Toissijaista, "poissaolemista"

Esa Ylikoski kirjoitti "Opettaja (10.8.2012)" -lehteen siitä miten koulussa olisi panostettava vakaumusten yhdenvertaisuuteen. Hänestä "Koulun ikkunat voisivat olla auki myös muualle kuin kirkonmäelle päin." Tässä hän korosti sitä että "Perusoikeudet ovat ensisijaisia perinteisiin nähden." Hän korosti että tätä tuki Suomen lainsäädäntö, joka on tähän vedoten poistanut käräjäjumalanpalvelukset. Hän kertoo että myös Euroopan ohmisoikeusistunnon päätösten mukaista ; Uskonnollista vakaumusta ei ole velvollisuus esiintuoda. Tämä oikeus ei siis ole vain ateistejen oikeus olla laulamatta virsiä ja tuoda itsensä esiin tätä kautta. Mukana on myös uskovaisten oikeus olla ottamatta osaa siitä huolimatta että on kristitty. "(Alexandridis-tapaus 21.2.2008, Grzelak-tapaus 15.6.2010)" Ylikoski korostaa että esimerkiksi uskonnolliset aamunavaukset ovat hieman omituinen asia, koska "Uskonnon harjoittaminen ei ole koulun ja päiväkotien lakisääteisiä tehtäviä. Jumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset eivät siis ole kouluissa välttämättömiä myöskään koulun uskonnon opetukselle, joka ei ole tunnustuksellista." Ongelmana uskonnottomiin on kuitenkin enemmän siellä missä ei tehdä jotain kuin siinä missä tehdään. "Koulun yhteisissä juhlissa yksittäinen virsi ei tee tilaisuudesta vielä uskonnon harjoittamista niin kuin jumalanpalvelus on." ... "Sen ei tule olla toissijaista, "poissaolemista", niin kuin vielä paikoin, vaan kyseiseen tilaisuuteen osallistuvien oppilaiden ja perheiden identiteettiä kunnioittava, moniarvoisuutta ja yhdenvertaisuutta tukeva, täysipainoisesti suuniteltu ja toteutettu elämyksellinen tilaisuus."

Tämänlainen mainittu toissijainen poissaolevuus on oleellista. Sillä esimerkiksi kaltaiseni uskonnottoman kannalta ongelmallisinta ei suinkaan ole se, että joutuu laulamaan virsiä kerran vuodessa. (Esimerkiksi häissä tai hautajaisissa.) Osallistuttaminen on toki aina hieman ikävää enkä tosihetken tullen koskaan ennalta tiedä miten niihin toimituksiin sitten oikein pitäisi suhtautua. Toisaalta moni ajattelee että uskonto on niin yleisinhimilistä että ihmisillä olisi jonkinlainen velvollisuus (a) ajatella näitä kysymyksiä (b) kyetä ottamaan niihin kantaa kysyttäessä ja (c) myös velvollinen ottamaan kantaa näihin kysymyksiin. Näinhän ei juuri ole. Itse asiassa olisi yleisinhimillisempää olla pakottamatta tämänlaisiin perusoikeuksien rikkomisiin vaatimalla reagointeja.

Mutta ongelmallisinta on juuri tämä toissijaisuuden ja ignoroinnin henki. Äärimmilläänhän Ylikosken esilletuoma toissijaisuus paistaa siinä, miten Jussi K. Niemelän "Mitä uusateismi tarkoittaa" -kirjassa tarkastellaan uskonnottoman perheen elämää. ; Vaikka uskonnottomia olisi riittävästi, on ajatus ET:stä heille opetuksena toissijaista. Heillekin perusasetelmana ja perusoletuksena on se, että ET:seen on erikseen haettava, kun taas luterilainen uskonnonopetus tulee perusoletuksena. Tämä on hieman ikävää koska luterilaisille ei tätä vaivannäköä tule. Lisäksi siellä paljastuu että esimerkiksi ruokarukouksista ja uskonnollisista hartaushetkistä vapautuminen on ensin valtavan työlästä. Ja sitten kun se saadaan läpi, on koulun ratkaisu se, että oppilas vain laitetaan tämän tuokion ajaksi siivouskomeroon odottamaan.

Uskoisin että takana on osittain se, että moni on jämähtänyt miettimään ateismia vain oman vakaumuksensa kautta. Tällöin esille nousee helpommin ateismi -termin etymologia kuin sen ideologinen määritelmä, saati kyseisen ideologian käytännössä esiintulevat tunnuspiirteet. ; Kun etymologia korostuu, nähdään vain että ateismi on a-teismia, Jumalauskon puutetta. Ongelmaa tältä osin pahentaa se, että usein uusateistit kiistävät ideologisuuttaan koska tietävät että se määritettäisiin välittömästi uskonnoksi. Ateismi, etenkin uusateismi, on kuitenkin aina liitoksissa ideologiaan (joka ei ole sama asia kuin uskonto). Ateismi ei ole uskonto, mutta sillä on eettisiä kannaottoja ja tätä kautta eettistä sisältöä. Näin ollen voi tavallaan sanoa että "kalju ei ehkä ole tukanväri, mutta hiusmuotiin sekin kuitenkin liittyy".

Myös arvokeskustelumme on täynnä tämänlaista henkeä. Otetaan esimerkiksi Juha Leinivaaran esilletuomaa "Fides" -lehdessä ollutta kannanottoa. Ytimessä on uskonnonopetus. Sen seurauksiksi nähdään aika tiukka arvojen koveneminen. "Myös ne arvot, jotka uskonnonopetuksessa ovat etualalla, kuten eettiset valinnat hyvän ja pahan välillä, vastuu muista ja lähimmäisistä välittäminen, epäitsekkyys jne. ovat sittenkin toissijaisia verrattuna ns. koviin arvoihin, kuten kilpailu, suoritus, itsensä toteuttaminen, vain materiaalisten hyvyyksien tavoittelu. Uskon että koulumaailman ilmapiiri tulee kovenemaan, mikä näkyy myöhemmin yhteiskunnan elämässä." Tämä argumentti toimii jos ja vain jos sen taakse laitetaan useita piilo-oletuksia. Sellaisia kuten että (a) eettiset arvot ovat jotain jota ei opita kotoa ja välitunneilta, vaan joka opitaan vain ja ainoastaan uskonnontunneilla (b) uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa vaan ainoastaan materiaaliset kovat arvot.

1: Itse en usko että teologia edes syvällisesti opetettuna voi oikeasti pitää sisällään mitään kovin arvokasta eettistä koulutusta. ; Tästä hyvän avun saa MacIntyren "A Short History of Ethic" -teoksesta (s. 198). Hän huomauttaa että Kantin kategorinen imperatiivi on osa eettistä ajatusketjua joka on pohjimmiltaan sisällöllisesti ontto. ; Jos otamme esimerkiksi lahjojen antamisen, joka lähestyy kategorista imperatiivia ikään kuin kultaisen säännön kautta, siitä löytyy helposti virhe ; Jos annan lahjan jonka itse haluaisin, teen usein virheen. Tämä on itse asiassa tuttua varmasti kaikille ; Moni lapsi pettyy kun saa vaikka isiltä lahjan jonka isi itse olisi lapsena halunnut. Tästä syntyy itkupotkuraivareita. Minun äitini oli kerran läpipettynyt kun piirsin hänelle kortin jossa oli kissa. Piirsin kuvan jonka itse olisin halunnut, mutta joka järkytti häntä niin syvästi että hän lopulta repi kortin. Tämä vaatii uudelleenmuotoilua, jossa lahjat pitäisi antaa enemmänkin sen mukaan mitä toinen ihminen haluaa. (Kategorinen imperatiivi sallii tämän eli se on filosofisesti kultaisen säännön sisällön parantaminen.) Tässä tulee ongelmia jos lahjan saaja onkin vaikkapa psykopaatti joka haluaa tappaa ihmisiä Pussy Riot -huppuun laitetulla tiilellä joka olisi hänestä erityisen mieluinen. Tämän huomioinnin jälkeen meidän tulisi antaa soveliaita lahjoja. MacIntyren ajattelutapa, jossa käyttämäni lahjaesimerkki on vain yksi erityistapaus laajemmasta ilmiöstä, näyttää että päädymme aina siihen että lopullinen imperatiivi on "meidän tulisi tehdä mitä meidän tulisi tehdä." Tautologista, mutta sovelluksellisesti tyhjää. Tämä onkin yksi syy sille että uskonnosta ei oikeasti opita etiikkaa. Opitaan vain oikeaoppiset mielipiteet muutamiin erityistapauksiin ; Tämä unohtuu helposti nykyisessä arvokeskustelukentässä, jossa uskovaiset esittelevät vain näitä kourallista yleensä melko epärelevantteja erityistapauksiaan ; Uskonto opettaa heille sovellettavien periaatteiden sijasta ulkoluettavan dogmaluettelon homoista, avioliitosta, naispappeudesta ja vastaavista. Näiden ulkopuolella on vain Spongin tyyppistä liberaaliteologiaa joka taas ei oikeastaan eroa mitenkään "omantunnon ateismin" elämisestä. ; MacIntyren esilletuoma moraalin onttous latistaa mielipidedogman ulkopuolella olevan uskonelämän tyhjäksi pehmopuheeksi ilman sisältöä. Puhutaan rakkaudesta ja välittämisestä ja muista kauniista sanoista, mutta näiden sisällä ei ole oikeasti mitään opettavaa ohjenuoraa. Tämä on tietysti siitä hyvä että moraali muuttuu yksilön omantunnon asiaksi, eli se ei johda ihmisten moraalittomaksi rapistumiseen. Sen huono puoli on se, että etiikka ei sen jälkeen enää mitenkään kuulu joksikin jota uskonnontunneilla opetetaan. (Etenkään kun tunnit ovat vakaumuksettomia.)
2: Useinhan uskonnottomia syytetään materialismista. Tämä on kuitenkin tosiasioiden valossa enemmänkin ekvivokaatio ; On totta että filosofinen ontologinen materialismi tarkoittaa sitä että uskotaan fysikaalisen todellisuuden olemassaoloon eikä uskota muuta olevan. On totta että rahanahne kiipiminen elämänasenteena on sekin nimeltään "materialismi". Nämä ovat kuitenkin sisällölliseti aivan eri asioita. Itse asiassa kun tämän hetken arvokeskustelua katsotaan, on selvää että esille nousee se, että uskonnoton puoli pitää nimenomaan uskontoa liian kova-arvoisena. Uusateisti on liikkeen olemuksen kautta vahvasti eettinen kantaaottava agentti, joka moittii vahvasti uskonnon moraalittomuutta. Näyttääkin siltä että kun ateisteja syytetään "militanteiksi", niin tosiasiassa heidät aseteaan uskovaistenkin mielessä vahvasti "hyvän ja pahan tälle puolen". Eli se pelkkä laiskanpulskea nautinnonhakuisuus. ; Itse näenkin että yhteiskunnan arvojen romahtaminen on jokin joka todella on takana ateismin nousussa. Se on liberaali vastaveto tälle arvojen kovenemiselle. Kun uskovaiset toistuvasti syyttävät uskonnottomuutta arvojen kovenemisesta he itse asiassa aivan selvästi haukkuvat väärää puuta. Uskonnottomat eivät ole väestön vahva enemmistö. Vahva enemmistö on kirkkoon kuuluvia. Kun puhutaan poliittisesta vallasta, korostetaan toistuvasti että Suomi on kristillinen valtio jonka ydin on kristillisten arvojen ympärillä ja jonka lainsäädäntö ja asennemaailma on kristillistä. Nyt, kun puhutaan sitten vaikutuksista kuten siitä tiukkenevatko ihmisten arvot, ei suostuta miettimään että onko arvojen koveneminen suoraa seurausta siitä että uskovaiset ovat arvoiltaan ehdottomia, kovia, tiukkoja ja suvaitsemattomia. (Jo tämän hetken arvokeskustelukinojenkin kautta profiloituneet juuri täksi.)  Ei esimerkiksi suostuta miettimään sellaista pientä asiaa kuin että olisiko globaalissa pelissä kenties käynyt niin että ihmisten arvot ovat saaneet vaikutteita Amerikkalaishenkisestä kalvinismista. Että onko kovien arvojen määritteleminen uskonnottomien materialismiksi tai darwinismiksi itse asiassa oman vastuunpakoa ja sen sysäämistä viattomien päälle demonisoinnein.

"Fides" -lehti opetti meille lisäksi että "Lapsen tulee oppia ensin oma äidinkielensä - siis oma uskontonsa - ristiriidattomasti, sen vakaumuksen mukaan, jota lapsen vanhemmat edustavat. Vasta sen jälkeen voidaan tutustua muihinkin." Tämä perustuu ajatukseen että koherentti maailmankuva voi syntyä vain uskonnon kautta. Tämä on kovasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, jossa yhteiskunta olisi maallistunut ja kulttuuri etääntynyt uskonosta niin että kaikkia asioita ja mielipiteitä ei jäsennetäkään enää esimerkiksi minkään Jeesus -dogman kautta. Näkisin itse että kulttuuri on paljon muutakin kuin uskonto. Itse asiassa rinnastan uskonnon enemmänkin harrastukseen. Siinä mielessä että ne ovat osa kulttuuria, eivät kulttuuri. ; Toki ymmärrän uskonnäkökulman ja yhden kielipelin korostamisen takana olevan koherentisoinnin tarpeen ja sisäisen ristiriidattomuuden kunnioituksen. Kysymys onkin juuri siitä että ristiriidattomuus ja koherentisointi liitetään tarpeettomasti vain yhteen kannanottoon.

Itse asiassa itse kannatan vahvasti uskonnonopetusta (vaikka pidän sen määrää yliampuvana verrattuna vaikka biologiaan.) ; Olen itse ollut uskovainen, ja käynyt uskonnonopetusta kenties enemmän kuin mikään muu. Ja tämä käytännön maailma on ollut paras uskonnosta etäännyttäjä. Sillä kun "samaa kieltä" puhumaan keskitytään, tästä seuraa se, että ollaan usein tarkempia myös kerettiläisyydestä. Tämän seurauksena käy helposti niin että kun seuraat sitä oppia joka kehottaa sinut seuraamaan omaatuntoasi, ja päädyt puhumaan eri kieltä tai edes eri murretta, niin ihmiset pakottavat sinua tekemään asialle jotain. Tämä ei tee sinusta enemmän samaa kieltä puhuvaa. Vaan päin vastoin tekee olemassaolostasi "toissijaista, poissaolemista". Tämä herättää vastustusta. Mikään ei etäännytä uskonnosta niin paljon kuin se, että ihminen näkee uskonnon pakottavan toiset tekemään asioita ; Selittää mielipiteistä että ne ovat kerettiläisiä ja syntisiä ja niiden kannattamisesta ansaitsee ikuista kidutusta, se että laittaa eriuskoisen epäreilusti siivouskommeroon, pakottaa laulamaan väkisin suvivirren senkin jälkeen kun toinen kysyy että "Onko ihan pakko jos ei tahdo". Kun virren kaltaiset pikkuasiatkin ovat totaalikontrollissa, ei ole enää oikein intoa olla muuta kuin joko moraaliton läpipaha ihminen. Tai sitten sitä nousee kovia kalvinistuvistisia arvoja vastaan ja ryhtyy vihdoinkin aidosti eettiseksi agentiksi. Sellaiseksi jolla moraalilla on väliä. Sellaiseksi että vaihtoehtoina ei ole tyhjä moraalittomuus jossa ei ole moraalikomopassia tai sitä että moraali on sitä että kovat arvot ja moraalittomuudet määritellään tavoitelemisen arvoisiksi asioiksi vedoten dogmiin jotka löytyvät satukirjoista.

Toki vaihtoehtoja on. Uskonto ei teoriassa tarkoita samaa kuin dogmaattisuus tai tyhjännyhjäys. Käytännössä yhteiskuntamme arvojen kalvinistuminen yhdessä siihen että valtaosa käy rippikoulun ja kuuluu kirkkoon ja käy uskonnonopetuksessa näyttää että nämä eivät ole avain asioiden torjumiseen tai eettistymiseen. Päin vastoin globaalin markkinatalouden mukana pyörivä oikeistokalvinismi pitää sisällään asenteen jossa uskonnollisuuteen liittyy vahvasti asenne jossa ytimessä on kilpailulistuminen ja egoismi jossa menestys on samaa kuin oikeus. Ja jossa vallassa olevan uskonnon perinne on ylin arvo jonka ylimeneminen - niin että vaikka perustuslailliset perusoikeudet menevät niiden yli - on kammotus. Eli niitä arvoja joita esimerkiksi "Fides" -lehti esiintuo. Tosiasiat näyttävät että vaikka uskovaiset voisivat ehkä kenties tehdä asialle jotain, he eivät tätä kuitenkaan ainakaan riittävässä määrin tee. He tarvitsevat apua. Apua jota näyttää oikeasti löytyvän enemmän omantunnon ateistejen (~uusateistejen) parista kuin kristittyjen keskuudesta. (Vastavoima uskonnollisen konservatiivisen oikeiston kovien dogmalistamuotoisten arvojen läpijunttaamisessa niin kaupassa, taiteessa kuin kulttuurissakin on liberaalissa uskonnottomassa vasemmistopuuhastelussa.)

Ovatko uusateismikriitikot kiusaajia vai trolleja?

Usein saadaan kuulla että Richard Dawkins ohittaa jotain olennaista uskonnoista kritisoidessaan niitä. Yleensä tässä kohden väite jätetään tyhjäksi huuteluksi. Strategia muistuttaa internettrollien strategiaa sotkea keskustelua huutamalla "olkiukko", ilman tarkennusta siitä mitä lausutussa on lainattu väärin ja ennen kaikkea ilman korjattu että mitä se tarkoittaa oikeasti. Molemmat vaiheet tarvitaan jotta argumentti voidaan aidosti todistaa olkiukoksi.

Vakavanoloisen näköinen sivusto "Religion and Ethic" on tässä kuitenkin tehnyt paremmin. Se on ottanut aiheekseen sen, onko Richard Dawkins kiusaaja. Otsikko on "Is Richard Dawkins a Bully?". Spoilerina voin sanoa että kysymys on kirjoituksen mukaan lähinnä retorinen. Kuvaksi on valittu ärtyisänoloinen Dawkins ja teksti selittää että Dawkins on joko kiusaaja tai sitten hänellä on erikoinen ihmiskuva. "This goes some way to explaining why Dawkins and his multitude of followers feel entitled to express such contempt and anger toward religious believers. Nothing religious believers say can be tolerated because they are at heart irrational human beings; they are free to be otherwise, and in not choosing to be rational they are failing in some sense to be what human beings should be. They are like a watch that does not properly tell the time. They need fixing. And the proper fix is to be more rational, a better human being, and drop their religious beliefs. If these are not Dawkins' and his followers' beliefs about what it means to be human, then all their contempt and anger is nothing more than an attempt at bullying believers, like alpha male primates beating their chests to warn off rivals."

Johtopäätös on tärkeä ottaa esille, mutta kiinnostavinta onkin se, miten tähän päätelmään on päästy. Perustelu ottaa lähtökohdakseen Dawkinsin kirjan "God Delusion" . Sen päätellään edustavan rationaalista ihmiskuvaa. "Dawkins' book is a prolonged argument against religious belief. It promotes a scientific worldview as contrary to religious beliefs and argues that maintaining such beliefs in the face of the dominance of this worldview is nothing less than irrational. The unbeliever is the person of reason; the believer is deluded. If you read his book and you are a reasonable person, you will come to the same conclusion as Dawkins; if you don't concur you are lacking in rationality." Avuksi otetaan vielä Dawkinsin määrittelemä tavoite kirjalle "If this book works as I intend, the religious readers who open it will be atheists when they put it down." Eli kirjan tarkoitus olisi käännyttää lukija ateistiksi.

Tämä onkin hyvin totta. Dawkins on äärimmäisen valistushenkinen. Dawkins uskoo että ihmiset muuttavat mieltään tieteen ja todisteiden edessä. Hän selkeästi uskoo myös että uskovaiset tekevät samoin. Kuitenkin tekstin kirjoittaja vetää tästä melko omituisen pitkälle. Se, että kääntymys rationaalisen perustelun kautta olisi perususkomus uskovaisesta päätellään että uskovaiset olisivat enemmän kuin erehtyneet Teksti väittää suoraan että Dawkinsille vähemmän ihmistä ; "To be irrational in the face of evidence is somehow to fail in what it means to be fully human." Tämä asenne on jotain jota ei ole saatu esiin Dawkinsin lausumista. Se onkin olkiukko jonka olkiukkoluonnetta kierretään tekstissä sellaisilla sanoilla kuin "implisiittinen". Eli kirjoittaja myöntää että Dawkins ei ole suoraan sanonut mitään tämän kaltaistakaan.

Itse asiassa tässä on taustalla sitä omituista asennetta josta olin huolestunut aikaisemmin Suomessa. Vuoden kristilliseksi kirjaksi palkittu teos kun selitti että ateistin "bright" olisi tarkoitettu ulkopuolisia halventavaksi, eli jos sisäpiirin säkenöintiä korostetaan, niin ulkopuoli olisi sitten pimeyttä ja huonompaa. Tämä ajattelutapa tulee kuitenkin kristityiltä itseltään eikä sitä löydy esimerkiksi Dawkinsin kirjoista. Tämä onkin siksi muistutus kristillisestä lukutavasta. Ja tämä opettaa meitä lukemaan kristillisiä kirjoja. Esimerkiksi ihmiskunnan kokema armo -teema tulee tätä kautta varsin mukavasti esille kun tämä logiikka johtaisi siihen että kun vain kristityt pelastuvat niin sitten vastakohtien lain kautta uskonnottomat eivät olisi edes ihmisiä. ; Tämä demonstraatio tosin näyttää enemmänkin siltä että oikeasti kristityt eivät harjoita tätä logiikkaa ja että tämänlaisten vastakkaisuuksien näkeminen on oikeasti pahantahtoista lukutapaa, jotain joka ei ole tekstissä vaan joka on vähän sitä kun joku kiusaamishakuinen bully lukee toisen verkkopäiväkirjaa ja kaivaa ja vääntelee tekstistä esiin mitä tahansa jotta voisi harjoittaa pahantahtoisuuttaan.

Aivan leppoisimmillakin uskovaisilla tuntuu olevan omituinen halu rakentaa väenväkisin vastakkainasetteluja. Dawkins ei ole elänyt missään tyhjiössä ja itse asiassa Dawkinsin rationaalisuuskeskittyneisyyskin voidaan nähdä reaktiona siihen mikä paistaa Dawkinsin evoluutiokirjoista ; Hän vastaa toistuvasti siihen miten ei voitaisi olla älyllisesti rehellisiä ateisteja. Että ateismi olisi samaa kuin typeryys. Kun tämä "you can not be intellectuellu fulfilled atheist" -syytös otetaan vakavasti ateisminvastaiseksi argumentiksi ja osoitetaan se vääräksi tekemällä kokonainen kirja jossa perusteemana esitetään päinvastaista, niin on tietysti helppoa rakentaa tästä rationaalisuudesta sitten syytös jossa uskonnon surreaalit ja irrationaaliset elementit nähdään epäihmisyytenä. Tämä on näyte siitä miten Dawkins on ajettu uskovaisten toimesta "vapariansaan" ; Sanoo hän mitä tahansa, niin häntä pilkataan julkisesti. Ja tämä on sitä kiusaamista. Eli Dawkinsia moittiva artikkelikin on tältä osin kiusaamista, se muistuttaa juuri sitä mitä alakoululaiset tekevät kun laittavat facebookproviiliinsa jonkun inhokkinsa digikuvan jossa tällä on nolo ilme.

Jos tässä lähtökohdassa olivat asiat hyvin niin teksti muuttuu todella omituiseksi heti kun se menee etiikkaan. Teksti nimittäin harjoittaa mielenkiintoista akrobatiaa humen giljotiinilla. "there is also a second assumption, albeit a less explicit one: that the dictates of reason have the power to compel human actions, that they have a normative significance of human living. Implicit in Dawkins' understanding of human beings is that if a belief is irrational, then one should not follow or uphold it. To be irrational in the face of evidence is somehow to fail in what it means to be fully human. A couple of points here are worth noting. Richard Dawkins has moved from a matter of fact (a belief is irrational) to a moral conclusion (one should not uphold such a belief). In philosophical parlance, he has moved from an "is" to an "ought," Of course, David Hume argued that one cannot derive an "ought" from an "is," but Alasdair MacIntyre has countered that Hume's argument fails when the reality under consideration has an end or purpose. A watch has the purpose of telling the time; if it fails to do so, it is not a very good watch. In moving from an "is" to an "ought" Dawkins is imbuing human beings with a purpose, to live according to the dictates of reason. To fail to do so is to attract contempt for failing to live as human beings should live. This was always the point of the classic Aristotelian and scholastic definition of human beings as "rational animals" - not just that they could reason, but that reason should guide our living. It is not just a statement of fact ("is"), but a normative account of human existence ("ought")."

Ajatusketju ei ole läpeensä huono. Siinä on tietty sisäinen eteneminen ja se käyttää argumentteja ja päätelmiä. Kuitenkin tämä argumentaatio on omituista.

Teksti selittää periaatteessa oikein MacInturen tavan käsitellä humen giljotiinin sisälläpitämää is-ought -ongelmaa. Mutta sitten se päätyy oikomaan tavalla joka ei tee tuotoksesta edes hyvää teologiaa. MacIntyre nimittäin selitti että Aristoteleen teleologisessa maailmankuvassa kaikella maailmassa tapahtuvalla on maali, joka on sen luonnollinen ja hyveellinen tila jota kohti se kulkee. Näin ollen Aristoteelisen teleologisessa maailmassa is-ought -ongelma on perimmiltään näennäinen. Toki tässä on muistutettu että tosiasiassa kaikki maailmassa ei kuitenkaan kulje kohti asioita joita pidetään eettisenä. Pahan ongelma nostaa tässä vastakritiikkiä MacIntyrelle ; Esimerkiksi Alvin Plantingan mielenkiintoinen argumentti Leibniziläistä parasta mahdollista maailmaa kohtaan voidaan ottaa pöydälle. Plantinga nimittäin uskoi että olisi mahdollista kuvitella maailma jossa kaikki olisi juuri niinkuin nytkin, paitsi että olisi yksi hurskas ja hyvä ihminen enemmän. Näin ollen siitä että maailmassa on niin ja niin monta uskovaa ja ateistia kuin nyt ei tarkoita että tämä on paras mahdollinen asiantila. Olemisesta ei enää voida päätellä pitämistä vaikka uskoisikin että maailmalla on korkeampi tavoite. (Plantinga on itsekin uskova, ja itse asiassa hän ei pidä Pahan ongelmaa hirvittävän merkittävänä ongelmana.)

Lisäksi näkemystä voidaan kritisoida siten että ihmisen tietämisen kannalta humen giljotiini pätee yhä ; Voi olla että perimmäinen maali on. Mutta jos olet esimerkiksi Adolf Hitleriä, on edessäsi isoja ongelmia ; Ensinnäkin on selvää että teon eettisyyteen liittyy vahvasti se onko lasissa myrkkyä vai limonadia. Mutta tämä on seurauslakien kautta. Se, mikä ratkaisee on maalin eettisyys. Jos esimerkiksi päättelet siitä että lasissa on myrkkyä tarkoittavan että sitä pitäisi juottaa, ja olet sitten myrkytyksesi kanssa epäonnistunut, olet auki sellaisen kysymyksen kanssa kuin että onko myrkyttäminen väärin vai olisiko pitänyt antaa enemmän myrkkyä. Tapahtumat ja korrelaatit ovat kenties tunnettuja mutta eri olemassaolevien asioiden tilat johtavat keskenään päinvastaisii skenaarioihin jotka kaikki ovat yhtä luonnollisia. (Myrkkyyn kuoleminen ei ole teknisesti ottaen mikään kovin ihmeenomaisen paranormaali kuolema.)

Mutta tämänkin voisi antaa anteeksi. Mutta ei sitä että tämä etiikkasaivartelu ei itse asiassa liity mitenkään Dawkinsiin. Koko perustelu humen giljotiinin kautta perustuu ihmsikuvan olettamiseen. Fanitkin näkevät että tämä ei pidä paikkaansa ; Esimerkiksi saaduissa kommenteissa asiaa ruoditaan ""Ormerod: "Implicit in Dawkins' understanding of human beings is that if a belief is irrational, then one should not follow or uphold it. To be irrational in the face of evidence is somehow to fail in what it means to be fully human." And now for the Non Sequitur! No, nowhere does Dawkins state that holding an irrational belief makes someone "less than fully human." In fact he spends a good portion of the book (as have many others) pointing out that that jumping to conclusions based on insufficient evidence is an entirely human proclivity (that's kind of one of the points of the book)." Kun ihmiskuva ei ole tämä, koko humen giljotiinin käsittely on asiaankuulumaton.

Mutta toisaalta asiaan voi olla silti arvokasta palata, sillä Dawkins todella päättelee eettisiä kysymyksiä. Hän ei ole nihilisti ja arvotyhjiössä. Näin ollen hän päättelee moraalin jostain. Tässä virheet ovat suuria. Mutta tähän liittyvät ongelmat olen esitellyt jo aikaisemmin enkä toista tässä pitkästi ; Tiivistetysti se minkä tekstin kirjoittaja pitää kiusaamisena onkin uusateisteille eettistä toimintaa. Ja se on selitettävissä siten että uusateistien etiikka ei ole liitoksissa uskonnolliseen ja teologiseen etiikkaan. Kun kirjoittaja esittää teleologiaperustaisen ratkaisun is-ought -ongelmaan hän ei huomaa että tämä ratkaisu ei ole ainut mahdollinen. Hän yrittää kahlita Dawkinsin teologian kannalta relevantein konseptein. Mutta uusateistit eivät oikeasti seuraa näitä ollenkaan. Is-Ought -ratkaisu tuleekin uusateistien piiristä varsin helposti. Tarvitsee vain hieman tuntea kyseistä ideologiapiiriä. Kriitikko on ilmeisesti lukenut vain yhden kirjan, Dawkinsin "God Delusionin" - ja senkin varsin huonosti. Hän ei ole osannut kontekstoida sitä Dawkinsin muuhun tuotantoon. Ja vielä vähemmän hän osaa nähdä uusateismia kokonaisuutena. (Kuka voi väittää että osaisi kritisoida ammattimaisesti teologiaa läpitunkevalla teholla siten että on lukenut pelkästään Coelhon "Alkemistin"? Oikeasti!)

Uusateistinen is-ought ei lähde määrittämään tavoitteita universumin teleologian kautta. Silti sen ei tarvitse olla nihilistinen. - Itse asiassa argumentaatio kätkee sisäänsä nimenomaan Dawkinsin itsensä usein kritisoiman väitteen siitä että evolutionismi olisi nihilismiä tai että ateismi eläisi arvotyhjiössä. ; Itse asiassa aikaisemmin mainitsemani korostus uusateismista eettisenä agenttina on täsmälleen yhtä tärkeä ja samalla asenteella esilletehty korostus kuin se Dawkinsin rationaalisuuden esilletuominen sen jälkeen kun ateismia on väitetty intellektuallisesti riittämättömäksi epäkelvoksi typerien ihmisten maailmankuvaksi.

Uusateistien ratkaisu etiikkakysymykseen saadaan esimerkiksi Sam Harrisin kautta. Ja se selittää myös sellaisen kysymyksen miksi evoluutio on tärkeä uusateisteille - paitsi ihmislajin ilmaantumisen selittäjänä että myös etiikan kannalta. Moni näyttää ohittavan evoluution ja näkevät että se on vain skientismiä, luonnontiedettä. Kuitenkin on merkittävää että Dawkins on evoluutikko eikä esimerkiksi tutki kristalleja. Sillä uusateistien etiikka kumpuaa ajatuksesta jossa moraali on ihmisten luomaa. Mutta emme kuitenkaan elä kulttuurirelativistisessa postmodernisessa kuplassa. Ytimessä on ihmislajin luontainen käyttäytyminen josta saadaan erilaisia tarpeita joiden päälle etiikka ikään kuin kipuaa. (Maslown tarvehierarkia on siis eettisen ajattleun ydin. Tämä ei tunnu omituiselta kun muistetaan että hyväntekeväisyydessä kristitytkin ovat käyttäneet SSS -muistisääntöä jossa ensin annetaan soppaa, sitten saippuaa ja vasta sitten on sielunhoidon eli esimerkiksi uskonnon vuoro.) Tässäkin humen giljotiinin tuoma ongelma ratkaistaan, itse asiassa siinä on samoja sävyjä kuin MacIntyrenkin ratkaisussa. Se ei vain nojaa universumin teleologiaan vaan siihen että ihmiset ovat intentionaalisia olentoja joiden halut ja tarpeet eivät ole aivan täysin kaikilta osin satunnaisia mieltymyksiä vaan osalla niistä on lajinmukainen ydin. (Tällä on tosin vähemmän uskonnollisia ulottuvuuksia. Ajatus että ihmisillä on tavoitteita on jotenkin vähemmän yliluonnollinen kuin ajatus siitä että universumin jokaisella luonnonlailla on tavoite.)

Loppuyhteenveto

Uusateistikriitikko uskonnon ja etiikan mestarien toimialalta yrittää selittää että Dawkinsilla ei ole moraalista yhteyttä siihen että rationaalisuuden pitäisi vaikuttaa ihmisiin. Perusteluketju menee siis siten että: (*) Dawkins on rationalisti (*) Dawkins esittää että eirationaalinen ihminen on huonompi, ei siis vain deluusiossa ja yhtä inhimillinen kuin mielenterveyspuolen kuntoutujat vaan alempi ja huonompi olento (*) Dawkins perustaa rationaalisuudesta ihmiskuvan ihanteen josta poikkeaminen on ali-ihmisyyttä (*) Dawkins joutuu olettamaan teleologian jotta voisi perustaa rationaalisuudesta ihmiskuvan ihanteen. (*) Uusateismi vaatii oletuksen teleologiattomasta luonnosta (*) Ilman tätä oikeutusta Dawkins on kiusaaja. (+) Koska teleologiaton maailma ei saa teleologian suomaa moraalijunttaa yli muiden on Dawkins kiusaaja.

Päätelmä on toki sisäisesti koherentti, mutta se ei oikeastaan perustu Dawkinsin sanomisiin. Moni lähtökohdista on lähtökohdiltaan valheellisia. Moni perustuu siihen että on toivottu Dawkinsin sanovan jotain jotta ateisteja voitaisiin herjata ja sitten sanotaan hänen sanoneen juuri näin. Sitten on keksitty "implisiittisesti" tähän mukaan väännettyjä asioit jotka ovat itse paikoin aivan ristiriidassa sekä hänen sanomisiensa että hänen toimintansa kanssa. Osa on ylilyöntejä jossa tosi lähtökohta on liioiteltu mittasuhteissa. Ja loput ovat sitä että uusateismin argumentteja ei katsota sen argumentin kontekstissa vaan niitä pakotetaan väkisin teologiseen konseptiin ja viitekehykseen. Dawkinsin tavoitteena on tehdä sisäisesti koherentti rationaalisen ateistin maailmankuva, eikä tälläisissä ole välitetty koskaan siitä miten joku toinen maailmankuva ei siitä tykkää ; Kristinuskon konseptit eivät ole perseestä vain siksi että buddhalaisessa näkökulmassa ne olisivat virheellisiä.

Dawkins on siis kiusaaja koska ei suostu alistumaan teologisiin määritteisiin ja konsepteihin vaan hakee koherentit vastaukset niiden ulkopuolelta? Dawkins on kiusaaja koska uusateismi tekee voimakkaita eettisiä kannanottoja jotka ovat esimerkiksi abortin ja koulutuspolitiikan kohdalla sisällöllisesti erilaisia kuin monien fundamentalistikristittyjen? Dawkins on kiusaaja koska ei suostu olemaan moraaliton arvotyhjiössä elävä nihilisti, teologien sylkykuppi? Näiden kysymysten valossa esitän kysymyksen : Kuka on se kiusaaja joka olkiukoin ja ad hominem -kyhäelmin hyökkää USA:n vainotuinta vähemmistöä vastaan? Dawkins on kiusaaja kun hän ensin kirjoittaa kirjatolkulla asioita ja sitten muut selittävät hänen sanovan niissä jotain ihan muuta kuin hän sanoo? Dawkins on kiusaaja jos hän loukkaantuu siitä että häntä kutsutaan moraalittomaksi arvotyhjiönihilistiksi tai että ateisti ei voi olla rationaalinen ihminen ja väittää vastaan ja käyttää perustelun lomassa kovia sanoja? (Eikö mikä tahansa muu olisi tunteettomuutta, psykopaattisadismia, kristillishenkistä "teologia ja etiikka" -sarjaan kirjoittamista?)

Näyttää siltä että Dawkins on nimenomaan kiusattu jonka itsepuolustuksesta loukkaannutaan. Bully joka saa itse turpaansa koska on huono suuttuu ja kutsuu itseään puolustavaa kiusaajaksi! (Tätä tapahtuu paljon, mutta olen tavannut sanoa että tälläisille ihmisille tiili naamaan on vain universumin syvän teleologian luonnollista suuntautumista. Tai jotain.) Asia tuntuu koomiselta, koska jos Dawkinsia kuvaa jokin negatiivinen piirre, niin se on brittiläinen viileä etäinen ylemmyydentunne jota joku muu kuin "etiikkaa ja teologiaa" ammatikseen kirjoittava kristitty voisi pitää aristokraattisuutena. Hän ei ole raivoisa pilkkakirves, toisin kuin vaikkapa uusateistejen parista kaivettava äärimmäisen kovia syytöksiä esittävä Harris tai edesmennyt törkyturpa Hitchens. (Tai minä, joka en peittele tai edes häpeä tätä piirrettä.) Se, että Dawkinsiin liitetään bullyn leimaa ei sovi edes hänen esiintymiseensä.

Näyttääkin lisäksi siltä että tosiasiassa uusateistit ovat hoitaneet "huomaamatta jääneiden teologisten kulmien" käsittelyn yllättävän hyvin. Itse asiassa näyttää siltä että kun uskovainen väittää että uusateistit eivät ole käsitelleet jotain asiaa, uusateistit ovat jo ratkaisseet sen. Ja että tämä uskovaisen väite johtuu vain siitä että hän ei ole ymmärtänyt kritisoimaansa kohdetta. Näin ollen se joka jättää huomiotta asioita ovat ne uskovaiset. Ne, joiden luettavana on kuitenkin vähemmän kirjoja ; Kun teologiset kirjat ja uusateistien kirjat laitetaan vierekkäin, on selvää että määräero on valtava. Uusateistit hoitavat sen paksun pinon laadukkaammin kuin teologit sen ohuemman. Tämä ei kerro hyvää teologien ajattelun laadusta. Kenties tämä selittää miksi he ovat Dawkinsin kirjan lukemisen jälkeen yhä ateisteja?

Kiitokseni tiimilleni jota ilman tämä ei olisi ollut mahdollista

Moitin pari päivää sitten Myllykangasta hänen varsin instrumentalististiseta (ja siksi asenteellisuuksissaan piilotetusta) esityksestään. Tästä keskustelusta löytyi minuta mainio sivujuonne "Snafman" -blogissa.

Toki tämä blogaus ei näyttänyt esittävän pätevää argumentaatiota itse otsikkonsa aihetta kohtaan - sehän kysyy yksiselitteisesti "Kuuluuko teologia yliopistoon?", mutta vastaa perinteisiin vetoamalla ja muistuttamalla historiallisista kristityistä tieteentekijöistä, joista ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä ikuiselle oikeutukselle kuten paradigmojenvaihdokset ovat meille karusti opettaneet. Ja valittaa että teologian vaatiminen pois yliopistosta oltiin tehty väärään retoriseen sävyyn kuvaten sitä "Teksti on äkäisempi kuin nenään tungettu wasabi eli melko kaukana akateemisen viileästä asiallisuudesta." joka on naurettava retoriikkaan vetoaminen, tieteessä kun ei pitäisi vaikuttaa sanoja tai sanojan habitus vaan metodinen sisältö ja logiikan rikkumattomuus - joka taas on "julkkisteologian" parissa suorastaan standardi. Se, mitä sanotaan voi olla häijyä mutta sitä ei nähdä pahana jos se kätketään sivistyssanalla ja hymyllä.

Sen sijaan se kuitenkin nostaa esiin hyvintärkeän seikan. Nimittäin kiitostekstit. Teologianpoistoteesissähän korostettiin että teologia oli inhottavaa ja tunkeutui tieteen piiriin asiattomasti koska "Teologit ovat tiedeyliopistoissa jo tunkeutuneet tieteen vastaisella uskonnollisella retoriikallaan opetukseen eri aloilla. Väitöskirjojen esipuheissa kiitellään jopa jumalia. Tiede taantuu, jos opetuksessa ja tutkimuksessa veivataan teologisia järjettömyyksiä kuin tiibetiläistä rukousmyllyä." Snafman näyttää että kaikenlaisia kiitoksia löytyy. Esimerkiksi Charles Darwin, jonka epäateistisuutta Snafman korostaa historiallisesti katsoen aivan oikein - ja oliko niitä muita sallittuja tapoja muka? - ja muistuttaa mitä hän oli laittanut "Origin of Species":iin - "There is grandeur in this view of life, with its several powers, having been originally breathed by the Creator into a few forms or into one; and that, whilst this planet has gone circling on according to the fixed law of gravity, from so simple a beginning endless forms most beautiful and most wonderful have been, and are being evolved." Kiitostekstit ovat usein olleet uskonnollisia. Eikä sen takia voida kiistää tutkimuksen arvoa.

Harva muistaa Darwinin kristillisyyttä, vielä harvemp välittää siitä. Mutta ei sen pohjalta olisi kukaan häntä - saati hänen aloittamaansa tutkimusmääriensä pohjalta selvästi hedelmällistä tutkimusohjelmaansa - yliopistosta ulos heittämään. Hänen lausumansa ei ole mikään "yliluonnollisen rukousmyllyn pyöritys" tai muu naurettavaksi tekemä kohta. Toki Darwin eli uskonnollisempana aikana. Nykyään tämä ei ehkä ole ihan yhtä sopivaa - eihän flogistonista tai eetteristäkään kirjoitella. (Joka tapauksessa, lainaus johtaa enemmän kulmakarvojen kohttamiseen, ihmettelyyn mallia "what? - who cares? - whatever...")

Tämä muistuttaa siitä, että tutkimuksen kiitostekstithän ovat itse asiassa metodologian kannalta aivan totaalisen irrelevantteja. Tieteenfilosofian kannalta tutkimuksen arvon määrittää kuvailun logiikka - kuten se minkälaisen hypoteettis-deduktiivisen rakenteen se sisältää ja miten tätä rakennetta testataan koejärjestelyllä, dokumentoinnin tarkkuus, toistettavuus jne. - Mutta ei se, onko tutkimuksen sävy inhottava tai mikä maailmankuva tekijällä on ollut.

Kiitos on sosiaalinen, tutkimuksen tieteellisyyden kannalta irrelevantti osio, jonka rooli on täsmälleen sama kuin "Oscar" -palkintojen juhlapuheiden. Niissä voidaan viitata vaikkapa "rakastavaan vaimoon", joka ei ole kuvannut pätkääkään em. elokuvaa, mutta joka on laittanut kotona ruokaa. Ja on varmasti niinkin että monessa tutkimuksessa kiitetään ystäviä ja aviopuolisoa joiden ansiosta tutkimus olisi tutkijan mukaan syntynyt. Nämä ovat kuitenkin enemmän narraatiota "MacIntyreläisiä tarinoita" jotka kuvaavat sitä missä tarinassa tutkija yksilönä haluaa olla osana.

Realistina minulla on jopa kyyninen näkemys siitä missä suhteessa kiitokset ovat oikeaan merkitykseen. Esimerkiksi professori voi delegoida tutkimuksen pilkkomalla sen osiksi, laittamalla samanlaisen metodin ja lähestymistavan kanssa ison kasan maisteriksi hinkuvia tekemään tutkimusta - kuten esimerkiksi rämpimään metsään etsimään peiponpesiä ja laittamaan niitä paikkatietoon ja arvioimaan tätä kautta populaatiotiheyttä. Ja sitten hän koostaa osatulokset yhteen - esimerkiksi peippojen spatiaaliset patternit eri puolilta suomea - ja tekee osatutkimuksista referenssejä. Ja lopuksi laittaa päälle kiitosviestin "vaimolle jota ilman tämä tutkimus ei olisi tapahtunut". Enimmän työn ovat tehneet ne wnb -maisterit ; ja ilman heitä - ja mikä merkittävintä, opintolautakunnan opintotukiseikkoja - kyseistä tutkimusta ei "ihan aikuisten oikeasti" olisi syntynyt. Sen sijaan ilman vaimoa tutkimus olisi voinut syntyä murjottavammin.

Harva tutkimus pitää sisällään "haluan kiittää loppumatonta vallantahtoani, teräviä kyynärspäitäni, yleisiä tutkimusambitioitani, sitä lössiä jonka olen delegoinut tekemään töitä, sekä eniten oikeaa kättäni joka on kunnioitettavasti kestänyt sen valtaisan runkkauspaineen joka on syntynyt kun olen iltaisin töiden jälkeen ihaillut omaa älykkyyttäni" -tyylisiä kiitoksia. Vaikka on selvää että tämänlaisillakin piirteillä voisi olla osa tutkimuksen synnyssä. Jopa olennainen osa. Näitä ei kuitenkaan pidetä sellaisina tarinoina jossa haluttaisiin olla, niitä ymmärretään hieman hävetä. Näin ollen kiitosteksteistä muodostuu eräänlaisia "eettisesti kestäviä valehteluja". Ja minulla - kenties hieman yllättävästi - on tämänlaisesta asiasta melkolailla vain hyvää sanottavaa.
1: Esimerkiksi sympatiani saa uskonsa menettänyt alkoholisoitunut pappi. Tai virallisesti selibaattilupauksessa elävä, kaksimielisyyksiä viljelevä, PR -kuvissa loistoautojen kanssa hymyilevä ja punaviinissä marinoitu MEP -julkkispastori jolla on leppoisan miehen maine.

Tämä esimerkki muistuttanee siitä että vaimon kiittäminen ei tarkoita että olisi perusteltua väittää että aviossaolevat olisivat parempia tutkijoita. (Sillä in facto esimerkiksi Carl Saganin mahtava tutkimusmäärä, populaaritiedeteosten määrä ja muu on mahdollista koska se mies oli sellainen joka osasi delegoida) Se kertoo siitä minkälaisessa MacIntyreläisessä tarinassa tutkija haluaa elää. Toki se mitä hän aidosti yksilönä arvostaa ja mikä häntä luultavasti inspiroi ja kannustaa yön synkeinä hetkinä jää salaisuudeksi. - Ja hyvä niin. Sillä muuten joku hoopompi voisi ajatella että tämänlaisia piirteitä olisi myös eettistä ja rationaalista seurata, kun tutkijatkin laittaa niitä niihin ihannetarinoihinsa.

---

Kirjoittajan oikea käsi on ... lihaksikas. Hän kiittää tästä vaimoaan, jota ilman se ei olisi mahdollista.

Fiksuilua (Tosi Valheita)

"Our brains have evolved to understand the world by making comparisons with previously formed mental categories or benchmarks. To our brains, everything is relative. Remove individuals from their enviroment and their behaviour become quite different. What's more, we regularly under- or overestimate this enviromental impact."
("Research World", "Do We Really Need Behavioural Economics")

"Sirisin" "It's Worth What People Are Willing to Pay" muistuttaa klassisen talousteorian erikoisuudesta. Siinä ajatellaan, että ihmiset ovat rationaalisia olentoja ja kuluttajia. Näin ollen ajatus siitä että esineellä olisi ylihintaa muuttuu mielettömäksi ; Tämä teoria johtaa siihen että niin kauan kuin ostos tapahtuu, ei kysymys ole mistään "hyvästä kaupasta" tai "ylihinnasta". Sopimuksen kannalta perinteinen talousnäkemys on tietysti muutamillakin tavoin perusteltu.
1: Juridisesti katsoen niin kauan kuin molemmat osapuolet ovat sopimukseen tyytyväisiä, on sopimus taatusti validi. Näin sopimuksen "laadukkuus" ja se "onko siinä joku hävinnyt tai saanut enemmän/vähemmän kuin pitäisi" jäävät syrjään. Tämänlaiset kysymykset siis ikään kuin etäännytetään ja irrelevantisoidaan käsittelypiiristä.
2: Kauppiaan kannalta tämä ajattelu on järkevää. ~ Sananparsikin kun sanoo että "ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se, joka maksaa". Näin ollen myyjän ei tarvitse katsoa kuin sitä että haluaako hän myydä ja jos joku sen ostaa, ratkaisu on jollain tavalla perusteltu. Näin ollen hyvien kauppojen tekeminen jääkin käytännössä "kysynnän määrättäväksi". Eli kysymys kauppojen hyvyydestä ja huonoudesta jäävät asiakkaalle. Näin klassinen talousteoria onkin ikään kuin "kauppiaiden teoria kauppiaille".

Vaikka arkijärkemme mukaan teemme yleensä fiksuja ostoksia tarpeeseen ja että heräteostokset ovat harvinaisia ja nekin on oikeutettu vapaa ajan huvituksena jolloin niiden lisäarvo on perusteltu viihteen kautta. (Tai vähintään haluamme näin muille kertoa kun kuvailemme ostoksiamme). Mutta silti ajatus siitä että hyvät kaupat ovat kuvitteellisia sotii odotuksiamme vastaan.

Tätä on tietysti parannettu "behavioral economicsilla" joka ei pidä kuluttajaa itsestäänselvästi rationaalisena. Tässä kuluttajien psykologiaa ei enää pidetä yhtä voimakkaasti asioita perustelevana. Tämäkin toki kulminoituu siihen että asia on sen arvoinen että mitä ihmiset ovat siitä valmiita maksamaan. Mutta he näkevät tämän ytimessä kontekstointin ; Usein erilaiset lähtötilanteet johtavat tiettyjen valintojen painottumiseen. Näin "rationaalisuudesta" tulee hyvin kontektisidonnaista, eikä kuluttajaan enää voida nähdä laskelmoivana toimijana.

Syntyy skeema-kontekstisidonnaista toimintaa. Tämä muistuttaa että ihmisille ajattelu ei ole yhteen-vähennyslaskua, vaan sen sijaan ajattelussa vertaillaan asioihin jotka nähdään jotenkin samanlaisiksi tai erilaisiksi. Nämä yhteydet voivat olla hyvinkin yllättäviä.
1: Esimerkiksi itse huomaan vertailevani erilaisia pseudotieteellisiä virtauksia "roolipelit ovat saatananpalvontaa" -ilmiöön. Se on toki mielenkiintoinen verrattava kohde, koska se esiintyi murrosaikana jolloin maailmassa oli globaaliutta mutta internet oli vielä "hieman marginaalinen". Näin se sitoutui vanhempaan malliin jossa pieni ryhmä esimerkiksi vierailee USA:ssa ja tuo tuliaisina ideologian. Tämä oli seurattavaa. Kuitenkin mukana oli jo kaaoottista leviämistä, jossa (väärinkin)tulkitseminen ja siihen liittyvät käytänteet levittivät juttuja laajalle ja rakensivat omintakeisen tavan lukea (jopa vääristellä) sanottuja asioita. Minä kuitenkin vertailen mielessäni luultavasti siksi että se oli ensimmäinen ja kenties omakohtaisimmin kokemani tämänlainen ilmiö.

Tähän aiheeseen puuttuu esimerkiksi tuore "Research World (No 31, November/December 2011)" jossa on juttu "Do We Really Need Behavioural Economics" joka korostaa sitä että teoreettisen työn sijasta kannattaisi alkaa keskittymään sovelluksiin. Ehdotus tiivistyy siihen että markkinatutkimuksessakin olisi siirrettävä huomiota tilannesidonnaisuuteen, ja keskittymistä tarvitaan koska ihmiset ovat tämän arvioinnissa usein varsin huonoja. Toisin sanoen tämän huomioonottaminen tuo tutkimukseen näkökulman ja lisätietoa joka on relevanttia että vaikeasti muutoin keksittävää. Eli se tuo lisäarvoa markkinatutkimuksen tuloksille.
1: Markkinatutkimuksen olemassaolon oikeutushan perustuu siihen että sen tuloksilla on hyvät luotettavuusrajat ja validiteettia. Eli että sen tulokset tuottavat oikeansuuntaisia tuloksia ja että niiden tulokset ovat toistettavissa. Näiden kautta tietoja voidaan soveltaa, eli saada lisäarvoa. Investoinnista halutaan jotain takaisin. Ja tässä enemmän kuin mitä tutkimukseen on panostettu.

Tämä aikaansaa tietysti jotain huomioita. Perinteisessä markkinatutkimuksessahan on painotettu näkemystä jossa tutkimuksen kohde tietää. Kysymällä hän reflektoi itsestään mitä hän haluaa ja miksi hän haluaa ja tämä tulos on arvokasta. Näin mielipiteen kysyminen on tärkeää. Tämä vastaa myös arkijärjen käsitystä siitä miten mielipiteitä kysyvä asiakaspalaute toimii.

Toki jo varhain on huomattu asioita, jotka ovat johtaneet tutkimuskäytänteisiin joissa tilanteita on hyvinkin hienosti huomioitu ;
1: Esimerkiksi ryhmäpaineen vaikutusta on pyritty minimoimaan ryhmätutkimuksissa siten että ryhmään ei oteta kaveripiirin jäseniä. Heidän mielipiteensä ja sanomisensa ja jopa paikallaolonsa kun vaikuttavat tuloksiin.
2: Samoin on huomattu että hyvä tutkimustapa ei ole se, että ensin kysytään "haluatko tätä" ja sitten kysytään "miksi". Koska tällöin ihmiset vastaavat siten miten he olettavat muiden ihmisten vastaavan tai miten he olettavat muiden haluavan heidän vastaavan. "Miksi" kysymys taas saa tässä yhteydessä enemmänkin kehittämään oikeutuksen mielipiteelle kuin kertomaan syyn miksi asia on hyvä ja miksi ei.

Tämäntapaiset asiat ovat itse asiassa "behavioral economics -näkökulmaa" ; Sovellusten metodologia on siis tavallaan ollut "teoreettista viitekehystä edellä" jo pitkän aikaa.
1: Itse asiassa tarinoiden olemassaoloakin on osattu käyttää hyväksi. Eli vaikka valehtelu on vääristymä, valehtelun huomaaminen jotaa erilaiseen tietämistilanteeseen joka kertoo arvokkaita asioita sekin.
___1.1: Olen käyttänyt näiden metodejen vertauksena valehtelun huomaamista. Jos joku valehtelee, sen takana on yleensä jokin merkitys jota suojellaan. (Esimerkiksi jos joku kertoo valkoisen valheen pukeutumisestasi, hän yrittää suojella tunteitasi - eli hän arvostaa tunteitasi jossain määrin.) Siksi jos ihminen valehtelee ja saamme tietää tästä jotain, selviää yllättävän paljon siitä mitä hän pitää tärkeänä. Jopa valehtelun muoto saattaa olla kertomus joka kuvaa tarinan, johon voi soveltaa vaikkapa MacIntyren ideaa narraatiosta. (Ei "narraamisesta" mutta melkein.) Tämä tarina kertoo usein hieman siitä minkälaisessa tarinassa valehtelija haluaa olla.

Kontekstinmuuttuminen on tietysti jotain joka on selvää, ja on pääsyy sille miksi aspergerin syndroomaisien elämä on niin vaikeaa. Sosiaalisuudessa, kaupankäynnissä ja muussa ihmistoiminnassa on kysymys nimen omaan tästä. "Tavallisten ihmisten" on kenties vaikeaa huomata tätä, ja siksi he luovatkin helposti itselleen vääristyneen tarinan itsestään rationaalisena toimijana. - Tämän huolestuttavuutta taas lieventää se, että halu olla rationaalinen on itse asiassa arvostamislausunto. Ihmiset yksinkertaisesti haluaisivat olla niin rationaalisia toimijoita ja ostajia että koko luokittelu "hyvä kauppa / huono kauppa" menettäisi merkityksensä ja olisi vain "kauppoja".

Puku vaatii miestä ja tiukat housut tekevät sellaisen

Vaatteiden on kerrottu tekevän miehen. Usein tässä on takana ajatus siitä että muoti ja tyylikkyys kuvaavat ja heijastavat ihmistä itseään ja hänen statustaan ja muuta suhdettaan ympäristöön.

Tämä esteettinen kanta näkyy siinä
1: Ihmiset suhtautuvat samaan henkilöön eri tavalla kun hän on esimerkiksi pukeutunut pukuun, kuin jos hän olisi pukeutunut hippien asusteisiin. Ja tosiasiassa ihminen sosiaalisena eläimenä myös heijastaa tätä muiden hänen tarjoamaa kokemusmaailmaa. Saatu hymy ja kohteliaisuus on helpompaa palauttaa.
2: Ihmiset haluavat heijastaa tarinaa. Näin esimerkiksi pehmo joka haluaa kertoa itsestään tarinan siitä että hän on kova, voi laittaa päälleen nahkatakkia ja niittejä. Näin hän viestittää itsestään jotain. Tämän voi toki nähdä eräänlaisena tekopyhyytenä, mutta siinä on toisaalta myös viesti MacIntyren moraalikäsitykseen ; Hänestähän etiikka on juuri sen esiintuomista että minkälaisessa tarinassa ihminen haluaa olla mukana. Sankarikuva ja osallistumis-identiteetin rakentamisen halu kertoo ihmisen etiikkakäsityksestä, vaikka ihminen epäonnistuisikin tässä pyrinnössään käytännössä.
+ Ylläolevista tulee helposti itseäänruokkiva kehä. Pukeutuminen viestii ja moni uskoo näitä viestejä, koska he eivät tunne kaikkia ihmisiä. Näin tekopyhyys näkyy helposti lähinnä ystäville. Muut kokevat vain nämä viestittävät signaalit. Näin enemmistö kohtelee ihmistä viestien kautta. Pukeutuminen on siis paitsi suojaa säältä ja vastaavaa, myös jonkinlaista viestintää. Suojahaalarikin voi jo funktionsa kautta kertoa fyysisen työn tekemisestä ; Ihminen viestittää tarvitsevansa tämänlaista pukua.

Miltei kaikki miettivät jossain määrin pukeutumista tältä kannalta. Umberto Eco on kuitenkin miettinyt myös sitä miltä vaate tuntuu käyttäjästään. Tässä hän ei kiinnitä huomiota ulkonäköasioihin, vaan siihen että vaatteet ovat aina kosketuksessa ihoon. Ihminen saa kosketuksen kautta viestejä pukeutumisestaan. Hän nosti esimerkiksi tiukat farmarihousut, jotka saivat aikaan "lantiolla ajattelemista". Näin tiukat housut vaikuttaisivat esimerkiksi miesten käyttäytymiseen. He ovat sukuelimistään tietoisempia ja tämä vaikuttaa käyttäytymiseen.

Econ ajatus voi tietysti tuntua hieman esoteeriselta, mutta sen ydin on kuitenkin melko yksinkertainen. Esimerkiksi huonot kengät hiertävät ja ärsyttävät ja tämä vaikuttaa ihmisten mielentilaan. Samoin jokainen puvussa ja tiukassa kravatissa hikoillut tietää että puku tosiaan vaatii miestä. ; Ei ihme että tunteet tavataan monissa kielissä liittää tuntoaistiin. - Suomen tunto ja tunteet ovat samaa pohjaa, kuten englannin "feel" ja "feelings".

Itsen jakaminen

Enden "Tarina vailla loppua" on fantasiakirja, jossa kiusattu ja surkuteltava nörtti Bastian Baltahasar Bux löytää kirjan ja päätyy muokkaamaan fantasiamaailman olemassaoloa ja kohtaloa. Kahdella eri värillä kirjoitettu kirja jossa ensin rakennetaan vuorovaikutus kahden maailman välille päätyy siihen että hän päätyy "ullakkomaailmasta" "kirjan maailmaan". Täällä Bastian kykenee muokkaamaan omaa itseäänkin. Hän rakentaakin itsestään valtakunnansankarin, joka on sitkeämpi kuin sitkein, vahvempi kuin vahvin. Hän jopa luo itselleen sankarillisia vastustajia kyetäkseen osoittamaan etevyytensä rinnastettuna näihin sankareihin. Tällä oli kuitenkin hintansa. Jokainen toive vaikutti muistiin ja Bastian lopulta unohtaa olleensa mitään muuta kuin sankarillinen ja ominaisuuksiltaan erinomainen.

Kirja kuvaa itse asiassa idealisoinnin ja minän muokkaamisen hankaluutta. Bastianin identiteetti muuttuu olennaisesti. Hänen sisäinen minänsä sen sijaan pysyy ennallaan. Näin ollen hänen kohdallaan on yksilön ja identiteetin välinen ongelma. Kirjan kannanoton mukaan Bastian toiseuttaa vanhan minänsä, ja voidaan puhua että attribuuttien muuttaminen muuttaa identiteettiä ja tätä kautta värittyy kaikki, mukaanlukien suhde omaan menneisyyteen ja itseen.

Ajatus on tuttu ainakin fundamentalismissa, jossa puhutaan uudelleensyntymästä. Tällä korostetaan sitä vakavaa eroa menneen identiteetin ja nykyisen identiteetin välille. Voidaan sanoa että tässä tapahtuu hyvin voimakasta vanhan minän kieltämistä ; MacIntyren mukaanhan ihmisen etiikkaa värittää vahvasti se, mihin tarinaan hän haluaa itsensä liittää. Näissä uskovaisten tarinoissa menneisyys värittyy hyvinkin voimakkaasti. Vaikuttaa hyvin vahvasti että tapahtuu voimakasta valikointia, jossa asioiden korostaminen ja lausumatta jääminen - ja jopa yksityiskohtien unohtaminen - johtavat siihen että uudelleensyntynyt kristitty näyttää hyvin samanlaiselta kuin Bastian.

Nietzschen yli-ihmisyys pitää itse asiassa sisällään samantapaisen unohtavan suhtautumisen. Hänen yli-ihmisensä näkee muunlaiset ihmiset naurun, häpeän ja kieltäymyksen kohteina. Kuitenkin hänen yli-ihmisyytensä on sen verran vaikea saavuttaa, että se vaatii työtä, ponnistelua ja taistelua itseään vastaan. Näin korostuukin se, että yli-ihminen joutuu suhtautumaan vanhaan minäänsä samanlaisen huvittuneen ironiansävyisen tulkinnan läpi. Kenties juuri tämän vuoksi itselleen nauraminenkin on tärkeä osa yli-ihmisyyttä. Tässä mielessä fundamentalistien uudelleensyntynyt minä voidaankin nähdä hyvänä yrityksenä toteuttaa yli-ihmisyyttä.

Kuitenkin tässä asiassa on toinen puoli. Jos mietitään parannuksentekoa, on tilanne yleensä myös sosiaalinen. Jos minulla on ystävä tai sukulainen joka tekee virheitä, haluan toki että hän viisastuu ja lopettaa tämän ylenmääräisen perseilyn. Mutta kuitenkin jossain sisällä haluan että he pysyvät samoina ihmisinä. Eli he olisivat samoja tyyppejä ilman niitä muutamaa ärsyttävää tapaa. Anteeksianto on tässä kontekstissa hyvin järkevä asia. Henkilö saa anteeksi koska tekijä, katuja ja tekojen korjaaja ovat sama ihminen. Mutta jos ihmisyys jaetaan kahtia, syntyy "tabula rasa" -tilanne. Menneet teot on pyyhitty pois, joten anteeksianto tuntuu oudolta. Miksi persoona saisi anteeksi teot jotka joku aivan toinen persoona on tehnyt. Jatkuvuus on siksi tärkeää. Ajatus puhtaalta pöydältä lähteminen ei näin vaikutakaan kovin toimivalta.

Liimana toimiikin siksi katumus - joka vaatii muistia kuten Enden romaani muistuttaa ; Totaalisen irtioton sijasta aito katumus ja muisti menneisyydestä johtaa siihen että vanhaa minää ei totaalisesti toiseuteta. Nietzschen yli-ihmiselle katumus on heikkoutta. Fundamentalisteille synnintunto ja katumus taas on olennaisesti mukana. Näin uskoisin että heillä katumuksen ja muistamisen linkki on mukana. He ovat sama ihminen, vaikka eriyttävätkin menneisyyttänsä kovilla leimakirveillä jotka eivät tuota samastumiskokemuksia niille jotka nyt elävät elämää jota uskova menneisyydessään kertoo eläneensä. Tämä kertoo siitä että osa unohdetaan ja kaduttavien seikkojen sijasta muisti karsiikin ne positiiviset asiat. Se on hieman kuin jos Bastian olisi Enden romaanissa unohtanut olleensa "ullakkomaailmasaan" kiltti ja rauhallinen poika, ja muistaisi vain läskinsä, silmälasinsa ja ylenmääräisen säälittävyytensä. Katumuksen sijasta on olemassa jokin toinen liima menneisyyteen. Se lienee ylpeys.

Kertomuksia itsestä (Polttomerkkiä vaille luuseri ja muita tunnustuksia)

Olen aina pyöreiden 100 -blogausten kohdalla kirjoittanut hieman bloginkirjoittamiseen liittyvää filosofiaa. Tällä kertaa, blogauksen ollessa numero 2500, saan - tapani mukaan - tästä hyvän tekosyyn kirjoittaa kaikista kiinnostavimmasta asiasta. Eli itsestäni! Tai ainakin itsestäni kertomassa itsestäni.

On nimittäin hyvin huomattavaa, että en suhtaudu ihmisten omakohtaisiin anekdootteihin yleensä kovinkaan arvostavasti. Mutta kuitenkin viittaan asioihin oman elämäni kautta. Tässä tuntuisi olevan jotain josta kirjoittaminen voisi olla hyvinkin arvokasta. Ja kaikista viisainta on tehdä se viittaamalla Nietzscheen, jonka mielestä itsereflektio vaatii hajaantunutta minää. Kyky irtautua jostain osasta ja arvioida tätä vaatii sitä että osaa sisäistää myös jotain hyvin erilaista.
1: Tässä hajaannus ei toki yllä yhtä pitkälle kuin Nietzschen omassa tilanteessa. Kerron hänestä nimittäin tarinan ; Hän kuvasi kerran (kirjeessä, postitettu 5.1. 1889) eräälle ystävälleen (Jacob Burrickhardt) itseään varsin sekapäisesti - kenties siksi että se oli hänen mielenterveyden tilansa siinä vaiheessa - että hän olisi mieluiten baslilainen filosofi eikä Jumala. Mutta että hän ei voinut viedä itsekkyyttään niin pitkälle että olisi jättänyt luomistyön silleen. Samassa kirjeessä hän kuvaa myös sitä, että hänen vaatimattomuuttaan loukkaa sekin että hän on jokainen ihminen historiankirjassa. Toki Nietzsche ei unohtanut kertoa että hänet on tuomittu kuluttamaan lähin iäisyys viljelemällä huonoja vitsejä!

Tarinattomuutta ja tarinallisuutta tuntuukin minulla vaivaavan sama kuin taannoista televisiosarjaa nimeltä "Ihmemies MacGyver". Siinähän, kaiken muun ihanteellisuuden lisäksi, on merkittävää huomata, miten vähän MacGyver kertoo itsestään ja menneisyydestään tarinoita. Sarjan varrella hän kuitenkin kokee varsin kovia ja jännittäviä asioita, ja hänen menneisyydestäänkin löytyy kaikenlaista. Hän ei kuitenkaan jää rypemään näihin, ja tarinoiden kertomisen sijasta hän elää elämää eteenpäin. Tätä tarinankertomattomuutta pidettiin yhtenä siistinä piirteenä, ja se että "Mac" oli kiinnostuneempi kuulemaan muiden ihmisten tarinoita kuin kertomaan omiaan oli maailmanmiehen merkki. Normaalin ihmisen on helppoa sortua marisemaan menneisyydestään ja toistamaan niitä samoja juttuja, tarinassa itselle valitaan helposti uhrin osa, ja tämä osa ylläpitää tarinaa orjuudesta. Ja tätä kautta sorto ei välttämättä koskaan lopu. "Mac" katkaisi murjotusketjun. Kenties tavalliset ihmiset tekevät tätä siksi niin, että heillä ei ole televisiosarjaa joka kertoisi tarinan heidän puolestaan. Kenties siksi että he eivät ole televisiosta tuttuja sankareita vaan ihmisiä. Ihmemies kuitenkin viittaisi että olen epäonnistunut koska kerron paljon - suorastaan järkyttävän paljon - itsestäni. Etenkin kun MacGyver on mielestäni televisiosarjojen historian asenneiltaan parhaimmista sankareista - ellei peräti paras!

Kuitenkin pelkän sisäisen rikkonaisuuden ja tekopyhyyden lisäksi taustalle voidaan laittaa "lieventäviä asianhaaroja". Anekdoottimuotoiset tarinat voidaan hyväksyä ja toiset hylätä. Sillä anekdootit ovat itse asiassa hieman kuten Jeesuksen vertaukset ; Ne selittävät jotain siitä miten maailma on ; Näin "minä minää" -hokeva anekdootti on siis vertaus jota ei viittaa olevansa fiktiota ja sen kertoja esittää sen minämuodossa. Tässä on muistettava että vertaukset voivat olla joko mallintavia vertauskuvia tai näkökulmien vertauskuvia. Jeesuksen vertaukset olivat usein näkökulmien vertauskuvia, eli ne yrittävät pikemminkin tuottaa oikeanlaisen asennemaailman. Se ei sisällä varsinaisia "tosiasiaväitteitä", toisin kuin mallintavat vertauskuvat joissa kiinnostaa se, miten tosiasiasidottuja ne ovat ; Usein anekdootteja käytetäänkin varsin huolimattomasti tavalla jossa esitetään näkökulmien vertauskuva, jota sitten käytetään kuin se olisi mallintava vertauskuva.

Siksi esimerkiksi uskonnollisissa anekdooteissa kuvataan tapahtuma, josta kuvataan lähinnä asiantila josta kerrotaan oma asennetila. Ja sitten tästä asennetilasta tehdään ikäänkuin fakta. Tästä hyvän tarinan saa Feynmanilta. Hän kuvaa kelloa joka pysähtyi dramaattisesti vaimon kuoleman hetkellä. Sitä, miten se tuntuu monista jotenkin asiaankuuluvalta ja kosmiselta viittaukselta. Tälle näkökulmien vertauksen tasolle Feynman ei kuitenkaan jää, sillä hänen tiedemiesmielensä on kovin voimakas. Hän katsoo tilannetta mallintavana vertauskuvana ja löytääkin useita syitä kellon pysähtymiseen. Sehän oli ollut risa kello, ja pysähdellyt ennenkin! Hän ei ota yhteensattumista pakotettua merkitystä ennen kuin taustakin on todennettu. Eräässä mielessä Feynmanille ei riittänyt vain puolikas tarina, siksi hän jatkoi helpolta ja ihmiselle intuitivisesta "tarinanluentatavasta" siihen työläämpään.

Feynmankaan ei siis vastustanut tarinoita, vaan sitä miten niitä tarinoita käytetään.

Itse tosin korostan tarinankertomisen merkitystä myös toisella kautta. Se tarjoaa, paitsi teorioiden oppimista yksinkertaistavia esimerkkejä, oikoteitä näkökulmiin ja muita vastaavia. Se on myös portti omaan sisäiseen etiikkaan ; MacIntyren mukaanhan ihmisen etiikka näyttäytyy siten että missä tarinassa hän haluaa olla osallisena. Tässä tarinassa on tietysti olennaista myös se, että ihminen ikään kuin asettaa itsensä esille itse. Näin hän näyttää niitä asioita niistä kulmista kuin haluaa. Näin anekdootteilu ei eroa juuri ollenkaan niistä netin "herutuskuvista" joita epätoivoiset teinit ottavat itsestään peilin edessä ; Kaikki ne poseeraavat samalla tavalla, ja kaikki yrittävät saada muut huomaamaan itsensä. Mutta valitettavasti kaikki muut ovat keksineet samat asennot ja kuvaustavat ja temput. Ja tietävät että heruttajat ovat epätoivoisia luusereita.

Tämä on minun aivoni, sinun edestäsi annettu/Tämä on minun vereni, kaulastasi vuodatettu

Minun teoreettinen suhteeni eettisyyden toteuttamiseen on varsin epävakaa. Kuitenkin siinä voidaan nähdä kahdenlaisia tärkeitä elementtejä:
1: Pysyviä kiintotähtiä kuten Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" tapa jossa altruismin evolutiivisuutta lähestytään peliteorian kautta. Tästä luonnontilasta hyppään sitten mielivaltaisesti oikeutukseen ja moraalinen valinta muuttuu ikään kuin peliksi jossa maksimoidaan - yllättävän paljon altruismin kautta, kuten läheisten avulla - omaa onnellisuutta.
2: MacIntyren omaan itseen liitetystä (mahdollisesti fantasiaa olevasta utooppisesta) tarinasta, jossa haluaisi olla ja jota haluaisi elää. Se on "muuttujatähti", koska jostain syystä hänen näkemyksensä innostavat minua aina kun luen häntä, mutta välillä hän kuitenkin tuntuu painuvan unohduksiin jostain erikoisesta syystä.

Näkemykset voidaan tietysti yhdistää. Tällöin voidaan tietysti rakentaa joko positiivinen tarina, jossa sankaruus kuvaa hyvyyttä. Mutta myös vastustajavalinta on ainakin yhtä tärkeä, koska kritiikki on itse asiassa moraalikannanottoja hyvinkin paljon selventävä seikka. Näin mukaan voidaan vaikkapa napata kauhuelokuvien hirviöt. Tätä kautta voidaan ottaa käsittelyyn vaikkapa yhteiskunta. Siinä tapahtuvat asiat ovat toivottuja tai eitoivottuja. Ja näiden ympärille on helppo rakentaa tarina.

Näin tehdään esimerkiksi "Crackedin" humoristisessa jutussa jossa Amerikkaa selitetään zombie - ja vampyyrielokuvien kautta. Siinä huomattiin että zombie- ja vampyyrielokuvien ilmestyminen ei ole aivan satunnaista jos vertailukohtana on konservatiivien ja liberaalien vallassaolo USA:ssa. Syynä haetaan se, että:
1: Vampyyrit ovat eksoottisia (kulttuurille vieraita) omalakisia, luonteeltaan seksuaalissävytteisiä, individualistisia ja selkeästi parasiittiluonteisia petoja. Nämä kauhukuvat liitetään konservatiivisessa kuvastossa myös liberaaliehin.
2: Zombiet taas kuvataan aivottomana - omaan ajatteluun kykenemättömänä - massana, joka kuluttaa ympäristöään ja jokainen joka ei ole zombie on jotain joka on tuhoamisen kohteena ja jonain joka muutetaan väkivaltaisesti zombieksi. Tämä taas on liberaalien konservatiivisuuteen liittämiä ominaisuuksia.

Näin kauhuelokuvat kertovat osaltaan sitä, minkälaisessa tarinassa sitä oikein halutaan olla. MacIntyren näkemystä lukiessa mukavat tarinat tulevat tietysti helposti mieleen. Mutta jos mikaan otetaan peliteoria, on hyvä muistaa että siinä on vastapuolikin. Pelillisyys muistuttaa vihollisesta. Ongelmana näyttääkin olevan lähinnä se, että elokuvat näyttävät maailman nollasummapelinä, jossa elokuvan pedon voitto on sankarin tappio. Peliteorian kannalta mielenkiintoisimmat kohdat ovat kuitenkin enemmänkin muita kuin nollasummapelejä. Ja niissä pääsääntönä onkin se, että paras pelistrategia on ns. sekastrategia. Tätä kautta olenkin monikulttuurisuuden puolella, vaikka jaankin tietysti kauhuelokuvista lainattuja "yhteisiä pelkojakin" (etenkin ne liberaalien pelot konservatiivien zombieluonteesta).

Moraalirobotti

"Helsingin Sanomissa" oli teksti "Järjen asialla". Tämä anekdootista liikkeellelähtevä tarina korostaa arkijärjen ja käytännöllisyyden suhdetta etiikkaan. Tarinassa isä joutuu vaikeuksiin koska tarjoaa pojalleen erehdyksessä limonadia jossa onkin alkoholia. Tästä seuraa byrokraattista myllytystä ja vaikeuksia. Opetus oli "... kaikki osalliset - poliisi, ambulanssikuskit, lääkärit, lastensuojeluviranomaiset ja jopa tuomari -tiesivät, ettei tässä ole mitään järkeä. Kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli aivan tavallinen isä. Hän ei vain tiennyt, että Mike's Hard Lemonade sisältää alkoholia. Mutta kaikilla osallisilla oli omat ohjesäännöstönsä, joita piti noudattaa." Tästä pohjustuksesta mentiin Aristoteleen etiikkaan "Aristoteles määritteli käytännön viisauden yhdistelmäksi halua ja kykyä toimia moraalisesti oikein. Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti. Tai toisin päin, viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein."

Monesti ihmiset ovatkin käytännön arkijärjellä pelaamisen puolesta ja byrokraattista sääntöjen vastustamista vastaan. Tässä perinteestä jo mainittu Aristoteles onkin hyvä esimerkki. Hänelle etiikan ydin oli telos, ihmisen tarkoitus. Sellaisenaan se voisi jäädä tyhjäksi, koska minkä tahansa voi väittää olevan ihmisen tarkoitus maan päällä. Aristoteles kuitenkin sitoi tämän kahteen asiaan ; Telostaan toteuttaa kun sisäiset ja yksilölliset innostuksenaiheet kohtaavat yhteiskunnalliset tarpeet. Aristoteleen mukaan merkki teloksensa seuraamisesta on myös onnellisuus. Aristoteles korostaa etiikassaan myös kohtuutta ; Hänelle ei toisin sanoen ole mitään lukkoonlyötyä ja ehdotonta : Äärimmäisyyden nähdään johtavan ongelmiin. Kultaisessa keskitiessä päinvastoin ollaan kohtuullisia - Tässä mielessä HS:n tarinan byrokraattiset vaikeudet voidaankin nähdä "sinänsä hyvän moraalilain" seuraamisena liiallisesti. Moraaliset säännöt ovat Aristoteleelle enemmän nyrkkisääntöjä kuin ehdottomia totuuksia.

Tätä linjaa voi jatkaa modernimmin Alasdair MacIntyren moraalikäsityksellä. Hän korostaa siinä, miten Aristoteeliseen etiikkaperinteeseen palaaminen on hyödyllistä. Syynä on se, että teologian dominoinnin jälkeen tullut valistushenkinen maailma ei tarjonnut oikein mitään metafyysistä pohjaa jolle etiikkaa olisi mahdollista rakentaa. MacIntyre rakentaa tähän ratkaisun. Se on siitä mielenkiintoinen että hän hyväksyy Nietzschen moraalikritiikin osuvuuden, mutta vastustaa Nietzshen tarjoamaa vaihtoehtoa ; Esimerkiksi kirjassaan "After Virtue" hän sanoo että "Nietzsche's great man cannot enter into relationships meditated by appeal to shared standards or virtues or goods; he is his own only moral authority and his relationships to others have to be exercises of that authority... it will be to condemn oneself to that moral solipsism which constitutes Nietzschean greatness." Hänestä moraali latistuu jos se mielletään lähinnä yksilön emootioiksi ja mieltymyksiksi. Siksi hän ottaakin tilalle yhteisön ja yhteiskunnan jossa eletään.

MacIntyren mukaan kysymys miten ihmisen pitäisi toimia (~"what ought I do?") voidaan vastata vain ottamalla kantaa kysymykseen missä tarinassa haluaa olla osallisena (~"...of what story do I find myself a part?"). Narraatiot taas voivat pitää sisällään yhteisön tarinoita, jotka voivat olla historiallisesti osuvia tai sepitteellisiä. Tarinoissa esteettinen ja eettinen siis tavallaan yhdistyvät. Näin ihmisen etiikkanäkemys on Aristoteelisessä omassa innostuksessa ja sen suhteessa yhteiskuntaa. MacIntyrestä tämä on tarinankerronnallisuuteen sidottavissa. Narraatio syntyy siitä kun ihminen kertoo, minkälaisessa tarinassa hän haluaa olla. Siksi onkin luontevaa että "Järjen asialla" lähestyy asiaa nimen omaan anekdoottien kautta.
1: Tästä saadaan hyvä esimerkki uskonnollisten julistajien kertomista anekdooteista. He esittävät elävänsä tai vähintään tavoittelevansa eettisesti korkeampaa elämää. Tässä muutostarina on hyvä keino osoittaa asiat jotka ovat ennen olleet ja miten ne ovat nykyisin. Mikä näyttää sen, missä asioissa maailmankuva muuttaa jotain että ne muutokset nähdään positiivisina esimerkkeinä, tarinana jossa ollaan osallisena (ja johon kenties muidenkin halutaan ottavan osaa.) Minulla olikin tässä mielessä hauskaa kun eräs päivä juttelin kahden saman uskonnollisen yhteisön jäsenen kanssa. He kuuluivat samaan ryhmään ja molemmat olivat lappujulistajina samana päivänä. Toinen kuvasi miten Ihminen on Jumalan kuva ja siksi jumalallisempi kuin voisi uskoa, ja että uskonnollisuus on luontevaa ja mukavaa. Pahanteko oli hänestä ulkoista saatanan manipulointia tai erehtymistä. Toinen taas kuvasi miten ihminen on perisyntinen, ja siksi saatanallisempi kuin voisi uskoa, ja että tämän vuoksi uskovakin joutuu taistelemaan omassa sisässä olevaa turmelusta vastaan. Tarinat olivat erilaisia, vaikka molemmat olivat varmasti aivan samaa mieltä perisynnin ja armon olemassaolosta ja siitä että Jumala alunperin loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Aristoteelinen moraalirobotti onkin eräänlainen mahdottomuus. Tätä kuvastaakin hyvin "Järjen asialla" -kolumnin talonmiesesimerkistä. Siinä talonmiehet tekevät määrittelemiensä tehtivien lisäksi sellaista johon heitä ei ole suoraan palkattu, mutta joka kuitenkin jotenkin tuntuu tekevän heistä parempia talonmiehiä. "Talonmiehen toimenkuva on määritelty siten, että jos kehitettäisiin tarpeeksi etevä robotti, se voisi tehdä kaikki talonmiehelle määrätyt tehtävät. Mutta robotti ei voi korvata sitä, mitä talonmiehet tekevät sääntöjensä ulkopuolella. He käyttävät viisauttaan, osoittavat empatiaa ja palvelevat yhteistä hyvää."

Kuitenkin byrokratian vastustaminen, niin mukavaa kuin se onkin, ei ole ainut vaihtoehto. Vaihtoehdon sijalle voidaan laittaa Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi, jossa käsketään toimimaan vain sellaisen maksiimin (~säännön/periaatteen) mukaan jonka toivoisi tulevan yleiseksi laiksi. Kantin maailmassa "moraalirobotti" olisi itse asiassa ihanteellinen vaihtoehto. Sillä se noudattaisi sääntöjä järkkymättä eikä joustaisi niiissä. Kantin näkemystä on itse asiassa tupattu kritisoimaan sen byrokraattisuuden kautta. Mutta sen vaihtoehtona voidaankin tarjota lakien lisäyksiä ; Lakeihin voidaan esimerkiksi tehdä ehtoja. Kun kaikkia kohdellaan samassa tilanteessa samalla tavalla, kategorinen imperatiivi periaatteessa täyttyy. Näin voitaisiin esimerkiksi luoda lisäsääntö jonka mukaan vaikkapa tarinan isät jotka erehdyksessä tarjoavat lapsilleen alkoholia eivät joutuisi myllerrykseen. Toisin sanoen byrokratian ongelmana on liika dikotomisuus ja esitysten eiosuvuus, ei lakien määrä itsessään.

Moni kuitenkin varmasti suosii etupäässä jonkinlaista näiden kahden symbioosia ; Voi olla oikea tapa toimia ja tätä voidaan tavoitella laeilla mutta käytännössä maailma on niin mutkikas että jokaisessa tilanteessa on niitä reunaehtoja ja poikkeuksenpoikkeuksia. Nämä muuttavat maailman sellaiseksi että kategorinen imperatiivi näyttää mustavalkoiselta ja todellisen elämän sovellukset harmaasävyiseltä. Näin voisi olla mahdollista tehdä moraalirobotti, mutta sen rakentaminen olisi niin mutkikasta ja työlästä, että käytännössä kannattaa toteuttaa jonkinlaisia likiarvoja, jotta saadaan tehtyä yhtään mitään. ~ Siksi onkin tärkeää toimia esimerkiksi kultaisen keskitien kaltaisen maksiimin kautta.

dikaiosunê

Itsepuolustuslajien harjoittamisen eettisyyttä pidetään aina välistä kyseenalaisena. Tämä ei sinällään ihmetytä, koska siinähän kuitenkin simuloidaan väkivaltaa. Kuitenkin sama väkivallan simulointi kohtaa kulttuurissamme monessa paikassa, kuten esimerkiksi kirjallisuudessa. Toki moni voi moittia vaikkapa dekkarikirjailijaa siitä että hän mässäilee väkivallalla. Ja em. kirjojen lukijoitakin voidaan pitää pinnallisina paheellisuudella nautiskelijoiksi. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun väkivaltaista kuvastoa sisältävä "Ilias" tai "Raamattu" nostetaan pöydälle, tämä "pahan simuloiminen on pahaa" -ajattelu kuitenkin unohtuu.

Ja kuten "Mark's Daily Apple" muistuttaa ja demonstroi, itsepuolustuslajejen kannattajat muistuttavatkin että itsepuolustuslajit kuuluvat kulttuuriin ja jopa ihmisyyteen. Psykologisestikin itsepuolustuksessa nähdään hyötyjä, koska kysymys ei ole vihasta vaan vihanhallinnasta. ; Onkin hupaisaa mietiskellä sitä miten Rooman Colosseumia pidetään kunnioitettavana historiallisena monumenttina vaikka siellä tapettiin paljon ihmisiä hurmeisissa karkeloissa jotka tarjottiin "viihteenä jossa juridinen oikeuskin toteutuu". Mutta pankrationin rekonstruointia ei pidetä samalla tavalla arvokkaana tutkimuskohteena.

Kuitenkin itsepuolustuksessa on mukana se, mikä hallinnassa ja tiedossa yleensäkin ottaen on. Se nostaa kykyjä ja sitten sitä voi tehdä jotain jota ne joilta hallinta ja tieto puuttuvat eivät voi. Tässä mielessä itsepuolustuskyky tarjoaa aina jonkinlaista valtaa. Siinä kohden hyveellisyyden miettiminen onkin olennaista.

Tällä hyveellisyyden pohtimisella on euroopassakin pitkä historia. Toki kun mietimme itsepuolustuksellisia hyveitä, mieleen tulee "joku Zen -ninja itämailta". Kuitenkin "Journal of Western Martial Art"issa ollut artikkeli kuvaa hyvin sitä, miten euroopassa hyveellisyysteoriat näyttelivät suurtakin osaa esimerkiksi Fiore dei Liberin tuotannossa.

Artikkelissa ytimessä on MacIntyren "After Virtue", jossa eurooppalaisen hyveellisyyden teoriaa katsotaan kahden erilaisen näkemyksen kilpailuna. Tässä vastakkain olivat:
1: Aristoteelinen hyvekäsitys, jossa ytimessä on ajatus siitä että hyveellisyys on sitä että noudattaa tarkoitustaan (telos), ja jossa kylkiäisenä on esimerkiksi onnellisuus ; Telostaan noudattava ihminen oli hyveellinen ja tästä seuraa se, että hyvää tekevä on myös onnellinen. Eettisyydessä tärkeällä sijalla on siksi dikaiosunê, käsitys jossa yritetään olla rikkomatta luonnonjärjestystä ja oman elämänsä tarkoitusta vastaan. Tässä käytännöllisyys on yleisenä.
2: Vastakkaisessa näkemyksessä korostetaan hyvettä abstrakteina periaatteina, moraalilakeina. Käytännöllisyyden ja onnellisuuskeskeisyyden sijasta painotus on filosofisissa määritelmissä ja rationaalisessa asioiden pyörittelyssä. Tämä näkemys etäännyttää itsensä instrumentalismista ; Hyvettä ei nähdä välinearvona johonkin haluttavaan "jossa halutaan olla mukana". Samalla kiistetään että hyveellisyys johtaisi automaattisesti onnellisuuteen. Hyvettä pidetään itseisarvona.

Aristoteelinen näkemys oli pitkään tappiolla. Mutta kuitenkin Nietzschen aikana oli eräänlainen taitekohta, siihen aikaan vanha moraalin lähestyminen objektiivisen moraalin ja sen normien kautta menetti suosiotaan ja Aristoteelinen näkemys nousi taas suosituksi. Tämä on mielenkiintoista, koska artikkeli näyttää että kamppailumanuaaleissa hyveestä näkyy nimen omaan Aristoteelinen muoto.

Esimerkiksi Fioren eräs peruselementti (joka tiivistyy nimen omaan hyvään ja onnistuneeseen miekkailuun) audatia, on rohkeuden hyve, johon itse asiassa tiivistyy se tosiasia, että miekkailussa asenne ja mielentila vaikuttavat onnistumiseen runsaasti. Tämä on yleistä itsepuolustuslajien puolella. Tätä kautta epäröinti, olipa se sitten pelkoa tai sitä että kyseenalaistaa tekojensa moraalisen hyväksyttävyyden, johtavat epäonnistumisiin. Näin on ymmärrettävää että hyveellisyys tulee mukaan rinkiin - käytännöllisenä elementtinä!

Ja koska asenne on jotain jota käytetään koko ajan, on audatia siksi helpoiten se käsite, joka elää eniten miekkailuharjoitusten ulkopuolellakin. Näin ei ihmetytä että "Journal of Western Martial Art" lainaa Fiore Dei Liberin kertoneen "Audatia et virtus talis consistit in arte." - Eli vaikka manuaali kertookin että peruselementtien on oltava nimen omaan tasapainossa, eli yhtä elementtiä ei ylikorosteta toisten kustannuksella - eli rohkeuden ei anneta esimerkiksi murtaa harkintaamme koska se johtaisi vaikkapa taistoon heittäytymiseen ilman että on suojattuna ja että on katsottu että toiseen myös saadaan jotai aikaiseksi - se kuitenkin kuvaa miten nimen omaan audatia on se hyve, joka värittää eniten elämätapaa, ja tätä kautta "taitoa/taidetta" ja ansaitsee siksi erityismaininnan.

Audatia on myös mielenkiintoinen valinta, koska sanan konnotaatiot ovat sellaisia että ne eivät välttämättä tuo mieleen mielikuvien kliinisen oloisia ritarihyveitä ; Sanan käyttötavat korostavat sellaista reippautta jossa on nähtävissä myös poliittisen epäkorrektiuden elementtejä -ja hieman iloisuuttakin (onhan onnellisuus Aristoteleelle olennainen).

Onkin yllättävää ja eriskummaista ajatella, että arvomaailmaltaan näiden keskiaikaisten taistelijoiden manuaalien hyvekäsitys ovat olleet aikaansa nähden moderneja ja aikaansa edellä. Ja ovat tätä paljon enemmän, kuin mitä sitä lukiessa kenties tulee ajatelleeksi. Sillä kaksintaistelut kuolemaan juridis-näytöksellisissä kaksintaisteluissa tuntuvat joltain jotka kuuluvat hyvin vanhoille ajoille. - Kunnes muistaa, että Aristoteleskin vaikutti ikivanhoina aikoina, jolloin pankration oli viihdettä.

Nykyisin olemme onneksi eettisempiä. Meillä on terveempi viihde, kuten eirikollisten viihdyttäjien BB ja tervehenkinen SAW. Ne takaavat sen, että tulevaisuudessa, kun "futuristiset nörtit" alkavat penkomaan menneisyyttä ja rekonstruoimaan sitä, heillä onkin eettisesti vähemmän kyseenalaiset oltavat kuin nykyajan historiallisen miekkailun rekonstruoijilla.

---

Kuva on mukaelma Fioren kirjassa olevasta audatiaa symbolisoivasta leijonasta.

Ihmiset voivat sanoa, etten ole filosofi, mutta kukaan ei voi väittää, etten olisi filosofioinut.

Tapanani on ollut kirjoittaa blogaamisfilosofiaa aina kun olen saanut pyöreät sataluvut täyteen. Tämä ei ole poikkeus. [N^o:1800]

Tällä kertaa, koska olen yrittänyt eräänlaista oman kirjoitustahdin maksimaalista tehokkuustestiä, on syytä tutustua hieman siihen mitä voisi sanoa filosofiseksi työnteoksi. Voidaan sanoa että blogi ei kirjoita itseään. Mutta olen silti ehdottoman ylpeästi amatööri. Lähestyn asiaa aluksi anekdootin kautta.

Wittgensteinin palkanmaksu.

Wittgenstein kieltäytyi yliopiston tarjoamasta palkasta. Syyksi hän esitti sen, että hän ei kuitenkaan voisi olla filosofioimatta. Hän siis tekisi samaa ilmaiseksi, joten maksaminen oli turhaa. Tämä sisältää erikoisia ajatuksia työn suhteesta. Työn ajatellaan olevan ikävää. Tähän asenteeseen liittyy jopa leikkimielinen aforismi "Jos työnilo yllättää, niin istuudu kunnes kohtaus on ohi."
1: Wittgensteinin näkemys eroaa vahvasti Aristoteelisestä käsityksestä ; Hän korosti tilannetta jossa yksilön ja yhteiskunnan halut kohtaavat. Onnellisin tavoitetila on siis se, että tekee työtä josta pitää. Aristoteleen mukaan Wittgensteinille olisi pitänyt maksaa palkkaa. Wittgenstain olisi ollut palkansaanin jälkeen ihannetilassa, toteuttamassa omaa tärkeää osaansa, telostaan, tässä maailmassa.
2: Feyerabend olisi varmasti kannustanut Wittgensteiniä. Hän korosti sitä että ei tarvita erityisiä professionaalisia filosofeja, sen sijaan jokainen ihminen olisi riittävän järkevä. Hän oli elämässään kokenut natsismin vaikutukset ja tajusi luultavasti tätä kautta varsin konkreettisesti erilaisten instituutioiden mukanaan tuomat ongelmat. Tälläisessä asenteessa on tietysti roppakaupalla valistusajan ihanteita. Jokainen ihminen on potentiaalisesti järkevä ja heidän kohtelunsa ei siksi saisi olla kuin sylilapsen neuvomista. Tässä mielessä Wittgenstein toimi oikein, hän ei ottanut ammatillista auktoriteettiasemaa, hän filosofioi kunnioitettuna amatöörinä, ei ammatin tuomalla auktoriteetilla.
3: Perinteisen kristillisessä asenteissa mukaan tulee tietysti myös filosofioinnin velvollisuus. Jos filosofia olisi ammattimaista, niin sitten voitaisiin viitata Paavaliin, joka sanoi että "Kuka ei tahdo tehdä työtä, hänen ei syömänkään pidä". Tosin kristillisessä maailmassa abstraktit ajatukset ovat usein olleet arvostettuja. Itse asiassa voidaan sanoa että maallisella työllä on arvoa, mutta teologinen mietiskely on ollut kaikista arvostetuin asia. Tätä kautta filosofia olisi ehdottoman professionaalista toimintaa. Wittgensteinin tulisi joko saada palkkaa tai mennä kunnon töihin jos ei itseään palkkansa arvoiseksi katso.

Amatöörinä minulla ei tietysti ole mitään suoranaisia velvoitteita. Minun on haettava paikkaani blogielämän ulkopuolelta. Leipä on saatava toisaalta. Tätä kautta minulla on jotain muita yllykkeitä. Joku voisi sanoa että yllykkeet eivät ole taloudellisia joten olisin intresseiltäni puhtaampi. Raha olisi riski joka muuttaisi filosofioinnin välinearvoksi. Aito filosofi taas tekisi asiaa itseisarvona. Olisivatpa asiat näin yksinkertaisia.

Yllykkeiden puhtaus.

Minua on tuoreesti ihastuttanut Alasdair MacIntyren näkemys. Hän korostaa erikoisella tavalla yhteisöllisyyttä. Hänen mukaansa ihminen on laumaeläin. Hänestä tässä on mukana myös kilpailuelementti. Yhteistoiminta on siis ikään kuin peliä jossa on sääntöjä. Hän korostaa sitä että jos sääntöjä pitää itseisarvona, ei huijaa. Sen sijaan jos ne ottaa välineiksi, voi keksiä erilaisia porsaanreikiä ja tekosyitä. Näin esimerkiksi urheilu voisi tahrautua, jalo kilpa jäisi syrjään ja käytettäisiin esimerkiksi doupingia, ja yritettäisiin vain varmentaa että tästä ei jäädä kiinni.

MacIntyren mukaan on korostettava hyveitä. Hän jakoi sääntöjen kunnioittamisen seuranlaiseen kolmikantaan:
1: Oikeudenmukaisuus, jossa keskiössä on se miten arvioimme pelitapahtumia, siirtoja ja "manöövereitä". On säännöt joita sovelletaan kaikkiin.
2: Rehellisyys, jossa omat siirrot asetetaan vastapuolen ja tarkkailijoiden arvioitavaksi. Itseä ei siis vain määritellä "voittajaksi".
3: Rohkeus jossa sääntöjä puolustetaan ulkopuolisia vastaan. Tässä koko peli sääntöineen myös itse asiassa asetetaan keskustelunalaiseksi.

Tässä mielessä on helppoa huomata, että raha on vain yksi intressi. On itse asiassa vaikeaa olla filosofi. Ammattilaisen toiminnan taustalla on se, että omasta innostuksesta voidaan aina kertoa. Jos filosofiaa harrastaa sen itsensä vuoksi, näin voi tietysti ollakin. Kuitenkin samalla on kirjoja myynnissä ja yliopistolta tipahtaa palkkaa. Ja ulkopuolisten kanssa sidotaan erilaisia sopimuksia joissa pyörivät akateeminen kunnia, yliopiston uskottavuus ja maine, tutkimusmäärärahat ja niiden jakaminen ja moni muu asia. En usko että olisi moraalitonta esimerkiksi pyrkiä pois Itä-helsingin oloista ja velkakierteen köyhyydestä lukemalla itselle akateeminen arvosana. Silloin filosofia voi olla etupäässä väline, mutta olisi hieman kornia syyttää tälläistä toimijaa moraalittomuudesta.

Joka tapauksessa uskallan olla sitä mieltä että "ulkopuolelta saa huudella". Perustelen itse asiassa tämänlaisen amatöörikirjoittelun aivan muuta kautta. Syynä on se, että filosofia on - osittain juuri yllä mainittujen määrärahojen joihin virtaa verorahojakin, sekä sen vuoksi että yliopisto ja ennen kaikkea heidän työntekijänsäkin ovat myös yhteiskunnallinen toimijoita. Instituutioita ja äänioikeutettuja. Tätä kautta tilanen on sama kuin esimerkiksi uskontokritiikin kanssa. Mielestäni sitä ei pidä jättää pelkästään uskovaisten ja teologien asiaksi. Se kun vaikuttaa yhteiskunnassa, ja sitä pidetään tärkeänä asiana johon vaaditaan suhtautumista. (Ei vain pidetä jos se suhtautuminen ei ole jokseenkin tietynlainen.) Samoin urheilun dopingiin pitää ottaa kantaa vaikka ei olisi urheilija tai urheilumanageri. Ei itse asiassa tarvitse olla edes penkkiurheilija, koska urheilukin on yhteiskunnallista toimintaa. Samoin politiikka on liian tärkeää ollakseen vain poliitikkojen asia.

Tätä kautta tämänlainen aktiivinen amatöörifilosofiointikin on täysin rinnastettavissa moneen ilmiöön. Toki kaikissa ylläolevissa on voimakas riski. Sitä voi olla inttäjä-huutelija joka ei vain osaa. Siksi filosofioinnissakin pitäisi kenties katsoa intressien ja palkanmaksun taakse. Katsoa sitä, miten sitä hommaa tekee, eikä sitä millä vaikuttein.

Muiden arvio.

Koska itseä on vaikea arvioida. Olemme yllättävän sokeita omille virheillemme, on minun tietysti konsultoitava tässä suhteessa itseäni viisaampia. "Unkuri" lähestyi blogiani "omaelämänkerrallisena". Blogini nimessä oli peräti "&" -merkki, joka viittaa synteettisempään näkemykseen kuin oma analyyttisempään ja pilkkovampaan suhtautumiseen viittaava "/" merkkini jolla on vakiintuneessa www -osoitteiden tavaamissäännöissä peräti väkivaltaisella kuvatti "slash" -sana. Tämäkin korostaa sitä että blogini on itseni näköinen. Ja toisaalta että en saa tekstiä nousemaan itsestäni irralleen.
1: En ole tässä suhteessa suinkaan yksin. Ja jostain epäeettisestä syystä muiden epäonnistuminen tekee asiasta lohdullista, vaikka maailma onkin näin pahemmin fucked up.

Tosin unkurin kuvaus saa sen näyttämään melkein kauniilta : "omaelämänkerrassa ainutkertainen ja erityinen henkilö kertoo totuuden omasta elämästään - miten ja miksi hänestä on tullut se joka hän on. hän haluaa itse tunnustaa, laittaa itsensä peliin, tulla myös itse omaksi aineistokseen, toteuttaa jokaisen elämänkerturin unelman siitä että teksti ja sen kirjoittaja sulautuisivat toisiinsa ja olisivat yksi ja sama"

Toinen kuvaus on "Count Up" -blogissa. Hän käyttää katalyytti -ajatusta. Eli blogini on kimmoke joka ei itse kulu. Toisin sanoen tekstejäni voi käyttää irrottautumiseenkin. Asioista on kenties voimakkaastikin erimielinen, mutta niihin reagoinnista on apuja omalle ajattelulle. Sekin tuntuu miltei hyvältä.

Ikään kuin en olisikaan se "alati oikeassaoleva" nörtti joka lähinnä brassailee yleissivistyksellään. Joka taas on se itsereflektiivinen näkemykseni blogini luonteesta. Tosin aika usein minulla on selässä sellainen pelko että en tiedä siitä viisaudesta niin paljon. Yritän siksi olla enemmän älykäs, ja välttää pahimmat tyhmyydet. Onneksi minulla on sentään hyviä lukijoita jotka osaavat laittaa ideointini siihen sopivaan kontekstiin. Näin kostonhimoisesta mielisokeasta vihaisesta ei_eää_kauan_edes_nuoresta miehestä saa jotain irti.

Näin ollen voidaan sanoa että jos onnistun, niin kirjoitan apulantaa. Eli jotain sellaista paskaa, joka saa kukat kasvamaan. Varoitukseksi pitää muistuttaa "Apulanta" -bändin laululla "Viisaus ei asu meissä" .

---

Otsikko viittaa tietysti maailman huonoimpana laulajana pidettyyn mutta aktiivisen laulajanuran tehneeseen Florence Foster Jenkinsiin.

Miekkailu eksistoimisena, osa IV

Historiallinen miekkailu on tausta -ajatukseltaan kaksintaistelupohjainen. Tämä on hyvin suuri muuttava tekijä. Sillä siinä missä itsepuolustus ja taistelulajit perustuvat muutamiin suoraviivaisiin tekniikoihin jotka tehdään reagointipohjalta, perustuu kaksintaistelu siihen että mukana on vastavuoroisuutta ; Oikea reagointi perustuu siihen mitä asioita toisen katsotaan tekevän. Tähän liittyvät odotukset toisesta.
1: On oltava samastumista : Kun toinen tunnetaan on analysoitava tämän vahvuuksia ja heikkouksia. Asiaa voi auttaa myös se että tunnettava henkilökohtaisia mieltymyksiä ja taipumuksia. Tätä kautta saadaan arvaus siitä mitä toinen on tekemässä.
2: Ja tämän lisäksi on lähestyttävä itseä ; On tiedettävä omat heikkoudet ja vahvuudet. Näin toinen voidaan kohdata niillä tavoilla joiden kohdalla omat vahvuudet kohtaavat toisen heikkoudet.
3: Lisäksi vastavuoroisuus tuo mukanaan tiedon siitä että "toinen tietää sinun tietävän". Näin toisen odotukset ennakoimalla voidaan tietää mitä on tulossa ja miten tähän voidaan reagoida. Tarkkailu muuttaa systeemiä.

Kyseessä on keskittymisen ja luottamisen systeemi. Tehtävä teko on valittava ja epäröiminen tuo mukanaan vain tehottomuutta ja hidastelua. Siksi epävarmuuteen on heittäydyttävä. Vastareaktio toisen oletettuun toimintaan on tehtävä samanlaisella luottamuksella kuin benjihyppääjä luottaa köytensä kestävyyteen. Tässä mielessä on luotettava vaikka tilanne on äärimmäisen epävarma. Teko on tehtävä kuin se olisi (1) viimeinen teko ja silti (2) oikea.

Tämä tarkoittaa sitä, että molemmat kaksintaistelijat kohtaavat toisensa samanarvoisina. On tietty säännöstö jolla voitetaan ja hävitään. Molemmat ovat implisiittisesti sitoutuneet niihin. Kaksintaistelun kunniakkassa perinteessä hyökkäämisajankohta on molempien tiedossa. Mukana ei ole selkäänpuukottamista. Tässä mielessä on hyvä viitata MacIntyren tapa korostaa sääntöjen seuraamista ja ihanteita. Jos joku ihailee sääntöjä itsessään, hän ei käsittele niitä välinearvona johonkin muuhun. Jos tavoite on jokin muu, voitaisiin sääntöjä kiertää. Näin esimerkiksi voittamisen korostaminen voisi johtaa siihen että säännöille annetaan välinearvo tai niitä pidetään nyrkkisääntömäisinä ohjeina. Tällöin voidaan yrittään kiertää sääntöjä ja löytää sieltä porsaanreikiä. Tai jopa suoranaisesti huijata. Sääntöjä itseisarvona kohtelevalle tämä olisi tietysti järkytys. Tätä kautta kaksintaistelussa on yritetty korostaa ihannetta ja minimoida kiertäminen. Näin voittaminen keinolla millä hyvänsä ei ole yhtä suuressa arvossa kuin kunnia. Näin ollen miekkamies on gentleman. Vihollisen sijasta kohdataan vertainen - jos ei taidoissa niin ainakin kunniassa.

Koska kyseessä on harrastus, mukana ovat myös turvallisuussitoumukset. Mukana on myös luottamuskysymykset. Heittäydytään siihen että toinen on vastuuntuntoinen aikuinen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis itse asiassa kohtaaminen enemmän kuin sotiminen tai turpaanveto. Samanarvoisuus voittamisen ja häviämisen määrittelyn sijasta.

---

Aikaisemmat osat : Osa I, Osa II & Osa III