Shakkipelistä ja osuvan havaitsemisen konteksteista

On helppoa niputtaa asioita yhteen. Tästä voi seurata omituisia yleistyksiä jotka paljastuvat illuusioksi, harhaluuloiksi tai muiksi vastaaviksi kategoriavirheiksi.

Yksi niistä koskee shakkia Adriaan de Groot tutkikin shakinpelaajien havaitsemistapoja ja muistia. Tässä takana oli havainto siitä että vaikka ihmisen työmuisti on melko pieni, niin kykenemme kuitenkin suoriutumaan melkoisen ällistyttävistä suorituksista sen avulla. Mielemme onnistuu kategorioimaan asioita relevantilla tavalla yhteen ja tunnistamaan kuvioita ja hahmoja.

Ja tässä kohden tapahtuu tietenkin se, että shakkia pelaten oppii paremmaksi shakinpelaajaksi. Ja ihmiset oppivat muistamaan shakkiasetelmia tehokkaammin. Muitakin asioita shakissa tietenkin kehittyy. Mutta tässä blogauksessa keskityn tähän muistamisyksityiskohtaan. De Groot  tutkikin sitä miten näitä shakkiasetelmia muistetaan. Ja hän huomasi, että shakkiasetelmien muistaminen oli siitä erikoista että jos shakkiasetelmat perustuivat oikeasti pelattuihin shakkipeleihin, kokeneet pelaajat muistivat niitä huomattavasti paremmin. Mutta jos shakkiasetelmat arvottiin, eivät ekspertit olleet parempia muistamaan kuin muutkaan. ; Toisin sanoen shakinpelaajat havaitsivat ja muistivat tehtäväspesifejä nappulamuodostelmia. Havaitseminen ja mieltämisyksiköt olivat tapa jolla työmuistin pienuus käsiteltiin.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset kykenevät tunnistamaan ällistyttävän hyvin asioita. Mutta toisaalta he tunnistavat asioita väärässä kontekstissa väärin. Tai eivät osaa toimia erilaisessa kontekstissa oikein.

Tällä ajatuksella on merkitystä kognitiivisen uskontotieteen kannalta.

Ideaa siitä että ihmisen havainnointi on tehtäväspesifiä eikä toimi tehtävän rajauksen ulkopuolella relevantisti on itse asiassa jotain joka on hieman toisella tavalla muotoiltuna osana kenties yhtä parhaiten tunnettua kognitiivisen uskontotieteen ajatusta; Justin Barrettin ajatus ylihavaitsemisargumentti, josta olenkin kirjoittanut blogissani aikaisemmin.

Barrettin idea voidaan tiivistää ajatukseen siitä miksi pimeällä niin helposti säikymme pensaita ; Jos pensaassa ei ole mitään, ei ylireagoinnin hinta ole kovin suuri. Mutta jos jätämme yhden kerran reagoimatta ja pensaassa onkin peto, sen hinta on ollut kova. Havaitsemme intentioiden kaltaisia toimia oikein monissa tilanteissa. Ja laajennamme tätä joskus tilanteisiin jotka eivät ole niin ilmiselvästi oikeita. Tai ovat jopa useimmiten vääriä.

Tästä voisi tehdä twistin klassisempaan - ja ytimeltään ei niin psykologiseen - teologiaan.

Jos otetaan Paleyn kelloseppäargumentti, se nojaa siihen että havaitsemme taskukellosta että se on tehty. Näemme samoja piirteitä luonnossa. Ja tunnistamme ne niissäkin ikään kuin "suoraan ja samalla tavalla". Tässäkin on yhden kontekstin havainnointi jota käytetään toisessa kontekstissa. Ja kun se on tässä ensimmäisessä kontekstissa toimiva, niin se on sitten perusteltu myös jälkimmäisessä.

Väite on perustaltaan sellainen, että se ohittaa aika paljon asioita. Se on vähän kuin sanoisi että kun tunnistamme leijonia ja muita petoja kun ne ovat eläintarhassa rajatussa tilassa ja valaistuissa olosuhteissa niin sitten yöllä pensaissa pelkäämämme leijonat ovat nekin hyvin perusteltu uskomus. (Eli enemmän kuin "varmuudeksi järkevämpi tapa reagoida". Itse kontekstin siirtyminen tilanteesta toiseen ei ole niin ilmiselvä.

Tässä ajatuksessa on ongelmana se, että se nojaa analogiaan tavalla jossa taustaoletetaan että vertailu eläinten ja kellojen välillä on relevantti. Joka taas on tavallaan se josta tässä keskustellaan in first place. Tämänlainen asetelma on jotain josta Jennifer Faust moittisi kutsumalla temppua "begging the doxastic question".

Tässä mielessä voitaisiin sanoa että aivan kuten todennäköisesti yöllä pensaan lehdet heiluvat, ja vain harvoin siellä on Vantaan "kohususi", niin aivan samoin ihmisen design -kokemus luonnossa voi johtua ylihavaitsemisesta. Ja jos rakenteissa on samanlaisia piirteitä, niiden samanlaisuus voi olla syy miksi tätä ylihavaitsemista tapahtuu. Mutta silti niiden taustalla oleva syntymekanismi on erilainen. Biologisten piirteiden samanlaisuuksia voi aivan täysin hakea vaikka Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirjan kuvaamista fysiikan reunaehdoista. (Elossa ja koossa pysyvän eläimen on noudatettava samoja reunaehtoja jotka estävät vaikkapa siltoja romahtamasta oman painonsa alla.) Tämä yhteys on analogisuutta mutta ei välttämättä syy.seurautta koskevaa samanlaisuutta. Joka on se jota Paley analogiassaan piilo-olettaa.

Tässä mielessä modernien kreationistien ajatus siitä että "biologitkin kuvaa biologiaa suunnitteluvertauksilla" pitää sisällään asennevammaa. Sitä taustaoletellaan mukana aika paljon testaamattomia premissejä joita ei ilmituoda mutta jotka otetaan ilmiselvyyksinä. Kenties edes tiedosteta.

Ultimate nerdgasm ; Miten "Scorpion" -sarjasta saattaa tulla uusi suosikkini

Uusi televisiosarja "Scorpion" nojaa löyhästä Walter O'Brienin elämäntarinaan. Joka taas nojaa löyhästi Walter O'Brienin omaan elämään. Tai jotain. Mutta on selvää että kun erilaisista persoonallisista häiriöistä - ja yleisimmin persoonallisuushäiriöistä - koostuva älykkyyteen liitettyjen stereotyyppien tiimi ratkoo ongelmia televisiossa, on suhde todellisuuteen sitä luokkaa mitä "Perustuu tositapahtumiin" tarkoittaa kauhuelokuvissa.

Ymmärrän että viihde ei ole totta. Eikä aina pidäkään. Oleellista on, että sarjaa myydään tieteellisyyden ja älykkyyden nimessä. Sarjassa ei ole ajatuksia lukevaa psyykikkoa vaan behavioristi. Siinä ei ole varashahmoa vaan mekaaninen ihmelapsi. Siinä ei ole velhoa vaan matemaatikko jota kuvataan "ihmislaskimeksi". Ja siinä ei ole sankaria vaan henkilö jonka saavutukset ovat niin olemattomia että hän viittaa meriittinään lähes pelkästään mitatusti korkeaan älykkyysosamääräänsä. Ymmärrän että tämä kokoonpano olisi tylsistyttävää ilman niitä persoonallisuushäiriöitä. (Ja voisi olla muutoin tavalliselle ihmiselle häiritsevää. Kun ihmiset kuvataan sarjassa aika avuttomina. Muutamat erityislaatuiset ihmiset, joiden pääasiallinen luonne ei ole ankara harjoitus vaan nerous joka tarkoittaa korkeaa älykkyysosamäärää, hoitavat kaikki asiat kuntoon. Tässä mielessä on kenties tarpeen leikkiä että "jos olet yhtä et voi olla toista" -leikkiä, snobistisen ja ylenkatsovan perusasenteen peittämiseksi.)

Oleellista on että taidot on kuvattu tieteellä. Sillä eräänlainen nerdgasmin multihuipentuma on etsiä tiedevirheitä kaikesta. (Myös "Nalle Puh" -piirretyistä.) Ja hyvin usein tätä vastustetaan. Juuri sen takia että pitää olla mielikuvitusta että hyväksyy että Gandalf vain ampuu tulipalloja ilman että miettii miten suuria voimia Gandalfiin itseensä kohdistuu sillä että hän saa sen tulen lietsottua niinkin pitkälle. Asiat voidaan hoitaa magialla tai ne eivät ole tarinallisesti tärkeitä.

"Scorpion" on täydellinen koska siinä ei näille vaihtoehtoisille selityksille anneta tilaa. Ongelmia ratkaistaan tiedekeskeisesti. Tämän voi tehdä hyvin jopa matematiikan kanssa. "NUM3ROT" -sarjassa niinkin innostava aihe kuin matematiikka on onnistuttu popularisoimaan edes välttävällä osuvuustasolla. Televisioviihteessä on toki laskettava vaatimustasoa. Ja minä olen valmis tekemään näin. Mutta aivan kuten "NUM3ROT" formaattina oikeuttaa matemaattisen mietinnän joka koskee myös sarjan matemaattista osuvuutta, niin "Scorpion" tekee saman hirveän monelle eri tieteenalalle. Tosin ilman tieteen popularisointia. Sarjaa katsomalla ei voi oppia oikein mitään. Mutta sen avulla kyllä todennäköisesti kykenee huonontamaan taitojaan kaikissa niissä tieteenaloissa mitä sarjan sankarit edustavat. (Mukaan lukien kahvilanpito ja valtion byrokratia.)

Spottailimmekin puolison kanssa tiedevirheitä aivan urakalla. Se oli hirveän hauskaa, ja mikä parasta sarja tarjosi niitä koko ajan. Monet näistä ovat kliseitä. Tästä otan yhden esimerkin ; Älykkyyden yhdistäminen shakkikiinnostukseen on klisee. Mutta sarja demonstroi tällä lähinnä miten vähän sen käsikirjoittajat ymmärtävät shakista. Shakki on toki hauska peli. Mutta älyhaasteeksi sen tekee pelin kompleksisuus. Nerolapsi päihittää "shakkimestarin" kahdeksalla siirrolla. Shakkipelin voittaminen muutamalla siirrolla on ilmeisen karismaattista monista. Mutta tosiasiassa muutaman siirron shakkivoittoja on niin vähän että ne voi opetella ulkoa. Jos joku opettelee kaikki shakkipelit jotka päättyvät mattiin 8 siirtoon asti, kysymyksessä ei ole shakkipelin taito vaan se on sirkustemppu. Jompi kumpi tämän sarjan pelin pelaajista ei siis ole ollut mestari. Se, että tahallisen häviön mahdollisuus kielletään suoraan jotta saadaan korostettua lapsen nerokkuus on tässä kohden ongelma.

Mutta tässä hengessä on jatettava. Yllä oleva kuvaukseni fantasiavertauksella oli kuvaava. Sarjassa ei ole kovin syviä henkilöhahmoja. Juonenkäänteet ovat hyvin löyhässä suhteessa tositapahtumiin eli tieteeseen. Ja tulipallon heitto on korjattu tieteellisenoloisen sivistyssanan ääneen sanomisella. (Mikä on jonkinlaista loitsintaa.) Kaiken huipentaa matemaatikon katsominen. Hän piirtää liitutaululle eikä käytä koneita. (Koska niin oikeat matemaatikot tekevät kaikissa televisiosarjoissa.) Ja kun hän piirtää niin hän tiivistää taululle peruskaavoja joissa ei ole lainkaan numeroita. Itse olen tottunut siihen että jos lasken vaikka lentokoneen maahan putoamisen todennäköisyyttä niin kyseessä on kaavan soveltaminen. Peruskaavan kirjoittaminen on ulkolukutemppu eikä laskemista. Laskeminen on sitä että kaavaan laitetaan lukuja ja sitten yritetään selvittää muita muuttujia niiden tietojen avulla. Ja matemaatikko does that not. Koskaan. Ihmislaskin siis sijoittaa asiaansopivat luvut kaavaan päässään ja suorittaa erilaisia siirtoprosesseja mielessään. Jos hän pystyy tähän niin mihin hän tarvitsee sen peruskaavan seinälle kirjoittamista? Hänhän jostain syystä tarvitsee sitä liitutaulua tavalla joka vaatii monen sekunnin hätäisen erityiskohtauksenkin. (Koska matemaatikon obsessiivis-kompulsiivisuus haluttiin demonstroida.)

Aloitussarjan kohdalla kiinnostavaa on tietotekniikka. Kaikki on sen varassa. Lentokoneet uhkaavat pudota taivaalta koska lennonjohdossa on tietokonevirus ohjelmistossa. (Tämä on epätodennäköistä mutta periaatteessa mahdollista.)
* Tämä yritetään korjata asentamalla lennonjohto-ohjelma uudestaan. Hakkeriyleisnero siis käytännössä sammuttaa koneen ja asentaa sen uudestaan. Tämä on toki se yleisin vastaus jota kannattaa kokeilla. (Oletko kokeillut laittaa sen pois päältä ja laittaa takaisin päälle -henkinen ohje toimii raivostuttavan usein.) Jännittävää on kuitenkin se, että tämä lähetetään lennonjohtotorniin sähköpostilla. Tämä on erikoinen ratkaisu koska jos ohjelma ei ole rikki vaan koneessa on virus, ohjelman uudelleenasentamisessa on järkeä lähinnä jos kyseessä on oikeasti ainut ohjelma laitteessa. Lennonjohtotornin kohdalla tämä saattaa kenties vielä olla uskottavaa. Mutta jos lennonjohtotornissa on myös sähköposti, pitäisi kone laajemmin formatoida. Jos siis kyse ei ole ohjelmassa olevasta virheestä vaan viruksesta.
* Muistitallenteet lennonjohtotornista siirretään talteen varsin erikoisella tavalla. Yksi varmennustallennus uhkaa pyyhkiä kaikki versiot joissa virusta ei ole. Ja näitä talletteita on yksi. Tämä selviää kun psykologi murtautuu tekniikan ihmelapsen kanssa varastoon jonne tietoja talletetaan. (Oletuksena että johtajaa kiinnostaa eri tallenteiden paikat ja käy itse kurottelemassa hyllyille vaikka hänellä on alaisia. Eikä backupejen kohdalla ole edes tarpeen siirrellä kovalevyjä fyysisesti paikasta toiseen. Ne laitetaan kasaan ja sitten ne ovat siinä.) Tämänlaatuinen järjestelmä on huono. Jopa meidän firmalla on omilla virityksillä tehty laadukkaampi järjestelmä varmuuskopioille.
* Vaivalla hankittu muistitallenne pyyhkiytyy nolliin tavallisilla auton stereoilla. Vaikka kuvassa näytetty muistijärjestelmä kestää niitä varsin hyvin. Jos esimerkiksi mietitään miksi minun kannettavassa tietokoneessani on mahdollisuus kuunnella ääniä ilman erillisiä korvakuulokkeita, se johtuu siitä että kaiuttimet eivät pyyhi muistia tyhjäksi kovinkaan helposti.
* Jostain syystä sankari kykenee hakkeroimaan lennonjohtotornin vaivattomasti. Mutta hän ei pysty hakkeroitumaan backupvarastoon. Vaikka lennonojohtotornista on pakosti yhteys sinne. Ihan sen takia että se uusi versio uhkaa pyyhkiä sen vanhan version. Mies joka pystyy tunnissa pyyhkimään ihmisestä kaikki tiedot kaikista tietokannoista tunnissa kykenisi kyllä tähänkin. (Muutoinkin on erikoista että maailmankuulun hakkerin ratkaisu ei ole etsiä ja korjata virusta koneelta vaan keskittyä uudelleenasennukseen. Temppu voi toimia mutta siihen pystyy pitsalähettikin.)
* Mukaan mahtuu myös ymmärrettävissä oleva virhe. Kun he lataavat matalalla lentävästä lentokoneesta kiinteän fyysisen johdon kautta tavaraa suoraan koneelta toiselle, huippunopeutta ajavan urheiluautosta kurotteleva tarjoilija selittää että modeemi on hidas. Täytyy toivoa että modeemi ei ole hidas kun seuraavan kerran siirrän tietoja USB -tikulle. Siinä nimittäin mitään modeemia ole. Mutta tarjoilija voi tehdä tämänlaisen virheen. Vaikeampaa on sitten ymmärtää miksi latautumista pitää jotenkin käsitellä nakuttamalla. Kun yhteys on jo olemassa ja tiedot latautumassa, miksi hakkerin pitäisi naputtaa kiivaasti näppäimistöllään? Valitettavasti lataamisen nopeuttamiseen ei ole mitään "turbonappia". (Olen kokeillut.)

Toki sitä voi ihmetellä miksi he ylipäätään ajavat sillä autolla kun lentokenttä on selvästi tyhjä. Jos muut lentokoneet lentävätkin ylhäällä niin kyllä tuon yhden olisi voinut antaa laskeutua. Kiitotie oli tyhjä ja se käytettiin nytkin kokonaan tuohon autotemppuun. Tosin saman tien voi ihmetellä että miksi kaapelia yritettiin siirtää koneesta autoon kun olisi helpompaa siirtää tietokone lentokoneeseen. Mitään hakkerivälikättä siirtämään tietoja lennonjohtoon ei tarvita. Kun läppäri selvästi suoraan siirsi tiedot myös lennonjohtotorniin ; Heti latautumisen jälkeen lennonjohtotorni oli välittömästi toimintakykyinen. Vaikka se läppäri lensi huippuvauhdilla autosta ulos tielle. (Mikä johtaa niissä nopeuksissa tietokoneen särkymiseen.) Lentokoneessa tämän tiedon olisi voinut siirtää läppärille helposti.

Eli kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä sarja. Hyvin harvoin meillä on ollut yhden jakson kanssa yhtä hauskaa. (Tähän blogiin laitoin vain pienen osan siitä mitä koostimme.)

Miten hyvin? (Ja muita hyviä mutta vääriä kysymyksiä.)

Kun puhutaan tekoälystä, monilla tuntuu juolahtavan mieleen etenkin shakkia pelaavat tietokoneet, jotka pärjäävät shakkimestareillekin. Tämä tuntuu monista melko vakuuttavalta, koska shakki on leimallisesti älyllistä. Ja koska laskentatehon voimin saadaan aikaan mutkikkaita pelejä, voisi ajatella että muiden, kilpailevien mallien, olisi myöskin pärjättävä hyvin shakissa. Näin päästään helposti siihen että jos joku ilmoittaa vaikkapa toisenlaisesta mielen teoriasta, että monille tulisi mieleen kysyä että "miten hyvin se pärjää shakissa?" Kognitiotieteen piirissä kohdataan hyvin usein tämäntyyppisiin "miten hyvin?" -kysymyksiin. Hyvin usein niihin vaikeita vastata. Syitä tähän on useita.
1: Huonosti shakkia pelaava malli voi itse asiassa monestakin syystä simuloida ihmisen tietoisuutta paremmin. Puhtaaseen kombinaatioiden läpikäymiseen perustuvaa strategiaa on hiottu kauan, ja se on tässä mielessä hioutunut. Sen sijaan uudet mallit alkavat usein yksinkertaisemmin ; Jos nykymallin shakkiohjelmat pyörisivät taskulaskimilla, eivät tulokset olisi yhtä merkittäviä.
2: Vaikka uusi systeemi pelaisi shakkia paremmin kuin nykyiset mallit - ja paremmin kuin ihminen - se ei välttämättä kuvaa kovinkaan paljoa älykkyyttä. Nykyajan tietokoneethan laskevat "nopeammin, tarkemmin ja virheettömämmin kuin 10 kassaneitiä". Ennen matematiikkaa pidettiin älykkyyden ominaispiirteenä ja hienoutena, mutta nykyisin tätä pidetään lähinnä mekaanisena ja jonain joka ei itse asiassa kovinkaan hyvin kuvaa ihmisen ajattelua.

Voidaankin sanoa että kognitiotiede on oikein malliesimerkki siitä, miten älykkyyden määritelmä on (1) paitsi jotain, johon saatuja tuloksia vertaillaan, (2) myös jotain joka muuttuu tulosten mukana. Tässä mielessä kognitiotiede onkin sävyltään varsin "quinelainen". Tulokset muuttavat joskus älykkyyden määritelmää, ja joskus älykkyyden määritelmä on se joka värittää tulokset. On katsottava kokonaisuutta jotta voidaan sanoa kumpi on oikea ratkaisu. Näin älykkyydessä käytetään apuna esimerkiksi psykologiaa ; Se nimittäin näyttää miten ihmisen älykkyys ilmenee, mitkä ovat sille ominaisia piirteitä.

Kun shakinpelaajat ovat fiksuja!

Toki tässäkin on riskinä se, että aletaankin tutkimaan ihmisenkaltaisuutta. Esimerkiksi Turingin testi - koe jossa algoritmi määritetään älykkääksi jos sen kanssa voidaan keskustella ilman että ihminen tunnistaa sen algoritmiksi - voidaan nähdä älykkyyden sijasta inhimillisyyden simuloimisena. Tai kommunikaation simuloimisena, jolloin ei välttämättä kuvatakaan koko älykkyyttä vaan jotain siinä olevaa pientä - kenties tärkeää osasta mutta silti pientä - fragmenttia.

Inhimillisyyteen keskittyminen johtunee ainakin osittain siitä, että eläinten älykkyydestä ollaan hyvin montaa mieltä. Hyvin usea pitää eläimiä älykkäinä. Osa korostaa niiden tietoisuuden olevan alkeellisella tasolla. Ja muutamasta ne ovat miltei pelkästään "refleksikoneita" joihin voidaan liittää kenties tuska, mutta ei tietoisuutta. (Descartes esitti että eläinten tuskan ulvaisut ovat vain ikään kuin ääniä joita kone päästää mennessään rikki. Tästä on sentään edetty.) Toinen merkittävä ongelma aiheessa on tietysti antropomorfismin riskit. Näiltä kanteilta on perusteltua nojata siihen mikä varmasti tiedetään älykkääksi ja josta saadut havainnot eivät ole omien samastumissubjektioiden värittämää.

Käsitteiden löytäminen ja tunnistaminen.

Itse asiassa tässä kohden voisi olla hyvä huomata, miten älykkyyden määritelmän etsiminen auttaa kognitiotieteeseen liittyvien asioiden miettimisessä.

Tiedonhankinta ja oppiminen tapahtuvat usein määritelmien kautta ; Ne ovat käteviä, koska niissä ongelma -avaruudesta määritellään irti erilaisia kokonaisuuksia. Looginen päättely itse asiassa vaatiikin käsitteiden käyttöä, koska totuuslause voidaan arvioida vain jos määritelmät tunnetaan. (Samoin empiriassa täytyy jotenkin rajata sitä, mikä on tutkittava ilmiö, ja mitä odotetaan jonkun taustateorian kautta ; Epäonnistuminen odotuksesta on se joka johtaa näkemysten korjauspakkoon..) Määritelmien kohdalla filosofiassa tavallinen jako on ollut niin että on olemassa määritelmä, jonka kuvaus on joukko attribuutteja. Kaikki attribuutit eivät ole yhtä tärkeitä. Osa niistä erottaa käsiteltävän määritelmän toisista, muutoin samankaltaisista käsitteistä. Nämä erottavat attribuutit ovat tärkeytensä vuoksi kriteerejä.

Psykologiassa asiaa on tutkittu melkoisen paljon. Esimerkiksi Roschin tutkimukset näyttivät, että ihmisillä niinkin yksinkertaiset käsitteet kuin "kuppi" ei ole mikään homogeeninen asia. Kun ihmisiä käsketään piirtämään tai kuvailemaan kuppi, on toki olemassa ydin jossa kaikki ovat samaa mieltä. Mutta "kuppi" voidaan kuitenkin jakaa rajatapauksiin joista ollaan hyvinkin erimielisiä. Tässä mielessä määritelmät ovat hieman henkilökohtaisia mutta eivät kuitenkaan täysin subjektiivisia. Lisäksi määritelmät muodostavat ihmisten mielessä erilaisia hierarkioita, jotka ovat "melko hyvin jaettuja" ; Esimerkiksi peruskäsitteenä voi olla "tuoli", ja "nojatuoli" tai "jakkara" katsotaan tämän pääryhmän erikoistapaukseksi. Nämä hierarkiat eivät keikahda, eli "nojatuolia" ei aleta pitämään pääryhmänä.

Onkin ajateltu että ihmsillä on mielessään skeema joka rakentuu kokemuksella hankituista yksittäistapauksien ympärille. Hän on nähnyt jotain joka on kerrottu kupiksi, joten tässä määritelmä on sidottu johonkin. Tästä ihminen sitten mallintaa analogisesti arvaten kokemastaan eteenpäin niin että käsite koskee muitakin asioita kuin juuri sitä yhtä tiettyä kuppia.

Ihmisen priorisointikyky on se, joka nostaa hänet ainakin toistaiseksi tässä asiassa "tietokoneen yläpuolelle". Kysymys on tavallaan siitä että tunnistetaan olennaisia attribuutteja. Sekä se, että valitaan niistä olennaiset kriteereiksi. Kaikki muu logiikassa oleva sujuu tietokoneohjelmilta itse asiassa hyvin. Kun esillä on jo valitut attribuuttijoukot, joissa on rajatapauksia varten eroteltu kriteeritkin, tietokoneet pystyvät ratkomaan asioita.

Tämänlainen määrittely on kuitenkin siitä hankalaa, että tämä on tavallaan pelkkää kielioppia. Tälle tasolle jääminen filosofisessa keskustelussa olisi itse asiassa turmiollista. Se latistaisi pelin määritelmävaltapeliksi, jossa ytimessä olisi sanasisältö kieliopillisena kysymyksenä. Määritelmä muuttuisi dogmaattiseksi väitteeksi, joka ei mahdollistaisi sitä että määritelmän täsmentyminen toisi meille itse asiassa parantunutta tietoa asiasta. - Kuten esimerkiksi tietokoneiden laskentakyky näytti, joskus on ihan oikeasti perusteltua hiivata tekninen määritelmä syrjään epäonnistuneena.

Puluja pelaamassa shakkia?

Tekoälyn älykkyys on ainakin toistaiseksi jäänyt loogikko-pilkunviilaaja-grammarnazin tasolle. Onkin ironista, miten Bertrand Russell näyttää miten ihminen eroaa kovasti tietokoneista. Hän on nimittäin lausunut "Kun aivoni olivat parhaimmillaan, olin matemaatikko. Kun niiden suorituskyky alkoi heiketä, siirryin filosofiaan. Nykyisin olen politiikassa." Nykyajan algoritmeille matematiikka on helppoa, filosofia haastavaa ja politiikka mahdotonta. Siksi onkin hyvä huomata vähintään se, että hyvä ihmisen tietoisuuden kriteeri ei ole se, mikä on ihmiselle vaikeaa ja mikä vaatii ihmiseltä paljon harjoittelua. (Siitä huolimatta, että ne ovat vain ihmisille olennaisia.)

Esittäisin että jos lähestytään sitä, mikä on ihmiselle helppoa sen sijaan että katsottaisiin mikä on ihmiselle olennaista, saataisiin yleisempiä käsityksiä siitä mikä on älykkyys. Ja tässä mukaan saadaan eläimet. Koska psykologia on ollut kognitiotieteen piirissä kullanarvoista, on likimain selvää että etologiakin tarjoaa vähintään "hemmetin hyviä" välineitä.

---

Kirjoittaja, vaikka viettikin nuoruuttaan shakkikerhossa ja harjaantui kivisen polun kautta kohtuullisen hyväksi pelaajaksi, on sittemmin taantunut. Tuo työkaverin koirakin päihittänee hänet shakissa. Tämä ei estä häntä kokemasta snobistisia ylemmyydentunteita nimenomaan älykkyydestään..

Priorisointi ja mallit

Kognitiotiede on "sateenvarjotiede". Tämä tarkoittaa sitä, että sen alueella yhdistyvät monet eri tieteenalat. Tietoisuutta lähestytään algoritmipuolelta tekoälyn kautta. Mutta toiset miettivät ihmisen ajattelua symbolien pyörittämisenä. Ja kolmannet keskittyvät psykologiaan ja neurologiaan. Itse asiassa näkemys tietoisuudesta ei ole edes kaikille näille alueille yhteinen, joten sitä on jopa kuvattu "foorumina" eikä "yhtenä taustateoriana". Tällä korostetaan sitä että kognitiotiede on "Kuhnilaisittain" "esiparadigmaattisessa vaiheessa". (Tietenkään mikä tahansa ei tietysti ole kognitiotidettä. Niitä yhdistää keskittyminen kognitioon, eli tietoisuuteen, muistamiseen, tietämiseen, siihen miten ihminen kehittää ja hyväksikäyttää tietoa.)

Tätä erikoisluonnetta lähestytään joskus välttämällä tieteenfilosofisesti (positiivisesti) väkevän "teorian" sijasta nimitystä "malli" (joka taas vastaa arkikäsitystä sanasta "hänellä on teoria".)

Mallintamisessa on hyvä huomata, että esimerkiksi tietoisuuden tietokonemetaforasta on hyötyä vaikka se tiedetäänkin melko huonosti osuvaksi. Jos tavoitteena on vain mallintaa, riittää että samanlaisuuksista saadaan tietoa - ja näissä kohden epäanalogiatkin ovat hyvin keskeisiä asian ymmärryksen lisäämisessä.

Historiallisesti tietokonemetafora -ajattelu sopii tietysti hyvin yhteen näkemykseen josta Descartes kuvasi. Hänestähän hyvä Jumala oli antanut ihmiselle logiikan ja aistit. Näin ollen olisi helppoa ajatella että ihmisen ajatteluprosessi noudattaisi logiikkaa. Tätä linjaa kannatetaan nykyäänkin, warrant on monissa piireissä suosittu näkemys siitä mikä on ihmisen järjen ja loogisuuden ja rationaalisuuden taustalla. Tietokonemetafora sopii yhteen myös Paleyn kelloseppävertauksen kanssa, jossa ihmisen analogisuus taskukellon kaltaisen koneen kanssa kertoo siitä että ihminenkin on kone. Jos meillä on looginen operoiva kone - joka peräti tekee jotain jota ennen pidettiin ihmisälykkyyden erikoislaatuisuuden korkeimpana merkkinä, eli tekee ennen vain sivistyneistön osaamaa matemaattista prosessointia - on mielikuva varsin helposti rakentunut.

Tässä näkemyksessä onkin oikeastaan vain se vika, että tietokone ei kuvaa ihmisen ajatteluprosesseja kovinkaan hyvin ; Esimerkiksi aivoissamme tieto ei prosessoidu Boolen piireinä, vaan hermosolujen aktivoinnissa on kysymys jonkinlaisista kulkemisista jossa on ratkaisevaa kynnysarvota. Erehdymme arvioissamme. Ja esimerkiksi Tverskyn ja Kahnemanin kokeet näyttävät että ihmiset laskevat väärin omituisilla tavoilla. (8*7*6*5*4*3*2*1 koetaan isommaksi kuin 1*2*3*4*5*6*7*8). Ja logiikkammekin toimii siten, että koemme esimerkiksi syllogismeissä atmosfääriefektin, jossa teemme omituisia virheitä. Esimerkiksi koemme että jos "Jotkin A:t ovat B & Jotkin B:t ovat C -> Jotkin A:t ovat C". (Vaikka tiedämmekin logiikasta, että vaikka jotkut koirat ovat keltaisia, ja jotkut keltaiset ovat kissoja, eivät jotkut koirat ole kissoja, tätä ei tajuta muuta kuin koirien ja kissojen kaltaisissa simppeleissä tilanteissa.)

Itse asiassa ihmisen ajattelun eroavuus loogis-matemaattisesta järjestelmästä näkyy vahvasti filosofiassa, jossa erilaiset virhepäätelmät ovat listalla usein siksi että ne on näytetty loogisesti pätemättömiksi, mutta ne ovat kuitenkin ihmisille vakuttavan tuntuisia. Psykologiakin näyttäytyy monille mielenvikaisuuden ja typeryyden näyttämisenä, koska ihmisten taipumukset erilaisiin sterotyyppisiin ja epäloogisiin toimintoihin ovat hyvin yleisiä. Nämä viittaavat siihen että se, mikä on tietokoneelle "helppoa", on ihmiselle hyvin vaikeaa.

Mutta silti algoritmipohjaisesta näkemyksestä on hyötyjä. Jos esimerkiksi katsomme shakkipeliohjelmia, tiedämme että niissä olennaisin tapa parantaa suoritusta on pistää ohjelma prosessoimaan enemmän siirtomahdollisuuksia ja useamman siirron päähän. Tämä kasvattaa laskentamäärää valtavasti, ja tätä kautta shakinpeluu riippuu ensisijassa käytettävissä olevasta vaihtoehtojen esittämismäärästä. Monien shakkiaiheisten ajattelututkimusten mukaan ihmisellä prosessointi kuitenkin näyttää keskittyvän enemmänkin siihen että katsotaan olennaisia vaihtoehtoja. Hyvät shakinpelaajat eivät mieti enempää kombinaatioita vaan parempia kombinaatioita kuin aloittelevat. Näin hyvät shakinpelaajat eivät suinkaan mieti tuhatta eri siirtovaihtoehtoa enemmän, vaan heillä on jonkinlainen sisäinen näkemys siitä, mitkä siirrot ovat olennaisia ja mitkä ovat epäolennaisempia.

Koska rakennelmien välillä on ero, saadaan kuitenkin esiin tärkeä havainto ; Ihminen ei ratkaise asioita arvioimalla kaikkia vaihtoehtoja. Kombinatoriikka iskee tässä ikään kuin kiilan yhdelle periaatteessa mahdolliselle vaihtoehdolle. Mutta koska ihmiset kuitenkin myös oppivat paremmiksi shakinpelaajiksi, tiedetään että tarvitaan heuristiikan kaltaisia käsitteitä. Ihmisen ajatteluprosessissa on siis järjestelmiä, jotka priorisoivat vaihtoehtoja ennalta. Tiedetään myös, että tällä ei välttämättä saada täydellistä tulosta, mutta tulos saadaan pienemmällä laskentateholla ja "hyvä tulos" saadaan kuitenkin melko helposti.

Tästä voisi jatkaa Searlen kiinalaiseen huoneeseen. Hänen tarkoituksenaan on tällä ajatuskokeella selittää että tietokoneet eivät ajattele. Hänen huoneessaanhan on vain kiinalaisten merkkien sisäänlaittoelementti, jokin geometrinen kuvaus joka muuttaa jotain ja ulos tulee toinen merkki. Hänestä se, että kone tuottaisi kiinalaista keskustelua ei tarkoita että kone olisi tietoinen ja ymmärtäisi kiinaa. Searlen näkemys tiivistyy siihen, että kun mikään kiinalaisen huoneen osa ei ymmärrä kiinaa, ei kiinalainen huonekaan ymmärrä kiinaa. (Lapun laittaja ja lapun lukija sen sijaan voi ymmärtää kiinaa, jos osaa sitä ja on vaikkapa ihminen eikä toinen kiinalainen huone..)

Monet argumentin vastustajat viittaavat jonkinlaiseen emergenssiin. Eli viittaavat siihen että osien yhteenlaittaminen johtaa suoritteeseen. (Ilmiö joka on tuttu jokaiselle joka on ottanut kellosta osia irti ja ihmetellyt miten se ei sitten enää toimi. Yksikään kellon ratasosanen ei näytä aikaa, joten miten kokonaisuus voisi?)

Searlen mukaan tietoisuus on kuitenkin mahdollista vain neuroneista koostuvassa järjestelmässä. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, sillä moni voisi ajatella että kiinalainen huone sovellettuna aivoihin johtaisi siihen että ihmisellä ei ole tietoisuutta. Tai että Searle selittäisi yliluonnollisesta sielusta ja sen välttämättömyydestä. Hän ei kuitenkaan tee niin. Tästä voidaan kuitenkin päästä siihen, että hermosolujen erityisominaisuudet ovatkin enemmänkin tekninen ongelma. Jos niiden omintakeisia kausaalisia vaikutuksia voidaan simuloida jotenkin, niin tietoisuus saataisiin syntymään niiden ulkopuolellakin. Tätä huomiota voisi pitää "emergenssin laajentamisen" puolustamisena. Tai sitten Searlen hermosolujen erikoisasemaan nostamisnäkemyksen kritiikkinä joka johtaa siihen että "emergenssiä ei saisi käyttää edes niissä".

Kuitenkin, vaikka kiinalaisen huoneen ottaisi vakavastikin, ei ongelma ole valtaisan suuri. Sillä mallintava vertauskuva ei ole itse ilmiön toisinto, vaan ymmärrystä lisäävää materiaalia ; Jos mallinnetaan myrskyä, ei ole välttämätöntä että malliin tutustuja, mallin tekijä tai malli itse kastuu. Ja itse asiassa jos kastuminen vältetään, niin siltikin näiden mallien kautta saadaan lisää tietoa myrskyistä ja voidaan kehitellä myrskyjä koskevaa hypoteesistoa jota voidaan jopa testata. Ja myrskyn mallia voidaan vertailla vaikka luonnossa havaittaviin malleihin, jolloin huomataan vähintään vika simulaatiossamme, joka taas pakottaa meitä vähintään heittämään jotain osia väärinä syrjään.

Tämä mallintelu onkin tavallaan osa tieteellistä ajattelua - Jos suunnitellaan laskuvarjoja, ei kannata miettiä että pudotettava ihminen on kahvilalli, perheellinen, tunteva olento. Sen sijaan kannattaa miettiä että hän on todennäköisesti 60 ja 120 kilon välillä oleva kappale, jolla on käsivarret, ruumis ja jalat, jotka pitäisi saada 10 kilometrin korkeudelta maahan niin että kokonaisuus ei kohtaa valtavan suuria nopeudenmuutoksia (sillä kiihtyvyys tappaa, ei nopeus). Tässä ihminen latistuu kappaleeksi, jossa ei ole itse asiassa kovinkaan montaa ihmisen eikä kattavaa settiä luonnonilmiöistäkään. Silti tämä auttaa asioissa.

Tässä mielessä kognitiotieteessä tarvitaankin ainakin toistaiseksi juuri sitä priorisointia, jossa ihminen eroaa tietokoneesta.

---

Tämä teksti on sekoitelma tieteenfilosofinen esitelmä, karkeaa tietoisuusaiheella filosofointia, kognitiotieteen aivan alkeiden esittelyä, että tieteensosiologinen manifesti. Siinähän valitset mikä on sen kiinnostavin ja tärkein/turhin ja tylsin aspekti.

Kahvikulttuuri.

"Anthropology in Practice" -blogissa käsiteltiin kahvia. Kahvi liittyy vahviten ahkeruuden ja luovuuden teemoihin. Sitä voidaan pitääkin erityisen kaupallisuutta vahvistavana tuotteena. Se on myytävää, se on kulutustavaraa. Ja sen piristysominaisuuksien vuoksi se on myös tehokkuutta lisäävä aine.

Kahvista onkin tullut eräänlainen rituaali. Työpaikalla ja kotona on tarjolla kahvia. Omakohtaisesti uskallan jopa sanoa että kahvi antaa tekosyitä myös laiskotteluun : Työpaikoilla kahvitauot ovat "virallista laiskotteluaikaa". Sitä ikään kuin saa luvan kanssa laiskotella, kun se tehdään tehokkuudenparannuksen nimissä.

Omakohtaisesti minulla on ollut aika kauan tapa liittää kahviin myös viittauksia shakkiin. Ne edustavatkin tietyllä tapaa samanlaisia asioita. Kahvielämä siirrettynä paikkaan tekee kahvilaelämän. Ja tähän voidaan liittää mielikuvia intellektuellismista ja se saa mittasuhteita jopa snobismiin asti. Myös shakkia pidetään aivan samalla tavalla aikamoisen sofistikoituneena pelinä. Molempiin siis liittyy hyvin samantapaisia mielikuvia. Kahvi ja shakkipeli tosin sopivat muutoinkin todella hyvin yhteen.Kahvilla on kuitenkin "kosto". "Begin to dig" on nostanut esiin sen, miten kahvinjuonnissa on takaiskujakin. Jokainen yhdistää kofeiinin valvomiseen. Mutta niillekin, kuten minä, jotka eivät huomaa valvottavaa vaikutusta, nukkuvat huonompilaatuista unta. Koska kofeiini on stimulantti, se huijaa elimistöämme luulemaan että se on vähemmän rasittunut kuin se on. Lyhytjännitteisesti kahvi antaakin lisävääntöä ja ihminen voi jatkaa hieman kauemmin. Tutkimuksien mukaan esimerkiksi urheilijat ja sotilaat hyötyvät kahvittelusta.

Pitkäjännitteisesti mukana tulee ongelmia. Koska elimistömme kokee itsensä vähemmän rasittuneeksi, palautumiseen ei panosteta samalla tavalla. Kahvi on tässä suhteessa hieman kuten stressi : Lyhyen tähtäimen tehostus voi maksaa pitkän ajan päästä. Pitkän ajan jatkuva kahvinjuonto johtaa siihen että työkyky itse asiassa heikkenee. Tässä on ironisia sävyjä, kun muistamme että kahvi liitetään helposti juuri työtehokkuusajatteluun.

Kahvinjuonnissa seuraakin helposti kehä, jossa ollaan väsyneitä ja tämä peitetään kahvilla, joka johtaa siihen että olemme väsyneitä.

---

Blogaaja käytännössä elää kofeiinilla.

Squirrelin haarukka : Absurdia teatteria ristiriitatilanteessa.

Absurdi teatteri syntyi kun teatterissa oli korostettu realistisuutta. Perinteessä toimijoiden oli oltava uskottavia, käyttäydyttävä kuten järkevä ihminen. Muuten näytelmä oli "epäuskottava", "teennäinen" tai muuten vaan huono. Absurdissa teatterissa sen sijaan korostettiin olemisen, elämisen ja yhteiskunnan outouksia. Osa menee tässä pidemmälle. Osasta jo oleminen on järjettömyyttä, kun taas lievimmät vain uskoivat että ihmiset tekevät siitä sellaista.

Absurdejen seikkojen näyttäminen ei ollut typeryydenpalvontaa, vaan jalona ajatuksena oli se, että yleisö saadaan reagoimaan elämiseensä. Näin he lähestyvät aidompaa olemassaoloa - joko hylkäämällä väärän ja valheellisen "eheän ja rationaalisen olemassaolon" ja olemalla siten yhtä totuudessa perustilan, järjettömän olemassaolon kanssa. Tai sitten hylkäämällä ne yhteiskunnan outoudet. Näin absurdi teatteri oli luonteeltaan yhteiskuntakriittistä ja jopa elämänkokemusta ja olemassaolotapaa muuttavaa.
1: Siksi absurdissa tilassa tapahtuu outoja. Esimerkiksi Chaplinin elokuvissa on huomattavaa miten hän ei näytä hämmästyvän mistään. Tämä oudon itsestäänselvyytenä ottaminen saa ihmisen joko miettimään sitä, mitä kaikkea hän ottaa samalla tavalla itsestäänselvänä. Tai sitten hämmästelee hämmästyksen puutetta. Tai sitten ottaa tapahtuman ihan yhtä normaalina kuin mitä on vaikka aamuhampaiden pesu.

Mielestäni Sokrates oli tavallaan hyvin absurdi hahmo. Hänen metodinsa oli maieutikos (kätilöinti), jossa hän ikään kuin kävi kiskomassa esiin kenestä tahansa tietoa, joka vain odotti syntymistään. Hän ei esittänyt auktoriteettina mitään tietoja tai faktoja vaan teki dekonstruktiota aikaansaavia kysymyksiä. Hän ei ollut opettaja joka kaataa tietoa, vaan dialogissa toimiva ravistelija joka sai vallitsevat näkemykset näyttämään jollakin tavalla naurettavilta.

Itse olen omalta osaltani harjoittanut jo vuosia varsin outoa keskustelumenetelmää. Tätä voisi kutsua "ristiriidan peittämiseksi". Teen tätä jos odotan että olen keskustelukumppanin kanssa useamman viestin verran yhteydessä. Idea on yksinkertaisesti se, että jos näen jonkun esittävän ristiriitaisia asioita, en vain mene ja sano että "tässä on ristiriita", vaan sen sijaan yritän tehdä haarukkatilanteen. Shakissahan haarukaksi kutsutaan tilannetta, jossa esimerkiksi hevonen uhkaa kahta nappulaa samanaikaisesti. Näin vastapuoli ei voi pelastaa molempia nappuloita, mutta voi pelastaa toisen nappulan.

Ristiriitatilanteessa selvää on että kaksi asiaa eivät tule toimeen keskenään. Siksi ajankin keskustelun siihen että toinen saa valita mikä säilyy. Hän ei usein huomaa että tämä tarkoittaa samalla sitä että se toinen todellakin syödään.

Kun teen näin, toinen ei koe ristiriitaa kumoavana. Tämä tunnehan tulee yleisesti ottaen yleisöllekin kun ristiriita tulee vastaan. Yleinen näkemys on että ristiriitainen on väärässä. Sen sijaan kun teen tilanteesta haarukan, toinen kokee että hänen näkemyksensä täydentyy tai korjaantuu. Hän saa ihan itse valita miten tilanne on.

Toki joskus käytän ristiriidan olemassaolon korostamista, ja kerron että kyseessä on ristiriita. Mutta pyrin siihen että teen tämän vasta sen jälkeen kun "samaan haarukkatilanteeseen" mennään saman henkilön tai saman ketjun kanssa uudestaan. Näin korostan sitä että valinta on sitova, ei voi vain valita aina mitä haluaa.
1: Keskenään ristiriitaiset asiat ovat kuitenkin ristiriitaisia asioita: Ne voivat olla molemmat vääriä, tai ainakin toinen niistä on väärin. Selvää on että ristiriidassa molemmat niistä ei voi olla oikeassa. Toki useimmiten ristiriidat voidaan peittää olemattomiin muuttamalla systeemiä, kuten ottamalla käyttöön lisää esimerkiksi ad hoc -oletuksia. Tällöin ristiriita korjataan ja se onkin vain "jännite".

Tällä aennoitumistavalla keskustelut muuttuvat varsin hassuiksi jos keskustelukentän tuntee hyvin. Haarukoimalla oikein kykenee nimittäin ennalta arvaamaan sen, mitä toinen valitsee. Keskustelua voi siis ennakoida, ja jopa ohjailla toinen sanomaan tiettyjä asioita. Tässä vaiheessa keskustelu on kuitenkin varsin tylsää, vaikakin omalla kohdallani sitä on tapahtunut.
1: Tämä tuli huvittavasti mieleen, kun sain viestimuotoista kommenttia siitä kun tässä taannoin kinastelin melko pitkästi erään henkilön kanssa yhdestä aiheesta. Ulkopuolinen seuraaja moitti minua siitä että en vahvemmin nostanut ristiriitoja esiin. Kyselin että mitä ristiriitoja, ja hän huomautti muutaman. Omasta mielestäni olin ajellut näiden tiimoilta hyvinkin ahkerasti. Toki keskustelukumppanini ja tämä lukija ei tätä luultavasti tajunnut.
___1.1: Mutta jos tämän lukutavan sisäisti, ymmärtää taatusti sen, miksi en kyennyt ottamaan keskustelukumppanini argumentaatiota kovin vakuuttavana. Sen verran se keskittyi "miten selviän tuon yhden kohdan ongelmasta" että hän ei miettinyt sitä miten hänen keinonsa olivat sellaisia että ne pelastivat yksittäistapauksissa mutta kokonaisuuden kannalta ne olivat keskenään ristiriitaisia. Vastakumppanini siis koki että hän selvisi kaikista antamistani haasteista vaikka ne olivatkin varsin erilaisia. Ja lukija koki että en ottanut toisen tekemiä selviä ristiriitoja huomioon. Ja omalle itselleni taas koko keskustelu oli sarja gambiitteja joissa toinen unohti että nappuloita oltiin jo syöty varsin ahkerasti.

Minusta tämä tapa käsitellä on ihan hauska. Sillä siinä ei ole samanlaista tunnelmaa kuin siinä että tulee ja julistaa. Minun metodilla tilanne näyttää luistelulta - eri keskusteluissa eri valinnat haarukassa johtavat aivan erilaiseen tilanneavaruuteen, jossa on aivan erilaiset argumentit ja tätä kautta näyttää että minä olen se surrealistinen hahmo. (Josta tietysti pidän tiettyyn rajaan asti.)

Kun tämän tietää, minun juttelujen lukeminen voi tietysti muuttaa lukemistapaa. Olen valmis ottamaan sen riskin, koska tämän blogauksen kautta ihmiset voivat kuitenkin miettiä keskustelujen loogis-sosiaalista verkkoa ja sitä mikä tuntuu keskustelun osallistujista ja sen seuraajista vakuuttavalta, hyvältä keskustelutavalta - ja mikä oudolta hulluudelta! (Tätyy vain toivoa että minut otetaan jatkossakin yhtä sekapäisenä ja kreisinä kuin tähänkin asti.)

Epäreiluus.

"Onni yksillä, kesä kaikilla."

Usein ajatellaan, että asiat olisi kannattavaa jakaa keskiarvoihin. Tässä on ajatus siitä että asiat seuraisivat Gaussin käyrää ja asettuisivat hyvin keskiarvoiksi. Tälläinen sopiikin hyvin silloin kun puhutaan ihmisten pituuksista tai muista ominaisuuksista: Kun laitetaan ihmisiä esimerkiksi pituuden mukaan, käy niin että ääripäitä löytyy mutta nämä ovat erittäin harvinaisia. Itse asiassa kun otetaan kokonaisuus, painavimmat eivät juurikaan muuta keskiarvoa koska heitä on niin vähäsen.

Kaikkien suhteen asiat eivät kuitenkaan toimi näin.

Ajatellaan kenkien tuottamista. Siinä on selvästi kaksi osiaa:
1: Henkilö joka suunnittelee lenkkitossuja mutta ei tee niitä.
2: Henkilö, joka tekee lenkkitossuja mutta ei suunnittele niitä.

Tässä tilanteessa on selvästi kaksi luokkaa: Ensimmäinen voi suunnitella mutta ei välttämättä koskaan saa ainuttakaan tossua myytyä. Hän katoaa, "lakkaa olemasta". Hän saattaa mennä ompelemaan lenkkitossuja. Joku toinen suunnittelija pärjää kohtuullisesti, mutta heti kun sitä ollaan Nikellä töissä, käy niin että suunnittelet tossun, ja sitä tehdään runsaasti. Itse suunnitteluun menevä aika on sama, menipä kenkä kaupaksi kerran vai miljoona kertaa. Lenkkitossujen tekijä taas tietää että kun hän menee aamulla töihin, hän tekee suunnilleen tietyn määrän kenkiä. Toki hän voi ahkeroida joskus, ja olla sirpakka ja tehdä vaikka 10% enemmän kenkiä jonain päivänä, mutta tämä ero ei koskaan ole keskiarvossa vaikuttava. Hän voi laskea tienaamisensa pitkälle eteen päin. Hänellä ei ole riskiä. Toisaalta kenkien valmistamiseen tarvitaan paljon materiaalia, kun taas lenkkarin suunnittelu voi olla halpaakin. Toisaalta lenkkitossujen suunnittelulla ilman valmistamista ei tee mitään.

Toisin sanoen, näyttää siltä että lenkkitossujen suunnittelu olisi riskibisnestä. Sen innoste on kuitenkin raha. Lenkkitossujen suunnittelija voi saada olennaisesti enemmän rahaa, kuin lenkkitossujen ompelija. Kun lenkkitossujen ompelijoiden palkat laitetaan jonoon, käy niin että joku tienaa hieman enemmän mutta määrä ei muuta mediaania juurikaan. Satunnainen vaihtelu voidaan unohtaa kun kalibroidaan, eli suunnitellaan vaikkapa uraa kengänompelijana. Kun taas suunnittelijoiden palkat laitetaan jonoon, parastuloisimmat tienaavat todella paljon. Heitäkin on toki vähän, mutta jos heidät laitetaan keskiarvoon suhteessa lukumääräänsä nähden tai heidät jätetään pois suhteessa lukumääräänsä, huomataan että keskiarvo muuttuu paljon. Tähän liittyy Pareton periaate, eli ajatus siitä, että "1/5=4/5" , jota kutsutaan myös "20-80 -säännöksi". Sen ideana on että yleensä yksi viidesosa asiakkaista tuottaa 80% yrityksen saamista tuloista. Samoin voidaan sanoa "nyrkkisääntö" että yksi viidesosa kenkäsuunnittelijoista tienaa 80% kenkäsuunnittelijoiden tuloista. (Sama ei kuitenkaan koske kenkäompelijaraukkoja, joiden käytännössä ainut tapa lisätä tulojaan on tehdä pidempää päivää.) Periaate on tietenkin nyrkkisääntö, ei mikään yleispätevä totuus. Sen löysi italialainen Vilfero Pareto tutkiessaan vaurauden jakautumista suhteessa väestöön. Tutkimusten tuloksena syntyi teoria talouden epäoikeudenmukaisesta jakaumisesta.

Tosin epäoikeudenmukaisuus ei tunnu niin julmalta, kun muistaa että sen mukana voi tulla mahdollisuus hävitä. Riski on siellä missä erot ovat suurimmat. Miksi? Koska siellä myös kilpailu on kovinta.

Tästä päästään sujuvasti kirjoihin ja elokuviin. Niissä levyjä kopioidaan eri määriä, eikä yhden levyn säveltäminen ja soittaminen ja muu tuottaminen kuluta olennaisesti enempää aikaa muusikolta, myytiinpä niitä vain puolisolle ja kavereille vai myydäänkö sitä miljoonia kappaleita. Tulotasossa erot sen sijaan ovat valtavia. Näiden menestys ei ole pelkkää reiluutta, vaan myös sattumaa. Joku pääsee läpi, ja sitten ihmiset ostavat sitä. Toki mukana voi olla taitoa, mutta olennaista on että yhtä hyvä voi jäädä tuntemattomaksi, ei ole esimerkiksi varaa tehdä demolevyjä tai ei muuten saada edes mahdollisuutta näkyvyyteen. (Tätä voidaan lieventää Idols -kisoilla. Mutta sielläkin on kova kilpailu, jossa sattumallakin on osuutensa.) Tämän epäreiluuden lähde on "kirjoitustaito"; Eli siinä missä ennen muusikko lauloi, ja hän sai tästä rahaa. Toki joku soitti kuninkaille ja toinen kadunkulmassa, mutta palkkaan vaikutti olennaisesti myös tehdyn työn määrä. Tämä on kadonnut osittain kun keksittiin tallennusvälineitä. Nyt muusikko voi olla kuollut, ja kisata silti mukana elossa olevien muusikoiden kanssa samoista kuunteluajoista. Palkkaerot ovat kasvaneet, raha jaetaan epätasaisemmin. Tämä tarkoittaa koventunutta kilpailua.

Sitten on tietenkin se, että taloudellinen menestys säilyy. Jos pääset esimerkiksi sattumalta elokuvaan joka menestyy, tämä poikii menestystä. Tämä korostuu esimerkiksi kauppaketjuissa. Kun on useita kauppoja, toiset menestyvät ja nämä voivat kehittää itseään paremmin. Syntyy itseään ruokkivia ketjuja. Paremmat kaupat tehostuvat ja saavuttavat suurempaa asemaa. Niiden korvaaminen on olennaisesti vaikeampaa, kuin muiden. Tämä taas tarkoittaa sitä, että niiden ei tarvitse kilpailla yhtä kovasti ollakseen tuhoutumatta. Ja tämän ylimäärän ne yleensä käyttävät siihen, että ne vahvistavat omaa asemaansa lisää ja samalla pakosti estävät muiden asemaa. Tämä taas pienentää lisää sitä uhkaa joka ajaisi yritystä konkurssiin.

Tälläiseen itseään ruokkivaan ketjuun liittyy myös evoluution mahti: Mutaatiot ovat pieniä, mutta ne leviävät potenssikorotuksella. (Lisääntyminen on monistumista, ja jos monisteet monistavat itseään, mitä muutakaan se voisi olla?) Kumuloituvan ja itseään ruokkivan valinnan tehoa on vaikea ymmärtää, mutta se on valtaisa. Tämän ymmärtää, kenties jos miettii pehmeän valinnan puskurin suuruutta: Jos meillä on lampi, jossa jakautuu bakteeri. Jos niitä ei kuole, syntyy sarja 1-2-4-8-16-32.. Määrä kahdentuu ja käy kuten tarinan shakkilaudalle: Kun ensimmäiselle laitetaan 1 jyvä, seuraavalle 2 ja niin edes päin, ei viimeisen ruudun täyttämiseen riitä edes maailman viljantuotanto. Jos bakteeripopulaatio kuitenkin elää rajoitetuissa oloissa - kuten kaikki maan päällä - on jokin luonnon kantokyvyn raja. Potentiaalisuuden kahdentuva mylly pyörii taustalla, ja tämän suhde todellisuuteen kasvaa. (Eli jos esimerkin bakteereita laskettaisiin, N²/N on eksponentiaalisesti kohoava käyrä. Mahdolliset bakteerit ja toteutuvat ovat siis valtavasti kasvavassa epäsuhdassa.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka murto -osaa tästä erosta voitaisiin käyttää "informaation pumppaamiseen", lopputulos on huimaava: Lopputulos edustaa häviävää osuutta "mahdollisuusavaruudesta", eikä tyystin satunnaisella tasolla. Tämä tarkoittaa raakasti sitä että lopputuloksessa on yllättävän runsaasti informaatiota. (Luku on joka tapauksessa valtavasti suurempi kuin pelkästään kaikkien elossa olleiden bakteerisolujen lukumäärä, joka olisi paras bakteeri, joka syntyisi ilman tälläistä "kumuloituvaa/kertautuvaa valitsemista".)

Kun monopoliasema saavutetaan kilpailu kuitenkin päättyy. Tällä on vaikutuksia kaupankäynnissä: Jos pieniä kauppoja suositaan, ollaan epäreiluja ja tehdään epätasapainoa kilpailuun. Tämä on tietenkin tavallaan epäreilua isoa kohtaan, koska tämä joutuu pelaamaan muita jyrkemmillä säännöillä ja rajoituksilla. Lisäksi tuntuu epäreilulta rangaista menestyneitä yrityksiä - nehän tienaavat pohjimmiltaan sillä, että ne tuottavat jotain jota halutaan ja josta halutaan myös maksaa. Tämä taas viittaa että ne tuottavat jotain, jolle nähdään jotain arvoa. Tämän voidaan sanoa olevan pahaksi kilpailulle. Jos taas pieniä ei suosita, ne menevät konkurssiin. Ja on erittäin vaikeaa nähdä, miten tämä voisi aikaansaada kilpailua. Monopoliasemassa ja kartelleissa, joissa kilpailua ei ole koska yhdellä alueella on vain yksi toimija, kaupalla on mahdollisuus ottaa enemmän rahaa jokaikisestä tuotteestaan. Kilpailutilanteessa voi ostaa tavaran muualta, mutta tässä tapauksessa se ei onnistu. Seuraus : ihmiset maksavat monopolitilanteessa tuotteesta juuri sen verran, kuin mitä he ovat ikinä valmiita siitä maksamaan, ikään kuin sen "koetun arvon" mukaan ja täysimääräisesti. Kilpailutilanteessa maksu on aina pienempi, kun joku voi tarjota sitä hieman halvemmalla (hinnan ei tarvitse olla sama kuin asiakkaan kokema arvo, yrittäjälle riittää kun itse jää voitolle kustannusten jälkeen.)

Monopolista tai kartellista ei voi mennä pois huonontamatta jonkun asemaa ; Joko monopolin tai kartellin jäsenet kärsivät muutoksista tässä tilanteessa. Mitä lähempänä monopoliasemaa ollaan, sitä suurempi tarve asiakkailla on miettiä erilaisia rajoituskeinoja. Ja mitä tiukempi monopoliasema, sen pienempi osa on monopolissa ja useampi asiakkaina. Demokraattisessa systeemissä ei tarvitse kuin laskea yhteen. (Käy kuin Suomessa 1018. Kun perinne oli se, että ison tilan peri vanhin ja muista tuli torppareita, kävi niin että isojen tilojen määrä pysyi vakaana kun taas väkiluku kasvoi. Varallisuuserot olivat suuret, suorastaan kasvavat. Rikkaimmat olivat suunnilleen vakiorikkaita mutta heidän alaisilleen jaettiin saman maapinta -alan tuottamat ylijäämät yhä suuremmalle nuppimäärälle. Tilanteen purkautuminen oli väistämätöntä. Tosin se, tapahtuiko tämä sodalla vai politiikalla tai muulla keinoin oli arvailujen varassa.)

En kuitenkaan usko että politiikka on vahvin toimija tälläisellä alalla. Tehokkain toiminta syntyy käytännön kuluttamisen kautta. Ihan sen takia että yritykset -kuten muusikotkin - saavat rahansa pohjimmiltaan juuri samasta paikasta mistä valtiotkin sitä saavat. Yksilön kukkarosta. Tietenkin yksilöt jakautuvat satunnaisesti, joten erilaiset järjestöt ja "boikottijärjestöt" (Älkäämme ostako tuolta!) ja "kulutusjärjestöt" (ostetaan tuolta kaikki!) sekä etenkin näiden yhdistelmät ovat erittäin tehokkaita. Jos joku tälläinen tulee suureksi, se itse asiassa hallitsee markkinoita. Tällöin voi taas tulla ajankohtaiseksi miettiä, miten tälläisiä hallitaan, vai hallitaanko.

Natural Born Loser voittaa.

Yläasteella innostuin shakinpeluusta. Minulla oli eräs kaveri, Mikko Paajanen, joka aloitti shakkikerhossa ja niin minäkin päädyin pelailemaan tätä "älykköpeliä". Totta puhuen en ollut shakissa kovin hyvä. Olin siinä itse asiassa todella huono. Eikä minulla muutenkaan oikein tuntunut olevan lahjoja peliin. Kävin kuitenkin shakkikerhossa joka viikko muutaman vuoden ajan. Häviämässä. Voittaminen ei tullut kysymykseen, koska muut kerhossa kävijät olivat omistautuneet tuolle jalolle pelille minua kauemmin. Heillä enemmistössä oli SELO -pisteitä - joilla pelaajan shakkikilpailujen menestystä käytetään pelaajan kovuuden arvioinnissa, menneisyydellä yritetään arvioida tulevaisuutta - kasassa ihan kunnioitettavia määriä.

Ei ole häpeä hävitä hyville pelaajille. Etenkään kun shakki ei ole juuri lainkaan tuuripeli. Edes asenteella ei pärjää. Toimivia kiertotietä ei tässä pelissä ole : On vain osattava.

Pelasin, tyylini kehittyi ajan mittaan aggressiivisemmaksi. Tämä tarkoitti sitä että hävisin nopeammin, kun kaikki nappulani syötiin. Pelitulos saavutettiin nopeammin, tulos ei muuttunut. Toinen asia, jonsta tuli tavaramerkkini, oli normaali shakkitilanteissa tehty luovutus. En suostunut tekemään sellaista ikinä. Sanoin että "peli päättyy joko häviöön tai voittoon."

Oppimisen näki vasta kun kävin eräissä juniorikisoissa. Olin siellä tasan puolivälissä. Luultavasti voitin osan, koska osalla oli hyvä päivä ja hävisin osan koska minulla ei sattunut hyvää peliä. Puoliväli ei kuitenkaan ollut häpeällistä. Sillä minulla ei ollut lahjoja shakin strategiaan, pelisilmä toisen kannalta puuttui täysin. Rakentelin vain hyökkäyskasoja joilla sitten jyräsin eteenpäin. Myös ärsyttävä tapani ratkaisi yhden pelin : Aloittelevan pelaajan virhe johtikin matin sijasta pattiin, eli shakin tasapeliin. (Tämä ei ollut ihme, koska hän joutui yrittämään mattia hevosilla ja läheteillä ja tietenkin kuninkaalla. Matti on siitä mahdollinen mutta haastava.) Tällä erolla oli tietenkin pieni vaikutus lopputulokseen. Käytännössä juuri tämä asenne oli se, joka johti siihen että nousin keskitasoa hieman huonommasta ja juuri tasan keskivertopelaajaksi.

Silti minulla ei ollut toivoakaan palkintosijoille, edes "junnujen" joukossa. Pelitulokseni kertoi minulle että olen standardijuniorishakinpelaaja. Eli ei mitään mainttavaa. Ei osaava mutta ei jumbokaan.

Sitten eräänä päivänä menin shakkikerhoon ja pelasin erästä ihan hyvää pelaajaa vastaan. Satuin voittamaan pelin. Varmistin että hän ei pelannut tahallaan huonosti. Eikä siitä ollut kyse. Kaikki kävivät katsomassa pelin läpi. Olihan se ensimmäinen "hyvän pelaajan" voittoni, ja hekin olivat sitä mieltä että pelini oli ihan kelpoa. Kaikki kävivät ihmettelemässä ja tulos kohahdutti. - Luultavasti siksi että en todellakaan ollut mainittavan hyvä pelaaja, se oli jonkin asteinen ihme. Ja toisaalta se oli merkittävä sillä tavalla että se näytti että olin oppinut jollekin uudelle tasolle.

Jostain syystä tämä tarkoitti sitä että en enää koskaan voinut mennä pelaamaan shakkia uudestaan. Se oli viimeinen pelikertani kyseisessä kerhossa. Itse asiassa olen pelannut shakkia tuon jälkeen vain kerran.

En tiedä johtuuko se siitä, että jotenkin (1) haluan hävitä ja olla halveksittu, jolloin voitto olikin pettymys. (2) Haluan lopettaa voittajana ja estää revanssin. Nythän kokenut pelaaja hävisi suorastaan kissassa standardoidulle keskivertoharrastajajuniorille. Edelleen vuosien jälkeen, viimeisin pelini kokenutta pelaajaa vastaan shakissa oli voitto. (3) Ihailin tuota pelaajaa ja voittoni tiputti hänet jalustalta. Kenties osa shakin glamourista jopa syntyi tuollaisen ihailun kautta: Kun ihailun paiste suuntautui pelikavereihin, siitä osa palautui itselle. Voitto poisti tämän. (4) Tai sitten ihan puhtaasti saavutin tavoitteeni shakissa, ei enää ollut mitä tavoitella, kaikki mitä hain ja halusin oli jo saavutettu. Yleensä en muutenkaan pyri olemaan paras, vaan hyvä. Enkä mittaa hyvyyttä paremmuusjärjestyksessä, statuksessa tai ranking -listoissa, vaan siinä miten suoriudun tehtävissä. Tuossa pelissä ratkaisevaa olisi silloin se, että pelitoverit pitivät voittoa mallia "taitojen vuoksi" eikä "taidoista riippumatta".

Sitä sanotaan normaalisti, että "ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Kohdallani taitaa olla tärkeämpää tarkentaa että "ei pidä pelata jos ei osaa voittaa."