Miksi on tärkeää että lapset oppivat vaanimaan?

Ylläoleva video on hieman erikoinen löydettävä huumoriin keskittyvältä kanavalta. Sen perusviesti on kuitenkin tärkeä. Se viittaa siihen miten media vaikuttaa keskittymiskykyymme. Olen itsekin ollut tässä mielessä "Nicholas Carrin hengessä" liikenteessä. Hänestä internet on viestintäkanava joka kannustaa lyhyttempoisuuteen ja poukkoilevuuteen. Ja että tämä vaikeuttaa pitkien keskittymistä vaativien toimien tekemistä. Eli internetin helppo tiedonhaku - yhdessä sen kanssa että sivupoluille houkuttelevia häiriöitä on koko ajan läsnä ja viihdettä on aina hyvin nopeasti saatavilla - johtaa siihen että ihmiset ovat itse asiassa pinnallisia.

Tässä on toki sekin puoli, että ihminen on hyvin huono sietämään tylsyyttä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että ns. white torture on kidutusta. Tässä kidutuksessa ihminen laitetaan äänettömään täysin valkoiseen huoneeseen, ja jopa hänen ruokansa on täysin valkoista. Kidutettava ei saa puhua. Tämä ei kuulosta juuri miltään, mutta huoneen teho perustuu sensoriseen deprivaatioon. Hallusinaatiot, joissa nähdään ja kuullaan harhoja, alkavat jo varsin pian tämänlaiseen huoneeseen laittamisen jälkeen. Ajantaju sotkeutuu. Tämä muistuttaa että ihminen vaatii jonkin verran jotain virikkeitä pysyäkseen lainkaan toimintakuntoisena.

"Rillit huurussa" -sarjan henkeen voisi jopa todeta että jos ulkomaailma olisi niin hieno, niin miksi ihmiset sitten ovat tehneet sisätiloista ja virtuaalitodellisuudesta niin loppuunsa asti hiotun. Ja syy miksi ei mennä esimerkiksi lapsena ulos leikkimään, on siinä että tietokonepelit tekevät sen kaiken paremmin. (Jossain mielessä.)

Kuitenkin keskittymiskyky olisi sekin hyödyllinen taito. Mutta en kuitenkaan pidä puhdasta tylsyyttäkään hyödyllisenä. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, on yksi tilanne jossa hyvinkin rajua tylsyyttä voi kestää. Se on vaaniminen. Tätä taitoa voi soveltaa luontokuvaamisessa.

Otan tästä esimerkiksi sisiliskon. Ne ovat kooltaan pieniä ja kohtuullisen vikkeliä. Tässä mielessä ne ovat hankalia kuvauskohteita. Kuitenkin ne ovat samalla yllättävissäkin määrin paikkauskollisia. Esimerkiksi meidän lähellämme sisilisko on aina vähänkin aurinkoisina päivinä erään betonisen ojavesiputken päällä. Se syö hyönteisiä jotka erottuvat putkella ja paistattelee putkeen suoraan paistavassa valossa, putken päässä ei ole varjoja. Tämä tarkoittaa sitä että kun on kerran nähnyt sisiliskon, sen jatkolöytäminen on todella helppoa.

Sen lähestyminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen temppu. Sillä liian nopea tai äkkinäinen liike saa sen pakenemaan. Lisäksi liskot ovat sen verran älykkäitä että ne selvästi tiedostavat ihmisen vaikka tämä liikkuu hiljaa. Siksi lähestymisessä pitää olla hyvin rauhallinen. Toisaalta liskot tuntuvat jotenkin myös "kesyyntyvän" siinä mielessä että ne tottuvat tietynlaisiin ärsykkeisiin ja oppivat että ne eivät ole vaarallisia. Siksi liskosta pääsee kärsivällisellä lähestymisellä melko helposti ottamaan superlähikuvia niiden silmästä.

Vaanimisessa tuntuu olevan jotain sellaista jossa on helppoa ylläpitää tarkkaavuutta pitkiä aikoja ilman että oikeastaan mitään tapahtuu. (Joka taas on yleensä vaikeaa kaikessa muussa.) Vaikka mitään ei tapahdu, se ei ole pitkästyttävää. Siinä menee pitkiä aikoja tarkkaavaisessa ja keskittyneessä tilassa ollessa. Ja toisin kuin onkimisessa, jossa opetuksena on se, että onki laitetaan ja sitten odotetaan sellaisella tavalla jossa voi miettiä omiaan, ei vaanimisessa ole tämänlaatuiseen varaa. Vaaniessa mieli ei voi lähteä vaeltelemaan sivupoluille. Ja tämän vuoksi kannustankin ihmisiä siihen että lapsia, tietokonepelaamisen lisäksi, käytettäisiin luontokuvaamassa, metsästämässä - tai minun puolestani vaikka harjoittelemassa tarkkuuskivääriammuntaa - jossa on jonkinlainen vaanimiselementti. (Onkiminen ei kelpaa vaanimiseksi, syistä jotka aiemmin ilmaisin.) Vaaniminen tekee ihmeellisiä asioita keskittymiskyvylle muuallakin. Jota sitten tarvitsee esimerkiksi opiskelussa, pitkien tiedekirjojen pänttäämisessä tai naisten kanssa ostoksilla käydessä.

Tylsä nuijamies - eli terän fenomenologia

Guy Windsor (aka. minun miekkailunopettajani) kirjoitti artikkelin siitä minkälaisilla miekoilla on harjoiteltava. Se on nähdäkseni jotain joka avaa eimiekkailunharjoittajallekin puolia joita tulee harvemmin miettineeksi. Windsorin kanta on selvä. Miekka on terävä ja se siitä ; "Swords are, by definition, sharp. Anything sword-like that is not sharp is either a foil, or a percussive weapon like a club. I am a swordsman, and so I use sharp swords."

Syyt tähän ovat miekkailuteknisiä että humanistisempia. Tylsä miekka todellakin käyttäytyy eri tavoin kuin terävä. Kontaktissa tylsät aseet liukuvat, terävät vähemmän. Näin kontaktinhallinta muuttaa luonnettaan. Toisaalta terä myös lisää keskittymistä. Windsor viittaa tässä miekan vetämiseen liittyvästä iaidosta saatuun esimerkkiin. Tylsän aseen vetäminen huotrasta on helppoa. Mutta jos siihen lisää terän, niin onkin hyvin pelottavaa vetää terästä läheltä omaa vatsaa ajatellen että muutaman sentin lipsahdus tuottaa monta tikkiä vaativia vammoja. Ja että tämä lisää keskittymistä. "You behave differently when the swords are sharp; more attentive, more alert, more focussed, more careful. More alive."

Tämän kanssa on helppoa olla yksimielinen. Luonnollisesti harjoittelussa aloitetaan tylsillä aseilla, koska tehtävänä on hioa taitoja. Turvallisuusnäkökulma on nykyaikana tärkeämpi kulma opetuksessa kuin se, että oppilaat olisivat mahdollisimman pian maksimaalisen hyviä miekkamiehiä. (Oppilaskato tosin tuntuisi taatusti myös lompakossa. Elossa oleva oppilas tuo ns. rahaa katteeseen.)

Ja tämä on se hieman erikoinen puoli, joka kenties voisi olla noloa paljastaa. Mutta harrastan tämänlaista. Olen tylsä tyyppi, nuijamies.

Minähän en harjoittele, en edes suostu harkitsemaan harjoittelemista, terävillä aseilla. (Tämä on sama kuin se, että kieltäydyn kaikista tasoarvioinneista ja niiltä vivahtaviltakin aina kun se vain on mahdollista.)

Käytän tylsytettyä teräsmiekkaa. Se toki on tälläisenä(kin) vaarallisempi kuin pesäpallomaila (koska se ei ole puuta vaan terästä, ja sen kontaktipinta-ala on pienempi). Ja kun aloitin harjoittelun käytin puuta aina kun se oli mahdollista. (Joka ei normaalisti ole oikeastaan edes vaihtoehto. Kukaan. Siis tarkoitan kukaan, ei tavallisesti käytä puuaseita peruskurssilla. Koskaan.) Syynä on se, että tylsät aseet ovat aivan riittävän pelottavia. Itse en tiedä mikä voisi olla pelottavampaa kuin tylsä ase peruskurssilaisen kädessä. Kun liikkeistä näkee että toisella on vielä vähemmän kontrollia kuin itsellä ja antaa toisen silti tekniikkaharjoittelussa lyödä itseään naamaan. Se vaatii kohtuullisen paljon.

Tässä kohden on tärkeää ja oleellista huomata, että hyvin suuri osa siitä mitä sanon ja teen on jonkin sorttista traumakäyttäytymistä tai pitää sisällään siihen vivahtavia puolia. Olen saanut monta kertaa turpaani - että jossain määrin myös palauttanut palveluksia - ja sellaisella on vaikutuksia. En harjoittele siksi että olen rohkea vaan siksi että en ole. Väkivalta on jossain määrin tuttua ja tiedän ns. kykeneväni harjoittamaan sitä tilanteen vaatiessa. Mutta olisi naurettavaa väittää että tällä ei olisi varsin rajoittavia vaikutuksia elämässäni. (Ja en ollut edes ennen näitä kokemuksia mitään kovin rohkeaa tyyppiä.)

Minut kohtuullisesti tuntevat tietävät, että käytöstäni kuvaa se, että (a) mitään perusluottamusta ei ole, se ansaitaan ja (b) minuun ei kosketa ilman lupaa ja koskettamisen erillistä ilmituomista. Tähän on toki poikkeuksia, mutta se on sitä ansaittua luottamusta. (+) Kuitenkin juuri se mitä tapahtuu silloin kun käyn harjoittelemassa silloin kun peruskurssilaiset tulevat. Minulle ventovieraat ihmiset opettelevat heittämään minua erilaisissa nivellukko-otteissa betonilattialle. Esimerkiksi sitä tapahtuu. Siinä tuntee olonsa sen verran potentiaalisesti kuolleeksi, että tuntee olevansa elossa. Se on kuin Heidegger tulisi lihaksi kertomaan että elämä autenttisuudessa onnistuu vain kuolevaisuus tiedostaen.

Siinä missä moni harjoittelee toistojen tuoman meditatiivisen tunnelman vuoksi tai sen vuoksi että miekkailu antaa heille hallinnan tunteen jossa he tietävät, tuntevat ja kokevat paikkansa ja olevansa oikeassa paikassa, itse haen aivan päinvastaista. Miekkailu on jotain jota ei voi koskaan, siis koskaan, osata täydellisesti. Siinä on aina riski. Se on kuitenkin samalla jotain jonka tiedät kohtuullisen turvalliseksi. Saan tästä suunnilleen samanlaisia tunteita kuin sain lapsena niistä hurjimmista huvipuistolaitteista silloin kun niihin mentiin ensimmäisen kerran ja ne turvakaaret loksahtivat kiinni. Siinä järki sanoi että laite on ihan turvallinen. Mikään muu ei sitten sanokaan samaa.

Joku voisi tietysti sanoa että aito miekkamies on rohkea ja että tässä olisi prosessi. Zen -miekkailun filosofiassa on ajateltu että aluksi ollaan rohkeita kun ei tiedetä mitä itseä vastaan voi tulla. Sitten opitaan ja tästä seuraa pelko ja epävarmuus. Ja lopulta kun tämän pelon voittaa on valmis miekkasankariksi. Tai sanoa että ei ole rohkeutta leikkiä jollain joka ei pelotam vaan rohkeutta on juuri se että tekee jotain joka pelottaa. Mutta en pidä tästä logiikasta täysin. Tietyssä määrin pelkuri on juuri sellainen joka pelkää asioita joita muut eivät.

Ja sitäpaitsi jos asia pätisi rohkeuteen, sen pitäisi päteä myös julmuuteen. Ja tässä ei ole kovin positiivisia ajatuksia minulle tien päässä. Sillä siinä kun joku muu kertoo lyömisvitsin, hänet on helppo tulkita vitsailijaksi tai joksikin joka ei tarkoita ja ymmärrä mitä sanoo. Kun taas minä sanon saman, sanon sen ihmisenä joka tietää mistä on kysymys. Ja peräti tietää sen tasolla joka ei ole sitä että asian olisi tehnyt useasti. Vaan tietää sen tasolla jossa se on tehty itselle. Ja tästä näkökulmasta sitten toivottaa asiaa toiselle.

Fokus

Paljon valoa lankeaa ihmisen ja hänen historiansa synnyn ylle.

Optiikassa suurennuslasi suurentaa esineiden virtuaalikuvia, jos esine on linssin ja linssin polttopisteen välillä. Polttopisteessä oleva kuva on sen sijaan fokuksessa. Jos tarjolla on riittävän voimakas valonlähde, suurennuslasilla koottu valopiste voi jopa kärventää kohteita.

Samanlainen kaksoismerkitys voidaan ottaa myös vertauskuvallisesti. Silloin se viittaa tarkkaavuuteen. Sanotaankin että ihminen on fokusoitunut eli keskittynyt johonkin. Tällöin se, mikä keskittyy ei välttämättä ole valoa, mutta reaktiot voivat olla täsmälleen yhtä paljastavia ja ainakin yhtä tulenarkoja. Lisäksi katse valehtelee yllättävän vähän ; Tätä osataan hyödyntää ; silmänliikekameraa käytetään apuna esimerkiksi mainonnan tutkimuksessa. Katse kertoo mihin huomio kiinnittyy.

Osa reagoinneista on automaattisia ja osa on opittuja. Näiden kombinaationa syntyy jotain jonka työkaverini osuvasti formuloi ; "Jokaisella meistä on kiusauksensa. Naisilla on kiusauksensa joita he joutuvat kantamaan. Miehillä on kiusauksensa joita he joutuvat katsomaan." Joka humoristisuudellaan, mutta kuitenkin tosiasioita unohtamatta, muistuttaa siitä että flirtin ja seksuaalisen häirintä liittyvät katseeseen ja fokukseen. Itse toki kannatan ihmisten kasvua ja kehittymistä jossa biologiset mieltymykset voidaan ottaa haasteina eikä esteinä ; "Teini-ikäisenä ihminen on ylpeä ja ajattelee vain tissejä. Näin vanhempana ihmettelee miksi ei ajattele enää. Syy on selvä. Olemme kasvaneet, nöyrtyneet ja kääntäneet katseemme alaspäin."

Kuitekin katseen voima ja fokus ovat kovia. Opin tämän varsin erikoisella tavalla tänään. Kun lähdin töistä kotiin, matkalla katselin pientä koiraa. Se oli hauska ja vähän erikoisempaa rotua. Kuitenkin kun ohimennessäni katsoin koiraa, koiran omistaja laittoi säärensä eteen ja oikein käänteli sitä. Kyseessä oli ihan sievä neitonen joka ilmeisesti päätteli katseeni suunnan hitusen väärin. Hän ei kuitenkaan reagoinut sillä tavallisella, eli loukkaantumisella. En tosin tiedä oliko tämä keino enemmän nolostukseen perustuvaa aseistariisuntaa jossa tuijottelija oppii olemaan häveliäämpi koska hänen huomionsa otetaan näinkin avoimesti esille. Vai oliko kyseinen nuori nainen vain sellaista keimailevaa sorttia muutoin vain. Vai onko se sitten sitä kolmatta. Minun ei onneksi tarvitse tietää, koska liikennevalot vaihtuivat. Moi!

lentoon lähdössä

Olen lähdössä Lontooseen hieman yli viikoksi. Olen menossa sinne yksin, puolisoni ei viihtyisi harrasteideni parissa. Ja hän saa samalla hieman omaa aikaa minusta. Lähtö merkitsee etääntymistä muutoinkin, koska tämä tarkoittaa sitä että en käy töissä. Enkä ole internetissä. Modernina aikana ihmisten oletetaan kantavan mobiilisti internettiä. Mutta olen siinä mielessä vanha, että en ole oikein intoutunut mistään ns. mobiiliteknologiasta. Minulla on kännykkä jolla voi (juuri ja juuri) soittaa. Ja minulla on pöytäkone jossa toimii internet. Kaikki muu on hifistelyä. Teknologiaa väärältä vuosisadalta. Näin ollen en tee sitä mitä esimerkiksi monet ystäväni tekevät. En lataa nettiä täyteen suoria kuvia siitä mitä syödään vaikkapa Berliinissä. Esimerkiksi tämä blogi ei siis päivity reissun aikana.

Tässä mielessä matka on hyvin merkittävä, sillä olen hyvin paljon internetissä. Se on oikeastaan vienyt hyvinkin paljon tilaa elämästä. Moni voisi ajatella että virtuaalinen olisi jotenkin epäsosiaalista ja irrallaan olemista. Jotain joka sopii yksinäisille susille. (Tämä osuu kohdalleni tietysti siinä mielessä että olen vähän irrallinen, siinä mielessä että en oikein sovi ihmisten seuraan vaikka sinne usein tungenkin.) Kuitenkin tosimaailma on se, jossa voi oikeasti olla yksin ja irrallaan. Netissä tämän aidon yksinolon tavoittelu ei onnistu muuta kuin koneen kiinni painamalla.

Internetin ulkopuolisen todellisuuden irtauttamisluonteen huomasi myös "The Verge"n teknologiatoimittaja. Hän oli saanut palkkaa siitä että hän olisi kokeellisesti vuoden ilman internettiä. Tähän oli jopa idea ja tavoite : "My goal, as a technology writer, would be to discover what the internet had done to me over the years. To understand the internet by studying it "at a distance." I wouldn't just become a better human, I would help us all to become better humans. Once we understood the ways in which the internet was corrupting us, we could finally fight back." Eli internetistä erollaanoleminen näyttää miten se itse asiassa vaikuttaa. Ensi alkuun muutokset olivatkin mielenkiintoisia. Tärkein niistä liittyi siihen että tosimaailma on tylsä. Tämä on itse asiassa sen etu. "I was a little bored, a little lonely, but I found it a wonderful change of pace. I wrote in August, "It's the boredom and lack of stimulation that drives me to do things I really care about, like writing and spending time with others." I was pretty sure I had it all figured out, and told everyone as much. As my head uncluttered, my attention span expanded. In my first month or two, 10 pages of The Odyssey was a slog. Now I can read 100 pages in a sitting, or, if the prose is easy and I'm really enthralled, a few hundred." Tämä oli kuitenkin vain lyhytaikaista. "I'd learned how to make a new style of wrong choices off the internet. I abandoned my positive offline habits, and discovered new offline vices. Instead of taking boredom and lack of stimulation and turning them into learning and creativity, I turned toward passive consumption and social retreat." Maailman tylsyys latustui angstaamiseksi ja ihmisistä etääntymiseksi. (Teknologiatoimittaja siis uudelleenlöysi suomalaisen jurotuselämäntavan). Internet oli nimenomaan sosiaalista ja yhdistävää, eikä virtuaali muuta meitä yksinäisiksi kellarinloukkohulluiksi. (Dostojevskin kellariloukossa ei muuten ollut internetyhteyttä. Ja se selittänee paljon. Ei tosin sitä miksi nykyään samantyyppisiä kylähulluja on internetissä.) "So the moral choices aren't very different without the internet. The practical things like maps and offline shopping aren't hard to get used to. People are still glad to point you in the right direction. But without the internet, it's certainly harder to find people. It's harder to make a phone call than to send an email. It's easier to text, or SnapChat, or FaceTime, than drop by someone's house. Not that these obstacles can't be overcome.I did overcome them at first, but it didn't last."

Siksi matkani onkin korostetusti irrottava eikä sitova.

Siksi onkin hyvä, että olen lomalla vain hieman yli viikon. Sinä aikana kerkenä kenties ylitsepääsemään joitain "tosimaailman" vaikeuksista mutta se ei ole vielä muutta kaikkea selviytymistaisteluksi. Siihen asti olen kuitenkin Kuningattaren maassa paatuneena demokraattina. (Fight the power!) Ja te kaikki hullut jotka olette tehneet blogistani "yllättävän suositun". (Olen mm. ollut erään lyhytaikaista hip-suosiota mittaavan tilaston mukaan suomen 16. suosituin "poliittinen blogi". Tosin kiistän että tämä blogi olisi pääasiassa poliittinen ja pidän imartelevana mutta huolestuttavana että blogini yhdistyy "suosittu" -sanan yhteytee.) Teille minulla on yksi ohje. (Tai natsit voittavat.)

Pieni ajatus : Internethölmöt (eivät tajua että tieto on taito)

Ihmiset ovat yleisesti ottaen yllättävän hölmöjä. Esimerkiksi onnellisuustutkimuksissa on havaittu, että pessimisteillä on paras itsetuntemus mutta huono itsetunto. Ja optimisteilla on hyvä itseluottamus mutta huonompi itsetunto. Tämä kertoo tavallaan kaiken oleellisen ihmisten kyvykkyydestä.
1: Minuahan kuvaa kolmio jossa on vahva itsetuntemus, ja erittäin huono itsetunto. Kolmio pysyy kasassa koska minulla on valtava ego joka taas kumpuaa temperamentista.

Nicholas Carrin "Mitä internet tekee aivoillemme" kertoo siitä että ihmisten aivot ovat kuitenkin muokkautuvat. Hän korostaa tässä lukemisen merkitystä. Lukeminen vaatii keskittymistä ja tämä muokkaa ajattelua. Internet taas tutkimusten mukaan ohjaa enemmänkin silmäilylukemiseen. Carrin näkemys on siitä mielenkiintoinen että esimerkiksi Wikipedian voidaan nähdä harjoittavan sinne kirjoittavien aivoja. Mutta ne jotka lukevat sitä ovat sitten aivan toinen asia. Heidän kognitiiviset kykynsä muuttuvat : Heistä tulee hyviä silmäilijöitä. Tämän hintana on se, että työläämpi prosessointi vaikeutuu tässä sivussa.

Lukemisen vaikutuksia on tunnettu myös uskontotieteen puolella. ; Boyer kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan sitä, miten suullinen perinne on usein hajanaisempaa. Vasta kirjallinen materiaali mahdollistaa kompleksin uskonnon jolla on tietty muuttumaton sisältö jota voidaan opettaa sellaisenaan ja tehdä tästä uskonstandardi. Suullinen perinne muokkautuu, asioita unohtuu helpommin ja niiden kompleksisuus on pienempi. Carrin internetmaailma on siis tavallaan paluuta kirjallisesta kulttuurista suulliseen kulttuuriin - tai ainakin puolikirjalliseen kulttuuriin. (Esimerkiksi YouTube -luennot ovat hyvin suosittuja. Itse suosin tekstiä. YouTubeluento kun vie helposti tunnin ja niissä sisältöä on aikaan nähden itse asiassa aika vähän.)

Nähdäkseni internet onkin tehnyt hyvin ongelmallisia asioita ihmisille. Internet yksinkertaisesti hämmentää ihmiset. Internet tekee meidät tyhmiksi. Eikä pelkästään millä tavalla tahansa tyhmiksi ja millä keinoin. Vaan hyvin omituisesti.

Se, mitä internet tekee on pääsy (accessibility) informaatioon. Tämä yksinään harhauttaa ihmiset uskomaan että meillä olisi samanlaatuinen tiedon hallussapito (possession). Kuitenkin tosiasiassa informaation lukeminen ja copy-pasteaminen ei vielä tarkoita että dataa käytetään oikein. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa emme ole yhtä hyviä. Meissä on eroja. Ja internet ei suinkaan tee meitä tasa-arvoisiksi. Se päin vastoin helposti kasvattaa tätä kuilua. Ainut mitä internet tekee, on se, että se poistaa rahan vaikutuksen ; Jos on fiksu käyttäjä, internet on hemmetin halpa tapa oppia.

Ihmiset jotka välittävät tietämisestä ja jotka ovat ahkeria ovat etulyöntiasemassa. Heille internet ei ole passiivinen tietrovarasto vaan se on työkalu jolla opetellaan asioita lisää. Ainut mikä informaation helppo saatavuus (accessibility) tekee on se, että muistia ei tarvitse kuormittaa knoppitiedoilla. Sen vuoksi knoppien ulkoa pänttäämisen (mallia koraanin tai kalevalan ulkomuistista resitointi) voidaan korvata vielä laadukkaammalla prosessilla ; Tiedonhakuheuristiikalla sekä datankäsittelytaidoilla. Siinä missä vanhan mallin oppinut muisti enemmän asioita, informaatioajan oppinut tietää mistä tarvittavat yksityiskohdat löydetään ja ymmärtää miten dataa käsitellään. Datan muistamisesta siirrytään datan ymmärtämiseen. Tämä on askel laadukkaampaan päättelyyn ja perusteluun.

Sen sijaan moni ihminen ei tiedon helpon saatavuuden vuoksi edes pänttää niitä ulkoa. Heille internet ei ole mikään työkalu jolla opetellaan asioita, vaan se on  enemmänkin tekosyy heidän omalle ignoranttiudelleen. Heille google on keino jolla he voivat löytää tekosyitä heidän rakkaana pitämilleen maailmankuville ja dogmille. Tästä seuraa se, että he päätyvät puolustamaan virheellisiä ja epätieteellisiä näkemyksiään. Google löytää kyllä tukevia tekstejä mistä tahansa aiheesta. Näiden ihmisten perusstrategiana on laiskuus. He googlaavat viisitoista sekuntia ja vastapuoli joutuu tekemään lähdekritiikkianalyysin, käytettyjen argumenttien loogisen rakenteen tunnistamisen. Tämän rakenteen oikeellisuuden varmistamisen. Sen tarkistaminen onko esimerkiksi tekstissä kritisoitu asia esitetty oikein vai olkiukottaen. Sen tarkistaminen onko tekstissä asiavirheitä. Sen tarkistamiseen mitä tiedemaailma yleisesti ottaen on mieltä aiheesta ; Mikä on vallitseva paradigma ja onko kilpailevia paradigmoja paljon.
1: Oma prosessini on edellämainittu. Mielestäni tässä on tärkeysjärjestys. Vähiten tärkeä on viimeiseksi. Carrin pinnallinen sen sijaan ei ole lähdekriittinen vaan katsoo onko päätelmät ja niiden henki samaa maailmankuvaa kuin hänen omansa. Oikea lopputulos on luottamusta. Muuten otetaan kriittinen kanta. Tekstiä ei analysoida vaan kerätään tekstistä mielikuvia. Sitä vastaan ei argumentoida, vaan yritetään miettiä miksi oma maailmankuva ei sitä hyväksy. Hän ei tarkista asiavirheitä, vaan katsoo vastaako se hänen vallitsevia mielikuviaan. Lopputuloksena ei ole argumentaatiota vaan mielipiteilyä. Ja sen laatu ei ole kovin hyvää.

Ja tässä prosessissa se vastapuoli oppii enemmän. Google on tehostanut hakemista niin että pikagooglailija-linkflooderi ei oikeasti opi yhtään mitään. (Teknisesti ottaen he oppivat jotain. He oppivat tekemään iskevämpiä retorisia onelinereitä, jotka ovat heidän argumentinkorvikkeitaan.) Internet tekee meistä siksi hyvinkin eriarvoisia. Kompetenssierot ovat huimia, ja erot tuppaavat vieläpä kasvamaan. ; Ainut mitä tiedon saatavuus (accessibility) antaa kompetenssipuolelle (possession), on se, että asiavirheitä on helpompi tarkistaa. Ilman lähdekritiikkitaitoa myös tämä osuus menetetään. Tämä taas on vaikea taito joka vaatii todella paljon harjoittelua.

Uskaltaisinkin sanoa että ne ihmiset joilla on kirjojenlukukyky osaavat keskittyä ja heille internet voi tarjota hyvän tehostuskeinon. (Siis muunkin kuin itsetehostuksen, joka on tietysti aina itselle miellyttävää toimintaa.) Väärin käytettynä se johtaa kuitenkin juuri siihen mistä Carr varoittelee. Ja koska nykyinen postmoderni maailma on viehättynyt siihen että "nothing is true-everything is permitted"  on perusolemukseksi tullut juurikin anti-intellektuellinen asenne jossa kaikki ovat hyviä ja järkeviä. Ja että taitoerojen esilletuominen on vain vainoa ja vallankäyttöä.

Näin ollen ei edes tarvitse yrittää argumentoida. Kannattaa vain pelata hauskoja pelejä ja selata pornoa. Autojen rassaamisella tulee paremmaksi autojen korjaajaksi, ja nörtit jotka hikipinkoina pänttäävät ja yhdistelevät tietoja, eivät opi yhtään mitään. Autorassari ja tiedenörtti ovat samalla viivalla virallisessa totuudessa. Näen että tämä tie johtaa Carrin kuvaamaan helvettiin. Muutoin meillä on kenties toivoa, ja väite Internetin automaattisesti rapistavasta vaikutuksesta jää enemmänkin muotoon "sen yhden kirjan pääväittämä joka ei ole tutkimus vaan tutkimusten tulkinta. Joka lopulta soveltui vain tiettyyn osaan ihmisiä. ja riskikin oli olemassa vain tietynlaisessa maailmassa jota ei enää ole."

---

Kirjoittaja ei kuitenkaan luota internettietoon. Hän lukee tiedekirjoja. Eikä miltään padilta. Jos jokin on internetissä, se tulee voida varmistaa kirjasta. Tiedekirjasta.

Baabelin kirjastossa

Most people dismiss illiterate cultures. Wonder why ~ we live in one!

"Kansaa kävi silti Kirjastossa suurin joukoin etsimässä vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ainoastaan kirjastonhoitajien uskotaan tietävän oikeat vastaukset, kuten 'Onko tämä pesula?' tai 'Kuinka "surrealistinen" tavataan?' ja usein toistuva 'Onko teillä sellaista kirjaa jonka joskus luin joskus aikoja sitten? Siinä oli punaiset kannet ja päähenkilöt paljastuivat kaksosiksi?' Tarkkaan ottaen kirjastossa on sellainen kirja... jossain. Siellä on jossain kaikki kirjat jotka on koskaan kirjoitettu, jotka kirjoitetaan joskus tulevaisuudessa ja mikä tärkeintä, kaikki kirjat joiden kirjoittaminen on mahdollista. Näitä teoksia ei pidetä yleisölle avoimissa hyllyissä siltä varalta, että niiden asiantuntematon käsittely romahduttaisi kaiken minkä kuvitteleminen on mahdollista. [Taas kerran.]"
(Terry Pratchett, "Posti Kulkee", sivu 191)

"Baabelin kirjasto" -teoksessa on valtava määrä kirjoja. Niiden laatu on erilaista. Itse asiassa Kemppinen kuvaa tätä moninaisuutta hyvin omassa blogissaan : "Baabelin kirjastossa oli J.KL. Borgesin mukaan kaikki mahdolliset kirjaimistot kaikkina mahdollisina yhdistelminä eli kaikki olemassa olevat ja teoreettisesti mahdolliset kirjat. Saman kirjoittajan "Hiekkakirja" on lisäksi lajudeltaan ääretön. Siinä on ääretön määrä sivuja, joten kirjalla ei hienoista mutta kuluneista nahkakansista huolimatta ole alkua eikä loppua. Myös sivunumerot saattavat olla erikoisia, esimerkiksi 21 potenssiin 19,7." Runsaus johtaa kuitenkin sekaannukseen ja pulaan. Tämä nostaa esiin sen, että tehokkain ja laajin kirjasto on erilaisia asioita kokoava laitos, ei niinkään niiden laatua takaava voima. Samalla se opettaa sen, että viisaus, tieto ja sivistys on muutakin kuin yleissivistys tai lukeneisuus. ; Samalla se muistuttaa vaihtoehtojen paradoksista ; Vaikka vapaus usein liitetäänki onnellisuuden kannalta tärkeäksi, on hyvä muistaa että suuri määrä valinnanvaihtoehtoja itse asiassa lisää stressiä.

"Baabelin kirjasto" -nimi tietysti viittasi "Raamatun" tarinaan, jossa yleisteemana on hajaannus. Ideana on se, että aluksi kaikilla on yhteinen kieli ja yhteistyön avulla rakentuu torni, jonka Jumala jostain syystä näkee ikonoklastiseksi. Siksi Jumala rikkoi tulvanjälkeisen ihmiskunnan sisäisen koherenttiuden antamalla erilaisia kieliä. Näin syntyi hajaannus, jonka Jumala ilmeisesti näki hyväksi. Tämä kulma on siitä mielenkiintoinen, että se muistuttaa siitä että vaikka isoa määrää tietoa ajatellaan usein nimenomaan tieksi yhteisymmärrykseen, usein tilanne ei kuitenkaan ole näin. ; Esimerkiksi asioista neuvottelu ja keskustelu ei aina johda yksimielisyyteen vaan joskus se johtaa erilaisten maailmankuvien poteroitumiseen. Esimerkiksi vastaankirjoittamisen periaate seurauksineen korostaa sitä että ihmiset päinvastoin erkaantuvat toisistaan nimenomaan keskustelun kautta. Toisen argumenttien huomioonotaaminen kasvattaa eroavaisuuksia. Tämän jälkeen keskustelussa tärkeintä on olla erimielinen. Erot kasvavat tässä prosessissa helposti.

Tämä kertomus "Baabelin kirjastosta" ei ole enää nykyään kovin fiktiivinen. Sillä meillä on internet. Itse asiassa se voidaan nähdä jättimäisenä "Baabelin kirjastona".¹ Tämä johtaa siihen että Nicholas Carr muuttuu oleelliseksi. ; Carrin "Pinnalliset" -kirja keskittyy siihen että lukeminen on lukemista. Hänestä internetlukeminen on hajanaista ja estää ihmien keskittymiskyvyn kehittämistä. Tietotulva lisää hänenkin mielestään hajaannusta. Tässä riskinä on pinnallisuus. Carrin maailmassa baabelin kirjastossa eläminen johtaa siihen että ihmiset lakkaavat ajattelemasta syvällisesti.

Mutta kaikki lukeminen ei ole samanlaista. Sen sävy on se, mikä "Parnasson" "Se ei ole samaa lukemista" tuo hyvin esille. Taustalla on ajatus siitä että aivojen fysiologia on geneettisesti sama meillä kuin muinaisilla metsästäjä-keräilijöillä. Mutta samalla aivomme ovat erittäin plastinen elin. Internetissä on Carrin mukaan jotain joka vetoaa ihmisen "metsästäjä-keräilijä" -aivoihin. Siksi ihminen helposti ajautuukin siihen että internet on kokoamista varten "Minun pitäisi kirjoittaa muutama sana Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta The Shallows, mutta taidan ensin vilkaista Facebook-sivuni. Samalla voisin oikeastaan katsoa Carrin blogin. Klik. Kas, blogista löytyy jo arvioita kirjasta. Klik. Klik." Tämä on toki lukemista. Mutta se on hyvin erilaista lukemista, kuin mitä klassinen lukeminen on. "Ruudulta tai lukulaitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa samanlaiselta kuin paperilta lukeminen, mutta Carr väittää, että kyse on hyvin erilaisesta prosessista. Tietokoneissa ja pian myös e-kirjojen lukulaitteissa hakutoiminnot, interaktiivisuus, multimedia, hyperlinkit ja ponnahdusikkunat ovat arkipäivää, ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi sähköinen lukeminen poikkeaa perinteisen kirjan tai lehden lukemisesta. Kun luemme tekstiä sähköisesti, aivoissa aktivoituu täysin eri alue kuin paperia lukiessa." Tämä johtaa Carrin mukaan siihen, että ihmisten keskittymiskyky karisee tai ainakin muuttuu suuresti. Ihmiset lukevat nopeasti ja hajanaisesti erilaisia asioita. Tämä estää heitä keskittymästä pitkäjänteisesti. Näin ollen uhkana on se, että tulevat sukupolvet eivät enää osaa esimerkiksi keskittyä siihen että lukisivat kokonaisen kirjan. Muistia ei rasiteta entiseen tapaan ja siksi asioista ei tule samalla tavalla osa ihmistä. Näin ollen tietokoneen muistiin jäävä tieto joka vain haetaan erillistarpeen edessä ei muutu samalla tavalla osaksi muuta elämää, toisin kuin perinteinen tieto. Tämä muuttaa elämäntapaa, etäännyttää sivistyneestä elämästä.

Ajatus voi kenties tuntua omituiselta. Se, että on nopeaa ja helppoa tietoa ei tunnu samalta kuin yleinen sivistymisen tason romahdus ; Tieto on helpommin saatavilla kuin koskaan. Sen ei luulisi olevan huono asia sivistykselle. Kuitenkin, kuten "baabelin kirjasto" näytti, suuri ja hajanainen tietomäärä ilman tiedonhaun järjestelmää (heuristiikkaa) joka myös kykenee käsittelemään ja prosessoimaan tämän informaatiolisän, johtaa helposti hajaannukseen.

Näin ollen tästä seuraa "yleistä postmodernisoitumista"² jonka skeptikko voi huomata internetissä. Ihmiset eivät sivisty, vaan hakevat helposti "omaa näkemystä korostavaa tietoa". Ja nämä ihmiset edustavat vielä jonkinlaista eliittiä. Sillä pelailu ja muu kevyempi on vielä tätäkin suositumpaa. Internet on kuin kirjasto jossa olisi hälisijöitä joilla olisi mielenkiintoisia katseenvangitsijoita. Kirjasto jossa on sirkus saa katsojia. Mutta harva lukee, ja enemmistö katsoo sitä sirkusta.

Omakohtaisesti uskaltaisin sanoa, että vaikka olenkin kasvanut perinteisessä kirjakulttuurissa, on oma lukutapani hyvinkin "Carristunut" ; Olen tottunut lukemaan paksujakin kirjoja, joka on johtanut kaikkeen omituiseen (kuten tämän blogin syntymiseen). Näin ollen olen jo nuoresta tottunut lukemaan eikä kirjan lukeminen ole ollut mikään erityinen asia joka itsessään vaatisi työtä. Monille vähemmän harjaantuneille ajatus kirjan lukemisesta on työ paitsi asiasisältönsä, myös aivan itse lukuprosessinsa vuoksi.

Taustani on selvä vaikuttaja silloin kun internet oli vielä minulle uusi asia - ja enemmistölle ikäluokkaani ei - se oli minulle nimenomaan kirjan jatke. Eli luin sitä kirjanomaisesti. Sittemmin olen oppinut että esimerkiksi foorumikeskustelujen lukeminen alusta loppuun on typerää. Ja että tärkeä asia on osata kaikesta tietotulvasta irrottaa epäoleellinen ja keskittyä siihen oleelliseen. Tästä on tullut tiedonhankinnan heuristiikka joka on valikoimis-lukemis -prosessi. Ja tämän seurauksena kirjastosta on tullut minulle internetin jatke. Kun käyn kirjastossa, luen helposti sisällysluetteloita ja yhteenvetokappaleita. Mahdollisesti jotain lukuja. Sitten siirryn toisen kirjan pariin. Näin syntyy kaikkea mielenkiintoista kun asiat jotka eivät aiemmin olleet yhdessä kohtaavat - ja tätä kautta on helppo esimerkiksi kirjoittaa tätä blogia. Samalla lukutapani on kuitenkin etäännyttänyt minut klassisesta kysymyksestä "oletko lukenut tämän kirjan?" [Joo, tiivistelmän vuonna 2001, viidennen luvun vuonna 2004 ja kolmannen ja neljännen luvun 2010...]

Joku voisi nähdä että tämä on taito. Taito seuloa oleellista informaatiotulvasta. Tätä voidaan jopa pitää nykyaikana tärkeimpänä kansalaistaitona. Nykyajan internetmaailman ammattifilosofitkin taas voivat taputtaa käsiään ja korostaa sitä että lähdekritiikkitaito ja priorisointi ovat tärkeimpiä tietotyöläisen taitoja. - Esimerkiksi Lauri Järvilehto on kirjoittanut filosofisen elämäntavan kirjan, jossa tämä valikointitapa on äärimmäisen tärkeässä osassa.

Kuitenkin tässä on myös varjopuolia. Puolia jotka eivät kenties ole pahimmillaan omalla kohdallani, koska olen kuitenkin "vanhan systeemin kasvatti" ja aivoni on tätä kautta rakennettu sen ympärille. Carr on nimittäin huolestunut nimenomaan heistä joilla tätä taustaa ei ole. Carrin ajatusrakennelma perustuu siihen että tosiasiassa tiede on harvinaista eikä ollenkaan itsestäänselvää. Näin ollen se vaatii myös suojelua. Siinä missä esimerkiksi nälkä ja jano ovat luonnollisia biologisia ilmiöitä, tieteenteko on ihmisaivoille itse asiassa hyvin vierasta.

Siksi tieteentekoon vaaditaan niin paljon harjoittelua ja treeniä, jonka moni uskonpuolustaja pitää kuivana ja tylsänä ja olettaa että skeptismi jotenkin "latistaa elämän". Siksi koulussa uskonto ja siihen liittyvä moraalihöpinä on kevyttä, helppoa, mukavaa ja "fasinoivaa" kun taas fysiikka on tylsiä kaavoja ja pänttäämistä. ; Tätä kautta olen jopa sitä mieltä että (kun aihe ei ole samaa kuin laatu) etenkin uskovaisille ilmennettävä uskonto leppoisine psykohöpinöineen ja tuonpuoleiskuvauksineen ovat nimenomaan pinnallista kun taas luonnontieteet ovat syvällisiä. Siksi asenne "think less" kuvaa uskovaista ja/tai konservatiivista ajattelua.³

Tämä nostaa omassa silmissäni skeptismin ja esimerkiksi uskontokeskustelun aivan uuteen kulmaan. Monestihan uskovaisten paras puolustuspuhe on siinä että uskonto on luonnollista. Itsekin olen kognitiotieteeseen tutustuneena esimerkiksi lukenut (Kyllä. Kokonaan) tuoreehkon McCauleyn kirjan "Why Religion is Natural and Science is Not" jonka pääteesi on takakansitekstiä kätevästi lainaten se, että "... In Why Religion is Natural and Science Is Not, Robert N. McCauley, one of the founding fathers of the cognitive science of religion, argues that our minds are better suited to religious belief than to scientific inquiry. Drawing on the latest research and illustrating his argument with commonsense examples, McCauley argues that religion has existed for many thousands of years in every society because the kinds of explanations it provides are precisely the kinds that come naturally to human minds. Science, on the other hand, is a much more recent and rare development because it reaches radical conclusions and requires a kind of abstract thinking that only arises consistently under very specific social conditions. Religion makes intuitive sense to us, while science requires a lot of work. ..." Kun tajuaa tämän, ymmärtää Carrin tapaan että nimenomaan tieteellinen ajattelutapa vaatii suojelua.⁴

Ajatus siitä että luonnollinen olisi hyvää ja toivottavaa näyttäytyy tämän jälkeen enemmänkin varoittusmerkkinä siitä että ajattelu on pinnallistunut. Ajatus siitä että luonnollisuus oikeuttaisi uskonnon on ajatuksena juuri sellainen joka nousee helposti esiin jos ei ole keskittänyt ajatuksiaan kohti harvinaista ja vaikeampaa abstraktia ajattelua.

Haluaisin jatkaa pidemmällekin. Mutta internet n täynnä pornoa. Ja se ei lataa itseään! Katso, söpö lintu!

Mitä tuijotat? Olen pöllö, en minä osaa lukea!

---

1 Tai ainakin jonain joka lähestyy sitä, jos ei muuten niin asymptoottisesti.
2 Jolle sopiva tilanne löytyy juurikin Baabelin hajoamisessa, jossa eri kulttuurit eroavat toisistaan ja tästä syntyy hajaannus. Jota pidetään kauniina niin että Jumalakin näke että se on hyvä.
3 Ja menen niinkin pitkälle, jotta väitän että konservatiiveilla olevat "ylimääräiset ajattelu -ulottuvuudetkin" tarvitaan siihen että kevyen ajattelun epäsystematisoivan luonteen rakentamaa hajaannusta jäsennetään. Se, mikä muutoin on kaksoisstandardi selitetään helpoiten muuksi ottamalla käyttöön juurikin "ylimääräisiä perustoja". Nämä eivät tee ajattelua hienojakoisemmaksi, vaan kertoo että niiden kuvaamiseen tarvitaan enemmän käsitteitä ja periaatteita. Tämä taas viittaa oikeasti pikemminkin erilaisten privileegioiden olemassaoloon, etenkin jos aiheena on etiikka.
4 Jos uskonto on luonnollista, miksi sen puolustamiseen nähdään niin paljoa vaivaa ja sen rappeutumista pelätään? Koska puolustettavana on uskonnon epäluonnolliset asiat, kuten viheliäiset kulttuurisidonnaiset homonormit. Uskonnon kaikki paikat eivät ole luonnollisia. Ja siksi se eroaa nälästä ja janosta, joiden perusterpeen osaa ei kielletä. Tätä kautta homo religiosuskin on myytti jolla yritetään estää tiettyihin puoliin kohdistuvaa kritiikkiä.

Filoa Sofialle

"Leonardolla oli niin harhaileva mielikuvitus, että joskus se palasi reissuiltaan matkamuistojen kanssa. Leonardon kirjat olivat täynnä nopeasti hahmoteltuja piirroksia - kissanpennuista, veden virtaamisesta, vaikutusvaltaisten Ankh-Morporkilaisten kauppiaiden vaimoista, joiden muotokuvien tekeminen oli hänen tärkein ansionlähteensä."
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")

Tapanani on olla kirjoittaa blogaamisesta. Muut 99 juttua siinä välillä kun eivät ole aiheeltaan sidottuja. Tämä aihevalinta on hieman, kuten kouluaineiden määrätty aihe. Se voi lukita, mutta toisaalta sen kautta pääsee aiheenkeksimisen vaikeudesta. Voimavarat voivat keskittyä irrottelemiseen. Tämä on numero 1900.

Tätä blogia on kutsuttu jopa ihailevin sanoin. Esimerkiksi löytyy kaiken kehumisen keskellä esimerkiksi seuraava lausunto: "Sie oot sit luova immeinen." Toki minua hivelee suunnattomasti tämänlainen. Saan aina vähintään henkisen erektion kun joku kutsuu minua nerokkaanviisaaksi. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että paremmin minua kuvaa seuraava lausunto : "Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."

Kykenen perustelemaan asiaa. Otan tähän avuksi "Tieteen kuvalehti 14/2009" -lehdessä olleen jutun "Pään pitää myös irrotella" Siinä käsitellään unelmoinnin ja ajatusten lentelyn vaikutusta. Siinä valveunijärjestelmä, joka synnyttää kaikenlaista "haihattelua ja unelmointia ja päiväunia" on hyvin tärkeä asia. Se liittyy toiminnallisesti etuaivokuoreen, jossa korostuu se, minkälaisina asioita ja tapahtumia pidetään. Valveunijärjestelmä auttaa myös ajallisessa toiminnassa ; Se auttaa laittamaan asioita aikajärjestykseen. Järjestelmä pitää aivot myös valmiustilassa, josta päästään työläämpään ja energiaa kuluttavampaan ajattelun muotoon nopeasti. Tämä on tavallisen ihmisen aivotoiminnassa tärkeässä roolissa.

Autisteilla juuri tämä ilmiö ei toimi kunnolla. Lehtiartikkeli sanoo asiasta seuraavaa : "Autistit keskittyvät herkeämättä silloinkin kun he voisivat lepuuttaa aivojaan ajattelemalla jotain muuta kuin itse asiaa. Ehkä tämän omistautumisen vuoksi autistien aivot eivät saa riittävästi tilaisuuksia tunteiden ja kokemusten käsittelyyn ja heille tulee tästä syystä tarkkaavaisuus- ja vuorovaikutusongelmia." Asiassa on luonnollisesti vahvoja liitoksia elämääni. Minun vapaa assosiointini on prosessointitapa. Siinä missä moni vain antaa ajatusten juosta, minä törmäytän tietoisesti eri elementtejä. Näin ollen en oikeastaan ole aidosti luova, vaan enemmänkin lisään ajatteluprosessiini tarkoituksellisesti satunnaisia elementtejä. Olen toki tehnyt jotain tämän tapaista aina.

Suoraan sanoen ; Moni sekoittaa pakkomielteisen ja keskittyneen pakertamisen luovuuteen. Yritän kuitenkin tehdä blogaamisesta hieman vähemmän ihailtavaa, asettamalla blogauksen kontekstiin. Tämä herättää vaatimattomuutta, joka tietysti aikaansaa sielun ylevöitymistä. Ja ennen kaikkea egoilua siitä, miten vaatimaton olen.

Blogi kylähulluuden ilmenemisenä

"Mutta Leonardo oli ollut nero ja koki tämän maailman ihmeet suurella herkkyydellä, joten kirjojen marginaalit olivat täynnä tuherruksia mistä tahansa asioista, jotka askarruttivat hänen mieltään kullakin hetkellä. - valtavista vesivoimalla käyvistä piirityskoneista, jotka pystyivät kaatamaan kaupungin muurit vihollisen niskaan, uudenlaisista piiritystykeistä, jotka pumppasivat liekehtivää öljyä vihollisten päälle, ruutikäyttöisistä raketeista jotka ampuivat fosforia vihollisen ylle, sekä muista Järjen aikakauden ihmeluomuksista"
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")

Hyvän lähestymistavan asiaan saa "Huutavan äänestä puistometsässä". Hänellä on kuva munkista, ja kuvateksti kertoo että Bloggaajien varhaisversioita olivat munkit ; Jo munkeillakin oli huono hiusmaku, eivätkä hekään ns. "saaneet". Ainakin se tapa, jolla minä bloggaan on juuri tämänlaista. Olen eristäytynyt, en toki munkkiluostariin koska kykenen eristäytymään ilmankin, ja sosiaalinen elämäni on yleisesti ottaen "varsin hiljaista".

Toinen bloggaajaversio voisi olla mielipidekirjoitus ; Blogikirjoittamisessa hyvin yleinen tekstintuottotapa rinnastuu varsin voimakkaasti sanomalehtien mielipidekirjoituksiin. Blogi on ikään kuin oma mielipidepalsta, jossa toimitaan itse päätoimittajana. Tässä on mukavasti valtaa, mutta Montesquieuta reflektioiden ; säätä, valvonta ja toimeenpanovalta saman ihmisen kädessä on aina hieman riskaabelia.

Eroa tulee myös kirjoitusalustan kautta. Sanomalehti ilmestyy melko harvoin. Kirjeen kirjoittaminen ja postittaminen sisältävät monta prosessia. Ja kynnys tehdä se on tätä kautta suurempi. Sen sijaan blogiin on aina helppoa nasauttaa tylyttävää ja vihaista tekstiä. Esimerkiksi omakohtaisesti uskallan sanoa että esimerkiksi moni blogijuttuni haeskelee tasapainoa jossa perustelun eleganssia horjutetaan valikoimalla kirosanoja osittain tämän vuoksi. Lehteen lähetettynä tekstissä olisi ainakin vähemmän sarkasmeja. Sanomalehti toteuttaa Montesquieuta blogia paremmin siltä osin, että siinä julkaisu arvostellaan, julkaisu on tuomiovallan ilmenemä. Toisaalta blogejen kommentointi mahdollistaa jonkinlaisen arvioinnin.

Merkitykset eivät liene olennaisia, koska sanomalehdet netissä toimivat lehden johdon valvonnassa ja niissä on samanlaiset kommentointimahdollisuudet. Bloggaaja on tätä kautta hyvinkin lähellä päätoimittajaa : Suurin erottava elementti on se, että bloggaajat eivät yleensä tienaa samanlaisia määriä kuin päätoimittajat. Siksi ei liene ihmeellistä se, että kun katsoo lehtien mielipidepalstoja, niitä kirjoittavat silti jonkinlaiset hullut jotka tuntuvat elävän todellisuudesta irrallaan.

Minunkin blogaamiseen liittyy se, joka tuntuu liittyvän kaikkiin mielipidekirjoittaviin aktiiveihin -jotka ovat usein juuri paikallisia kylähulluja joilla ei ole sananvaltaa oikein missään muualla. Suhteeni filosofiaan ja kirjoittamiseen löytyy "Apocalyptican" kappaleesta "Not strong enough" : "I'm not strong enough to stay away. / Can't run from you I just run back to you."

Miekkailu eksistoimisena, osa II

Tässä blogauksessa lähestyn miekkailua suoran kokemuksen kautta. Pintatarkastelussa on toistuva mekaaninen suorittaminen. Kyseessä on perusiskuharjoitus. Se on hyvin tärkeä. Siinä hiotaan suoritusta ilman vastamiekkailijan mukanaantuomia asioita ja muuttuvuutta. Kyseessä on eräänlainen rutiini, jossa voi nähdä yllättävän helposti esimerkiksi meditatiivisia elementtejä.

Ohje ei ole mikään oikeaoppinen tilanne. Luultavasti tästä analyysistä jopa paljoastuu sellaisia syvällisiä toimintavirheitä, joita pinnallinen toiminnan tarkastelu ei helposti näytä. Asentojen lisäksi kun on myös lihasten tekemä työ. Jos samassa liikkeessä on useita lihaksia voivat jotkut ylikompensoida toisten puolesta ja tämä itse asiassa johtaa vääristyneeseen toimintaan. Suunnat on kuvattu itsestä katsoen. Haluan tällä korostaa samastumismahdollisuuksia. Tämän vuoksi vältän virallisia asentojen nimiä.

Iskusarja alkaa siten että miekka lepää oikealla olalla, vasen jalka on koukussa edessä. Tämä asento on helposti myös oikean keskittyvän mielentilan hakeva asento. Miekka lepää mukavasti oikealla olalla, joten asennossa kykenee ikään kuin hengähtämään ennen varsinaista toimintaa. Asennossa miekka on selän takana, ja paino etummaisella jalalla, joka on hieman röyhkeänoloinen asento. Tässä asennossa on helppo muistuttaa mieleen perusongelmista, kuten liiasta lattian katselemisesta ja jännittyneistä hartioista. Hieman röyhkeä asento saa mieleen lausunnon "You are an italian gentleman and you bow to no one." Oikea asenne vaikuttaa ryhtiin ja toisaalta oikea ryhti vaikuttaa asenteeseen.

Tästä astutaan eteenpäin, isku on kunnon huitaisu siten että miekka on keskivaiheessa kunnolla ojossa. Tätä kautta miekka jatkaa matkaansa niin että lopuksi kärki on vasemmalla ja alhaalla. Kärkeä ei ole käännetty taakse, vaan se jätetään eteen. Eli isku on vino, yläoikeatsa alavasempaan. Ajoitus on se, että ensin lähtee miekka, ja tätä seuraa jalka. Askel ajoittuu siten että jalka iskee maahan samalla hetkellä kuin miekka on edessä. Tässä vaiheessa käsivarret ovat jännittyneet. Miekan paino tuntuu usein jännittyneisyytenä oikean käden kyynärspäästä hauiksen puolta ylöspäin. Tästä jännittyneisyydestä miekka jatkaa matkaansa pysähtymättä ja asettuu rennosti alas. Tämän jälkeen miekka palaa jo lyötyä reittiä takaisin ylös uuden askeleen kautta. Etuasennossa kohdalla jalka osuu maahan ja jännitys tuntuu hieman useammin vasemman käden puolella. Roimat liikkeet antavat puskutraktorimaisen olon. On helppoa kuvitella raivaavansa tietään ja kuvitella hyökkäyslinjat joissa on koristeena sellaisia kuvauksia kuin "leaving a bloody trail".

Tämän jälkeen ollaan alkuasemassa (kaksi askelta edempänä). Tästä miekka lyödään eteen. Iskua ei kuitenkaan jatketa tästä eteenpäin, vaan miekka nostetaan vasemman puolen olalle. Eteenjätetyn miekan jälkeen tehty nostovaihe on hieman erikoisen tuntuinen. Mutta saadaan sentään puoli vaihdettua. Tämä iskupari ei anna yhtä puskutraktorimaista oloa. Koska etuasennossa on viivähdys, voi joskus tuntea kuinka liikevoima vaikuttaa päkiässä ja miten se vaikuttaa koko yleiseen tasapainoon.

Tästä lyödään kunnon huitaisu alas ja oikealle. Isku on normaali "astumalla & jännityksen kautta rentoon", tosin siitä erikoinen, että se ikäänkuin pysäytetään lantiolla ja miekka tuntuu ikään kuin kääntyvän lopussa "lappeelleen". Miekka palaa jo tekemäänsä reittiä takaisin vasemmalle olalle. Tämä iskupari antaa siihen hieman kikkailevan maun, josta pidän. Puskutraktorifiilistä tästä ei kuitenkaan saa.

Tästä jatketaan suora isku alas, keskelle. Kärki on maassa osoittaen eteenpäin. Tämä tuntuu lähinnä valmistelulta. Kyseessä on ikään kuin prelude suosikkikohtaani koko harjoitteessa. Tässä miekka ensin nostetaan astumatta. Miekka nostetaan nopeasti eteen siten, että miekka on lape eteenpäin ylös hieman vasemmalla puolella. Tästä jatketaan läimäisemällä miekka vasemmallepäin alas, ja astumalla vasemmalla jalalla ikään kuin vastustajan kuvitteellisen miekan päälle. Tämä sitoo toisen (jota ei ole) miekan (joka sekin on kuviteltu) maahan ja oma miekka vapautuu. Tämä kohta rikkoo tähänastisen rytmin koska isku ja askel ovat oudossa suhteessa toisiinsa. Vasen käsi pysyy mukavasti vyöllä ja oikea käsi kaartaa miekan terää oikealle niin että miekka tekee kaaren vastustajan kaulan kohdalla. (Tässä kohden ei ole askelta, mikä rikkoo normaalia jo totuttua rytmiä.) Tämä lopetetaan jatkamalla miekanliikettä ja tekemällä tällä sivulla kaartava liike joka kääntää miekan niin että liike päättyy miekankärjen nostoon ylös josta jatketaan normaalilla askeleen kanssa suoritetulla iskulla joka alkaa ylhäältä ja päättyy siten että miekka on vasemmalla ja terä osoittaa taakse taakse. (Kuvitteellinen vihollinen on tajunnut tilanteen ja päästänyt miekastaan irti ja peruuttaa askeleen.) Tämä lopetusliike näyttää coolilta katsoessa. Kaiken kaikkiaan tämä kohta tuntuu varsin mukavalta. Olo on alusta loppuun kikkaileva. Kevyesti aloitettu liike yhdistettyna aggressiiviseen läimäykseen josta jatketaan kevyellä, erilaisten jännitysten syntyminen ja purkautuminen tuntuvat varsin erikoisilta peräkkäin.

Tästä miekka viedään vinosti ylös. Ylhäällä ollessa vasen käsi irrotetaan pommelista ja miekkakäsi kääntää yläkautta miekan ympäri. (Kuvitteelliset miekat törmäävät ja oma terä kiertääkin ovelasti toisen miekan ympäri.) Vapautettu käsi menee terälle. Tämä asennonmuutos tuntuu yleensä melko vaikealta. On vaikeaa olla tekemättä tästä montaa liikettä. Ideana on se, että kyseessä on yksi liike, jossa käsi ei missään vaiheessa pumppaa taaksepäin. Kyseessä on yksi suorite, jossa lyönti etenee koko ajan.

Lopussa on kaksi lujaa iskua jotka tehdään siten että käsi pidetään edelleen terällä. Isku tehdään ensin väistimellä ja sitten terällä. Tämä lopetus tuntuu varsin aggressiiviselta. Iskut eivät heilu yhtä kauas kuin alussa, joten tästä kuitenkin puuttuu mukana oleva laaja raivausfiilis. Lyhyt etäisyys tekee tiiviimmän tunnelman.

Kokonaisuutena liikesarjassa on riskinä ajatella liikkeet liian pienissä kappaleissa. Silloin siihen tulee lisää taukoja, jotka ovat suoritevirheitä. Kuitenkin toinen riski on ajatella liian suuria, jolloin yksityiskohdissa tulee virheitä. Sarjan muistaminen itsessään asettaa ainakin aluksi häirintää toimintaan. Liikkeet voivat olla liian ojossa tai liian lähellä itseä. Isot liikkeet ovat kenties hieman hyväksyttävämpää virhetoimintaa. Liian lyhyt etäisyys tuo toimintaan laiskuutta.

---

Osa I

Tosissaan. Mutta ei liian.

"Control is the most obvious difference between an expert and a novice. It must be mastered in many level A swordsman should always be in control of himself, his emotions, and his tactical enviroment."
(Guy Windsor, "Swordsman's companion", 109)

Miekkailun harjoittelussa on oltava oikeanlainen mielentila. Useimmiten itsepuolustus ja kamppailu voi tuntua väkivaltaiselta ja vihaiselta, mutta tosiasiassa harjoittelua kuvaa usein sen vastakohta. Miekkailu taitona vaatii itsekontrollia ja keskittymistä.

Ideana on se, että ketään ei lyödä (1) vihassa tai (2) vahingossa. Tämän merkitys korostuu siinä vaiheessa kun käteen annetaan pitkähkö pätkä teroitettua metallia. Jos harjoittelija ei voi taata paluutaan salilta, lajin suosio kärsii inflaation - ja osaajien, saati mestarien, määrät jäisivät vähäisiksi vaikka se olisikin "maan tapa. Siksi ei olekaan ihme, että nimen omaan miekkaa tai muuta "kättä pidempää" käyttävät lajit toistuvasti mainostavat itseään keskittymisen kautta.

Toki tässä on tärkeässä osassa myös välineistö. Harjoittelussa käytetään tylsytettyjä tai puisia välineitä ja suojuksia. Terävien aseiden käyttö suojattomana kun lisäisi onnettomuusriskiä. Näin välineistö antaa luvan ottaa tekniikanteon ja harjoittelun vielä vakavammin "ilman dramaattisia seurauksia". Toki tässäkin on muistettava kohtuus : Pesäpallomaila on vaarallinen, joten taatusti tylsä miekkakin on vaarallinen. Siksi vapautuneisuutta ei saa ottaa liiallisesti.

Harjoittelussa on muistettava myös pari. Itse asiassa pariharjoittelussa voittaminen ei ole aina pääsijalla. Esimerkiksi jos harjoittelupari on itseä paljon heikompi, ei tehokkain tapa oppia ole vain päihittää tätä. Tälläisessä tilanteessa on sen sijaan aikaa keskittyä tekemään (1) vaikeampia tekniikoita, sellaisia joita on harjoitellut vähemmän ja (2) teknisesti tarkemmin, jossa tekniikka suoritetaan erityisen hiotusti. Tätä kautta syntyy "tasoitusta", jonka lopputuloksena ei lyhyellä tähtäimellä voiteta yhtä usein, mutta pitkällä tähtäimellä opitaan enemmän ja "voitetaan ikään kuin tulevaisuudessa".

Harjoittelussa tekniikat täytyy tehdä kunnolla, ei pelleillen. Keskittymällä opitaan. Mutta voittamista ja häviämistä ei täydy ottaa "liian vakavasti", koska siitä seuraa taitojen kehityksen romahdus. Ylpeys voi johtaa jopa huonoon suoritukseen, kun toisen aliarvioi.

Debattimaailmaankin tämän asenteen voi siirtää.

"Of course, a healthy human being must occasionally cede control (rigid, unyielding emotional sterility is not requirement), and one must recognise that the world around us cannot be controlled. But in the Salle, in the street, and on the battlefield, self-control is all."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", 109)

Esimerkiksi kun käytetään argumentaatiota, on teknisesti olemassa seuraavia tasoja:
1: Logiikan taso ja faktojen taso. Tällä rakennetaan teknisesti hyviä tai huonompia argumentteja.
2: Kielellisen suorittamisen tasolla on sanasto, kielioppi ja tyyli. Niiden kautta yllä olevat toteutetaan.
3: Lisäksi on ympäristö, joka on foorumi, eli esityspaikka, ja yleisö, jotka lukevat tai kuuntelevat.

Nämä kaikki nivoutuvat yhteen hyvinkin mutkikkaalla tavalla. Jokainen tasoista liittyy olennaisesti yhteen. Tosin logiikka ja faktat ainakin minun kohdallani vertautuvat puhtaaseen tekniikkojen osaamiseen miekkailussa. Eli "mitä osaa tehdä". Muu on ikään kuin ympäristön tuottamaa häiriötä joka vaikuttaa siihen mitä voidaan tehdä ; Lopullinen suoritus on tietysti se, joka tapahtuu. Ja siinä on lopputuloksena se, että tehdään joko tilanteeseen sopivaa tai epäsopivaa ja joku voittaa ja toinen ei. Siksi muita tasoja ei voi suinkaan halveksia.

Toisaalta on selvää, että foorumi ei anna tekosyytä argumentoida huonosti. Päin vastoin, aivan kuten hyvä miekkamies on se, joka hioo tekniikkaansa tarkemmin, on myös parempi keskustelija se, joka vääntää rautalankaa paremmin huonontamatta sanomaansa. Foorumi ei anna oikeutta käyttää huonoja perusteluja vain siksi että "ne menevät läpi".

Omalta osaltani uskallan sanoa suoraan, että asiat vaativat paljon harjoitusta. Olipa kyse sitten miekkailusta tai debatista. Olen liian kiinnostunut teknisestä toteuttamisesta ja varsinaisen suorituksen vuoksi kokemukset keskittyvät turhautumiseen ja tästä seuraavaan vittuiluun. Tämä taas johtaa heikentyneeseen suoritukseen. Tarvitsen itsekontrollia, myös miekkailun puolella, jossa perusongelmani on eräänlaiset automaattiset ja tahdonalaisuuden ulkopuolella olevat väistöreagoinnit, jotka tekevät reagoinneistani enemmän kuin ennustettavia.

Uskallan sanoa että yhteys ei ole keinotekoinen analogia, vaan johtuu temperamentistani, perusluonteestani; Monella on kenties ongelmana "tosissaan" -kohta, minun ongelmana on "mutta ei liian". Turhauma ja tästä johtuva vittuuntuneisuus kuvaavat siksi monin paikoin elämäni koko kirjoa. Aggressiivinen viha toki puuttuu, sen tilalla on nimittäin kylmä vittumaisuus. Muistutukseksi itselleni ja suositukseksi muille uskallan laittaa esiin eettisen ohjeen;

"The golden, unbreakable rule of practice is that you never hit anyone either in anger or by accident."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", 109)

---

Kuvissa on harjoittelutikareita. Puisia ja metallisia ja tylsytettyjä. Ideana on että vasta kun on riittävästi kontrollia, voi siirtyä puusta metalliin. Ironia, sarkasmi ja kiukkuilu vaativat siksi taitavampaa käyttämistä, eikä niitä saisi heitellä varomattomasti.

Pieniä huomioita : esityksen rakentamisesta

Rakas harrastuslaitokseni, "Swordschool of Finland" -miekkailukoulu, on joka vuosi käynyt "Ropecon" -tapahtumassa. Yhdistelmä on sinänsä erikoinen, koska tapahtuma on roolipelitapahtuma. Roolipelaajat taas ovat tunnetusti nörttejä. Roolipelaajat leikkivät innoissaan erilaisissa fantasiamaailmoissa. Miekkailu taas on liikunnallista ja siinä ollaan enemmän läsnä.

Kuitekin yhdistelmä on sinänsä osuva että roolipeleissä miekat näyttelevät tärkeää roolia. Monilla pelaajahahmoilla on sellainen. Lisäksi larp -puolella moni bofferoi pehmomiekoilla, joten innostusta asian piirissä toimimiseen löytyy.

Esityksen tekeminen tältä kohdin on hyvin vaikeaa. Minä en onneksi joudu miettimään näin vaikeita asioita. Tosin tiistain freeplayssä huomasin tunkevani nokkaani kyselyillä tästä aiheesta. Sillä ihmiset suunnittelevat esitystä. (Josta en mitään kerro.)

Sillä ohjelmassa olisi hyvä miettiä ihmisten jaksamista. Jutun pitäisi olla riittävän informatiivista mutta ei liian tylsää. Usein mielenkiinto herpaantuu muutamassa minuutissa - tämähän on huomattu esimerkiksi elokuvia tehdessä : Vaikka taistelukohtaiksia pidetään siisteinä, harvoin törmää pitkitettyyn taistelukohtaukseen jota ei muutettaisi vaikkapa paikan vaihtamisella tai välitakaa -ajo mukaan laittaen. Pidempi käy yksinkertaisesti puuduttavaksi seurata.
1: Näin ollen esimerkiksi kung-fu -elokuva "Hiipivä Tiikeri, Piilotettu Lohikäärme" voi sisältää varsin pitkiä taistelukohtauksia. Koska ne ovat oikeasti sarja lyhyempiä.

On siis selvää että esiintyessä harrastetapahtumassa vaatii ikään kuin "hyvän iskelmän" tekemistä. (Hyvä iskelmähän kestää pari minuuttia - juuri samasta syystä.) Kuitenkin Windsor on tunneilla näyttänyt että hän kykenee hyvin pitkällisiin esityksiin. Hän tavallaan kykenee tekemään aiheesta "sinfonioita". (Sinfonioissahan mukana ovat teemat ja muunnelmat ja jotka on tehty niille jotka osaavat musiikkia teoreettisellakin tasolla.) Joskus hän jopa intoutuu ja lyhyeen pikku kysymykseen tarkoitettu pikkuvastaus vain ajautuu jatkumaan kuin itsestään ja lopputulos on tosi hieno.

Toinen ongelma taas on se, että myös liian hosuva voi olla. Jos esittelisi kaiken erilaisen, mitä voi, syntyisi sekametelisoppa jossa olisi pari iskua tikarilla, pari heittoa aseettomana, muutama kikka miekalla, keihäällä ja hilparilla ... Toisessa päässä taas on se, että näytetään vain yhtä asiaa hyvin syvällisesti, jolloin henkilö mahdollisesti oppii yhden pienen sirpaleen.

Tälläisen suunnitteleminen vaatii yllättävän paljon työtä. Aikaisempina vuosina olin vain katsonut esityksiä ja ne tuntuivat spontaaneilta. Toki niitä oli viihdyttävää seurata, mutta vaikutti kuin homma etenisi itsestään, omalla painollaan. Esityksessä näkisi siinä olevat puutteet, mutta onnistuminen näyttää automaattiselta. Tämä opetti minulle lisää kunnioitusta tekijöitä kohtaan - etenkin kun joukossa on myös sellaisia jotka eivät edes pidä roolipeleistä tai ole muutenkaan yhtään nörtihtäviä. (Minä olen toki molempia.)

Lopuksi on ehkä hyvä laittaa koostetta viime vuodesta. Tosin esityksestä on leikattu pois kaikki paitsi miekkailu, mutta se kestää sopivan lyhyen aikaa. Uskallan luvata että tänäkin vuonna on tuttuun tapaan luvassa mielenkiintoista tavaraa.