Pystytkö siihen - eli mainoksien rivoudesta

Olen rivomielinen. Tämän vuoksi tapanani on nähdä mainoksissa erikoisia siveettömiä merkityksiä. Tästä kaksimielisyydestä on minulle laajasti iloa arjessa ja elämässä. Esimerkiksi kun keskustelimme erään ihmisen kanssa hyönteisruokavaliosta, korostui että vaikka torakka ja hämähäkki keitettynä sisältävät suunnilleen samoja proteiineja, niin hämähäkin syöminen olisi silti jotenkin miehekkäämpää. Ja kun toinen sanoo että kyllähän sellaisen karvaturrin syöminen on machoa niin mieleni osaa oikoa suoraan maaliin kulkematta lähtöruudun kautta. (Keskustelukumppani tarkoitti ihan karvaista hämähäkkiä ja minä olin miettimässä ihan muunlaista suuhunpantavaa.)

Tämä rivomielisyys on kuitenkin pääasiassa sen tyyppistä mitä Kurosawa liitti kiinan elokuviin kohdistuvaan sensuuriin. Hän esimerkiksi korosti että "Ichiban utsukushiku" -elokuvaa oli sensuroitu koska sensori näki likaisia mielleyhtymiä "portti" -sanassa. Kurosawa korosti että hän ei ollut nähnyt tai tarkoittanut tehtaan porttien aukiolemista rivoudeksi vaan että sensorit olivat pervoja ja tämän vuoksi heidän näkemänsä muuttuu rivoksi. Sellainen mikä ei ilmiselvästi ole rivoa muutuu rivoksi. Viaton ja tavallinenkin perversoituu ; Kurosawan portti on tästä hieno esimerkki. Kun portti voi joskus jossain tietyssä kontekstissa olla eufemismi "joillekin asioille", se muuttuu rivossa mielessä joksikin joka on aina eufemismi vain "tälle asialle".

Siksi olen hieman hämmästynyt lukiessani ja jutellessani erilaisten modernien moralistien tulkintoja "Trivagon" mainoksesta jossa nainen haluaa matkustaa Venetsiaan. (Mainoksesta tulkitaan toki suomenkielistä versiota mutta löysin vain sen ulkomaankielisen vastineen.) Tulkintojen henki tiivistyy siihen että kerrotaan että nainen piehtaroi lakanoissa ja kysyy että "Pystytkö siihen?"

Tätä teemaa on käsitelty monessa paikassa, mutta suomi24 keskusteluketju demonstroi pari näistä ajatuksista, tavalla jossa paljastuu että prostituutiollakin on asteet. "Mainoksen ei-niin-piilotettu sanoma ärsyttää: "Mä olen tällainen avuton mutta ihana prinsessa, hommaa mulle mieleistäni hemmottelua niin saat multa seksiä."" ... "Minua se on ärsyttänyt, koska eihän kukaan nainen yksinään keikistele ja flirttaile, jos on varaamassa matkaa ja hotellia itselleen. Tulee vaikutelma, että nainen olisi kaikkialla objekti ja hänen tehtävänään olisi viehättää miehiä. Samalla lailla asiallisesti sinkkunainen varaa matkansa ja lähtee matkalle ja kiertelee nähtävyyksiä kuin miehetkin." ... "Jos kysytään, pystytkö siihen, ollaan etsimässä maksumiestä ja silloin keikistellään."

Itse en voinut kuvitellakaan tämänlaista kyseisessä mainoksessa. Toki se on hitusen ärsyttävä mainos, mutta olen ajatellut että se on hotellimainos ja se nainen nyt vaan on "periaatteessa ihan adorable". (Hence se ärsyttävyys.) Kuuluisan lauseen kontekstikin on vasta mainoksen lopuksi, parvekkeella. Siis paikassa jossa lakanoissa kiehnääminen on ollut takana jo monta prosenttia siitä hotellimainoksesta. Ei ihme jos näiden moralistien mukaan kulttuuri on yliseksualisoitunut, kun tosiasiassa heidän mielensä on vain yliperversoitunut. Ja nämä arvon sensorit eivät käsitä että tulkinta on heidän rivomielisestä päästä. (Vastaavaa fiksoitumista ja merkitysten väkisintäyttämistä saa löytää vanhahtavista freudilaisista tulkinnoista - eikä löydä sieltäkään.)

Nähdäkseni tulkinnat ovat varsin kaukaa haettuja jos ne eivät tule minun mieleeni. Vaaditaan melko kieroutunutta mieltä jotta pystyy päihittämään sen perustason jolla pääni pyörii. Tuntuu jopa erikoiselta miten erilaiset moralistit, pienten vauvojen äidit ja muut vastaavat stereotypioissa asialliset ja antirivot ihmiset tuntuvat löytävän, tunnistavan ja luovan rivouksia ällistyttävällä syvyydellä. Kerran toisensa jälkeen.

Ja pahinta on se, että minä olen konstruktiivinen ; Tunnistan että tulkintani on omani, ja käytän tätä huonon huumorin rakennusaineena. Kun taas moralistien ajatus on destruktiivinen, eli mainosta halutaan rajoittaa tai jopa kieltää tai sitä vähintään paheksutaan koska tämä tulkinta nähdään mainoksen ominaisuudeksi jonka tulkitsija vain näkee siinä, koska on niin tarkkanäköinen ja objektiivisesti maailmaa tarkkaileva.

Mutta kiitos näiden tulkintojen kuulemisen en enää voi nähdä tätä mainosta mitenkään muuten. Jopa kysymys "parhaaseen mahdolliseen hintaan" muuttuu hotellihuoneprostituution sävyttämäksi. Ja tämä alkaa olemaan jo häiritsevää. Etenkin kun tiedän että se ei oikeasti ole siitä mainoksesta vaan se on ajatus joka ikään kuin jotain jonka kipinä on syötetty päähäni ja sitten itse pahennan sitä, automaattisesti, ilman että mahdan sille mitään. Jumalauta, mitä seuraavaksi? "Estrella Real Cheese?" Siis mainos jossa voi laskea suikuroiden ja pallojen lukumääriä ja miettiä mitä "dippaa sun ballsit dippiin" tarkoittaa.

Idefix -strategia

"Asterix" -sarjakuvissa on pieni suloinen koira. Sen nimi on Idefix. Tämä rakastaa luontoa, etenkin puita. Aina kun Idefix näkee että puu kaadetaan, tämä pieni koira itkee kovasti. Näin esimerkiksi kun väkivahva soturi Obelix vahingossa kaataa jonkin puun, itku saa hänet lupaamaan että ei tee sitä toiste. Idefix on löytänyt -joskaan ei välttämättä tavoitteellisesti ymmärtänyt- todellisen tehokkaan vallankäytön ytimen.

Keskusteluissa, etenkin erimielisten kanssa keskusteluissa, olisi syytä välttää ad hominem -argumentaatiota. Tässä haetaan takaa sitä, että sillä kuka argumentin sanoo ei pitäisi olla mitään merkitystä ; kunhan hänen lähteistykensä, logiikkansa ja muu vastaava on pätevää, on lausuntokin pätevä. Sarkastista kielenkäyttöä ja kirosanoja ad hominem ei kiellä.

Niiden lisäksi on siis hyvät tavat. Ne eivät käsittele argumentin sisältöä, vaan sen muotoilua. Johtopäätösten vetämisessä tässä ei saisi olla merkitystä. (Mutta ihmisten kanssa näin kuitenkin usein käy.)

Tässä mukaan astuu kohteliaisuus. Kohteliaisuus on usein sinällään hyve. Silloin ihmiset esittävät kannat sillä tavalla että toista ei tarkoituksella pilkata. Eli tarkoituksellinen loukkaaminen ei ole hyvä asia. Ja jos asian voi sanoa nätisti ja rumasti, on asiallista käyttää sitä kohteliasta keinoa kun se kerran on mahdollinen. Osa haluaa kuitenkin vetää tämän astetta pidemmälle ; Heistä jos jokin asia herättää loukkaantumisen tunteita, se tarkoittaa sitä että asiasta ei saa puhua.

Tällöin kuvioon astuu tabu. Asiaa pidetään sellaisena että jos siitä on erimielinen, on syytä pitää suunsa kiinni. Siinä missä aito kohteliaisuus on kaksisuuntaista ja kommunikatiivitsa, tässä strategiassa toimintatapa on "aseistariisuvampaa". Kun Idefix pillittää, ei Obelixin argumentoinnilla tai mielipiteillä ole väliä. Obelixilla on käytännössä vain pienen koiran totteleminen mukisematta. Idefixin aktio ei tällöin ole kahdensuuntaista keskustelua jossa toisen näkemys ymmärretään, vaan se on sensuuriaktio jossa on vain yksi toimintatapa tai sitten nousee pirunmoinen poru.

Syytän/Syytön.

Idefix joka itkee tai henkilö joka vaatii keskustelulta kohteliaisuutta, lähestyy asiaa pyyteettömän kannan kautta; Kohteliaisuus ei koske ideologista kinaa jota ollaan käymässä. Tätä kautta mukaan saadaan käsite pyyteettömyysstrategia.

Tätä kautta voin nostaa esiin Bourdieun. Hänellä oli kova kanta intellektuelleista. Bourdieu huomautti että kaikki muut yhteiskunnalliset argumentoijat ja toimijat olivat valtapelissä. Mutta intellektuellit esiintyivät tuomareina, jotka vain kommentoivat toisten valtapelejä. Bourdieu näki että tässä on kyseessä pyyteettömyysstrategia ; Älymystö korosti olevansa hyveellinen, taho jota kiinnostaa vain tieto, kauneus, sivistys, ymmärrys ja asioiden tarkastelu. Se kuitenkin määritteli, tuomitsi ja osallistui muutenkin valtapeleihin. Itse asiassa Bourdieu esitti että älystään ylpistyneet intellektuellit itse asiassa ottivat snobistisen suuruudenkuvitelmaisen asenteen, josta he sitten erityisen kärkkäästi ja ahkerasti osallistuivat valtapeliin. He eivät olleet vain osallistujia, vaan erityisen taitavia ja aggressiivisia pelaajia.

Bourdieun vastakritiikki oli muistuttaa siitä että hän oli itse intellektuelli. Ja hänen intellektuellin moite oli myös pyyteettömyysstrategia, jossa viitattiin omaan puhtaaseen haluun puhdistaa älymystön puheet erilaisista manipuloinneista, huijauksista ja intressien eduntavoittelusta ikään kuin hän olisi symbolisen taistelun ulkopuolella. Häneltä löydettiin intressejä, kuten akateemisesta maailmasta ulkopuolisuuden tunteminen. Tätä kautta häneen osui hänen oma kritiikkinsä.
1: Bourdieu puolustautui syytöksiltä sanomalla että hän oli vain tarkastellut älymystön valtapelejä älymystön omilla välineillä. Että hän vain taisteli omilla keinoilla. Tämä oli sinällään totta.

Tilanne muistuttaa hieman valehtelijan paradoksia ; Jos kreetalainen kertoo että kreetalaiset valehtelevat, syntyy paradoksi ; Jos hän valehtelee, hän puhuu totta ja jos hän puhuu totta, hän valehtelee.
1: Merkittävää Bourdieun kohdalla on, että tämä ratkaisu ei perustunut siihen että osoittautui, että älymystö olisi rehellistä ja pyyteetöntä.

Selvää että tilanne ei ole kovin yksinkertainen. Intressien näyttäminen voi olla intressi itsessään. Ja lopputuloksen kannalta tällä ei välttämättä ole merkitystä. Vaikka ihmisiin, heidän ideologioihinsa ja muuhun suhtaudutaan antaumuksella ihmistutkimuksessa, se ei vielä itsessään sano oikein mitään moraalista. Eikä edes todellisuudesta - ihmisten käsitykset todellisuudesta ovat vähintään kukonaskeleen verran eri konsepti kuin itse maailmassa oleva totuus.

Rajanvetona.

Kohteliaisuus on hyvä asia. Mutta selvää on myös, että jossain menee järkevät rajat. Käytännön maailmassa toiset kreetalaiset valehtelevat vähemmän. Eikä kukaan valehtele koko aikaa. Mutta kaikki valehtelevat joskus.

Hyvillä tavoilla kun on puolustettu hyvinkin outoja asioita. Niillä on vähennetty keskustelua ja lisätty sensuuria. Akira Kurosawa kohtasi elokuvanteossaan vahvaa sensuuria. Hän lähestyi asiaa seuraavantapaisella logiikalla ; Sensorit olivat perverssejä. Pervoutensa vuoksi he näkivät lähes kaikessa sairaita asioita. Asia ei itsessään ollut vakavasti ottaen rivoksi luokiteltavaa, mutta kaikki mitä pervertikot näkevät rivoilla silmillään, muuttuu rivoksi. Tätä kautta yliampuvat reaktiot ja vaatimukset on ymmärrettävissä mutta ei hyväksyttävissä.

Sensuuria edustaa nykyään poliittinen korrektius. Koska suora "kiellän sananvapautesi" maistuu PR -puheissa pahalta, on paljon poliittisesti kätevämpää värittää puhe sanomalla "sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta toivoisin että esittäisit sen kohteliaammin." Ja sanoa tätä joka väliin, sanoipa toinen sitten asiat ihan riittävän kohteliaasti ellei peräti erittäin kohteliaasti.

Tällöin japanin perverssit sensorit eivät sensuroi, vaan pyytävät jättämään asiattomat härkävankkurit jotka voivat kenties loukata jotakuta ja pilkata jonkun arvoja pois.

Olen niin loukkaantunut.

Etenkin "uusateismin" kohdalla tämä strategia ja sen yleisyys on yllättävän kovaa. Ateisteja pidetään ilkeinä kun he tekevät esimerkiksi julkisia bussimainoskampanjoitaan. Sellaisia joissa sanotaan "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Ymmärtäisin suuttumuksen jos teksti olisi häijyä, jotain sellaista jota alakuvassa on (ihan itte tein! Kannatan!).Mutta tästähän ei ole kysymys. Ateistit hakivat lauseelleen sisältöä tietty tavoite mielessään. Sen tehtävänä oli olla ystävällinen, esittää ateismia positiivisessa ja elämäniloisessa valossa. "Rauhanomainen" ja "kannustava" olivat sanavalintojen taustaideat. Minusta ne peräti ovat onnistuneet tässä tavoitteessa.

Tämä ei estänyt uskovaisia ihmisiä vetämästä aktiivisesti hernettä nenään maailmanlaajuisesti ja suomessa. Idefixin täytyy itkeä puulle, koska muuten Obelixin toimintaa ei kontrolloida. Kysymys koko bussikampanjassa oli selvästä valtapelistä. Ateistit olivat poliittisia kun "tulivat kaapista". Uskovaiset pitivät valtapeliä halutessaan rajata poliittista keskustelua kieltämällä julkinen kannanotto - vaikka samanaikaisesti he haluavat pitää sitä itsellään maksimaalisesti, esimerkiksi katujulistajia kävelyttämällä. Minusta politiikka kuuluu politiikkaan. Ateismista syytetään politisoinnista ja poliittisten asioiden esilletuomisesta. Onhan se agenda, mutta en keksi poliittiselle toiminnalle muutakaan paikkaa.

Jopa Dawkinsin päälle on manattu ylenmääräistä epäkunnioitusta. Hän käyttää paikoin kovaa kieltä. Jännittävää on, että vain nämä kohdat näyttävät kiertävän uskovaisten keskuudessa, tai ainakin vain niihin referoidaan. Näin ollen hänen näkemyksestään ja persoonastaan tehdään olkiukko. Strategia on jo itsessään cherry picking yhdistettynä ad hominem -strategiaan.
1: Jussi K. Niemelä tosin huomauttaa vielä siitäkin, että itse asiassa ateisteistakin vain äksyimmät on otettu esiin uskovaisten puolella. Toki minäkin voin maalata vihollisistani mitä tahansa, jos saan valikoida vain näkemykseeni sopivat. (Uskovaiset ovat siis väkivaltaisia murhaajaterroristeja joilla on surkea pukeutumismaku ja typerä parta -koska Osama bin Laden?)

Tosiasiassa uskontokeskustelu ei ole sävyltään erityisen kovaa. Kun sitä verrataan vaikkapa tasa -arvokeskusteluun, feministien puheisiin, ilmastonmuutoskeskusteluun tai mihin muuhun vastaavaan tahansa, se näyttäytyy kaiken kaikkiaan joko normaalina ellei peräti melko kohteliaana. Käytännössä kun muistetaan että keskustelua käyvät elävät, hengittävät, kokevat ja tunteita omistavat - siis myös suuttuvat - tahot, on ateistejen käyttämät keskustelun sävyt peräti mietoja.

Moni on vihjaillut että uskovaisten suuttuminen on itsessään todiste ateistien hurjuudesta. Eiväthän he muuten käyttäytyisi siten. Tässä on ongelmana se, että kyseessä voi olla aivan yksinkertainen pikkumaisuus. Tätä korostaa mielestäni se, että useimmiten hiljenemis-kunnioitusta vaativa uskova peräti vihjaa että "En minä loukkaannu, olen paksunahkainen kuin norsu. Mutta ajattelen herkempiä." Tämänlainen huolipuhe on yleinen strategia, jolla voidaan kehittää onglmia jotka eivät ole kovin aktuaalisia. Siinä viitataan "voi olla" -henkilöön joka on tietysti aina poissa.

Herkkänahkaisuus itsessäänkään ei kerro paljoa. Moni voi loukkaantua mitättömyyksistä, etenkin kun ideologinen johtaja vähän vuosia ensin valistaa että tässä on tosi tärkeä asia jota ei saa edes ajatuksissa pilkata. Liian pienestä loukkaantuminen kertoo suoraan suvaitsevaisuuden puutteesta. Jo määritelmänsä kautta suvaitseminen tarkoittaa sitä että kestää itselle epämiellyttäviä asioita. Jos vetää herneen nenään siitä että joku sanoo julkisesti olevansa ateisti, niin se on jo vakavasti ottaen hänen oma ongelmansa. (Tai sitten tuollainen käytös on niin kauheaa että sen ääneen lausuminen loukkaa syvästi minun syvimpiä tuntojani ja hänen täytyy vaieta ettei olisi epäkohtelias moukka. Minulle käy ihan miten päin vain.)

Samoin "homoillan" jälkikorinoissa ateismia ja uskonnottomuutta syytettiin räyhäämisestä. Milloin oltiin kirkon ulkopuolelta valittajia ja milloin mitäkin. Tosiasiallinen närkästyksen syy oli massapako. Tämä ei ole edes suullinen pilkanteko. Se on vain jäsenrekisteristä eroaminen. Joukkopako homoseksuaalisuuspuheella tapahtui. Paon syy kerrottiin, jotta tieto annetaan tilaisuus joko korjata tai ignoroida. Tämä koettiin todella pahana ja vakavana asiana.

Loppumurina.

Minä olen törmännyt sairaampiin kristittyjen julistuslappuihin, sellaisiin joissa on kovempia juttuja ja syytöksiä ja vihjailuja kuin bussikampanjassa. Mutta niitä saa levittää koska uskonnonvapaus. Ateistit eivät ole vetäneet hernettä nenään ja sanoneet että koko lapunjakotoiminta olisi kiellettävä koska se loukkaa heidän arvojaan.

Toki minuakin julistajat ärsyttävät, joskus, paitsi silloin kun huvittavat sellaisella pörröisen ylenkatseellisella tavalla. Samoin kuin puhelinmyyjät, katusoittajat ja muut näihin verrattavissa ammattikunnat (joita vain en ole itse vielä ehtinyt kokeilla.) En ole kuitenkaan vaatimassa sensuuria. Sillä minulla on sellainen erikoinen tapa, että ihmisiltä ei pidä kieltää pihviä vain siksi että vauvoilla ei ole hampaita. Ne, joilla hampaat on, sitä käyttäkööt. Ja joka valittaa hampaistaan, ei saa ihmetellä jos häntä ei oteta täysikasvuisena ja täysivaltaisena vaan kohdellaan kuin alaikäistä vauvaa.

Kaikista korneimpia ovat ihmiset, jotka väittävät ajavansa keskustelua, mutta kuitenkin vaativat lujasti keskustelun loppumista, sensuuria. Minusta asiallinen keskustelukenttä voi edetä sitenkin, että ensin sanotaan jotain, josta toinen kertoo loukkaantuvansa, ja johon aloittaja sanoo että en välitä tuollaisesta niuhottamisesta. Kohteliaisuutta tulee toki vaalia ja kannattaa. Mutta vain silloin kun se on oikeasti tarpeellista. Kynnyksen tarpeeseen taas pitäisi olla melkoisen suuri.

Näkemyksen kieltäminen siksi että position ääneen lausuminen loukkaa jotain jonkun toisen ihmisen tabua on jo itsessään epäkunnioittavaa ja loukkaavaa. Niin epäkunnioittavaa ja loukkaavaa, että jos epäkunnioitus ja loukkaavuus on todella jokin kriteeri sille että jokin asia on kannatettavaa tai ei, niin tämä olisi pretty much the first to go.

Hyvä alku.

"Hell of a good start."
("300")

Tämä on 300 artikkeli tässä blogissa. Juhlistan siis eräänlaista länsimaisen sovitun numerojärjestyksen mukaista pyöreää lukua. Kuten olen tehnyt aina aikaisemminkin tämän ehdon täyttyessä.

Mielestäni "tämän satasen" aikana sain aikaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä blogi tekee. Se on muuttunut ja laajentunut. Tilannetta voitaisiin kuvata elokuvien ja väkivaltaviihteen kautta : Akira Kurosawan elokuvassa "seitsemän samuraita" on kohtaus, jossa yksi "niistä seitsemästä" samuraista haastetaan kaksintaisteluun. Haastaja on epämiellyttävä, epäkohtelias ja ylpeilevä. Samurai ei ota haastetta vastaan. Haastaja jatkaa, kunnes lopulta samurai päättää että he voivat käydä taistelun harjoitusmiekoilla. Harjoitusottelun lopuksi haastaja esittää että siitä tuli tasapeli. Samurai kertoi että jos taistelu olisi ollut oikea, toinen ei olisi edes huomannut hävinneensä. Haastaja loukkaantuu ja yrittää heilutella oikeaa katanaa. Ottelu päättyy hänen kannaltaan ikävästi.

Filosofian kanssa on hieman samanlainen tilanne. Ei ole tavatonta että taitava filosofi argumentoi jonkun harjaantumattoman henkilön selvästi tappiolle ilman että toinen edes huomaa sitä. Siksi pitää tietää mikä on paras oma alue. (Kehittyä voi toki aina.) En siksi edes kuvittele, että osallistuisin vaikuttajana filosofian kehitykseen. Toimin siellä, missä on minun paikkani. Aktiivisena maallikkona. Teen itse asiassa täsmälleen samaa kuin miekkailun kanssakin; Moni on minua parempi. Useita en voi edes toivoa päihittäväni. Osan kanssa en voi edes kuvitella saavani tilaisuutta kokeilla häviämistä. Mutta tämä ei tarkoita että ei voisi tehdä mitään.

Olen nimittäin huomannut, että monesti argumenteissa taitava filosofi ei pohjusta argumenttejaan. Kuten samurai ei esittele sitä miksi hänen joku tekniikkansa on hienostunut. Tästä seuraa helposti se, että hienoutta ei huomaa. Taitava kendokakin näyttää vaivattomasti, kuin sattumalta, voittavan kerran toisensa jälkeen. Alustus sen sijaan on se, mitä voin tehdä. Lisäksi se, että ei pärjää mestareille ei tarkoita että ei voisi ottaa ja jopa voittaa otteluja muiden kanssa.

Pystyn kirjoittelemaan yleisimmistä ajatusvirtauksista, ja niiden käyttämistä työkaluista. Pystyn ikään kuin ottamaan samurain liikkeen videolle ja ottaa siitä hidastuskuvia ja esitellä toimintaperiaatteet, joiden mukaan hän liikkuu. Tämän hidastuksen pohjalta ihmiset voivat opetella itsekin hieman miekkailua. Tai vähintään arvostamaan sitä, kuinka taitava se hyvä samurai on. Tai minimissään tajuamaan sitä, kuka on hyvä ja kuka huono miekkamies. Sillä toisin kuin miekkailussa, väittelyssä käy usein niin että hävinnyt jää kentälle väittämään tilannetta voitoksi - aivan kuten musta ritari siinä kuuluisassa kohtauksessaan Monty Pythonin "Holy Grail" elokuvassa.

Olen siis vähän kuin thermopylainin laakson edessä: En ole spartassa, mutta spartan maisemia kyllä pääsee ihailemaan ohitseni. Ja kuten thermopylainin taistelun kuvauksessa, toiminta on paikoin "messy, ugly and violent." Toisaalta, kiertoteitäkin on monta. Kirjastossa on kirjoja ja netti pullollaan eri tavoin jäsenneltyä informaatiota. Ja on aina mahdollista että joku ruma mutantti kavaltaa tien selustaanikin.

Kokonaisuutena voisin kuitenkin sanoa, että pahimmilta sudenkuopilta olen käsittääkseni välttynyt. Tämä on minusta ollut ihan hyvä alku. Aina on pari ideaa, eikä ne ideat kirjoittamalla maailmasta lopu. Ja jos loppuu, niin otetaan toinen näkökulma. Pohjimmiltaan on kuitenkin lukijan vastuulla päättää huudanko minä "THIS IS SPARTA!!!" vai "NONE SHALL PASS!!"