Kerava on opettavainen paikka asua. Sellaisella erityisellä tavalla joka vaatii vertausta viikinkien mytologiaan. Odin (itsekin jättiläisten sukua) surmasi veljiensä Vilin ja Ven kanssa jättiläisen nimeltä Ymir. Ja tämän revitystä ruumiista sitten tehtiin erilaisia asioita. Keravalla asuva voi miettiä pienessä mielessään sitä, mistä Ymirin osasta se on tehty. Mutta samalla on hyvä tiedostaa että väri ei ole likaisen ruskea, vaan siististi puhdistetun pinkki. Kerava ei ole saastainen kaupunki. Vaikka siitä voikin sanoa kaikenlaista.
Asema-aukiolla on Alpo Jaakolan pronssiveistos "Menneitten sukupolvien muistomerkki" (1985). Siinä oli alunperin päädyt avoimet,ne muurattiin umpeen kun tuota käytettiin kusiputkana. Kun teos muurattiin kiinni, lopputulos näyttää maahan vajoavalta talolta. Tai heijastaa illuminatin muotoilukieltä. Joka tapauksessa on tärkeää oppia, että jos ydintä ei suojata niin ihmiset vain ottaa kusevat menneiden sukupolvien muistoihin.
Toisaalta Kerava on myös sirkuskaupunki. Sariolan tivoli on tärkeä osa kaupungin identiteettiä. Tätä demonstroimaan on tehty taidetta. Keravan kävelykadun länsipäätä on vuodesta 1979 lähtien koristaneet "Sirkushevoset" -teos. Teoksen on suunnitellut Antero Poppius ja idean toteutus on Heikki Häiväojan kädenjälkeä. Siinä on muutamia hevospatsaita. Keravalaiset pitivät ideasta, sillä alun perin piti tehdä vain yksi patsas mutta lahjoituksia saatiin niin paljon, että hevosia saatiin lopulta viisi.
Ja mitä tahansa hevosia ole nämä eivät. Sillä jos elämän ja taiteen kohdalla ei ole selvää kumpi imitoi toista, lähestyvät nämä sirkushevoset todellisuutta hyvin erityislaatuisella tavalla. Sillä
aivan kuten joissain tietokonepeleissä on lisätty hevosiin ajastettua kakkimista, on Keravan sirkushevosilla aivan sama kyky. Mieli aivan häkeltyy modernin teknologian äärellä. Koskahan keravalaiset onnistuvat läpäisemään Turingin testin?
