Yläasteella innostuin shakinpeluusta. Minulla oli eräs kaveri, Mikko Paajanen, joka aloitti shakkikerhossa ja niin minäkin päädyin pelailemaan tätä "älykköpeliä". Totta puhuen en ollut shakissa kovin hyvä. Olin siinä itse asiassa todella huono. Eikä minulla muutenkaan oikein tuntunut olevan lahjoja peliin. Kävin kuitenkin shakkikerhossa joka viikko muutaman vuoden ajan. Häviämässä. Voittaminen ei tullut kysymykseen, koska muut kerhossa kävijät olivat omistautuneet tuolle jalolle pelille minua kauemmin. Heillä enemmistössä oli SELO -pisteitä - joilla pelaajan shakkikilpailujen menestystä käytetään pelaajan kovuuden arvioinnissa, menneisyydellä yritetään arvioida tulevaisuutta - kasassa ihan kunnioitettavia määriä.
Ei ole häpeä hävitä hyville pelaajille. Etenkään kun shakki ei ole juuri lainkaan tuuripeli. Edes asenteella ei pärjää. Toimivia kiertotietä ei tässä pelissä ole : On vain osattava.
Pelasin, tyylini kehittyi ajan mittaan aggressiivisemmaksi. Tämä tarkoitti sitä että hävisin nopeammin, kun kaikki nappulani syötiin. Pelitulos saavutettiin nopeammin, tulos ei muuttunut. Toinen asia, jonsta tuli tavaramerkkini, oli normaali shakkitilanteissa tehty luovutus. En suostunut tekemään sellaista ikinä. Sanoin että "peli päättyy joko häviöön tai voittoon."
Oppimisen näki vasta kun kävin eräissä juniorikisoissa. Olin siellä tasan puolivälissä. Luultavasti voitin osan, koska osalla oli hyvä päivä ja hävisin osan koska minulla ei sattunut hyvää peliä. Puoliväli ei kuitenkaan ollut häpeällistä. Sillä minulla ei ollut lahjoja shakin strategiaan, pelisilmä toisen kannalta puuttui täysin. Rakentelin vain hyökkäyskasoja joilla sitten jyräsin eteenpäin. Myös ärsyttävä tapani ratkaisi yhden pelin : Aloittelevan pelaajan virhe johtikin matin sijasta pattiin, eli shakin tasapeliin. (Tämä ei ollut ihme, koska hän joutui yrittämään mattia hevosilla ja läheteillä ja tietenkin kuninkaalla. Matti on siitä mahdollinen mutta haastava.) Tällä erolla oli tietenkin pieni vaikutus lopputulokseen. Käytännössä juuri tämä asenne oli se, joka johti siihen että nousin keskitasoa hieman huonommasta ja juuri tasan keskivertopelaajaksi.
Silti minulla ei ollut toivoakaan palkintosijoille, edes "junnujen" joukossa. Pelitulokseni kertoi minulle että olen standardijuniorishakinpelaaja. Eli ei mitään mainttavaa. Ei osaava mutta ei jumbokaan.
Sitten eräänä päivänä menin shakkikerhoon ja pelasin erästä ihan hyvää pelaajaa vastaan. Satuin voittamaan pelin. Varmistin että hän ei pelannut tahallaan huonosti. Eikä siitä ollut kyse. Kaikki kävivät katsomassa pelin läpi. Olihan se ensimmäinen "hyvän pelaajan" voittoni, ja hekin olivat sitä mieltä että pelini oli ihan kelpoa. Kaikki kävivät ihmettelemässä ja tulos kohahdutti. - Luultavasti siksi että en todellakaan ollut mainittavan hyvä pelaaja, se oli jonkin asteinen ihme. Ja toisaalta se oli merkittävä sillä tavalla että se näytti että olin oppinut jollekin uudelle tasolle.
Jostain syystä tämä tarkoitti sitä että en enää koskaan voinut mennä pelaamaan shakkia uudestaan. Se oli viimeinen pelikertani kyseisessä kerhossa. Itse asiassa olen pelannut shakkia tuon jälkeen vain kerran.
En tiedä johtuuko se siitä, että jotenkin (1) haluan hävitä ja olla halveksittu, jolloin voitto olikin pettymys. (2) Haluan lopettaa voittajana ja estää revanssin. Nythän kokenut pelaaja hävisi suorastaan kissassa standardoidulle keskivertoharrastajajuniorille. Edelleen vuosien jälkeen, viimeisin pelini kokenutta pelaajaa vastaan shakissa oli voitto. (3) Ihailin tuota pelaajaa ja voittoni tiputti hänet jalustalta. Kenties osa shakin glamourista jopa syntyi tuollaisen ihailun kautta: Kun ihailun paiste suuntautui pelikavereihin, siitä osa palautui itselle. Voitto poisti tämän. (4) Tai sitten ihan puhtaasti saavutin tavoitteeni shakissa, ei enää ollut mitä tavoitella, kaikki mitä hain ja halusin oli jo saavutettu. Yleensä en muutenkaan pyri olemaan paras, vaan hyvä. Enkä mittaa hyvyyttä paremmuusjärjestyksessä, statuksessa tai ranking -listoissa, vaan siinä miten suoriudun tehtävissä. Tuossa pelissä ratkaisevaa olisi silloin se, että pelitoverit pitivät voittoa mallia "taitojen vuoksi" eikä "taidoista riippumatta".
Sitä sanotaan normaalisti, että "ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Kohdallani taitaa olla tärkeämpää tarkentaa että "ei pidä pelata jos ei osaa voittaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti