Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Sokraattinen meteli

Sokraattisessa metodissa on kyse viisauden kätilöimisestä. Sokrates kysyi mitä joku tarkoitti jollain asialla tai mitä tämä asia tarkoitti. Toinen vastasi. Ja Sokrates tarjosi tälle vastaesimerkkiä.

Esimerkiksi jos katsottiin sotilaallista rohkeutta voi vastauksena olla, että sotilaallinen rohkeus tarkoittaa sitä, että ei pakene. Sokrates voisi vastata tähän, että joskus sotilaiden täytyy paeta vaikka uudelleenjärjestäytymisen tai paremman aseman sijasta.

Tämä on hyvin erikoinen projekti. Sillä käsiteanalyysissä näitä vastaesimerkkejä koskee hyvin erikoinen piirre ; Voidaan sanoa että tuo alkuperäinen pakeneminen pätee yhä koska sanotaan nyt vaikka niin että "rohkea sotilas ei koskaan pakene, joskus hän tosin suorittaa taktisen perääntymisen". ; Syynä on se, että kun Sokrates ottaa esimerkin, siinä esiintyy esimerkiksi termi "pakeneminen". Ja tähänkin voidaan periaatteessa liittää Sokraattinen käsittely.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että mikä on Sokraattisen menetelmän ydinteesi. Ei ole ihme että Platon käytti Sokratesta dialogeissaan. Tai oikeastaan että Sokrateen hahmo tunnetaan lähinnä Platonin kautta.

Kätilöinti vaatii sitä että määrittely on puutteellinen mutta itse käsite on itse asiassa tunnettu. Filosofiointi ei ole sitä että keksitään miten maailma on. Vaan sitä että kieli täsmentyy kohti käsitettä joka on jo alun perin selvä. ; Filosofian osuus muuttuukin tässä prosessissa omituiseksi. Filosofia ei oikeastaan onnistu löytämään tai tekemään totuuksia. Sen sijaan ennakko-oletuksesi ja niiden valossa luomasi filosofiat voivat osallistua puutteellisiksi kun vastaesimerkki kumoaa ne. Filosofiaa tarvitaan enemmän filosofiakritiikkiin kuin totuuden löytämiseen. ; Ei ihme, että Platonin ideamaailma oli ikuinen ja muuttumaton ja kaikki maanpäällinen vain tämän idean epäonnistunutta muotoutumista.

Ilman tätä tasoa Sokraattinen metodi johtaa sanasaivarteluun ja sofismiin. Jota vastaan Sokrates hahmona usein asetetaan, ikään kuin viholliseksi joka hakee viisautta eikä ovelaa retorista voittoa.

Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

kadekismus

"-Olet ateisti etkä siis usko Jumalaan, mutta onko Jeesus yhä Hänen poikansa?
- Niin, se Jeesus. Hän antaa sinulle huonoja vaikutteita. Hänen takiaan luulet, että äänet päässäsi ovat todellisia."

Ylläoleva keskustelu ei tietysti ole sellaisenaan toteutunut missään. Niiden takana on kuitenkin rakenteita joita käytetään sitäkin useammin. Ja jostain syystä vaikka tuo lausunto nähdään vitsinä, näitä samasta rakenteesta johdettuja näkökantoja heitetään melko vakavissaan. Karkeasti ottaen näkisin että valtaosa uusateismin kritiikistä on sen väitteiden oliukottamista. Ja tässä olkiukottamisessa on päaäsiassa yksi lähde. Käytettyjen sanojen konstruointi. Ja tämä konstruointi tehdään kristittyjen ehdoilla. Valitettavasti kun uusateisti lausuu väitteen hän kuitenkin käyttää omia sanojaan. Kristitty ei suostu tai kykene tätä eroa näkemään. ; Uusateisti ei osaa käyttää sanoja joita kristitty ei ymmärrä joten heillä on turhauttava viestintävaikeus. Uskovaisella taas on tulkintavaikeus, joka johtaa turhaan työhön jota ei oteta vastaan joka on sekin turhauttavaa.

Kolmiyhteinen Rakkaus,
jonka kirjoittajakin ymmärtää.

Yksi pääeroista johtuu Jumala -käsitteestä. Filosofien ja teologien käyttämä Jumala kun tuntuu usein latistuvan "olemassaoloksi", tarkemmin määrittelemättömäksi "alkusyyksi" tai joksikin joka muistuttaa arkijärkeen osuvimmillaankin enemmän "Star Warsin" "Voimaa" kuin persoonallista vaikuttavaa olentoa joka välittää ja vaikuttaa maailmassa. Ja kuitenkin Jumalaa usein käsitellään teologien etiikassa ja humanistisessa soveltamisessa aivan kuin tuo abstrakti Jumala olisi jotenkin oleellisesti nimenomaan liitoksissa tälläiseen.

Taktisesti ottaen valtaosa keskittyy kuitenkin muuhun. Onkin huomattava että uusateismin lausumista bussimainos tarjoaa "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Voidaan huomata, että sen analysointi vaatii sanan "Jumala" ja sanan "olemassaolo" käsittämisen. Sen lisäksi siinä on elämäntapaohje. Sitten voidaan avata veikeän miehen maineessa oleva Jaakko Heinimäki. Hän nimittäin itse asiassa on "kafekismus" teoksessaan dekonstruoinut ja tässä sivussa kritisoinut juuri tätä mainoskampanjaa. Peräti sen luvussa numero 1 joka vastaa kysymykseen "Onko Jumala olemassa?"

En tiedä edustaako Heinimäki kirkon kantaa - kirkko ei tosin ole ainakaan hänestä irtautunut - mutta ainakin se näyttää noudattavan konventioita joita piispatasoisetkin keskustelijat soveltavat. Siksi koen hänet relevantiksi, joko siksi että tai hän edustaa kirkon virallista kantaa. Tai sitten juuri sen vuoksi että hän ei niin tee ; Heinimäen analyysi mainitsee bussikampanjan aivan suoraan. "Kun ateistit julistavat mainoskampanjassaan omnibus-kulkuneuvojen kyljessä, että Jumala tuskin on olemassa, he eivät esittäneet mitään erityisen raflaavaa, ainakaan mitään sellaista jota kristityt teologit eivät olisi jo likimain tuhat vuotta sitten pohtineet. Ateistien bussikampanja ei ollut erityisen ateistinen siitäkään syystä, että muutkin kuin Jumalan olemassaoloa koskevat teoriat ovat peräisin suoraan kristillisen teologian klassisesta perinteestä. Ateistien mainoslause kuului: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Murehtimisen loppuminen ei ole tamperelaisten ateistejen keksintöä vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan mallia kedon kukista ja taivaan linnuista."

Toki Heinimäen lausunnoista kumpuaa omituisia dikotomioita.

Ensimmäinen niistä on termi "julistus". Tosiasiassa kun lukee uusateistejen asioita, he toki mainitsevat toivovansa että uskovainenkin kääntyisi. Mutta tosiasiassa esimerkkiksi siitä pahamaineisesta "Jumalharhasta" opitaan "kissojen paimentamisesta" se, ett' mitä tässä tavoitellaan '; Korostus on se, että ateistit ovat kaapissa, eivätkä siis ikään kuin saa sanoa näkemyksiään julki. Kohteliaisuusvaatimus ja dogmin puute eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen että isohkoa ihmisryhmää ei kuunneltaisi. Klassinen julistus pitää sisällään käännyttämistyön. Tämä on aktivoitumista. Näkisinkin että Heinimäki tässä kohden projisoi. Hänellä on mielikuva siitä mitä uskovaiset tekevät omilla bussinkylkimainoksillaan. Pelastavat sieluja, kehottavat olemaan tiettyä mieltä. Avautumistarvetta kristityillä tuskin onkaan koska heitä ei kulttuurissamme vaienneta millään lailla, heillä on puolue politiikassa - mitään puhtaasti ateistisuutta vaativaa puoluetta ei ole.

Toinen tärkeä käsite on nauttiminen. On erikoista että Heinimäki näyttää vihjaavan että hyvän elämän korostaminen ei voi olla muuta kuin kristillistä koska kristityt ovat kannattaneet sitä. Tämä on ikään kuin näiden arvojen monopolisoimista. Onkin erikoista että kun puhutaan luonnontieteistä ja etiikasta, ihmiset näkevät että ateisti voi erottaa luonnonlait Jumalasta ja olla mekaaninen materialisti. Eli se mikä nähdään Jumalan luomisen ja säätämisen tuloksena voidaan irrottaa teologisesta taustastaan. Jostain syystä samaa ei ole nähty etiikan kohdalla. Tosiasiassa Heinimäki ei näytä tajuavan sitä että uusateismi on uusateismia nimenomaan siksi että se irtautuu eksistentialistisista ateismin suuntauksista jotka korostavat angstia. (Paradoksaalista kyllä se sitten pompahtaa epikurolaisuuden suuntaan, joka taas on ikivanha verrattuna eksistentialismiin.)

Heinimäki tuntuu unohtaneen sen että aina kun kerrot olevasi irtautunut Jumalasta, korostetaan että sinun elämäsi on angstista. (Toki uusateistit korostavat myös sitä että uskonnoissa tapahtuu myös henkistä väkivaltaa ja että tästä irtautuminen on iloa tuova puoli.) Se on siis hieman kuin jos roomanvallan ajan vainotut kristityt olisivat mainostaneet "Ryhdy kristityksi - voit tehdä sen ilman kannibalismia ja veren juomista." Ateistiin liitetään syytteitä arvotyhjiöstä ja angstista. Ateistien mainos nimenomaan alleviivaa reaktiivisesti että bollocks. On erikoista että Heinimäki ei ymmärrä tätä puolustautuvaa puolta viestistä.

Koska tätä ei tajuta, tehdään jotain kuten Heinimäki. Hän ajaa jotenkin dikotomisia arvoja joissa se, että attibuutti A on sekä näkemyksessä Y että X, niin se tarkoittaisi sitä että X ei voisi olla erillään Y:stä. Hän ei tajua että yksi uskonnottomille näkyvin viesti on "Irtaudu Jumalasta, mitä menetät? Et mitään!" Kristinuskon tarjoamista hyvistä jutuista ei tarvitse luopua ateismiin hypätessä. Heinimäelle tämä voi olla vaikea huomio, sillä hän näyttää harjoittavan erikoista strategiaa jossa hän korostaa että ateismi on dogmaattista koska jos uskonto on dogmaattista on sen antiteesikin yhtä dogmaattista. Uusateisteilla ei kuitenkaan ole pakko sanoa ei joka ikiselle kristinuskoon liittyvälle attribuutille. Ja juuri siksi kaatuu sekä uusateismin rinnastus kristillisiin arvoihin että Heinimäen tapa nähdä ateismi "dogman antiteesinä ja siksi yhtä dogmaattisena". (Siis ainakin argumentteina. Kenties kristinuskon puolella on tässä jotain todella vakuuttavia argumentteja. Sääli vain että arvon kristityt eivät saa niitä suustaan vaan sen sijaan haaskaavat aikaansa ja muiden aikaa tälläisiin sivujuonteisiin jossa asiat määritetään kristillisiksi ja eikristillisiksi, koskivatpa ne sitten kristittyä tai ateistia.)

En ole tästä yllättynyt. Uusateistien militanttius näyttää nimittäin seuraavan siitä että heidät kuvataan kuin kristittyinä. Joko siksi että he ovat sellaisia. Ja myös siksi että nekin piirteet jotka heissä eivät ole kristityille tuttuja nähdään sellaisina. Tämä ei tietysti sinänsä vaadi pahantahtoisuutta ; Ihmiset tottuvat että tietty konteksti pitää sisällään tietyn viestin. Siksi lapunjakoa ei osata erottaa käännytysjulistuksesta. Ja kun katujulistajat ovat aina käyttäneet klisettä "en halua tuputtaa", ja tämä on opittu kiertoilmaisuksi on enemmän kuin luontevaa johtaa tämä arkikokemuksen vahvasti vahvistama havainto myös ateistejen lappumiehiin.

Mutta isommat asiat tulevat esiin olemassaolon käsittelyssä.

Heinimäki nimittäin toimii ikään kuin sellaisella arrogantilla asenteella jossa Jumala ja olemassaolo ovat jotain joka määritellään kristityn ehdoin. Heinimäki tarjoaa toki mielenkiintoista olemassaolon pohdintaa, mutta ateismikysymykseen sitä ei oikein voi liittää. Itse asiassa jos Heinimäki ei liittäisi ateistikontekstiä olemassaoloonsa, pitäisin hänen tekstiään mielenkiintoisena filosofisena asian käsittelynä. Hän vain soveltaa sitä johonkin jossa käytetyt sanat eivät ole niitä joita hän käyttää. Termeillä on yksinkertaisesti aivan eri määritteet ja ehdot.

Hän irtautuu ideamaailmasta "Antiikin kreikassa ajateltiin että todella olemassa olevaa ovat ideat, olemukset. Aineellinen todellisuus on toissijaista." sanomalla että  "Tälläistä todellisuuskäsitystä vastaan varhaisissa kristillisissä uskontunnustuksissa on "taivaan ja maan luoja" ja että hän on luonut "kaikki näkyväiset ja näkymättömät". Nämä uskontunnustuksen lauseet on suunnattu sellaisia henkisyyden opettajia vastaan jotka väittivät, että Jumala ei ole luonut mitään niin vähäpätöistä kuin aineellinen todellisuus. He ajattelivat, että näkyvä maailma oli jonkin heikkolahjaisen alemman luokan luojajumalan tekosia." (Tässä kohden Heinimäki irtautuu Platonin opeista demiurgeineen, mutta ei mainitse että kristinusko ei voi viitata alkusyyhyn viittaamatta Platoniin koska argumenttiperinne nojautuu Platoniin. Sillä tosiasiassa originelli oppi ei menetä originelliuttaan vain sillä että sen ideoita on sovellettu muissa ajatussuuntauksissa.) Heinimäki täydentää että olemassaolemisen voi nähdä aivan toisella tavalla määritellen ; "Aristoteles korosti aineellisen materian ja aineettoman muodon yhdistymistä: olemassaolo on sitä, että materia saa muodon, tai hienommin sanottuna, että potentia aktualisoituu." Aineellinen on siis olemassaoleva. "Latinan kielen teonsana existo, olla olemassa, merkitsee sananmukaisesti esiin stumista ja näkyväksi tulemista eli aktualisoitumista. Aristoteleesta alkaen olemassaolon käsite liittyi aina olemuksen käsitteeseen. Olemassaolo on sitä että potentiaalinen olemus aktualisoituu." Tälläinen aktualisoituminen ei tietysti koskaan toteudu täydellisesti. Platonin ideaopista pidettiin ajatus siitä että maailmassa on piirrettyjä ympyröitä jotka heijastavat ympyrän mallia hieman puutteellisesti. "Tällöisen käsityksen olemassaolo on aina jotenkin rajallista tai puutteellista, olemus ei koskaan toteudu "ideaalisesti", sillä ideaalista on vain ideoiden maailmassa." Heinimäki korostaa että "Jumalan olemassaolo on toisenlaista. Se on puhdasta aktuaalisuutta, jossa ei ole mitään ristiriitaa olemuksen ja olemassaolon välillä."

Tämä onkin hyvin klassista teologiaa.

Ongelmana on tietysti se, että oikeasti uusateistit eivät ajattele ylläolevilla malleilla. Heille olemassaolo on yksinkertaisesti sitä että asiat ovat. Kaikki ideamaailmasta haihattelut ovat sitä että sekoitetaan käsite olemassaoloon. Tosiasiassa kuitenkin on niin että esimerkiksi kun mietitään hevosia ja hevosuutta, niin ihminen näkee hevosia, ja tekee niistä abstraktin, ainoastaan päänsä sisällä olevan konstruktion, hevosuuden. Hevosen ja hevosuuden välillä on se, että hevonen on olemassa sanan varsinaisessa mielessä. Ja hevosen käsite on "olemassa" käsitteenä ihmisen mielessä. Ja että kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, kysymys on nimenomaan siitä että onko olemassa eikä siitä että on "olemassa". (Esimerkiksi jos Jumalaa ei ole olemassa, Jeesus silti "on" hänen poikansa hallusinaatio.) Uusateismia on moitittu "empirismi tai ei mitään" -hengestä. Sen maailmassa olemassaolo onkin enemmänkin ilmenemistä ja vaikuttamista. Olemassaoleminen on sitä että asiat kohtaavat ja tästä syntyy muutos, joka taas on heijastelee luonnonlakia. Muunlaista olemassaoloa ei ole. (Saivartelija voisi sanoa että kvanttimaailma on propabilistinen jossa aktuaalinen ja potentiaalinen ovat hieman väärä tapa katsoa koko asiaa. Mutta yksinkertaistan tässä nyt)

Tälle olemassaolon määritteelle Heinimäki tekee seuraavan. "Syntyi nominalismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, jossa ajateltiin että olemukset eivät ole todellisia ensinkään, ne ovat vain käsitteitä." ... "Nominalismi raivasi tilaa luonnontieteiden kehitykselle, kun huomio kiinnittyi pikemminkin yksittäisiin olioihin kuin universaaleihin ideoihin. Nominalismin myötä myös kysymys Jumalan olemassaolo alkoi vertautua sikojen ja muiden luontokappaleiden olemassaoloon, joihin se rinnastuu ontuen jos niinkään." Tämähän ei ole argumentti vaan statement. Tosiasiassa jos olemassaolo määritellään nominalismin ehdoin, Jumalan on joko vertautua sen kriteereihin tai olla olemassaolematon. Heinimäki lähinnä kategorisesti ja suoralta kädeltä kieltää että mitä käsitteitä ateisti voi ja saa pitää hyväksyttävinä ja luvallisina. Kun puhutaan "olemassaolosta" hän tarjoaa teologin käsitteen ja kieltää muunlaisen. Olen huvittunut. ; Heinimäki tarjoaakin lähinnä jotain jossa olemassaolo määritellään uudestaan jotta Jumala olisi niiden kautta relevantti. "Mestari Eckhart sanoi, että jos sanomme Jumalan olevan olemassa, olemassaolo tarkoittaa jotain muuta kuin luotujen olemassaolo, niistä ei voi puhua samaan aikaan ja samoilla käsitteillä." Kuitenkin jos on naturalisti, voi Hawkingin tapaan miettiä alkusyytä kuin se olisi samoin käsittein pyöriteltävä konsepti kuin muukin osa. Jos maailman alkusyy on naturalistinen, tämä Eckhartin ehto ei päde. Se pitää siis piilo-oletuksen joka pitää sisällään erimielisyyden ratkaisemisen Heinimäki siis tunnustaa että tosiasiassa filosofien Jumala - kuten aktuaalisen ja potentiaalisen parissa pyörivä alkusyyjumala - pitää sisällään ison kasan erilaisia piilo-oletuksia. (Kuten Jumala ei ole naturalistinen.)

Uusateistien ydin on siinä että he määrittelevät olemassaolon toisin kuin vanhat ateistit eli eksistentialistit. Eksistentialistien eksistenssi korostaa "minä uskon Jumalaan" tai "en usko Jumalaan" -henkeä. Uusateistien suhde olemassaoloon ja sen käsitteisiin on sen sijaan äärimmäisen naturalistinen (usein sekä ontologisesti että metodologisesti). Heinimäen olemassaolokäsitteistä valtaosa on heistä irrelevantteja. Ei Aristoteleskään varmasti ottanut vakavasti sitä että hänelle sanottiin että hänen näkemyksissään oli eroa Platoniin verrattuna. Kyllä, mahdollisesti. Mutta so what? Jos olet naturalisti ja sanotaan että Jumala on määritelty einaturalistiseksi by definition, mitä muuta siinä voi sanoa kuin että minun arugmenttimaailamassani olet samalla määritellyt Jumalan eiolemassaolevaksi.

Hullua? Kenties, mutta sitten
toisaalta ; kyllä minäkin puhun
joskus itsekseni. ; Tällöin tiedän
ainakin sen, että seura on
mitä mainiointa ja älykkäintä!

Olen vielä huvittuneempi. Toki ymmärrän että filosofia perustuu usein eri lähtökohtien hyväksymiseen. Olenkin huvittunut hieman muusta kuin mikä monille luultavasti on tullut mieleen. En toki kumonnut Jumalaa - olisin aika omituinen agnostikko jos lähtisin tälle tielle ylipäätään. Sen sijaan korostin että Heinimäki vaikuttaa olevan hieman pulassa. Sillä hän selittää miten ateistit eivät sano mitään mitä kristityt eivät olisi käsitelleet. Tämä ei kuitenkaan heijastu hänen tekstissään. - Heti kun ateisti sanoo "Jumala" ja "olemassaolo", etenkin jälkimmäinen eli olemassaolo, Heinimäki on vaikeuksissa. Hän valitsee useitakin olemassaolon teemoja, jotka ovat teologisesti kristinuskon kannalta relevantteja. Mutta hän ei osaa löytää sitä konseptia ja asennoitumistapaa jolla uusateistit käyttävät olemassaoloa. Ja tätä kautta hän ei ymmärrä oikeastaan koko uusateismia. - Heinimäen analyysi nimittäin paistaa kristillistä osaamista mutta uusateismia ei aivan selvästi hahmoteta. Tämä ihmetyttää koska jos uusateismi on kristityille tuttua, ja kristillisyyttä heijastavia sen hahmottamisen pitäisi olla helppoa. Kuitenkin suurin osa kristityistä näyttää olevan Heinimäen tapaan ns. helisemässä.

En siis sano että Heinimäki on väärässä tai että uusateistit ovat oikeassa. Sanon vain sen, että jos uusateistit eivät sano mitään mitä teologit eivät olisi miettineet ja käsitelleet, niin miksi ihmeessä uusateistejen argumentteja ja käyttämiä käsitteitä ei sitten osata käsitellä ja heidän haasteisiinsa ei tule vastauksia kuin apteekin hyllyltä? Tämä nykytila on vain hiton omituista. Ja tämä herättää huvittuneisuutta mielessäni.

Heinimäki päätyy jopa siihen että Jumala määritellään samaksi kuin koko olemassaolo. "Jumalan oleminen on pikemminkin olemassaolon takana olemista. Jumala ei niinkään "ole olemassa" vaan hän on itse oleminen. Ja kysymys "onko oleminen olemassa" tai väite "olemista tuskin on olemassa" tuntuu informaatioarvoltaan sangen vähäiseltä." Tämänlainen saivartelu tietysti huvittaa ateisteja jotka ottavat ennen kaikkea etäisyyttä instituutioihin ja dogmeina esitettyihin uskonkappaleisiin. Ja joille Jumala ei ole täten määritetty joten he tietävät varsin hyvin että he eivät tarkoita mitään tuollaista. Heinimäki joka vaihtaa käsitteet valtapelillisesti panee sanoja heidän suuhunsa, vääristelee ja olkiukottaa. Ateisti kutsuu tämänlaista keskustelunvälttämiseksi, vääristelyksi, mahdollisesti vajaaälyiseksi ateistien sanoman ymmärtämisen puutteeksi eli typeryydeksi - ja kenties jopa vainoamiseksi ja kiusaamiseksi.

Loppupehmennys.

Tietenkin Heinimäki on tarkoittanut kirjansa kristityille. Näin ollen voidaan hyväksyä että hän tekee pitkän kristillis-teologisen olemassaolemisen mietinnän ja tekee sen päätteeksi vinoilua ateisteille. Yleisö on ymmärrettävä ja kun kirja on "kafekismus" on se selvästi kristityille oppaaksi kristillisyyteen. Sitä on turha ottaa debattikirjana, ja sellaisena sen ottaminen olisi minulta varsin pälliä. Konteksti on ymmärrettävä. En tässä itse asiassa moiti Heinimäkeä aivan valtavasti. Olen enemmän metakeskustelulinjalla.

Korostan kuitenkin että tässä kohden Heinimäen strategia heijastelee vakiintunutta tapaa. Kun uskovainen puhuu ateistille, hän ei ota huomioon kohdeyleisöä. Ja näin ollen ateisti kohtaa samanlaista viestintää mitä kristitty sanoo kristitylle. Ja tästä seuraa se, että sanomaa ei ymmärretä. Kristillisyys näkyy ohipuhumisena, vääristelynä ja ideologian junttaamisena ja kaiken näkemisenä vain oman maailmankuvan kauta. Eikä ateistin ajatella tajuavan "hienostuneita sofistikoituneita" konsepteja. Tunteet ovat ymmärrettäviä mutta haistakaa nyt hyvät ihmiset paska.

Olen aiemmin ihmetellyt sitä että uusateisteja ei ikään kuin katsota sitä kautta että onko heillä sisäisesti koherentti ja filosofisesti ehyt ideologia. Sen sijaan se määritellään "puutteelliseksi" siksi että se ei esimerkiksi käsittele Tillichiä. (Joka tuntuu olevan tässä kohden jonkinlainen nimi joka aina mainitaan.) Kuitenkin tosiasia on että Tillichin argumenttimaailma on uusateisteille aivan irrelevantti. Vastausta ei tarvita koska itse kysymys on määrittynyt irrelevantiksi.

Uskovainen ei voi tulla määrittelemään toisen maailmankuvan puolesta mikä sen opeissa on tärkeää. Dawkinsin ymmärtämisen kannalta onkin huomattava että hänellä on kysymysten jakamisen ajatus. Toiset kysymykset ovat järkeviä ja toiset eivät. Toki hän rajaa monia kysymyksiä turhiksi, ja tähän joukkoon mahtuu paljon taikauskoista roskaa että sellaisia kysymyksiä joita kristillinen teologia on pitänyt ns "suurina kysymyksinä" ja määrittänyt näihin vastaamisen jopa yleisinhimillisyyden ytimeen, niihin vastaamista ikään kuin tarpeeksi joka jokaisella ihmisellä olisi pakko olla.

Uskontokeskustelun ongelmana näyttääkin olevan se, että uusateismin militanttius johtuu siitä että uskovaiset näkevät uusateistit kristinuskon malleilla. Mainos joka herättelee eikä aja muuttamaan mieltään nähdään käännyttämisenä. Ateismi nähdään uskontona - ei siis ideologiana tai maailmankuvana vaan uskontona- (Ja Darwinta hänen profeettanaan). Itse korostaisin sitä että uusateistit ja kristityt ovat molemmat filosofisia, mutta jostain syystä teologit ovat ottaneet vallan siinä että he voivat ikään kuin auktoriteetillaan tunkea itselleen oleelliset käsitteet sellaisiksi kuin he itse niitä tarvitsevat. Ja vastapuoli kritisoidaan ojaan jo siitä että he eivät sitoudu näihin samoihin käsitteiden määritelmiin vaan käyttävät jotain erilaista harhaoppista määrittelytapaa.

Toki on ymmärrettävää että kristinuskon Jumala on yksi Jumala. Mutta tosiasiassa uusateismia usein moititaan kristillisyyskeskeisyydestä. Kun se etäytyy tästä syytetään että ei voi irtautua Jumalasta jos ei irtaudu teologien määrittelemästä Jumalsta. Tässä on toki pari ongelmaa. Ensinnäkin filosofien Jumala ja arkijumala ovat aivan erilaisia. Ja aika isoa osaa ateisteista ensimmäinen on tylsä ja epäkiinnostava ja vain toinen on järkevä. Ja toisaalta kun sitten näitä filosofien Jumalia käsitellään, ei niistäkään voi huomata muuta kuin että niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, ja tästä filosofien jumalaan pakenemisesta huolimatta arkijumala rakkaudellisuuksineen ja hyvyyksineen yht'äkkiä putkahtavat esille. Edustipa teologia sitten Craigista Heinimäkeen niin he tuppaavat puhumaan armosta, lohdusta tai objektiivisesta moraalista heti filosofisten aktuaalisten, potentiaalisten tai kalam -argumenttien jälkeen miettimättä että jossain on jotain omituista ; Jos filosofien Jumala todella on Jumala, miksi vastata pahan ongelmaan tai käyttää sitä hautausrituaalissa tai moraalin komentamisessa?

Samalla jos uusateismissa ei ole mitään uutta tai järkyttävää, olisi hyvä miettiä miksi uskovaiset sitten reagoivat heihin ja miksi he ovat nostaneet niin kovaa vastustusäläkkää? (Jota ei peräti ole kohdistettu oleellisesti mille hihittelin jo aiemmin.) Miksi kirkosta eroaminen ja uusateistien kritisoiminen ovat kristityille tärkeitä kysymyksiä ollenkaan? Syy on se, että he haluavat uusateistit kaappiin. Joko siksi että he haluavat käännyttää kaikki kristityiksi. Tai ihan siksi että he ovat tavallisia ihmisiä joille vapaus näyttää olevan enemmänkin sitä että "minua yksilönä ja omaa viiteryhmääni ei mikään rajoita ja kaikki se mikä meitä vituttaa ja ärsyttää minimoidaan". Tämä ei tietysti ole vapautta filosofisessa mielessä, mutta käytännöllisessä mielessä se on itse asiassa juuri tätä.

Hyvin Kaunista

Platon korosti kolmea hyvettä : Hyvyyttä, Totuutta ja Kauneutta. Niiden kohdalla jännittävää on se, että niillä oli edustus ideamaailmassa. Hyvyys ja Totuus ja Kauneus olivat siis universumissa sen perusolemistasolla olemassaolevia voimia. Olemassaolo liittyikin hänellä eettisyyteen. ; Tämä sopi hyvin yhteen hänen ihmiskuvansakin kanssa ; Hän ajatteli että mielenterveydessä oli kysymys asioiden luontaisesta tilasta. Eli vasta kun ihminen typerihti tai oli muuten viallinen tuli epäeettisyyttä. Sairaus, epäonnistuminen, hamartia ja vastaavat käsitteet liittyivät hänen epäeettisyyden ajatuksiinsa.

Kuitenkin Platon itse huomasi erikoisen filosofisen ongelman ajattelussaan - tämä tunnustavan nöyryyden taito unohtuu nykyään monelta ammattifilosofiltakin. Hän ei edes osannut ratkaista sitä. Tämä ei estänyt häntä laittamasta sitä "Parmenides" -dialogiinsa. Siinä kysymyksessä on se, miten jokin kohde on kaunis. Esimerkiksi jos kukka, siipisimppu ja Jewel State ("Firefly" -sarjan Kaylee) ovat kauniita, niin niitä kaikkia yhdistää toisiinsa se, että ne heijastavat kauneuden ideaa. Tästä seuraa se erikoinen asia että kauneuden idean on itsensäkin oltava kaunis, koska muuten tälläistä analogisuutta ei syntyisi.

Tästä huomiosta seuraa kuitenkin se, että kauneuden käsite jää perimmiltään mysteeriksi. Jos yritämme selittää miksi kauneuden idea on kaunis, tarvittaisiin tätä korkeampi kauneuden ideaali, kauneus₂ jota tämän kauneuden ideaali noudattaisi. Ja sama analogisuus seuraisi pakosti ; Jotta kauneuden idea voisi olla kaunis, sen olisi oltava samanlainen tämän kauneuden kanssa, ja pitäisi selittää miksi tämä kauneus₂. Tämä johtaa ikuiseen regressioon joka nähdään yleensä merkiksi päättelyn epäonnistumisesta.

Tähän ei oikeastaan ole vastausta ja tavallaan ongelma on siirtynyt suoraan kristinuskon teologian ytimeen. Tämä ei yllätä koska teologit ovat perustaneet ajatuksensa Platonin ja Aristoteleen esitysten pohjalta. Nämä olivat pitkään ne ajattelun mestarit joiden sanat otettiin todesta - erimielisyys kun olisi ylpeyttä jossa itsekorostettaisiin itsensä viisaammaksi kuin historian viisaimmat ajattelijaihmiset. Tämä iskee kysymykseen Jumalan hyvyydestä. Onkin epäselvää onko hyvyys hyvyyttä vain siksi että se on Jumalankaltaisuutta vai onko Jumala hyvä koska hän seuraa Hyvyyden ideaalia josta olisi sitten mahdollista saada tietoa myös ilman Jumalaa.

Eikä ole sattumaa, että nostin ensin esiin kolmikon Hyvyys, Totuus ja Kauneus. Ja että sen jälkeen käsittelen Kauneutta ja huomautan että vastaava argumentaatio koskee samasta syystä kaikkia ideamaailman jäseniä ja nostan esiin Hyvyyden. Nähdäkseni asia on vain sellainen että emotionaalisista syistä se on helpointa huomata Kauneuden kohdalla. Uskontokriittisenä on helpompaa huomata se Hyvyyden kohdalla. Mutta tosiasiassa Totuus lienee samassa herrakerhossa. Tämä asettaa suuria ongelmia ideamaailmaan keskittyville maailmanselityksille. Ehkäpä Hyvyys, Totuus ja Kauneus pitääkin selittää muuten kuin ideamaailman keksimisellä. Ehkäpä onkin aivan viisasta tehdä kuten antiikin kyynikot - kuten viiniruukussa asunut Diogenes - tekivät ; Sanoa että on nähnyt usein hevosia, mutta ei koskaan hevosuutta.

Onx muusia näkyny? ~ Onko "hyvä kristitty" oksymoroni?

"Mythopoeia" teki mielestäni kiinnostavaa analyysiä Odysseuksen hahmosta. Odysseuksen hahmossa on kysymys varsin epäsankarillisesta tyypistä. Ja Odysseuksen seikkailut ovatkin tarkalleen ottaen veijaritarinoista. Ne taas ovat olleet mielisuosiossani jo aivan pienestä lapsesta asti. Odysseuksella on itselleni merkitystä enemmän kuin oikein millään muulla "klassisen sivistyneisyyden piiriin" kuuluvalla hahmolla. (Populaarikulttuurista niitä löytyykin sitten runsaasti, on Gregory Housea, Charlie Crewsiä, Batmania...) Blogin pitäjä täsmentää tätä jaottelua tosin vasta kommenttipuolella sanoessaan että

"Sankaritaru ollen siis kertomus esikuvallisesta tyypistä, joka on yhteisön arvostamien hyveiden ruumiillistuma. Näiden hyveiden seuraamisen ansiosta sankarille käy myös hyvin.
Veijaritarinassa puolestaan päähenkilö ei ole itsessään esikuvallinen, mutta menestyy silti sankarin tavoin. Hän ikään kuin huijaa tiensä menestykseen. Veijari ei silti ole antisankari siinä merkityksessä, että hän varsinaisesti rikkoisi yhteisön arvostamia normeja."

Varsinainen tulkinta pitää sisällään näkemyksen jonka mukaan "Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole." ... "jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia." Odysseus onkin veijarihahmona jotain joka on aina hyvin lähellä veijarihahmoa. Hän on hyvin lähellä parodiahahmoa. Oveluuden parodiallista luonnetta kuvaa se että se on vain pintaa; kommenteissa blogisti argumentoi seuraavasti ; "Minusta tyyppi, joka laatii ovelan suunnitelman, on viekas, ei niinkään se, joka toteuttaa kyseisen suunnitelman." Mielestäni tämänlaisesta selityksestä voidaan tehdä muusia.

Kreikkalainen kulttuuri nimenomaan näki ihmisen ulkoisten voimien näyttämönä. Esimerkiksi luovuudelle oli erityiset Muusat, joiden vaikutuksen kautta oltiin Taiteilijoita. Taiteellinen ihminen oli siis sellainen joka seurasi muusien ideaalia. Näin ollen ovela oli juuri se joka heijasteli Athenen, Itse Oveluuden Personifikaation, ohjeita. Omapäinen oveluus ei ollut tavallaan mahdotonta, se oli vain Kohkaamista, koska siitä puuttui Athenen mukanaolo ja vaikutus.

Vastaavaa asennetta ei ole toki vaikeaa löytää muualtakaan. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kristinuskoa puolustetaan monissa "tiukemman linjan oikeaoppisuutta puolustavissa uskonnoissa" sillä että muut uskomukset ovat haitallisia. Näissä puheissa korostuu että Jumalan ansiosta tapahtuu kaikki hyvä maailmassa. Samoin korostuu että pahan teko on etäisyyttä Jumalasta. Tästä seuraa sellainen omituinen kokonaisuus jossa ihminen tekee hyvää koska seuraa Jumalaa, kun taas hän tekee pahaa koska ei seuraa Jumalaa. Ja tätä kautta WWJD:tä miettivä ihminen tekee mitä Jeesus haluaisi hänen tekevän eikä tee sitä itse. Joten hän ei olisi Hyvä koska hän vain seuraa Hyvän käskyjä. Tästä seuraakin se yleinen tausta-asenne jossa hyvänteko ei ole edes kristityn hyvän teon tekijän ansioita. Mutta pahat teot ovat aina ihmisten syytä.

Itse näkisin että tästä ei seuraa se, että hyvä kristitty olisi sisäisesti ristiriitainen käsite, oksymoroni. (Vastaus otsikon kysymykseen on siis EI. Laitoin sen siihen provokatiivisista syistä ja leikkiäkseni ennakko-oletuksillanne.) Tämän vuoksi väittäisin että Odysseuskin oli nimen omaan ovela. Sillä ovelaa on kun ovelaa kuuntelee. Kristittykin voi sanoa että ihmisen vapaa tahto ja eettisyys ovat yhteenliittyneitä kuunteluun ; Hyvyys ja pahuus onkin juuri sitä kenen ohjeita kuuntelee, Jumalan vai Saatanan sanaa. Voit jättää tottelematta tai totella, joten vastuu on sinun. (Väärin valinneet voi siis kenties jopa polttaa Helvetissä Kaikkivaltaisen Rakkauden Nimeen.)

Veijarista örmyyn.

Ulkopuolisen vaikutus ahdistaa monia. Kuitenkin se on mukana objektiivisuusajattelussakin. Siinähän on aina kyse siitä että todellisuus muuttaa ihmistä eikä toisin päin. Järkevien sanat eivät luo todellisuutta vaan todellisuus on testi jolla järkevyys punnitaan.

Tästä kulmasta mukaan voidaan ottaa myös eiintentionaaliseen delegointiin turvautuva Schopenhauer. Hän nimittäin näki että nero ei ollut itse asiassa muuta kuin tarkkanäköinen. Keksiminen ei hänellä ollut keksimistä vaan löytämistä. Schopenhauer määritteli nerouden hyvin mielenkiintoisesti. Asiaa voi auttaa maalitauluvertauksella ; Älykäs osuu hyvin tarkasti pieneen maaliin kun tyhmä taas ei. Nero taas osuu sellaiseen maaliin jota tavallinen ihminen ei edes näe.

Schopenhauerilla tässä taustalla on objektiivisuus. Ehdoton ja muuttumaton. Schopenhauerin mukaan maali oli yhteyttä Platon ideamaailman ideoihin. Nero vain havaitsi ne ja sovelsi huomioitaan havainnollisesti. Näin ollen nero itse asiassa näkee saman maailman kuin muut, mutta näkee sen niin syvästi että tyhmemmälle neron näkemä maailma vaikuttaa aivan "toiselta maailmalta". Nero siis tunkeutuu tarkemmin ja syvemmälle ja havaitsee jotain joka ei ilmene tavalliselle ihmiselle. Nero on siis puhdas, objektiivisempi ja selkeämpi. Schopenhauerin maailmassa elämäntahdon voittaminen oli neroudelle väistämätöntä. Koska nero näki asiat tarkemmin kuin olisi kenties pragmaattista ja kätevää ; Nerous on siis sitä että äly hallitsee tahtoa, sen sijaan että olisi se mikä ihmisissä yleensä on.

Tavallaan tämä ei ole kovin kaukana siitä ajatuksesta että jossain on jokin Muusa josta taide ja tiede vuotavat ihmisen mieleen. Ideamaailmasta vuotaminen on itse asiassa karkeasti sanoen vain "Muusa ilman persoonaa ja henkiruumista ja intentioita". Tai toisella tapaa muotoillen tietoinen muusa on tämänlaisen ideamaailman idean vertauskuva. Jos siis ajattelemme että ihminen ei ole luova jos hän kuuntelee Muusaa, olemme tilanteessa jota on vaikeaa hyväksyä hyvin monesta erilaisestakin kulmasta. (Sillä tämä ei olisi tämä blogi jos en olisi vastarannankiiski, jopa alleviivatun selvästi.)

---

Kirjoittaja ei "tavallaan ymmärrä" miksi natsejen murhatöihin osallistuneista monet selittivät totelleensa vain käskyjä. Ja miten moni pitää tätä lieventävänä asianhaarana. ; Luulisi että heillä olisi kasvatettu vastuu, kuten kaikessa tottelemisessa.

Kaunis on lintu

Valitsemani otsikko ei ole kieleltään hyvää suomea. Kieliopillisesti on hyväksyttävää sanoa että "lintu on kaunis" mutta ei sanoa että "kaunis on lintu". Ero johtuu siitä että kielessä on jako substantiiveihin ja adjektiiveihin. Adjektiivi on käsite joka kuvaa substantiivia eikä toisin päin. Ajatus on luonteva myös filosofian puolella. Usein nähdään että on ilmiö (vertautuu substantiiviin) jonka määritelmä (kuvaus) koostuu joukosta attribuutteja (jotka vertautuvat adjektiiviin).

Näin ollen kun kutsumme lintua kauniiksi, kuvaamme siinä olevaa tiettyä ominaisuutta. Tässä sanomisia rajoittaa usein se, että käsitteet ovat edustavia mutta ei kattavia. Lintu siis kelpaa edustamaan kauneuden ideaa mutta ei olemaan koko kauneus. Idea on hieman sama kuin jos meillä olisi punainen omena voimme sanoa että omena edustaa punaisuutta, mutta on silti väärin sanoa että punaisuus olisi omena. Punaisia asioita kun löytyy paloautoista, joulupukeista ja raivonaamoista.

Jako substantiiveihin ja adjektiiveihin on hyvin oleellinen jotta voidaan esimerkiksi käsitellä sujuvasti vaikkapa likööreitä. Likööreitähän kulkee kaikenlaisissa sateenkaaren väreissä. Tällöin kaikki liköörit eivät ole samanvärisiä. Normaalisti tavataan kuitenkin sanoa että likööri on vihreää, ei että vihreä on likööri.

Ja tätä kautta voidaan mennä jopa hieman kompleksisemoaan suuntaan. Voidaan jopa sanoa että käsitteiden sisällä on usein hierarkiaa. On esimerkiksi oikein sanoa että kaikki kissat ovat eläimiä mutta ei että kaikki eläimet ovat kissoja. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska eläimen käsite sisältää useita attribuutteja. Samoin kissan. Näin ollen hierarkisuus ei enää koske yhtä piirrettä kuten punaisuutta vaan sillä voidaan käsitellä jopa suurempia asiakokonaisuuksia.

Tai näin ainakin siihen asti kunnes pakkaa sekoitetaan.

Kauneus on siitä mutkikas käsiteltävä, että se on hyvin monisyinen. Siinä missä vihreän käsite on sisällöllisesti hyvinkin yksinkertainen, on kauneus monen asian yhteisvaikutusta. Se ei kuitenkaan ole lajikäsitteen tapaan hierarkinen. Näin ollen kun "linnun" sanotaan olevan "kaunis" on mukana kaksi monimutkaista käsitettä jotka menevät vain osittain päällekäin (kaikki linnut eivät ole kauniita, ja on muitakin kauniita asioita kuin linnut.) Tämä muuttuu helposti valtapelilliseksi käsitteeksi siitä kumpi on jotenkin oleellisempi.

Tätä kulmaa edustamaan voidaan laittaa klassinen Platonin ideamaailma. Se on arkijärjelliseti omituinen, sillä siellä on olemassa esimerkiksi kolmiouden idea, linnun idea ja kauneuden idea. Platonille nämä ikuiset ja muuttumattomat ideat ovat todellisuuden syvin olemus, josta esimerkiksi maan päällä elävät linnut ovat vain kalpea ja epätäydellinen heijaste. Ja samalla ne ovat erillisiä käsitteitä. Platon nimittäin esimerkiksi kertoo että ihmisen rakkaus on sitä että ihminen rakastaa toisessa ihmisessä ilmenevää kauneuden ideaa. Tässä kulmassa on itse asiassa täysin mahdollista kääntää hierarkioita päinvastaisiksi. (Kun esimerkiksi liköörin idea ja vihreän idea laitetaan yhteen voi olla täysin soveliasta sanoa että vihreä on likööri.)

Koska kauneus on moninaisista piirteistä ja niiden yhteisvaikutelmista (kuten sommitelmasta) riippuva piirre, tämä on tietysti kaikista mutkikkaimmillaan. Jos on oikein sanoa että "lintu on kaunis" vaikka on olemassa rumiakin lintuja on Platonisessa maailmassa samoista joustavuuden syistä soveliasta sanoa että "kaunis on lintu" aivan samasta syystä.

Joku voisi pitää tätä jopa "antiikkisen" Platonin filosofian heikkoutena. Tokaista siitä että ei ole ihme että filosofiaa on kehitelty vielä äijän jälkeenkin. On kuitenkin joskus vaikeaa sanoa onko tämänlainen omituisuus syy siitä että ajattelukulma on huono vai onko ajattelukulma vain epäintuitiivinen. Kenties meidän tavallinen ajattelutapamme onkin vain huono ja omituisuus jothuu siitä että oikeampi perspektiivi karistaa verhon todellisuuden ja rajallisen ymmärryksemme välistä tässä kohden. Voittajaa voi joskus olla vaikeaa päätellä. Quinelaisen kulman kautta voidaan kuitenkin huomata, että asiaa voidaan itse asiassa ratkaista. Ja tämän mukaan Platon on yllättävän vahvoilla.
1: Quinen eräs ansio on siinä että hän laajensi tieteenfilosofian kulmaa. Positivismin kumoutumisen jälkeen on keskitytty vain siihen miten metafysiikkaa ei voida välttää ja että fysiikassa on aina metafysiikkaa, ja tätä kautta epistemologia ("mitä voidaan tietää") on jotain jota ei voida jakaa erilleen ontologiasta ("mitä perimmältään on"). Quine muistutti että tosiasiassa jos puhutaan maailmasta ja olemisesta, niin mitään puhdasta metafysiikkaakaan ei ole. Tämä muutti pakkaa hyvin oleellisesti. Metafysiikka alistuu tämän jälkeen nimittäin varsin sujuvasti tieteellisen keskustelun piiriin. Ja mukana kaatuu NoMa -periaatteen kaltaisia esteitä.

Sillä kun Quine kiistää jaon analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä, ja esittää että kokemusperäisyys on mukana kaikessa ajattelussa, hän itse asiassa käsittelee asiaa tavalla johon on totuttu värien ja omninaisuuksien filosofian kohdalla. On nimittäin katsottu että jos meillä on esimerkiksi appelsiini, jonka riisumme kaikista atteibuuteistaan, ei jäljelle jää oikeastaan mitään. Näin ollen se, miten asiat meille ilmenevät ovat ominaisuuksiensa joukko. Nämä ominaisuudet ovat aina jossain määrin teoreettisia konsepteja. Esimerkiksi punaisuuden väri on inhimillinen käsiterajaus joka liittyy valon aallonpituuksiin. Tässä käsitteen rajaus on tietysti mukana koska punaisessa on monia eri sävyjä jotka lomittuvat toisiin väriin. Rajanveto on tietyllä tavalla mielivaltaista joka tekee siitä määrittelemällä tehdyn käsitteen. Mutta valon aallonpituus on kuitenkin empiirinen ja eimielipiteenvarainen osa tätä käsitettä.

Quinen maailmassa perusyksikkönä on teoria. Esimerkiksi siinä missä vanhakantainen positivisti ajatteli että hypoteeseilla testataan teorioita, Quine ajattelee että tieteentekijälle pienin mahdollinen perusyksikkö on aina nimenomaan teoria. Näin esimerkiksi havainto on aina teoriapitoinen. Punaisuutta ei voida millään koeaineistolla täysin riisua rajanvetoperspektiivistä. Kun jokin teoria kyseenalaistuu, voidaan juuri tätä kautta päätyä tekemään korjauksia mitä ihmeellisimpiin paikkoihin käsiteverkostoa. (Kun saamme omituisen mittaustuloksen, onko syynä mittausvirhe vai aito asia? -tyylinen kysymys on tässä kohden varmasti arkijärjelle helpoiten taipuvat tapa nähdä asia.) Quinen mukaan vihreys on teoria samaan tapaan kuin likööriyden käsite on sekin teoria. Näin ollen Quinen tapa katsoa maailmaa tavalla joka ohittaa arkikielenkäytön totutun tavan jakaa asiat substantiiveihin ja adjektiiveihin. Karkeasti substantiivit ovat yhdenlaisten teorioiden joukko ja adjektiivit toisenlaisten teorioiden joukko. Tutkimamme ja havaitsemamme maailma on näiden teorioiden yhteentörmäys, kaikki liittyy tavallaan kaikkeen hyvinkin syvällisellä tasolla.

Quinen maailmassa on kenties aivan mahdollista laittaa käsitehierarkioita uuteen järjestykseen, koska kauneuden konsepti on esteettinen käsite jota voidaan lähestyä esimerkiksi havaitsemisen ja ihmispsykologian tutkimuksen kautta. Näin nekin ovat punaisen värin tapaan sekoitus analyyttistä ja synteettistä. Se, mikä laitetaan ytimeen on sitten käsiteverkkokokonaisuuskysymys. Tässä kohden kuvioon kuitenkin astuvat ne substantiivit ja adjektiivit. Kokemustemme pohjalta on helpompaa esimerkiksi tehdä luonnontutkimusta siten että sidotaan tarkkailu linnun kaltaiseen kohteeseen sen sijaan että kohteeksi asetettaisiin kauneus, jota voisi kutsua liihottelevaksi. Kunnes tajuaa että linnut liihottavat, kauneus ei. Toisaalta joskus voi olla järkevää ottaa tutkimuskohteeksi kauneus. Silloin kun esimerkiksi mietitään mitkä syyt saavat ihmiset pitämään tiettyjä lintuja kauniina ja toisia ei, voidaan asiaa tutkia vaikka mielipidetutkimuksen avulla. Ja tällöin saatetaan saada aikaan tuloksia joissa ytimessä onkin kauneus. Kauneus nähdään silloin tarkastelun kohteena ja lintu on tässä hierarkiassa varsin kaukana. (Kaukana vaikka olisivat samassa massallisessa samalla tavalla ympäristöstään sulkien kohdalta tarkasteluun rajatussa kappaleessa.)

Jos Platon menisi terapiaan.

Platonin luolavertauksessa on esitelty ihmisiä jotka ovat kahlehdittuina pimeän luolan perään. He näkevät luolaansa vain varjoja. Sitten yksi vapautuu kahleistaan ja käy ulkona. Hän näkee että varjot ovat vain heijasteita suuremmista aidoista asioista. Hän ei kuitenkaan saa kovin hyvin selitettyä tätä niille joiden kokemusmaailma ei pidä sisällään mitään muuta kuin varjot.

Tässä muodossahan tarina muistuttaa sitä, että ihmisillä on ymmärryshorisontteja. Viisautta ei voi vain kaataa korvasta sisään. Näin ollen luolasta vapautunutkin voi korkeintaan rikkoa kahleet ja ohjata valoon. Selittämällä asia ei muuksi muutu. Tällä Platon vastasi myös kätevästi kritiikkiin jota hänen ideamaailmansa kohtasi. Hän vertasi empiiristä todellisuutta varjomaailmaan ja ideamaailma on tarinassa se "oikea maailma". (Ajatus voi tuntua omituiselta koska tosimaailma on Platonilla ikään kuin vajavainen iteraatio. Luolasta vapautunut voisi vapautua tajuamaan ideoiden maailman.)

Koska Platon oli nykymaailman silmin varsin epäeettinen. Koska hän kirjassaan "Valtiot" kannattaa hyvin tiukkaa kontrollia ja yksinvaltaisuutta, tämä voitaisiin nähdä nykymaailmassa ongelmana. Asiaa ei auttaisi se, että Platon "paini" pankrationia, joka on nykyihmisten silmiin hyvin väkivaltainen - eikä näyttäisi oikeasti painilta. Siksi, kun nykyään väärinajattelijoita ei polteta roviolla tai laiteta kotiarestiin - kuten vanhoina hyvinä aikoina tehtiin - ei olisi yllättävää laittaa Platonia terapeutille. (Tämä ei ole oleellista, jos tarinani ei vedonnut niin oleta ajatuskokeen vuoksi että Platon menisi terapeutille.)

Terapeutti sitten näkisi Platonin ja katselisi hänen tuotoksiaan. Hän näkisi luolavertauksen aivan eri tavalla.
1: Hän "ei voisi olla huomaamatta" luolan feminiinistä symboliikkaa. Voidaankin siksi sanoa että luolavertauksen alussa ihmiset olivat istukalla kohdussa. He näkivät varjojen liikehdintää, mutta eivät tienneet mitä se tarkoitti. Tämä viittaa tietysti siihen että vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä. Ja koska varjot kuvasivat erilaisia tavaroita, on luultavaa että tätä seksiä harjoiteltiin hyvinkin "luovasti" käyttäen sellaisiakin keinoja joita luonto ei ihmiselle ilmiselvästi tähän suorittamiseen anna. Tämä varjo oli sitten jäänyt tuntemattomana kokemuksena piilotajuntaan. Näin ollen kyseessä on ennen syntymää alkaneesta traumasta.
2: Luolasta vapautumista, eli syntymää, tarina pitää vapauden saavuttamisena. Tämän voidaan nähdä viittaavan lapsille tyypilliseen kaikkivoipaisuusihanteeseen. Onhan esimerkiksi Kristevan mukaan niin, että lapsi ei aluksi ymmärrä omia rajojaan vaan ajattelee että maailma on ikään kuin osa häntä ; Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Todellisuus murskaa tämän tilan ja seurauksena on luonnollisesti pettymys ja ahdistus. Kysessä on jokaisen ihmisen elämää koskeva trauma. - Tätä vasten onkin jo ymmärrettävää miksi Platon ei tyydy siihen mitä tarina opettaa; että varjoja heijastavat todelliset asiat. Platon on luolasta tultuaan ollut hetken aikaa kaikkivoipaisuusfantasiassaan mutta pettynyt sitten. Voidaankin nähdä että Platonin ideamaailma on defenssi. Kyseessä on joko rajallisuuden kiistäminen (torjunta) tai taantuma juurisyntyneen lapsen tasolle (repressio). Ideafilosofia on siksi vain traumasta johtuva oire; Se huutaa siitä että Platonin mielenterveys paukkuu ja vaatii siksi palata kaikkivoipaisuuskuvitelmiin.
3: Tätä kautta Platonin seksuaalisuuskin on vääristynyttä. Hän ei näe seksiä seksinä, vaan yrityksenä palata luolaan. Platon ei siksi yhdy vaan yrittää tunkeutua luolaan jotta voisi palata esiluolaan vapauttajana. Yhdyntä on siksi lisääntymiskeskeistä ; Platon yrittää opastajan roolillaan saada kokea tuoreesta syntymätä tuleva kaikkivoipaisuuden tunne. Jälkikasvu nähdään luolassa vankina olevina hahmoina jotka yritetään vapauttaa ja itselle annetaan tässä kaikkivaltias ylivertaisen pelastajan rooli. Vastasyntyneen lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelma glorifioidaan kuvaamalla sitä ihanteena ja antamalla sille painoarvo ymmärtämisenä. Syntymän kaikkivoipaisuusmaailmaa kuvataan ihmiskasvuna, joka tietysti vaikuttaa lapsien elämänkäsitykseen turmiollisesti, ja tämä ohjaa välineelliseen hallitsevaan ja egoistiseen käyttäytymiseen. Tämä luonnollisesti vääristää myös Platonin omaa roolia isänä, jonain jonka roolina on täyttää kaikkivaltiaan saappaat. Kaikkivaltiaan isän ajatus on ihmiselämän kannalta kestämätön, koska se heikentää epäonnistumisenkestoa ja altistaa jatkossa tulevillekin traumoille. Myös Platon itse kärsii, koska hänen roolinsa vapauttaja-opastajana, kaikkivaltiaana isänä, on psykologisesti tuhoisa, siinä ei kestetä epäonnistumisia ja tätä kautta Platonin traumoista selviämisstrategia johtaa siihen että hän traumatisoituu jatkossakin mahdollisimman helposti.

Tämän viitekehyksen kautta Platonin yksinvaltias-filosofi on vain luonteva jatkumo ajatuksesta omasta kaikkivoipaisuudesta. Ideamaailma on vain keino joka antaa tälle hallinnan harhalle luvan. Platonin elämänkokemukset - mukaanlukien hänen perverssioita harjoittaneet vanhempansa - ovat muokanneet hänen maailmankuvastaan hyvin omituisen. Tämän takia Platon tarvitsisi terapiaa - kuten ilmeisesti jokainen muukin filosofi joka on koskaan missään milloinkaan erehtynyt tekemään ajatuskokeita ja yrittäneet selventää näkökantojaan esimerkiksi vertauksin.

Kielletty rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return."
("Moulin Rouge")

Shakespearen "Romeo ja Julia" on suorastaan malliesimerkki siitä, miten kaksisuuntaista rakkautta pidetään tarinoissa itsestäänselvänä, oleellisena - ellei peräti rakkauden määritelmänä ; Pari kohtaa ulkoisia vaikeuksia ja ulkoisia kieltoja, jotka heidän sisäinen vastavuoroisuutensa kumoaa. Sama teema toistuu hyvinkin monissa tarinoissa.

Rakkauden vastavuoroisuuden teema on hyvin vahva kristillisyydessä. Se voidaan jopa nähdä uskovan ja Jumalan rakkaussuhteena. (Ei toki malliltaan sellaisena seksuaalisena, tämä tosin toisi homoseksuaaleja sävyjä mieskristittyihin.) Kristillisyyden kaksisuuntainen romanttinen rakkaustarina näyttäytyy ikään kuin siten, että Jumala on tehnyt aloitteen ja ihmisen rooli on sitten joko vastata kosintaan "kyllä" tahi sitten "ei". ~ Vastaamalla "kyllä" pääseekin sitten "Kristuksen morsiameksi".

Platonilla rakkaus on hieman monisyisempi. Hän nimittäin katsoi että rakkaus oli rakkautta toisessa olevaan kauneuteen, joka on pohjimmiltaan suhde ihmisen sijasta kauneuden ideaan. Tämä malli tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden yksisuuntaiseen rakkauteen. (Ellei abstraktiomaailmasta sitten tehdä kristillisillä sävytyksillä älyllistä ulottuvuutta, jossa ympyrän idealla on tunteet. Tämä rakenne on kuitenkin enemmän tulkintaa, sävytystä ja muutenkin "myöhempää perua".) Kuitenkin Platonissa on hieman myös realistia ; "Pidot" pitää sisällään kohdan jossa rakkautta pidetään myös kahden vanhemman resurssien käsittelynä. Dialogissa Diotima -henkilö kertoo että rakastaja ei tyydy omistussuhteeseen vaan haluaa enemmän. Kauneuden kuolemattomuuden hakeminen nousee esille - ja tämä on mahdollista kuolevaisille vain lisääntymällä. Tämä on selvästi sekä kaksisuuntaista että myös seksuaalista rakkautta. (Tämä on sinällään mielenkiinstoista, koska seksi ja rakkaus erotetaan usein toisistaan, niitä pidetään jännitteisinä. Kenties syynä on se, että kristinuskossa ikuisuutta tavoitellaan ilman nuoremman polven synnyttämistä.)

Toki tästä päästään hieman ärtyisämpiin sävyihin. Schopenhauer on tässä aina kohdallaan oleva murjottaja ; Hänestä romanttiset tunteet ja rakkaus kumpuavat elämäntahdosta. Tavoitteena ei ole tuottaa pitkän tähtäimen onnellisuutta, vaan jälkeläisiä. Schopenhauer katsoi että maailma hakee kompromissia, jolloin tavoitejälkeläinen on normaali ja keskiverto. Sen vuoksi yhteen päätyvät hänestä usein nimen omaan erilaiset ihmiset. Schopenhauerille lyhyen tähtäimen onni tarkoitti pitkän tähtäimen pettymystä.

Tälle rintamalle voidaan tietysti saada vastakohtaa. Sitä löytyy buddhalaisuudesta. (Sinällään mielenkiintoista ja tarkoitushakuista että Schopenhauer haki vaikutteita juuri tästä itämaisten uskontojen maailmasta. Siksi hänen rakkauskäsityksensä onkin niin pessimistinen ; Schopenhauer pitäytyy eurooppalaisessa rakkauskäsityksessä ja tulkitsee sen itämaisten konseptien kautta, ja tästä yhdistelmästähän ei synny kivoja asioita.) Mielestäni buddhalaisuuden kannalta on tarkoituksenmukaista nostaa kaksi teemaa/sanaa : (1) "maitrī" kuvaa lempeää, ihanteellista haluista vapautunutta, rakkautta, jossa toivotaan toiselle hyvää. (2) "Karuṇā" toivotaan että toinen olisi vapaa epäonnesta. ~ Näiden kahden kautta on selvää että rakkaus voi olla yksisuuntaista mutta olla silti suurta. Molempia malleja itse asiassa kuvaa ajatuksia toivovan kohteen riippumattomuus ja irrallisuus. Tällöin yksisuuntaisuus tekee tilojen toteutumisesta vähintään helpompaa, kun kiusauksia ryhtyä omien halujen toteuttamiseen on vähemmän. Eurooppalaisen silmiin buddhalainen tuntuu "viileältä".

Yksisuuntaisesta rakkaudesta on lisäksi vaikeaa tehdä tarinoita. Asiaa ei auta se, että eurooppalaista kulttuuria sävyttää "saavutus=oikea mielipide" -mallinen ajattelu. Siksi "Romeo ja Julia" voisivat joko saada toisensa tai kuolla yhdessä. Jos Romeo ei saisi Juliaa, tai tarina ei paljastuisi tragediaksi, yleisö ei välttämättä tajuaisi että kyseessä oli kaunis rakkaustarina, jossa yksisuuntaiseen rakkauteen huipentava loppu on juuri se onnistuminen.

Tämän teeman rikkomista on toki yritetty. Esimerkiksi "Perhosvaikutus"- elokuva näyttää tarinan, jossa kaksisuuntaisesta rakkaudesta kieltäydytään ja se jätetään yksisuuntaiseksi juuri siksi että vaihtoehtona olisi valtavasti tuhoa ja kärsimystä ; Rakkaus muuttuu kielletyksi ulkoisten syiden sijasta sisäisin syin.

Ideamaailman penkomista.

""Hei, äijä, mitä peliä sä pelaat, ei sun kuuluisi nähdä mua!"
"Minä olen velho! Me näemme asiat, jotka ovat todella olemassa, ettäs tiedät", Ritkuli sanoi, "Ja Kvestorin tapauksessa myös asioita jotka eivät ole olemassa.""
(Terry Pratchett, "Valkoparta Karjupukki")

Platonilla oli käsitys ideamaailmasta. Tässä ytimenä oli se, että ideamaailmaa ei voitu nähdä. Sen sijaan ideamaailman epätäydellisiä versioita nähtiin maan päällä. Tästä malliesimerkkinä ovat erilaiset geometriset muodot : Esimerkiksi ympyrä voidaan ymmärtää matemaattisena kappaleena. Mutta jos sen piirtää harpilla, siinä on aina jotain -kenties vain mikroskooppisen pientä- heittoa tähän ideaalitilaan nähden.

Vaikka täydellistä ympyrää ei ole, järjellä käsitellen voidaan kuitenkin tietää esimerkiksi ympyrän kehän ja säteen suhde toisiinsa. Tätä kautta esimerkiksi matematiikka voidaankin ymmärtää eräänlaisena ideamaailman tarkasteluna.

Se, että ideamaailmaa ei voi nähdä voisi tietysti herättää ajatuksia siitä että se olisi samaa kuin epäempiirisyys. Hieman yllättäen näin ei kuitenkaan ole. Teoria on itse asiassa ideamaailmallinen malli - itse asiassa hyvin monet tieteelliset teoriat ovat matemaattisia yhtälöitä, joten sukulaisuus matematiikkaan ja ideamaailmaan ovat tavallaan aivan selvät. Jokainen induktio on malli, jossa havainnot "yhdistetään toisiinsa sillalla", tehdään yleistys.

Monessa tapauksessa äärellisestä koejärjestelmästä nostetaan esiin äärettömän montaa tilaa käsittelevä laki. Esimerkiksi pudotuskokeissa olemme testanneet vain rajatun määrän painoisia kappaleita. Mutta oletamme että vaikka painoeroa olisi hitusen, se ei muuta putoamislakia.

Induktion ongelma itse asiassa yksi tapa näyttää että yleistys on nimen omaan teoreettinen. Looginen positivismi taas kumoutui siihen että mukana oli aina teoreettista painolastia. Suora sääntöjen havaitseminen ei yksinkertaisesti onnistu. Tässä suhteessa Platon oli selvästi oikeassa ideamaailman suhteen pitäessään ideoita eihavaittavana.

Vaikka empiirinen tiede itse asiassa penkoo yhdeltä kantilta ideamaailmaa ja matematiikka toisesta, kuitenkin monesti ideamaailma liitetään teologiaan. Taustalla on pitkä perinne. Teologit ovat pitkään yhdistäneet kristinuskon kertomuksia Platonin ajatusmalliin.

On kuitenkin vaikeaa nähdä miten Jumala olisi ideamaailmallinen kappale ; Ideamaailmaa käsittelevät oudot ja epäintuitiiviset matematiikan muodot ovat käsiteltäviä ja tutkittavia:
1: Imaginaariluvut ovat esimerkiksi paitsi matematiikassa eksaktisti toimivia systeemeitä, joita voidaan esimerkiksi laskea yhteen - ja niitä sovelletaan esimerkiksi MP3 -soittimissa.
3: Epäeuklidinen geometria tulee vastaan matematiikan kirjoissa ja suhteellisuuteorian yhteydessä.

on teologia korostanut mystisyyttä, sitä että Jumala ylittää järjen. Tätä kautta Platonin ideamaailmaa pitäisi tavallaan täydentää vielä epäideamaailmalla jota ei voi havaita eikä järjellä käsitellä, jotta Jumaluus saataisiin sinne hyvin sopimaan.

---

Bloggaaja muistuttaa että meillä on empiristit jotka havaitsevat maailmaa ja mallintavat sitä ideamaailmalla. Ja matemaatikoita jotka mallintavat ideamaailmaa miettimättä sitä sopiiko se empiiriseen maailmaan. Ja lisäksi meillä on teologeja jotka. En oikein tiedä, mitä he oikein tekevät. Mutta luulen että heidän keskiaikainen alkeisversionsa, jossain toisessa ja kuvitteellisessa ideamaailmassa, tottelee nimeä Kvestori.

Hyvä ajattelu vuorotteluna.

Usein perustelua lähestytään logiikan kautta. Tässä korostuu eräänlainen "rationalismi". On ikään kuin sääntöjoukko jota orjallisesti noudattamalla saadaan aikaan tulosta.

Kuitenkin usein asiaa lähestytään vuorottelun kautta. Eli ei olisi mitään yhtä metodia, vain toisen ottaminen olisi jämähtämistä. Esimerkiksi yhdessä suositussa näkemyksessä ideoinnissa kannattaa olla avomielinen, mutta sitten ideoinnin jälkeen ottaa kriittinen suhtautuminen käsiin ja ampua huonot ideat pois. Eräässä mielessä myös luonnontieteet voidaan nähdä induktion ja deduktion rytmittämisen kautta. Teria on induktio ja tästä vedetyt ennusteet ovat deduktiviisen päättelyn kautta tulevia testejä. Induktio on avomielinen arvaus, ja deduktiivisuus se, että ammutaan huonot ideat pois.

Rytmitystä saadaan myös analyysin ja synteesin vuorotteluna. Analyysissä käsite jaetaan tarkemmaksi, pienemmäksi osaseksi, jolloin saadaan tarkempaa kuvaa. Synteesissä taas yhdistetään asioita ja saadaan laajaa ymmärrystä. Vuorottelemalla on periaatteessa mahdollista saada mukaanmolempien hyviä puolia. Käsitteet ovat olennaisia ja osuvia, yksityiskohdissaankin tarkkoja. Mutta kuitenkin yleistettäviä.

Jaakko Hintikka on tässä kohden hyödyllinen viitattava. Hän käsittelee logiikkaa sitä kautta että logiikassa on erilaisia tasoja. Hänen näkemystään kutsutaan tiedonhankinnan interrogaatiomalliksi, ja se voidaan ymmärtää vanhan tieteentekoa kuvaavan vertauksen kautta : Tutkija kysyy luonnolta tai maailmalta jotain ja saa vastauksen. Hintikan mukaan päättelyssä vuorottelevat looginen malli ja kysyvä malli, jotka vuorottelevat. Hänestä päättely ei ole pelkästään sitä, että osaisi oikeaoppiset logiikan temput ja hallitsisi päättelyvirheet. Logiikka on välttämätön mutta ei riittävä ehto hyvälle päättelylle ja perutelulle.

Argumentti on osattava luoda, analysoida, kritisoida, uudelleenmuokata tai hylätä. Tämä rakentaa eräänlaisen kehän, jota toistamalla voidaan sanoa tehtävän päättelyä. On kuitenkin helppoa jämähtää vain yhdentyyppiseen toimintaan.

Platonin Jumala. Ja muu rationalismin perinne.

Harmonia, järjestys ja luonnonvoimat on perinteisesti liitetty Jumaliin. Salaman taakse on nähty Zeus tai Thor. Erilaiset voimat ovat palkinneet ja rangaisseet. Antropomorfismi, ihmisenkaltaistaminen, on hyvin tyypillistä. Ja jos vaikka ilmatieteen tutkimukset ukkosista voivatkin kumota Thorin, ovat mielikuvat toisaalla tiukemmassa. Yhtenä syynä eroon on tietysti se, että Thoriin ei uskota muutenkaan.

Platonin ajatus ideoista on varsin kauaskantoinen, sen jäljet näkyvät etenkin rationalismissa, jossa järkeilyn ajatellaan riittävän.

Platon otti tärkeäksi ideaksi dynamiksen. Eri asioilla oli erilaisia vaikutuksia. Platonille voimat olivat ideamaailman ilmiintymiä, jotka aikaansaivat tietynlaisia vaikutuksia maailmassa. Purjelaiva liikkuu tuulen voimasta, mutta itse tuuli oli näkymättömissä. Aristoteles kehitteli tätä ajatusta siihen suuntaan, että potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi.

Järjen liitos.

Platon esittelee tätä teemaansa "Timaioksessa", ja tässä hän kertoo asian kuin takana olisi älykäs voima. Platon personifoi voimien alkulähteen erilaisilla nimillä kuten "käsityöläinen" ja "luoja". Järjestys siis tiivistyy tässä kohden järkeen.

Jumalallisuutta on tietysti liitetty järkeen muutenkin.

Tätä liitosta yhdistäneistä ehkä kuuluisin on Descartes, jonka cogito -oivalluksessaan tajusi sen, mitä ei voitaisi huijata. Vaikka eläisimme missä harhassa, tietäisimme olevamme olemassa, koska meillä on tietoisuus. Hän hioi tästä eteenpäin ja ajatteli että ihmisen aistit voisivat pettää, ellei niitä olisi tukemassa hyvä ja ystävällinen Jumaluus. Toki Descartes ajautui kuuluisasti kartesiolaiseen kehään, kun hänen oletuksissaan ensin jumaluus oletettiin ja tämä oletus vahvisti aistit ja sitten oletuksissa aistit vahvistivat Jumalan. (Tällä tavalla tautologisesti voidaan tietysti todistella mitä vain.)

Descartes ei jäänyt tässä viimeiseksi. Esimerkiksi Thomas F. Torrancen mukaan kristillisen ilmoituksen tieteelle tarjoamista lähtökohtaoletuksista tärkeimmät muodostivat seuraavan kolmen väitteen yhdistelmän:
* Koska maailmankaikkeus on Älykkään Persoonan luomusta, maailmankaikkeus on järjestynyt. Tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
* Koska maailmankaikkeus on vapaan äärettömän Persoonan luomusta, maailmankaikkeudessa esiintyy myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
* Maailmankaikkeuden rakenne on rationaalinen eli sellainen, että se avautuu ihmisjärjelle, koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ei kuitenkaan ole uskonnon ennustama asia. Se kertoo ainoastaan että uskovainen voi uskoa noin. Se ei sano että muut eivät voisi perustella aisteja aivan yhtä hyvin valitsemalla oman maailmankuvansa kautta toiset vastaavat oletukset.

Nykyisin moni tutkija pitää luonnonlakeja järkevänä asiana. Järkeä niiden taakse ei tarvitse välttämättä laittaa. Tätä kautta Platonin "rakennusmestari" olisi vain kiertoilmaus, metafora tai sitten Platon oli vain väärässä tästä asiasta.

Toisaalta myös Intelligent Designin kannattajat ovat tavallaan hylänneet yllä olevan aistien luotettavuuden perustelutavan, hylänneet Torrancen käyttämän lähestymistavan. William Dembski on saanut mainetta erityisestä ajatuksestaan CSI -informaatiosta. Tämä on se, mitä hän kutsuu älykkyyden aikaansaamaksi Suunnitteluksi. Hänestä sattuma tai laki eliminoidaan, koska ne ovat naturalistisia, niiden takana voi olla tai sitten ei ole älyä. CSI koostuu negatiivisesta määrittelystä, emme tiedä mitä se on, mutta tiedämme että se on se, mitä jää kun laki sattuma ja muu rajataan pois.

Tämä on vahvasti jännitteinen Torracen ajatuksen kanssa ei ole ajatellut että Jumala voisi luoda universumin joka on pelkkää CSI -infoa, ja tämä ei sopisi hänen perusteluihinsa mitenkään.

Liitos rationalismin perinteeseen.

Yllättävää kyllä, ylläolevia perustelutapoja käytetään melko ahkerasti puolustamaan sitä miten kristillisyys on olennainen osa tukemassa empirian perinnettä, kokeellista luonnontiedettä. Kuitenkin sen kannattajat ovat tyypillisesti "nojatuolirationalisteja". Eli näitä väitteitä ei koetella luonnontieteellisesti, vaan ne jäävät filosofiseksi mietinnöiksi. Descartes toisaalta olikin historiallisesti aktiivinen rationalisti, jolla oli muun muassa luonnonilmiöitä koskevia teorioita, joita hän mietti mutta joita hän ei koskaan empiirisesti testannut.

Yhtenä syynä tässä on luultavasti se, että testaamisessa on erehtymisen meininkiä: Koe on tarpeen jos ja vain jos teoreettinen ajattelumme on epäonnistunutta, väärässä! Empiirinen testaus on tätä kautta pohjimmiltaan varmistelua. Nykyisin näitä järkeä puolustavat taas ovat tavallisesti sosiaalisen maailman parissa, ja tieteen ideologisuusväitteitä käytetään siellä paljon.

Perinteisesti kiistakumppaneiksi asetetaan rationalismi ja empirismi. Ja itse asiassa empiriaa kehittämässä ollut Hume rakensi epäilystä ja induktiota koskevia argumenttejaan osittain juuri Descartesin argumentteja kritisoimaan.

Ja toisaalta luonnontieteitä vastustaa tietyt postmodernit tahot. Juuri nämä tahot taas käyttävät näitä Jumaliin liittyviä perustelutapoja.

---

Siitä että äly voidaan liittää ties mihin, tekee siitä huonoa filosofiaa ja huonoa tiedettä. Ilkka Niiniluoto viittasi vuonna 1984 kirjassaan "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta." siihen, kuinka näissä näyttää olevan systeemi jossa johtopäätös on jo valmiina, ja sitten vain valitaan jälkikäteen tilanteeseen sopiva perustelujen valinta, jotta johtopäätös näyttää johtuvan niistä. Hän käytti tästä esimerkkiä siitä kuinka Jumalaa yritettiin todistaa kvanttimekaniikan sattuman taakse. Niiniluoto muistutti että jos löydetään laki, sen taakse voidaan ajatella Jumalan rationaalinen suunnitelma, Laeille luonnonlainsäätäjä. Ja että tälläinen näkemys on jopa yleinen. Niiniluodon mukaan olipa tilanne mikä tahansa, löytyipä selitykseksi laki tai sattuma, voidaan keksiä miten Jumala voisi olla sen takana. Kyseessä ei siis ole mikään testi, vaan ad hoc -selityksen haalintaan sopiva selittelykeino, jolla on helppo tuottaa varomattomia hämmentävää käsien heiluttelua. Tämän yhdistämisen virhepäätelmäluonne ei kuitenkaan ollut varsinaisesti tämän jutun aihe, vaan rationalismi.

Naisen kaaos.

Miehiä on historiallisesti pidetty rationaalisina ja aktiivisina. Naisiin on yhdistetty passiivisuus. Esimerkiksi Siri Kotajärvi on kuvannut minulle sukupuolikäsityksiä lausumalla "Mies puolustaa, nainen suojelee." Mies on se, joka miekan kanssa ryntää hyökkääjää vastaan ja nainen on se, joka ruumiillaan hyppää lastaan murhaavan miehen miekan eteen ja antaa henkensä. Mies kuvataan aktiivisena toimija -soturina ja nainen passiivisena vastaanottajana ja uhrautuvana. Näkemyksissä naisten ja miesten hyveet ovat kovin erilaisia.

Tämä näkemys on vanhastaan liitetty raskauteen. Esimerkiksi Aristoteles oli sitä mieltä että ihmisen synty oli maanviljelymetafora. Miehen aktiivinen siemen menee naisen passiiviseen maaperään, ja komentaa tämän tuottamaan satoa. Onnistuessa tulos on mies ja ihmisestä kehittyi nainen vain koska kehityksessä oli häiriötekijöitä. Nainen syntyy ominaisuuksien puutteesta, vajavaisena.

Platonilla on hyvin samantapainen esitys. Mutta tässä maaperä on ikään kuin yksittäistapaus. Kaiken takana on suurempi ja laajempi osa. Kosminen järjestys, jota hyvä yhteiskunta, hyvä yksilö ja maailman tapahtumat seuraavat. Platonin "Timaioksessa" puhutaan maailmanjärjestyksestä seuraavalla tavalla: Siinä on kaksi osaa.
1: Nous, järki. Tämä voima synnyttää järjestystä. Järki tavoittelee harmonista järjestystä ja se saavuttaa sen paitsi jos sen tielle tulee esteitä. Kaikki ilmiöt joissa on jonkinlaista järjestystä tai harmoniaa tai rytmiä ovat järjen aikaansaannoksia.
2: Ananke, joka on sattumanvaraisuutta tuottava voima. Ilman järkeä tämä vallitsisi.

Platon miettii mitä tapahtuisi ilman järkeä. Tästä hän päätyi ajattelemaan kaaoottista alkutilaa, khoraa. Platonille Khora oli ikään kuin viljeltävä maa, joka on kovaa eli vastustaa auramiehen järjen mahtia. Platonille khora oli tätä kautta olennainen: Se selitti miksi Platonin ylirationaaliset ja muuttumattomat ideat eivät toteutuneet maan päällä, jossa niistä näkyy vain "varjoja luolan asukkaille". Ympyrän idea on täydellinen ideamaailmassa mutta harpillakin piirretyssä ympyrässä on pieniä kuhmuja ja mikroskooppisen pieniä kohtia joissa kynä ei olekaan koskenut paperia... Tätä kautta khora on ensi sijassa maailman aineellista todellisuutta koskeva perustila. Sen vuoksi maailmassa on paljon järjestystä mutta se on kuitenkin muuttuva ja epätäydellinen.

Tämän vuoksi Platonin maailma yhdistää Parmenideen ja Herakleitoksen näkemykset. Parmenideen mukaan maailmassa ei tapahdu muutosta. Herakleitoksen mukaan kaikki muuttuu koko ajan. Muuttumisen takana on khora, ja pysyvyyden takana ideamaailmaan liittyvä nous. Tätä kautta muutokseen liittyy aktiivisuus ja passiivisuuskin. Tuli on aktiivista, se kuumentaa kiveä joka ei muuten kuumenisi. Kivi ei kuumenna tulta, se sen sijaan reagoi passiivisesti tuleen. Koska khora on perustila, on sen rooli passiivinen vastarinta, ja vaikka ideat ovat muuttumattomia, ne ovat se joka muokkaa kaaoksesta aktiivisesti asioita, eli ne näkyvät muutoksissa aktiivisena.

Kaikki tämä yllä oleva höpinä on tärkeää koska Platon vertaa järkeä isään ja kaaosta äitiin. Tässä on takana vahva henki siitä että naisen rooli on olla järkeä vastaan hangoitteleva, passiivinen ja irrationaalinen. Ja miehen rooli on olla järkevä ja aktiivinen.

Esimerkiksi Luce Irigaray, kuuluisa feministi, on kuitenkin suostunut tähän jaotteluun. Tässä feminiininen on säilyttävä ja uudistava voima, kun taas maskuliininen on rationaalista ja välineellistä muuttavaa - ja tätä kautta potentiaalisesti destruktiivistakin - voimaa. Uusiutuva voima ei muuta järjestystä eikä sillä ole tiettyä päämäärää. Se suojelee. Irigaray siis pitää Platonin voimat ikään kuin naisen ja miehen erilaisen luonteen osina, ja jopa kääntää ne paikoin toisin päin. Hänestä ihmiset yrittävät ymmärtää liikaa sen sijaan että ihmettelisivät. Irigarayllä järjen tavoite onkin nimen omaan yritys ymmärtää ja ottaa haltuun, hallita ja vangita maailma. Sen sijaan korkein hyve on kyky ihmetellä ja jättää asia silleen.

Toisaalta esimerkiksi Lloyd on esittänyt että tämänkaltainen erilaistaminen itse asiassa tukee perinteisiä stereotypioita, ja että siitä olisi luovuttava. Järki on vain liitetty maskuliinisuuteen vaikka se on yhtä paljon naisten kuin miestenkin asia, samoin kuin kyky ihmetellä. Kaikki puheet joissa naiset yhdistetään vertauskuvilla peltoon ovat analogioita, jotka vain tukevat tarinanomaisesti jo olevia sukupuolisuuskäsityksiä ja ennakkoluuloja. Analogioiden kohdallahan ongelma on usein se, että hyvinkin samanlaisilta löytyy käytännössä aina ainakin yksi piirre (eri sijainti, eri atomit...) joka ei toteudu. Ratkaisevaa onkin tavallaan se, toteutuuko analogia juuri tässä kyseisessä kohdassa. Ja tätä ei ilman tutkimusta voi tietenkään pitää muuna kuin eräänlaisena jäsenneltynä arvauksena.

Itse olen melkoisen varma siitä että naiset ja miehet ovat jossain määrin erilaisia, mutta paljon löytyy samaakin. Puheet pelloista ja suojelusta yhdistettynä naiseuteen tai mieheyteen saavat kuitenkin kysymään ennen kaikkea sitä, että onko takana muuta kuin mielikuvia jotka on puettu retorisesti tehokkaiksi kielikuviksi.

Luettelo elämisen arvoisen elämän minimivaatimuksista.

Kun elämällä ei ole arvoa, on kuolemalla joskus hintansa. Tätä kautta elämisen arvoista elämää voidaan saada arvuuttamalla asiantuntijoilta. Elävät esittävät monenlaisia selityksiä sille, mikä tekee elämisestä elämisen arvoisen. Ja melko usein löytyy joku, joka eroaa tästä ja on silti elossa. Esimerkiksi jonkun mielestä täytyy olla uskonnollinen ollakseen onnellinen. Silti moni uskonnoton käännynnäinen esittää vakavasti että uskonnollisuus on aikanaan ollutkin elämää huonontava piirre. Ja sama toimii toisin päin. Näiden poikkeavien eläminen on selvästi elämisen arvoista. Itsemurhan tehneet ovat jollain tavalla onnettomia. Siksi kysymys muuttuu Aristoteeliseksi. Hänestähän ihmisen päämäärä, syvin olemus, on onnellisuus.

Peruskysymys on: Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen?

Luettelo onnelliselta elämältä vaadittavista ominaisuuksista:
* Asuntona kartano Venetsiassa, vähintään 1500 neliötä.
* Internetyhteys.
* Uudenkarhea Lamborghini tai S -luokan Mersu.
* Varastossa kokoelma huippuviinejä.
* Suuri kotiteatteri Surround -äänisysteemillä.
* Pesuhuone, jossa kultaiset hanat.
* Aitoja Michelangelon tai muun suuren maalaustaiteen mestareiden maalauksia olohuoneessa.
* Läpi koko talon kulkeva ja ammattilaisen suunnittelema teema joka yhtenäistää koko talon sisustuksen ja siinä olevat tavarat.
* Erityisen hienostunut Megatron -robotti joka ampuu muovinpalasia ja josta kuuluu "Crush the autobots" "Where is the Allspark?" ja "Hahahah!"
* Kallis kurssi klassista pianonsoittoa, opettaja huippuammattilainen joka tulee opettamaan yksityisesti kotiisi.
* Aterialla Beluga -kaviaaria, viiriäisen rintaa, fasaanin kieliä sekä valkoviinissä marinoitu lobus frontalis àla Lecter.
* Pälikön takoma damaskitoisintoinen longsword, Malli Oakeshott typologiassa Type XV.
* Rotaryn jäsenkortti.
* Lasit joista voi ampua lasersäteitä.
* ...

Epikurolaisuus on yleensä liitetty hedonismiin. Ja kun nautinnon maksimointia ei ole ajateltu loppuun asti, korosteaan helposti sitä että eletään yltäkylläisyydessä. Pitää omistaa ja kuluttaa paljon, kallista ja hienostunutta. Tätä kritisoidaan sillä että tämä hedonismi on egoistista ja että itsekkyys tekee elämisestä kylmän. Siksi sen täytyy olla väärin. Tämä ei toimi epikurolaisuuteen, koska Epikuros korosti nautinnoissa yltäkylläisyyden (olipa se määrää tai laatua) sijasta sitä että perusasiat ovat kunnossa ja sen jälkeen keskitytään ystävyyteen ja muihin tärkeisiin asioihin, jotka tuottavat aitoa nautintoa. Viini voi tuottaa vähän iloa, mutta krapula ja maksakirroosi eivät tuo onnea, joten se ei maksimoi onnellisuutta. Tätä kautta tärkeämmäksi ei tulekaan se, missä asuu, vaan se kenen kanssa.

Epikurolainen laittaa korkealle tilalle ystävyyden, rakkauden ja filosofian. Viimeisestä päästään toiseen iteraatioon. On mietittävä : Mitä ihminen tarvitsee ollakseen rakastunut? Kysymys on olennaisesti sama, mutta kysymyksen muoto on vaihtanut rakennettaan.

Luettelo hyvältä vaimolta vaadittavista ominaisuuksista:
* DD -kokoiset tissit.
* Vaalea ja pitkä tukka.
* Vakituinen ja vakaa työpaikka.
* Mainetta ja kuuluisuutta.
* Symmetriset klassiset piirteet.
* Ruuanlaittotaitoinen.
* Ahkera.
* Pitkämielinen.
* Vain minuun sitoutunut.
* Korkeatasoinen huumorintaju.
* Kiinnostus filosofiaan.
* Rakennekynnet.
* Teräasefetissi.
* Sekulaarit/Kristilliset ... arvot jotka ovat samat kuin itsellä.
* Osaa erinomaisesti näytellä orgasmin.
* ...

Platonin esittämässä rakkausnäkemyksessä ei suinkaan olla siveästi erillään, vaikka sellaiseksi se usein käsitetäänkin. Sen sijaan Platon esitti että rakkaus oli kauneudenrakkautta. Eli rakastunut rakastaa sitä että toinen jotenkin heijastelee kauneutta. Tämä antaa sille persoonattoman luonteen. Jos joku on rakastunut, hänen tunteensa kohdistuu laajempaan ideaaliin. Yksilö vain edustaa kauneuden ideaa. Tämä yksilö ei edes heijasta sitä täydellisesti, vaan on sen epätäydellinen ja karkea versio. Kuin varjo luolavertauksen vankien seinällä.

Tämä vertautuu suoraan siihen että kauneus on ominaisuus.
1: Silloin tilanne vertautuu siihen että joku rakastaisi sinua jonkun ominaisuuden, kuten ulkonäön tai rahan tai muun vastaavan ominaisuuden vuoksi. Lopputulos on rakkautta ehdoilla. Kohde on vain jonkun persoonattoman ideaalin edustaja.
2: Toinen tilanne johon tilanne vertautuu on se, että jos joku haluaa naimisiin ja lapsen, tämä on valmis valitsemaan kenet tahansa halukkaan, joka heijastaa vanhemmuuden haluamisen ideaa. Sama on tietysti "yksin olemisen poistajan rooli". Jokainen kuitenkin haluaa että syy mennä naimisiin on henkilö itse, eikä se että hän tuo mukanaan seuraa, rahaa tai siemennestettä.

Tästä päästään siihen yllättävään asiaan, että pornografia itse asiassa sisältää "platonista rakkautta". Ominaisuusluettelo kauneudessa on siinä kohdalla monien mielestä muovinen, ja että persoonallisuusominaisuudet ja esimerkiksi arvot tulisi ottaa enemmän esiin. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan vain toisenlainen kauneuden määritelmä. Ja kuten Platoninkin mielestä jokainen on epätäydellinen kauneuden heijastuma, ei pornografiassakaan voi odottaa että joka ikinen kauneuden määritelmä täyttyy.

Ja mielestäni juuri tämä tekee pornografiasta niin siivotonta. Siinä ei ole kohtaamista. Näyttelijät ovat mukana siksi että ne heijastavat jotain ideaalia. Usea pornonäyttelijä on vähintään fyysisesti kaunis, heijastelee kulttuurillista tai vaikkapa evoluution meihin koodaamaa mielikuvaa kauneudesta. Yksilö heijastelee ja mukailee tätä mieltymystä. Rakastetulla on tässä mallissa ennalta päätetty rooli, jossa hän onnistuu jonkin tasoisesti ja johon häntä koko ajan joko tietoisesti tai tiedostamatta verrataan.

Tätä kautta tilanne vertautuu siihen kun hedonismin kohdalla keskitytttiin "määrään ja laatuun". Tosiasiassa hyvä elämä voi jollain tavalla liittyä listalla oleviin asioihin. Mutta pelkästään niitä tuijottamalla tilanne jää vielä kylmäksi. Ollakseen rakastunut ei tarvita mitään tuollaista listaa. Vaikka moni sellaisen esimerkiksi deittisivustoon liittyessään tietysti raksiikin. Ei voida sanoa että luettelot olisivat aivan väärässä. Mutta ne eivät ole koko totuus. Ja pelkästään niitä tuijottamalla voidaan välttää aito kohtaaminen.

Sekä Platon että Epikuros itse asiassa laskelmoivat.

Tästä päästään siihen että esitin kaksi aivan paskaa luetteloa. Toin ne esille siksi että molemmissa luetteloissa on sama perusvirhe. Niissä tehdään jokin ideaali, jolla perustelemme itsellemme asiat persoonattomasti. Perusteluina on joko hyöty tai muiden arvostus tai yleiset näkemykset. Luettelot ovat pikemminkin arvostuslistoja siitä "mitä on oikein kadehtia". Asiaa voidaan parantaa jossakin määrin. Mutta kenties koko lähtökohta oli väärä. Koko luettelointi olisi väärin. Tältä kannalta jonkun pitäisi polttaa nuo luettelot.

Silti uskallan sanoa että lista voidaan tehdä. Oikeassa listassa on tietysti kolme kohtaa.
* Positiivista kohtaamista.
* Perustarpeet, joilla ylläpidetään tilannetta. (Väline edellisen kohdan jatkumiseen.)
* Kyky kestää se että yllä olevat eivät kuitenkaan toteudu. (Väline jolla edellinen kohta saadaan täytettyä edes joskus.)

Joku voi pitää tätäkin laskelmoituna, mutta korostan että vain toinen ja kolmas kohta ovat sitä. Ja niiden rooli johtuu siitä että elämme maailmassa, joka on kaikkea muuta kuin täydellisen mukava. Ilman realismia on helposti vain toteutumaton toive.