Olennainen epäolennaisesta

Usein ihmiset ajautuvat argumentoinnissa epäolennaisuuteen. Klassisen argumentaation kannalta sivuraiteille ajautuminen on olkiukko, eli argumentaatiovirhe. Tätä kautta sanominen voidaan lähinnä ohittaa irrelevanttina typerihtimisenä ; Kuitenkin monesti sosiologisesti olkiukossa on järkeä. Se nimittäin kertoo olkiukonrakentajan tausta-asenteista ja maailmankuvasta.

Tämä on oleellista etenkin jos keskustelun alla on pseudotieteet tai denialismi. Niiden kohdalla kun on tavallitsa että maailmankuva on yksi ja sanoma toinen ; koko ajatus pseudotieteestä nimittäin perustuu siihen että jokin joka ei ole tiedettä yrittää naamioida itsensä sellaiseksi jonkinlaisella kielenkäytöllä ja teknisellä jargonilla. Argumentum ad Technobabblen kautta oma maailmankuvan käsitteet yritetään sovittaa hienostuneeseen kielenkäyttöön ja tätä kautta siihen syntyy vääristymiä. Kun jossain siis havaitaan olkiukko, voi olla mielenkiintoista tutkia miksi se tehdään.

Toki jo olkiukkoargumentin huomaaminen itsessään riittää osoittamaan että asia on huonosti perusteltu. Mutta jos mietitään miksi kyseinen henkilö on tehnyt tämän virheen, saadaan teosta usein ymmärretty - toki tässä on usein vähän sama kuin rikosten kanssa. Se, että saadaan selitys tekoon ei välttämättä tee siitä oikeutettua tekoa.

Otan esimerkiksi olkiukosta Tapio Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa sivulla 42 tekemän virheen. Tässä hän reagoi Kokon ja  Bargumin kansanomaiseksi tarkoitettuun evoluutiokirjaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". Kirja esittelee amatsoninmollikalat, lajin jossa on vain naaraita. Koska lisääntyminen tässä mallissa olisi muuten vaikeaa, se parittelee lähisukuisen lajin kanssa. Tämän johdosta lähilajitkin kärsivät, ja vaikeuttaa sekä lähilajin että amatsoninmollikalan itsensä tulevaisuutta. Kirja esittää tilanteen sivulla 224 sanoilla "Onhan kerrassaan älytöntä, että laji näin rajoittaa esiintymisensä muiden mollien kanssa samoille alueille, kun täydellisestä emansipoituneesta itsenäisyydestä ei puuttuisi kuin pienen ykslönkehityssignaalin muokkaaminen." Tässä muistutetaan siitä että lisääntyminen voitaisiin järjestää kauempana ja pienin muutoksin niin että laji ei tarvitsisi "geenien ryöstöä lajirajan laitamilta". Evoluutio siis selittää sekä sen miksi tämä lähilaji on lähellä, että muut ongelmat. Jumala voisi tietysti korjata tämänlaisen ja muokata etäisyyttä pidemmäksi ja yksilönkehitystä niin että ongelmaa ei olisi. Näin lähilaji ei olisi ongelmissa. Tapio Puolimatka vääntää asiasta kuitenkin omituisen heteronormatiivisen feminisminvastaisen retorisen kysymyksen (em. sivulla 42) "Tiedämmekö siis, ettei Jumalaa voi olla olemassa, koska hän ei amatsoninmollin lisääntymistä suunnitellessaan ole toteuttanut yhtä länsimaisen yhteiskunnan keskeistä arvoa, täydellisen emansipoitunutta itsenäisyyttä?" Omituisuus on huomattu "Mitä uusateismi on?" -kirjassa, joka huomauttaa olkiukkoluonteetsa (s. 189) "Näin professori ja tieteentekijä liimautuu kansanomaisen tietokirjan värikkääksi tarkoitettuun kielikuvaan sen sijaan, että kävisi argumentin ytimeen: siihen, miksi älykäs suunnittelija ei ole tehnyt amatsoninmollien lisääntymistapaa sellaiseksi, ettei laji tuhoaisi itse itseltään elinmahdollisuutta." Se, mikä kirjassa oli esimerkki evoluutiosta joka ilmenee joskus tämänlaisen lajiutumisen ja ekologisen loukun tapaan, on Puolimatkalle pelkkä eettinen ongelma.

Tarkalleen ottaen Puolimatka näki tässä pahan ongelman arugmentin joka oli väärin arvotettu. Puolimatkan maailmassa heteronormatiivisuus päin vastoin todistaa kristillisestä Jumalasta. Hänen mukaansa argumentti amatsoninmollikaloista olisi pahan ongelman argumentti "huonosta suunnittelusta", jossa vedotaan länsimaiseen arvokäsitykseen eikä siksi onnistuta todistamaan että Jumala olisi moraaliton. Jos argumentti voitaisiin nähdä pahan ongelman kautta, se olisi pikemminkin argumentti inkompetentin Jumalan puolesta. Mutta se oli oikasti hieman enemmän.

Tämä muistuttaa siitä että Intelligent Designin parissa on aina toitotettu siitä että Suunnittelijan puutteellisuus ei ole ongelma sille. Näin ollen inkompetenssilla ja pahuudella ei olisi sen kannalta mitään merkitystä. Kuitenkin näyttää siltä että
1: ID:n kannattajat ovat skeemoittuneet nimenomaan ylitunnistamaan pahan ongelmaan viittaavaa argumentaatiota sielläkin missä sitä ei ole. Kuten aiemmin blogaamani Valtaojan esimerkki ja sen käsittelyni muistuttaa, usein virheisiin vetoavan evoluutioargumentaation tapana on pikemminkin todistaa evoluution vähittäisyydestä kuin toimia suorana pahan ongelman esimerkkinä. Kuitenkin argumentit nähdään aina vain pahan ongelmana, ja tämän pohjalta niitä olkiukotetan Puolimatkan esimerkin tapaisesti kerrasta toiseen vuodesta toiseen
2: ID:n kannattajat myös yrittävät aina mahdollisimman usein paikata argumentin ja selittää miten se ei ole aidosti merkittävä esimerkki pahan ongelmasta. Toki jo Puolimatkan yritelmä voidaan nähdä tämänlaisena yrityksenä. [Tosin se on tässä harvinaisen huono koska se siirtää keskustelun inkompetenssista arvoihin; Sen sijaan että selittäisi funktionaalisuuden erinomaisuuden puolesta hän kertoo että feministinen emansipaatio ei ole välttämättä hyvyyttä.] Hienompi, paremmin tehty ja hienostuneempi esimerki tästä on Pekka Reinikaisen kirjassa "Darwin vai Älykäs Suunnitelma"  toistuvat (omituiset ja virheelliset) silmää koskevat esittelyt, jossa toisto vahvistaa että argumentaatiointoa pahan ongelman paikkaamiseen näyttää päinvastoin olevan paljon. ID -läiset miettivät ratkaisua näihin pahan ongelmiin äärimmäisen paljon, joten selkeästi pahan ongelma on jollain tavalla ID -läisille erityisen relevantti. [Reinikainen on siis selityksissään teknisempi ja taitavampi kuin Puolimatka. Hän on väärässä, mutta hän on huomattavasti vähemmän väärässä ja huomattavasti paremmin perustellen väärässä.]

Se, että argumentaatio halutaan puoliväkisin redusoida pahan ongelmaksi ja se, että pahan ongelmaksi redusoimisen jälkeen ei tulkita että kritiikki on irrelevanttia, vaan jatketaan siihen että selitetään miksi kyseessä ei olisi esimerkki pahan ongelmasta kertoo siitä että vaikka argumentatiivisesti pahan ongelma ei liity olennaisesti ID:seen, se kuitenkin liittyy sosiologisesti ID:n rakenteeseen erityisen olennaisesti. Näin ollen pahan ongelma -ilmiöön tarttuminen on sitä mistä aikaisemmin puhuin kun käsittelin taustojen ymmärtämisen ja pintatason jankkaamis-kinaamiseen jäämisen eroja.

Ensinnäkin on hyvä miettiä miksi Pahan ongelmaa ylihavaitaan eli nähdään sielläkin missä sitä ei suoraan ole. Tämä johtuu nimenomaan siitä että Intelligent Design on pseudotieteellisenä projektina eräänlainen konvertterin kautta tekstiä tuottava koneisto - Taustalla oleva mekanismi on se, että kaikkien pseudotieteiden ytimessä oleva "käsitteiden vallankaappaus" johtaa laajamittaisesti yhteensovittamattomuusongelmiin. Siinä yksi maailmankuva yritetään kuvata sen termejen välittämiseen sopimattoman maailmankuvan termillä josta seuraa käsittämisvaikeuksia, sisällönvääristymiä ja epämääräistymistä sekä sitä että peruskäsitteiden taustamääritelmät muuttuvat hyvin laajasti. Näin Intelligent Designin sosiologian ytimessä oleva kristillinen maailmankuva on siinä vain esitetty teknisellä kielellä, ja tieteen käsitteet eivät ole aivan 1:1 -yhteensopivat tämän kristillisen maailmankuvan käsitteiden kautta. Näin ollen kun ID -läinen tuottaa tekstiä, hän ikään kuin yrittää kääntää uskonnollisen maailmankuvan tieteellisille termeille. Ja koska termit eivät ole aivan yhteensopivia, viesti vääristyy matkalla hieman. Kannattajat osaavat kuitenkin lukea riittävän joustavasti ja armeliaasti, joten kun heillä on tiedossa oman maailmankuvan sisältö, he osaavat tulkita monitulkintaisesemmasta ja vääristyneestä tekstistä sen ytimen. Valitettavasti tämä joustava lukutapa koskee myös muuta tieteellistä kieltä ja näin kun ID -läinen lukee evolutionistien tekstiä, hän ei itse asiassa lue mitä nämä tarkoittavat vaan hänen mielensä vääntää senkin sen maailmankuvallisen kristillisen konvertterin läpi. Ja koska lukeminen on joustavaa ja vääristymiä korjaavaa, tässä syntyy lähes väistämättä tulkintavirheitä.

Reagointi-into kertoo että Pahan ongelman esilletuominen kertoo siitä että ID -liikkeessä kyseessä on uskonto ja de facto nimenomaan kristinusko. ID -argumentaatiossa pahan ongelma tuottaa kristitylle kriisin. Sillä vaikka Suunnittelija, jos se on vaikkapa avaruusolento, voi tuottaa virhellisyyksiä. Kukaan ei lähde kumoamaan raelilaisten ID -teorioita pahan ongelmalla koska avaruusolennot ovat teknisesti eteviä mutta eivät erehtymättömiä. Kuitenkin kun ID selittää usein klassiesti slogania "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan. Se sanoo vain että takana on älyä joka voi olla kristinuskon Jumala." (Esimerkissä ei muuten koskaan toisteta mitään muuta uskontoa. Koska ID on "kristillisen kreationismin troijan hevonen" on selvää että tämä ei ole sattumaa, vaan taktinen strateginen suunnitelma. Voi olla kuvaa uskonnonvapautta mutta kristinuskon Jumala toimii muistutuksena omille piireille.) Jos pahan ongelma iskee sisään, se tuhoaa kaikki Jumalat jotka ovat hyviä ja kaikkivaltiaita. Näin ollen ID joutuisi sisäisen älykkyyden vuoksi rajaamaan että "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan, joskin olemme eliminoineet muutamia vaihtohtoja ja yksi niistä on kristinuskon Jumala. Suunnittelija on siis jotain muuta." Ja tämä muuttaa pahan ongelmaan reagoimisen oleelliseksi. ID menettäisi sosiologisen ytimensä ja tätä kautta koko vaikutusvaltansa jos se tunnustaisi koskaan missään että Pahan ongelma olisi oleellisesti esillä. Pahan ongelman esilletuominen nostaa siksi ID -läisille esiin kumouksen siihen sloganin "joka voi olla kristinuskon Jumala" -kohtaan ja tämä tuottaa sille valtavia vaikeuksia.

Näin Pahan ongelmaan reagoiminen kertoo hyvin oleelisia asioita Intelligent Designistä. Oikeastaan jos ei haluta tarkastella sitä, onko ID tieteellisesti koherentti ja haluttaisiin vain tarkastella sitä onko tässä manipulaatioon ja valehteluun sortuva menettely (joka yrittää esimerkiksi ajaa tieteellistä totuutta kyseenalaisin menetelmin) olisi tämä huomio oikeastaan jo yksistään riittävä vihjaamaan siitä että tässä liikkeessä standardina on sanoa yhtä ja toimia toista. Tämä yksistään näyttää että Intelligent Designin kannattajilla on ns. ketunhäntä kainalossa.

Parsimonia

Yksi tieteenfilosofian "piilokäytetyimmistä" asioista on eräänlainen nuukuus. Selitysten kauneudeksi nähdään niiden kattavuus ja yksinkertaisuus. Historiallisesti tätä periaate on kuvattu esimerkiksi Occamin partaveitsen ja Einsteinin kovasimen kaltaisissa periaatteissa. Tai Saganin lausumassa, jossa erikoislaatuiset asiat vaativat kovempaa todistamista.

Tämä onkin tavallaan järkevää jo siltäkin kannalta, että jos asioita voidaan vapaasti vain olettaa, ei niitä oikeastaan tarvitse enää selittääkään. Nuukuuden periaatteen vuoksi mietintä on sitä, miksi jotain on sen sijaan että ei olisi.

Sen vastakohta, Runsauden periaatteeseen törmätään runsaasti esimerkiksi spiritualismissa, jossa tontut, metsänhenget ja muut saduista tutut herttaiset tai vähemmän herttaiset olennot. Niissä maailma koherentisoidaan olettamalla niiden taakse vaikuttajia ja tilanteet tulkitaan tämän viitekehyksen mukana. Selityksestä tulee erittäin koherentti, mutta se ei silti ole hyvin perusteltu. Pikemminkin selityksen laatu on korvattu selittelyn määrällä. Taikauskoisessa maailmankuvassa onkin itse asiassa kysymys valtavasta runsaudesta, joka tarkoittaa samalla oletusten ja puhtaasti väitteenvaraisten asioiden runsautta. Kun asia selitetään olettamalla sen taakse toinen asia, syntyy kysymys siitä ratkaistaanko tässä ongelma rakentamalla toinen vähintään samansuuruinen ongelma. (Valitettavasti kysymys on retorinen.)

Joskus kysymys on yllä olevaa vaikeampi ; Kun oletusten määrä ja niiden laatu on varsin oletuksenvarainen, on ratkaisu helppo. Joskus asiat ovat ongelmallisempia. Perusaseena tässä on usein todennäköisyys. Valitettavasti tämä on hyvinkin monisyisesti käytettävä käsite. Sen naivi käsittäminen johtaa myös taikauskoiseen ajatteluun. Pääsyynä tässä on kontingentin luonteen ymmärtämättömyys. Asian todennäköisyys sekoittuu tarkoitukseen. Ja siksi esimerkiksi kun sodassa selvitään ja kuollaan sattumalta, on lopputulos se, että nykytila on epätodennäköinen. Tämä ei tunnu riittävän sotilaille. He eivät huomaa, että arki-ilmiöissäkin maailman kontingentilla luonteella (tai ainakin sillä että se ilmenee ihmisille sellaisena) käytetään paljon esimerkiksi onnenpeleissä. Jopa bridgessä ideana on se, että jokainen saa alussa todella epätodennäköisen käden. Käsimahdollisuudet ennen ja jälkeen ovat olennaisesti erilaiset. - Ehkä syynä tähän on se, että naivin todennäköisyyskäsitys solahtaa sujuvasti taikauskoiseen katsomusmalliin.

Se, että toisinkin voisi käydä ei ole itse asiassa mikään argumentti. Esimerkiksi jos minun ominaisuuksiani aletaan laittamaan yhteen, saadaan aikaan varsin sujuvastiu ajatus siitä että olen "mahdoton". Minulla ei toki ole mitään kovin omituisia tai harvinaisia piirteitä. En esimerkiksi ole yksijalkainen tai USA:n presidentti. Mutta kun laitetaan pituus, paino, asuinpaikka, hiustenväri, harrastukset ja niin edespäin, saavutetaan lopulta maksimaalinen epätodennäköisyys. Silti minun olemassaolooni uskominen on perusteltua.

Toki esimerkiksi värisuorien saaminen peräkkäisissä peleissä on ihmeellistä. Mutta tilastojen mukaan se ei ole sen mahdottomampaa kuin mikään muukaan käsi. Sellaista on kuitenkin perusteltua epäillä korttihuijaukseksi. Ei suoraan epätodennäköisyyden vuoksi, vaan että sillä on vastateoria jonka todennäköisyys on tuossa tilanteessa varsin uskottava ; Selitys on se, että huijarilla on tietyt tavoitteet, joista meillä on aavistusta. (Ei. Emme lue suoraan ajatuksia, mutta kykenemme arvaamaan ihmisten tunteita paremmin kuin satunnaisesti.) Huijari joka hakee omaa etuaan haluaa kerätä voittavia käsiä. (Ja toisaalta huijari joka hakee häviäviä käsiä saa meidän puolestamme jatkaa puuhiaan aivan rauhassa.) Ja tiedämme sen verran että huijaamista tapahtuu, ja itse asiassa huijaaminen on useammin selityksenä tuollaiseen hyvien käsien sarjaan kuin se, että tuollainen sarja tulisi tuurilla. Emme siis suinkaan todista että pelaajalla ei ole käynyt sikahyvä tuuri, vaan pikemminkin esitämme että tietomme ihmisolentojen kyvyistä, motiiveista ja toimintatavoista mahdollistavat huijaustoiminnan jota tapahtuu niin usein, että se on paljon todennäköisempi selitys.

Syynä on jälleen parsimonia. Mutta hieman vaikeammalla tavalla. Sellaisella, joka liittyy olennaisesti salaliittoteorioihin. Niissähän kaiken taakse oletetaan jonkinlainen hyvin moneen kykenevä taho. Esimerkiksi reptilianit tai illuminatit voivat hallita maailmaa Japanin maanjäristyksistä pörssikursseihin ja siihen että homot saavat tilaa yhteiskunnassa. Tosiasiassa ajatus reptilianista on itsessään epätodennäköinen, mutta se ei ole itsessään suoraa sen epätodennäköisempi kuin se, että ihmien on epätodennäköinen. (Esimerkiksi Gould mietiskeli evoluution sattumanvaraisuutta ja oli melkoisen varma että evoluutiohistoria ei toistuisi identtisenä jos sitä pyöritettäisiin uusiksi. Näin ollen juuri ihminen on evolutiivisesti epätodennäköinen.) Mutta tietoa ei tehdä totaalisessa epätiedossa ja tyhjiössä ; Havaintomme maailmasta antavat ihmiselle huomattavasti pienemmän ihmeenomaisuuden kuin reptiliaaneille. Tässä parsimonia lyö reptiliaanit epäuskottavaksi, ei apriorisin syin, vaan ihan sen takia että jotkut asiat ovat tietojemme mukaan vähemmän mutkikkaita kuin toiset eivät.

Tämän kohdalla konsilienssi on olennaisessa roolissa. Kokko ja Bargum lähestyivätkin tätä kirjassaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". He käsittelivät saastuttavia tehtaita. He huomauttivat että tehtaan ja keltaisen möhmän yhteys on korrelaatio, joka on epäilyttävää. Vaihtoehtona voi olla että vihamielinen sabotoija haluaa pilata tehtaiden maineen. Mutta se, että tämänlainen toiminta voitaisiin salassapitää vaatisi sen verran runsaasti vaivaa, että se on "yleensä" epätodennäköisempi vaihtoehto. (Tieto voi itse asiassa näyttää yksittäisiä mustamaalaustapahtumiakin ilman että tehdasnäkemys olisi vaarassa.) Vaihtoehtoisen selityksen keksiminen, vaikka se olisi kuinka koherentti ja havaintoihin sopiva, ei ole kovin paljoa.

Parsimonia on kenties yksi vaikeimmista asioista. Vaikka sitä itse asiassa käytetään lähes koko ajan jossain muodossa - esimerkiksi silloin kun jollekin ilmiölle ylipäätään vaaditaan jotain selitystä. Ilman sitä voitaisiin vain sanoa että sen olemassaolo mitään selitystä tarvitse, vaan se että sitä ei olisi.

Äimän käkenä : Huijatuksi joutumisen vakavuudesta.

Hanna Kokko ja Katja Bargum ovat kirjoittaneet melko kepeän evoluutiokirjan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". Siinä yksi, kenties kiinnostava kohta, käsittelee käkiä. Käkihän on pesäloinen, joka munii muiden lintujen pesiin ja antaa niiden ruokkia poikaset.

Kirjassa selitetään, miten käet ovat loisimisessa hieman etuasemassa verrattuna niihin lintuihin, joiden pesäloisena se on. Syitä tähän on monia. Esimerkiksi käen loisimistaitoon kohdistuu vahvempi valintapaine kuin loisimisen tunnistamiseen ; Jokainen käki kohtaa isäntäeläimen, mutta jokainen isäntäeläin ei kohtaa käkeä. Lisäksi voimakkuus on eri. Jos käki tunnistetaan ja heivataan pesästä, syntyy vakava lovi. Mutta jos käkeä ei tunnisteta, menetetään yhden vuoden pesintä (tai tuurilla jopa pidetään osa yhden vuoden pesinnästä.) Käellä on enemmän pelissä. Ylilyöntiinkin liittyy riski. Jos lintu on liian tarkka pesästään, se voi varovaisuuspäissään heittää omiakin muniaan yli laidan, joka haittaa sen omaa pesintää.

Toki luonnonvalinta vaikuttaa myös loisten tunnistamisessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten eri alueilla populaatiot kehittyvät erilaisiksi ; Siellä, missä on paljon pesäloisia, on syytä olla tarkempi kuin siellä jossa niitä on vähän tai ei lainkaan.

Lintujen lisäksi vastaava liittyy ihmisiinkin. Esimerkiksi tälläisestä otettiin miesten taipumus reagoida pornografiaan. Vaikka kuva onkin periaatteessa hyvin yksinkertainen se aikaansaa reaktioita. (Samaan tapaan kuin käen iso nokka ei yleisesti ottaen näytä isäntäpesien poikasilta, mutta tehoaa silti.) Tästä ei ole haittaa ihmisille, ja tosiasiassa pornografisesta kuvasta innostuva mies ei sido suvunjatkamistaan kuviin, vaan voi lisääntyä tästä piirteestä huolimatta. Siksi sen karsiutuminen ei ole mitenkään välttämätöntä.

Tämä esimerkki on hyvä muistutus siitä, että evoluutio ei johda samaan kuin täydelliseen funtionaalisuuteen. Usein ihminen ajattelee evoluutiota vahvasti adaptationististen lasien läpi ; Silloin ihmisen järjelle ja aistien erehtymättömyydelle annetaan vahva luottamus. Tausta -ajatus tässä tuntuu olevan se, että jos asiasta ei ole hyötyä, sitä ei ole. Kuitenkin esimerkiksi pornografiaan reagoimisen kaltainen automaattinen mutta irrationaalinen reaktio on havaittavissa. Ja tälläisessä tilanteessa ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa, kuin että logiikkamme ja havaintomme toimivat ja paperiin reagoiminen tuottaa irrationaalisen reaktion. Tai sitten paperiin reagoiminen on oikeasti järkevää, mutta logiikkamme saa tämän järkevän toiminnan näyttämään kaahottamiselta. Tai sitten sekä logiikka että havainnot ovat väärässä. Molemmat eivät voi olla oikeassa kaikkialla kaiken aikaa.

Tämän pitäisi herättää tiettyä vaatimattomuutta. Etennkin kun vastaava toimii myös huijatuksi tulemisen ulkopuolella. (Ja tästä olen kirjoittanut aiemmin.)

Usko taikaan.

Taikausko (Lat. superstitio; seisotaan päällä) tarkoittaa usein liioiteltua tai väärää uskoa tai pelkoa taikuuteen, joka ei perustu tietoon. Tältä kannalta se sisältää melko laajoja näkemyksiä.
1: Se, mitä tarkoitetaan tiedolla on tietenkin vaihdellut ajan mittaan: Keskiajalla se tarkoitti yksinkertaisesti kristinuskon näkemysten ulkopuolella olevia uskomuksia. Nykyään taas ajatellaan että se on näkemys joka ei ole tieteen mukainen, tai sitten tiukemmin, on tieteen nykyteorioiden vastainen.
2: Uskovaiset harvemmin pitävät uskontoa taikauskona, kun taas monista ateisteista uskonto edustaa taikauskoa, jonka ainut etu muihin nähden on se, että sillä on monta uskojaa.

Kuitenkin taikausko on näkemyksenä selvästi laajempi kuin pelkkä näkemys yliluonnollisesta. Esimerkiksi Marjaana Lindemanin jaottelun mukaan kaikki, mitä kutsutaan taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi ovat kaikki taikauskoisuuden kannalta sama asia. Ilmiö on siis eräänlainen samankaltaisten elementtien yhdistävä "yhteenliimaava luokitus".

Mutta määrittipä tilanteen millä tahansa, taikauskoja on paljon.
1: On positiivisia, onnen puolelle saamiseksi suoritettua toimintaa, kutensuolan heittämistä olan yli, hevosenkenkien pitäminen oven päällä, neliapiloiden kerääminen...
2: On negatiivisia asioita joita varotaan koska niihin liittyy kirous. Tällöin onni paranee estämällä ikäviä asioita. Esimerkiksi on perjantai 13. päivän varomista, mustien kissojen pelkäämistä, tikkaiden alta kävelyn välttämistä, laattojen rakoon astumisen välttämistä, peilien rikkomisen pelkoa..
3: Lisäksi on vaikeasti luokiteltavia, kuten Koreassa oleva uskomus jossa suljettuun tilaan laitettu puhallin aikaansaa kuoleman. Oikein laajasti määritellen kaikki tai useimmat pseudotieteet ovat taikauskoa. Samoin voidaan miettiä erityisesti vaihtoehtohoitoja, jotka voivat olla muita vääriä uskoja - kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltämistä enemmän- taikauskoa koska niissä etsitään terveyttä ja muuta vastaavaa jota monet selvästi taikauskoiset rituaalit muutenkin tekevät. Samoin uskontojen kohdalla on erimielisyyttä. Kuitenkin on selvää että jotkut uskonnot ovat selvemmin taikauskoa - tai suorastaan pakosti taikauskoa - silloin niihin kuuluu uskomukset ihmeisiin ja muihin erikoisiin tapahtumiin joita voidaan aikaansaada aktiivisesti. Näin esimerkiksi onnenamuletteja, enteiden tuijottaminen, rukousparannus ja kiroaminen ja muut vastaavat toiminnat katsotaan yleensä taikauskoiseksi.

Kaiken kaikkiaan erilaisten taikauskojen luetteleminen olisi melkoisen runsas lista, jonka pituutta en uskalla edes kuvitella..

Taikauskoa ja sen syitä on tietysti tutkittu jonkin verran.

Vuonna 1948 B.F. Skinner teki behavioristisen tutkimuksen, jossa hän kuvasi kyyhkysiä. Ruokaa tuli satunnaisesti, ja tästä seurasi se että siinä missä normaalissa kokeessa, jossa vipua painamalla tulee jyvä tai on jokin muu vastaava asia, eläimet toistivat tätä. Kun palkinto oli satunnaistettu, eläimet alkoivat käyttäytymään kummallisesti. Niille syntyi erikoisia rituaaleja. Skinner ajatteli että kyyhkyset yrittivät vaikuttaa ruokintaansa samaan tapaan kuin vipua painelevat kyyhkyset. Hän vertasi tätä ihmisten taikauskoon. Kaikki eivät ole samaa mieltä kokeen tuloksista, ja esimerkiksi stressistä syntyvää toisteista käyttäytymistä tavataan monilla stressaantuneilla eläimillä, joilla ei ole riittävästi viihdettä. Toisaalta joko/tai -asetelma voi olla väärä. Ehkä se onkin sekä/että.

Hanna Kokko ja Kevin Foster ovat tehneet tutkimuksia evolutiivisesta näkökulmasta. Tälöin tutkitaan miksi olemme taikauskoisia. Heistä taikausko voi tuottaa käyttäytymistä, joka auttaa selviämään hengissä. Tätä voi verrata vaikka Matt Ridleyn kuvaamaan tilanteeseen jossa kivi tipahtaa jyrkänteeltä, voi olla että siellä ei ole mitään. Tällöin paranoia ei haittaa. Mutta jos siellä on joku tiputtelija, varovaisuus on hyväksi. Samoin Pascal Boyerin esittämät skenaariot piileskelevistä hahmoista, ihmisistä ja pedoista ovat elämää säilyttäviä: Jos pelästyt turhaan, panos ei ole suuri. Oikea pelästyminen sen sijaan voi pelastaa. On hyvä huomata, että usein taikauskoissa on kyse suolan sirottamisesta olan yli ja muusta melko harmittomasta. Näillä pienillä rituaaleilla yritetään hallita tulevaisuutta. Niiden panokset ovat usein melko pieniä, mutta jos ne toimivat edes yhtään, ne voivat auttaa paljon. Tätä kautta voisi jopa ajatella että taikauskoinen ajattelu on jossain määrin yleisinhimillistä. (Ehkä homo religiosus, uskonnollinen ihminen, pitäisi laajentaa homo superstitioksi, taikauskoiseksi ihmiseksi.)

Richard Wiseman taas on tutkinut taikauskon yhteyttä ihmisten hyvinvointiin. Hän kyseli enteistä, kuten apiloista ja luvun 13 vaarallisuudesta ja sai aikaan "taikauskon tason", jota hän vertasi kyselyyn jossa kartoitettiin sitä, kuinka huono -onnisina ihmiset pitivät itseään. Erikoista kyllä taikauskoiset ihmiset pitivät yleensä itseään normaalia huono -onnisempana. (Eivätkä ole optimism biasin tai Lake Wobegon effectin vallassa, vaan käänteisesti; He eivät olekaan se 80% joka uskoo olevansa keskivertoa parempi autoilija.) Tämä tutkimus - joka ei mitannut oikeaa onnea vaan koettua tilaa, jotka voivat olla eri asioita - voi viitata moneen asiaan, kuten siihen että (1) Taikauskoiset ihmiset turvautuvat tehottomiin keinoihin, jolloin tilanne ei korjaannu. Tällöin toiset toimivat fiksummin ja tämä vaikuttaa elämään laajemminkin. Näin yhteys voi olla oikeakin. (2) Taikauskoiset ihmiset odottavat enemmän koska pistävät erilaisia rituaaleja parantamaan tilaansa, jolloin he kokevat tilanteensa huonommaksi kuin se on, koska taikausko lisää heidän odotuksiaan, jotka sitten jäävät toteutumatta. (3) Toisaalta taikauskoiset voivat turvautua taikauskoon koska he kokevat itsensä valmiiksi huono -onnisiksi. Samaan tapaan kuin mielenrauhaa etsivät ne, jotka kokevat elävänsä liian hektisessä ja liian vaativassa maailmassa, voi epäonniseksi kokeminen johtaa taikauskoisiin asioihin turvautumiseen.

Tieteen päivät 2009

Kävin kaverin kanssa eilen Tieteen päivillä. Suurin asia, joka sieltä jäi käteen, oli se että tieteen popularisointi on melkoisen vaikea asia. Otan siitä esimerkinomaisesti vääriä ääripäitä, ja yrityksen siitä mikä mielestäni oli hyvin toteutettu.

1: Heta Pyrhösen "Kehittyykö rikoskirjallisuus?" oli sisällöltään melkoisen hyvä. Siinä argumentoitiin evolutiivisen näkökannan eli suomeksi meemimetaforan käytön hyödyistä kulttuurinanalyysissä. Aihe oli populaaria ihmistä ajatellen aika naseva. Itsekin olen kuluttanut muutamat viime päivät käytännössä rikoskirjallisuuden tv -johdoksen eli "X -filesin" parissa, koska jouluksi tuli muutama tuotantokausi em. sarjaa. Dekkareita luetaan paljon ja muutenkin aihe on yleisölle läheinen. Pyrhösen esitys oli myös asiapitoinen, ja siinä kerrottiin muun muassa siitä, kuinka yksityiskohtia on aina katsottava osana kokonaisuutta:
___1.1: Esimerkiksi kun katsotaan rikoskirjallisuutta, muutokset ovat trendeissä: "Vanhahtavia juttuja" löytyy muutamista uusistakin kirjoista ja jokin "moderni juttu" voi olla muutamissa vanhoissakin kirjoissa: Yksittäinen kirja ei tietenkään muutu, mutta genren sisällä näkemykset muuttuvat. Kuten evoluutiossakin yksilöt eivät muutu vaan populaation geenialleelien suhteet toisiinsa. Esimerkiksi rikoskirjallisuus oli aikaisemmin moralisoivaa näkemystä, jossa huipennus oli teloitus ja pääasiana oli moraalin kunnioittaminen. Siksi rikollinen saattoi olla joko selvä alusta asti tai synnintunto ajoi hänet tunnustamaan. Lisäksi se on aikojen saatossa "alalajiutunut", se on jakautunut nykyisin kahteen pääosastoon, jossa ensimmäisessä dekkareissa tärkeää on rikollisen löytämisen ja ratkaisemisen teema, ja jossa lähtökohtana on rationaalinen lähestymistapa Sherlock Holmesin tyyliin ja (2) jossa pääasiassa on rikollisen sielunelämän kuvaus, se miksi rikollinen teki rikoksen ja mitkä elämän, kulttuurin ja yhteiskunnan tekijät vaikuttivat siihen että hänestä tuli rikollinen. (Dekkarit joissa profilointi on tärkein menetelmä ovat näiden välimuotoja, mutta tämä ei tarkoita että kahtiajako ei olisi järkevä: Yleensä teokset jakautuvat näihin.) Nämä ovat sitten myös saaneet uusia versioita, joissa on toki nämä olennaiset elementit, mutta lisäksi jotain muutakin. Esimerkiski "kovaksi keitetyt dekkarit" ovat levinneet muutamasta avainteoksesta, kun niiden ideoita on kopioitu.
___1.2: Pyrhönen opetti myös että kirjallisuudessa menestys tulee siitä että mitä kustantajat, lukijat ja ostajat tekevät. Näin sitä mikä kirjallisuus menestyy on heijastusta tästä, joten kulttuurin ymmärtämistä voidaan käyttää hyväksi kirjallisuustutkimuksessa. Hänestä kirjoja voidaan luokitella ilman että tämä on vain jotain mielivaltaista vallankäyttöä ja näkemyksen yleistämistä kuten jotkut ääripään postmodernistit esittävät. Voidaan siis puhua järkevästi esimerkiksi rikoskirjallisuudesta, eikä kyseessä ole pelkästään tulkitsijan näkökannan esitys ja kirjallisuusaineiston hengettömäksi pilkkominen joka poistaa tulkinnanvapauden.
___1.3: Pyrhönen kuitenkin käytti aika mutkikkaita ilmaisuja, ja jos kirjallisuusanalyysi ei ollut jo tuttu, ei argumentteja todennäköisesti edes huomannut. Ymmärrän tämän vaikeuden kuitenkin, on varmasti vaikeaa muistaa millaista "oli olla aloittelija". Hänelle "tosi helpot asiat" voivat olla muille hankalia. Samoin oli helppoa huomata että professori oli tottunut pitämään subjektiivisen persoonansa ulkopuolella, jonka vuoksi aiheen käsittely tuntui hieman etäiseltä. Tämä on "taviksille tarkoitetussa tilaisuudessa" heikkous.
2: Toiset esitykset olivat paikoin jopa turhan keveitä: URSAn tähtikupu, jonka muodossa oli mielestäni hupaisaa samankaltaisuutta synnytyselimistön kanssa, koostui lähinnä siitä että esiteltiin paria tähtikuviota. Efektit, kuten pyörittäminen tekivät tästäkin vaikeampaa, kun ainakin minä jouduin mielessäni vääntämään sitä kuviota siten että koko ajan piti "alun hetkeä" vertailukohtana. Muuten esimerkiksi toisella puolella taivaankantta olevaa kuviota etsisi toisen vierestä, koska taivas kääntyi. Lisäksi esitettiin kuvio, jossa näkyi piirrettynä ekliptika. Sen merkitystä ei kuitenkaan kerrottu. Kokonaisuudesta jäi mieleen se, kuinka pegasos on "tuommoinen laatikko". Kupla oli sinällään ihan siisti, mutta tietomäärät maailmankaikkeudesta jotka esitettiin olivat likimain "zero, not, nil, nonexistant, supernatural". Esiintyjä oli kuitenkin kohtuu karismaattinen ja jotkut kuvat ihan näyttäviä ja pallon tunnelmakin oli OK. Olin selvästi väärää yleisöä, ja Peter von Baghin elokuvissa olevien professorikuvien läpikäyminen olisi varmaan ollut minulle parempi ratkaisu.

Tietenkin ymmärrän että popularisointi on vaikeaa. Kun ihmisillä on jo yksi iso osaamisalue, ei voida olettaa että olisi hyvä lisäksi jossain toisessakin asiassa. Tässä kohdasa minulla on isot sympatiat, koska minun on jokapäiväisessä elämässäkin aika vaikeaa saada itseäni ymmärretyksi, enkä ole muutenkaan tunnettu "ylen karismaattisena kaverina".

Mutta oli siellä ihan hyvä esimerkki siitä, minkälaista hyvä popularisointi on. (Jätän nyt hieman ilkeästi käsittelemättä Hanna Kokon juttelua evoluutioon ja ekologiaan liittyvästä vieraissa käyvien ja monogamisten pikkulintujen tutkimusprojektista jota hän juuri puuhasi paraikaa Australiassa, ja Erika Ruonankosken fenomenologisen lähestymistavan ihmis-eläin -kontaktista ja siihen liittyvästä vastavuoroisuudesta, jotka molemmat kieltämättä herättivät minussa "ihan riittävästi" ajatuksia ja olivat ihan kohtuullisia popularisoinnissakin. Tosin ainakin Ruonankosken ideoita soveltanen joissain blogauksissa, sekä asian lähteenä että kritisoinnin kohteena, sen aihe kun liittyy läheisesti siihen "melkein omaan ammattiini".)
1: Timo Vesala teki mielestäni valaisevia arkitajuisia analogioita siitä miten ilmastoa tutkitaan. Hän erotti sään ja ilmaston (josta erottelusta olen itse tavannut sanoa että "Climate is what you expect; Weather is what you get. And in Russia Weather is what gets you!") Hän kuvasi sitä koulutodistuksella, jossa lämmin syksy vertautui siihen että nostetaan jonkin yhden kouluaineen arvosanaa. Hän vertasi ilmastonmuutosta siihen että koko todistuksen keskiarvo nousisi. Ja kun ilmastotutkijat ottavat keskiarvot 30 -vuoden kalibroinnilla, yksittäiset numeronnostot ovat merkityksettömiä. Hän kuvasi tästä eteenpäin korttipakalla, josta hän ensin valitsi 10 korttia ja sai yhden ässän. Hän poisti "huonoja kortteja" josta hän saikin sitten 3 ässää. Hän nosti yhden ässän esiin ja sanoi että vaikka pakkaa oltiin muutettu hän ei voisi sanoa että onko juuri tämä yksi ässä seurausta siitä että pakkaa oltiin muutettu. Silti hän voisi sanoa että isompi määrä ässiä on pakan muuttamisen todennäköinen ja odotettu seuraus.
___1.1: Samoin hän muistutti kuinka ohut ilmakehä on: Kuin pallon päällä olisi WC -paperi, joten ihmisten päästöt jotka tuottavat ilmakehään hiilidioksidia muuttavat sen koostumusta, jopa yllättävän paljon. Ilmakehä tuntuu ihmisistä isolta ja tuntuisi erikoiselta että pienet teot voisivat muuttaa sitä. Mutta kokonaisuuteen nähden ihmisiä on paljon ja ilmakehä itse asiassa yllättävän pieni. Hän sanoi myös että hiilidioksidi taatusti nostaa ilman lämpötilaa, siitä ei tarvitse kysyä mielipidettä: Siitä mielipiteiden kysyminen on suunnilleen sama kuin kysyisi että "Oletko sitä mieltä että jos autolla ajetaan 50 kilometriä 100 kilometrin tuntinopeudella, että matkaan menee puoli tuntia?"
_____1.1.1: Sen sijaan hän myönsi että siitä epävarmuutta on suuruuksista (1) kuinka paljon hiilidioksidi lämmittää, (2) kuinka paljon ihmisen toiminta vaikuttaa suhteessa esimerkiksi myrskyihin joista yksittäiset saattavat kaataa jopa ruotsin vuosihakkuun verran metsää vaikuttaa, etenkin kun ilmaston lämpeneminen tuottaisi useammin, jolloin nämäkin voivat olla ihmisten toiminnan lisäämiä, (4) ja kuinka paljon lisääntynyt ilman hiilidioksidi tehostaa tai heikentää puiden kasvua, joka taas muuttaa ilmakehän rakennetta koska puut ottavat hiilidioksidia ilmakehästä. Ainoana moitteena oli se, että varsinainen ilmastotutkijan työtapa jäi vieraaksi. (Lukuunottamatta sitä aineiston kalibrointia ennen tulkintaa.) Mutta aikaan ei saa tietysti sovitettua kaikkea, etenkään kun niihin pitäisi miettiä lisää vastaavia erinomaisen osuvia rinnastuksia. Se taas ei ole helppoa, vaan työlästä koska tieto pitää soveltaa tähän mielikuvitustakin ilman että juttu muuttuu pelkäksi sanahelinäksi ja manipulaatioksi.

Mielestäni tässä oli "(1) ihmisille läheistä (2) asiaa (3) ymmärrettävässä ja sangen (4) karismaattisessa muodossa esitettynä niin että (5)paikassa syntyi miellyttävä tunnelma." Minun hyvän tieteen popularisoinnin ehdot täyttyivät. Ja voin sanoa näin vaikka en olekaan mikään ilmastonmuutoksen osaaja.