Presidentinvaaleissa Pekka Haaviston ympärille on kertynyt karnevaalinoloista toimintaa. Jotain, joka tuo mieleen lähinnä fanittamisen. Tämä oli aluksi jopa ällistyttävää. Esimerkiksi työpaikallani on näkynyt pukeutumisessa Haaviston fanipaitoja.
Olen tottunut siihen että huippu-urheilijoita, rokkitähtiä, elokuvasankareita ja muita vastaavia asioita fanitetaan. Fanittamisen kohteeksi joutuvat bändit. Beatles ja muut vastaavat ovat niitä jotka kisailevat fanittajista Jeesuksen kanssa. Taide, urheilu, uskonto ovat fanituksen aiheina leimallisesti absurdeja. ; Kysymys on tällöin järjen ylittävästä kokemuksesta. Voidaan jopa sanoa että kohtuuttomuus ja karnevalisoituminen ovat tällöin ymmärrettäviä (Rationaalisuus ei ole sama asia kuin ymmärrettävyys tässä yhteydessä.)
Onkin tavallaan piristävää että Haaviston kohdalla fanitetaan jotain jolla on merkitystä myös absurdin ulkopuolella.
Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että fanittamisessa ja ideologioissa on monia piirteitä. On helppoa katsoa näitä kahdesta kulmasta:
1: Yhtenäisyyskulma ; Tällöin ilmiö, olipa se sitten uskontoa tai punkkulttuuria, on ideologianlevittämistä ja käytöksen samankaltaistamista. Tällöin punkkarit pukeutuvat samanlaisesti keskenään ja tunnistavat näin toisensa. Uskonnon ja politiikan kielessä harmonia näkyy tietysti myös korulauseissa. Puhutaan yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Riskinä on tietysti tasapäistyminen ja se että nämä vaikutukset muokkaavat ihmisistä stereotyyppejä. Yhtenäisyyden kohdalla voidaan puhua indoktrinoitumisesta. Politiikassa tämä näkyy ns. "sosiaalipornobingona", jossa toistuvat vaikka ihmisryhmät kuten lesket, orvot, veteraanit, kiusatut, kääpiöt ja muut vastaavat. Tai ihanteet kuten vapaus, oikeudenmukaisuus, ahneuden vastustaminen, viisaus... (joita kaikki kannattavat vaikka voivat määritellä ne hyvinkin eri tavoin.) Kaikki ajavat näiden asiaa, joten niihin vetoaminen on tärkeä erottautumisen merkki.
2: Erottautumiskulma : Fanittamisessa on käytännössä aina myös voimakas irtautumisen henki. Tämä näkyy etenkin punkkulttuurissa jossa korostetaan sitä miten ollaan individualisteja (niistä samanlaisista takeista ja hakaneuloista huolimatta). Tämä muistuttaa siitä että fanittaminen on aina vähän myös sitä että ollaan erilaisia kuin jotkut muut. Ja koska asialla on yksilöille merkitystä, muuttuu tämä helposti siihen että erilainen kuin muut luetaan käytännössä rivien välistä muodossa "parempia kuin ne muut". Erottautumiskulman olennaisuus selittääkin suuren osan siitä, miksi fanittaminen on absurdia ; Jos asia on kaikkien mielestä hyvä, voidaan puhua asian "yleisinhimillisyydestä", jolloin se ei herätä erimielisyyttä eikä ole siksi hyvä erottautumisen merkki. Usein erottautumisen merkki esitetään toki haaveen ja unelman muodossa. Se, mikä on nyt erottava identiteetti uskotaan joksikin josta tulee "yhdistävä elementti" tulevaisuudessa.
Näin voidaan huomata että asioilla on monia puolia ; Vaikka uskonnollisuutta myydään yhtenäisyyden merkkinä, se on juuri niitä repiviä aiheita jota ei voi siksi sanoa miksikään yleisinhimillisyydeksi. Ja jo tämä sosiologinen puoli kertovat siitä yksinkertaisesta seikasta että ihminen ei ole homo religiosus ja että uskonto on oikeasti erottava identiteetti, jossa yleisinhimillisyys on korkeintaan indoktrinointitavoitteena, haave ja unelma. Sekoituskieli voi hämmentää ja moni sekoittaa unelman ja todellisuuden ja pitää siksi ihmistä periuskonnollisena.
Ja samalla on helppo ymmärtää että Haaviston fanittamisen kohdalla kysymys on vastaavista asioista. ; Erimielisyys nähdään suvaitsemattomuutena, jonka taakse manataan paheita kuten ymmärtämättömyys, pelko, ignoraatio, viha ja muut vastaavat asiat. Erottava elementti esitetään yhtenäistävänä, vaikka tämä yhteys onkin lähinnä utopia ja unelma.
Kirjoittaja äänesti ennakkoon toiselle kierrokselle. Äänen sai Paavo Väyrynen joka ei ollut edes ehdolla. Kansalaisvelvollisuus/Kansalaisoikeus on siis suoritettu kenties parhaalla mahdollisella tavalla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dikotomia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dikotomia. Näytä kaikki tekstit
lauantai 4. helmikuuta 2012
perjantai 8. heinäkuuta 2011
☯Valmis maailma
Länsimaiset ihmiset tuntevat itämaisen jing-jang -käsityksen yllättävän hyvin. Tunnetaan, että jang on "miehinen" ja jing "naisellinen". Toinen pimeä ja toinen vaalea. Näin länsimaissa helposti ajatellaan että rakennelma on erottava : siinä jaetaan vastakkaisuudet erilleen. Harmonian nähdään tarkoittavan sitä että jing ja jang ovat samanarvoisia. Eli jing-jang -ajattelu näyttäytyy usein hieman koulukiusaamista ennaltaehkäisevältä sloganilta "kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia."Taustalla on kuitenkin hieman mutkikkaampi suhde. Tässä jaottelu onkin pinnallista. Jing-Jang -luonne ei ole "perimmäinen olemus", jokin essenssi joiden sekoittuessa kaikki muodostuu. Ne ovat vain "perimmäisen ilmenemistä".
Itämaisen taustanäkemyksen mukaan alussa oli tyhjyys (無極) jossa syntyi taiji (太極), joka tarkoittaa kaikkien mahdollisuuksien tilaa. Tästä sitten erkani kaksi vastakkaista voimaa, jin (negatiivinen) ja jang (positiivinen). Näiden vuorovaikutus on se, jota elämämme maailma sitten on. Tämän huomaaminen on olennaista. Sillä siitä seuraa Alan Wattsin "ZEN" -kirjan mukaan seuraavaa "Kaukoidän kulttuurin perusnäkemyksen mukaan vastakohdat ovat suhteellisia ja näin ollen pohjimmiltaan sopusoinnussa. Ristiriita on aina verrattain pinnallinen, sillä perimmäistä ristiriitaa ei voi syntyä vastakohtaparin ollessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Täten meidän soveltamamme jäykkä jako henkeen ja luontoon, tekijään ja kohteeseen, hyvään ja pahaan, taiteilijaan ja välineeseen, on täysin vieras tälle kulttuurille."
1: Wattsin mukaan länsimainen kahtiajakava luonne on ajanut kiireeseen ja suorittamiskeskeiseen maailmankuvaan. Hän arvostaa itämaista rauhallisuutta ja rentoutta jossa tekemisessä ei ole perilletuloa. Hänestä itämainen ihminen löytää merkityksen kasvamisessa, eli tekemisestä itsessään. Länsimainen ihminen taas ajattelee lähinnä tavoitteita ja onnistumista ja pettyy epäonnistumisista, vaikka ne ovat osa aivan tavallista kasvamisprosessia.
Toisin sanoen siinä missä länsimaissa on hyvin voimakas määritteitä erotteleva kartesiolaisen dualismin henki, on jing-jang -ajattelu hyvinkin erilaista.
1: Länsimainen ihminen kuitenkin helposti tulkitsee jingin ja jangin länsimaisen ajattelun tavalla, joten ei ihme että väärinkäsityksiä syntyy. Sartre onkin kuvannut tätä sillä, miten kulttuurissamme kaikilla on mielessään jumala -määritelmä, joka on niin läpitunkeva että se värittää ateistinkin ajattelua. Sartren mukaan toisten kulttuuria ei kohdatakaan sellaisenaan, vaan tukinta tapahtuu aina vertailuna oman kulttuurin kautta. Mikä on samanlaista ja erilaista. Usein taustalle vieläpä oletetaan se, että ajatukset ovat "samanlaisia kunnes toisin näytetään".
Tämä huomio on pakko muistaa jos esimerkiksi lähtee miettimään sitä että Zenin harjoittamisen yksi tärkeimmistä apuvälineistä on koan, paradoksin sisältävä kysymys. Koaniin joko halutaan tai ei haluta vastausta, koulukunnasta riippuen. Paradoksi tuo ymmärrystä. Joko ratkaisu poistaa siinä olevan pinnallisen ristiriidan, tai sitten paradoksia pidetään vain pinnallisena.
Vastaavanlainen ajatus löytyy länsimaista, postmodernismin puolelta. Derridan mukaanhan ihmisten käsitemaailma rakentuu vastakkaisuuksien varaan. Kieli toisin sanoen määrittelee eroja ja rakentaa niitä. Hänen mukaansa dekonstruktio tarkoittaa nimen omaan sitä että löydetään termistä jotain joka on sille vastakkaita:
Esimerkin Teräsmiehen hahmon voidaan nähdä käyneen läpi dekonstruktion ; Alussa hän oli ihmeellinen, voittamaton. Kun luodit kimpoilevat ihosta voidaan tehdä asioita jotka tekevät hänestä supersankarin. Eihän haavoittuva ja kuoleva ole supersankari. Kuitenkin tämä tuli tylsäksi ja siksi mukaan tuli kryptoniitti. Nyt supesankarissa oli haavoittuvuutta, joka oli aikaisemmimmin jotain joka oli ristiriidassa supersankaruuden idean kanssa. Kryptoniitti ei kuitenkaan tuhonnut teräsmiehen supersankariluonnetta. Tämä vastakkaisuuden löytymisen eituhoava voima on se, joka on postmodernismille ja jing-jang -ajattelulle yhteistä ; Havaittuja vastakkaisuuksia ei pidetä ristiriitoina jotka suoraan kumoavat ja tuhoavat määrittelyn vaan määrittelyissä olevina jännitteinä.
Perinteisesti vastakohdan löytymistä pidetään kumoutumisena. Esimerkiski logiikassa on ajateltu että jos olettamalla A päädytään implikoimaan vastakohta, ei A, silloin logiikan rakenteen sisältä löytyy pieni vastakohta. Tämän on ajateltu tarkoittavan sitä että päättely on epälooginen ja virheellinen. Alkuoletukset ovat siis väärin. Samoin tunnetaan looginen rakenne reductio ad absurdum. Tätä pidetään epäsuorempana virheelliseksi todistamisena ; Tässä olettama A ei voi olla totta, sillä A:n olemassaolosta seuraisi jotain jota ei voida hyväksyä. ("A: > Ei A" on tästä tavallaan erikoistapaus, joka on tosin luonteeltaan suora todistus, ei epäsuora.) Postmodernisti saattaa nähdä tässäkin tilanteessa "vain jännitteen" - tai pitävän tätä "jännite ei kumous" -lähtökohtaa yhtenä mahdollisena tulkintana.
Tämä antanee hieman osviittaa siihen miksi buddhalaisuutta pidetään "ateistisena uskontona". Sanapari on valitettavasti länsimaalaisuuden läpitunkemaa, mutta sen takaa löytänee kuitenkin sen että buddhalaisuus ei tavallaan olekaan ateistista eikä uskonnollista, vaikka sitä on tietyllä tapaa mahdollista lähestyä niin kuin se olisi maailmallista hengellisyyttä.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Saatanalliseksi lokeroitu.
Aikaisemmin kirjoittamani saatananpalvontajuttu on nostanut esiin jonkin verran kommentointia. Kirjoitelmaani oltiin loukkaannuttu, koska olin rinnastanut saatananpalvonnan nimen omaan kristillisyyteen. Esimerkkejä annetiin henkien pelosta, taikauskosta, jota on kaikkialla maailmassa. Tällä haluttiin näyttää että saatananpalvonta on jotenkin universaalia.Sain jopa tätä argumenttia olennaisesti värittävän lausunnon "Lewisin Paholaisen kirjeopisto on yksi kirja, jossa paholainen yhdistetään myös "pikkupaholaisiin"/henkiin. Siinä puhutaan Jumalan vastustajasta Paholaisesta ja hänen apureistaan." Tässä korostettiin sitä, että monen maailmankuvassa saatananpalvonta on universaalia toimintaa, jota nähdään kaikkialla maailmassa eri uskontojen parissa. Joten saatananpalvonta ei sitten ole kristillistä. Näkemys on se, että vaikka kristinuskosta ei välttämättä tiedetä mitään "Thaimaassa tutustuin lukemattomiin ihmisiin, jotka eivät tienneet mitään, siis EI MITÄÄN kristinuskosta. Joku muisti, että taisi olla äitiä tai poikaa, kun palvottiin tms." niin silti kristittyjen demonit pyörivät kuvioissa "Pahat henget ja helvetti tunnetaan kyllä buddhalaisessa maailmassa ihan ilman kristinuskon vaikutusta. Se näyttää olevan monen vaikea uskoa. En ymmärrä, miksi. Dantenkin helvetti on vielä leppoisa paikka, jos sitä vertaa monissa Thaimaan temppeleissä oleviin pelottelukuviin."
Olen hieman hämmentynyt, koska kommentoidussa jutussani kirjoitin nimen omaan siitä, miten saatananpalvojilla itselläänkin on omasta maailmankuvastaan pseudohistoria, jossa se liitetään "pakanallisiin aikoihin". Tämä ei vastaa todellisuuskuvaa. Se, että jokin uskoo tai että näkemys on olennainen osa jonkun maailmankuvaa ei vielä tarkoita että pseudohistoria muuttuisi aidoksi historiaksi. Saatananpalvonta on melko nuori liikehdintä, jossa on kristillisiä symboleja, kristillinen maailmanjako. Saatananpalvonta on vastareaktio kristillisyyteen ja sen parissa käytetään kristillisiä symboleja ja käsitteitä ja ajattelutapaa.
Se, että buddhalaiset kotihenget otetaan esimerkiksi saatananpalvonnasta kertoo vain siitä, että koko ilmiö määritellään aivan omalla tavalla. Sellaisella, jota minä en noudattanut jutussani. Kun määritelmä vaihtuu, vaihtuu tietysti moni asia. Jos määritelmää vaihtaa ja sisällön pitää ennallaan syntyy ekvivokaatio. Ekvivokaatiopohjainen argumentaatio taas johtaa olkiukottamiseen ; Kritiikin väitetään sisältävän jotain jota se ei sisällä. Määritelmän sisältö vaihtamalla toinen saadaan sanomaan jotain jota tämä ei ole sanonut ja näin itse rakennettua vastustajaa vastaan hyökkäämällä voidaan tietysti saada tuntuma "keskustelusta", "kritiikistä" ja "argumentaatiosta". Mutta tosiasiassa luvassa on vain imitaatiota, pseudojärkevyyttä.
Tässä onkin sitten vastakritiikki tähän "toisenlaiseen saatananpalvontaan". Syyksi paljastuukin "universaalisti jaettujen totuuksien" sijasta se, että ihminen tulkitsee analogisia taikauskoisia asioita oman maailmankuvansa kautta ja lokeroi vieraatkin uskonnot tätä kautta. Tämä on juuri sitä, mitä Sartrekin piti ilmiselvänä. Kristinusko on länsimaissa niin voimakas kulttuurinen piirre, että ateistillakin on "Jumalasuhde" siinä mielessä että hänelle on opetettu kristillinen Jumalakäsite, johon hän on suhteessa. Ja vaihtaessaan toiseen uskontoon, toinen uskontokin nähdään kontrastissa nimen omaan kristinuskoon. Ei siksi että kristinusko olisi absoluuttinen Totuus. Vaan siksi että sitä opetetaan kulttuurissamme kaikille.
Vielä hirvittävämpää on se tapa jolla juuri tuo "universaali saatananpalvonta" pitää sisällään. Se on kristillinen maailmantulkinta jossa kielletään muut maailmantulkinnat. Suoraan sanoen : Universaali saatananpalvontateoria vaatii suvaitsemattomuutta. Logiikka on tuttu esimerkiksi suomalaisesta saatanapaniikista. Siinä ytimessä on se, että on vain kristinusko ja sitten on sen vastustajat. Sitä on puolella tai vastaan. "Idän harhaoppi" on erilaista kuin oikeaoppinen kristinusko, joten siinä nähdään analogisuutta saatanallisuuteen. Näin synnytetään tulkinta jossa esimerkiksi toisen uskonnon palvomat luonnonhenget ovat demoneja, koska luonnonhengissä on joitain samoja piirteitä joita demoneihin liitetään.
Näin toimivat esimerkiksi Jehovan Todistajat jotka meillä vieraillessaan kertoivat että vieraissa maissa on "kauheita taikauskoja", joissa uskotaan esimerkiksi kummituksiin. He kertoivat että Jehovan Todistajat vievät järjen valoa tähän saatanallisuuteen ; Raamatun mukaan kuolleet eivät puhu, joten kummituksia nähneille kerrotaan että demoni imitoi kuolleita omaisia. Kummitteluilmiöön siis uskotaan ja se vain selitetään eri tavalla ja tätä kutsutaan taikauskon vastustamiseksi. Samoin he selittivät UFO:ista, jotka sekulaareissa länsimaissa ovat demonien keino harhauttaa pois Jehovasta.
Näin toimivat myös roolipelivainoihin innostuneet kristityt saatanapaniikin aikoihin. He näkivät esimerkiksi rooliepelaajien noppien olevan muutakin kuin säännöllisiä monitahokkaita, esimerkiksi ns. "Platonin kappaleita", joiden ominaisuudet ovat vaatimukselle arvontakoneena toimiville nopille, joilla halutaan painottumattomia tuloksia. Sen sijaan ne nähtiin okkulttisina taikakuvioina, muotoihin liittyvän analogisuuden vuoksi. Kulttuuria ei haluttu ymmärtää, vaan se tulkittiin vain omasta lähtökohdasta. Näin syntyy tietysti mielikuvia jostain "totaalisen universaalista". Näin unohtuu että "kuolemanjälkeinen rangaistus johon on yhdistetty väkivaltaista kuvastoa" ei ole synonyymi "kristilliselle helvettikäsitteelle".
Ja samalla logiikalla toimii esimerkiksi Lewis "Paholaisen kirjeopistossa". Henget tulkitaan kristillisestä viitekehyksestä. Näin kristillisyys rakentaa saatanapalvontakäsitteen. Ilman kristinuskoa tätä saatananpalvontakäsitettä ei olisi, joten itse asiassa tämäkin saatananpalvonta on etupäässä kristillinen perspektiivi.
Saatananpalvonta onkin selvästi tietty liikehdintä joka kutsuu itseään saatananpalvojiksi - ja joka käyttää "saatanan" kaltaisia kristillisiä käsitteitä. Ilman tämänlaista on vain yksi uskonto, jonka kautta kaikki erilaiset näkemykset tuomitaan ennakkoluulojen perusteella ; Erilaisesta ja erimielisestä tulee automaattisesti ja suoraan paha, ja peräti ultimaattisella tasolla. Tätä on mahdotonta tehdä oikeutetuksi toiminnaksi tai kätkeä suvaitsevaiseksi lempeydeksi. Se on uskonnon pohjalta tehty äärimmäinen luokitelma, joka kumpuaa uskonnollisesta yksiniittisyydestä, turhanaikaisen dikotomisesta ajattelusta - ennakkoluuloista jotka määritellään uskonnolla eettiseksi ja toivottavaksi.
1: Toki tätä suvaitsevaisuutta yritetään perustella. Niiden ydin perustuu sanojen tasolla "yhtenäiseen ihmisyyteen". Siihen että buddhalainen temppeli pitää sisällään Helvettikuvastoa näyttää kristitylle että ihmisiä vastaan taistelee universaali paha, joka tunnetaan kaikkialla. Ja tätä kautta hän voi julistaa kristinuskoa buddhalaisille samanlaisuuksien kautta. On helpompi purra kristinusko tuttujen elementtien kautta, kuin esittelemällä jotain totaalisen vierasta. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan "suvaitsevaisuutta samanlaisuuden kautta". Siinä ei suinkaan kasveta aitoon suvaitsevaisuuteen jossa erilaisuus on mukana. Erilaisuuden kieltämällä rakentuva suvaitsevaisuus on sitä että suvaitaan samanlaista, joka on ihmiselle "helppoa". Kun tämän huomaa, voi käydä niin kuin minulle josta tämä "samanlaisuuteen pakottava erilaisuuden kieltävä" tapa on itse asiassa jotain aivan muuta kuin suvaitsevaisuutta. Eli argumentti onkin, vaikka ehkä ensikuullen tuntuu jotenkin järkevältä, tarkemmassa syynissä kuitenkin ns. "harvinaisen huono" ; Kyseessä on enemmän yksisilmäisyyden oikeuttamista ja kätevä julistus/manipulointistrategia kuin suvaitsevaisuutta.
Nolointa on se, että tämän tajuaa jopa huono genrekirjailija, Dan Brown ~ "Kadonnut Symboli" pitää sivulla 34 seuraavaa "'Okkultisista symboleista!' Opiskelijapoika näytti taas innostuvan. 'Washingtonissa on siis saatanallisia symboleita!'
Langdon hymyili 'Ikävä kyllä okkulttinen tarkoittaa vain kätkettyä tai tuntematonta, vaikka se saattaakin herättää mielikuvia saatananpalvonnasta. Uskonnollisten vainojen aikoina oikeaa oppia vastustavaa tietoa on pakko pitää salaisena tai 'okkulttisena', ja koska se uhkasi kirkon asemaa, kirkko määritteli kaiken okkulttisen pahaksi Samat harhaluulot ovat yhä voimissaan.'"
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Pieni ajatus ajattelun ja harjoittelun tylsyystasoista.
Filosofisessa pähkäilyssä ongelmanratkaisussa on kahdenlaisia toimijoita : Mekaanisia taitureita ja uutta luovia. Tälle jaolle on nimet konvergentti ja divergentti:
1: Konvergetti on hyvä pelkistämään ongelmat pääosin tiivistämällä sen vanhaan. Tämä ratkaisutapa on tehokas, ratkaisu tulee melko nopeasti ja tulos pysyy samassa tilassa samana. Lopputuloksesta tulee kiteytynyttä ja muodostaa eheän systeemin.
___1.1: Konvergentti ajattelu tuottaaa ratkaisuina kahtiajakoja, jotka voivat johtaa dikotomiseen, mustavalkoiseen tulokseen. Vaihtoehdot näkyvät "joko tai" -pohjalla jossa erot ovat jyrkkiä. Ongelmana on siis "yhdellenapille tehty tärkeilijä".
2: Divergentti taas etsii erilaisia ongelman katsomistapoja. Tätä kautta mukaan astuu vaihtoehdot, luovat ja erilaiset ratkaisuja. Ja joskus ratkaisuja saadaan useita. Ratkaisu voi vaihtua hienovireisesti kontekstin mukaan.
___2.1: Lopputulos voi olla saivarteluakin. Ja hitaampaa tuottaa, kun ratkaisutavan keksiminenkin täytyy keksiä ja vasta sen jälkeen sitä päästään käyttämään. Riskityyppinä on siis "todellisuuspakoinen haahuileva taivaanrannanmaalari".
Käytännössä kaikki ovat molempia jonkin verran. Mutta toinen on vallalla joko aiheessa tai muutoinkin. (Pahimmillaan on kuin minä, kantaa yllään molempien ongelmatyyppien hahmot.)
Yllä oleva on tärkeä ymmärtää jos ajattelee luokitella erilaisia itsepuolustussysteemeitä: Kamppailulla on konteksti. Tästä olen aiemmin kirjoittanut muistilapun.
Esimerkiksi tämänhetkinen miekkailukouluni opettaa kaksintaistelua urheiluhengessä. Tämä on hyvin erilaista kuin katuväkivalta. Kadulla kohdaten väkivalta ei ole molempien hyväksymää eikä molemmilla ole yhtäläistä käsitystä sen alkamisesta. Uhri yleensä yllätetään enemmän tai vähemmän ; Kaksintaistelussa taas tiedetään että tilanne on päällä. Samoin kuin historiallisessa tavassa taistella. Mentiin tiettyyn paikkaan jossa tiedettiin että taistellaan.
Ero on olennainen. Sillä kaksintaistelu vaatii paljon enemmän peliä. Siinä mietitään mitä toinen tekee. Pelissä on vaihtoehtoja. Kaksintaistelussa divergentti ajattelu on vaadittua. Se tuo voiton. Konvergentti reagointi tekee yksilöstä ennustettavan ja siksi helpon voittaa.
Itsepuolustuksessa taas jos on vaihtoehtoja, käy helposti niin että on liian hitaasti mukana ja tästä seuraa vain huonoja asioita. Itsepuolustuksessa on hyvä olla automaattinen aggressiivinen ja tehokas reaktio muutamiin asioihin: Esimekriksi yksi siihen että sinuun tartutaan edestä, toinen että sinuun tartutaan takaa. Ja kolmas että jotain tulee kohti nopealla vauhdilla. :Iskua ja potkua ei kannata erotella, yllätettynä aikaa tehdä eroa ei ole. Itsepuolustuksessa konvergentti ajattelu tuo jotain joka toimii usein ja tekee tämän riittävällä nopeudella. Divergentti ajattelu hidastaisi reagoimista liikaa.
Tämä vaikuttaa tietysti harjoitteluunkin. Itsepuolustuksessa on enemmän yhtä tekniikkaa ja toistoja. Tämä tekee siihen harjaantumisesta helposti tylsää verrattuna kaksintaistelua käyttävään systeemiin.
1: Konvergetti on hyvä pelkistämään ongelmat pääosin tiivistämällä sen vanhaan. Tämä ratkaisutapa on tehokas, ratkaisu tulee melko nopeasti ja tulos pysyy samassa tilassa samana. Lopputuloksesta tulee kiteytynyttä ja muodostaa eheän systeemin.
___1.1: Konvergentti ajattelu tuottaaa ratkaisuina kahtiajakoja, jotka voivat johtaa dikotomiseen, mustavalkoiseen tulokseen. Vaihtoehdot näkyvät "joko tai" -pohjalla jossa erot ovat jyrkkiä. Ongelmana on siis "yhdellenapille tehty tärkeilijä".
2: Divergentti taas etsii erilaisia ongelman katsomistapoja. Tätä kautta mukaan astuu vaihtoehdot, luovat ja erilaiset ratkaisuja. Ja joskus ratkaisuja saadaan useita. Ratkaisu voi vaihtua hienovireisesti kontekstin mukaan.
___2.1: Lopputulos voi olla saivarteluakin. Ja hitaampaa tuottaa, kun ratkaisutavan keksiminenkin täytyy keksiä ja vasta sen jälkeen sitä päästään käyttämään. Riskityyppinä on siis "todellisuuspakoinen haahuileva taivaanrannanmaalari".
Käytännössä kaikki ovat molempia jonkin verran. Mutta toinen on vallalla joko aiheessa tai muutoinkin. (Pahimmillaan on kuin minä, kantaa yllään molempien ongelmatyyppien hahmot.)
Yllä oleva on tärkeä ymmärtää jos ajattelee luokitella erilaisia itsepuolustussysteemeitä: Kamppailulla on konteksti. Tästä olen aiemmin kirjoittanut muistilapun.Esimerkiksi tämänhetkinen miekkailukouluni opettaa kaksintaistelua urheiluhengessä. Tämä on hyvin erilaista kuin katuväkivalta. Kadulla kohdaten väkivalta ei ole molempien hyväksymää eikä molemmilla ole yhtäläistä käsitystä sen alkamisesta. Uhri yleensä yllätetään enemmän tai vähemmän ; Kaksintaistelussa taas tiedetään että tilanne on päällä. Samoin kuin historiallisessa tavassa taistella. Mentiin tiettyyn paikkaan jossa tiedettiin että taistellaan.
Ero on olennainen. Sillä kaksintaistelu vaatii paljon enemmän peliä. Siinä mietitään mitä toinen tekee. Pelissä on vaihtoehtoja. Kaksintaistelussa divergentti ajattelu on vaadittua. Se tuo voiton. Konvergentti reagointi tekee yksilöstä ennustettavan ja siksi helpon voittaa.
Itsepuolustuksessa taas jos on vaihtoehtoja, käy helposti niin että on liian hitaasti mukana ja tästä seuraa vain huonoja asioita. Itsepuolustuksessa on hyvä olla automaattinen aggressiivinen ja tehokas reaktio muutamiin asioihin: Esimekriksi yksi siihen että sinuun tartutaan edestä, toinen että sinuun tartutaan takaa. Ja kolmas että jotain tulee kohti nopealla vauhdilla. :Iskua ja potkua ei kannata erotella, yllätettynä aikaa tehdä eroa ei ole. Itsepuolustuksessa konvergentti ajattelu tuo jotain joka toimii usein ja tekee tämän riittävällä nopeudella. Divergentti ajattelu hidastaisi reagoimista liikaa.
Tämä vaikuttaa tietysti harjoitteluunkin. Itsepuolustuksessa on enemmän yhtä tekniikkaa ja toistoja. Tämä tekee siihen harjaantumisesta helposti tylsää verrattuna kaksintaistelua käyttävään systeemiin.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
ADD ja moraalin tasottaminen.
Määritelmät ja perspektiivit ovat hyvin tärkeitä filosofisia työkaluja. Esimerkiksi etiikkaa voidaan lähestyä yhteiskunnan ja yksilön tason jännitteiden kautta. Tällöin muut asiat voivat jäädä tarkastelematta, koska ne ovat tässä tarkastelussa irrelevantteja. Tässä mielessä jokainen tarkastelukanta on aina eräällä tavalla rajoittunutta.
Usein ideologioissa käy tietysti samoin, ja tätä kautta syntyy helposti dikotomisuutta, kahtiajakoa. Tiukoissa ideologioissa korostuu usein oikeaoppisuus ja vääräoppisuus ja tästä syntyy hyvin mustavalkoista maailmankuvaa. Tämä on yleensä johdonmukainen seuraus valitusta perspektiivistä. Näissäkin saadaan tietysti harmaansävyisyyttä sitä kautta että joku onnistuu paremmin olemaan oikeaoppinen ja joku huonommin. Tässä saadaan kuitenkin vain yhdentyyppistä kaksiarvoisuutta.
Eri näkemysten mukaan ottaminen lisää luokitteluasteiden määrää ja tätä kautta syntyy lisää sävyjä. Ilmiöstä tulee monisyisempi, mutta sen käsittely on hyvin vaikeaa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että suvaitsevaisuuden lisääminen yhdistää useitakin perspektiivejä.
Jos jatkan väreihin vertauksen kautta, yksi ideologia voi olla punaista, ja sen sävytykset katsovat onko kyseessä tummanpunainen vai vaaleanpunainen. Ja toinen sininen, ja tämän tummuusasteet. Näiden yhteenlaittamalla saadaan mukaan myös ikään kuin violetin sävyt, jotka jäisivät muutoin huomaamatta. Tätä kautta myös ymmärrys koko aiheesta kasvaa.
Tästä löytyy mielenkiintoinen esimerkki ADD -roolipelisäännöstöstä. On mielenkiintoista huomata, että tätä ei ole tarkoitettu pragmaattiseen elämään, vaan sen tehtävänä on tuottaa helposti toteutettavaa peliä joissa hahmoihin saadaan riittävää mielenkiintoisuutta.
"ADD - Players handbook" sisältää sivut 64-69 jotka käsittelevät hahmon aligmenttia. Tässä keskiössä on se, että aligmentti koostuu kahdesta osasta. On "lainkuuliaisuus-kaaoottisuusakseli", ja toinen osa taas on "hyvä-paha" -akseli.
1: Lawful-Neutral-Chaotic -osassa etiikkaa lähestytään yhteiskunnallisuuden kautta. Lawful -hahmo noudattaa yhteiskunnan sääntöjä ja Chaotic -hahmo on käytännössä individualisti. Hahmot jotka ovat lainkuuliaisia, uskovat että organisoitu yhteiskunta on vitaalissa asemassa, jolloin se suojelee ihmisten henkilökohtaisilta pyyteiltä, estää niitä nousemasta pintaan. Chaotic taas korostaa sitä että tulee toimia korostetusti oman mielen mukaan sen sijaan että noudattaisi järjestelmää.
2: Good-Evil -jaottelussa taas korostetaan sisäistä intentiota. Hyvä ihminen yrittää korjata virheensä, ja miettii tekojensa vaikutuksia muille. Evil -hahmo taas ei välitä tekemistään virheistä ja miettii asioita lähinnä omasta kannastaan.
Nämä voivat aluksi tuntua hyvin samanlaisilta. Kuitenkin niissä on olennainen ero. Siinä missä Lawful+Chaotic -hahmo ei ole mahdollinen, on Lawful+Evil on mahdollinen. Perspektiivi kun on ulkopuolisen ja sisäisen välinen. Esimerkin vuoksi esittelen kaikki kombinaatiot. Käytän tässä lyhennelmiä (L=Lawful, N=Neutral, C=Chaotic & G=Good, N=Neutral, E=Evil):
___1.1: LG -hahmo on käytännössä jonkinlainen utilitaristi. Hänellä keskiössä on yhteisön järjestys jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman monelle hyvää. Lakia tulee seurata ja totella, ja tähän liittyy rangaistuksen mahdollisuus. Hyveellinen ritarityyppinen sankari on hyvin normaali LG -hahmo.
___1.2: LN -hahmo taas noudattaa spartalaista maailmankuvaa. Hän luottaa järjestelmään ja tottelee kuin sotilas. Sotilas joka tottelee komentajaansa välittämättä siitä onko käskyttäjä tyranni vai hyväntahtoinen, ei merkitse.
___1.3: LE -hahmo taas käyttää systeemiä omaksi edukseen. Esimerkiksi lakimies, joka ajaa ahneesti omia etujaan ja saa oikeudessa rikollisia vapaalle jalalle, tai joku joka rikastuu laissa olevan porsaanreiän kautta, on hyvin normaali LE -hahmo. Toinen tapa olla LE on olla "Taru sosmusten herrasta" -kirjan Sarumanin tapaan eräänlainen pahojen joukkojen johtaja, jossa tavoitellaan valtaa itselle ja määrätään silti tiukasti. Tottelemattomuudesta kuritetaan kovalla kädellä.
___2.1: NG -hahmo on pluralisti. Hän uskoo että maailmassa on erilaisia tavoitteita jotka törmäävät toisiinsa. Sääntöjen noudattaminen on tätä kautta irrelevanttia, on unohdettava moraalinormistot ja sen sijaan keskityttävä yksilön omantunnon ääneen. Scifi -sarjoissa tavallinen liberaali kaikkia kuunteleva tyyni hallitsija, joka kuuntelee kaikkia osapuolia on hyvin normaali NG -hahmo. Sääntö korvataan keskustelulla.
___2.2: N+ -hahmo on nihilisti. Hänellä ei ole vihantunteita tai ambitioita, ja hän kieltää lain tai laittomuuden merkityksen. Tätä kuvaa irrallisuus, joka ei enää aja yhteisön eikä yksilön asiaa. Toinen luokittava piirre on passiivisuus, toimintaan ei ole mitään syytä. Joissakin saduissa esiintyvä tietäjä joka esiintyy passiivisena meditoijana ja tietäjänä, joka neuvoo kaikkia kysyviä samalla tavalla riippumatta siitä ovatko nämä hyviä vai pahoja, on tätä mallia. N+ -hahmoja esiintyy loppujen lopuksi hyvin vähän tarinoissa.
___2.3: NE -hahmo on totaalisen individualistinen hahmo, joka ajaa vain omaa hyötyään. Henkilökohtainen saavutus on tässä kohden normaalia. Käytännössä hän on joko lyhytjännitteistä nautintoa hakeva hedonisti, joka on laiska tyyppi olla NE. Toinen tapa on olla Nietzscheläinen yli -ihminen joka ahkerasti näkee vaivaa oman päämääränsä eteen. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti tieten tahtoen hyökkää mitään systeemiä vastaan, tai koe antipatioita sitä kohtaan. Hyvien pahojen ja rumien "paha" eli Angeleye on tästä, kenties hieman yllättäen, hyvä esimerkki. Hänhän toimii sotilaana ja yksilönä, rikkoo lakia ja noudattaa sitä, omilla ehdoillaan, mutta ei systeemiä vastaan tai sen puolesta. Jos asialla ei ole hänelle itselleen merkitystä, hän antaa sen vain tapahtua.
___3.1: CG -hahmo on korostetun hyväntahtoinen, mutta sääntöjä rikkova. Tässä tarkoitus siis hyvittää eräällä tavalla keinot, jesuiittojen tapaan. Hän käytännössä hylkää utilitarismin ajatuksen, koska hän ei hyväksy sitä että enemmistön edun nimissä voitaisiin sortaa vähemmistöä. Westerneissä esiintyvä yksinäinen ratsumies ja pistoolisankari, joka ottaa lain omaan käteensä ja päihittää sortajan on hyvin klassinen CG -hahmo. Toinen tapa olla CG on olla eräänlainen klownihahmo, jolloin maailmaan lisätään hyväntahtoista hämmennystä.
___3.2: CN -hahmo ei luota järjestykseen sisällään eikä ulkopuolellaan, ja hän lisää maailmaan kaaosta. Tämä sekoittuu tietysti helposti nihilismiin, mutta käytännössä ero on siinä että CN -hahmo on luonteeltaan aktiivinen. Se hyökkää järjestystä vastaan. Esimerkiksi hullut tiedemiehet jotka luovat hirviöitä "koska voivat" on paljon käytetty selkeän CN -hahmo.
___3.3: CE -hahmo hahmo joka tekee mitä vain jotta siitä olisi juuri hänen ambitioilleen hyötyä. Käytännössä tässä hedonismi ja ahneus ajavat henkilön julmuuteen. Tämä hahmo on elokuvissa hyvin käytetty, julma sadistiyksilö.
Roolipelien maailma on sekin toki monin paikoin stereotyyppinen ja lattea, koska sen tehtävänä ei ole kertoa totuutta tai kauneutta maailmasta, vaan tuottaa helpohkosti viihdyttävää pelaamista. Tähän taas liittyy helposti "tunnistettavuus", joka on käytännössä sitä että tilanen heijastetaan tuttuun viihdemaailmaan ja kertomusperinteeseen, ja joka on tätä kautta karrikoitua ja sanomaltaan tavanomaista.
Kuitenkin se ylittää erilaisissa näkökulmissaan esimerkiksi fundamentalistien etiikkamietinnöt, joissa korostuu lähinnä oikeaoppisuus. Fundamentalismissa intentio ja ulkoinen toiminta sekoittuvat toisiinsa vahvasti, ja oikeaoppinen intentio tarkoittaa oikeaoppista toimintaa ja toisinpäin. Näin eri luokitelmia tavallaan kielletään ja etiikan kirjo on heidän maailmassaan rajatumpi. (Ja siksi mahdollisuus siihen että Jumala muuten täyttäisi LE -luokitelman määritelmän jätetään käsittelemättä, se on ikään kuin mahdoton luokka, kun se että on L tarkoittaa samalla myös hyvää.) Fundamentalismia taas myydään syvällisyysargumenteilla, se on filosofista ja sille esitetään käytännön soveltuvuutta. Kun sinänsää "lattea ja stereotyyppinen pelimaailma" osoittautuu monisyisemmäksi, hiotummaksi ja monelta kantilta mietitymmäksi, herää kysymys siitä onko tähän syvällisyyteen muuta syytä kuin se että sen piirissä otetaan kantaa tiettyihin aiheisiin.
1: Ja tässä kohden suhtautumistapani on sama kuin taiteissa. Pelkkä lajityyppi ja esitystapa ei tee siitä hyvää taidetta. Ooppera voi olla huono tai hyvä, samoin komediasarja. Pelkästään se että juonen laulaa nainen kypärä päässä jousiorkesterin edessä ei tee tuotoksesta hyvää taidetta.
Usein ideologioissa käy tietysti samoin, ja tätä kautta syntyy helposti dikotomisuutta, kahtiajakoa. Tiukoissa ideologioissa korostuu usein oikeaoppisuus ja vääräoppisuus ja tästä syntyy hyvin mustavalkoista maailmankuvaa. Tämä on yleensä johdonmukainen seuraus valitusta perspektiivistä. Näissäkin saadaan tietysti harmaansävyisyyttä sitä kautta että joku onnistuu paremmin olemaan oikeaoppinen ja joku huonommin. Tässä saadaan kuitenkin vain yhdentyyppistä kaksiarvoisuutta.
Eri näkemysten mukaan ottaminen lisää luokitteluasteiden määrää ja tätä kautta syntyy lisää sävyjä. Ilmiöstä tulee monisyisempi, mutta sen käsittely on hyvin vaikeaa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että suvaitsevaisuuden lisääminen yhdistää useitakin perspektiivejä.
Jos jatkan väreihin vertauksen kautta, yksi ideologia voi olla punaista, ja sen sävytykset katsovat onko kyseessä tummanpunainen vai vaaleanpunainen. Ja toinen sininen, ja tämän tummuusasteet. Näiden yhteenlaittamalla saadaan mukaan myös ikään kuin violetin sävyt, jotka jäisivät muutoin huomaamatta. Tätä kautta myös ymmärrys koko aiheesta kasvaa.
Tästä löytyy mielenkiintoinen esimerkki ADD -roolipelisäännöstöstä. On mielenkiintoista huomata, että tätä ei ole tarkoitettu pragmaattiseen elämään, vaan sen tehtävänä on tuottaa helposti toteutettavaa peliä joissa hahmoihin saadaan riittävää mielenkiintoisuutta.
"ADD - Players handbook" sisältää sivut 64-69 jotka käsittelevät hahmon aligmenttia. Tässä keskiössä on se, että aligmentti koostuu kahdesta osasta. On "lainkuuliaisuus-kaaoottisuusakseli", ja toinen osa taas on "hyvä-paha" -akseli.
1: Lawful-Neutral-Chaotic -osassa etiikkaa lähestytään yhteiskunnallisuuden kautta. Lawful -hahmo noudattaa yhteiskunnan sääntöjä ja Chaotic -hahmo on käytännössä individualisti. Hahmot jotka ovat lainkuuliaisia, uskovat että organisoitu yhteiskunta on vitaalissa asemassa, jolloin se suojelee ihmisten henkilökohtaisilta pyyteiltä, estää niitä nousemasta pintaan. Chaotic taas korostaa sitä että tulee toimia korostetusti oman mielen mukaan sen sijaan että noudattaisi järjestelmää.
2: Good-Evil -jaottelussa taas korostetaan sisäistä intentiota. Hyvä ihminen yrittää korjata virheensä, ja miettii tekojensa vaikutuksia muille. Evil -hahmo taas ei välitä tekemistään virheistä ja miettii asioita lähinnä omasta kannastaan.
Nämä voivat aluksi tuntua hyvin samanlaisilta. Kuitenkin niissä on olennainen ero. Siinä missä Lawful+Chaotic -hahmo ei ole mahdollinen, on Lawful+Evil on mahdollinen. Perspektiivi kun on ulkopuolisen ja sisäisen välinen. Esimerkin vuoksi esittelen kaikki kombinaatiot. Käytän tässä lyhennelmiä (L=Lawful, N=Neutral, C=Chaotic & G=Good, N=Neutral, E=Evil):
___1.1: LG -hahmo on käytännössä jonkinlainen utilitaristi. Hänellä keskiössä on yhteisön järjestys jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman monelle hyvää. Lakia tulee seurata ja totella, ja tähän liittyy rangaistuksen mahdollisuus. Hyveellinen ritarityyppinen sankari on hyvin normaali LG -hahmo.
___1.2: LN -hahmo taas noudattaa spartalaista maailmankuvaa. Hän luottaa järjestelmään ja tottelee kuin sotilas. Sotilas joka tottelee komentajaansa välittämättä siitä onko käskyttäjä tyranni vai hyväntahtoinen, ei merkitse.
___1.3: LE -hahmo taas käyttää systeemiä omaksi edukseen. Esimerkiksi lakimies, joka ajaa ahneesti omia etujaan ja saa oikeudessa rikollisia vapaalle jalalle, tai joku joka rikastuu laissa olevan porsaanreiän kautta, on hyvin normaali LE -hahmo. Toinen tapa olla LE on olla "Taru sosmusten herrasta" -kirjan Sarumanin tapaan eräänlainen pahojen joukkojen johtaja, jossa tavoitellaan valtaa itselle ja määrätään silti tiukasti. Tottelemattomuudesta kuritetaan kovalla kädellä.
___2.1: NG -hahmo on pluralisti. Hän uskoo että maailmassa on erilaisia tavoitteita jotka törmäävät toisiinsa. Sääntöjen noudattaminen on tätä kautta irrelevanttia, on unohdettava moraalinormistot ja sen sijaan keskityttävä yksilön omantunnon ääneen. Scifi -sarjoissa tavallinen liberaali kaikkia kuunteleva tyyni hallitsija, joka kuuntelee kaikkia osapuolia on hyvin normaali NG -hahmo. Sääntö korvataan keskustelulla.
___2.2: N+ -hahmo on nihilisti. Hänellä ei ole vihantunteita tai ambitioita, ja hän kieltää lain tai laittomuuden merkityksen. Tätä kuvaa irrallisuus, joka ei enää aja yhteisön eikä yksilön asiaa. Toinen luokittava piirre on passiivisuus, toimintaan ei ole mitään syytä. Joissakin saduissa esiintyvä tietäjä joka esiintyy passiivisena meditoijana ja tietäjänä, joka neuvoo kaikkia kysyviä samalla tavalla riippumatta siitä ovatko nämä hyviä vai pahoja, on tätä mallia. N+ -hahmoja esiintyy loppujen lopuksi hyvin vähän tarinoissa.
___2.3: NE -hahmo on totaalisen individualistinen hahmo, joka ajaa vain omaa hyötyään. Henkilökohtainen saavutus on tässä kohden normaalia. Käytännössä hän on joko lyhytjännitteistä nautintoa hakeva hedonisti, joka on laiska tyyppi olla NE. Toinen tapa on olla Nietzscheläinen yli -ihminen joka ahkerasti näkee vaivaa oman päämääränsä eteen. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti tieten tahtoen hyökkää mitään systeemiä vastaan, tai koe antipatioita sitä kohtaan. Hyvien pahojen ja rumien "paha" eli Angeleye on tästä, kenties hieman yllättäen, hyvä esimerkki. Hänhän toimii sotilaana ja yksilönä, rikkoo lakia ja noudattaa sitä, omilla ehdoillaan, mutta ei systeemiä vastaan tai sen puolesta. Jos asialla ei ole hänelle itselleen merkitystä, hän antaa sen vain tapahtua.
___3.1: CG -hahmo on korostetun hyväntahtoinen, mutta sääntöjä rikkova. Tässä tarkoitus siis hyvittää eräällä tavalla keinot, jesuiittojen tapaan. Hän käytännössä hylkää utilitarismin ajatuksen, koska hän ei hyväksy sitä että enemmistön edun nimissä voitaisiin sortaa vähemmistöä. Westerneissä esiintyvä yksinäinen ratsumies ja pistoolisankari, joka ottaa lain omaan käteensä ja päihittää sortajan on hyvin klassinen CG -hahmo. Toinen tapa olla CG on olla eräänlainen klownihahmo, jolloin maailmaan lisätään hyväntahtoista hämmennystä.
___3.2: CN -hahmo ei luota järjestykseen sisällään eikä ulkopuolellaan, ja hän lisää maailmaan kaaosta. Tämä sekoittuu tietysti helposti nihilismiin, mutta käytännössä ero on siinä että CN -hahmo on luonteeltaan aktiivinen. Se hyökkää järjestystä vastaan. Esimerkiksi hullut tiedemiehet jotka luovat hirviöitä "koska voivat" on paljon käytetty selkeän CN -hahmo.
___3.3: CE -hahmo hahmo joka tekee mitä vain jotta siitä olisi juuri hänen ambitioilleen hyötyä. Käytännössä tässä hedonismi ja ahneus ajavat henkilön julmuuteen. Tämä hahmo on elokuvissa hyvin käytetty, julma sadistiyksilö.
Roolipelien maailma on sekin toki monin paikoin stereotyyppinen ja lattea, koska sen tehtävänä ei ole kertoa totuutta tai kauneutta maailmasta, vaan tuottaa helpohkosti viihdyttävää pelaamista. Tähän taas liittyy helposti "tunnistettavuus", joka on käytännössä sitä että tilanen heijastetaan tuttuun viihdemaailmaan ja kertomusperinteeseen, ja joka on tätä kautta karrikoitua ja sanomaltaan tavanomaista.
Kuitenkin se ylittää erilaisissa näkökulmissaan esimerkiksi fundamentalistien etiikkamietinnöt, joissa korostuu lähinnä oikeaoppisuus. Fundamentalismissa intentio ja ulkoinen toiminta sekoittuvat toisiinsa vahvasti, ja oikeaoppinen intentio tarkoittaa oikeaoppista toimintaa ja toisinpäin. Näin eri luokitelmia tavallaan kielletään ja etiikan kirjo on heidän maailmassaan rajatumpi. (Ja siksi mahdollisuus siihen että Jumala muuten täyttäisi LE -luokitelman määritelmän jätetään käsittelemättä, se on ikään kuin mahdoton luokka, kun se että on L tarkoittaa samalla myös hyvää.) Fundamentalismia taas myydään syvällisyysargumenteilla, se on filosofista ja sille esitetään käytännön soveltuvuutta. Kun sinänsää "lattea ja stereotyyppinen pelimaailma" osoittautuu monisyisemmäksi, hiotummaksi ja monelta kantilta mietitymmäksi, herää kysymys siitä onko tähän syvällisyyteen muuta syytä kuin se että sen piirissä otetaan kantaa tiettyihin aiheisiin.
1: Ja tässä kohden suhtautumistapani on sama kuin taiteissa. Pelkkä lajityyppi ja esitystapa ei tee siitä hyvää taidetta. Ooppera voi olla huono tai hyvä, samoin komediasarja. Pelkästään se että juonen laulaa nainen kypärä päässä jousiorkesterin edessä ei tee tuotoksesta hyvää taidetta.
lauantai 12. joulukuuta 2009
Mekaaninen järki ja motivointi.
Yksi melko usein kuultu asia on se, että analyyttinen filosofia tai tieteellinen maailmankuva johtaisi helposti hirmutekoihin. Otan tässä esiin skientistin, siis sellaisen tieteellisen maailmankuvan erityistapauksen jossa vain tieteellä todennetut asiat on luvallisia. (Esimerkiksi oma näkemykseni on se, että vain tieteelliset näkemykset ovat todennettuja, kysymys on enemmän tietämisestä kuin olemisesta. Ja tässäkin tietäminen on tulkittava väliaikaisena, eli se on tämän hetken paras uskomus.)
Perusteluna tässä on esimerkiksi se, että kun objektiivinen erottaa subjektiivisen, tunteet eriytytetään. Eli tutkija etäännyttää itsensä kohteesta, eikä siksi koe tätä kohtaan sympatiaa. Kun tutkija ei ole otoksena tutkimuskohteessa, hän katsoo sitä ulkopuolisena ja tämä on erilainen suhde kuin sisäisenä.
Tästä esimerkiksi on otettu ainakin USA:n ydinpommi. Siinähän tiedemiehet pistettiin keksimään pommia ja he eivät miettineet mitä tutkimuksella on seurauksia.
1: Tässä perustelussa on ongelmana se, että asiaan tarvitaan jonkinlainen motivointi. Tutkijat vain mahdollistivat tieteellään ydinpommin. Ilman rahoittajien motivaatiota he olisivat luultavasti tutkineet jotain muuta. Yhteiskunnan näkemykset ohjasivat sitä mitä pidettiin kiinnostavana. Toki tutkimusten tulokset olivat sellaisia että kulttuuri ei vaikuttanut niihin. Kun tiputat kuulat Pisan tornista käu samoin kun silloin kun herra Galileo Galilei niitä sieltä tiputteli. Ei ole väliä oletko islamisti, hindulainen tai shamanisti. Aina pallot tipahtavat samoin, mutta yhteiskunnan hallitsijoiden motivaatio suuntasi sitä mitä tarkasteltiin.
2: Toisekseen on huomattava että subjektiivinen asia rinnastuu sisäiseen diskurssiin, ja objektiivisuus ulkoiseen diskurssiin. Ja näistä kirjoitinkin aiemmin. On selvää että pelkkä ulkopuolinen kritisointi jää helposti moittimiseksi joka ei edes muuta mitään. Pelkkä sisäinen subjektiivinen tarkastelu johtaa helposti epäkriittisyyteen ja sisäisten ennakkoluulojen ja ennakkokäsitysten korostumiseen. Siksi kultit määrittelevät itsensä sisäisesti ilman että ulkopuolisuutta otetaan mukaan. Ja näiden toiminta äärimmäistyy. Tämä äärimmäisyys kohdistuu sisäpiiriin. Toki myös ulkopuolisiin kohdistetaan esimerkiksi terrori -iskuja, kun siihen kohdistetaan ulkopuolista kritiikkiä. Mutta suurempi ongelma on siinä mitä ne tekevät omille jäsenillee. Esimerkiksi skientologian vakavimmat ongelmat ovat pääasiassa sisäisiä. Esimerkiksi
Toinen asia joka analyyttiseen filosofiaan ja tieteelliseen maailmankuvaan liitetään on dikotomisuus, asioiden kahtiajako. Niissähän ilmiöiden toimintarajoja rajataan ja luokitellaan. Kuitenkin tämä on aika karkea väite, koska tosiasiassa tieteen tarkentuessa luokkien määrä lisääntyy. Myös analyyttisessä filosofiassa pitää käyttää valtavia määriä termejä ja käsitteitä sen takia että eri asioita on tärkeää erottaa toisistaan. Tätä kautta suunta on selvästi "harmaasävyisempään päin". Ainakin omalta osaltani luokittelut tuovat samalle asialle erilaisia määritelmiä ja ne pilkkovat käsitteitäni pienempiin osiin, ja pistävät sellaisia määritteitä jotka ovat ennakkokäsitteiden kanssa osittain samanlaisia ja osittain erilaisia. Tämä johtaa siihen että erilaiset tarkastelunäkökannat lisääntyvät. Tämä johtaa tietysti siihen että termien lisäksi kiinnostaa myös se, "mitä tässä nyt tarkoitetaan".
Arkijärki yhdistettynä ideologiaan sen sijaan vahvistaa ennakkokäsityksiä ja tätä kautta syntyy dikotomioita. Tämän voi huomata kulttien toiminnassa. Niissä ei analyyttinen filosofia ja tiede yleensä kukoista. Sen sijaan ideologinen puhe joka vetoaa yksilöiden omaan kokemusmaailmaan ja arkijärkeen on yleistä. Syynä ei tietenkään ole niinkään arkijärki, vaan se että se liittyy tunteisiin. Ja tunteet ovat motivaatioiden ydin. Esimerkiksi itse olen huomannut että arkijärjenkäyttöön liittyvä ihmisten ymmärtäminen johtaa usein siihen että syntyy ennakkokäsityksiä. Eli ihmisestä syntyy ennakkokäsitys mahdollisesti hyvin pienestä ja hyvin nopeasti. Tämähän on tuttua normaalissa elämässä, ennakkokäsityksestä syntyy ennakkoluulo ja sitten ihmistä kohdellaan sen mukaan. Varmasti jokaisella on tapahtunut niin että toinen on käsitetty väärin kun tälläinen ennakkokäsitys on vallannut alaa. Ihmisryhmien kohdalla taas käy helposti niin että yleistetään yhdestä yksilöstä toiseen, yksittäistapauksista tehdään yleinen. Tätä kautta ennakkokäsitys joka synnyttää ennakkoluulon vaikuttaa siihen minkälaisia ennakkokäsityksiä toisista saadaan ja tämä vahvistaa ennakkoluuloja. Syynä näissä on siis pohjimmiltaan se, että arkijärkeä on käytetty liikaa ja analyyttinen vaihtoehtojen läpikäynti on jäänyt väliin. Arkijärki lisää helposti dikotomisuutta. Sen käytöstä on vain hyvin vaikeaa päästä eroon, minäkin käytän kokemuksiani nettikeskusteluista uusien ihmisten kohtaamisessa, jolloin hyvin pienestäkin tekstinpätkästä syntyy mielikuva siitä minkälainen tuo yksilö on. Kun en ole "kummoinenkaan ihmistuntija", tästä seuraa tietysti isosti vaikeuksia aina silloin tällöin.
Tätä kautta päästäänkin siihen että intressit, ideologiat ja muut vastaavat ovat olennaisia pahuuksissa. Jotta juutalaiset saadaan laajasti keskitysleireihin, ei riitä että on yksi mies jolla on hassut viikset ja hulluutta mielessä. Tarvitaan ideologia joka sitoo ihmisten motivaatiot samaan suuntaan. Mekaaninen tieto auttaa ratkaisemaan sitä miten juutalaiset pistetään päiviltä. Aivan samaan tapaan kuin mekaaninen tieto auttaa parantamaan sairaita. Kun puhutaan tekojen hyvyydestä tai pahuudesta, on puhuttava subjektiivisista kokemuksista ja ideologioista. Tätä kautta näiden käsittelyjen syyt eivät koskaan palaudu skientismiin vaan johonkin aivan muuhun. Tieteellisyys tarjoaa potentiaa, kykyä tehdä asioita. Ilman sitä saadaan aikaan vain hyvin vähän hyvää tai hyvin vähän pahaa. Onkin olennaisempaa kysyä, mihin sitä käytetään kuin leimata sitä itsessään pahaksi voimaksi.
Perusteluna tässä on esimerkiksi se, että kun objektiivinen erottaa subjektiivisen, tunteet eriytytetään. Eli tutkija etäännyttää itsensä kohteesta, eikä siksi koe tätä kohtaan sympatiaa. Kun tutkija ei ole otoksena tutkimuskohteessa, hän katsoo sitä ulkopuolisena ja tämä on erilainen suhde kuin sisäisenä.
Tästä esimerkiksi on otettu ainakin USA:n ydinpommi. Siinähän tiedemiehet pistettiin keksimään pommia ja he eivät miettineet mitä tutkimuksella on seurauksia.
1: Tässä perustelussa on ongelmana se, että asiaan tarvitaan jonkinlainen motivointi. Tutkijat vain mahdollistivat tieteellään ydinpommin. Ilman rahoittajien motivaatiota he olisivat luultavasti tutkineet jotain muuta. Yhteiskunnan näkemykset ohjasivat sitä mitä pidettiin kiinnostavana. Toki tutkimusten tulokset olivat sellaisia että kulttuuri ei vaikuttanut niihin. Kun tiputat kuulat Pisan tornista käu samoin kun silloin kun herra Galileo Galilei niitä sieltä tiputteli. Ei ole väliä oletko islamisti, hindulainen tai shamanisti. Aina pallot tipahtavat samoin, mutta yhteiskunnan hallitsijoiden motivaatio suuntasi sitä mitä tarkasteltiin.
2: Toisekseen on huomattava että subjektiivinen asia rinnastuu sisäiseen diskurssiin, ja objektiivisuus ulkoiseen diskurssiin. Ja näistä kirjoitinkin aiemmin. On selvää että pelkkä ulkopuolinen kritisointi jää helposti moittimiseksi joka ei edes muuta mitään. Pelkkä sisäinen subjektiivinen tarkastelu johtaa helposti epäkriittisyyteen ja sisäisten ennakkoluulojen ja ennakkokäsitysten korostumiseen. Siksi kultit määrittelevät itsensä sisäisesti ilman että ulkopuolisuutta otetaan mukaan. Ja näiden toiminta äärimmäistyy. Tämä äärimmäisyys kohdistuu sisäpiiriin. Toki myös ulkopuolisiin kohdistetaan esimerkiksi terrori -iskuja, kun siihen kohdistetaan ulkopuolista kritiikkiä. Mutta suurempi ongelma on siinä mitä ne tekevät omille jäsenillee. Esimerkiksi skientologian vakavimmat ongelmat ovat pääasiassa sisäisiä. Esimerkiksi
Toinen asia joka analyyttiseen filosofiaan ja tieteelliseen maailmankuvaan liitetään on dikotomisuus, asioiden kahtiajako. Niissähän ilmiöiden toimintarajoja rajataan ja luokitellaan. Kuitenkin tämä on aika karkea väite, koska tosiasiassa tieteen tarkentuessa luokkien määrä lisääntyy. Myös analyyttisessä filosofiassa pitää käyttää valtavia määriä termejä ja käsitteitä sen takia että eri asioita on tärkeää erottaa toisistaan. Tätä kautta suunta on selvästi "harmaasävyisempään päin". Ainakin omalta osaltani luokittelut tuovat samalle asialle erilaisia määritelmiä ja ne pilkkovat käsitteitäni pienempiin osiin, ja pistävät sellaisia määritteitä jotka ovat ennakkokäsitteiden kanssa osittain samanlaisia ja osittain erilaisia. Tämä johtaa siihen että erilaiset tarkastelunäkökannat lisääntyvät. Tämä johtaa tietysti siihen että termien lisäksi kiinnostaa myös se, "mitä tässä nyt tarkoitetaan".
Arkijärki yhdistettynä ideologiaan sen sijaan vahvistaa ennakkokäsityksiä ja tätä kautta syntyy dikotomioita. Tämän voi huomata kulttien toiminnassa. Niissä ei analyyttinen filosofia ja tiede yleensä kukoista. Sen sijaan ideologinen puhe joka vetoaa yksilöiden omaan kokemusmaailmaan ja arkijärkeen on yleistä. Syynä ei tietenkään ole niinkään arkijärki, vaan se että se liittyy tunteisiin. Ja tunteet ovat motivaatioiden ydin. Esimerkiksi itse olen huomannut että arkijärjenkäyttöön liittyvä ihmisten ymmärtäminen johtaa usein siihen että syntyy ennakkokäsityksiä. Eli ihmisestä syntyy ennakkokäsitys mahdollisesti hyvin pienestä ja hyvin nopeasti. Tämähän on tuttua normaalissa elämässä, ennakkokäsityksestä syntyy ennakkoluulo ja sitten ihmistä kohdellaan sen mukaan. Varmasti jokaisella on tapahtunut niin että toinen on käsitetty väärin kun tälläinen ennakkokäsitys on vallannut alaa. Ihmisryhmien kohdalla taas käy helposti niin että yleistetään yhdestä yksilöstä toiseen, yksittäistapauksista tehdään yleinen. Tätä kautta ennakkokäsitys joka synnyttää ennakkoluulon vaikuttaa siihen minkälaisia ennakkokäsityksiä toisista saadaan ja tämä vahvistaa ennakkoluuloja. Syynä näissä on siis pohjimmiltaan se, että arkijärkeä on käytetty liikaa ja analyyttinen vaihtoehtojen läpikäynti on jäänyt väliin. Arkijärki lisää helposti dikotomisuutta. Sen käytöstä on vain hyvin vaikeaa päästä eroon, minäkin käytän kokemuksiani nettikeskusteluista uusien ihmisten kohtaamisessa, jolloin hyvin pienestäkin tekstinpätkästä syntyy mielikuva siitä minkälainen tuo yksilö on. Kun en ole "kummoinenkaan ihmistuntija", tästä seuraa tietysti isosti vaikeuksia aina silloin tällöin.
Tätä kautta päästäänkin siihen että intressit, ideologiat ja muut vastaavat ovat olennaisia pahuuksissa. Jotta juutalaiset saadaan laajasti keskitysleireihin, ei riitä että on yksi mies jolla on hassut viikset ja hulluutta mielessä. Tarvitaan ideologia joka sitoo ihmisten motivaatiot samaan suuntaan. Mekaaninen tieto auttaa ratkaisemaan sitä miten juutalaiset pistetään päiviltä. Aivan samaan tapaan kuin mekaaninen tieto auttaa parantamaan sairaita. Kun puhutaan tekojen hyvyydestä tai pahuudesta, on puhuttava subjektiivisista kokemuksista ja ideologioista. Tätä kautta näiden käsittelyjen syyt eivät koskaan palaudu skientismiin vaan johonkin aivan muuhun. Tieteellisyys tarjoaa potentiaa, kykyä tehdä asioita. Ilman sitä saadaan aikaan vain hyvin vähän hyvää tai hyvin vähän pahaa. Onkin olennaisempaa kysyä, mihin sitä käytetään kuin leimata sitä itsessään pahaksi voimaksi.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Muotokaaos.
Vastakohtia käytetään paljon filosofiassa ja politikoinnissa. Esimerkiksi oikeisto ja vasemmisto ajatellaan toistensa kilpaileviksi, erimielisiksi. Vastakohdat ovat olleet mukana filosofiassakin kauan. Platonin "Timaioksessa" demiurgi valmistaa maan kahdesta tasosta, jotka sisältävät käsitteistön (ousia) sekä vastakohtaparit, kuten "pysyvyys-liike" ja "ykseys-moneus".
Vastakohdat ymmärretään usein täysin erillisiksi asioiksi. Ne ajatellaan ikään kuin täysin erilaisiksi, toistensa poissulkeviksi. Näin tulkiten esimerkiksi ateismi-teismi vastakohta tarkoittaa että ne olisivat olennaisesti erilaisia. Tämä jako on dikotominen: Karkeasti se jakaa kohteet kahtia. Yleensä sen mukaan, onko niillä jokin ominaisuus vai ei. Tällöin jokainen kokonaisuuden osa on tietyllä puolella eikä toisella. Jaon kaksi osaa ovat vastapuolet.
Toisella tavalla vastakohdat eivät sulje toisiaan pois, vaan edellyttävät toisiaan ja jopa kamppailevat keskenään: Emäs on ehkä hapon vastakohta, mutta PH -asteikko on aste -eroista koostuva. Tulevaisuuden vastakohta on menneisyys, mutta ajankulku on jatkumo. Jos vastakohdat eivät sulje toisiaan suoraan pois, niiden kautta voidaan rakentaa jännitteisiä käsitteitä. Silloin syntyy oksymoroni (kr. oξύμωρος) eli itseristiriita. Silloin tavallaan kaksi vastakkaista - jotka usein koetaan toisensa kieltäväksi - yhdistetään. Näin saadaan esimerkiksi elokuvan "True Lies - Tosi Valheita" -nimi.
Myös vanhatestamentillinen Jahve on Jumala, jonka käytös on vihan ja rakkauden yhdistelmä. Toiminnallisesti hän tuhoaa ja rakentaa ja toimien vastakohtaiset impulssit sekoittuvat monimutkaisesti, ja näiden molempien puolien ymmärtäminen on tärkeä osa kristinuskoa ; Jahve on kaiken lähde ja alkuperä, joka luo yhtä lailla valon ja pimeyden kuin onnen ja onnettomuuden. Jumala samanaikaisesti kovettaa Faaraon sydämen ja rankaisee tätä siitä että tämän sydän on kova.
Joku voisi pitää tuon kaltaista nimeämistä ristiriitaisena ja kiellettynä. Kuitenkin sitä suositaan ainakin taiteentulkinnan piirissä: Esimerkiksi sankaruuden luonne voi laajentua, kun alkuperäisessä sankaruuden määritelmässä onkin mukana jotain, jonka vastakohta mukaan ottaen sankaruuden käsite muuttuu. Voittamattomuus ja ylivertaisuus taidoissa ja kyvyissä (Alkuaikojen Teräsmies päihittämässä roistoja joilla ei ole mitään mahdollisuuksia) voidaankin korjata riskinottokyvyllä ja rohkeudella (Myöhempien aikojen Teräsmies, joka kohtaa kryptoniittia ja superpahiksia). Tätä kautta on joskus vaikeaa tietää milloin kyse on antisankarista ja milloin sankaruuden dekonstruktio on paljastanut uudentyyppisen sankaruuden.
Otsikko tulee tietenkin William Shakespearelta:
"Oi sotiva rakkaus, rakastava viha,
oi syntynyt ei mistään,
raskas keveys, vakava turhuus,
muotokaaos, lyijyhöyhen,
kirkas savu, kylmä tuli
sairas terveys, uneton uni -
tunnen jotain tämänkaltaista:
rakkautta vailla rakkautta."
Vastakohdat ymmärretään usein täysin erillisiksi asioiksi. Ne ajatellaan ikään kuin täysin erilaisiksi, toistensa poissulkeviksi. Näin tulkiten esimerkiksi ateismi-teismi vastakohta tarkoittaa että ne olisivat olennaisesti erilaisia. Tämä jako on dikotominen: Karkeasti se jakaa kohteet kahtia. Yleensä sen mukaan, onko niillä jokin ominaisuus vai ei. Tällöin jokainen kokonaisuuden osa on tietyllä puolella eikä toisella. Jaon kaksi osaa ovat vastapuolet.
Toisella tavalla vastakohdat eivät sulje toisiaan pois, vaan edellyttävät toisiaan ja jopa kamppailevat keskenään: Emäs on ehkä hapon vastakohta, mutta PH -asteikko on aste -eroista koostuva. Tulevaisuuden vastakohta on menneisyys, mutta ajankulku on jatkumo. Jos vastakohdat eivät sulje toisiaan suoraan pois, niiden kautta voidaan rakentaa jännitteisiä käsitteitä. Silloin syntyy oksymoroni (kr. oξύμωρος) eli itseristiriita. Silloin tavallaan kaksi vastakkaista - jotka usein koetaan toisensa kieltäväksi - yhdistetään. Näin saadaan esimerkiksi elokuvan "True Lies - Tosi Valheita" -nimi.
Myös vanhatestamentillinen Jahve on Jumala, jonka käytös on vihan ja rakkauden yhdistelmä. Toiminnallisesti hän tuhoaa ja rakentaa ja toimien vastakohtaiset impulssit sekoittuvat monimutkaisesti, ja näiden molempien puolien ymmärtäminen on tärkeä osa kristinuskoa ; Jahve on kaiken lähde ja alkuperä, joka luo yhtä lailla valon ja pimeyden kuin onnen ja onnettomuuden. Jumala samanaikaisesti kovettaa Faaraon sydämen ja rankaisee tätä siitä että tämän sydän on kova.
Joku voisi pitää tuon kaltaista nimeämistä ristiriitaisena ja kiellettynä. Kuitenkin sitä suositaan ainakin taiteentulkinnan piirissä: Esimerkiksi sankaruuden luonne voi laajentua, kun alkuperäisessä sankaruuden määritelmässä onkin mukana jotain, jonka vastakohta mukaan ottaen sankaruuden käsite muuttuu. Voittamattomuus ja ylivertaisuus taidoissa ja kyvyissä (Alkuaikojen Teräsmies päihittämässä roistoja joilla ei ole mitään mahdollisuuksia) voidaankin korjata riskinottokyvyllä ja rohkeudella (Myöhempien aikojen Teräsmies, joka kohtaa kryptoniittia ja superpahiksia). Tätä kautta on joskus vaikeaa tietää milloin kyse on antisankarista ja milloin sankaruuden dekonstruktio on paljastanut uudentyyppisen sankaruuden.
Otsikko tulee tietenkin William Shakespearelta:
"Oi sotiva rakkaus, rakastava viha,
oi syntynyt ei mistään,
raskas keveys, vakava turhuus,
muotokaaos, lyijyhöyhen,
kirkas savu, kylmä tuli
sairas terveys, uneton uni -
tunnen jotain tämänkaltaista:
rakkautta vailla rakkautta."
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Juttu jutuista.
Tarinankerronnan tavoitteena on yleensä viihdyttää, harvemmin kasvattaa tai opettaa, tai antaa ajattelemisen aihetta; joskin nämä eivät ole keskenään ristiriitaisia asioita. Kuitenkin kun asiaa lähdetään ennen kaikkea ihmisen tunteiden kautta, on hyvä muistaa että ihminen pitää toisia asioita tärkeämpinä kuin toisia. Esimerkiksi luontodokumenteissa ei kuvata yhtä paljon sitä kun seepra syö ruohoa kuin sitä että seepra juoksee pakoon leijonaa, vaikka seepra syö ruohoa ajallisesti paljon enemmän kuin joutuu saaliiksi.
Eräällä tavalla voisi sanoa että yksi perinteisimmistä tavoitteista onkin katsojan katharsis; Hänen sielunsa ylevöityy ja hän kohtaa itsensä ja pelkonsa tai tilanteen muuten ja saa tästä tunnehuipennuksen. Freudilaisesta näkökulmasta ohjaavat taas melko usein ajattelevat että omien pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen sekä tabujen murskaus ovat tärkeitä asioita. Tämä voi olla yhtenevä katharsiksen kanssa, mutta joidenkin mielestä se voi ainakin joskus olla jopa tämän vastakohta. (Taide on mutkikasta.) Jos minä taas pääsisin ohjaamaan, siinä olisi luultavasti (1) seksiä ja (2) väkivaltaa. Niiden tuominen kansalaisten elämään olisi elämäntehtäväni. Eikä vähin syy olisi se, että se vetoaisi ihmisiin ja se näkyisi siten että saisin rahaa pankkitiliäni kerryttämään. En pidä tätä ristiriitana edellisten kohtien kanssa.
Suunnittelu ja tulkitseminen voi alkaa miettimällä "Mitkä tappelevat?" Tämä kohta tarkoittaa "asioita", ei "ihmisiä".
Konfliktielementti korostuu romaanien, elokuvien ja muiden vastaavien kohdalla: Ihmistä kiinnostavat ongelmat ja ristiriidat. Ne tekevät jutusta mielenkiintoisen. Näitten rakenteen tunnistaminen helpottaa paljon esimerkiksi elokuva -arvioiden tai muiden vastaavien tekemistä. Kenties yksinkertaisimmat, käytetyimmät ja tätä kautta myös toimivin "starter kit" on seuraava kombo:
1: Jännite. Se on tärkeä elementti joka yhdistää hahmot ja niiden toiminnat juoneen ja kerrontaan. Jännitteitä luodaan rakentamalla odotuksia esimerkiksi vihjeillä tai rikkomalla niitä yllätyksillä, joka voi tapahtua vaikka tekemällä yllättävä paljastus. Jännite toimii usein parhaiten, jos se avaa kysymyksiä, eli enemmänkin suuntaa miettimään kuin antaa vastauksia.
2: Käänteet ovat juonellisia elementtejä joiden avulla asiat ohjatutuvat. Näitä on erilaisia ja esitän ne yhdessä niin kuin ne tavallisimmin ovat: Hamartia on merkittävä valintatilanne jossa tehdään erehdys. Tästä usein seuraa anagnorisis joka on tilanne jossa päähenkilö tajuaa tilansa, hän joko huomaa että hänen tulee muuttua tai sitten hänen toimintansa muuttuu. Melko usein siitä että tässä onnistutaan syntyy peripetia, eli tapahtuma jossa käsitykset muuttuvat ja kääntyvät.
3: Dikotomiat taas ovat kahtiajakoja. Niillä rakennetaan jännitteitä. Ne ovat ehkä helpoin ja ihmisille luultavasti normaalein tapa tehdä juttuja. Asia ja sen vastakohta pistetään vastakkain. Sankari syntyy dikotomisesti laittamalla tätä vastaan hänen vastustajansa. Tämä on erityisen voimakasta supersankarisarjakuvissa. Siksi auttaa katsoa mitkä asiat heissä ovat samanlaisia ja mitkä erilaisia. Samanlaiset asiat kertovat siitä että ohjaajan tai kirjoittajan mielestä ne teemat ovat turhia: Hän ei ole joko itse huomannut niitä lainkaan tai sitten hän ei pidä niitä merkittävinä. Jos ne taas ovat eroavia, ne viittaavat siihen että ne voivat olla tärkeitä.
Minä itse asiassa pidän tästä tavasta tulkita. Siitä syntyy "yksinkertaisia kivoja pikku tarinoita tarinoista". Tällä pikkukikalla itse asiassa sain lukion äidinkielen arvosanoihin jopa "kaksi numeroa lisää". Itse asiassa omalla kohdallani "numero kääntyi ympäri" 6-9.
Tietenkin asiaa voidaan lähestyä myös "tutummalla tavalla". Kysymys on tällöin "Mitä tapahtumia?" Juonireferaatit ovat tosin yleensä aika tylsiä. Pikkusormeilijat eikä opettajat eivät pidä niistä liikaa käytettynä. Ja niiden kirjoittaminenkin on usein melko tylsää pilkunviilausta.
Ja yleensä jutussa on jotain tapahtumia. Jopa niissä elokuvissa joissa ulkona sataa ja tyyppi itkee teepannuun hieman ennen kuin alkaa vallankumous sisältävät tapahtumia.
1: Tarina on yleisempi tapahtuma taustalla; Tarinan yleinen kehystys. Siinä on yleensä jonkinlainen teema, jota käsitellään. Teema voi olla vaikkapa rakkaus, kosto, menestyminen, menetys tai jokin muu vastaava aihe. Osa keskittyy yhteen aiheeseen, mutta toiset kuten Stephen King, kannattavat sellaista näkemystä että tarina on sitä parempi, mitä useampia "perusteemoja" se onnistuu käyttämään.
2: Juoni kuljettaa tapahtumia kohtauksesta toiseen.; Se määrittää tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhtet. Sen avulla pyritään kertomaan tarinaa. Yleensä tarina on laajempi ; Yhdestä tarinasta voi rakentaa useita hieman tai paljonkin erilaisia juonia. Joskus tarina ja juoni ovat yksi ja sama asia. Tällöin elokuvaa voi hyvällä syyllä sanoa pinnalliseksi. Se on tyypillistä sekä kevyviihteelle ja propagandalle. Joskin ensimmäisessä en näe yhtä pahaa kaikua, kuin jälkimmäisessä.
Kolmas on tietysti "Mitä tyyppejä?" . Tässä kohtaa mukaan astuvat henkilöhahmot. Niitä on tietysti paljon erilaisia, mutta perussetillä pääsee yllättävän pitkälle. On tärkeää huomata että hyvä hahmo vie tarinaa eteenpäin tarjoamalla teemalle jonkin myötäilevän, vastustavan tai muun vastaavan kannanoton. Joskus elokuvalla on vain yksi teema ja silloin jokainen roolihahmo voi ottaa aivan eri lähestymisnäkökannan samaan aiheeseen. Joskus kyseessä on vain kahtiajako. Hahmoja on
1: Protagonisti, joka on päähenkilö. Hän voi olla sankari tai sankaritar, joka edustaa puhtaasti positiivisia arvoja ja joka ei yleensä muutu tarinan aikana. Mutta hän voi olla myös sellainen, joka muuttuu tarinan aikana luonteeltaan. Asiat tapahtuvat ikään kuin hänen perspektiivistään tai hänen kauttaan; Joko tapahtumat on kuvattu niin että hänen tulkintafiltterinsä käsittelee sitä tai sitten tapahtumat mylläävät siten että juuri hänen toimintansa on ratkaiseva, muutoksen aikaansaava, elementti.
2: Tarinaa voidaan kertoa myös antisankarin, kautta, jolloin pääosassa on epäonnistuja tai muuten virheellinen toimija.
3: Antagonisti on edellisen vastustaja. Hän on joko läpeensä paha tai vain osittain paha. Myös hän voi muuttua. Olennaista on että hän tuottaa vaikeuksia protagonistin tielle.
3: Sijaiskärsijä on tärkeä hahmo, hän on se viaton uhri, joka kohtaa antagonistin pahuuden. Hänen roolinsa on se, että hän vastaa protagonistin tekemästä virheestä. Hän esimerkiksi kuolee koska protagonistia ei voida tapaa koska siihen loppuisi tarina. Hänen kauttaan protagonistin hyvyys saadaan esiin: Hän tuo tarinaan myös syyllisyyden ja koston teemoja tai hän toimii motivointina muuten vain myöhemmille tapahtumille.
4: Lisäksi korostaisin ns. "Average Joea" ja nimen omaan perushahmoina, ei kuriositeettina. Usein tarinassa on joku tavallinen henkilö, joka ei ole mikään edellä mainituista. Se voi olla vaikkapa lapsi jolle sankaritaikuri antaa kolikon tai ohikulkija jolle taksikuski antaa kyydin tai sankarin vakibaarin pitäjä, jota ei alkukohtauksen jälkeen näytetä. Heillä on minusta erittäin tärkeä rooli: Heidän avullaan protagonisti liimataan katsojaan. Se kertoo siitä miten hän suhtautuu tavallisiin ihmisiin, ja tuo tämän ikään kuin tuttuun maailmaan. Tämäkin voi sisältää mielenkiintoisia kannanottoja.
Viimeinen on tietysti "Miten edellä mainitut yhdistetään?" Erikoista on tietysti se, että kun perusrakenne ristiriidasta ja tapahtumien edistämisestä ja hahmoista laitetaan yhteen, syntyy perinteisimmillään draaman kaari. Tämä tarkoittaa sitä että juoni etenee perussäännön mukaan. Tästä perusmallin kehitti Gustav Freytag joka tutki klassisia näytelmiä. Hänen mukaansa juoni etenee alusta loppuun täyttäen seuraavat määrittelyt. Tarina seuraa asioita yleensä sankarin tai päähenkilön näkökulmasta :
1: Esittely, jossa hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ja konfliktit esitellään.
2: Nousevan toiminnan vaihe, jossa etenemiselle alkaa tulemaan ongelmia.
3: Kliimaksi joka on käännekohta. Komedioissa muutos on parempaan, tragedioissa tästä kohdasta alkaa vajuminen kohti tuhoa.
4: Laskevassa toiminnassa konflikti puretaan.
5: Loppuratkaisu, joka voi olla onnellinen loppu tai katastrofi.
Tietenkin, kun kyse on taiteesta, osa käyttää tyylirikkoa ihan vain vapauden vuoksi, osa rikkoo niitä jopa tahallaan. Siksi jonkun teeman puuttuminen tai muu poikkeaminen on huomiona arvokas ja auttaa kertomaan kertomuksesta kertomuksia.
Eräällä tavalla voisi sanoa että yksi perinteisimmistä tavoitteista onkin katsojan katharsis; Hänen sielunsa ylevöityy ja hän kohtaa itsensä ja pelkonsa tai tilanteen muuten ja saa tästä tunnehuipennuksen. Freudilaisesta näkökulmasta ohjaavat taas melko usein ajattelevat että omien pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen sekä tabujen murskaus ovat tärkeitä asioita. Tämä voi olla yhtenevä katharsiksen kanssa, mutta joidenkin mielestä se voi ainakin joskus olla jopa tämän vastakohta. (Taide on mutkikasta.) Jos minä taas pääsisin ohjaamaan, siinä olisi luultavasti (1) seksiä ja (2) väkivaltaa. Niiden tuominen kansalaisten elämään olisi elämäntehtäväni. Eikä vähin syy olisi se, että se vetoaisi ihmisiin ja se näkyisi siten että saisin rahaa pankkitiliäni kerryttämään. En pidä tätä ristiriitana edellisten kohtien kanssa.
Suunnittelu ja tulkitseminen voi alkaa miettimällä "Mitkä tappelevat?" Tämä kohta tarkoittaa "asioita", ei "ihmisiä".
Konfliktielementti korostuu romaanien, elokuvien ja muiden vastaavien kohdalla: Ihmistä kiinnostavat ongelmat ja ristiriidat. Ne tekevät jutusta mielenkiintoisen. Näitten rakenteen tunnistaminen helpottaa paljon esimerkiksi elokuva -arvioiden tai muiden vastaavien tekemistä. Kenties yksinkertaisimmat, käytetyimmät ja tätä kautta myös toimivin "starter kit" on seuraava kombo:
1: Jännite. Se on tärkeä elementti joka yhdistää hahmot ja niiden toiminnat juoneen ja kerrontaan. Jännitteitä luodaan rakentamalla odotuksia esimerkiksi vihjeillä tai rikkomalla niitä yllätyksillä, joka voi tapahtua vaikka tekemällä yllättävä paljastus. Jännite toimii usein parhaiten, jos se avaa kysymyksiä, eli enemmänkin suuntaa miettimään kuin antaa vastauksia.
2: Käänteet ovat juonellisia elementtejä joiden avulla asiat ohjatutuvat. Näitä on erilaisia ja esitän ne yhdessä niin kuin ne tavallisimmin ovat: Hamartia on merkittävä valintatilanne jossa tehdään erehdys. Tästä usein seuraa anagnorisis joka on tilanne jossa päähenkilö tajuaa tilansa, hän joko huomaa että hänen tulee muuttua tai sitten hänen toimintansa muuttuu. Melko usein siitä että tässä onnistutaan syntyy peripetia, eli tapahtuma jossa käsitykset muuttuvat ja kääntyvät.
3: Dikotomiat taas ovat kahtiajakoja. Niillä rakennetaan jännitteitä. Ne ovat ehkä helpoin ja ihmisille luultavasti normaalein tapa tehdä juttuja. Asia ja sen vastakohta pistetään vastakkain. Sankari syntyy dikotomisesti laittamalla tätä vastaan hänen vastustajansa. Tämä on erityisen voimakasta supersankarisarjakuvissa. Siksi auttaa katsoa mitkä asiat heissä ovat samanlaisia ja mitkä erilaisia. Samanlaiset asiat kertovat siitä että ohjaajan tai kirjoittajan mielestä ne teemat ovat turhia: Hän ei ole joko itse huomannut niitä lainkaan tai sitten hän ei pidä niitä merkittävinä. Jos ne taas ovat eroavia, ne viittaavat siihen että ne voivat olla tärkeitä.
Minä itse asiassa pidän tästä tavasta tulkita. Siitä syntyy "yksinkertaisia kivoja pikku tarinoita tarinoista". Tällä pikkukikalla itse asiassa sain lukion äidinkielen arvosanoihin jopa "kaksi numeroa lisää". Itse asiassa omalla kohdallani "numero kääntyi ympäri" 6-9.
Tietenkin asiaa voidaan lähestyä myös "tutummalla tavalla". Kysymys on tällöin "Mitä tapahtumia?" Juonireferaatit ovat tosin yleensä aika tylsiä. Pikkusormeilijat eikä opettajat eivät pidä niistä liikaa käytettynä. Ja niiden kirjoittaminenkin on usein melko tylsää pilkunviilausta.
Ja yleensä jutussa on jotain tapahtumia. Jopa niissä elokuvissa joissa ulkona sataa ja tyyppi itkee teepannuun hieman ennen kuin alkaa vallankumous sisältävät tapahtumia.
1: Tarina on yleisempi tapahtuma taustalla; Tarinan yleinen kehystys. Siinä on yleensä jonkinlainen teema, jota käsitellään. Teema voi olla vaikkapa rakkaus, kosto, menestyminen, menetys tai jokin muu vastaava aihe. Osa keskittyy yhteen aiheeseen, mutta toiset kuten Stephen King, kannattavat sellaista näkemystä että tarina on sitä parempi, mitä useampia "perusteemoja" se onnistuu käyttämään.
2: Juoni kuljettaa tapahtumia kohtauksesta toiseen.; Se määrittää tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhtet. Sen avulla pyritään kertomaan tarinaa. Yleensä tarina on laajempi ; Yhdestä tarinasta voi rakentaa useita hieman tai paljonkin erilaisia juonia. Joskus tarina ja juoni ovat yksi ja sama asia. Tällöin elokuvaa voi hyvällä syyllä sanoa pinnalliseksi. Se on tyypillistä sekä kevyviihteelle ja propagandalle. Joskin ensimmäisessä en näe yhtä pahaa kaikua, kuin jälkimmäisessä.
Kolmas on tietysti "Mitä tyyppejä?" . Tässä kohtaa mukaan astuvat henkilöhahmot. Niitä on tietysti paljon erilaisia, mutta perussetillä pääsee yllättävän pitkälle. On tärkeää huomata että hyvä hahmo vie tarinaa eteenpäin tarjoamalla teemalle jonkin myötäilevän, vastustavan tai muun vastaavan kannanoton. Joskus elokuvalla on vain yksi teema ja silloin jokainen roolihahmo voi ottaa aivan eri lähestymisnäkökannan samaan aiheeseen. Joskus kyseessä on vain kahtiajako. Hahmoja on
1: Protagonisti, joka on päähenkilö. Hän voi olla sankari tai sankaritar, joka edustaa puhtaasti positiivisia arvoja ja joka ei yleensä muutu tarinan aikana. Mutta hän voi olla myös sellainen, joka muuttuu tarinan aikana luonteeltaan. Asiat tapahtuvat ikään kuin hänen perspektiivistään tai hänen kauttaan; Joko tapahtumat on kuvattu niin että hänen tulkintafiltterinsä käsittelee sitä tai sitten tapahtumat mylläävät siten että juuri hänen toimintansa on ratkaiseva, muutoksen aikaansaava, elementti.
2: Tarinaa voidaan kertoa myös antisankarin, kautta, jolloin pääosassa on epäonnistuja tai muuten virheellinen toimija.
3: Antagonisti on edellisen vastustaja. Hän on joko läpeensä paha tai vain osittain paha. Myös hän voi muuttua. Olennaista on että hän tuottaa vaikeuksia protagonistin tielle.
3: Sijaiskärsijä on tärkeä hahmo, hän on se viaton uhri, joka kohtaa antagonistin pahuuden. Hänen roolinsa on se, että hän vastaa protagonistin tekemästä virheestä. Hän esimerkiksi kuolee koska protagonistia ei voida tapaa koska siihen loppuisi tarina. Hänen kauttaan protagonistin hyvyys saadaan esiin: Hän tuo tarinaan myös syyllisyyden ja koston teemoja tai hän toimii motivointina muuten vain myöhemmille tapahtumille.
4: Lisäksi korostaisin ns. "Average Joea" ja nimen omaan perushahmoina, ei kuriositeettina. Usein tarinassa on joku tavallinen henkilö, joka ei ole mikään edellä mainituista. Se voi olla vaikkapa lapsi jolle sankaritaikuri antaa kolikon tai ohikulkija jolle taksikuski antaa kyydin tai sankarin vakibaarin pitäjä, jota ei alkukohtauksen jälkeen näytetä. Heillä on minusta erittäin tärkeä rooli: Heidän avullaan protagonisti liimataan katsojaan. Se kertoo siitä miten hän suhtautuu tavallisiin ihmisiin, ja tuo tämän ikään kuin tuttuun maailmaan. Tämäkin voi sisältää mielenkiintoisia kannanottoja.
Viimeinen on tietysti "Miten edellä mainitut yhdistetään?" Erikoista on tietysti se, että kun perusrakenne ristiriidasta ja tapahtumien edistämisestä ja hahmoista laitetaan yhteen, syntyy perinteisimmillään draaman kaari. Tämä tarkoittaa sitä että juoni etenee perussäännön mukaan. Tästä perusmallin kehitti Gustav Freytag joka tutki klassisia näytelmiä. Hänen mukaansa juoni etenee alusta loppuun täyttäen seuraavat määrittelyt. Tarina seuraa asioita yleensä sankarin tai päähenkilön näkökulmasta :
1: Esittely, jossa hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ja konfliktit esitellään.
2: Nousevan toiminnan vaihe, jossa etenemiselle alkaa tulemaan ongelmia.
3: Kliimaksi joka on käännekohta. Komedioissa muutos on parempaan, tragedioissa tästä kohdasta alkaa vajuminen kohti tuhoa.
4: Laskevassa toiminnassa konflikti puretaan.
5: Loppuratkaisu, joka voi olla onnellinen loppu tai katastrofi.
Tietenkin, kun kyse on taiteesta, osa käyttää tyylirikkoa ihan vain vapauden vuoksi, osa rikkoo niitä jopa tahallaan. Siksi jonkun teeman puuttuminen tai muu poikkeaminen on huomiona arvokas ja auttaa kertomaan kertomuksesta kertomuksia.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
1 000 000 ja 1 dalmatialaista.
Eläinten oikeudet herättävät usein huomiota. Tämä ei sinällään ole mikään ihme. Ihminen käsittelee etiikassa monia asioita, kuten esineitä ja niiden omistusoikeutta. Ja toisaalta sen piirissä käsitellään ihmisiä ja heidän asioitaan. Siksi ei ole mikään ihme, että eläimiäkin käsitellään. Nehän kuitenkin ovat selvästi elollisia olentoja, joilla on jonkinasteista hermostollista toimintaa.Ajatus eläinten oikeuksista on sinällään vanha.
1: Vanhimmat liittyvät uskontoihin. Amerikoissa on vanhastaan palvottu esimerkiksi jaguaareja. Aboriginaalien alchera (esiaikainen ja myytillinen uniaika) -tarinoihin liittyy eläinhahmoja. Egyptiläiset kuvasivat jumaliinsa eläinhahmoja, kuten Anubiksen. Merkittäviä olivat myös kissat, joita egyptiläiset muumioivat. Samoin he pitivät erityistä Aspishärkää, jonka kuolemaa seurasi aina maansuru. Egyptiläiset palvoivat pelättyä krokotiilia: Sen hampaisiin kuoleminen oli suuri ilo ja onni, mutta tämän pyhän eläimen tappajalle ei hyvä heilunut.
2: Homeroksella on tarina, jossa Pandaros muistelee hevostaan, ja miettii kuinka paljon sille olisi ollut tarvetta sodassa. Lopuksi hän kertoo, miksi ei ollut alun perin ottanut hevosia mukaan: Varsat olivat tottuneet syömään hyvin ja Pandaroksesta olisi ollut ikävää ottaa ne sotaan niukalle appeelle. Niin hän lähti itse vaaralle alttiiksi. Hevonen oli siihen aikaan kuitenkin valtavan kova etu taistelussa, joten mistään pienestä uhrauksesta ei ollut kyse. Samoin Homeros kirjoitti kehuvasti Odysseuksen Argos -koirasta, joka oli odottanut isäntäänsä. Tarinaan saatiin sentimentaalinen lisä, kun Argos koira kuoli Odysseuksen nähtyään.
3: Monilla on ollut kauan erilaisia lemmikkieläimiä, joita kohdellaan ikään kuin perheenjäseniä. Näitä ruokitaan ja hellitään. Tosin näille esitetään tietynlaisia rajoitteita jotka koskevat erityisesti niiden lisääntymistä. Minä jalostuksesta kiinnostuneena tietenkin olen oikein panostanut tähän "eläineugeniikkaaan" joksi tätä toimintaa kerran kuulin kutsuttavan.
___3.1: Erikoista on tietysti se, että harva söisi lemmikkejään, kun taas yhtä älykkäitä ja henkeviä muita eläimiä voidaan syödä. Syynä voi tosin olla sekin, että koiranliha ei ole kovin hyvää. Monet hevosharrastajat eivät tosin suostu hevosmakkaraa syömään, mutta minä kyllä sekä leikin ja rapsutan vasikoita että syön naudanlihaa. Söisin koiraa, mutta en saa siitä sellaista utiliteettia että alkaisin elättämään koiria sitä varten, että saisin niistä ruokaa.
Nykyisen eläinsuojelun ajattelu perustuu siihen että tarpeeton kärsimys on väärin. Tämän vuoksi esimerkiksi on tehty erilaisia eläinsuojelulakeja. Periaatteena on se, että eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen on kiellettyä. Vain harva kannattaa tätä. Toisaalta jotkut kannattavat eläinten vapauttamista tai eläinten oikeuksien lisäämistä. Asiassa on paljon aste -eroja. Esimerkiksi hyönteisiin suhtaudutaan usein kepeämmin kuin vaikkapa apinoihin. Koe -eläiminä banaanikärpäsiä suojellaan vähemmän kuin pupuja, vaikka banaanikärpäsiä taitaa päälukuna laskettuna olla paljon paljon enemmän.
1: Erikoinen yksityiskohta on kuitenki hierarkinen "kastijärjestelmä", joka eläimille annetaan. Tärkeintä ei olekaan eläimen elämisen arvo sinällään, vaan korostetaan sitä miten söpöjä ne ovat. Suloisen näköiset eläimet, kuten hillerit, ketut ja jänikset saavat paljon myötätuntoa ja suojelunhalua, kun taas rumat eläimet koetaan vähemmän suojeltaviksi. Monilla on sympatiaa perhosiin ja marsuihin ja antipatiaa hämähäkkeihin sekä käärmeisiin.
2: Toinen erikoinen yhteys on siinä, että toisaalta ennen on maalla hukutettu kissanpentuja, eikä tämä ole ollut toki iloinen asia, mutta ei mikään kammottava teko. Ja toisaalta sitä lemmikkikissaa on tarpeen tullen elvytelty. Ja joskus ihminen kokee olevansa eettinen, kun lopettaa kissan vamman tai taudin vuoksi. Ihminen kuitenkin selvästi hallitsee kissojen ja muidenkin eläinten elämää ja kuolemaa.
Yleisesti ottaen eläinaatteet voidaan jakaa kahtia. (Eläinten kiduttajia ei mainita, he ovat sen verran marginaalia että saavat vain tämän sulun. Jotta muistetaan että 1 -kohta ei ole eläinrääkkäysstigmatisoinnin paikalla.)
1: Ihmiskeskeiset, joiden mielestä ihmisellä on oikeus käyttää tuotantoeläimiä. Tämän vuoksi tuotantoeläimiä saa pitää. Osa heistä hyväksyy eläinkokeet. Tässä piirissä ajatellaan että eläimellä on ihmiselle monin paikoin välinearvoa. Tämä ei estä sitä että eläimellä ei olisi itseisarvoa joissain asioissa. Esimerkiksi sialla voi olla oikeus olla kitumatta, vaikka se laitetaankin lihoiksi. Osalla on tietysti mustavalkoisempaakin näkemystä, ja heille eläin edustaa vain välinettä. Mutta nämä ovat harvinaisia. Tämän riskinä on antroposentrismi eli se että ihminen jotenkin erotetaan eläinkunnasta, samanlaisuuksia ei huomata ja eläin muuttuu siksi toisinnetuksi. Tämä luonnollisesti hivelee ihmisen egoa ja omanarvontuntoa.
2: Eläinkeskinen näkökunta korostaa sitä miten eläin on samanlainen kuin ihminen. Tai miten ihminen on oikeastaan eläin. Tässä on kaksi päälinjaa, joiden keskeisin ero on siinä miten "animal liberation" tarkoittaa:
___2.1: Peter Singer, joka edustaa miltei ihmiskeskeistä linjaa. Hänestä "liberation" eläimillä tarkoittaa vapauttamista turhasta, tarpeettomasta, tuskasta. Tätä kautta eläimiä voidaan käyttää tuotantoeläiminä tai koe -eläiminä, kunhan tämä jollain tavoin perustellaan. Miltei samanlaista, joskin astetta tiukempaa kantaa edustaa Tom Regan, joka edustaa kantaa, jonka mukaan eläimillä on edellä mainitun lisäksi muutenkin samankaltaisia oikeuksia kuin ihmisilläkin. Kuitenkin hänkin asettaa ihmiselämän eläimen elämän yläpuolelle. Hänen laivaesimerkissään on uppoava laiva. Hän kirjoitti, kuinka hukutettakoon ennemmin miljoona koiraa, kuin yhtään ihmistä.
___2.2: Näitä aktiivisempaa linjaa edustaa näkemys, jonka mukaan "liberation" tarkoittaa sitä, että eläimet on vapautettava. Ne eivät ole vapaaehtoisesti ihmisten palveluksessa, joten he (ei siis ne) ovat tätä kautta orjia. (Samaan tapaan kuin minä olen "vapaa valitsemaan". Kokeillaan jättää verot maksamatta ja jutellaan asiasta sitten..) Tässä nähdään se, että kaikesta hyödyntämisestä tulisi luopua. Eläinoikeusliikkeen mukaan eläimillä on vähintään yhtä suuri arvo kuin ihmisellä. Usein kuulee jopa sitä että eläimille pitäisi antaa suurempi arvo kuin ihmisille, koska avuttomuuden periaate on eläinten puolella: Tämä on likimain se sääntö että "naiset ja lapset ensin pelastusveneeseen ja viimeiseksi sotarintamalle", koska näillä on heikompina ja avuttomampina isompi oikeus ensisijaiseen suojeluun. Eläinkeskisyyden riskinä on antropomorfismi eli se, että he ihmistävät eläintä liikaa antamalla niille (1) piirteitä joita niillä ei ole tai (2) rinnastavat yhtäläisiksi piirteitä joissa on argumentin kannalta liian suuria aste -eroja.
Tämä on vasta lähtökohta tai lopputulos (etiikan kohdalla kun ei ole aina selvää, kumpaa mikin kannanotto on.) : Asiaa voidaan sitten perustella tai ainakin esittää puolustuspuheenvuoroja eri tavoin:
1: Deontologisen etiikan eli velvollisuusetiikan mukaan ihmisellä on joitain velvollisuuksia eläinten suhteen. Tässä kohden on vaikeaa sanoa tarkalleen missä raja kulkee. Minun ei voi kuvitella olevan vastuussa eläimestä, joka kuolee sukupuuttoon. Niitä on kuollut sukupuuttoon vuosimiljoonien aikana ties mitä, eikä ihminen ole niissä kaikissa syyllinen. Toki ihmisen toiminta on lisännyt sukupuuttoja, joten jotain vastuuta voisi luulla tässäkin asiassa kuitenkin olevan. Itse ajattelen että ihmisillä on eläinten suhteen velvollisuuksia, jos eläin on hänen suorassa vaikutuspiirissään. Pääasia on kuitenkin se, että velvollisuuksia on. Mutta kehen ne itse asiassa kohdistuvat? Tähän on eläinten oikeuksien kohdalla kahta päälinjaa.
___1.1: Tämä velvollisuus ei kuitenkaan ole välttämättä suoraan eläintä kohtaan. Kun esimerkiksi sovin käyväni ruokkimassa naapurin koiran, teen diilin naapurilleni. En toki ruoki naapuriani, mutta koiran ruokkimisen vastuu on samalla tavalla minun, kuin jos lupaan käydä kastella kukkia tai lapioimassa pihan. Vastuu on tällöin juuri minun, koska olen sopinut asian. Jos koira kuolee naapurin matkan aikana nälkään syy on ensisijaisesti minun, ei naapurini. Jos naapuri ei ilmoita asiasta, tai en lupaudu, järjestys vaihtuu, vaikka olenkin periaatteessa meistä kahdesta se, joka olisi loman aikana voinut koiran käytännön rajoituksissa tehdä.
___1.2: Kuitenkin voidaan ajatella että ihmisellä on velvollisuus juuri koiran hyvinvointia kohtaan. Eli vaikka teen diilin naapurin kanssa, ei ole tervettä ajatella että velvollisuuteni on olla tuottamatta naapurilleni pahaa mieltä, vaan että velvollisuuteni on ensisijaisesti koiran elintoimintojen ylläpitäminen ja toissijaisesti naapurin mielenterveys. (Joka kärsii seurastani muutenkin.)
2: Asiaa voidaan lähestyä myös utiliteetin kautta. Tällöin puhutaan yleisestä hyvästä. Tässä kohden on kolme tapaa ajatella:
1: Hyöty on se, joka tulee ihmiselle. Tämä johtuu joko siitä että (1) ihminen vain voi eli hänellä on valtaa (2) Ihminen tekee kustannuksia voidakseen pitää eläimiä, joten hän omistaa ne (3) tai siitä, että luonnossakin eläimet syövät toisiaan ja aikaansaavat tuskaa toisilleen eikä tämä ole moraalisesti väärin - jolla kierretään is - ought -ongelma, joskin hieman keinotekoisesti ja muutetaan argumentti indutioksi - ja jos ihminen on yksi eläin niin ihminenkin voi tehdä samoin. Eli ihminen joka käyttää eläintä hyväkseen ei ole sen pahempi kuin susi joka tappaa lampaan.
2: Eläimellä ja ihmisellä on omat hyötypoolinsa. Tällöin ihminen voi haitata eläintä jo siitä on eläimille hyötyä ja eläin saa aikaansaada kiusaa ihmiselle vain jos siitä aikaansaadaan hyötyä ihmiselle.
___2.1: Useinhan ihmisen toiminta koe -eläimien kohdalla katsotaan kammottavaksi juuri sen takia että siinä paitsi vangitaan eläin, myös tehdään tästä omanedun tavoittelemisen välinen. Tätä syytetään ahneudeksi, joten näille voisi saada myös negatiivisen arvon. Syynä on se, että toista välineellistetään ja hyväksikäytetään, jolloin tästä tulee sorrettu. Tämä mielipide on sukua sille, että kansanmurhaajallan saa tappaa enemmän tai tämän elämä on vähemmän arvokasta kuin vaikka hänen surmaamansa kansalaisen.
_____2.1.1: Voidaan kysyä missä määrin niitä voidaan soveltaa "kaikessa vaihdoissa". Eli se, joka enemmän hyötyy, joutuu enemmän perustelemaan toimintansa oikeutusta. Voidaan kysyä, saako lemmikin omistaja vaatia lemmikiltä vaikkapa näyttelyyn osallistumista, kun tämän ruokkimisesta on kuitenkin kiusaa ihmiselle. Samoin, jos joku intiaaniheimo saa vaikkapa omanarvontuntoa "toteemieläimestään puumasta" "Umpahpah" -sarjakuvien malliin, onko kyseessä eläinten riistäminen? Tuntuu että välineellistämisessäkin on aste -eroja.
3: Eläinten ja ihmisten hyödyt ovat "samassa poolissa"; Molemmat on otettava huomioon ja molemmilla(sekä mielessä ihminen/eläin että hyöty/haitta) on jotain arvoa ja merkitystä. Tällöin ajetaan sitä, että tehdään sitä, mistä aiheutuu eniten hyötyä. On myös muistettava että etuja ja haittoja voivat saada ihmiset ja eläimet. Kaikki osapuolet ja kaikki puolet olisi otettava huomioon. Tässä laskelmassa on tietysti ongelmana se, että on jotain uhrauksia ja jotain mitä saavutetaan. Ja sen vuoksi vaikka valtaosa tuntuukin kannattavan tätä vaihtoehtoa, näkemyseroja on paljon. Pääongelma on tietysti se, että hyödyt ja haitat suuruuksineen eivät vain killu hintalapun tapaan, vaan ne perustuvat enemmän tunteeseen kuin varsinaiseen "objektiivisuuteen". Jotta utiliteetista voidaan lainkaan puhua, näitä tulisi kuitenkin voida jollain tavoin arvioida.
___3.1: Tässä kohden mielestäni tärkeää on se, että jos arvioidaan eläimen utiliteettiä, arvioidaan eläimen kärsimys ja eläimen hyöty. Pääpointti on kuitenkin siinä, että jos ajetaan eläinten oikeuksia ihmisten mielenterveyden ja hyvän fiiliksen sijasta, ei pidä miettiä pelkästään sitä "onko eläin koe -eläin vai vapaa", vaan on arvioitava eläimen kokemaa tuskaa, joka kasvaa juuri siitä että se on koe -eläin suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Tätä kautta esimerkiksi eläimen vapauden arvolle täytyy antaa jokin painoarvo, joka ei ole pelkkä eläinaktivistin oma rakkaudenkannatuksen suuruus. On muistettava myös verrata vaihtoehdon tuottamat kärsimykset. Esimerkiksi kettuhäkeissä kuulee usein kuinka kettujen tassut menevät rikki. Kuitenkin luonnossa kettu kärsii sekä pelkoa pedoista, nälkää, vilua että se myös rikkoo tassujaan mm. kiviin. Ja ne tappelevat keskenään. Näin koe -eläinlaitoksessa erikoisharjoitteluni suorittaneena on eniten ihmetystä herättänyt se, että lemmikkieläinten hyvää kohtelua korostetaan ja koe -eläimiä pidetään kärsimyksen esimerkkeinä. "Erot eivät ole niin suuria." Luulen että syy on se, että käytännön kokemus koe -eläimien pitkäaikaisesta hoitamisesta ja tutkimuksesta puuttuvat enemmistöltä puhemiehistä.
_____3.1.1: Itse perustelen - mikäli etiikassa voidan tälläistä sanaa lainkaan käyttää -tuotantoeläinten käytön sillä, että esimerkiksi naudat ovat käytännössä sellaisia että ne eivät kovin hyvin eläisi luonnossa. Niiden pitäminen lemmikkeinä ei ole käytännön syistä, kuten suuren koon voksi, mahdollista kovin monille. Tätä kautta naudalla on käytännössä vaihtoehtona joko (1) olla tuotantoeläin tai (2) olla syntymättä lainkaan, jolloin se ei myöskään elä. Jos naudan elämällä on mitään arvoa, näen että nauta saa utiliteettia. Eläinten tuska tietysti laskee elämisen ilon kokemuksia ja tätä kautta naudan saamaa hyötyä, joka sillä on tässä utiliteettilaskelmassa. Voidaan kysyä missä vaiheessa niitä rääkätään niin paljon että kuolema olisi parempi.
___3.2: Suuri osa esimerkiksi koe -eläimenpidosta syntyvästä tuskasta onkin vain kettutyttöjen kokemaa surua, joka on kiusa, mutta aivan erilainen kiusa. Myös monesti keskusteluihin tuodaan eläinten symboliarvoa: Esimerkiksi jonkin eläimen uskonnollinen arvo. Toisaalta koiran timanttikaulapanta ei ole eläimen utiliteettia vaan ihmisen utiliteettia. Nekin ovat kuitenkin mukana laskelmassa. Fifin kaulapannalla on arvoa utiliteettilaskelmassa, mutta ei Fifin vaan tämän omistajan poolissa. Tämä tekee arvioinnista itse asiassa todella vaikeaa, mikäli aiotaan olla "kunnon antaumuksellisia eetikko -filosofeja".
_____3.2.1: Voidaan kysyä mikä on kettutyttöjen surun ja turkistarhaajan surun ja turkiksenkäyttäjien etujen suuruudet.
Muutamassa asiassa olen kuitenkin täysin erimielinen "eläinsuojelulinjauksen" kanssa:
1: Leena Vilkan "Eläinten tietoisuus ja oikeudet" -kirjassa esittämien kannanottojen kanssa. Suurin syy on täysi sisäinen ristiriitaisuus: Hän kritisoi Reganin koira-laiva -vertausta ja sanoo että koirat eivät ole laivassa vapaasta tahdostaan, ja avuttomuuden periaatteen nojalla ensin olisi huolehdittava niistä jotka ovat kaikista heikoimmilla. Tässä kohden utiliteetti koskee kaikkia. Koirat ja eläimet ovat samaa poolia, eikä erottelua eläimiin ja ihmisiin tehdä. Toisaalla hän sanoo että eläinkokeita ja tuotantoeläimiä ei voida mitenkään oikeuttaa, koska eläimet saavat kärsimystä, eivätkä etua. Hänestä eläimet saa lääkitä ja rokottaa ja tuottaa kipua koska eläin saa siitä etua itse. Mutta utiliteetti jossa eläin saa haittaa ja ihminen edut, ei voida tehdä. Tässä kohden niillä olisi erilaiset utiliteettilähteet. Olen sitä mieltä että ihminenkään ei ole vapaaehtoisesti laittanut itseään onnettomuuslaivaan, joten vapaaehtoisuusargumentti tuntuu vähintään erikoiselta. Toisaalta epäilen että koiran mahdollisuus selvitä onnettomuudesta turkkeineen ja luonnollisine uimataitoineen on parempi kuin monien ihmisten. Avuttomuusperiaatekin on siksi hieman väärä. Toisaalta jos ihmisten olisi velvollisuus ottaa eläinten utiliteetti huomioon, eli korostaa kuinka ne kuuluvat samaan eläinkuntaan ja tätä kautta yhteen, on sen käytävä myös toisin päin.
2: Eläinsuojelun yhteydessä näytetään usein kuvia nyljetyistä turkeista ja lihasta ja suolenpätkistä. Olen käynyt teurastamossa tutustumassa omakohtaisesti teurastuksen ja lihanleikkuun vaiheisiin. Siellä minulle tuli erittäin vahva kokemus siitä, että tappamistapa on se pääasia. Kun elän on kuollut, se ei tunne tuskaa. Siksi en oikein ymmärrä niiden jäänteiden näyttämistä. Ne vihjaavat minulle siihen että tavoite olisi siirtää asia itse keskustelun pääasiasta, eläinten aidosti kokeman kärsimyksen määrästä ja siitä miten mukavaa/ikävää niiden elämä on verrattuna luonnonoloihin, siihen mitä mielikuvia asiaan saadaan liitettyä ja mitä ennakkoluuloja ihmisillä on, miten niitä saadaan vahvistettua ja saadaan tietenkin synnytettyä uusiakin.
3: Etiikan kysymysten yleinen liukuvalinjaisuus (josta esimerkiksi kirjoitin tappamiskysymyksessä - itse asiassa minulle eläin/ihminen jatkumo on monilta osin kuitenkin samanlaisempi ihminen/androidi/robotti -liukumon kanssa) jätetään eläinoikeuskeskusteluissa vähälle ellei kokonaan pois: Eläinten ja ihmisten välissä on harmaan skaala : Ihmiset ovat eläimiä, joten meillä on samanlaisia piirteitä. Mutta kaikki eläimet eivät ole ihmisiä, joten ihmisillä on piirteitä joita muut eläimet eivät jaa. Siksi liika rinnastaminen tai liika rinnastamatta jättäminen on pakosti ns. "false analogy". Yleinen kommenttini on, että tämä harmaarajaisuuden huomiotta jättäminen on sekä yleistä etiikan käsittelyissä, että se itse asiassa myös huonontaa niiden laatua. Perusteluista tulee silloin helposti mustavalkoisia ja kummallisia. (Perustelemattomuuden liittäminen eettisiin kysymyksiin ei ole kovin yksiselitteistä. Dikotomisuus on kuitenkin selviö.)
Kuvassa siis elvytetään kissaa, vaikka kuvan rankka muoto saattaa yllättää pintapuolisen tarkastelijan joka ei näe lukea pientä kuvatekstiä eikä jaksa klikata sitä suuremmaksi. Jokin rinnastus tässäkin taitaa olla piilotettuna..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)