Miesnoitajahtia ; eli feminismin vaikeuksista

"Forbesissa" oli kirjoitettu siitä miten Anita Sarkeesian oli analysoinut "Witcher 3" -pelin melko asenteellisesti. Koska Sarkeesianin tärkein tehtävä näyttää olevan se, miten kaikki toteutetut pelit sisältävät sovinismia, hän näkee pelin sovinistisena. Tämä ei luonnollisesti ole uutinen. (Se on yhtä yllättävää kuin se että Intelligent Design -palsta "Uncommon Descentiin" tulee blogikirjoitus jonka mukaan evoluutio on epätiedettä ja natsismia.) On kuitenkin valaisevaa katsoa artikkelin huomioita. Se korostaa että Sarkeesian valikoi yksityiskohdat eikä katso kontekstia. Kuin hänellä olisi ennakkokäsitys siitä että naisia kohdellaan epäreilusti ja tarkoitus on kerätä yhteen kaikki mikä edes jotenkin voidaan nähdä tukevan tätä ratkaisua.
1: Sarkeesian ei ole tyytyväinen heteronormatiivisiin sukupuolirooleihin. Päähenkilö ei ilmentää vääriä tunteita. "Rage and anger are two of the only emotions men are really allowed to express in patriarchy". Ja tosiasiassa pelissä nähdään muitakin reaktioita.
2: Pelissä naishahmoja kohdellaan ilkeästi "The Witcher 3 does to Ciri what Arkham City did to Catwoman. Thugs yell “bitch” and “whore” and sexually harass both women as you play them." ja tässä ei huomioida sitä että hahmoja ei esitetä täydellisinä sankareina ja läpihyvinä hahmoina. Koska seksuaalista häirintää tapahtuu maailmassa, sitä voi olla myös pelimaailmassa, eikä tämä tarkoita samaa kuin se että seksuaalista häirintää pidetään hyvänä asiana. Itse asiassa tässä kyseisessä Witcher -pelissä sankari on hedelmätön mutantti jota rinnastetaan ja kutsutaan pelissä "friikiksi" samalla tavalla kuin miekkaa käyttävää herooista naista pelissä seksualistetaan loukkauksilla. Tätä rinnastusta on vaikeaa nähdä naisen "palkintona" pitämisenä tai vastaavana.

Tausta-asenteeksi voidaankin huomata se, että Sarkeesianin analyysit voidaan kääntää vaatimuksiksi. Hän asettaa ehtoja sisällöistä joiden kaltaiseksi taiteen täytyy tulla ollakseen feminismille soveliasta. Ja tästä poikkeaminen on sitten sovinismia.
1: Pelissä ei saa olla perinteisiä sukupuolirooleja.
2: Sankarien täytyy olla ihanteellisia ja täydellisiä kiiltokuvahahmoja. Antisankarit ovat kiellettyjä.

Tämän loppupäätelmäksi voidaan todellakin todeta että rinnastus propagandaan on osuva. "Art is not supposed to serve a political agenda. That’s what propaganda is for. Art does and should deal with real world issues, make us think, challenge us. What it shouldn’t do is simply confirm our biases. Fortunately, The Witcher 3 does no such thing." Propagandassa on sankarillisia kiiltokuvasankareita. Sankarit ovat kitchiä ja pahat ovat läpipahoja. Siinä taiteella on sanoma ja vain yksi sanoma. Ja ihmisten asenteet halutaan tietyiksi sen sijaan että ihmiset aktivoituisivat miettimään asioita itse. Sarkeesianin vaatimukset ja analyysikriteerit eivät siis oikeastaan mittaa sovinismin määrää tai sitä onko teos kiinnostava taideteoksena tai tätä vähäisempänä kulttuurisena luomuksena. Se katsoo vain sitä miten hyvin se on feminististä propagandaa ajamassa juuri tiettyä feminististä viestiä. Ero on hyvin suuri. Kysymys ei ole tasa-arvosta tai edes siitä kyseenalaistaako teos vaikkapa juuri seksuaalista häirintää. Kysymys on siitä onko tämä lisäksi paketoitu alleviivaavaksi propagandaksi vai ei
1: Witcherissä on vahva herooinen nainen jonka kokeman pilkan kautta voidaan nimenomaan kyseenalaistaa seksuaalista häirintää, mutta Sarkeesian haukkkuu ratkaisun pystyyn. Tämä jos jokin demonstroi että kysymys ei ole tasa-arvosta tai siitä taistellaanko naisten väärää kohtelua vastaan. Itse näen että se, kuka kohtaa väkivaltaa on vähemmän tärkeää kuin se esitetäänkö tämä nautiskelevassa tai oikeudenmukaisututa alleviivaavassa kontekstissa.

En toki ole tältä pohjalta tuomitsemassa kaikkea feminismiä.

Tämä tilanne on vain jotain johon tilanteet usein menevät. Esimerkiksi Bechdelin testi on ollut hyvä nyrkkisääntö, mutta siitä on tullut monille jonkinlainen dogma ; Bechdelin testistä selviää elokuva jossa on enemmän kuin yksi nainen, jotka puhuvat elokuvassa toisilleen jostain muusta kuin miehistä. Tämä on ollut hyvä nyrkkisääntö jolla voidaan tunnistaa helposti maskuliiniset macho bullshit -elokuvat muunlaisista. Mutta jos siitä tulee sääntö, voi näkemys helposti vääristyä. Kun siitä tulee nyrkkisäännön sijasta dogma, ollaan vaikeuksissa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että feminismissä usein nähdään että sukupuolten erottamisesta pitäisi luopua, mutta Bechdelin testi on by definition jokin joka erottelee hahmoja asenteiden sijasta heidän sukupuolensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Tämä on hyvin lähellä sukupuolen pohjalta tehtyä moralismia.

"The Guardian" lehdessä olikin kirjoitettu siitä miten feminismissä on mukana piirteitä jotka keskittyvät sukupuolen mukaan tehtyyn syyttelyyn. Tiettyjen asioiden esilletuloa on konkreettisesti estetty. Feminismissä sukupuoli ja uhristatus ovat muutakin kuin huomioita. Ja vaikka hyvin suuri osa feministieistä ajaa oikeasti tasa-arvoa, eli tasa-arvoa myös miehille, tämä ei kaikkien feminististen instituutioiden käytöksestä näy. Paitsi iskulauseissa joita toistetaan kuin niiden toistaminen - toisin kuin käytännön teot - korjaisivat ongelman. (Tämäkään ei ole feministejä syyttävä kommentti koska sanon niin tässä.) ""Gender studies programmes encourage students to acknowledge ... the limitations of a victim-centred understanding of womanhood." Fine words, but a close analysis of the core texts shows all the old, male-blaming biases are still there." (Mikä on siitä ironista että tekstistä löydettyjen asenteiden kaivaminen on jotain joka kuuluu feminsitien omaan metodipakettiin.)

Tämä on itselleni tuttu tilanne teologian puolella.

Feminismi on itse asiassa hieman kuin teologia. On olemassa hyvää teologiaa. Mutta jos puhutaan jumalatodistusteologiasta, ei ole ollenkaan tavatonta törmätä siihen että jumalaa nähdään ties missä. Kysymys on enemmän siitä että tutkija uskoo syvästi Jumalaan joten hän hakee vahvistusta mistä tahansa. Ja näin mikä tahansa tapahtuma voidaan nähdä todisteeksi Jumalasta. Sama tapahtuu jos vahvana ennakkoasenteena on se, että naisia kohdellaan epäreilusti verrattuna miehiin. Jos on varma että media on täynnä naisten sortamista, voi huomata että naisia haukutaan seksistisesti tietokonepelissä. Ja tämä on sitten sama kuin tämän teon hyväksyntä.

Ja itse asiassa fundamentalistien suhde median tulkintaan on usein hyvin samanlainen kuin feministien suhde mediaan. ; Moni kristitty ei pidä antisankareista. Antisankarien käyttö voidaan nähdä jopa haluna tuhota ja turmella koko sankaruuden idea. Samoin esimerkiksi fantasiaa ei katsota siltä kannalta onko se ajatteluaherättävää taidetta vaan sitä kautta että kristillinen ideologia määrää hyvän ja tämän ulkopuolella on paha ja sortava. Mikä muistuttaa feministien tapaa tuomita syrjiviksi ja sovinistisiksi ideologisin normein. Dogmaattisuus yhdistettynä vaatimukseen kiiltokuvamaisista kitch -sankareista on käytännässä väistämättä propagandaa.

Feministit pitävät itseään rationaalisina samaan tapaan kuin monet jumalatodistusteologit pitävät itseään rationaalisina. Kun moni ihmettelee miksi moni vastustaa molempia, sekä postmodernien liberaalien feministien sortokertomuksia että konservatiivien jumalatodistushumppaa ovat ällistyneitä lähinnä siksi että he eivät osaa katsoa ulos poteroistaan ja nähdä että kyseessä ei ole "kulttuurisota liberaalit vs. konservatiivit". Että tämän kiukkuisen poliittisesti motivoidun jakolinjan lisäksi on paljon muutakin. Ellei peräti suurin osa kaikesta.

Feministit sanovat hassuimmat asiat - vai sanovatko?

Feminismi on niitä aiheita jota ajaen tai jonka nimissä sanotaan paljon hassuja asioita. Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa näkyvyyttä sai sittemmin poistunut kommentti jossa kommentoija oli ahdistunut siitä että joku on voinut masturboida ajatellen häntä. Hän ei voinut tehdä tälle asialle mitään. Joten hän päätyi esittämään tämänlaisista mielikuvista seuraavaa "Try not to telepathically rape me anymore." Tuo on tietenkin jokseenkin hupaisaa. Tunnustan että saan älyllisessä ylemmyydentunteessani erektion. Joka vihjaa siihen suuntaan että syyllistyn jonkun kauheaan telepaattiseen raiskaukseen. (Mitäs kulkevat ympäriinsä niin viekoittelevasti vilautellen liian lyhyitä ja paljastavia argumentteja... Tai siis hetkinen, tästä vitsistä tulikin oikeasti aika karmiva.)

Ja feminismi ja raiskaus ovatkin usein tämänlainen yhdistelmä. Toinen tämän viikon puhina on koskenut sitä kuinka Australiassa joukko tyttöjä oli hyökännyt autistisen pojan kimppuun. Ja hyväksikäyttäneet häntä seksuaalisesti. Jos uhri olisi ollut nainen, kyseessä olisi joukkoraiskaus. Nyt aiheeseen liittyvä kohukommentti oli kuitenkin "Yes, it’s horrible what happened to him, but this is more ableism than anything. But don’t you dare equate the rape of women to sexual assault of males. They are not the same thing. Let me say that again: They are not the same thing." Mieleni tekisi vinoilla ajatukselle, mutta sekin olisi varmasti ableismia joten on varmaan parasta jättää väliin. (Dissektoidakseni vitsisammakkoni ; Ableism on käsite joka liittyy vammaisien kohteluun. Jos ajattelee että eivammaisilla on oikeus jotenkin tallata vammaisia, kysymys on juuri tästä.)

Koska nämä ovat sosiaalisen median kommentteja on käytännössä mahdotonta erottaa ovatko lausunnot feministien vai sellaiseksi teeskentelevien trollien lausuntoja. Niissä on kuitenkin hyvin kiinnostavia puolia jotka voidaan sitoa vakavastiotettavampaan feminismiin. Sellaiseen joka on kenties vähemmän absurdia. (Mikä ei ratkaise onko asia trollauksena vai aitona asiana esitetty. Sekä tollot että trollit vääntelevät konventioita tällä tavalla.)
1: Kysymyksiä siitä mikä on ihmisestä olevan mielikuvan, ihmsien identiteetin ja ihmisen ytimen välinen suhde. Tämä täytyy selvittää jotta voidaan ratkaista milloin joku välineellistetään. Jos mielikuva ihmisestä on sama kuin ihminen, niin silloin voidaan puhua jonkinlaisesta telepaattisesta raiskauksesta. Itse en pidä ajatusrikoksia rikoksina, joten teon täytyisi minusta olla vähintään sellainen että siitä jotenkin erityisesti tiedotetaan kohteelle. Jos mies soittaa tietylle naiselle ja huohottaa tämän korvaan puhelun, tämä on jonkinlainen telefoniaraiskaus. Ja sellaisesta saakin syytteen ahdistelusta.
2: Raiskauksen sukupuolisuus taas on tärkeä. Sillä feminismissä on karkeasti ottaen de Beauvoirmainen linja jonka mukaan biologinen sukupuoli ei ole merkittävä. Tässä kulmassa on jotenkin ilmiselvää että miehenkin voi raiskata. Toisaalta jos ajatellaan Luce Irigarayta, hän on korostanut että mies ja nainen eivät oikeastaan ymmärrä toisiaan. Ja tässä maailmassa voidaan huomauttaa että mies ei esimerkiksi voi tulla raskaaksi raiskauksesta, ja tämä ero voi olla merkittävä emotionaalisella tavalla. Joten kenties miesten kohtaama seksuaalinen hyökkäys tarvitsisi uuden nimen.

Kaikki tämä on tärkeää, sillä jos katsomme feminismiä voidaan korostaa vaikka sitä että Ayaan Hirsi Alia ei jostain syystä usein pidetä sopivana feministien sankarina. Hän on aktiivinen patriarkaattia vastaan taistellut nainen. Mutta koska hän on uusateisti ja vastustaa islamia, on tämä vaikea pala monelle feministille. Uusateismi kun edustaa monelle maskuliinista imperialismia. Sillä länsimaat ovat samaa kuin mieskulttuuri. (Koska länsimaiden naista ei nähdä tasa-arvoiseksi eli kulttuuri on nähty miesten valloittamaksi.) Koska hän moittii väärää uskontoa, Hirsi-Alin sukupuoli ei pelasta häntä.

Enkä minä tämänlaiten edessä enää osaa sanoa onko tämä absurdi vitsi vai jotain jossa on jotain järkeäkin. Tiedän kuitenkin että tämä ei ole enää feminismi-trollausta.

Prinsessaelokuvat epätasa -arvon asialla?

Perinteiset "prinsessaelokuvat" eivät ole miellyttäneet feministejä. Niissä naiselle kuvataan hyvin tiukka rooli. Näiden elokuvien nähdään tukevan patriarkaattia. Feministit ovat perinteisesti väheksyneet myös "prinssielokuvia", koska niissä prinssit sotivat vihollista vastaan ja saavat lopuksi prinsessan, ikään kuin palkinnoksi.
1: Näkisin, että tässä on hyvinkin paljon oikeita huomioita. Jos otetaan vaikka "Star Wars" -elokuvat, ne ikään kuin yhdistävät prinssielokuvat ja prinsessaelokuvat hieman vanhemmalle yleisölle. Prinsessa Leia on näissä usein lähinnä läsnäoleva. Ja ratkaisut tehdään miesten toimesta maailmassa.

Mutta en kuitenkaan ymmärrä sitä miten monet feministit näkevät "Brave" -tyyliset elokuvat rakentavina ja emansipoivina. Tämä on oleellista, sillä tämä edustaa uudentyyppistä, nykyään suosittua ja tulevaisuudessa yhä suositummaksi tulevaa, prinsessaelokuvien mallia. Niiden malli näyttää olevan perinteinen prinssielokuva jossa ainut asia joka on vaihdettu on sukupuoli. Eli jos nainen laittaa sota-asun päälleen, se jotenkin opettaisi naisia taistelemaan epätasa-arvoa vastaan.
1: Malli on suosittu ja esimerkiksi koko "Nälkäpeli" -sarja voidaan nähdä tämänlaisen uudenmallisen prinsessaelokuvan myymistä hieman vanhemmalle yleisölle.

Näkisin että tarinan rakenne on oleellisempi kuin sankarin sukupuoli. Ja jos perinteinen "prinssielokuva" on epätasa-arvoa lietsova, kuten feministit usein korostavat, niin sitten nämä uudet "prinsessaelokuvatkin" ovat juuri tätä. Olen hyvin tyytymätön jokaiseen sellaiseen naisasiaihmiseen jonka mielestä asiat muuttuvat oikeutetuiksi tai eioikeutetuiksi sen mukaan kumpaa sukupuolta hän edustaa. Nähdäkseni tasa-arvosta poiketaan juuri sillä että tälläisiin asioihin uskotaan. Ja näiden tekeminen oikeutetuiksi - aivan sama vedotaanko tässä perinteisiin sukupuolirooleihin vai valtarakenteista irtautumiseen - on juuri se voima jolla kusipäisyys tulee mukaan moottoriin ; Ihmiset kun eivät sorra toisia pahuuttaan vaan sillä että he keksivät oikeutuksia jotka naamioivat pahuudet hyvyydeksi.

Siksi tarkistaisin enemmänkin sitä, miten tarinankerronta etenee. Perinteisen "prinssielokuvan" tunnistaa yleensä siitä että siinä on tiettyjä rakenteita. Suositun Bechdelin testin sijaan siirrän huomion aivan muuhun kuin sukupuoleen ja keskusteluihin. Sen sijaan katson suoraan siihen eriarvoistetaanko ihmiset hyviin ja akanoihin jollain metafysiikalla.
1: Sankarin kohtalonomaisuutta korostetaan. Täytyy siis olla jokin profetia tai vastaava joka määrittää että sankarin kohtalona on sankaroitua. Eli hän on syntyjään jotenkin erikoislaatuisen laadukas, ja valinnalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tämä johtuu USA:n vahvasti kalvinistisesta kulttuurista, jossa vapaa tahto rikkoisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Ja tällä oikeutetaan esimerkiksi se, että USA:ssa ei ole sosiaalisia turvaverkkoja (joita pidetään suoraan kommunismina loisille). Sillä menestys on merkki Jumalan siunauksesta eli predestinaatiosta pelastuviin. USA tarjoaa vapautta lähinnä siinä mielessä että heikot saavat kaatua yksinään.
2: Tarinassa on yksiselitteinen paha, joka voitetaan taistelulla. Elokuvassa on siis paitsi aggressiota, se myös tehdään jonkinlaiseksi nollasummapeliseksi sodaksi jonka ratkaisu onnistuu vain yhtä tietä, eikä muita edes harkita tai kokeilla. 
3: Sankari on yksin ; Usein paha käyttää minioneita, kun taas sankarilla on vain pieni joukko. Loppuhuipennus tapahtuu usein sankarikeskeisesti, siten että yksilö muuttaa lopputuloksen herooisella teolla jota koko muu elokuva alustaa. Tällä on yhteys juuri siihen miten tahto on määrittynyt kalvinistisessa maailmassa, joka yhdistyy siihen että kommunismi hakee voimaa suurista joukoista.
4: Tarina loppuu siten, että sitä ei voi luontevasti jatkaa ilman että luodaan uusi konflikti jossa sankari uudestaan todentaa-ilmentää kohtalonsa. Jos tarinassa seikkailun jälkeen on luvassa pelkkä loppuidylli jonka tarkoitus on näyttää että ponnistelu johti palkintoon, ja jonka venyttäminen minuuttiakin pidemmäksi saisi haukottelemaan, on selvää että tarina on keskittynyt pelkästään konfliktiin ja sen ratkaisuun.

Tästä kaavasta löytyy jonkin verran poikkeuksia. Kykenen keksimään kaksi. Ensimmäinen on "Ihmemaa Oz" -elokuvan klassikko versio (1939). Etenkin Ihmemaa Oz on siitä mielenkiintoinen että se edeltää kaikkia niitä vanhoja paheksuttuja "hörhelö-perhonen-kimalle -prinsessaelokuvia" ja jossain mielessä se on modernimpi ja tasa-arvoisempi kuin mikään "Powerpuff Girls" ikinä. Sillä tässä elokuvassa Dorothy ei ole kohtalon valitsema sankari jonka tulee taikatohveleillaan pelastaa maailma. Sen sijaan hän kulkee kultaista tietä, kohtaa ystäviä ja tukijoita ja kokoaa joukot puhaltamaan yhteen hiileen. Elokuvalla ei ole klassista tiukkaa rakennetta joka noudattaa kaavaa ja johtaa tietynlaiseen loppuhuipennukseen. Ja vaikka aggressiota ja väkivaltaa esiintyy, se ei tee elokuvasta sodankäyntielokuvaa.

Toinen vastaava onkin "Ihmemies MacGyver", jonka perusideana oli se, että Mac yritti tulla toimeen kaikkien kanssa, ja jonka menestyminen perustuu paitsi omaan älyyn ja tieteen osaamiseen, myös siihen että muut auttavat häntä. Itse asiassa sukupuolten tuijottaminen pitäisi jättää vähemmälle. Dorothy toki pyöri naisena elokuvassa jossa Glindat ja monet muut vastaavat ovat myös paitsi kompetentteja niin myös naisia (glitteristä huolimatta). Mutta tämä ei tehnyt siitä tasa-arvoista elokuvaa.

Ihmemies MacGyver on enemmän feminismin asialla kuin mikään modernin ajan feministien ihailema "uusprinsessaelokuva" jossa se, että klassisen miehisen elokuvasankarin asennevammaisia pahuuksia tekeekin nainen joka on laittanut "perinteisen heteronormatiivisuuden mukaan miehisen asusteen", haarniskan, päälleen ja lähtee tekemään niitä asioita joita on perinteisesti nähty sortamiseksi kun miehet ovat niitä tehneet. ; Nämä elokuvat toki kenties opettavat että partiarkaattia vastaan pärjää tulemalla itse patriarkaatiksi (joka on mahdollista jos muistetaan että queer -mallissa sukupuoli voidaan nähdä muutenkin kuin biologisena, ja tämä on vahvasti mukana feminismissä). Tämä on tietysti jossain määrin realistista, ja kertoo että joskus tulta vastaan voidaan taistella vain tulella.

Mutta sitten toisaalta nämä elokuvat harvoin opettavat pojille mitään sellaista mallia jolla tulla toimeen maailmassa, miten olla tasa-arvoinen mies. Tai enemmän. Nämä elokuvat eivät kerro kenellekään - ainoallekaan ihmiselle - miten olla ylipäätään hyvä ihminen maailmassa jossa on vain patriarkaattiklikkejä jotka taistelevat toisiaan vastaan jossain "sukupuolten sodankäynnissä" ja jotka kutsuvat omaa näkemystään reiluudeksi, jonka kovat keinot oikeutetaan "koska ne toiset".

Alas matriarkaatti!

Tuoreen "Suomen Kuvalehden" sarkakuvissa oli "Kramppeja ja Nyrjähdyksiä", jossa mies oli vaatekaupassa vaimonsa kanssa. Vaimo korosti, että hän on suvaitsevainen. Että hän antaa homojen mennä avioon, ja sallii miesten pukeutuvan vaikka vaaleanpunaiseen paitaan - kunhan se ei ole hänen miehensä.

Tämä ei vastaa omaa elämääni. Oma elämänkumppanini on kenties valitettavissakin määrin niitä ihmisiä jotka pukeutuvat kuin rekkalesbot. Ei siksi, että olisi rekkalesbo (en ole sentään niin naisellinen). Vaan koska hän ei välitä. Tässä suhteessa elämäni onkin onnellista ja voin pukeutua niin omalla tyylillä tai harkitsemattomasti  kuin ikinä haluan.

Sen sijaan laajemmin ilmiö kyllä vastaa kokemusmaailmaani ; Jotenkin näyttää siltä, että moni nainen kokee että heillä on ikään kuin oikeus puuttua esteettiseen maailmaan. Miesten pukeutumista voi ohjata neuvoin ja kehotuksin. Osa naisista tekee tätä siten, että he esimerkiksi arvioivat jokaisen vaatteen tyylikkyyden tai tyylittömyyden. Eräs tietämäni nainen jonka kanssa olen usein tekemisissä, arvioi uusien vaatekappaleideni kohdalla esimerkiksi sitä, sopiiko viininpunainen miehelle vai ei.

Tässä kohden voidaankin sanoa, että yhteiskunnassa on miesten pukeutumista ohjaava "muoti" jota ei saa rikkoa. Rikkomista ohjaa kaksi tahoa. Jos mies esimerkiksi pukeutuu vaaleanpunaiseen, niin on kaksi ryhmää jotka ohjastavat "oikeille teille".
1: On miesten sisäistä valtaa. Tässä tyylikeinona on maskuliinisen mitätöiminen ja homoseksuaalisuuskategoriaan tiputtaminen. Pukeutuminen on siis joko "munatonta", "nössöä" tai "homoa". Keinona on aggressio, huutelu ja kenties jopa tappelemiseen kehottaminen. (Tyylitajusta ja pukeutumisesta aivan selvästi obsessiivisesti kiinnostuneet miehet käyvät päälle. Joka on minusta aivan helvetin homoa!)
2: On naisten valtaa, jossa ohjastetaan, neuvotaan ja paheksutaan vääristä ratkaisuista.

Keskustelin tästä seikasta, en siis tappelupuolesta vaan korostetusti siitä naisten estetiikasta. Minulle kerrottiin, että syyllinen on mieskulttuuri. Sanottiin että saan heteromiehenä pukeutua niin pinkkiin kuin haluan. Ja minua kannustettiin sisarellisella huudolla "Alas patriarkaatti!" Ihmettelin tätä. Koska naisethan siinä oli päättämässä että valta estetiikkaan ja pukeutumiseen on heillä ja että miehen olisi pysyttävä siinä. Jos mies päättää että naien paikka on keittiössä, hän harjoittaa patriarkaattia. Ehdotin että tässä on taustalla enemmän heteronormatiivisuus jossa sukupuoli nähdään ikään kuin työnjakona ja tiettyinä valta-alueina. Ja että tässä ei mies sorra naista vaan nainen miestä. Ja että voimanlähde on sukupuolineutraali normaalilla normatisoiva maailma jota voisi kutsua sukupuoleen sitomattomasti muodossa "heteronormatiivisuus".

Minulle sanottiin suoraan että heteronormatiivisuus ja patriarkaatti nimenomaan ovat sama asia ja toisistaan erottamattomia. Että heteronormatiivisuus on sisäänrakennettuna patriarkaattiin, erottamattomasti ja ylittämättömästi. ; Minua opastettiin että maailmassa on oletus että naiset ovat muotiasioissa parempia kuin miehet. Ja tämä on patriarkaatin väheksyvä oletus. Tässä korostettiin että kyseessä on valtapeli jossa nainen on sorrettu koska muotia pidetään automaattisesti vähempiarvoisina kuin traditionaalisesti miesten kiinnostuksen kohteita kuten urheilua.

En toki voi olla enempää yksimielinen siitä että urheilun seuraamisesta on jostain absurdista syystä tehty tärkeää, jopa suorastaan isänmaallinen kansalaisvelvollisuus, kun taas muodista kiinnostuneet ovat pinnallisia kanoja (naiset) ja homohtavia ei-tosimiehiä (miehet). Samoin tietysti olen samaa mieltä siitä että naiset ovat ehkä tietoisempia tyyliasioista siksi, että yhteiskunta asettaa naisille enemmän ulkonäköpaineita kuin miehille.

Silti en voi olla tuomatta esiin sitä, että tässä nimenomaan yritetään mitätöidä tyylitajupyrkimys. Se, että pinkki paita on miehen päällä ja tätä pidetään jonkinlaisena puolustettavana vapautena kuvastaa juuri sitä että kenties juuri tämä priorisointi rikotaan. Ehkä naiset ovatkin saaneet paremman saaliin, oikeasti merkittävissä asioissa valta on heidän käsissään. Voidaan jopa sanoa, että kenties miehet on huijattu pois esteettisestä elämyksiä tuottavasta kokemusmaailmasta ja opetettu menemään töihin suorittamisen ja vallan maailmaan. Ja että tässä keinona on vääristää prioriteetit lähtökohdiltaan. Eli kenties työssäkäyminen ja toisten pomottaminen eivät ole mitään rakentavia ihmisen itseisarvoja tai maaleja, vaan huijaus jolla miehet ikään kuin saadaan tärkeyden illuusion nimissä tavoittelemaan jotain ikävää ja tylsää jota ei oikeasti haluaisi tehdä!

On merkittävää, että usein tässä suhtaudutaan ilmiöön ja tilanteeseen sukupuolen eikä tilanteen mukaan;
1: Keskustelussa nousi esille naisten humpuukituotteet. Feministi oli varsin tyytymätön siihen että jos tuote on suunnattu ja sitä markkinoidaan naisille, se on aina (a) pinkki tai vähintäänkin pastellisävyinen, (b) ja sen toimintoja on karsittu koska eihän nyt naiset voi ymmärtää mitään monimutkaista.
2: Sama ihminen oli kuitenkin sitä mieltä että miesten puku tekee miesten elämästä helpompaa ja että tyylitajusta tehdään naiselle ikään kuin ylimääräinen haaste josta olisi suoriuduttava. Mies voi periaatteessa mennä mihin tahansa työtilaisuuteen puku päällä, kun taas naisten on pakko miettiä pukeutumistaan enemmän, koska naisilla ei ole samanlaista uniformua tarjolla kuin miehille. Eli kun (a) miesten vaatteista poistetaan värivaihtoehtoja ja se on musta tai ainakin tumma (b) poistetaan muotoilun ja yksityiskohtien variaatiota koska eihän miestä innosta estetiikka, on miehen syytä olla tyytyväinen.

Ragean? Minäkö muka?!!

Itse provosoiduin - uskomatonta kyllä tämä luonteelleni aivan totaalisen vieras ja toodeeellaa yllättävä reaktio, jota kukaan ei taatusti ikinä missään osaa odottaa minulta -  tästä tilanteesta sen verran, että hylkäsin neutraalin heteronormatiivisuuden. Otin sen sijaan käyttöön "alas matriarkaatti" -huudon. Perustelin tätä sillä että sanoilla on denotaatiot ja konnotaatiot;

Peruskäsitteitä;
1: "Patriarkaatti" on viittaus joka käsittelee vallankäytön jakoa ja sen soveltamista. Sitä ei liitetä miehiin sukupuolena vaan mieheen ideaalina. Kulttuuri yrittää tietysti rakentaa mielivaltaisen yhteyden näiden kahden välille ja rakentaa niin että jos sukupuolesi on mies, käyttäydyt kuten "patriarkaatti miesmalli" käskee. Patriarkaatissa on kysymys "miesvallasta". Siitä vapautuminen on emansipaatiota.
2:  Naisille ja miehille jaetaan valta-alueet, tätä jaottelua voidaan kutsua heteronormatiivisuudeksi. Siinä on määritelty mitkä ovat naisen ja miehen valta-alueet. Nähdäkseni miehen valta-alueeksi on otettu työ talon ulkopuolella. (Velvollisuudet ovat tässä mukana.) Samoin kotityöt hellan ja nyrkin välissä on määritetty naisten valta-alueeksi. Ja tyylitaju. Kulttuuri yrittää rakentaa niin että yksilöt huolehtivat omista vastuualueistaan eli valta-alueistaan. Oman sukupuolen roolien ylittäjää rangaistaan olipa hän nainen tai mies.
3: On määritelty niin, että emansipoiva feminismi ajaa tasa-arvoa eikä suoraan naisten asiaa. Käytännössä kaikki mitä feministit vastustavat on patriarkaattia.; jos mies pyrkii naisen valta-asemalla hankkimaan vapautta, tätäkin pidetään miehen syyllisyytenä. Miesvallan hallintaan on siis annettu myös se, missä rajat menevät.

Kun kohdataan tilanne jossa tätä miesten pukeutmisen jarruttamista ei saa kutsua "matriarkaatiksi" on mielenkiintoinen. Voidaanhan senkin kohdalla sanoa että ei siinä vihata naista, vaan naiseuteen liitettyä vallankäyttöä. Kun tätä pitää kutsua patriarkaatiksi joka viittaa mieheen. Tätä pidetään asiallisena ja tästä luopumiseta pahastutaan. Derrida, Foucault ja muut vastaavat perinteet opettavat että tälläisissä tilanteissa on hyvä kysyä että "miksi". Ja näiden teorioiden nojalla feministit itse usein toimivat, joten oletan että ne ovat kelpo keskustelunlähde. En siis rakenna omia määritteitäni vaan kuljetan asiaa omista ehdoistani joustaen ja toisen argumentaatiomaailmaa soveltaen.

Näkisin että tärkeimpänä syynä "matriarkaatti" -sanan käyttöön on se, että sanoilla on paitsi ideologisesti korrektit ja viralliset määritelmäsisällöt, ns. denotaatiot, niin niin niillä on myös konnotaatiot, mielikuvat. Politiikassa, joka on vallankäyttörakenteiden ytimessä, ihmisiä ohjataan juuri imagolla ja mielikuvilla. "Matriarkaatissa" on tietty viesti jota ei haluta tuoda esille. "Patriarkaatti" -sanan soveltamien kaikkeen sukupuolisuutta koskevaan vallankäyttöön pitää itsessää sisällään piilotetun valtarakenteen ja viestin. Sanan konnotaatioissa on poliittinen valtarakenne joka yritetään piilottaa. ~ Tämä on : Patriarkaatti viittaa mielikuvissa miehiin. Nainen voi silloin hakea itselleen syyttömän uhristatuksen ja delegoida vastuun muualle. MYÖS silloin kun tosiasiassa hän itse on rajoittamassa toisten oikeuksia tehdä asioita. Esimerkiksi juuri jos nainen vaatii miestä pukeutumaan toisella tavalla, hän vahtii oman valta-alueensa sisältöä. Hänen on vaikeampi tiedostaa että hän on sortaja, koska patriarkaatti -sanan konnotaatiot viittaavat miesten valtaan ja mielikuva niistä sukupuolielimistä salakuljettuu mukana. Tällä rakennetaan tilannetta siihen, että naiset saavat lisää valtaa niillä alueilla jossa miehillä on ollut valtadominanssi. Mutta miehet eivät saa valtaa siellä missä on naisten valtakunta.

Koska tiedostaminen on muutoksen ensimmäinen askel, vaaleanpunaisen paidan kantaminen on vielä kauan jotain jota mies ei voi tehdä.

Saisiko A -oikeudet?

Rosa Meriläinen kirjoitti siitä miten naisia voi alistaa pelkällä katseella. "Useimmiten arvioinnin kohteeksi joutuvat nuoret kaunottaret. Edes sinkkubaarissa se ei olisi onnistunut flirttiyritys, vaan moukkamaista käytöstä. Kokoustilanteissa, toimistoissa, lounaspalavereissa - se on yksiselitteisen halveeraavaa. Naisen ulkonäön mittailu ei kuulu tilanteisiin, joissa tasaveroiset ammatti-ihmiset kohtaavat. Se on tekniikka, jolla nainen saadaan kiusaantumaan. Se on menetelmä, jolla nainen tehdään tietoiseksi omasta normista poikkeavasta sukupuolestaan. Se on keino, jolla naisesta tehdään objekti ja esine."

Tässä kohden kysymys on tietysti siitä missä menee flirtin ja seksuaalisen häirinnän välinen raja. Ja tätä rajaa ei ole helppoa vetää. Esimerkiksi itse olen ollut varsin kiusaantunut naisten katseista. Ymmärrän miten se voi olla todella häiritsevää. Ero häirinnän ja flirtin kanssa on olemassa. Vaikka usein onkin hyvin erilaisia näkemyksiä siitä oliko jokin tilanne flirttiä vai ei. Mutta tässä tuijotuksessa kysymyksessä ei kuitenkaan ole "vähemmistösukupuoliasia". Kysymys on seksuaaliasiasta. Ja tämän toditaa juuri se, että katseen kohteeksi ei päädytä kiipijyyden vaan ulkonäön vuoksi. (Kuten Meriläinen omassa kolumnissaan tiedottaa.) Tilanne näissä kysymyksissä on kuitenkin hankala. Sillä vaikka seksualisointi on ahdistavaa, sen puute on myöskin ahdistavaa. Itseänikin loukkaa se, että näitä häiritseviä tilanteita on tullut vastaan niin vähän.


Vääristeleminen on helppoa.
Esim ; Viaton satufantasia on
helppoa muuttaa pervoksi.
Ja suoraan valehtelematta yhtään.


Seksuaalinen esineellistäminen luokittelee ja tätä kautta on ikävää kahta kautta. Ja tätä monimutkaisuutta voisi kuvastaa vertauksella. Olo voi olla vähän kuin trendihomolla joka nuorena joutuu väistelemään kiusaantuneena Rosa Meriläisen himokkaita katseita. Ja sitten se ihailu loppuu - vaikka tyylitaju kasvaakin samaa tahtia kuhin vatsa. Eikä ole miellyttävää sekään, kun ei imarrellu mieli niistä katseista joita ei edes ole! Ei ole ihmisen koskaan hyvä.

Tapahtuu yhtä niin katuu ja tapahtuu toisin niin katuu. Ulkopuolisen on vaikeaa toimia oikein. Jos mies flirttailee, hän katuu. Jos ei flirttaile, hän katuu myös. Samoin jos nainen on flirtin - tai ainakin liiallisen flirtin - kohteena hän kiusaantuu ja vaatii katumusta. Mutta jos ei saa yhtään flirttiä, se on loukkaavaa. Ja halutaan "muille flirttailijoille" asiaankuuluva rangaistus.

Ja kyllä. Miesten käytöksestä valittajat voivat olla joskus niitä jotka ovat "oppineet tavoille vasta kypsinä aikuisina". Eli he ovat nuorempana saaneet imartelevaa kohtelua ja sitten kun se loppuu, pahastutaan pinnallisuudesta. Omaa statusta muiden naisten silmissä voidaan korostaa (a) alleviivaamalla avioliittostatusta ja toisaalta (b) alleviivaamalla feministi -identiteettiään, joka antaa mielikuvia aktiivisesta älykkäästä ja itsenäisestä naisesta. Ja voipa joku tietysti korostaa omaa haluttavuuttaan oman miehensä silmissä vetoamalla mustasukkaisuuteen.

Tämä ei tietysti lopeta seksuaalisen häirinnän pahoja puolia. Ja tässä onkin itse asiassa se syvin ongelma. Asioihin ei näytetä suhtautuvan kohtuudella. Ne tahot jotka hyötyvät tästä ovat pikkusieluisuus ja röyhkeys. Pikkusieluiset voivat ottaa saamaansa mitä tahansa kohtelun esille ja saada tästä valtaa valittamalla, kun esimerkiksi johtajan viaton flirtti muutetaan seksuaaliseksi häirinnäksi. Ja toisaalta röyhkeä pomo voi olla ties miten rasvainen ja silti aina selittää että hänhän vain harjoitti viatonta flirttiä.

Tähän yleisenä nyrkkisääntönä pidetään feministien puolella reduktiota. Sen perusideana on se, että seksuaalinen häirintä redusoi kun taas flirtti ja erotiikka ottavat ihmisen kokonaisvaltaisesti. Tämä on pohjimmiltaan ajatustenlukukykyä vaativa erottelu, jossa on kuitenkin sen verran fiksu huomio että jos omissa asenteissa nainen on vaginankantoteline johon on kiinnittynyt loismaisella tavalla ns. "persoonallisuus" niin kannattaa miettiä onko toiminta kenties vain itsekästä paneskelunhalua. Mutta koska tämä vaatisi itsereflektiota johon ihmiset - olipa feministi tai sovinisti - eivät yleensä ole halukkaita. (Koska vain toisen analyysillä voi saada valtaa ja luvan raivota. Itsereflektiossa voisi joskus joutua häpeämään tai ainakin tunnustamaan olevansa kusipää eikä se joka on moraalisesti puhdas ja tätä kautta yliasemassa.)

"Panuhuoneessa" Höglundilta löytyy tähän erikoinen kannanotto. Hänen näkemyksestään saa sen huomion että feminismi toimii kenties naisiin, mutta miehiin se ei ainakaan toimi. "Jo pari vuotta sitten olen antanut tällaisille häiskille ohjeeksi seurata rohkeasti siittimensä ääntä ja tehdä ehdotuksia sellaisille tytöille, joiden kanssa on mukava olla ja joiden kanssa tekee mieli olla sukupuoliyhteydessä, vaikka näillä ei olisikaan samanlaisia harrastuksia eikä sitä kymppiriviä todistuksessa." ... "katkerat eukot tulevat tietysti tänne inttämään, että jo yläasteaikoina niitä kirjojen kanssa viihtyviä nörttejä muka kiinnostivat vain luokan kaunottaret. Ei pidä paikkaansa. Koska tällaisille pojille oli tolkutettu, että seksiä pitää harjoittaa vain rakkaudesta ja että rakkauteen tarvitaan mahdollisimman samanlainen ihminen, he koettivat saada huomiota niiltä kympin tytöiltä. Kympin tytöt elivät kuitenkin kaikki jo puoliksi koulumaailman ulkopuolella ja heillä oli yleensä jo kaksikymmentä täyttäneet poikakaverit. Niihin mukaviin ja nörttiäkin ihmisenä kohteleviin tuleviin hoitsuihin ei uskallettu ihastua eikä heille tehty ehdotuksia, vaikka kuinka olisi nörttipojankin mieleen, että tuollaisen kivan tytön kanssa olisi seksikin varmaan luontevaa eikä ollenkaan ahdistavaa. Kas, nörttihän olisi siinä seurannut sitä siittimensä ääntä, mutta juuri tätähän hän ei saanut tehdä, kun se olisi ollut niin kauheaa tyttöjen hyväksikäyttöä."

Tämä on ainakin rakentavampaa kuin kaiken miehen seksuaalisuuden demonisointi nykymallilla, jossa eivät hyödy ketkään muut kuin ne ihmiset joiden olisi kenties parasta mennä itseensä häpeämään eikä koskaan enää tulla ulos. Ja vaikka luulisi että tämä tilanne olisi vaikeinta "harmaan sävyn alueilla", niin tosiasiassa teema jossa tämä ongelma nousee kaikista vahviten esiin on pornografia. Sitä ei millään tavalla voi pitää kohteliaimpana seksuaalisuuden muotona.

Esimerkiksi Catherine MacKinnon on tuominnut pornografian luettelemalla siihen liittyviä piirteitä. Hän korostaa että pornografia redusoi ja väärin konstruoi naisen.; MacKinnonin mukaan pornofrafia tarkoittaa sitä että nainen esitetään kuvin, sanoin tai muutoin hänet tavalla jossa on mukana seuraavia piirteitä.
* Nainen on esitetty eihumanisoituna, eli hän on seksuaaliobjekti ja rinnastuu itsetyydytysvälineeksi.
* Naisia on esitetty seksiobjekteina jotka nauttivat nöyryytyksestä ja kivusta.
* Nainen esitetään kohteena joka nauttii raiskauksesta, insestistä tai muusta seksuaalisesta hyökkäyksestä.
* Naisia esitetään sidottuina, leikeltyinä tai pahoinpideltyinä, fyysisen väkivallan kohteina ja uhreina.
* Naisia esitetään asennoissa jotka korostavat alisteista asentoa. Palvelijana tai muuten nöyryytettynä ja päihitettynä.
* Nainen redusoidaan vaginaan, rintaan, takamukseen tai muihin ruumiinjäseniin ja nainen on vain näiden osien kantaja.
* Naiset penetreoidaan esineillä tai eläimien kautta.
* Naiset esitetään dehumanisoituina nöyryytetyinä, kidutettuina tai heidät on esitetty likaisina, verta vuotavina ja muutoin tilanteessa joka tekee näistä seksuaalisen.
* MacKinnon korostaa että jos mies, transseksuaali tai lapsi on naisen sijassa, se on myös pornografiaa. Nainen on siis perusyksikkö ja tämän korvaaminenkin muistuttaa jotenkin naisesta.

Ylläolevaa listaa katsoessa ei ole tietysti vaikeaa nähdä että pornografia on kamala asia. Sen ongelma vain on se, että jos katson pornosivutoja, on itse asiassa hyvin vaikeaa löytää MacKinnonin määritteet täyttävää pornoa. Porno on siis määritelty pahaksi joka eroaa voimakkaasti siitä mitä pornografian nimellä kulkeva "alakulttuuripiiri" toimii? Joko MacKinnonin kuvaus pornosta on oikea, jolloin se kuvaa varsin marginaalista ilmiötä. Tai sitten MacKinnonin kuvaus pornosta ei osu kohteeseensa. - Riippuen siitä otetaanko ilmiö joka yleensä käsitetään pornoksi ja haetaan tälle ilmiölle kuvaus jotta sitä voidaan ymmärtää. Tai sitten määritelmä otetaan perutaksi ja tästä lähdetään etsimään kohteita jotka osuvat siihen. - MacKinnonin kannalta ongelmallista on se, että hän väittää että pornografia konstruoi väärän kuvan naisista joten on luultavaa että hän on ottanut pornon tarkastelun ja ymmärtämisen kohteeksi tai hän ainakin käyttää määritelmäänsä kuin se olisi kuvaus yleisestä ilmiöstä.
1: Jos hän ottaisi asian muuten, MacKinnonin kuultaisiin kertovan siitä miten valtaosa pornosta on erotiikkaa joka ei täytäkään hänen määritteitään. Tätä emme häneltä kuule, vaan vaatimusta sensuuriin, joten on käytännössä selvää että mistä tässä on kykymys ; Ensin määritellään kohde ja sitten kritiikin kohteelle tehdään väkivaltaa laittamalla se luokitteluvankilaan jossa tätä olkiukotetaan. Eli tässä väärinkonstruoidaan pornografia ja tätä kautta leimataan ja tehdään väkivaltaa niille ihmisille jotka sitä ei MacKinnonin pornografiamääritelmää täyttävää pornoa seuraavat pornonkatsojaenemmistöt katsovat. MacKinnon tuomitsee siis itsensä omilla kriteereillään. En väsy koskaan tämänlaisille ihmisille nauramiseen.
2: Tosin tässä pahuusasiassa on tietysti poikkeuksena porno jossa kuvataan naisten itsetyydytystä. Se, että nainen käyttää dildoa ei nähdäkseni ole kovin vakavaa dehumanisointia. Ellei sitten ole liikkeellä asenteellisesti tavalla jossa on jo valmiiksi päättänyt että mitään asiallista tapaa kuvata seksiä valokuvin tahi muutoin ei ole.

Pornografia onkin siitä erikoista, että moni vastustaa sitä sen takia että sen ääripiirteet joihin MacKinnonin näkemys osuu, voi johtaa väkivaltaisuuden lisääntymiseen tai koska porno redusoi naisen lisääntymiselimistökseen. Tässä on taustalla relevantteja pelkoja, jotka koskevat kuitenkin aika marginaalista ilmiötä. Nämä vain määritetään yleiseksi. Itse olen toki kiinnostuneena odottamassa milloin ruokaohjelmat ja vastaavat kielletään koska ne redusoivat ihmiset ruuansulatusjärjestelmäkseen. Tätä ei tietysti tapahdu, joka kertoo siitä että seksiin liittyvät ruumiintoiminnot ovat oleellisesti erilaisempia kuin muut ruumiintoiminnot. Eli kysymys ei ole reduktiosta vaan reduktiosta tiettyihin asioihin. Tämä on valitettavasti moralismia, sitä jota feministit eivät tunnusta olevansa kun vastustavat pornoa. Eivät vaikka tässä kyseisessä aiheessa heidän kieltään kuvaakin vankka yhteys kristilliseen patriarkaaliksi miellettyyn moralismiin.
1: Carl Schmitt olisi varmasti ihmeissään siitä miten hänen huomionsa pätevät yhä tänäkin päivänä ; Hän nimittäin analysoi poliittisia tekstejä 1920 -luvulla ja hän havaitsi että politiikassa käsitteet ovat yleensä ottaen maallistuneita teologisia käsitteitä. ; Toki nykyään ollaan ovelampia ja asennekuvauksille voidaan antaa erialisia nimiä. Konseptit ovat yhä uskonnollisia. Arvon uusateisti Hitchens esitti Schmittin linjoilla laajemmin arvokeskustelusta ja politiikasta ja sanoi että "religion poisons everything". Kysymys on juuri samasta asiasta.

Ilmiö on juuri sama mikä on flirtin ja seksuaalisen häirinnän välillä. Pahimmalla kohkaamisella saa eniten julkisuutta. Röyhkeimmälle toiminnalle saa oikeutusta kun se voi piiloutua "vähemmän vakavan" suojiin - joka taas onnistuu koska hienohelmojen kohkaamista on niin paljon että aidostikin röyhkeät tapahtumat "hukkuvat kohinaan".

Armeija on vellihousuille (sekalaisia sekavia ajatuksia miehisyysvankilasta)

Suomen armeija ja minä emme sovi yhteen.
Väärä vuosisata, väärät vermeet, vääränlainen taktiikkakokonaisuus..
Sotapäälliköt eivät itse esimerkkiä antaen taistele joukkojensa edessä.

Suhteeni armeijaan on jokseenkin huvittava. Tämä on monivaiheista. Olen toki itse käynyt armeijan. Armeija itse lienee sitä mieltä että tämä ei ollut hyvä ratkaisu ; Toisaalta sain osan puolesta lausuntoja siitä että olen motivoitunut kaveri, kun taas toiset korostavat sitä että minulla on ylitsepääsemättömiä vaikeuksia auktoriteettien kanssa. Tämä ei tietysti sovi armeijan henkeen. Että tehdään jos nähdään järki tai nähdään että tässä on kyse muustakin kuin kyykyttämisestä kyykyttämisen vuoksi.

Armeijan käyminen, aggressiivinen tapani olla sekä tietysti teräasefanaattiseksi kutsuttavissa oleva harrastuspiirini taas ovat monien mielikuvissa varsin "militantinoloisia". Ja onhan tämän blogin ulkoasukin kuulemmani-tietämäni mukaan joistakuista ahdistava kun musta, verenpunainen, teräaseet ja vastaavat tekevät tästä "ylimaskulinistisen" joka taas on väärä mainos kun sisältö on niin liberaalia. Armeija ja sota ovat tärkeitä aiheita. (Joten käsittelen sitä vähän, tosin tällä hetkellä kuumeessa, joten teksti voi olla hitusen omituista.)

On kuitenkin hyvä huomata, että en ole militaarinen. En ole ritari (knight), vaan kaksintaistelija (duellist). Minulle konfliktit ovat joko henkilökohtaisia tai merkityksettömiä. Tässä mielessä sota ja ammattiarmeijuus ovat sitä mitä "Takkiraudassa" sanotaan. "Asevelvollisuus on osoitus siitä, että ihmisen henki ei kuulu hänelle itselleen eikä valtio anna ihmiselle oikeutta päättää itsestään, elämästään, vapaudestaan eikä siiä, miten ja mihin hän parhaan nuoruutensa käyttää, ja että valtiolla on milloin tahansa oikeus riistää hallintoalamainen pois puolisoltaan, perheeltään, lapsiltaan, vanhemmiltaan, työnantajaltaan ja kaikilta sidosryhmiltään - ja heittää tämä sotaan; sotaan, jonka syttymiseen hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa, ja jossa hänellä itsellään ei ole mitään voitettavaa - ainoastaan pysyminen hengissä; ja jossa hänellä on edessään sanoinkuvaamaton marttyyrius ja silpoutuminen mitä hirvittävimmillä tavoilla, ja työkyvyn menettäminen, mielenterveyden järkkyminen, vammautuminen loppuiäksi - ja kuolema." Tässä periaatteessa paistaa vahva ihmisen hengen ja elämän itsearvon kunnioitus sekä Immanuel Kantin näkemykset siitä että ihmistä ei tulisi käyttää välineenä. Sota onkin aina suora kannanotto siihen että abstrakti valtio ja ideologia on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin elämä, jopa usea elämä. Ideologian välineellistävä voima voidaan rinnastaa elämään siten miten monta ihmistä voidaan laittaa kuolemaan sen puolesta. Välineellistämistä voi tehdä tietysti elämää pienemmilläkin yksiköillä, mutta kun kontrastiksi laitetaan yksilön elämä, on mittari jotenkin makaabereissa mitoissa. Siis jos olettaa että ihmisillä on arvo itsessään ja että kaikki eivät ansaitse kuolemaa.

Armeijaa puolustetaan yleensä kahtaa kautta.
1: Perustellaan pragmaattis-taloudellisin syin jolloin korostuu sitä että maanpuolustus on halvin tapa hoitaa asia ja että palkka-armeijaan ei ole varaa. Tämä ei ole vasta-argumentti itseisarvoteorialle, koska siinä päinvastoin korostetaan että tässä välineellistetään. Ideologian arvo ihmistä vastaan nousee mittakaavaan jonka Takkirauta kuvaa sanoin "Sota on helvetti. Ja asevelvollisuus - siis ihmisten lähettäminen tuohon helvettiin ilman palkkaa, ilman ihmisoikeuksia, orjan asemassa, vasten heidän tahtoaan, rangaistuksen uhalla - on aivan erityisen julkeaa helvetillisyyttä. Ja asevelvollisuus on osoitus siitä, että hallintoalamaiset ovat valtion jauhelihaa." Elämän haaskaukseen pakottaminen valtion puolesta viitaten palkkakysymyksiin vittuilee Kantille suorastaan maksimaalisesti. (Etenkin kun muistetaan että millä valtio oikeuttaa itsensä alamaisilleen? Sillä että sillä on jotain tarjottavaa rauhan aikana. Jos kassassa ei ole mitään, ei valtiolla ole oikeasti mitään annettavaa. Miksi taistella jos ei saa kunnolla relevantisti palkkaa tästä? Karkeasti sanoen : jos kassa on tyhjä, ei ole mitään valtiota jota kannattaisi - tai ansaitsisi - puolustaa.)
2: Toisaalta näyttää korostuvan intressi. Siinä armeijaa käymättömät tulkitaan pelkureiksi. Eli ihminen joka ei halua mennä sotaan ja valmistautua sotaan olisi pelkuri joka joko halveksii valtiota ja sen palveluja tai sitten häneltä puuttuu hyveellisyyttä ja luonteen ominaisuuksia. Tämä on itseisarvo-välineellistämistason kannalta irrelevanttia, sillä yksilön vastaiset intressithän päinvastoin korostavat että tässä velvoitetaan uhraukseen ja alistetaan ideologian välineeksi. Mutta toki tässä kohden on muistettava että tosiasiassa monesti pelkuruus ilmenee nimenomaan jargonina jossa pelkuruuden synnyttämä reaktio oikeutetaan viittaamalla johonkin muuhun. Tässä mielessä pelkuruusteema ei kenties ole useinkaan kovinkaan väärin, mutta se on ihmisen itseisarvon kannalta irrelevanttia.

Näkisin että armeijakeskustleun ongelmana on yhteisen pohjan puute. Armeijaa puolustavat kulmat nojaavat eri pohjaetiikkaan kuin sitä vastustavat. Näin toisen argumentit eivät kohtaa eikä toista vakuuteta. Itsestäni positiivista olisi, jos ihmisille perusteltaisiin miksi heidän tulisi kuolla. Koska armeija on paikka jonne ihminen menee, on ihmisen oma asia vakuuttuuko hän näistä argumenteista. Jos argumentti puree niin hyvä. Jos ei pure, niin armeijalaitoksen tehtävänä olisi ottaa toisen arvopohja perustaksi ja perustella miksi tästä pohjasta se armeija olisi mitä mainioin asia. Eli jos armeijaa puolustava argumentaatio ei onnistu, se on armeijan ongelma ja sen tulisi ratkaista se.

Soveltamiset ja sivujuonteet - aina sitä samaa.

Nämä teemat tuppaavat livahtamaan myös sodasta ja armeijasta puhumisen sivuaiheisiin. Sama ohipuhuminen jatkuu, ja argumentit ovat kenties sisäisesti loogisia, mutta ne eivät koskaan vakuuta sitä vastapuolta jonka logiikkaan ja perusteluihin ne eivät tarjoa haastetta tai edes vastausta.

Esimerkiksi tasa-arvoisuuteen. Petteri Järvinen on siitä erikoisessa tilanteessa että hänestä ne ihmiset jotka haluavat laajentaa armeijan myös naisten velvollisuudeksi tekisi heistä vellihousuja. Ajatus on siitä erikoinen, että tässä mies ei olisi armeijavastainen vaan päinvastoin haluaisi laajentaa tämän ihanan oikeuden kuolla ja silpoutua maansa puolesta myös naisten ihanaksi kasvattavaksi onneksi ja kunniaksi. Tässä ei paeta mistään joten pelkuruus näyttää makaaberilta. Järvisen argumentitkin ovat mielenkiintoisia "Biologisista syistä johtuen naiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan päävastuun lapsista ja olemaan poissa työelämästä useita vuosia. Se, jos mikä, on tasa-arvon kannalta ongelmallista. Jokainen mies, joka haluaa naiset armeijaan, saisi vastaavasti jäädä kotiin hoitamaan lapset vauvasta esikouluun, jotta vaimon asema työmöarkkinoilla ei kärsisi. "Samat säännöt kaikille, kromosomeista riippumatta", perusteli Hesarissa eräs tunnettu vastaaja. Yleensä naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja avioeron sattuessa he kantavat jälleen päävastuun lastenhoidosta. Se niistä samoista säännöistä."
1: Ajatus on sinänsä huvittava, sillä naisilla ei ole lisääntymispakkoa. Esimerkiksi meidän perheessämme "lapsia ei ole eikä tule". Ja jos valtio pakottaa muuhun, se olisi itsessään riittävä syy lähteä sotaan valtiota vastaan ; Ihmisarvo redusoituisi lisääntymiseen ja siihen että paitsi maksaa verotuloja valtiolle niin tuottaa uusia kansalaisia. Lisäksi ihmiset lisääntyvät koska lapset tuovat heidän elämäänsä iloa enemmän kuin raskauden tuska.
___1.1: Näin olen kuullut, tosin pidän tätä illusionaarisena haihatteluna, joka on se syy miksi en lisäänny. Jos uskoisin siihen niin harhautuisin luultavasti lisääntymään. Kakaroiden ja minun roolini olisi vain valitettavasti se, että he luultavasti pilaisivat minun elämäni ja minä aivan varmasti tuhoaisin heidän elämänsä. Tämä on armeijan kohdalla oleellista, koska jos vanhemmuudessa minun silmissäni on vastenmielistä se, että pitäisi ryhtyä marttyyriksi ja sen tekee kannatettavaksi se, että tosiasiassa kysymys on muustakin, että saa uhraukselle jotain vastinetta, on armeija pakotettu marttyyriusdiskurssiin, koska se ei oikeasti kykene tarjoamaan kuolleille muuta kuin kuolemanjälkeisen mitalin, jolla taas ei voi siinä tilassa edes iskeä naisia tai leveillä baarissa!
2: Järvinen ei liene muutoinkaan elänyt nykyajassa. Sillä jo minun ikäistenikin parissa - saati nuoremmissa - yritetään juuri kannustaa siihen että miehet jäisivät kotiin. Ja jos katsotaan tasa-arvokeskustelua niin se, että lapset jäävät äidille nähdään juuri miesten asemaa heikentävänä tasa-arvo -ongelmana. Järvinen tukeekin tältä osin epätasa-arvoa toisella epätasa-arvolla. Kun sukupuolilla on epätasa-arvoinen suhde perheeseen, tällä epätasa-arvolla puolustetaan epätasa-arvoa muualla, eli armeijassa. Tämä on oikeastaan vallitsevassa tasa-arvokeskustelukulttuurissa sitä että Järvinen haluaa moikia miehiä mahdollisimman epätasa-arvoiseen asemaan.
___2.1: Tosin itseäni ihmetyttää että jos naiset armeijaan haluavat miehet ovat vellihousuja jotka eivät kestä naisina viikkoakaan, niin jos tämä on totta, niin mitä helvettiä Suomen Mahtava Armeija heillä oikein tekee? Nähdäkseni miesten osiota armeijassa korostetaan fyysisillä tekijöillä kuten sillä että he kestävät keskimääräistä paremmin asioita ja ovat naisia keskimäärin vahvempia. Vahvuusargumentissa kuntotesti muuttuu kuitenkin relevantimmaksi mittariksi kuin.
3: Raskaus ei myöskään ole vankeusrangaistus, siihen ei liity armeijan kaltaista pukeutumis-tietyssä paikassa olemispakkoa. Siihen ei liity pakkorutiineja eikä kyykyttämistä. (Raskaus lienee toki vittumaista, arvelen näin miehenä joka en ole ollut raskaana ja joka ei erinäisistä syistä tule koskaan olemaankaan. Mutta kyllä sitä vittumaisuutta riittää elämässä muutenkin.) Itse kuitenkin näkisin että Järvinen unohtaa olennaisimman. Nimittäin vellihousuisuuden. Nähdäkseni hyvin suuri osa ns. militanttiudesta tai armeijamielisyydestä johtuu siitä että ihminen samanaikaisesti ei ole tutustunut väkivaltakulttuuriin että ei pidä sotaa realistisena vaihtoehtona. Tällöin armeija on kuntokoulu, jonka itsensä perustelu on tietysti kupla, koska jos sota ei ole reaalinen vaihtoehtona ei armeijaakaan tarvita. Usein ajatuksena on se, että armeija toimii pelotteena ja niin maahan ei tule toista armeijaa.
___3.1: Tämä vaihtoehto ei tunnu uskottavalta sen jälkeen kun katsoo niitä velvollisuuarmeijalaisia. Esimerkiksi itse olen sodassa varsin huono. Näkökykyni vakavien rajoitteiden vuoksi toimintakenttäni on kahden metrin kohdalla. Asia on sinänsä relevantti, että nykyään sotia ei ratkaista miekkamittelöissä joissa minulla olisi sekä reaalisesti merkittävä ihmisten palasiksisilpomiskyky, halu että näkökään ei ole oleellisena esteenä. Minä olen käytännössä Suomen Armeijalle turha. On vitun sama laittaako minut kentälle vai ei. Enkä edes katso olevani heikoimmistoa. En usko että suomen armeija tarjoaa niin reaalista lihasta että se itsessään toimisi konkreettisena esteenä. Enemmänkin yhteistyö ja sodan eskaloituminen joksikin jossa on pääasiassa muita kuin suomalaisia on se isompi ja oleellisempi ongelma.
4: Tosiasiassa se, että tiedostaa pelkonsa väkivaltaan liittyen liittyy siihen että on kohdannut väkivaltaa. Tämä erottaa vahvasti minua ja Petteri Järvistä. Minä olen liiankin tuttu "väkivaltakulttuurin" kanssa. Jos katsotaan sitä miten paljon olen kohdannut itseeni kohdistuvaa väkivaltaa, on tietysti johtanut siihen että en elä missään rohkeilukuplassa. ; Tilastot nimittäin näyttävät että yllättävän moni menettää sodassa ja väkivallassa toimintakykynsä, ja paskoo housuunsa. Sotatilastot joita armeijassa tässä yhteydessä meillekin kerrottiin, kuvasti ennen kaikkea siitä että vellihousuisuus on oleellinen osa sodankäyntiä.
___4.1: Väkivaltaa toistuvasti kohdanneena tiedän, että se rikkoo mieleni mukavan sosiopaattiseksi, sellaiseksi jolla ihmisarvo ei ole itseisarvo, ja jossa välineellistäminen ja siihen liittyvät kysymykset ovat irrelevantteja. Itse asiassa vihaprofiilini on sellainen että rauhan ajan kulttuurissa se on varsin huolestuttava. Sotaan se sen sijaan sopii paremmin ; Tämä tarkoittaa sitä että tiedän että mitä väkivalta tekee minulle. Ja tässä kohden huvittavaa onkin se, että Petteri Järvinen ei tiedä onko hän vellihousuporukkaa mutta minä melko varmasti tiedän että en ole.

Nähdäkseni oikeaa tasa-arvoa on se, että mies voi valita kotihoitajaksi jäämisen ja nainen voi valita armeijan. Maksimaalista tasa-arvoa on se, että mieskin saa valita meneenkö armeijaan ja nainen päättää jääkö kotiin. Sukupuolistereotypia ei rajoita tasa-arvoisuudessa by definition ; Jos sukupuolijakauma syntyy ilman sukupuolistereotypioita, niin se kertoo siitä että sukupuoli liittyy asiaan. Kuitenkin luonnossa pääasiana on se, että variaatiota on. Miehiä on fyysisesti erilaisia ja samoin naisia. Esimerkiksi itse olen riuku, kaikesta liikunnasta huolimatta olen riuku. (Voin valita olenko rasvainen riuku vai tiivistä lihasta oleva riuku. Tällä hetkellä olen jälkimmäistä.)
1: Jos joku väittää että pelkään kuolemaa tai kärsimystä, hän on hyvin väärässä, eikä luultavasti tiedä minkälaista elämää elän. (Toki Petteri Järvinen suuntaa sanansa Jussi Halla-aholle joka on tunnetusti sivari ja tuliaseharrastaja jolla vaikuttaa olevan jonkinlaisia ulkomaalaisiin, homoihin ja ulkomaalaishomoihin kohdistuvia paranoijia, eli pelkuruustematiikka on kenties jossain määrin perusteltua.) Syynä ei ole kuoleman ihannointi tai tuonpuoleisodotukset. Vaan se, että tosiasiassa dying in misery is only marginally worse than living in it. Jos minulta kysytään miksi en tee itsemurhaa - tunnetila joka syntyy helposti osalle kun hän kohtaa väkivaltakulttuurin - vastaus on se, että eläminen on kuitenkin marginaalisesti parempaa. Toivetilani olisi olla ollenkaan syntymättä. Sodassa kuoleminen ei siksi ole minulle niin iso ongelma kuin se on muille. (Haavoittuminen on paha, mutta itsemurha on toisaalta minulle aina reaalinen vaihtoehto kaikkiin ongelmiin joka tapauksessa.)

Loppuun jotain joka on epävirallinen kuumehoureinen "out of record" -ajatusleikki joka kohdallani itse asiassa kenties pitää osittain paikkaansakin, mutta jota ei saa ottaa liian vakavasti, vaan sitä tulee pitää kenties enemmänkin ajatuskokeena.

Omalla kohdallani vellihousuisuuteen liittyy kuitenkin toinenkin osa. Se on se rooli joka johtuu kaksintaisteluperiaatteesta. Kuvitellaan että kaksintaisteluperiaate voitaisiin ottaa osaksi elämäntapaa, siitä huolimatta että Suomen laki ei siitä välitä.
1: Kaksintaistelijana ottaisin vellihoususyytteet joko vakavasti tai viitteenä lausujansa omasta vellihousuisuudesta. Se, kumpana ne otan riippuvat lausujasta ja tämän valmiudesta. (Itse en hyökkää enkä esimerkiksi piekse ketään vain siksi että tämä on kusipää tai vellihousu.) Ne hyökkäävät kunniaa kohtaan. Ne tekevät konfliktista henkilökohtaisen. Kaksintaistelija olisi siksi periaatteessa valmis korostamaan sitä että olen ihan oikeasti niitä ihmisiä joille kaksintaistelu kuolemaan asti on relevantti vaihtoehto. Jos pitää kaksintaistelijaa vellihousuna, voi häntä minua vellihousuksi - siten että lausunto on herrasmiehen esittämänä vakavasti otettava tosiasiaväite eikä barbaarisen pelkurin epäkunnioittavaa käytöstä - heti kunhan hommaa sekundantin joka hoitaa asiat loppuun kaksintaistelijan sekundanttini kanssa. Aamutuimaan käydyssä kohtaamisessa sitten mitataan se, kenellä on löysää housusa ja kellä terästä sydämessä. (Sama henkilö yleensä.) Ilman tätä vellihousuisuussyytteet ovat vain sitä että ihminen heittelee herjoja koska tietää fyysisen koskemattomuutensa turvatuksi. Eli nimittelee lähinnä sen vuoksi että on vellihousu, koska sanoja varottaisiin heti jos kaksintaistelu olisi yleinen normi ja jotain jota voisi odottaa tuollaisista sanoista. Petteri Järvinen voi saada tästä ajatusputkesta jotain mielenkiintoisia ajatuksia suhteessa omaan käytökseensä. Hän osannee itse arvioida onko hän itse vellihousu joka ei kestä relevanttia mahdollisuutta omaan kuoliaaksi silpoutumiseensa - eikä täytä siksi armeijan tarpeita.
2: Jos armeijaan kutsu tulee sotimaan, sosiopaatti menee sotimaan. Kun valtio antaa aseen ja luvan ja käskyn tappaa, tämän tilaisuuden hyväksikäyttäminen voi olla jopa houkuttelevaa ; Kerrankin lain antamat rajoitteet eivät päde, ja saa tehdä mitä oikein kunnolla haluaa. Tässäkin sosiopaatti uhraa todellakin ihmiselämiä suuremman asian ja kunnian vuoksi. Suomeksi sanoen tästä voisi seurata sellaista että sodassa tuleekin purettua myös henkilökohtaisia kaunoja. Nähdäkseni talvisodassakin kuoli upseereita ns. takaapäin tulleeseen luotiin. Olen itse niitä ihmisiä joille kauna painaa paljon, joten en ihmettele jos sotatilanteessa jonkun mielenterveys voisi olla hyvinkin relevantisti vääristyä. Silloin ei yksinkertaisesti malta jättää tälläistä ihanaa kostamistilaisuutta käyttämättä. Jos ihmiselämän saa tuhota ideologian ja suuremman päämäärän edestä, niin so to be it. Henkilö vain valitsee tämän ideologian hieman toisin.

Loppukaneetti

Kaikesta huolimatta armeija on lähinnä sotaleikkiä nuorille miehille. Tasa-arvokysymyksenä se on ongelma, jota yritetään peitellä ideologisilla red herringeillä. Se ilmentää sekä maskulinistista heteronormatiivista mieskuvaa ja siihen liittyvää egoilua ja yhdistää sen feministien antipatriarkaalista kostonhimoa tyydyttäväksi vankilaleiriksi.

Jos rynkkyjumppaa ja kenkien lankkaamista on enemmän kuin lähitaisteluharjoittelua ja ammuntaa, ei ole kysymys sodasta. Laki pakottaa leikkiin, joka ei tarjoa aktuaalista pelotetta Venäjälle jne. Ja josta ei ole muuta hyötyä kuin se että jos sota tulee, niin sitten käsketään heittäytyä luonnonvastaisissa-rynkkyjumppa-homostelu-venyttelyasennoissa luodin eteen siistiksi mutta kaikki paikat tahraavin kengin.

Tällä sodassa silpoutumisessa mässäilyyn ei kuitenkaan ole mitään tarvetta mennä, koska riski aitoon sotaan on minimaalinen. Onkin omituista esittää että armeija oikeastaan mitenkään liittyisi sotaan, sotimiseen. Haavoittumis-maanpuolustus -teema puolin ja toisin on hieman yliampuvaa. Armeija on minulle lähinnä sitä että valtio haaskasi omia varojaan ja minun aikaani. (Ja kuten papereissani olevista erilaisista jännittävistä merkinnöistä voi ilmetä, armeija lienee samaa mieltä kanssani.) Sitä on käsiteltävä tätä kautta, eikä oikeastaan minään muuna.

'sentoo

Kuolematon sankari

Tämän päivän "Helsingin Sanomat" antoivat minulle toivoa. Tarkalleen sanoen olen kuvitellut eläväni maailmassa jossa "yleissivistys" on osittain sitä että ihminen erikoistuu johonkin itselleen kiinnostavaan aiheeseen. Kaikkia "yleissivistykseen kuuluvia" asioita ei voi oikeastaan edes osata, joten olemme tässä mielessä jossain määrin spesialisteja ja valikoimme yleissivistyksen kohteet. Mutta että toiset aiheet ovat kuitenkin enemmän yleissivistyksen kohteita kuin toiset taas eivät, siinä mielessä että jos niistä ei tiedä on pahemmin nuija kuin se, että ei satu tietämään jotain jota pidetään "yleisenä tietona" ja kulttuurin tuntemukselle oletettavissa olevana.

Eli esimerkiksi on järkevää vaatia kurssia uskonnosta, jossa tutustutaan Jeesukseen. Mutta kukaan ei ota vakavasti batmanologian peruskurssin opetussuunnitelmallista pakollisten oleellisten kurssien joukkoon.¹ Josta on muun muassa sellainen seuraus että voit ryhtyä teologiksi mutta ei ole mitään batmanologiaa jossa voisit tienata leipää.  Tai oikeastaan voit. Sillä toivon lähde oli juuri se, että joku tätäkin aihetta tutkii, jopa Suomessa. Mervi Miettinen tekee tutkimusta supersankareista.

Hän suhtautuu aiheeseen melko kriittisesti, moittien esimerkiksi kliseistä ja vanhatestamentillisista arvomaailmoista. Tämä on tietysti luontevaa, koska se on totta. Genren ja kliseen välinen raja on yllättävän löyhä.

Kuitenkin näen että minulla on tarve moittia erästä kohtaa. "En muista yhtäkään supersankaria, joka olisi kuollut pysyvästi", Mervi Miettinen toteaa. "Miehiseen ihanteeseen kuuluu jonkinlainen messiaanisuus, itsensä uhraaminen. Mutta supersankarit nousevat aina vääjäämättä kuolleista." Nähdäkseni tästä vedetty machobullshitkortti on hieman pinnallinen tapa nähdä ja katsoa koko ilmiöitä. Vastaus tähän on monivaiheinen. ;
1: Ensinnäkin sankarien kuolema ei ole ylipäätään kovin yleistä. Herooisia tarinoita joissa sankari kuolee on mahdoton johtaa sarjoiksi. Ja itse asiassa miltei kaikki sarjapohjaiset sarjakuvat perustuvat toistolle. "Aku Ankan" on päädyttävä tilanteeseen jossa Aku Ankka jatkuu suunnilleen samanlaisena kuin ennen. Jopa vaarojen jälkeen. Tosiasiassa supersankareita ja superkonnia vaivaava "jatkuva henkiin herääminen" on seurausta siinä että supersankarit itse asiassa kuolevat useammin kuin "tavalliset sankarit".
2: Tosin kuolevaisuus on "Batmanin" Lasarus-ylösnousemusta ja "Teräsmiehen" legendaarista kuoleeksi julistamisen jälkeistä paluuta lujemmin läsnä myös muualla ja muulla tavalla. Esimerkiksi "Mustanaamion" kaltaisessa sarjassa jossa ei koskaan kuolla, mutta samalla kuitenkin korostetaan että kaikista sankarillisista suorituksistaan huolimatta Mustanaamio on 21. Mustanaamio. Mustanaamiot tuppaavat kuolemaan nuorena, ja esimerkiksi hänen lapsensa eivät kohtaa isoisämustanaamiota (mustanaamio nro 20). Tämä kertoo paljon niille jotka haluavat nähdä.
3: Toisekseen. "Kapteeni Marvel" kuoli syöpään, yllättävän lopullisesti. Lisäksi tiedän sarjakuvahahmon nimeltä "Salama" , alkuperäisnimeltään "Flash". Hän on kuollut. Ja hän ei ole palannut henkiin. Fkash-sarjakuvaperinteen aikana on ollut neljä eri persoonaa jotka ovat kantaneet Flashin viittaa. Ensimmäinen Flash kuoli sankarillisesti pelastaessaan maan tuholta. Ja hän kuoli lopullisesti. Hän on varsin tunnettu supersankari joten on melkoisen kornia sanoa että "ei tule yhtään mieleen". Jos teologille ei tule "Raamatusta" mieleen useampaa kuin yksi Joosef -niminen hahmo, hän ihmetellee sitä miten Joosef vaikuttaa eri kohdissa ihan eri persoonalta ja skenekin on aivan täysin erilainen, ihan kuin eri kulttuurissa eläisi tämä sama Joosef.
4: Sitten on hyvä miettiä mitä tapahtui 1940-luvun puolella kun supersankarien "Golden age" hiipui.² Rehellisesti sanoen en haluaisi kutsua tätä kulta -aikaa kovin positiivisella nimellä. Karkeasti sanoen supersankariaihe kohtasi keksimisen jälkeen alkuinnostyshypen ja lähes mikä tahansa supersankaripaska meni kaupaksi. Tämä toki tuotti monet klassikkohahmot, mutta se laski yleistason todella matalaksi.³ Alkuinnostuksen romahduttua ja laadun ajaessa ihmsiet paremman lukemisen pariin, todella moni supersankari lopetti seikkailunsa. Aika monelle keksittiin loppuratkaisuksi jonkinlainen kuolema. Näitä supersankarien kuolemia oli tietysti järkevä laittaa koska ne loivat jonkinlaisen lopukkeen tarinoille ja tuotteelle, ja oli tavallaan syy jättää jatko kirjoittamatta. Nämä nimenomaan "kuolivat lopullisesti". Koko formaatti  kun ei jatkunut. Näitä pankrottikuolemia ei helposti huomannut kukaan, koska kukaan ei välittänyt sankareista enää tässä vaiheessa - muutenhan ne olisivat menneet kaupaksi eikä sitä olisi ollut taloudellisesti kannattavaa lopettaa..

En voikaan oikeastaan miettiä muuta kuin sitä, että miten supersankarien sitten oikein pitäisi kuolla? Jos ne kuolevat ja sarja loppuu, tätä ei huomata. Jos hahmo kuolee ja tämä nappaa toinen, kuolemaa ei huomata koska sama sankari kuitenkin jatkaa toimiaan. Teräsmies -sarjakuvan jatkaminen ilman Teräsmiestä olisi kenties "jotenkin konua" - koska supersankarigenre on kuitenkin yleensä ollut yhteen sankariin keskittyvää.
1: "Avengersien" -tyyppisiin supersankariryhmiin kuolemaa toki voisi sitten käyttääkin toimivasti. Mutta niissä sankarit usein vain vaihtuvat ja niitä vaihdellaan. Mikä on kieltämättä rasittavaa. "X -meneissä" kuolemia sattuukin sitten jo aina silloin tällöin, mutta ne hukkuvat massaan eikä koskaan kuitenkaan voi olla varma että herätetäänkö hahmo joskus naftaliinista kuitenkin. - Vai loppuuko sarja vain ennen kuin ne nousevat ja näin kuolema olisi lopullinen. - Ja niissä hahmoja onkin aivan liikaa ja ainakaan itselleni niihin ei kehity mitään suhdetta muutenkaan.

Mutta minä paheksunkin sitä miten vähän perinteistä naisarvoa myyvillä feministisseksistisillä "My Little Ponyillä" on mieslukijoita - siis joidenkin tietämäni hipsterien lisäksi. Paheksun myös sitä miten nämä ponit eivät oikein tahdo kuolla riittävästi ja riittävän lopullisesti. Tämä olisi sentään konkreettinen keino tehdä maailmasta hieman parempi paikka. Samoin kuin olisi syytä lopettaa "Harald Hirmuinen" ja "Karvinen", jotka olivat aluksi ihan hyviä mutta jotka ovat jossain vuosien varrella lopettaneet hauskana olemisen.⁴

---

1 Jos et tiedä kuka oli Jeesus olet nuija. Mutta ihmisen ei tarvitse esimerkiksi tietää sitä että kun "Hämähäkkimies" elokuvassa pelastaa Gwen Stacyn sillalla "Vihreältä Menninkäiseltä", niin sarjakuvassa armas tyttöystävä kuolee ja Hämähäkkimies epäonnistuu. Sillä sarjakuva on sellainen emonyyh toisin kuin elokuvat.
2 Toki tämän jälkeen innostus on palannut ja poistunut. Esimerkiksi viime aikoina elokuvat ovat lämmitelleet sarjakuvienkin suosiota. Olen esimerkiksi itse juuri tämän aallon perässähihittäjä - minä en hiihdä.
3 "Pulp"  -lehtien nimikin tuli siitä että halpoja lehtiä painettiin lumppupaperille ja niitä myytiin aika älyttömän paljon halpaan hintaan. Supersakarilehdet olivat yksi tämän tyyppiseen formaattiin usein taipunut tuoteryhmä. Sisältö oli keskimäärin halvempaa kuin materiaali jolle se painettiin.
4 Lisäksi voisin toivoa "Lassin ja Leevin" paluuta. Mutta toisaalta Lassi kasvoi aikuiseksi, ja päätyi mahdollisesti "Fight Clubin" päähenkilöksi. Ainakin diagnoosi lienee samansuuntainen kun muistamme miten Lassi otti turpaan Leeviltä. Tavoilla jonka jättämät kuhmut Lassin vanhemmatkin näkivät....

Naiset tietävät "kiltin miehen" illuuusion

Reagoin aikaisemmin Laasasen reaktioon siitä että miehet ovat parisuhteen alussa altavastaajina ja joutuvat siksi valehtelemaan. Rehellisyys treffeillä on hänen mukaansa vain vallassaolevien erityisoikeus. Kirjoitin tähän siitä, miten valehtelu treffeillä on vähän kuten työhaastattelussa valehtelu esimerkiksi väärennettyjen CV:n kanssa ; Ne voivat auttaa alkuun, mutta sitten jos jäät kiinni niin saat CV:seesi pysyvän merkin siitä että olet huijari. Ja kiinnijääminen on jotain jonka todennäköisyys kasvaa pitkällä aikajänteellä. Paikan saaminen on lyhytaikaista, sen jälkeen olisi vielä tehtävä ne työt. Työn hakeminen on pitkäjänteinen projekti, joten siihen ei kannata panostaa lyhytjänteisellä panostuksella. Vaadin röyhkeyttä.

Luin Crackedista tekstin "5 things girls don't seem to understand about nice guys" joka oli samalla kannalla. Sen mukaan naisten ongelmana on se, että he eivät ymmärrä tiettyjä asioita "kilteissä miehissä". Koska joku muu kuin minä oli kirjoittanut tuon tekstin, en tietysti voinut tehdä muuta kuin olla erimielinen. Erimielisyyteni onkin nyt siinä että tosiasiassa erittäin monet naiset nimenomaan ymmärtävät, että;
1: Ylikiltti mies on parhaimmillaan pitkällä tähtäimellä hankala koska he ovat romanttisissa unelmissaan asenttaneet naisen ideaaliin jota kukaan elävä ihminen ei voi saavuttaa. Illuusio tulee murtumaan ja tästä tulee olemaan ongelmia. "They're romantics who fall short of their own ideals. As we've seen, nice guys are too timid to approach their crushes directly, so they flood in a lot of missing details. Until they actually date a woman, they're in love with who they imagine her to be, not who she is. And who they imagine you to be is who they wish they could be."
2: Ja pahimmillaan "kiltti mies" on lähinnä valehteleva pelkuri joka ei tartu ongelmiin vaan harjoittaa peittelyä ja jopa huijaamista ja kieromielisyyttä asiaan tarttumisen sijasta. Ja tämä passiivisuus on sitten ongelma monessa muussa paikassa parisuhdetta. "A great number of nice guys are - to use the polite term - hollow-balled shitbirds. Too timid to grab what we want, we rely on coy tactics. A nice guy will ask you out via cutesy note, call your dates "hangouts" and say he just wants you to be happy when you leave him for a jerk (which is sensible of you)."

Näin ollen uskallankin esittää pienen väitelauseen. Usein naisten treffivaltaa korostavat miehet valittavat siitä miten heidän täytyy olla ystävällisiä. Laasanenkin oli iskemässä sitä vastaan että miehiltä vaaditaan rehellisyyttä treffeillä. Tämä kertoo siitä että nämä ihmiset ovat sekä pettyneet naisiin että ovat olleet todennäköisesti ystävällisiä romantikkoa treffeillä koska se kerran heistä on se ainut realistinen vaihtoehto. Kun on kokeillut vain yhtä strategiaa joka perustuu tämänlaisiin odotuksiin ja sitten on pettynyt lopputulokseen, on kenties kannattavaa miettiä sitä että vika voi olla naisen sijasta strategiassa.

Itsekin olin nuorempana nimenomaan "kiltti mies". Lukiossa sain niitä kahden viikon yrityksiä. Koska olin turvallinen, riskitön, hallittava ja jotain jota kenties kehtasi näyttää vanhemmille. Valitettavasti tämänlainen ei riitä kovin pitkälle. Naiselle täytyy olla rehellinen. Tämä voi vaikuttaa kyyniseltä, mutta asia ei todellakaan olen iin ; rehellisyys näyttää kyyniseltä kusipäisyydeltä jos ja vain jos sen vertailukohdaksi ja tavoitepisteeksi laitetaan se romanttinen ideaali. Jos tämän ideaalin poistaa, tilanne näyttää aivan muulta. Ei ihme että Crackedinkin teksti ei ajanut kusipäätä parhaana mahdollisena seurustelukumppanina. Maalina pidettiin "gentleman bastardia", jotakuta joka on sekä herrasmies että paskiainen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa. Sillä kokemusteni mukaan suurin osa ihmisistä on tämänlaisia.

Olenkin saanut kuulla siitä miten ihmiset ovat minulle päin naamaa ihmetelleet miten parisuhteeni on kestänyt niin kauan kun olen niin omituinen enkä kovin ihastuttava persoonakaan. Kysymys onkin juuri siitä että olen tätä, eikä se tule kenellekään yllätyksenä. ; Klassinen feminismi tai Laasasen edustama maskulinismi eivät tausta -ajatuksena kykene rakentamaan hyvää perhe -elämää koska niissä on aina kysymys siitä että kuka on hierarkiassa ylempänä ja kumman velvollisuus on tehdä mitäkin ja kenen oikeuksia on rajoitettava siksi että muunlainen olisi feminismin kammottavaa ihmisyyttä tarkoittava kuvaus "emansipaatiota rajoittavaa heteronormatiivisuutta ja patriarkaatin ylivaltaa" - tai asenne sitä maskulinistin kirosanaa, "feminismiä".

(Brainfuck) Hakatuksi tulemisen ehkäisystä

"Eräs nuori vihainen mies" otti kantaa uuteen SlutWalk -kävelyyn. Kyseessä on tapahtuma, jossa paljastavasti pukeutuvat naiset kävelevät.

Tämä on kannanotto sen puolesta että tämän tyyppinen pukeutuminen ei ole samaa kuin pyyntö tulla raiskatuksi. Asiassa ironista on se, että tapahtumaa on kritisoitu juuri siitä että paljastava pukeutuminen on pyyntö raiskata. Tosin tässä asiassa kritiikki ei ole sanonut että raiskaus on oikein. Kysymys on enemmän itsepuolustuksesta. Eli paljastavaa pukeutumista vastustetaan koska se provosoi rikollisuuteen. Näin raiskausta voidaan pitää samanaikaisesti pahana, että voidaan vastustaa paheellista pukeutumista.

Suojeluintressin taakse voidaankin todella piilottaa normatiivisia komentoja. Kun ei ole poliittisesti korrektia komentaa pukeutumista, voidaan arvomaailma todellakin kätkeä tämänlaiseen. Tällöin päästään siihen että "neuvot "raiskausten ehkäisemiseksi" ovat suurimmalta osin väline pelotella naiset käyttäytymään patriarkaalisten normien mukaisesti - olemaan hiljaisia, sieviä ja siveitä." Ironista on tietysti myös se, että paljastavaa pukeutumista vastustavat piirit kannattavat tietyjä kristillisiä arvoja. Ja tämä piiri taas on moittimassa "PerusSuomalaiseen tai KristillisDemokraattiseen malliin"¹ islamilaisia siitä että he kietovat naiset burkiinsa ja kahlitsevat naista täten törkeästi. Islamilaiset kuitenkin oikeuttavat naisten pukeutumista juuri vastaavanlaisilla suojeluargumenteilla. Joku voisi jopa sanoa että islamilaiset ovat keksineet olennaisesti saman kikan hallita naisten seksuaalisuuden ilmenemistä yhteiskunnassa. Tämäkin on hemmetin ironista.

Tosin niin on "Erään nuoren vihaisen miehen" suhtautuminen itsepuolustukseen. Hän kirjoittaa "Yleisellä tasolla on toki ihan jees opettaa ihmisiä tunnistamaan ja välttämään uhkaavia tilanteita, mutta miksi helvetissä näitä markkinoidaan naisille "raiskausten ehkäisyyn" eikä esimerkiksi humalaisille miehille "hakatuksi tulemisen ehkäisyyn"?" Hän ei mitä ilmeisemmin ole kyennyt reflektoimaan juttua aivan loppuun asti, kenties siksi että hän ei ole harjoittanut itsepuolustusasioita. Sillä tosiasia on, että jos itsepuolustusta alkaa mainostamaan "hakatuksi tulemisen ehkäisynä", on feministisen linjan peruskritiikki aika inhottavaa. Itsepuolustus yhdistetään suoraan väkivaltaan ja väkivallan oikeuttamiseen asioiden ratkaisukeinona. Ja tämän taas nähdään ajaa patriarkaalista arvomaailmaa jossa asiat hoidetaan nyrkeillä eikä naisten keinoilla. Jostain syystä jos miehille opettaa vaikkapa sitä, miten nakkikioskijonossa ärhentelevä taltutetaan ja mukana on koko paletti siitä että (a) ei mene nakkikioskijonoon yöllä ensinkään vaan menee mieluummin kotiin (b) tyynnyttelee keinoilla jotka usein toimivat ja (c) heittää tyypin katuun ja (d) hoitaa asian juridiset puolet poliisin kanssa, niin ei esiin ei tule väitettä että tässä jotenkin yritetään kontrolloida ihmisen vapautta mennä baarin jälkeen kännissä nakkikioskille. Sen sijaan tämä nähdään vallankäytön harjoitteluna. Ja etenkin jos harjoittelija on mies, hän ajaa patriarkaalisia arvoja.
1: Paitsi joskus tehdään poikkeus. Se tapahtuu jos itsepuolustusta harjoittelee nainen, ja laji erityisen väkivaltainen. Silloin se on itse asiassa enemmän kuin OK, sitä myydään naista vapauttavana. En ymmärrä miten tasa -arvo voi olla tämänlaista, mutta sitä se on.

Jostain syystä ihmisillä on kuitenkin varsin vaikeaa nähdä että käytännön tasolla ja etiikan tasolla on ero. Faktataso on että nakkikioskijonoon meno yöllä on riskikäytöstä, samoin kuin paljastava pukeutuminen. Tähän voidaan vaikuttaa käyttäytymisellä. Mutta valitettavasti molemmat puolet näkevät tässä puhtaasti pragmaattisessa kikkailussa arvokomentoja.
1: Toinen puoli näkee että riskikäytös on oikeutus. Eli paljastava pukeutuminen antaa luvan raiskata ja vittumainen käytös oikeuttaa snagaritappelun. Joten hyvä ja fiksu ihminen menee kotiin ja pukeutuu säkkiin. Muu vaihtoehto on epäeettistä ja tyhmää.
2: Toinen näkee riskin kertomisen tekosyyoikeutuksena, jossa rikos muuttuu uhrin viaksi. Eli kaikenlainen neuvominen on ihmisen kallisarvoiseen vapauteen puuttumista jo itsessään. (Tässä on järkeä jos ja vain jos kaikki ihmiset ovat mallia 1. Minä en kuulu siihen, vaikka itsepuolustuskeinoista usein juttelenkin - myös naisten kanssa.)

Se, miksi naisten itsepuolustuksessa keskitytään raiskauksiin eikä hakkauksiin on sen sijaan löydettävissä peloista. Erään miekkakoululaisen (nainen) kanssa keskustellessa tuli selväksi että hän pelkää hakkaamista vähemmän kuin raiskaamista. Hän muistutti että minun voi olla vaikeaa ymmärtää tätä, koska olen mies - peräti sen näköinen että homoseksuaalitkaan eivät liene sillai kiinnostuneita, joten ne pelottavat raiskaajahomokaan ei kuolaa luurankomaisen olemukseni perään - ja että minua nyt on hakattu sen verran runsaasti että hakkaamisen reaalisuus on ylikorostunut mielessäni. Tässä mielessä on ymmärrettävää, että naisten itsepuolustusta myydään raiskauspelolla. Sitä ei tarvitse hirveästi lietsoa. (Mikä ei välttämättä ole tyhmyyttä, raiskauksia tehdään ihan oikeasti.) Itsepuolustuslajien myynti kun on keskimäärin eettisesti hieman outoa. Niissä kuvataan katuväkivaltaa jonain joka on niin yleistä että jokaisen odotetaan kohtaavan sellaista. (Oikeasti sitä kohtaavat vain minunlaiset riskikäyttäytyvät riskiryhmään kuuluvat sosiaalisilta näkemyksiltään paikoin rajoittuneet.)

Kannatan sitä että riskit tiedostaa. Sen jälkeen niitä voi kutsua tietoisiksi valinnoiksi. Esimerkiksi minä halveksin hakkaajia niin paljon että en anna oikeuksiani poljettavaksi - vaan poljen mieluummin heitä siinä määrin minkä laki sallii. Koen tämän sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni. ~ Pyrkimyksenäni on yksinkertaisesti se, että en koskaan tahallisesti aloita tappelua mutta lopetan sen aina.

Realistina uskallankin sanoa että (a) Hyvä keino estää että itseä ei raiskata/hakata² on pukeutua normien mukaisesti. (b) Tehokas keino jolla voi ihan itse vaikuttaa ihan siihen raiskausten kokonaismäärään on olla itse raiskaamatta. (c) Raiskauksen aktualisointia voi vähentää jos tilanen aktualisoituu omalle kohdalle. Kun hyökkääjää tirvoo turpaan "sillai yhden kerran kun tilanne vaatii" riittävällä tehokkuudella. Se yleisesti ottaen vaikeuttaa rikollisen toimenpidettä ja kenties rikoksenuusintaakin. Lisäksi saat palkkioksi hyvän mielen!

---

1 Jotka ovat btw erilaisia mutta toisiinsa nivoutuneita ; Sävyiltään erilaisia, sisällöltään samanlaisia.
2 Vaan kenties joku muu raiskataan tai hakataan, sillä moni haastaa riitaa saadakseen tapella jne. seikkoja joita ei yleensä oteta esiin koska se vähän niiq veisi pointin koko siitä "pukeudu burqaan tai sen kotoperäiseen vastineeseen" -hössötykseltä.

Deittailua (None Shall Pass?)

Nykyisin ihmiset ns. "deittailevat". Tämä on kuitenkin melko uusi ilmiönä. Perinteisen mallin kannattajia löytyy yhä. Tästä yhden esimerkin löytää "It Will Pass" -artikkelista. Sen mukaan "deittailu" on vaarallista ja eikristillistä. Toki suurin osa kristityistä ei aja tämänlaista näkemystä, mutta ei ole varmasti vaikeaa löytää fundamentalistia, joka ei allekirjoittaisi esitystä ja selittäisi miten valtaosa kristityistä on kristittyjä "sillai väärin ja saatanallisesti".

Artikkeli lähtee siitä että parisuhteen tarkoitus on miellyttää Kristusta enemmän kuin itseä. Vastakkainasettelu on tehtävä tietyllä tavalla. Sodassa on priorisointi kysymyksessä "To please Christ versus self". Parisuhde on siis primaalisti Jumalaa ja maailmanjärjestystä varten, kuin omaksi parhaaksi, parisuhteen onnellisuus on sekundääristä (joskaan ei automaattisesti poissuljettua). Tämä tietysti sitoutuukin parisuhdekuvaan, jossa vaimon on syytä sitoutua vaikka perheessä olisi juopottelua ja perheväkivaltaa.

Artikkeli määrittääkin oikeaoppisen kristillisen seurustelun aakkoset. Tämän taas voisi jakaa seuraaviin osioihin:
1: Friendship, ystävyys, joka on valmistelua.
2: Courtship, seurustelu, taas on eiseksuaalista tapailua joka tehdään sen takia että on syytä tutkia esimerkiksi oikeat arvot ja muut vastaavat asiat. Niiden tarkoituksena on katsoa että ominaisuudet ovat haluttuja.
3: Betrothal jossa puolisokandidaatti käy näytillä. Tässä haetaan suvun hyväksyntä. Olennaista on huomata, että ennen tätä tasoa ei suositella emotionaalista sitoutumista.

Tämä näyttää että avioliitto ja parisuhde ovat enemmän analyyttis-käytännöllisiä suhteita kuin tunnesuhteita. Seurustelussa tarkistetaan toisen kyvykkyys hoitaa perhettä, ja yleinen luotettavuus. Ja että suku on samaa mieltä. Tässä suku on etusijalla ja avioliiton kautta uusi ihminen hyväksytään sukuun. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska on tosiasia että monet parisuhteet voivat aiheuttaa skismoja. Nykyään tapana on että suvun on hyväksyttävä puoliso ja toisten valinnat. Tietyllä tavalla systeemi ei tietysti ole läpeensä huono. On hyvä että jos joku alkaa deittaamaan narkomaanimotoristia, että joku kysyy sen olennaisen kysymyksen ; "kannattaako?"

Kuitenkin tämänlainen tekninen parisuhdemäärittely tuntuu varsin kylmältä ja tunteettomalta. Useinhan olemme tottuneet ajatukseen että tunnepuoli tulee ensin, ja sitten ne muut asiat tulevat esteeksi. "Vanhassa systeemissä" emotionaaliset ongelmat ovat varmasti tavallisempia. Tunnekylmyys ei kenties tapa lapsia tai tee elämästä mahdotonta, mutta kysymys onkin onko se elämä silti kunnolla elämisen arvoista. "Uudessa systeemissä" tunteet taas ovat jopa ylikorostuneita, ja tämä voi johtaa hedonismiin ja lyhytjänteisyyteen, ja siihen että valitaan totaalisen epätoimiva parisuhde, joka taatusti romahtaa kiville sen takia että toinen on se narkomaanimotoristi, jonka asunto menee ulosottoon ja jonka luottokelpoisuus on muutenkin siinä kunnossa että portaille ilmestyy satunnaisia hevosenpäitä.

Artikkeli sanookin suorasanaisesti (vahvistukset artikkelista) että "Self-centeredness, "feeling love." Dating developments a self-centered "feeling" concept of love. Dating is based on the idea that two people should kindle a emotional attraction for one another before the commitment of betrothal. But it turns out to be self-centered love that likes how the other person makes them feel. Anyone in a healthy marriage will testify that selflessness, not feelings, is the key to great marriage." Tunnepuoli ei ole ratkaisevaa, vaan uhrautuvaisuus. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkemys, koska uhrautuminen tarkoittaa yleensä kärsimystä. Jos avioliitto on kunnollinen vasta uhrausten kautta, tuskasta tulee tällöin olennainen osa toimivaa parisuhdetta. Toki minäkin arvostan tiettyjä sukupuolielämän sadomasokistisilta vaikuttavia piirteitä, mutta tässä on mukana jotain "minulle liian kieroutunutta" -joka itse asiassa värittää valtaosaa fundamentalismia yleensäkin. Se korostaa oman uhrin onnellisuudeksi. On vaikeaa ymmärtää että tuska olisi onnellisuuden ydin. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että vakaa perhe -elämä vaatii tiettyjä kärsivällisiä piirteitä.

Tämänlaiseen mietintään ei kristillinen analyysi toki yllä. Sillä se on varsin yksillä napeilla tehty. Kaikki lähtee valtapelistä, jossa koko ilmiä (a) määritellään omilla ehdoilla uusiksi (b) sovelletaan tätä määritelmää kaikkeen mihin se on totuttu liittämään.

määrittelystä, jossa a priorisesti kielletään deittailun pysyvään parisuhteeseen johtaminen. Sen sijaan deittailu on "temporary romantic relationship focussed on current enjoyment rather than future matrimony." Muiden määritelmien osuvuus kielletään. Ongelmaksi tässä määritelmässä onkin se, että artikkelin kirjoittaja itse asiassa tekee ekvivokaation päätelmissään. Hän määrittelee deittaamisen uusiksi, mutta käyttää perinteisesti deittailuksi nähtyä ilmiötä aivan kuten se sisältäisi juuri tuon määritelmän. Oikeasti tilanne on se, että jos jonkin kohteen määrittelee, on hyvä katsoa mikä osuus seurusteluilmiöstä osuu tämän uuden määritelmän alle.

Uskallan sanoa että olen harjoittanut paljonkin "deittailuksi" kutsuttua toimintaa, joka ei todellakaan täytä artikkelissa esitetyn määritelmän kuvausta. Se ei silti ole noudattanut perinteistä kaavaa. Uusi määritelmä ei siis kuvaa sitä, eikä se siksi ole määritelmän sisällön mukaan deittailua. Mutta koska deittailu on vakiintunut toisessa määritelmässä, kirjoittaja ei huomaa tätä vaan kohtelee deittailua siten kuin uusi määritelmä kattaisi koko ilmiötä ; Kaikki perinteisestä "oletko pragmaattiseti hyvä ja luotettava valinta" -analyysistä poikkeava on pelkkää himokkuutta "lustful passion". Tunnepuolen korostaminen kielletää.

Tämä taas johtaa vain yhteen asiaan. Siinä missä arvokeskustelut tavallisesti johtavat inttämiseen, koska eri järjestelmät rakentavat eri premisseistä koherentisoidut systeemit, ja petitio principii alkaa jylläämään. Tässä kyse ei ole mistään vaihtoehtoisista järjestelmistä jotka ovat eri lähtökohdissaan järkeviä. "It Will Pass" on yksiselitteisesti epälooginen, ristiriitainen ja typerä. Tämä on hieman koomista, kun ottaa huomioon että kyseessä on analyyttisenä esiintyvä artikkeli, jonka tavoitteena on puolustaa ns. perinteistä järkiavioliittoa.

---

Molemmat kuvat ovat 1900 -luvun alkupuolelta. Ritariksilyömistä kuvaava on Leightonin "The Accolade". Toinen Waterhousen "Lamia". Ihan vaan sen takia että ne kuvaavat asian puolia minusta symboleina suhteellisen "ymmärtäväisesti". - Ja punapäät ovat tietysti hotteja.