä valtaosa tiedekritiikistä nojaa ajatukseen äärettömän varmasta totuudesta. Tämänlaista positivistista näkemystä ei kuitenkaan kannata kovin moni. Kuitenkin nähdäkseni Enqvist menee asteen liian pitkälle. Voidaan nimittäin nähdä, että tieteen tehtävänä on nimenomaan tarjota raaka-ainetta jonka kautta erilaiset tulkinnat tehdään. Filosofien tehtävänä on siis kunnioittaa tätä, mutta toisaalta he joutuvat tekemään juuri sitä ylhäältä-alas -katsantokantaa. Itse asiassa väitän jopa niin pitkälle että "tämä on se filosofin homma".

On vain muistettava että tämä filosofiointi antaa mahdollisen kuvauksen maailmasta, eikä se ole enää missään mielessä mitään sellaita jossa "todistettaisiin" jotain. Näin ollen kysymykset ovat joko tiedettä jossa perustellaan miksi toinen maailmankuva onnistuu paremmin kuin toinen. Tai sitten ne ovat maailmankuvailua joka ei itse asiassa perustele vaan vetoaa. Lopputulos on kauneimmillaan koherentti. Näille ei voi antaa Galilein kokeiden varmuutta.

Tieteenfilosofisesti Galilein koe on induktio, joten nekin ovat induktion ongelman alla ; On toistettu tietynlaista tilannetta ja saatu tuloksia joiden oletetaan noudattavan tulevaisuudessa samaa mitä menneisyydessäkin. Kuitenkin jos mietitään mitä Newtonin teoriat tekivät, huomataan että se nivoi monta tämänlaista koeasetelmaa yhteen. Se on siis megainduktio. Tämä selittyy miksi tieteen paradogmanmuutokset ovat yleisempiä kuin vahvasti toistettavuuden alla olleet testit ; Testien kumoutuminen kun johtaa aina paradigmaan heijastumiseen, mutta paradigmanmuutos vain harvoin muuttaa yksittäisiä koejärjestelmiä. Maailmankuva taas on verkko jossa on monta eri isompaa teoriakokonaisuutta. Maailmankuva syntyy kun otetaan kanta esimerkiksi evoluutioteoriaan ja Einsteinin suhteellisuusteoriaan, muutamaan psykologian teoriaan ja varmaan muutamaan muuhunkin  (tai vastaavalla idealla). Näin ollen jos tieteellä on ongelmia, maailmankuvalla on aina nämä ongelmat moninkertaisesti. Enqvist on tätä kautta vähemmän vaikeuksissa kuin "korkealentoiset maailmankuvien miehet".
1: Tämän pitäisi opettaa nöyryyttä filosofille. Tämä nöyryys on kuitenkin yleensä jotain jota vaaditaan lähinnä tiedemiehiltä. Mutta niinhän se vain jostain syystä on, että uskon ja tieteen yhteistyö tarkoittaa sitä että uskova ja tiedemies esiintyvät yliopistolla eivätkä suinkaan sunnuntaikirkossa. Ja kun he tekevät kirjan, uskovainen pääsee sanomaan "viimeisen sanan" ja loppusanat, ikään kuin antamaan loppupäätelmän koko teoksesta. Maallisemmat filosofit eivät ole tässä yhtään parempia. Eikä tämä arroganssi ole rehellisesti sanoen itselleni ollenkaan vierasta, kiitos vain.

Otan tästä hieman jatkoa ottaen esille epäonnistumisen. Tarkalleen ottaen se on William Lane Craigin epäonnistuminen, mutta poikkeuksellisesti olen tässä tällä kertaa hänen puolellaan vaikka hän olikin väärässä. Enqvist nostaa (em. teoksessa) sivulla 117-118 sitä miten Craig on todistanut Jumalaa viittaamalla Alexander Vilenkinin tiedettä popularisoivassa teoksessa esittämään ajatukseen jossa universumit joissa tapahtuu inflaatiota, ovat yleensä sellaisia että niillä on alkuhetki. Niillä on siis menneisyyden singulariteetti, alkuhetki. ~

Enqvist kritisoi tätä väitettä monipuolisesti. Hän kertoo esimerkiksi että (1) Vilenkin on itse korostanut sitä että alun väistämättömyys ei ole sama kuin Jumalan väistämättömyys. Se olisi non sequitur noista lähtökohdista. (2) Vilenkin ei itse asiassa edes sano että kaikista mahdollisista universumeista löytyisi singulariteetti, ja esimerkiksi populaaripiireissäkin tunnettu Stephen Hawkingin selitysmalli kiertää juuri tämän tilanteen (3) on konstruoitu muitakin kosmologisia teorioita joissa singulariteetti on kierretty. (4) Vaikka Vilenkinin logiikkaa pidetään oikeana, sitä ei pidetä pätevänä koska se ei huomio kvanttigravitaatiota. Kvanttigravitaatio on tällä hetkellä fysiikassa tuntematon, mutta jos se vaikuttaa mitenkään se vaikuttaa päätelmään. (5) silmukkagravitaatioteorioilla on onnistuttu rakentamaan malleja joissa universumit voivat seurata toisiaan eikä singulariteetta tarvita (6) On jopa malleja joissa universumi on kuin onkin ääretön eikä alkua tarvita.

Enqvist onkin moittinut sitä että monesti jumalatodistuksissa käytetään tiedettä popularisoivia teoksia, joissa on ongelmana se, että tieteen eturintama on jo mennyt näiden näkemysten ohitse. Ei ole ollenkaan tavatonta että joku esittää jotain "pieniä teorioita" joka sitten kumoutuu havaintojen ja parempien teorioiden valossa. Epäonnistuminen on normi, tieteen vallankumoukset näkyvät harvinaisina anomalioina, koska ne ovat poikkeus.
1: Hieman sama kuin historiassa rauhan ajat jäävät huomaamatta, ja vallankaappausyritys joka epäonnistuu peittyy tapahtumien alle. Onnistuneet vallankaappaukset ja sodat sen sijaan pistävät silmään ja historiankirjoissa tuskin paljoa muuta käsitelläänkään. Ainakaan historian popularisoinneissa, joissa haetaan kiinnostavuutta draaman ja maailmankuvallisuuden kautta..

Nähdäkseni tieteen popularisoinnissa onkin eräänä ongelmana se, että se nähdään eläkkeellä olevien hommaksi. Eli kun tutkimusosa on tehty, niin saa julkaista teoksia. Näissä on tavallista se, että lievempi malli antaa popularisoijalle luvan livauttaa isompia näkemyksiä siitä miten maailma toimii. Eli teknisesti ottaen tieteen popularisointi on hyvinkin vahvasti sitä että otetaan "maisemakuvaa" sen sijaan että kuvattaisiin "tietä vuoren huipulle". Filosofit käyttävät näitä monesti raaka-aineistona ja yhdistävät eri tahojen tietoja yhteen. He yleistävät lisääjostain joka on jo yleistävä. Tästä seuraa virheiden määrän kasvu. ; Mielestäni tämä on juuri hyvä asia. Sillä filosofi ei tee tiedettä. Filosofi tulkitsee tiedettä. Tieteen eturintama etenee hurjaa vauhtia ja se vaatii spesialistia. Filosofi taas on generalisti. Spesialismista seuraa tarkkarajaisuus ja tarkkuus, generalisti taas näkee suuremman kuvan mutta on epätarkempi. Tämä tarkoittaa sitä että tieteilijän rooliksi jää se, että hän korjaa filosofien asiavirheitä jotka johtuvat siitä että generalistit laahaavat aina ja pakosti jälkijunassa ja virheilevät enemmän.

Huipputiedemies taas joutuu juoksemaan koko ajan pysyäkseen oman alansa mukana. ; Einsteinin aikana suhteellisuusteoriaa pidettiin vaikeatajuisena ja että maailmassa vain pari tiedemiestä ymmärsi sen. Nykyään jatko-opiskelija osaa suhteellisuusteorian hienouksista enemmän kuin Einstein aikanaan. Syynä on se, että Einstein joutui keksimään juttuja kantapään kautta kun taas fysiikan opiskelijoilla on oppimateriaalia ja iso kasa jo tehtyä tutkimustyötä apunaan. He eivät ehdi tekemään mitään maisemakuvia.

Tämä tarkoittaa sitä että perusoletuksena on se, että maailmankuvan kautta asioiden selittäjät ovat todennäköisesti väärässä ja jälkijunassa, mutta he ovat tärkeitä koska he kertovat meille jotain siitä mitä tieteiden löydökset voivat meille kertoa.