Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

---

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]

Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Naurettavin "selitys" fatwakateuteen...

Fatwakateus on jostain syystä viime päivinä kiertänyt netissä tavanomaistakin runsaammin. Eri foorumeilla on pitänyt reagoida siihen miten liberaalit, ateistit, feministit tai muut vastaavat tahot moittivat kristinuskoa mutta eivät islamia.

Tätä tapahtuu mm. paikoissa joissa on uusateisteja jotka pitävät Sam Harrisin islamargumentaatiosta. Joten tilanne on ollut surkuhupaisaa. Jotain jota voi odottaa tilanteessa jossa ihminen kävelee feministien ympärileikkauskeskusteluun nähden kritiikin vain juutalaiskysymyksenä ja tätä kautta jonain joka ei hauku muslimeita vaan judeo-kristittyjä ; Selvää on että islamkritiikiksi ei lasketa islamkritiikkiä sellaisenaan vaan kritiikin täytyy tosiasiassa olla konservatiivien vakiintunutta maahanmuuttojurnutusta. Toisin sanoen näistä reagoinneista on selvää että
1: Henkilöt ovat täysin vihjeettömän olkiukon varassa. He "ihmettelevät" jotain ilmiötä jota ei ole. Ihmetys loppuu kun ottaa pään omasta ignorantista perseestä, kasvaa ihmisenä ja tiedostuvat.
2: Siitä että islamkriittisyys on määritelty hyvin tarkalla tavalla. Ei riitä että vihaa islamia. (Sam Harrisin lausunnot ovat tässä itse asiassa aika tymäkkää tavaraa.) Pitää käyttää tiettyä jargonia. Toisin sanoen ei riitä että puhuu maahanmuutosta, ei riitä että kritisoi islamia. Tämä kritisointikin täytyy tehdä tietyin lausunnoin ja niillä täytyy olla tiettyjä sisäpoliittisia valtapelillisiä lausuntoja. Kuten uskontokieltoa. (Tämä pyrkimys uskonnon kieltämiseen näyttää olevan jokseenkin vahvan hypoteesi siitä mitä uskontokritiikin täytyy olla.)
3: Siitä että tässä ei tiedosteta identiteettejä kovinkaan hyvin. Eli jos joku moittii jollain palstalla islamia hänet oletetaan maahanmuuttokriittiseksi toveriksi. Mutta nimiä ei jakseta seurata konsistentisti historiaan ja tulevaan eli ei muisteta mitä tämä on viime viikolla tai edellisenä päivänä sanonut. Ja näin jos joskus moittii kristinuskoa mutta ei samassa lauseessa hauku islamia ei auta jos on haukkunut islamia edellisenä päivänä. Koska maahanmuuttokriittisen olmin lähimuisti ei elä sinne asti. Näin samaa tyyppiä leimataan milloin "suvakiksi" ja milloin "meikäläiseksi maahanmuuttokriitikoksi" aina tilanteen ja kommentin mukaan ilman että tästä muodostuu mitään koherenttia kokonaiskuvaa.

Mutta ei. Nämä asiat ovat periaatteessa vakiintuneita juttuja. Perusteoriana on että kristityt ovat hyviä ja ystävällisiä ja riskittömiä moitittavia. Eli ateistit ovat pelkureita jotka eivät moiti uskontoja jotka oikeasti ovat riskejä. He naurattavat minunlaisia ihmisiä jotka ovat (1) kritisoimassa kristinuskoa sen vuoksi mitä he ovat tehneet minulle itselleni (2) tartuin maahanmuuttokritiikkiaiheeseen vasta kun ihminen päätti että on asiallista ruveta uhittelemaan minulle netissä väkivallalla ja tappamisella ja muulla vastaavalla kauniilla patrioottiörveltämiseltä.
1: Moitin varmaankin islamiakin kasvaneella innolla kunhan joku sieltä suunnasta provosoituu vastaavaan tempaukseen. Olen siinä mielessä omakohtaisuuskeskeinen narsistinen sadistinpaskiainen vailla armoa ja anteeksiantokykyä. Tämä ei ole kovin eettistä tai kunniakasta. Mutta se nostaa pelkuruusteoriaan uuden twistin. Sellaisen jota kannattaa lähteä miettimään ennen kuin lähtee vaikka uhittelemaan minulle internetissä. Minun kanssa joko tullaan toimeen tai ... no, ei tulla.

Mutta tosiaan. Lienee tarpeellista palata siihen mikä minua huvitti tässä fatwakateusaallossa. Argumenttien kurimuksesta löytyi vannoutuneen kristityn lausunto siitä että tosiasiassa kristittyjä moititaan koska ateistit tietävät että kristityt ovat heitä. Eli tässä kohden hän ajatteli että ateistit symppaavat kristittyjä ja ajattelevat että heitä voidaan kritisoida koska kyse on ikään kuin enemmän omasta viitekehyksestä. Eli toisin sanoen islamia ei moitita koska nämä ovat "muita". Ideaalin takana on sama mikä on mustien ihmisten kohdalla ; "only a nigger can call an other nigger nigger".

Teoria on ainakin omalla kohdallani huvittava. Uskonto ja uskonnottomuus on ollut minun sukupolveni yksi keskustelunaiheista - itse asiassa maahanmuutto on vain sivujuonne jossa käväistään. Todennäköisesti uskonnottomuusteema nousee jälleen hyvin pian "siksi vakioaiheeksi" josta muka pitää puhua enemmän vaikka tosiasiassa vuosia ei ole mistään muusta puhuttukaan. Uskonnottomien juridinen asema on jotain joka keskusteltiin ehkä sukupolvi-pari sitten. Käytänteet elävät monesti jäljessä (de jure ei ole sama kuin de facto). Uskonnottomuus on ollut koko nuoruuteni ja aikuisikäni jotain jonka yhteiskunnallisesta asemasta on väännetty. Tätä kautta uskonnottomuus on ollut jotain jolla kristityt ovat esimerkiksi käsitelleet omaa kristillisyyttään, ikäämn kuin kontrastissa. Ja tämä ruotiminen on johtanut varmasti siihen että uskonnottomuus on ollut asia joka on ollut pakko käsitellä. Siitä on ollut pakko olla tietoinen. Keskustelun määrä ja ärhäkkyys ovat pakottaneet siihen. Joko sitä kuuntelee päivästä toiseen miten omaa identiteettiä tallataan maahan. Tai sitten debatoi vastaan ja on konfliktissa. Kun jatkuvasti kuulee teorioita siitä miten uskonnollinen vakaumus tekee huonomman kansalaisen, uhkaa kansakunnan tulevaisuuden, turmelee lapset, tekee kelvottomaksi vanhemmaksi, tekee lapsen heitteellejättävän, ja on muutenkin jotain sellaista aateryhmää josta piispatkaan eivät voi löytää positiivisia edustajia muuta kuin lähinnä menneisyydestä. (Joka on tarpeen jotta luodaan illuusio siitä että ateisteja ja uskonnottomia ei vihata siksi että he ovat ateisteja ja uskonnottomia. Rehellisesti sanoen mistään muusta ei ole kysymys.) Kristityt ovat nimenomaan luoneet juopaa siitä jossa en ole kansakuntaa. On jopa esitetty että uskonnottoman pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan tai että hän kannattaa neuvostoliittomeininkiä. (Tyyppejen suusta jotka itse pahastuvat jokaisetsa natsivertauksesta tämä on tietenkin vähintään jokseenkin huvittavaa.) Tyypit jotka ensin selittävät miten olen moraalissa kristillisen Suomalaisen yhteiskunnan vapaamatkustaja ja jotka diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta ja luotettavasta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä, ovat nyt selittämässä vakavalla naamalla että moitin kristittyjä siksi että koen heidän jotenkin kuuluvan jengiin.

Tämä on vihjeettömämpää ja huvittavampaa kuin mikään muu fatwakateusmateriaali jota olen alla kuvannut. (Ja joiden vihjeettömyyden olen aika alleviivatusti tuonut esiin.) Alleviivaan asiaa sanomalla kaikille kristityille ; Ette te ole mitään "samaa jengiä" minun kanssani. Koen suurempaa sananmielisyyttä australialaisiin agnostisiin evoluutiofilosofeihin kuin suomalaisiin kristityihin. Islaminuskoiset ovat kannaltani epäkiinnostavia lähinnä sen vuoksi että he eivät (vielä) ole ehtineet kovin ankarasti uhkailla minua tai olleet minua kohtaan kovin häijyjä. (Muutos tähän voi olla vain ajan kysymys.) Lopettakaa leikkiminen että me voisimme olla jotain samaa kerhoa. Me emme ole. Suurin osa kristityistä ei ole vihollisiani. He ovat minulle herttisen yhdentekeviä. Osa heistä, se aggressiivinen vähemmistö joka on niin aktiivista että se joskus näyttää enemmistöltä, sitten on sellaitsa että he näyttävät ensin tekevän parhaansa että maailma olisi sellainen että olisimme yhteensovittamattomia (uncompatible). Eli tilanne olisi "joko minä tai he". Ja jotka sitten ihmettelevät kun sanon "O.K." Enkä valitse heidän etuaan vaan oman olemassaoloni.

Kristityt ja minä. Elämme samalla maantieteellisellä alueella ja meitä sitovat samat lait. Mutta ei ole mitään "meitä". Me emme ole tiimi. Kohtelen teitä vain sillä mitä laki sanoo. Tämä on kuivakka, asiallinen ja virallienn suhde. Ei mikään kaveruus tai tiimipeli. Jos haluaisitte tiimipeliä olisitte ideologiana, instituutiojärjetelmänä ja yksilöinä pelanneet korttejanne vuosia ihan toisella tavalla kuin olette pelanneet. Välimme ovat muodolliset ja kohteliaat. Mutta vain niin kauan kuin käyttäydytte moitteettomasti ettekä yritä tunkea muodollisuudesta henkilökohtaiseen. Muka-ystävällinen tunkeilu ja aggressio ovat jotain joihin teillä ei ole millinkään tilaa. Ne millit kun on annettu ja lunastettu jo parikymmentä vuotta sitten. (Tässä odottelen itse asiassa lähinnä sitä milloin saan ne jo annetut korkojen kera takaisin...)

Trumpin siunailemattomuudesta

Trump teki jotain joka on hyvin poikkeuksellista. Tai oikeastaan hän ei tehnyt jotain ja tämä oli poikkeuksellista. Hän on ensimmäinen presidentti sitten vuoden 1984 joka ei toivottanut puheessaaan Jumalan siunausta. "God Bless America".

Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Sillä se varmasti aikaansaa vahvaa kognitiivista dissonanssia monissa niistä jotka ovat Trumpia äänestäneet. Trumpin voittohan koetaan suurena perinteisten arvojen ja konservatiivien voittona. Mutta samalla niihin arvoihin on haluttu liittää vahvasti jeesusteluun liitetyt valtaoikeudet.

Siunausta on pidetty jonain joka on "hyvän toivotus" joka ateistien olisi syytä niellä ilolla. Mutta sellainen että sitä ei voi korvata millään muulla - itse asiassa tästä asenteesta on ollut kaikuja jopa Suomessa, kun täällä Niinistö on sattumalta otettu käyttöön tämän tyylisen siunailemisen.

Toki Trumpin kampanjassa on ollut uskonnollisia sävyjä ; kuten hikipedia, aikamme virallisin ja paras Totuus, paljastaa "Hänen suosikkikirjansa on Raamattu, ja toiseksi paras hänen oma The Art of the Deal -niminen opuksensa. Kirjoilla on paljon yhtäläisyyksiä: molempien opetukset ovat kyseenalaisia, kumpikin on mahdollistanut järkyttävien sosiopaattien valtaannousua, eikä kumpikaan ole oikeasti kirjoittajaksi väitetyn henkilön työtä." Mutta käytännössä kysyttäessä Trump ei ole osannut tuota lempikirjansa sisältöä edes välttävästi.

Osa onkin jo huhuillut siihen suuntaan että Trump olisi ateisti. (Esimerkiksi Sam Harris meni laukomaan asiasta onelinereitä twitteriin.) Olisi tietenkin hyvin ironista jos kansa olisi varonut ensimmäistä naispresidenttiä niin paljon että olisi päästänyt ensimmäisen ateistipresidentin valtaan. (Vieläpä uskovaisten hurskastelukristittyjen äänillä!) Trup ei toki ole ateisti oikeasti. Mutta idea on herkullinen. On sääli että se ei ole totta. Näin siitä huolimatta että Trump muistuttaa aika paljon ja vahavsti niitä negatiivisia stereotypioita joita kristityt viljelevät ateisteista mielellään.

Merkittävä teko ja sen symbolinen merkitys

Herodotos kertoo miten Persian kuningas Dareios kysyi kreikkalaisista hautaamistavoista. Kreikkalaiset korostivat että polttohautaus oli tärkeää. Koska se oli kunnioittava tapa käsitellä ruumiita. Darius oli kuitenkin tekemisissä myös nykyajan Intian tienoilla asustavien callationslaisten kanssa. Ja kun hän kysyi heiltä voisivatko he polttaa vainajansa kunnioituksesta he olivat pöyristyneitä koska se tarkoittaisi ruumiiden kohtelemista roskana. Heistä vainajat piti kunnioittavasti syödä. Mikä taas oli kreikkalaisista hyvin pöyristyttävää.

Ylläoleva kuvaus on monikulttuurisuuden ytimessä. Monesti tekoja pidetään symbolisina. Ja symbolien merkitystä pidetään ikään kuin objektiivisena asiana. Tämä näkyy hyvin vahvasti siinä miten joitain asioita vain pidetään "itsestäänselvinä". Ajatus on hieman sukua objektiiviselle moraalille siinä mielessä, että senkin kohdalla aika moni toteaa että moraali on objektiivinen ja noudattaa juuri sen oman kulttuurin oppeja, dogmeja ja tapoja. Eri kulttuurissa olevat ovat yhtä ehdottomia omien kulttuuriensa kanssa.

Mutta tässä ei ole kysymys puhtaasti moraalista vaan merkityksestä. Voidaan jopa nähdä, että vainajan kunnioitus oli se eettinen viesti jota Herodotoksen kuvauksessa toteutui kaikilla. Tämä voisi olla yhdistävä yleisinhimillinen teema. Joka taas voidaan liittää moraaliin vaikka "Sam Harrisin tapaan" määrittelemällä moraali jonkinlaiseksi yleisinhimillisyydeksi jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen laumakäyttäytymisen, aivotutkimuksen ja muun vastaavan kautta. Tai joksikin joka kuvaa sitä omaatuntoa jota vaikka Luterilaisuuden Jumala on ohjelmoinut kaikkiin ihmisiin.

Jos kunnioitus on yhdistävä niin se mikä merkitsee kunnioittavaa käytöstä on sitten se joka eroaa. Tällöin ero ei enää ole välttämättä moraalissa vaan symboleissa. Ja tässä kohden ei voi oikein tehdä muuta kuin viitata C. S. Peirceen, joka määritteli että symbolit toimivat sillä että niissä on kolme komponenttia. On symboli ja teko tai rituaali, joka sitten jonkun tulkitsijan kautta määrittää mitä se tarkoittaa. Ja tämä tapahtuu jossain kontekstissa tai yhteisössä jossa tämä tietty tulkinta oikeutetaan. Tässä mielessä kommunikaatio ja sopiminen lataavat symboleihin eri merkityksiä eri kontekstissa.

Mistä seuraa hieman yllättäen se, että monikulttuurisuus ei väistämättä tarkoita samaa kuin moraalirelativismi. Ei vaikka jokaiselle rituaalille antaisi arvon. Tässä mielessä "maassa maan tavalla" voidaankin tulkita jonain muuna kuin kädenojennuksena kulttuurirelativismille. (Tulkinta jota rehellisesti sanoen ällistyttävän harva on tekemässä.)

Onko eettisten teorioiden sovittava intuitioihin?

Kun katsotaan etiikkaa, siihen liitetään hyvinkin usein tunteita. Näitä toki kutsutaan usein hieman toisilla nimillä. Tämä näkyy melko vahvasti esimerkiksi siinä miten metaetiikassa ateismia pidetään "eksistentiaalisesti riittämättömänä" vastaamaan moraaliasioihin.

Mutta kenties merkittävin koskee utilitarismia. Moni arvostaa utilitarismin ajatusta, sitä että ensin määritellään jokin hyve ja sitten tätä tavoitellaan mahdollisimman monille. Tätä on syytä kannattaa siihen asti kunnes ymmärtää että utilitaristisiin järjestelmiin kuuluu usein lieveilmiöitä. Esimerkiksi utilitarismissa voi olla perusteltua tuomita viattomia, jotta saataisiin rikollisuus vähenemään pelotevaikutuksen vuoksi ja halutaan mieluummin tuomita väärä kuin jättää teko julkisuuskuvaltaan ratkaisemattomaksi. Utilitarismissa on käytännössä aina mukana myös se, että vähemmistön tai yksilöiden onnellisuus ja hyveensaanti voidaan itse asiassa tyystin ottaa pois "enemmistön nimissä". Tämä koetaan epämiellyttävänä ja mielivaltaisena. Ja siksi utilitarismista ei pidetä

Toisin sanoen moni käyttää näitä epämiellyttäviä seikkoja kuin ne olisivat objektiivisesti epämoraalisia, Ja niillä ikään kuin kaadetaan pääteoria. Taustalla on objektiivisuutta muistuttava ajatus. Sellainen jossa moraalia kuvattaisiin teorioilla jotka noudattavat ikään kuin Hempelin määrittämää selitysmallia. (Hempelin mukaan selityksessä täytyy olla vähintään yksi laki joka kuvaa asian laidan. Peittävän lain mallin mukaisesti.) Moraaliteorialle toisin sanoen oletetaan teoria ja epäintuitiivinen tai tunnetasolla epämiellyttävä yksittäistapaus sitten "ikään kuin falsifioi teorian". ; Eli jos utilitarismin maksimointi ei anna vastausta kaikissa mahdollisissa ratkaisuissa se on joko väärä teoria tai sitten se ei ole ainakaan täysin oikea teoria ja koko selitys sille mikä tekee hyväksi ja pahaksi.

Tämä askel ei tietenkään ole ilmiselvä. Moralisti voi aina tuomita tämänlaisen tunteiluna ja selittää että teoria on tosi ja kuvaa moraalia. Ja kenties ihmisten näkemys vain on väärä. (Tähän vertautuvaa toimintaan ja selitykseen löytää kulmia etenkin uskonnon puolelta. Jumalan käskyt ja ihmisten syntiturmeltunut näkemys asetetaan vastakkain. Ja intuitio ja eettinen tunne ei välttämättä merkitse paljoakaan.)

Ongelmana on vain se, että jos tunnepuoli todella voidaan ottaa totena, niin siinä vaiheessa Sam Harris on yht'äkkiä erikoisen vahvoilla. Hänhän käyttää psykologian ja neurotieteen tuloksia hakiessaan sisältöä ja määritelmää moraalille. Jos moraali on intuitionmukaista voidaan sanoa että moraali on määritetty ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi. Ja tämä taas on periaatteessa luonnontieteellinen kysymys.

Kuitenkin monesti kun moraalisysteemeitä torjutaan intuitiopohjalla perussävynä on ironisesti se, että moraali olisi relativistista eikä sitä saisi lähestyä määritelmin koska nämä määritelmät olisivat väärässä. Eksistentiaalinen kokemus nähdään usein täysin irrallaan kaikesta luonnontieteellisestä. Mutta toisaalta jopa psyykenlääkitys voidaan nähdä mekanistis-kemiallisena porttina siihen että vaikutetaan tunnettavilla tavoilla siihen miten maailma koetaan...

Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Viekö Karma merkityksen ihmisen moraalista?

On hyvin tavallista että elämän tarkoitus liitetään juuri Jumalaan. On ajateltu että ateismi tarkoittaisi merkityksettömyyttä. Ajatus on siinä mielessä perusteltu että klassisessa teleologiassa korkeampi tavoittellisuus ja merkitys liittyvät yhteen. Ja jos ihminen on naturalistinen ja evoluution tulos, tämänlainen tietynlainen teleologinen merkitys puuttuu ihmisen olemassaolosta.

Kuitenkin asiassa on sitten tästä eteenpäin hieman erikoinen. Olen itse korostanut tässä usein sitä että tämä teleologinen merkitys on kovin kapea ja olisi epäreilua selittää että jos tämän yhden tietyn spesifin merkityksen vie niin samalla eliminoituisi kaikki mahdolliset merkitykset. Olen kuvannut tätä siten että monesti näyttää että uskovaisilla on syvä ajatus universumin reiluudesta. Merkitys näyttää samalta kuin elämän ikuinen jatkuminen ja se, että paha saa palkkansa. Itse näkisin että jos he pysyisivät siinä mitä tämä tarkasti tarkoittaa eivätkä laajentaisi sitä sfääreihin johon ei voida mennä olisi lopputulos sellainen että siitä voisi ollakin yhtä mieltä. Maailma ei ole reilu. Ja ateismi todellakin poistaa maailmasta ajatuksen ultimaattisesta reiluudesta. Tämä tuskin on samaa kuin elämän mielekkyys ja merkityksellisyys. Minä näen että maailma on hyvinkin epäreilu, eikä ole mitään sellaista joka antaisi perusteltuja syitä uskoa että väärintekijöille kostetaan. Ei se silti tee elämästä merkityksetöntä. Jopa tämä katkeruus on täynnä pettymyksen tunteita jotka värittävät tämän kaiken syvällä merkityksellisyydellä. Se ei kenties ole kaunista ja kivaa, mutta kuka on sanonut että merkityksen olisi pakko olla jotain optimistihöpöä?

Mutta asiassa on kenties vielä syvempi ongelma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on esitelty aivan tuoreesti ilmestynyt Toby Betensonin argumentti. Se on melko erikoinen ja länsimaisen uskonnollisen maailmankatsomuksen kannalta melkoisen ikävä. Sillä siinä otetaan monien uskontojen hyvin vahvasti suosimia teemoja ja niiden yhteenlaittaminsesta johtaa yllättävä lopputulos. Niiden ehdoilla ihmisen elämässä ei olisi merkitystä. Betensonin huomio keskittyy William Lane Craigin ihmisen elämän merkitystä koskeviin argumentteihin. Niissä korostuu esimerkiksi se, että Craig vaatii seuraavia asioita;
1: Ihmisen toimilla on oltava vaikutus. Valinnan on tehtävä muutos universumiin. Ja tämän muutoksen on oltava aidosti merkittävä. Craig erottaa elämän joka on täynnä toimintoja merkityksestä. Craigin mukaan ihmisen teoilla on oltava seurauksia. Ja jos jollakin teolla on vain suhtetellinen ero (relative difference) jossa jokin ihminen synnyttää jonkin lyhytaikaisen eron omassa perspektiivissään hän ei tuota merkitystä. Ateistilla olisi pääsy vain tähän. Sen sijaan ihmisen teoilla pitäisi olla perimmäinen ero (ultimate difference) joka taas on universumin näkökulma, Jumalan näkökulma ja ikuisuuden näkökulma. Ja vain tämä on oikeaa merkitystä. Muu on Craigin mahtipontisiin vaatimuksiin liian pientä.
2: Craig korostaa myös sitä että Jumala lopulta tasaa kaiken omaan tahtoonsa. Väärintekijät saavat rangaistukset ja pahanteko pyyhkiytyy. Ilman tätä universumi olisi paha ja huono eikä merkityksellinen.

Bentensonin huomio tässä on se, että nämä näkökulmat ovat keskenään ristiriidassa. Jos Jumalan rankaisusysteemi toimii ihminen ei voi tehdä mitään pysyviä ja ikuisia muutoksia mihinkään. Ihmisen merkitys on vain alistumista Jumalan suvereeniuden alle. Eli universumissa on merkitystä mutta se kuuluu Jumalalle eikä ihmisen tekoihin. Itse asiassa kun Craig keskittyy moittimaan ateismia sarjatulella kaikilta mahdollisilta rintamilta, hän näyttää luoneen sellaisen kentän jossa teistinkään on vaikeaa säilyttää uskoa merkitykselliseen ihmiselämään. Osittain syynä on juuri se, että merkitykseltä on vaadittu niin paljon. Tällä karsitaan toki ateismi mutta samalla leikataan niin paljon muutoin mahdollisia merkityksellisyyden sisältöjä että teismikin leikkautuu samalla.

Mieleeni tuli kuitenkin ennen kaikkea karma.

Craigin merkityksellisyyden vaatimus näyttää olevan jotain joka itse asiassa on melko vierasta monillekin kristityille. Hänen moraalimallinsa on toki apologeetikkojen suosiossa. Mutta tähän näyttää enemmänkin olevan syynä se että heidän on tärkeämpää olla ateisteja vastaan kuin heijastaa jotain tyypillistä kristillistä sisältöä. Sen sijaan Craigin tapainen ajatusmalli siitä että teoilla on merkitystä perimmäiselle totuudelle ja jossa teot rangaistaan on tyypillinen nimenomaan itämaisemmissa uskonnoissa.

Craigin moraalimalli on siksi itse asiassa minun silmääni lähempänä buddhalaista karman ajatusta kuin normaalia kristillistä ajatusmallia. Tätä voi toki olla vaikeaa huomata kaiken sen helvetti-taivas-pelastus-rangaistus -retoriikan alta. Mutta jos ottaa karman lain opin ja korvaa rangaistusteemat helvetillä ja paratiisilla mielessään huomio on melkoisenkin helppo tehdä.

Nähdäkseni tämä vihjaa siihen että Betensonin ajatus on itse asiassa laajemminkin merkityksellinen. Ja sen pääsuunta iskee apologeettisiin kristittyihin. Mutta myös itämaisiin uskontoihin. Niissä näyttääkin olevan vahva henki jossa ihmisen merkitys nihiloituu. Tämänlaisessa maailmassa on luonnollisesti hyvä ajatella että elämän tarkoitus olisi yhtyminen maailmansieluun ja oman erityisluonteen haipuminen. Betensonin ajatus vihjaa miksi tämä on järkevää. Tämänlaisessa maailmassa ihmisyksilön elämän merkitys on perimmiltään nihilistinen. Sillä universumi on täynnä merkitystä ja se on ristiriidassa sillä että meidän elämämme olisi oikeasti jotain muuta kuin mitätöntä pientä puuhastelua.

Craig näyttää että kristinuskon oppi onkin tässä kohden heikoimmalla. Se kun ei ole ratkaissut sitä ikävää epämiellyttävää totuutta joka näyttää olevan buddhalaisille ja hindulaisille jotenkin ilmiselvä. Kristityt tuntuvat haluavan molemmat merkitykset. Sekä sen ateistisen merkityksen jossa ihminen on moraalin lähde ja moraalin Jumala ja siksi hänen elämänsä on täynnä merkitystä. (Kaikki ateistit eivät ajattele näin mutta esimerkiksi Sam Harrisin "moraalinen maisema" on tämänlaisen ajattelun läpitunkema.) Ja sen lisäksi se haluaa sen buddhalaisen koko universumia koskevan merkityksellisyyden. Ja nämä merkitykset näyttävät olevan vahvasti jännitteisiä. Niiden yhteensopiminen ei ole helppoa tai ilmsielvää. Kenties se ei ole edes mahdollista.

---

Valokuvassa on ns. Brockenin kummitus. Se on valoilmiö joka tapahtuu jos aurinko on matalalla selän takana ja edessä on sumua ja riittävästi tilaa. Siinä on 3D -efektejä joita on vaikeaa vangita valokuvaan. Se on kuitenkin periaatteessa vain oma varjo.

Ähläm, sähläm ; Eli ajatuksia uskonnonvapauden hyväksyttävyyden asteista

Kun ihmiset puhuvat ählämeistä, he eivät kenties tiedä että termin takana on aivan oikeasti kieli. Kun arabiankielinen sanoo "أهلا وسهلا" ("ahlan wasahlan") hän sanoo itse asiassa "hyvää päivää" tai "tervetuloa". On tavallaan ironista, että nimi viittaa siihen että näitä ihmisiä kohdatessa on kuultu kohtelias fraasi ja tämä sitten on muuttunut jonkinlaiseksi halventavaksi lausumaksi. Toki suomalainen voi tässä kohden samastua koska venäjällä olemme tsuhnia, joka terminä viittaa tyhmyyteen. "Olen tsuhnalainen" on sanaleikki ja pilkka. Emme sentään kohtaa sitä että pilkkanimemme olisi "hyvapaiva". Tämä on hyvä muistaa, sillä vaikka islamin puolella on kammottavaa toimintaa, on hyvä muistaa että asiallisia islaminuskoisia on. (Olipa heitä sitten kuinka vähän tahansa, nämä ihmiset ansaitsevat yksilötasolla sen että heitä kohdellaan reilusti.)

Miten suvaita ja miten ei.

Otin tämän ajatuksen esiin sen vuoksi että ajattelin vaihteeksi lähestyä asioita positiivisen kautta. Tässä kohteeksi on hyvä ottaa uskonnonvapaus. Siinä kun sallitaan asioita. Ja kuitenkin tätä pitää sitten samanaikaisesti suojella. Sillä aivan kuten "Helsingin Sanomien" "NYT -liitteeseen" haastateltu filosofi Markus Neuvonen sanoo : suvaitsevaisuuden ongelmaksi nousee ns. suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Hän käsittelee tätä "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" plurium interrogationum -tilannetta. Hän korostaa että suvaitsevaisuus noudattaa tiettyä määritettä "Rawlsin keskeinen ajatus oli vapausperiaate: sen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman suuri vapaus tavoitella omia arvojaan, kunhan he eivät tule samalla talloneeksi muiden vapauksia." Samassa jutussa on lainattu Veera Luoma-ahoa joka sanoo "Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista? Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä. Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä. Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline."

Toki tässä on vielä hyvä miettiä sitä mikä on sopivaa uskonnonvapautta ja mikä ei. Minulla on ajatus joka ei liene hirvittävän provokatiivinen tai keskiverrosta poikkeava. Kenties se on jopa tylsä. Lähden tässä ajatuskesta jossa uskonnonvapauden voi menettää jos uskonto tekee tietynlaisia asioita. Ja tässä on katsottava näiden tietynlaisten asioiden määrää ja laatua. Ja konsepti oli suunnilleen tässä.

Tarkemmin.

On kenties helppoa katsoa ensin se helpompi osio. Uskonnot harjoittavat rajoitteitaan hyvin eri asenteilla. Sääntöjen rikkomisesta tehty rangaistus on varmasti hyvin eritasoinen jos siitä seuraa moite. Mutta jos väärintekijä ruoskitaan tai surmataan, on tämänlaista toimintaa aivan turhaa oikeuttaa. Jos uskontosi käskee kivittämään, sen pahempi uskonnollesi. Uskonnonvapaus voi sallia sinulle kivityksellä fantasioinnin. Mutta ei sitä että otat kiven käteesi ja lähdet kadulle.

Se toinen puoli on sitten vaikeampi; Otin esiin islamin. Siinä on synninteossa mielenkintoinen ajatus. Se koskee synnin houkuttelevuutta. Tässä tärkeä konsepti on "فتن‎"(fitna) houkutus. Arabit ovat huomanneet että tietyt asiat ovat sellaisia että emme ikään kuin voi vain lakata pitämästä niitä kiinnostavina. Heteroseksuaalina miehenä olen esimerkiksi huomannut että tahdonvoima on huono tapa kontrolloida kikkeliä jos eteen tulee vaikkapa pornokuvia. Islaminuskossa on tiedostettu tämä "lihan heikkous". Ja siksi he suosittelevat syntisten tilanteiden karttamista. Tämän vuoksi syntyy asioita jotka ovat uskovaisille hirvittävänkin rajoittavia. Sitä saa syödä ja sitä ei. Joten ruokakaupassa asioiminen vaatii uskovaiselta "حَرَام‎" (haram) -tuotteiden karttamista. Kun katsotaan näitä syntyy helposti ajatus siitä miten rajoittunut ja nurkkakuntainen tämä islaminusko on.

Toisaalta kristittyjen tapa on hyvin samantapainen. Kuitenkin usein tässä suhtautumistapa on toinen. Kun katsotaan sitä miten kristityt haluavat kieltää oluen myymistä tai rajoittaa kauppojen aukioloa, voidaan huomata että tässä oma uskonto on täsmälleen yhtä rajoittavaa kuin tuo uskovien omaa elämää rajoittava islam. Mutta siinä esteet laitetaan koskemaan kaikkia. Tässä mielessä uskontoa ei helposti koeta yhtä rajoittavana. Sillä siinä missä islaminuskoinen kahlitsee uskonnolla itsensä, kristitty kahlitsee koko yhteiskunnan.

Toki tämä kahtiajako on oikeasti retorinen temppu. Jos mietimme vaikka burqaa, se on helppo oikeuttaa. Eikä suinkaan musliminaisen siveydellä vaan juuri sillä että miesten siveys on uhattuna. Samoin moni uskovainen ei ole esimerkiksi kieltämässä internetpornoa vaikka se sotii heidän arvomaailmaansa vastaan. Nyrkkisääntönä onkin se, että laadultaan vääränlaista uskontoa ei ole se jossa uskova rajoittaa itse itseään oman uskontonsa (minusta monin paikoin absurdeilla) kahleilla. Mutta jos nämä säännöt tehdään yleisiksi, on tämä suuntaus jotain jota on hyvä rajoittaa nimenomaan yleisen suvaitsevaisuuden nimessä.

Näin ollen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittolaki on hyvä asia, koska tässä kristitty voi silti ihan itsekseen valita että mitä hänen uskontonsa sanoo asiasta. Ja jos on tästä asiasta erimielinen niin sitten maistraatti odottaa. Vapaus on selvästi laajentunut, ainut mitä lainmuutos tekee on se että se muuttaa kristittyjen valtaa kanssaan erimielisten yli. Toisaalta kristittyjen puolella tässä on se, että homoja ei ole ennen lainmuutostakaan ruoskittu tai surmattu. Heitä on paheksuttu kovaan ääneen internetissä. (Usein peräti "suljetuilla osastoilla" eli uskovaisten sisäisillä foorumeilla, echo chambereillä.) Joka ei ole mittakaavassa kovin vakava asia.

Heikkous.

Näkemyksessäni korostuu melko vahvasti se, että toisuskoisien kohtelu on jotenkin vakavampi asia kuin oman uskonnon sisällä tapahtuva kaltoinkohtelu. Teknisesti on toki niin että jos imaami komentaa ja muslimi tottelee niin tämä on tosiasiassa sitä että imaami laajentaa omat rajoitteensa muille. Mutta ero vapaaehtoisen ja pakotetun välillä on tässä kohden hyvin häilyvä. Olisi toisaalta hyvin omituista esittää suvaitsevaisuuden ja pukeutumisvapauden nimissä burqan käyttökieltoa. Mutta jos tietty uskonto tyypillisesti kieltää muunlaisen pukeutumisen ja rankaisee väärintoimijoita, olisi tämäkin ratkaisu aivan perusteltu.

Kuitenkin käytännössä oma uskonto koetaan tärkeänä ja näitä kahleita noudatetaan vapaaehtoisesti. Tässä kohden omat kompatibilistiset vivahteeni nousevat vahvasti esille. Sam Harris on kritisoinut kompatibilismia esittämällä että sen mukaan "a puppet is free as long as he loves his strings" (nukke on vapaa niin kauan kuin rakastaa lankojaan). Mutta itse näen että asia on juuri noin. Kahlitseva uskonto on hyvä niin kauan kuin jäsen itse rakastaa kahleitaan. Juutalainen joka noudattaa "כָּשֵׁר" (kosher) ruokavaliota rajoittaa vapaaehtoisesti toimiaan. Niin kauan kuin hän rakastaa rajoitteitaan, asiassa ei ole mitään ongelmaa.

Tämä on toki ongelma erilaisten kulttien kohdalla. Niissä kun voi tulla tilanteita joissa vapaaehtoisuuden puutetta on vaikeaa näyttää toteen. Aivopesumenetelmillä voidaan saada aikaan jännittäviä asenteita. Eikä rehellisyys viestinnässä ole mitenkään ilmiselvä joten tietoa asioiden oikeasta laidasta voi olla vaikeaa saada. Joku voi toki sanoa että "mitäs läksit". Ja kieltämättä jos lähtee kulttitoimintaan niin ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että niissä harrastetaan kaikenlaista. Mutta jossain mielessä tähän liittyvä onglema on korostetusti läsnä silloin kun politikoinnin ytimessä on se rajoittaako uskonto ihmisten elämää vapaaehtoisesti vai pakottamalla.

Reifikaatio ; Nopeammin, Kompleksisemmin ja Vääremmin?

"Epiphenomissa" on kuvattu Marjaana Lindemanin tekemää kognitiivista uskontotiedettä koskevaa tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä onko erilaisilla vakaumuksilla yhteyksiä minkäkinlaiseen ajatteluun.

Tutkimus taustoitti sitä mikä on itse asiassa tuttua jo aivan arkisestakin uskontokeskustelusta ; Ateistit pitävät uskontoa typeryytenä. ("belief in the supernatural is founded upon a misunderstanding of how the world works (see: You either believe in it all, or you don’t".) ja uskovaiset taas ovat sitä mieltä että ateistit ovat kylmiä eivätkä ymmärrä asioita ("Atheists lack empathy and understanding".) Molempiin on itse asiassa saatu jonkin verran tukea todistusaineistosta. Lindemanin tutkimuksen mukaan uskontoon liittyy se, että he ovat noin yleisesti ottaen ateisteja empaattisempia. Mutta heidän todellisuuskuvansa on sitten toisaalta myös epätäsmällisempi.

Jos minun pitäisi käsitteellistää tulokset, en käyttäisi kohteliasta kieltä. Vaan korostaisin jotain sellaista millä asenteella hikipedia kommentoi F. Scott Fizgeraldin vaimon ja Ernst Hemingwayn välistä kiistaa. "Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista."

Lindemanin tutkimus todellakin näytti siltä että ateistit eivät ole yhtä empaattisia kuin uskovaiset. Mutta toisaalta uskovaiset ovat sitten herkempiä sekoittamaan maailman jäsentämisessä käytettyjä skeemoja. Lindeman onkin usein tutkinut nimenomaan maailman skeemoittamista joten ei ole ihme että tutkimus koski tätä aihepiiriä. Kuitenkin tässä itseäni kiinnosti tapa jolla tutkimus otti asian esille ; "It’s worth spelling out how they tested ability to think clearly. The first test was around something called teleological bias. This happens when people habitually think in terms of things existing or happening for a purpose, even though logically they do not. For example, agreeing with the statement “Earthworms tunnel underground to aerate the soil”. The other was ‘core knowledge’ confusion. Basically this involves confusing metaphors with reality – for example thinking that when someone says “A house knows its history” they mean it literally does!"

Toisin sanoen siinä missä moni käyttää "todellisuudentajuna" jonkinlaista fysikaalista tapahtumaa, on tässä tutkittu enemmänkin sellaisia asioita kuin taipumusta reifikaatioon. Reifikaatiossa on kysymys argumenttivirheestä jossa abstrakti sekoitetaan konkreettiseen. Olen toki tietoinen konseptista. Mutta olen pitänyt sitä melko epäkiinnostavana. Pääasiassa siksi että yleensä reifikaation taustalta löytyy jokin muu looginen päättelyvirhe. Esimerkiksi jonkin konseptin ekvivokaation kautta sen määritelmä muuttuu ja tämän vuoksi abstrakti kielikuva ja konkretia hämärtyvät. Tai sitten argumentti pitää sisällään olkiukon. Tämän vuoksi käsite on ikään kuin sateenvarjokäsite joka on vähemmän tarkkarajainen - ja on tätä kautta vähemmän informatiivinen - kuin se että viittaa näihin spesifimpiin virhetyyppeihin. Psykologisesti niiden takana on kuitenkin yhteys.

Miksi konservatiivit oikovat?

Ja tämä yhteys on oikeastaan aika ilmiselvä. Samalla on hyvä huomata että uskonnollisuus liittyy varsin helposti mielikuvissa konservatiiviuteen ja ateismi liberaaliuteen. Nämä ovat toki keskenään hieman eri käsitteitä. (Ei ole ihan suoraviivaista puhua uskonnosta ja siirtyä konservatiiviuteen.) Mutta jotain relevantteja yhteyksiä tähän selvästi tuntuu olevan.

Olen ihmetellyt miten hyvin moni konservatiivi harjoittaa perustelua jossa ytimessä on ajatustapa jossa tietyt moraaliset käyttäytymiset ovat jotain joita ei enää pidetä eettisenä vaan täysin pragmaattisina konsepteina. Esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kirjoittajalla on vahva taipumus tämänlaatuiseen ajatteluun. Toisaalta "Takkiraudasta" on aivan osuvasti sanottu että hänen teksteissään on usein taipumusta hyvin vahvaan reifikaatioon. Hänen spesiaaliutensa on sanontojen konkretisointi "esitellään näkemys, jossa joukko aforistisia heittoja pätee teräksenlujien aksioomien tavoin." Ja he eivät edusta mitään tyhmäistöä, päinvastoin. Tämä vihjaa että Lindeman on ollut oikeilla jäljillä.

Tämä on toki ymmärrettävissä sitä kautta että esimerkiksi kommunismi voidaan nähdä nimenomaan utopistisena järjestelmänä jossa tavoitellaan utopiaa, ihanneyhteiskuntaa. Utilitarismin perusongelma on kuitenkin se, että ei tosiasiassa ole mitään "pelkkää logiikkaa" ilman arvoja ja niiden arvottamista. Sillä utilitaristisessa ajattelussa pragmaattinen osuus tarkoittaa vain sitä että jos teemme asian tavalla A₁ päädymme asiaan B todennäköisemmin kuin tekemällä tavalla A₂. Mutta utilitarismin avulla ei voida sanoa onko B tavoittelemisen arvoinen asia vai ei. Esimerkiksi yhteiskunnan säilyminen ja rikastuminen nähdään usein joksikin joka ei enää olekaan arvovalinta vaan käytäntöä. Tätä asennetta kuvaa ihan laadukas kommentti jonka sain aikaisempaan tekstiini joka käsitteli homoavioliittojen vastustajien argumentaation suhdetta seurausetiikkaan. Se sisältää konservatiivisen lukija-kommentoijani näkemystä jonka avulla kokonaiskuvaa voi kenties täsmentää ; "Se muuten, että kannattaa homoliittoja ei tietenkään tarkoita, että pitäisi kannattaa moniavioisuutta tms. Mutta se riippuu siitä, mihin perustaa argumenttinsa. Jos perustaa silkkaan logiikkaan olisi moniavioisuus ja samaa sukupuolta olevien insesti hyväksyttävä samoilla periaatteilla kuin homojenkin avioliitto hyväksytään. Jos sen sijaan perustaa argumenttinsa arvoille eli mielivallalle, kysessä on ratkaisematon kiista. Avioliitto on minulle miehen ja naisen välinen asia piste. Jollekulle toiselle se on kaikkien täysi-ikäisten ja samaa sukupuolta olevien ei-sukulaisten oikeus. He saavat olla sitä mieltä, mutta arvokysymyksenä heillä ei ole sen taaksen kummempia argumentteja kuin minullakaan. Paitsi, että itse luotan traditioiden viisauteen nykyajan kotkotuksien sijaan." Tradition viisaus on viisautta suhteessa johonkin. Yhteiskunnan säilyminen ei enää olekaan arvovalinta eli mielivaltaa vaan jotain aivan konkreettista ja mielipideriippumatonta.

Joskus enemmän on enemmän

Lindemanin ajatus reifikaatiosta on hyvä, sillä skeemojen sekoittumisen kautta voidaan vetää huomiota muihin asioihin. Intuitioihin. Viittasin aikaisemmin tuloksiin joiden perusteella konservatiivit käyttävät enemmän intuitiota kuin muita järjestelmiä. Kahnemanin käsitteisiin viitaten voidaan sanoa että konservatiivit käyttävät nopeaa mutta virhealtista. Tämä ns. systeemi 1 harjoittaa prosesseja jotka ovat nopeita, automaattisia, toistuvia, stereotyyppisiä ja alitajuisia (fast, automatic, frequent, emotional, stereotypic, subconscious). Ja tämä tarkoittaa myös sitä että tämä tarkoittaa sitä että konservatiivinen ajattelu on ihmiselle helpommin luontevaa ja "luonnollista". Ei siis ole ihme että asioita pidetään "ilmiselvyyksinä". Toki tämä tarkkuuden kannalta tarkoittaa lähinnä vaivatonta. Ajattelun helppous ja lopputuloksen ilmiselvyys sekoittuvat keskenään. Kenties prosessin taustalla on se arjesta tuttu kokemus että vasta kun vastauksen saamiseksi joutuu ponnistelemaan sen täytyy olla vaikea asia.

Toisaalta tämä ei ole uskovaisia tai konservatiiveja pilkkaava asia. (Toisin kuin voisi luulla.) Sillä tämänlainen tilanne voidaan varsin napakasti sitoa Jonathan Haidtin ajatuksiin. Haidtin mukaan moraalikysymyksissä Haidt aloitti uransa löytämällä todisteita sille että ihmisten moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisia vaan emotionaalisia. Perustelut luodaan pään sisällä myöhemmin. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä vakioargumenteista tähän lopputulokseen päädytään. Tämä sepittämisprosessi ei ole tietoinen. Ihminen kokee moraalisuutensa aivan eri tavalla kuin miten heidän mielensä asian rakentaa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan Haidt on panostanut siihen miten moraali-intuitiot pohjautuvat evolutiivisiin adaptaatioihin. Ja että konservatiivien ja liberaalien kohdalla näissä prosesseissa on eroja. (Tosin Haidt on itse käännynnäinen, liberaalista konservatiiviksi muuntunut joten ero ei ole oikeasti niin kiveen hakattua. Hän uskaltaa olla oman teoriansa vastaesimerkkinä.) Haidt korostaa että argumentit jossain määrin heijastelevat näitä perustason tiloja. Liberaaleilla näitä perustasoja on vähemmän. He korostavat ihmisoikeuskysymyskiä jossa kaikki ovat samanarvoisia. He panostavat reiluuteen ja vahinkojen estämiseen. Sen sijaan konservativeilla on näiden lisäksi taipumuksia lojaaliuteen, pyhyyteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Nämä Haidtin arvostelmat eivät ole moralisoivia. (Liberaali ei ole huonompi vaan erilainen. Mikä kieltämättä kuulostaa samalta millä käsitellään vammaisia ja muita ... erilaisia sen nolostuttavan ylimääräisen tauon jälkeen.)

Merkittävää tässä on myös epäsymmetria ; Haidtin huomioiden mukaan konservatiivi ymmärtää yleensä paremmin liberaalin ajattelun kuin liberaali konservatiivin. Konservatiivit spottaavat harhaoppisen liberaalia parodioivan olkiukon paremmin kuin liberaalit konservatiiveista väsätyn olkiukon. Toisaalta on hyvä havaita sekin että Haidtin näkemys on aika raju myös konservatiiveille. Esille kun tulee esimerkiksi se, että jos puhutaan insestin tai abortin moraalittomuudesta, tälle löytyy hyvin lukuisia perusteluja. Mutta näiden elementtien poistaminen ei muuta konservatiivin mielipidettä yhtään. (Jos insestin kohdalla argumenttina käytetään sitä että jälkeläisistä tulee vammaisia, korostetaan että seksissä käytetään ehkäisyä jne.)
1: Kokemus on muualta tuttu niille jotka muistuttavat homon ja Raamatun välisestä suhteesta  vanhatestamentillisista väkivaltaisista käskyistä. Konservatiivilla on tuhat ja yksi selitystä sille miksi nämä "olisi ihan tyhmiä". Itse asiassa jos näitä tuo esiin niin ateisti koetaan idioottina. Itse asiassa heillä on tähän toki jotain taulukoitakin joissa eri syntejä luokitellaan eri lokeroihin. Mutta niiden objektiivisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Psykologisesti nämä väärät raamatunjakeet ovatkin psykologisesti samanlaisia kuin kondomi sisartaan panevalla. Se ei ole relevanttia koska moraali ei perimmiltään ole sellaista loogista tai argumentatiivista.
 
Summa summarum

Mielestäni on kiinnostavaa että Lindemanin tutkimus näyttää osuvan hyvin tähän lokeroon. Koen hänet jopa jonkinlaisena siltana Pascal Boyerista Jonathan Haidtiin. Mikä on kiinnotavaa koska nämä aihepiirit ovat olleet aiemmin mielessäni "jokseenkin toisistaan irrallisia asioita" ; Mieleni on ikään kuin pitänyt Boyeria "hengellisessä regimentissä" ja Haidtia "maallisessa/poliittisessa regimentissä". Kuitenkin liimana näiden välillä on tradition auktoriteetti ja Pyhän konsepti. Ja näiden suhde intuitioon. Etenkin moraaliseen intuitioon.

Boyer korostaa että uskonnolliset ja hengelliset konseptit eettisine näkemyksineen ja pyhyyttä korostavine rituaaleineen johtuvat siitä että skeemoja sekoitetaan. Tämä on todellakin reifikaatiota. Ei kenties arjen kannalta typerästi tai haitallisesti mutta tieteellisen ajattelun kannalta turhan oikovasti. Toisaalta Haidt korostaa että tässä samassa maailmassa asioita nähdään enemmän tai kenties jopa syvemmin.

Samalla en voi olla miettimättä sitä miten ainakin oma etiikkani näyttää olevan äärimmäisen vahvasti situationistista. Intuitioissani tuntuu olevan kaikilla tasoillaan jokin syvästi väärin. Mikä taas on ollut syynä siihen että en oikein voi luottaa siihen. Peruskokemukseni itsestäni onkin se, että olen itse itseni pahin vihollinen. Tämä ei toki paikkaa intuitiotani, vaan johtaa enemmänkin siihen mitä eilinen turhaumatekstini heijastelee ; Minulla on selviä moraalisia intuitioita jotka ovat loogisessa järjestelmässä argumentoituja mutta jalosti keskenään ristiriidassa. Kokonaisuus ei ole tolkullinen. (Intuitioni puute pakottaa minut huomaamaan nämä paremmin kuin muut. Ja tämä tekee minusta lähinnä itseeni tyytymättömämmän, ei laadukkaamman eettisen ajattelijan saati hyvän ihmisen. Kahnemanin hidas mutta laadukas Systeemi 2 on tarpeen lähinnä jotta tiedostaa että "taikauskohömppä on jo oman pääni sisällä". Kysymys on kontrollista ja varovaisuudesta, ei siitä että tämä olisi jotenkin ylitetty ja ohitettu.)
1: Haidtin ajatusten mukaan syynä on varmasti se, että minä - kuten blogiini kommentoinut konservatiivikin - käsittelee argumenteissa yleensä muutamaa erikseen esilletuotua piirrettä. Eikä tasapainoile kaikilla mahdollisesti keskenään ristiriitaisilla moraaliperustoilla samanaikaisesti. Kun laskelmassa on liian vähän muuttujia, on kokonaisuus stereotyyppinen. Ja mitä intuitiivisemmin päätös tehdään sitä vähemmän sitä luultavasti prosessoidaan. Ja sitä stereotyyppisempiä ja keskenään ristiriitaisempia ilmiannetut tulokset ovat. (Päätös ei tietenkään ole sen kummempi koska rationalisointi tapahtuu päätöksen jälkeen, ei ennen sitä.)

Jossain määrin Haidtin ajatuksissa huomiota herättää myös aiheen biologisen kulman korostaminen. Haidt pitää evoluutiosta. Yllättävänkin paljon. Tässä maailmassa arvot eivät tosiasiassa enää ole perimmiltään mitään mielivaltaa. Ne lähestyvät ajatusta joka kattaa Sam Harrisin "Moraalisen maiseman". Eli ajatuksen siitä että moraalisia asioita voidaan lähestyä tieteellisesti tarkkailemalla ihmisiä ja heidän käytöstään, tekemällä psykologisia kokeita ja aivotutkimusta ja vastaavia. Jossain määrin tämä taas alustaa näkemystä nimenomaan objektiivisen moraalin mukaan. Tosin Harrisin tilanteesta poiketen tämä vie kohti maailmaa jossa näitä moraalisia malleja on sitten useampia.
1: Ajatus siitä että arvolauseet eivät olekaan relativistisia loukkaa tietysti valtaosaa nykyajan ihmisistä. Mutta toisaalta minua viehättää esimerkiksi bioestetiikka jossa mietitään tilastollisia yhteyksiä siitä mitä ihmiset kokevat kauneudeksi vaikkapa "seksikkäissä naisissa". Ihmiset pitävät tätä yleensä latteana. Ja kenties minulta puuttuu tasoja Lindemanin kuvaamasta empaattisesta elementistä, eli olen jotenkin keskivertoa kyvyttömämpi "antamaan oikeaa vastausta". Mutta olen huomannut että bioestetiikan hylkääjät saattavat hurmioitua renessanssinerojen korostamista kultaisista leikkauksista. Että tässä matematiikka, harmonia, kauneus ja muut ovatkin sitten varsin kaavamaisesti kuvattavissa! Eli ilmeisesti en olekaan bioestetiikka-ajatusteni kanssa niinkään yksin kuin voisi luulla.

Itse tosin olen yleensä kannattanut situationistista etiikkaa. Jossa ei nojata mihinkään kategorisiin imperatiiveihin vaan asia katsotaan siinä kontekstissa missä ne sattuvat vastaan tulemaan. Syynä on juuri se että olen huomannut miten intuitionvastaisiin tuloksiin periaatteideni seuraaminen yleensä vie. (Ja tässä luotan intuitiooni enemmän, eli jos eettinen laskelma tuottaa vääriä tuloksia teeskentelen että tiedän laskelmaa paremmin ja että käyttämäni teoria ei sovi tilanteeseen.) Siksi on parempi tehdä asiaa koskeva päätös tilanteessa. (Joskin tästä huolimatta reaktio näyttää usein olevan spontaani ja ärhäkkyydessään stereotyyppinen.) Tässä ei tiedostetulle ja jäsennetylle objektiiviselle moraalille ole tilaa. Siinä moraali jää perimmiltään mysteeriksi, joksikin joka tapahtuu just because. (Ja usein nämä tapahtumat johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin.)

Kuinka nollat jakavat.

"Takkiraudassa" oli kuvaus liberaalien dilemmasta. "Liberaalit tykkäävät muslimeista ja liberaalit tykkäävät homoista. Mutta muslimit eivät tykkää homoista. Tässä vaiheessa liberaali jakaa nollalla." Toisto on tehokeino. Ja kyseisen blogin pitäjä toistaakin tuota ajatusta melko paljon. Osa pitää tätä jonkinlaisena olkiukkona. Kommenteissa sanotaan että "Liberaalit eivät erityisemmin tykkää muslimeista, mutta heidän mielestään muslimin oikeus harjoittaa uskontoaan (vallitsevan lainsäädännön puitteissa) on vahvempi kuin konservatiivin oikeus kulkea kadulla joutumatta näkemään huivipäisiä naisia näkökentässään. Ruukinmatruunan "liberaali" on jonkinlainen olkiukko, vähän samaan tapaan kuin konservatiivi, joka vaatii homojen hirttämistä ja naisten äänioikeuden poistamista." Lausuja on anonyymi eikä täysin oikeassa. Itse muistan esimerkiksi ns. "Hetero Prideen" liittyen liberaaleista jotka ihmettelivät sitä että miten muslimimies voi olla vastustamassa homoseksuaaleja. Että hänen "pitäisi ymmärtää" että hän on natsien harjoittaman sumutuksen uhri.

On todellakin olemassa ihmisryhmä joka on liitoksissa hyvin tietynlaiseen postmoderniin liberalismiin. He ajattelevat että ihmiset ovat perimmiltään hyviä ja tukevat vähemmistöjä vain siksi että he ovat vähemmistössä. Tämä ryhmä on sitä liberalismia jonka jäsenet vastustavat usein sekä kristittyjä että uusateisteja. Sillä molemmat näistä edustavat jotain josta ollaan vapautuamssa. Uusateistit eivät saisi kritisoida esimerkiksi islamia, kuten vaikka Sam Harris ja Ayaan Hirsi-Ali ovat tehneet.

Kuitenkin samanaikaisesti hyvin monet uusateistit ovat nimenomaan sekulaari-liberaali-humanisteja. Asiasta saa jonkinlaisen pikadiagnoosin katsomalla vaikka ateistejen läpitunkemia palstoja ja ryhmiä facebookissa. Esimerkiksi "tahdon" -muokattu kuva facebookissa on hyvinkin yleinen. En ole itse "liberaali-liberaali", joten katson tätä hieman ulkopuolisena. Mutta selvästi tämä ryhmä eroaa vahvasti siitä miten "Takkiraudassa" asia esitetään.

Yksi syy on siinä että uusateismi on sekin itse asiassa äärimmäisen optimistinen näkemys. Tästä saa kenties esimakua Tom Kärnän kautta. Hän kutsuu "uuskreationismiksi" asennetta joka on varsin yleinen. "Klassisen liberalismin kipukohtien ohella pitäisin pahimpana asiana liberalismin aatteessa siihen sisältynyttä yltiöpositiivista ihmiskuvaa. Sen mukaan ihminen on järjen ohjaama rationaalinen olento ja pohjimmiltaan hyvä." ... "Kannattaisin liberalismin ohjaamista biologisen ihmiskuvan suuntaan, joka ottaa huomioon sen, että ihminenkin on evoluution tuote eikä ihmisen henki ole syntynyt siitä riippumatta." ... "Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja minusta on outoa, että monet uskonnottomat itseään liberaaleina pitävät nostavat ihmisen tuolla lailla jalustalle. Nimitänkin sellaista asennoitumista niin liberalismissa kuin sen ulkopuolella uuskreationismiksi."

Nähdäkseni mainittu positiivinen ihmiskuva on ilmiselvä johtopäätös jos hyväksyy Sam Harrisin "Moraalisen maiseman" argumentit. Harrishan on määritellyt objektiivisen moraalin sitä kautta että moraali on sidoksissa ihmisyyteen. Ja että tässä on elementtejä jotka nimenomaan eivät ole kulttuurisidonnaisia vaan peräti biologisia. Näin hän tekee moraalista empiiristä tavalla jossa humen giljotiini saa kyytiä. ; Logiikan kannalta asia on ilmiselvä. Jos moraali on yleisinhimillisyyden määrittämä ydin, ei ihminen voi olla muuta kuin hyvä.

Valitettavasti tämänlainen logiikka on lähinnä koherenttia. En olekaan jakanut Sam Harrisin määritelmää. Se on silmissäni ontologinen silmänkääntötemppu. Itse asiassa hyvin samantapainen kuin mitä teologiassa tehdään moraalin kanssa. Onhan William Lane Craig esimerkiksi määritellyt että Jumala on itse hyvyys ja että Jumala on hyvyys samalla tavalla kuin tiedämme että vesi on H₂O. Ja näin hän on päätellyt God Command Theoryn ytimen. Että kaikki mitä Jumala käskee on hyvää, jopa "Raamatussa" mainitut kansanmurhat. Koska kun hyvyys on määritelty noin niin miten muuten se voisi olla? ; Kun peruskysymyksen pitäisi olla siinä että miten Jumalan hyvyys on mielekäs tai eimielekäs kysymys siirretään ontologisella silmänkääntötempulla syrjään. Se on kysymys jota ei tavallaan saa kysyä koska peliin otetaan ilmasta sellainen määritelmä. Tässä ei voi oikeasti välttää tunnetta että tämä määritelmä on otettu käyttöön juuri siksi että voidaan välttää tuo epämiellyttävä kysymys.

Samoin ihmisten kanssa on todellakin hyvä ottaa huomioon se, että ihmisenä eläminen on aika läpitunkevalla tavalla kauhistuttavaa perseilyä niin esteettisesti, episteemisesti että eettisesti. (Joku voi ihmetellä että miten tyyppi jolla on minun egoni suuruinen ego voi korostaa perseilyä ; No ihan sen takia että juuri minunlaiset ihmiset kohtaavat sen miten oma ylpeys todella käy lankeemuksen edellä! Kun on riittävän suuri ego mutta tarpeeksi suuri kyky analysoida omia onnistumisia, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin kokemusasiantuntijuutta!)

Tässä kohden uskallan kuitenkin vihjata Takkirautaan että kenties on hyvä huomata että vaikeudet ovat vielä erikoisempia. Moni liberaali nimittäin ajattelee hyvin samalla tavalla kuin minä ei-liberaalina. Nimittäin niin että islaminuskoisilla on oikeuksia ja homoseksuaaleilla on oikeuksia vaikka islaminuskoiset vihaavatkin ideologiassaan homoseksuaaleja. Ei tässä mitään paratiisia tarvitse odottaa. Kaikki liberaalit eivät odota riidattomuutta. John Lennonin "imagine" kuvaa hippisukupolvea johon moni X -sukupolven kasvatti on yksinkertaisesti liiaksi elämän kyynistämä.

Itsekin olen tästä hyvä esimerkki. Jos seuraa blogiani yhtään pidempään on huomannut että kerron kreationisteista että he ovat tyhmiä. Että he ovat ikäviä ihmisiä moraalisestikin. Että he ovat tieteellisesti väärässä, usein jopa tasolla joka vihjaa siihen suuntaan että "olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Ja että kusipäisyyden lisäksi tässä liikehdinnässä on suuntauksia jotka käyttävät painostamista ja uhkailua vähintään kohtuullisen usein kommunikaatiopakeissaan. Olen silti antamassa heille sananvapauden, uskonnonvapauden enkä koskaan vaadi kyseisen ideologian ja siihen liittyvien instituutioiden kriminalisointia. En ala "jakamaan nollalla" vain siksi että annan oikeuksia ihmisille jotka hakkaavat ihmisryhmää jota kannatan (aka. minua itseäni). Sillä loppujen lopuksi tiedän että kun kreationisti piiskaa minua kyseessä ei ole se että minä jakaisin nollalla vaan siinä että nolla jakaa ideologiaansa.

Uusateisteihin suhtautumisesta

Kotimaassa oli kirjoitus joka oli otsikoitu "Miksi uusateismi leviää?" Siinä viitattiin Sillforsiin joka on tutkinut aihetta ja kommentoidaan esimerkiksi että "Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet." Korostettua on että myös Kotimaa Pro:hon on kirjoitettu aiheesta. (Juttuun oli annettu linkki siihen.) Tämä on hyvin kiinnostava kannanotto sillä virallisen selityksen mukaan uusateismi on ollut lyhytaikainen ohimenevä muoti-ilmiö. Tässä on pitkään toistettu sitä kantaa mitä Alister McGrath esitti vieraillessaan suomessa vuonna 2013. Hänen mukaansa uusateismin suosio olisi romahtamassa lähitulevaisuudessa. "Lyhytaikaisen muotihairahduksen" toistaminen on ollut eräs aiheita koskevia kliseitä.

Mutta muutenkin uusateismiin on aivan tuoreesti suhtauduttu toisella tavalla. Milla Hillberg blogasi "Kotimaahan" tekstin jossa hän haki positiivista suhtautumista uusateismiin. "Uusateismin piirissä on noussut joka mantereelle Sunday Assembly - seurakuntia, joiden motto on ”Live better, help often and wonder more” (Elä paremmin, auta usein ja ihmettele enemmän). Kuulostaa melkein liian hyvältä? Toisaalta miksi ei... Eivät kai ne ateistit sen kummempi suuntaus ole kuin muukaan tämän maailman uskonkirjo. Jonkinlainen uskomusjärjestelmähän se ateismikin kaiketi on? Näissä SA-seurakunnissa lauletaan ja kuunnellaan puheita kuten kirkossa konsanaan, jopa Hakuna Matataa kuulemma. Puheet siellä ovat jonkinlaista elämänviisautta ja filosofiaa."

Tämä yllättää.

Sillä tavallisesti sitä kuulee "ateismikin on uskonto" -tyylistä lähestymistapaa lähinnä siten että uskontoa käytetään sanan pejoratiivisessa sävyssä. Toki tässäkin on joitain omituisuuksia, päällisin puolin esimerkiksi lausunto "Uusateismi on 2000-luvulla noussut ilmiö, joka kritisoi perinteistä uskoa ja yliluonnollista. Kuitenkin se on kiinnostunut panteismista, meditaatiosta ja eettisyydestä. Ristiriitaista vai ei?" on erikoinen. Ihan siksi että ajatus eettisyyden ja yliluonnollisen suhteesta on tässä vähintään asenteellisten piilo-oletusten sävyttämää. Lisäksi se, jos jossain lauletaan yhteislauluja ja kuunnellaan puheita ja esitelmöintiä tupataan näissä yhteyksissä liimaamaan kenties liiankin tiiviisti uskonnollissävytteiseen tekstiin. Ei se sitten muutu "käsitteenkorvaushoidolla" jumalanpalvelukseksi, seurakuntatoiminnaksi tai virsilauluksi. Ellei sitten harjoita "korvaushoitoa" jossa nämä asiat määritellään vähintään asenteellisilla piilo-oletuksilla melko lailla uusiksi tavalla joka kyseenalaistaa näiden käsitteiden käytön esimerkiksi kommunikatiivisessa ihmispuheessa.

Tätä "korvaushoitokantaa" esittelee esimerkiksi jälkimmäiseen blogaukseen kommentoinut Matias Roto joka esitti että "Sekä psykologisesti että sosiologisesti ateismi on uskonto. Se valtaa ihmisen käyttäytymisessä juuri saman henkisen ja toiminnallisen tilan kuin muutkin uskonnot." Ajatus on omituinen sillä ateismi ei ole uskonto määritelmällisesti. Se ei ole myöskään uskonto psykologisesti, sillä kognitiivisessa uskontotieteessä asia menee kuten vaikkapa Pascal Boyer sen kuvaa ; Ihmisillä on ns. strategista tietoa, eli noloja salaisuuksia. Uskonnollinen käyttäytyminen kuten lepytysrituaalit, tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun jollain taholla uskotaan olevan pääsy tähän tietoon. Siksi avaruusolentoihin voidaan suhtautua eri tavalla ; Osa on uskonnollisia ja näissä avaruusolennot voivat lukea ajatuksia. Ateisteilla tämä puoli poistuu joten psykologisessakin mielessä (uus)ateismi on ideologia. Roton lausunto on järkevä jos ja vain jos uskonnoksi tuomitaan kaikki sosiaalinen. (Ja jos se otettaisiin lähtökohdaksi, olisi todella erikoista ja asennevammaista selittää että ateisti joko on antisosiaalinen luuseri tai sitten osallistuu uskontoon. True by definition, mutta määritelmä onkin kusipäisen ihmisen määritelmä.) Mutta sanaa "psykologia" voidaankin ilmeisesti käyttää miten tahansa. Sillä uskonnolla on klassiesti omituinen suhde tieteeseen. NoMa -periaate toimii vain yhteen suuntaan. Siihen jossa tiedemies ottaa kantaa uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Uusateismista on tärkeää puhua (terminä ja ilmiönä) mutta siitä ei oikein ole osattu.

Toisaalta myös monet ateistit suhtautuvat hieman omituisesti uusateismiin. Tästä esimerkkinä olkoot Joona Ojasen kommentti "Uusateismi on käsitteenä täysin turha. On vain teismi ja sen negaatio ateismi. Yleensä näissä asioissa menee puurot ja vellit sekaisin ja puhuttaessa ateismista, puhutaankin sekulaarista humanismista." Tämä lausunto on tavallinen ateismin kannattajien puolella. Itse ihmettelen miksi on niin yleistä että ateisti haluaa kiistää termin "uusateismi" käytön. Nimi on toki huono siinä mielessä että sen argumentit voidaan periaatteessa sitoa erilaisiin ajatusperinteisiin. Mutta tarvetta eriyttämiselle on. Osittain tämä vastahankaisuus varmasti johtuu siitä että nimitys "uusateisti" on useimmiten jotain jota yleensä sanotaan “ulkopuolelta”. Ja silloin se toimii käytännössä herjausterminä, jonain joka on "militantin ateistin" synonyymi. (Syistä joita minun on hyvin vaikeaa ymmärtää.) On totta että uusateismi -termin huonoutta korostaa se, että aika harva identifioituu “uusateistiksi”. Kuitenkin jos ajatellaan että ateismi on vain Jumaluskon puutetta niin sitten on todellakin tarpeen tehdä tarkennuksia. Uusateismi on siis isompi lista kriteeriattribuutteja. Ja tarkennus on tarpeen juuri ateismin määritelmän laajuuden/epätäsmällisyyen/epämääräisyyden takia. Siksi ateistinäkökulmasta kirjoitettu “Mitä uusateismi tarkoittaa?” on otsikoitu kuten on.

Molempien on syytä tiedostaa että uusateismi on
1: Periaatteessa sen argumentisto voidaan olennaisilta osin sitoa "neljään ratsastajaan" (Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens). He aloittivat kirjoittelun asiasta joka oli “netissäpyörijöille tuttua kauraa”. Ja joka teki ateismista uutta lähinnä sitä kautta että sen avulla myytiin sikana kirjoja. (Mitään uutta se ei ollut argumentatiivisesti.) Ideaa yhdistetään toki moniin muihinkin kuten Stephen Lawiin, Ayyan Hirsi-Aliin ja vastaaviin. Näissä ei ole havaittavissa mitään tässä blogissa korostettua jossa suhde monoteismiin ja muihin uskontoihin olisivat oleellisesti erilaisia. Uusateisteja moititaan myös toisesta asiasta ; fatwaenvystä, mutta tosiasiassa islamkritiikkiä pursuaa jos on yhtään tutustunut. (Tosin harva uskova esimerkiksi osaa sanoa että mitä Dennett sanoo uskontokritiikissään. Suu pyöreänä ovat ateismin superymmärtäjät.)
2: Sosiologisesti uusateistit eivät ole dogmaattisia. Eli kirjat ovat enemmänkin suuntaa antavia. Tämä on hieman hankala selittää, mutta uusateisteja on sosiologisesti ymmärrettävä tilastollisena löyhänä ilmiönä. Olenkin aiemmin kirjoittanut Larry Tauntonin artikkeliin joka korosti että uusateisteja ei voi ymmärtää dogmaattisina eikä pelkästään kirjojen kautta. Teokset eivät ole auktoriteetteja. Karkeasti ottaen uustateismissa mielipiteet ovat vapaita mutta eivät satunnaisia.

Uusateismi on tässä mielessä vaikea tarkastelukohde. Sillä perinteinen näkökanta joissa on ideologia, sen perusteokset ja näiden perusteesit joista sitten muodostuu ideologian kriteeriattribuutteja eli dogmia on väärä. Tässä mielessä se muistuttaa melko vahvasti toista uutta ideologiaa, ns. anonymous -ryhmää eli anonyymejä. Anonyymejä ei ole keskusjohdettu. Sillä ei ole mitään perusideologiaa. Sillä ei ole edes näkyviä johtajia. Periaatteessa kuka tahansa voi sanoa olevansa "anonymous" tai osa tätä. Jäsenvaatimuksia ei ole. Kuitenkin laajassa mielessä voidaan sanoa että "anonymous" kannattaa tiedon saatavuutta ja avoimuutta. Että sen parissa keskitytään julkisuuteen. Että näitä haetaan ilman että persoonallisuus selviää. Ja välineenä ovat joko kokoontumiset paikkoihin, tietomurrot ja tietovuodot. Ja julkisissa kokoontumisissa käytetään naamaria, yleensä Guy Fawkes -naamaria "V niin kuin verikosto" -elokuvasta. Ja asenne jossa "we are doing it for lulz". Eli tempuilla ei haeta taloudellista etua. Näiden avulla voidaan sanoa onko jokin tapahtuma tai tempaus anonymousia hyvin kuvaava vai ei. Yhteys on tilastollinen mutta olemassa.

Merkittävimpiä kannatettuja arvoja ovat individualismi, sitoutuminen tieteeseen ja yleishumanistisiin arvoihin. Näitä kannatetaan vähintään nimessä. Ja kuten Sillfors korostaa, individualisoitumsiella on vaikutusta uusateismin suosiossa joten tämä individualismi toteutuu myös käytännön tasolla. Etiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että siinä sitoudutaan pääasiassa sekularismiin ja humanismiin. Tästä ollaan yllättävän samaa mieltä vaikka metaeettisesti katsoen variaatiota on hirmu paljon ; Sam Harris kiistää humen giljotiinin mielekkyyden ja hänen “moraalinen maisemansa” rakentaa aksiomaattisen objektiivisen moraalin joka ei ole sen epäkoherentimpi tai oletuksenvaraisempi kuin mikään muukaan objektiivienn moraali. Richard Dawkins pitää humen giljotiinia relevanttina.)

Tämä on tärkeää sillä uusateismin kohdalla on omituisia piirteitä. Esimerkiksi ; Enemmistö uusateisteista ovat "liberaaleja" ja hieman vasemmalla kallellaan. Mutta jos olet oikeistolainen ja ateisti, sinun on hyvin vaikeaa mennä mukaan vasemmistolaiseen kulttuurirelativistiseen ateismiin. Uusateismi ottaakin monesti etäisyyttä kulttuurirelativismiin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Sam Harrisin varsin kärkäs islamkritiikki ja Jussi K. Niemelän kannanotot joissa korostuu se että hän ei pidä YK:n ihmisoikeuksien levittämistä minään kulttuuri-imperalismina. Uusateismi on tavallaan lähinnä tarpeen sen vuoksi että eksistentialistiset ja vasemmistolais-kommunistiset tahot ovat napanneet ateismin haltuunsa aika vahvasti. Ateistijärjestöjen tasolla esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden yleiset ajatukset eroavat oleellisesti monin paikoin niistä arvoista joita uusateistit kannattavat että "uusateisteihin ei voi vedellä vapareita" menettämättä uskottavuuttaan. Moni kokee että uusateismi olisi riitaisaa ja lahkoutuvaa, ja tässä vedotaan esimerkiksi Kari Virtasen tapaan, että "Individualismi ei kyllä ole mitenkään uusateismin tyypillinen piirre, ainakaan liikkeen sisällä. Ajatusta individualismista tarjotaan kyllä uusateistisen lähetystyön kohteena oleville kristityille. Kerran uusateistien seurakuntaan päädyttyäsi yhteisön paine hyväksyä oman porukan ajatukset on yhtä kova kuin uskonnollisessa yhteisössä. Kuten Helsingin ateistiyhdistysten jakautuminen osoittaa, oppiriidat johtavat myös samalla tavalla lahkoutumiseen." Hän on väärässä. Tämä eriytyminen todistaa vain sen että uusateismi on tärkeä määritelmä. Ei että se ei olisi individualistinen.

Tässä onkin tavallaan tärkeää ymmärtää mitä sekularismi useimmille uusateisteille merkitsee.

Perinteisesti rationaalisuutta ja tiedettä korostava ateismi on uskonut siihen että ateistit jotenkin pyyhkisivät uskonnon pois. Uusateistejen maailmassa sen sijaan esillä on enemmänkin “kissojen paimentaminen”. Eli tässä ei uskota että uskonto tuhoutuu ja korvautuu. Kysymys on enemmän siitä että ateistejen tulee saada lukumääräänsä suhteutetusti vaikutusvaltaa ja kuuluvuutta ja arvostusta.

Tässä kohden ateistien retoriikkaa ei oikein näytetä ymmärtävän. Daniel Dennett on esimerkiksi korostanut että hän ei halua käännyttää ketään. Dawkins korostaa "Jumalharhan" alustuksessa asti että hän toivoo että ihmiset muuttaisivat mieltään, mutta hän ei kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Ja tästä seuraa se, että retoriikka ei pyri miellyttämään. Suostuttelu ei ole tarpeen vaan "nau-unta". Viestinä ei ole hakea suosiota liikkeelle vaan poliittisia oikeuksia. Viesti ei ole "käänny meihin" vaan "vittu nyt saa riittää, minua ei kohdella noin". Uskontojen tapakulttuuri liitetään osassa uusateistejen puheessa osaksi uskonnon tabuasiaa. Karkeasti ottaen kulttuurirelativismista irtautuminen onkin noissa piireissä johtanut siihen että uskonto ei ole oikeutus ja tekosyy. Kulttuurirelativisti hakee ymmärrystä. Uusateistejen parissa on - itsellenikin tuttu - asenne jossa jos uskonto oikeuttaa vääryydenteon ideologiaansa niin "sen pahempi uskonnolle".

Tämä riitaisuus voidaan kokea monipuolisuuden esteeksi. Että uusateistit lahkoutuvat ja ovat riitaisia. Henkenä "käännyttämisretoriikkaideologioissa" näyttääkin olevan se että sopuisuus ja erimielisyyksien lakaisu poliittiseen korrektiuteen on samaa kuin moniarvoisuus. Uusateistit sen sijaan selittävät että laajat leppoisat uskonmiehet suojelevat ääriuskontoja. Ja että tämä suojabufferi olisi murrettava. Samoin moitteena on ollut ajatus tiettyjen keskustelunaiheiden uskonnollistamisesta, niin että jos niistä yrittää keskustella muustakin kuin uskonnollisin kulmin joku tulee väliin tunkemaan uskontoa väkisin. (Abortti on tästä hyvä esimerkki. On siinä muutakin kuin teologia, mutta uskontoa tungetaan sekaan.) Tämä on sitä sekulaariuden haikailua. (Itse en ole sekularisti mutta olen turhautunut usein sen verran ankarasti että ymmärrän mistä tämä tunne tulee.) Uusateismissa riita kuitenkin kuuluu asiaan ja se on sitä moniarvoisuutta. ; Kuten tuossa linkin takana kirjoitin, uusateistejen sisällä riidellään kovasti ns. "elevatorgaten" yhteydessä. Asiassa on paljon kannattajia molemmin puolin. Tämä korostaa sitä että vaikka uusateistit ovat absoluuttisen humanisteja, heillä on syviä erimielisyyksiä siitä mitä tämä humanismi tarkoittaa. Moni on kokenut kritiikin jyrkkyyden normatiivisuutena, mutta tosiasiassa juuri tämä riitely todistaa että se ei ole mikään echo chamber. Se mitä pidetään todisteena lahkoutumisesta ja pakotetusta laumasieluisuudesta on tässä kontekstissa nimenomaan todiste päinvastaisesta. ; Itse asiassa laumahenkisissä lahkoissa on kuten Jehovan Todistajissa "ehdoton rakkaus keskuudessa, sitä voi mennä toisiin kaupunkeihin ja toisiin maihin ja mennä valtakunnansalille ja tietää että siellä kohdellaan ystävällisesti". Apostaatikot ja kerettiläiset bännitään tälläisistä yhteisöistä. Riita ei kuulu näiden kuvioihin. Sillä laumasieluisuus kiinnostaa niitä jotka eivät kestä riitelyä.

Uusateismin kohdalla riitely tulkitaan usein "väärin". Tavalla joka on pirun ymmärrettävä - ja luultavasti koko "militantti" -sanan hokemisen takana. Se ajatellaan samalla tavalla miten tuo asenne ilmenee niissä uskonnoissa joissa käännyttäminen on perustavoitteena ja jossa kaikki kanssakäymiset on sovitettu tähän aivopesustrategiaan sopivaksi. (Pardon my honesty. Koska ajattelen noin ilmaisen sen noin ilman että valitsen kohteliasta sanaa kuten "houkuttelu eiloogisin eitieteellisin sanavalinnoin"...) Tässä sekaantuu kuitenkin kritisointi ja vaino. Jos kritiikin kohteena oleminen tarkoittaisi samaa kuin se, että aiheessa on tabu, ollaan väärillä teillä.

Varmin tabun merkki on enemmänkin se, että mielipiteitä ei näy mediassa. Rauhaa haetaan ja tätä "rikkautta" korostetaan siten että juuri mitään ei saa sanoa. Koska se "loukkaa arvokkaita vapauksia". Uusateistit eivät nimenomaan kannata tätä. Tabu on uskonnon suoja kaikelta kritiikiltä. Uusateistien riidoissae ri mielipiteet ovat kuitenkin varsin selvästi esillä. Jopa rasittavan paljon esillä. Eivätkä suinkaan piilossa kuin Iranilaiset homoseksuellit joita ei tiemmä ole olemassakaan. ; Kritiikin olemassaolo ja tabujen puute ovat nimenomaan niitä joiden vuoksi riidat näkyvät ja erimielisten kannat tulevat esiin. Jokainen uusateisti tietää ottaa puolen "elevatorgatessa". Ja jokainen valitsee sen itse. Sillä niitä puolia on selvästi useita. Ja erimielisyys on hyvin äänekästä ja voimakasta. Joka taas johtaa siihen että "paskaa tulee niskaan joka suunnalta", olitpa mitä mieltä tahansa. Oma ideologia ei suojaa mielipiteitäsi eikä hymistele sinulle vain siksi että "kato sekin on ateisti, ei sentään sellainen uskis".

Vainoaminen on toki mahdollista. Tällöin olisi enemmänkin katsottava kritiikin luonnetta eikä kritiikin olemassaoloa. Esimerkiksi onko tappouhkailuja, hakkaamista ja vastaavaa kuvioissa. ; Muutoin käy niin että kritiikin olemassaolo määrittyy vainoksi ja tämä oma epämukavuus - joka todennäköisesti on enemmänkin perimmiltään pikkumaisuutta ja omaa ohutnahkaisuutta ja kritiikinsietokykyä - sekoittuu vainoamiseksi. Ja tämänlaisessa tilanteessa ihmiset juuri rakentavat tabuja joissa haetaan kritiikittömyyttä ja konformistisuutta. Silloin sitä kutsutaan tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti kohtuuttomiksi. Ja torjuvat niiden olemassaolon oikeutuksen riitelyn sijaan ohittamalla. Kuten vaikkapa kutsumalla niitä vaikkapa "spämmiksi" silloinkin kun niissä on ns. argumentatiivista sisältöä.

Kuitenkin.

Palatakseni tuosta rantista takaisin, voidaan huomata että kenties asenneilmapiiri on tältä osin muuttumassa. Että joku jossain yrittää muutakin kuin keksiä uusia olkiukkoja siitä miten "ne" ovat taas "kamalia, militantteja ja väärässä". Uusateisteja varmasti ärsyttääkin se, että kun he kannattavat periaatteessa evidentialismia ja tiedettä ja muutekin korostavat sitä että ei ole väliä mitä ajattelet kunhan perustelet sen hyvin. Jossa hyvin perustelu on sitten määritelty vähintään jollain tasolla. Joka tarkoittaa sitä että "ei ole väliä mitä mieltä olet, ei millä sanavalinnoilla tai miten kohteliaasti ilmaiset sen, kunhan ajattelet hyvin". Uusateisteja kuitenkin moititaan usein juuri siitä että mitä mieltä he ovat mistäkin asioista. Ja heistä lienee ikävää kuulla siitä miten heidän pitäisi ajatella mistäkin asiasta kun se tulee sellaisilta ihmisiltä jotka ilmiselvästi eivät osaa sitä miten ajatella.