P(T|H)antom of the Operation

Pseudotieteen ja tieteen syvin ero on siinä että pseudotiede käyttää tieteestä pääasiassa muotoa, kun taas tiede sisältöä. Klassisesti tässä on käytetty vaikkapa name drop -menetelmää, jossa tieteen viittaussuhde muuttuukin auktoriteettiin vetoamiseksi. Mutta hienostuneempiakin tapoja on. Ja Intelligent Designin parissa tässä strategiassa ollaan varsin hienostuneita. Ja kenties paras esimerkki tästä on Dembskin CSI (~complex specified information ; kompleksi spesifi informaatio) -konseptiin liittyvät argumentit.

Dembskin CSI on siitä hyvä konsepti että siinä käytetään suurinta osaa retorisesta kikkailupotentiaalista. Ja vain hyvin harva jaksaa olla niin kiinnostunut todennäköisyyslaskennasta, että jaksaisi perehtyä mitä Dembskin sulosanat tarkoittavat.

Miten logaritmilasku toimii silmänkääntönä:

Dembski itse - ja vielä useampi hänen seuraajansa - tuntuvat olevan kovasti innostuneita siitä että jokin todennäköisyys muutetaan bittimuotoon kaavalla S=log₂ 2^N Tämä laskelma ikään kuin paljastaa jotain oleellista sen todennäköisyyden luonteesta. Tämä liittyy kuitenkin enemmän siihen minkälaisia mielleyhtymiä tulee sanasta "informaatio". Arkikielessä se sisältää viestintää ja merkitystä. Matemaattisesti kysymys on kuitenkin juuri siitä mitä tehdään kun jokin (epä)todennäköisyys muutetaan biteiksi ; Se kuinka yllättävä tapahtuma on, kertoo sen informaatiosisällön. Mutta jos ihmiselle sanoo että "tapahtuma on harvinainen joten se on luotu" ei synny vakuuttuneisuutta vaan vaivautuneisuutta. Mutta jos tekee laskelman jossa epätodennäköisyys muutetaan sen toiseen esitysmuotoon ja esitetään bitteinä, ja puhutaan informaatiosta, niin ihmiset ovat heti paljon vakuuttuneempia. Tämä laskelma kuitenkin on päättelyn kannalta hyvin irrelevantti. Se kertoo saman tiedon toisessa muodossa. Se on sama kuin yhden kuvaajan esittäisi ensin 256 värisenä bittikarttana ja sitten muuttaisi sen .gif -muotoon ja esittäisi että tässä on tehty aineistolle jotain oleellista. Kun muunnat todennäköisyyden biteiksi, e kertoo paljonko bittejä tarvitset että voit tuottaa järjestyksen joka kertoo mitä se on. Mutta tämä täsmälleen sama toimii sekä merkityksellisten jettä merkityksettämien jonojen kanssa. Bittimuunnos on hämäystä.

Mutta noloksi tämä muuttuu oikeastaan vasta kun ID:läinen avaa metodologisen arkkunsa. Sillä kun ensin saamme "vakuuttavien" todennäköisyyksien bittikonversioiden jälkeen kuulla että "darwinismi" on ollut hieno tieteellinen teoria joka on käynyt tiensä päähän "koska se ei ole ottanut huomioon informaatiota" niin seuraavaksi saatamme törmätä siihen miten evoluutikot ovat itse asiassa arvioineet todennäköisyyksiä. Ilman bittikonversiota toki. Mutta tässä tuleekin sitten vastaan myös muuta kuin hihitys siitä mitä tapahtuu kun tiedostaa miten ristiriitainen tämä lausunto "evoluutikot eivät ole ottaneet huomioon" onkaan. (Sillä tämän lisäksi kaikki menee ns. päin P:tä...)

Sanotaan yhtä ja lasketaan toista, eikä mietitä mitä laskut tarkoittavat.

Dembski muistaa Ronald Fisherin "Specification":issaan. "Fisher’s approach to testing the statistical significance of hypotheses, one is justified in rejecting (or eliminating) a chance hypothesis provided that a sample falls within a prespecified rejection region (also known as a critical region). For example, suppose one’s chance hypothesis is that a coin is fair. To test whether the coin is biased in favor of heads, and thus not fair, one can set a rejection region of ten heads in a row and then flip the coin ten times. In Fisher’s approach, if the coin lands ten heads in a row, then one is justified rejecting the chance hypothesis." Tämä on erikoista, koska saamme todellakin melko usein siitä miten evoluutiotieteen teossa "unohdetaan informaatio". Dembski ottaa tämän lähtökohdakseen "More formally, the problem is to justify a significance level α (always a positive real number less than one) such that whenever the sample (an event we will call E) falls within the rejection region (call it T) and the probability of the rejection region given the chance hypothesis (call it H) is less than α (i.e., P(T|H) & α), then the chance hypothesis H can be rejected as the explanation of the sample. In the applied statistics literature, it is common to see significance levels of .05 and .01. The problem to date has been that any such proposed significance levels have seemed arbitrary, lacking “a rational foundation."

Tässä kohden Dembski siis viittaa Fisheriin ja hänen soveltamaansa P -arvoon. Dembski ottaa tässä käyttöön Seth Lloydin näkemyksiä ja laventaa niistä universaalin todennäköisyysrajasa (~universal probability bound). Dembskillä on tässä kaksi vaikeutta:
1: Itse asiassa todennäköisyysraja Lloydilla ei ole se mitä Dembski sen ajattelee olevan. Dembski haluaa Lloydin avulla arvioida mikä todennäköisyys on niin pieni että se tuskin tapahtuisi edes kerran universumin historian aikana. Lloydin tuotos on kuitenkin internetissä julkisesti luettavissa. Ja sen tulokset ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa. Ensimmäinen huomio on että annettu luku on 10¹²⁰ eikä Dembskin toistama 10¹⁵⁰. Mutta tämä on tietysti anteliasta evoluution kannattajille, joten tämä paljastaa että Dembski on itse asiassa melko reilu rajojensa kanssa. Merkittävä kohta on kuitenkin syytä laittaa suoraan lainauksena. Se, mitä tässä arvioidaan "the boundary between the part of the universe about which we could have obtained information over the course of the history of the universe and the part about which we could not." Eli tämä raja ei koske koko universumia vaan sitä universumia joka on havaittavissa meille. Joka taas on tiedetysti vain pieni osa koko universumista. Tätä kautta voidaan huomata varsin helposti että Dembskin ajatus voitaisiin muuttaa SETI -henkiseksi arvioksi jossa laskettaisiin todennäköisyys sille että kohtaammeko ulkoavaruuden olennon viestintää viestintäetäisyyden päästä - ja päättelisimme sitten tästä että jos viestiä ei todennäköisesti tule, niin olisimme Jumalan luomuksia. Mikä on tietysti ajatuksena hieman erikoinen, eikä ollenkaan ilmiselvä Suunnittelijan huomaamiseksi, sillä myös hienosäätöargumentteja on pidetty todisteena siitä että universumissa on Suunnittelua.
2: Mutta lisäksi itse metodissa on ongelma. Jacob Cohen on kirjoittanut tähän liittyen oleellisesti. Ongelmana on se, että P -arvolla on rajoittuvuuksia. Se voi vain luokitella dataa jossa on yksi tietty nollahypoteesi. Sen avulla ei voida työskennellä loogisesti pätevästi takaperin. Eli tehdä sen avulla lausuntoja siitä minkälainen allaoleva todellisuus on. Tieteenfilosofisesti katsoen takaperin laskeminen P -arvosta Dembskin tavalla olisi sama kuin heräisi aamulla päänsäryssä ja eliminoisi krapulan ja sitten päättelisi että sinulla on pakko olla aivosyöpä. Se on toki mahdollista, mutta päätelmän todistamiseksi vaaditaan paljon enemmän. Tässä kohden Regina Nuzzon Naturessa julkaistut näkemykset merkitsevät. Nuzzon mukaan Fisherin tapa testata nollahypoteesia ei ole sellainen todennäköisyys jota me haluamme tietää. "The more implausible the hypothesis - telepathy, aliens, homeopathy - the greater the chance that an exciting finding is a false alarm, no matter what the P value is."Ja tämä on se ongelma joka on Dembskin CSI:n (ja käytännässä kaiken muunikin ID -teorisoinnin) ongelmana ; Ne nojaavat siihen että on ilmiö X jota väitetään epätodennäköiseksi jonkin nollahypoteesin valossa (~pieni Fisherin P -arvo). Mutta se mitä meidän täytyisi tietää puuttu. Sillä kuten Cohen esiintoi, meidän ei tule katsoa Dembskin maaliin (~"target"). Todistaaksemme ID -teorian ei auta vaikka tietäisimme kuinka (epä)todennäköinen meidän havaintomme on. Se mitä meidän täytyy tehdä on katsoa eri hypoteeseja ja tietää miten todennäköisiä ne ovat. Ja Fisherin P -arvo ei nimenomaan kykene antamaan tätä tietoa. Fisherin P -arvo kun testaa vain ja ainostaan sitä antamaasi nollahypoteesia. Ja se tekee sen sillä tarkkuudella ja määrittelyillä kuin mitä olet tälle testattavalle nollahypoteesille annetaan.
     2.1: Siksi onkin huvittavaa huomata miten Dembski itse demonstroi systeeminsä heikkouksia ns. Caputo case -esimerkissään. Hän selittää miten Caputo tuomittiin huijauksesta koska hän heitti kolikolla liikaa tietyn puolueen ehdokkaita. Tosiasiassa P -arvohypoteesin avulla kaikki mitä voidaan päätellä on se, että heitetty kolikko ei ole ollut tasapuolinen. Emme tiedä miksi se ei ole ollut. ; Ja tämän lisäksi evoluutio, kuten monet muutkin fysiikan tilanteet ovat sellaisia että ehdotonta todennäköisyysjakaumaa on hyvinkin vaikeaa arvioida. Tiedämme nämä ongelmat siitä, miten haastavaa sääennusteita on tehdä.

Dembskin suurin ongelma tältä osin onkin nimenomaan se, että hän kyllä ahkerasti puhuu eliminoinnista, jossa kaikki sattumaan ja lainomaisuuteen liittyvät teoriat eliminoidaan ja joissa jäljelle jää Suunnittelu. Mutta kun katsoo sitä miten hän tätä lähestyy on aivan selvää että tätä ei käytetä missään. Retoriikka tarjoaa paremman argumentin kuin matematiikka jolla sitä kuvataan. Tätä vain voi olla vaikeaa huomata jos mieli haltioituu karismaattisista lähdeviittauksista ja tämän seurauksena ei katsota mitä ne lähteet antavat ja mitä nämä metodit todella tekevät ja opettavat meille tieteen kannalta.

Toki Dembskin kohdalla on pakko huomauttaa sekin, että tosiasiassa hän kuitenkin sitten aina laskee niitä proteiiniketjujaan olettamalla että ne ovat 100 aminohappoa pitkiä ja että ne kokoonpannaan täysin satunnaisesti. Hän ei sen sijaan tee mitään kunnollisia laskelmia joissa olisi huomioitu oikein mitään muuta "nollahypoteesia" kuin täysi sattuma ; Kun olen arvioinut ID -piirien "matemaattista" jargonia olen ollut huomaavinani että "best explanation" tarkoittaa sitä että todennäköisyys on suuri jos Suunnittelija on tehnyt sen mutta Luonnollisten syiden todennäköisyys on pieni. Kuitenkin kun katsomme sellaisia kysymyksiä kuin että Suunnittelija voisi tehdä suuria, pieniä tai vaaleanpunaisia elefantteja, emme tiedä miksi Suunnittelija tekee ne sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Meillä on jonkinlainen semiBayesilainen argumentti mutta mitään selvyyttä siitä miten tätä pitäisi oikeasti soveltaa todellisen maailman todellisiin kohteisiin ei ole.

Dembski toki esittää aina päätelmän prosessina ; (1) Tunnista kaikki relevantit luonnolliset hypoteesit (2) Hylkää kaikki luonnolliset hypoteesit (3) päättele Suunnittelija. Mutta hän ei tee tätä. Eikä ihme. Sillä kun katsoo hänen argumenttejaan niin voimme huomata että akilleen kantapoää on siinä että meidän ei itse asiasa täydy vain tunnistaa relevantteja nollahypoteeseja vaan myös laskea ehdoton todennäköisyysjakauma datalle näille nollahypoteeseille. Ja kaikki mitä saamme on Fisherin P -arvo.
1: Kuitenkin tästä huolimatta Dembski on sentään nerokas verrattuna Sewelliin, joka on tässä kohden hyvin erityinen. Sewell esimerkiksi saattaa puhua termodynamiikasta ja esittää siihen liittyviä kaavoja, joita ei sitten sovella koko tekstissä, koska kaava on vain tuomassa uskottavuutta. Hän on myös rakentanut ajatuskokeista uuden tieteellisen todistamisen muodon ; Hänen tarvitsee vain kuvitella koejärjestely, kuvitella koeaineisto ja tulkita tuloksia kuvitteellisilla metodeilla ja päätellä tästä sitten että tämä kaikki ajatuskoe on sama kuin empiirinen todiste. Tämä tekee toki tieteen tekemisestä edullista. Mutta sen tuloksien luotettavuudelle olisi kyllä eduksi että kokeita myös ns. suoritettaisiin ja niiden toistettavat tulkokset esitettäisiin tiedemaailmalle, sen sijaan että esiteltäisiin vain hienoja kaavoja - kaavoja jotka tosin ovat nykyään helppoja copy-pastetettavia wikipediasta.

Lopuksi helppo.

Retoriikan kannalta kaava on siitä hyvä, että se näyttää objektiiviselta. Kuitenkin se on teorian deskriptiivinen osa. Ja tätä kautta voidaan sitten kohdata se ID:n erikoinen puoli. Nimittäin se, että se esittää että teoria ei ota kantaa Suunnittelijan kykyihin ja ominaisuuksiin. Ja kuten aikaisemmin olemme huomanneet, ID kuitenkin vaatii piilo -oletuksia jotka itse asiassa torjuvat joitain teologisia näkemyksiä. Näistä ei vain puhuta ja esitetään kuin ID olisi uskontoneutraalia teismiä. Empiiristä Jumalatodistamista ilman teologisia kytkyjä.

Tästä päästään suoraan kysymykseen, että miksi ihmeessä Dembski ylipäätään eliminoi. Miksi hän ajattelee että hän todella päättelee jotain. Väitän että tässä on mukana eräs suurimmista piilo-oletuksista koko ID -opissa. Tämän huomaamisessa saattaa huomio kiinnittyä siihen, että niin Dembskin CSI -konsepti kuin muutkin vastaavat nojaavat kombinaatioon jossa on klassinen "tornado in a junkyard" -argumentti yhdistettynä "Aukkojen Jumala" -argumentivirheeseen. Ja kun tornadoargumentti on kulunut ja käynyt heikoksi, on Dembskin tapaan alettu vain puhumaan todennäköisyyksistä ilman tornadovertausta ja siihen liittyvää termodynaamista kielenkäyttöä. ; Ja periaatteessa P -argumenttiin viittaava aineisto näyttää että kombo on CSI -argumentissa hyvinkin relevantti. P -arvo on lähinnä konsepti joka piilottaa Aukkojen Jumalan sillä että se käyttää paljon sanaa epätodennäköinen.

Kuitenkin kun katsotaan Dembskiä ja vastaavia, he hyvin kovasti kiistävät että heidän argumenttinsa olisi vain Aukkojen Jumala ja tietämättömyyteen vetoaminen ja epäselvä epätodennäköisyyshässäkkä. Ja uskon syvästi että he valehtelevat näin sanoessaan vain osittain. Syynä on piilo-oletus. Hyvin merkittävä piilo-oletus. Jos nimittäin mietimme että miksi Dembski käsittelee epätodennäköisyyttä luonnollisten prosessien (sattuma & lainomaisuus) kohdalla mutta ei käsittele niitä lainkaan Suunnittelun kohdalla on se, että perusoletuksena on se, että Suunnittelu voi tehdä aivan mitä tahansa. Tämä on suuri oletus. Ja itse asiassa se on oletus joka vetää viemäristä ajatuksen siitä että ID käsittelisi rajallisia Suunnittelijoita. Sillä rajaton Suunnittelukyky on samaa kuin kaikkivaltius.

Jos otamme tämän "piilotetun kaikkivaltiusaksiooman" huomioon voimme nähdä että miksi esiin nousee niin usein niitä ID-läisten suosimia ajatuksia siitä, että eliminointi ei tarkoita sitä että kohde ei voisi olla suunniteltu. Vaan että se tarkoittaa että  luonnollisten prosessien eliminointi tarkoittaa suoraan sitä että niiden synty on ei-naturalistinen (ja että tämä= Suunnittelu). Ongelmana vain on se, että kun tämän "kaikkivaltiusaksiooman" kanssa ei olla avoimia, syntyy se että P -arvossa oleva ongelma nousee vahvasti esiin ja Designin selittelyt siitä miten he ovat reiluja - kun eliminoivat luonnolliset prosessit eli antavat niille mahdollisuuden - muuttuu täysin ontoksi. (Toki kaikkivaltisusaksiooman kohdalla erikoista on se, että miten tiedämme että meillä on eliminoitavana vain Sattuma, Lainomaisuus ja Kaikkivaltias Jumala, että mistä tiedämme että eliminointi on todella täydellinen.)

Luultavasti tämänlaiset ajatukset ovat ID:läisillä niin lujassa että he eivät edes tiedosta että heillä on ylipäätään tälläinen maailmankuvallinen piiloaksiooma käytössä. He vain lisäävät sen automaattisesti intuitiollaan seokseen. Jos ensin oletetaan että Jumala kykenee tuottamaan todennäköisesti aivan mitä tahansa, ja tämä sitten oletetaan samaksi kuin tieto, niin on ymmärrettävää miksi he eivät koe P -arvoon liittyviä ongelmia kovin suureksi ongelmaksi. ID ei siis ole kovin maailmankuvaton edes Teismin mittapuulla. Ja tämä johtaa siihen että se on myös loogisella tasolla kuollut. Kaikki mitä se tekee on jotain joka puhekielellä tehtäessä kulkisi "halpojen retoristen temppujen" nimellä. Mutta kun se tehdäänkin numeroilla ja kaavoilla, menee halpakin temppu läpi.

Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.

Pinnallinen evoluutiopsykologia

Kun ihmisen käyttäytymistä selitetään evoluution avulla, moni loukkaantuu. Enkä puhu tässä edes kreationisteista joille tämä on uskonnon ja vakaumuksen kysymys. Sen sijaan puhun monista humanisteista. Heistä ajatus on joko pakosti mahdoton koska ihminen on heille pohjimmiltaan vapaa agentti ja luonnolliseksi väittäminen on pelkkä valtakonstruktio. Heistä ajatus voi olla mahdollinen mutta turha koska ihminen on kulttuuriolento ja irtautuu kyllä helposti biologiasta. Ja osa on jopa sitä mieltä että asia on tosi, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Joko merkitystä ei ole ollenkaan tai se ei vähintään toteudu yksilötasolla.

Karkeasti ottaen suuri osa näkee ihmisen sielullisena vapaana kulttuuri- ja tajuntaolentona. Ja evoluutio taas kuvaa ihmistä mekanistisena. Kuilu evoluution kannattajien ja humanistien välillä on tässä jopa suurempi kuin evoluution kannattajien ja vaikkapa Intelligent Designin suosijien kanssa. Sillä molempia yhdistää tapa nähdä ihmisruumis funktioiden, toiminnallisuuden ja mekanististen tapahtumien kautta. Näkökulma molemmissa keskittyy siis siihen että ihmistä tarkastellaan ikään kuin "insinööritieteiden näkökulmasta".

Ensimmäinen syy tähän on juopa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Juopa on erikoinen, koska evoluutio on itse asiassa varsin sotkuista verrattuna fysiikkaan. Evoluutio ei käsittele samanlaisia deterministisiä tai joustamattomia tiloja kuin Newtonin ensimäinen sääntö. Toisaalta monet evoluution ystävät korostavat että humanistit eivät edes kykene käsittämään evoluutiota. Michael Laakasuo kirjoitti "Tieteessä tapahtuu" 3/2010 siitä miten yhteiskuntatieteilijä voi ymmärtää evoluutiota. Hän käy vakuuttavan perusteluketjun kautta sitä, miten humanisti voi ymmärtää esimerkiksi ekologiseen loukkuun liittyviä tilanteita ; Kun kotieläimen käytöksessä pitää selittää miksi tämä taputelee jalalla, on tiedettävä että tämä liittyy kaivuukäyttäytymiseen joka on peräisin eläimen hiekkaisilta asuinsijoilta. Ja ihmisilläkin voidaan nähdä osasyyksi vammaisten välttämiseen se, että ihmiset ovat adaptiivisesti eristäneet ja välttäneet kaikkia sairaita. Niiden kohdalla toiminta on järkevää, ja vammaisten kohtelussa tämä olisi ikään kuin sivutuote.

Hänen argumentaationsa itse asiassa näyttää että humanisti voi ymmärtää evoluutiota - usein esteet ovat enemmänkin periaatteellisia. Eli evoluutioajattelua hyväksymättömillä on ajatus siitä että se on lähtökohtaisesti väärin. Syynä on yleensä edellämainitsemani näkemys vallasta. Ja itse asiassa tässä on pieni annos fiksuutta ; Esimerkiksi Laakasuon esimerkki vammaisuudesta näyttää että vammaisten syrjiminen olisi hyvinkin luonnollista. Olisi hyvin törkeää ja ihmisarvoa loukkaavaa väittää että tämä tarkoittaisi samaa kuin tämän käytöksen eettisyys. Siksi onkin hyvä huomata että evoluutioperustainen ajattelu selittää sitä miksi vammaisten väärinkohtelu eri kulttuureissa on niinkin tavallista ja miksi suvaitsevaiset modernit ihmisetkin ovat vaikeina vammaisten kanssa. Tämä on selitys käytökselle, ei sen oikeutus. Itse asiassa evoluution sivutuotteiden ymmärtäminen johtaa siihen että voimme huomata että vammaisten syrjimisessä ei ole funktiota. Se on harhautumisroskaa. Ihminen ei tee asioita omaksi ja toisten parhaaksi. (Evoluutio tuottaa tämänlaisia juttuja. Esimerkiksi ylensyönti on modernin maailman ongelma joka johtuu siitä että ihminen on sopeutunut niukempiin olosuhteisiin. Rasvanahminta on sydäntaudin, kuoleman ja tätä kautta kelpoisuudenromauttava voima.)

Toinen puoli on se, että kun evoluutio otetaan puheenaiheeksi, keskiöön nousee adaptiivisuus. Tämä tarkoittaa ominaisuuden suhdetta kelpoisuuteen. Tässä kohden evoluutiopsykologian kohdalla tulee ongelma. Se nimittäin tuntuu aina tuottavan kuvan ihmisestä pinnallisena olentona. Esiin kun nousee vaikkapa ulkonäön vaikutus. Ja käytöstä mitattaessakin esiin nousee stereotyyppisesti rajatut toiminnot ja rahapussin paksuuden kaltaiset varsin pinnalliset suureet. Tämä johtuu siitä että evoluutiopsykologia on tietyllä tavalla rajoittunut. Se voi nimittäin tuottaa havaintoja vain sellaisista piirteistä jotka voidaan jotenkin kuvata ja mitata. Näin ollen evoluutiopsykologia tuottaa pakosti varsin pinnallisia piirteitä ihmisestä. (Toki se että evoluutiopsykologia tuottaa paljon tuloksia kertoo siitä että tulokset ovat muutakin kuin pelkästään se, että teoria konstruoi näköisiään tuloksia. Se, että löydetään vain yhdenlaisia piirteitä on yksi asia ja se, että kuinka paljon ja helposti niitä löydetään ovat eri asia.)

Sitten jotain vähän muuta.

Laasanen on tunnetusti niitä ihmisiä joita "90% ei ymmärrä". Syynä on se, että hänellä on puolia jotka ärsyttävät humanisteja ja toisia jotka ärsyttävät evoluutikkoa. Tässä ajatuksen kimmokkeena voi käyttää vaikka Laasasen tekstiä "Miksi naiset eivät ymmärrä markkina-arvoteoriaa?" Siinä hän ruotii sitä miten naiset kokevat ajatuksen mekaanisesta lähestymisestä loukkaavana "Naiset jättävät tietoisesti pohtimatta seksin teknisiä yksityiskohtia ja ärtyvät, kun miehet käyttävät teknistä lähestymistapaa analysoidessaan seksiä. Kyse on itsesuojelusta: naiset haluavat säilyttää sen spontaanin tunteen, joka on tärkeää heidän seksuaalisen nautintonsa kannalta." Humanistisissa teorioissa seksin analyysille käy tosiaankin kuten vitsin analysointi monille vitseille ; Hupi katoaa. Uskoisin että vastaava koskee myös miehiä. Mielenkiintoinen näkökulma nojaa myös klassiseen tapaan nähdä mies seksuaalisuudessaan "eläimellisempänä" on mukana "Myös evoluutioteoriaan perustuvat selitysmallit saattavat herättää naisissa vastustusta. Baumeisterin ja Ticen (2001, 128) mukaan vaikuttaa siltä, että naisten seksuaalisuus ja seksuaalisten halujen ilmeneminen on enemmän kulttuurista, kun taas miesten seksuaalisuus on enemmän biologista. Naisten mielestä sosiaalisen konstruktionismin mukaiset teoriat saattavat siten tuntua oikeammilta, kun taas miehille kuulostavat uskottavammilta evolutiiviset argumentit sisäisistä ja suhteellisen muuttumattomista seksuaalisista haluista. Naisissa onkin vähemmän evoluutioteoreetikkoja kuin miehissä. Evoluutioteoreettisissa argumenteissa on kyse sisäsyntyisistä haluista, joita on vaikea kontrolloida ja joilla on miehille voimakkaampi intuitiivinen sopivuus kuin naisille." Humanisteja ja minuakin tämänlainen voi ärsyttää koska perinteisesti sovinismia on oikeutettu "pojat ovat poikia" -tyylisillä kommenteilla. Kuitenkin asia tervehtyy kun muistaa että suhde (sovinisti)sikailuun on sama kuin vammaisen välttelyn kohdalla. Selitys on eri asia kuin oikeutus. Tosin arvokeskustelussa nämä tuppaavat aina sekoittumaan, ja varoitus tässä kohden on relevantti.

Kuitenkin nähdäkseni teoria naisten ja miesten seksuaalisuuden eroista olisi ongelma Laasasen markkina-arvoteorialle itselleen. Sillä hän korostaa että naiset valikoivat miehiä. Markkina-arvoteoriassa mies asettaa tarjontaa joten hän ei valikoi vaan enemmänkin ottaa minkä saa kun nainen kontrolloi markkinoita. Valikoimisteoria on siitä ongelmallinen että se siis itse asiassa yrittää selittää naisten käyttäytymistä ja tarjota keinoja miehille jotta tämä voisi osua  siihen mitä naiset tekevät. Tämä tuskin toteutuu jos naiset ovatkin seksuaalisuudeltaan sosiaalisesti konstruoivia. Seksuaalisen antagonian kannattajana korostan tässä sitä että molemmilla sukupuolilla on preferenssejä,  jotka ovat geneettisesti ohjautuneita ja kulttuurin ja yksilön kokemusten lopulliseen muotoon asettamia - ja yleensä esitietoisia. Eli konflikti johtuu siitä että sukupuolet eivät biologialtaan hae samoja asioita. Ja ihmiset jotka eivät tunnista omia tuntemuksiaan ja analysoi niitä rehellisesti (aukipurkaen) eivät tiedostu. Humanistit selittävät usein että vallan huomaaminen on tärkeää jotta siitä voisi vapautua. Vietit ja niiden kontrolli ovat juuri tämänlaisia.

Laasasen näkemys markkina-arvosta on sellainen että moni pitää sitä kamalana ja mahdottomana konseptina. Kuitenkin jos mietitään että seksuaalivalinnan tutkiminen ei ole evoluutiolle mikään ongelma - paitsi jos elämme keskiajan euroopassa tahi 2000 -luvun USA:ssa - tiedämme että periaatteellista estettä ei ole. Itse asiassa se mitä pariutumista on tutkittu, on huomattu että esimerkiksi naisilla ikä ja miehillä varallisuus vaikuttavat hirvittävän paljon siihen todennäköisyyteen että nämä pääsevät naimisiin asti. Ihmiset eivät "massana" avioidu ja pariudu keiden kanssa tahansa.
1: Joku voi selittää että jos ihminen torjuu tahi kysyy elämänsä varrella muutaman 10 ihmistä, siitä ei synny kunnon tilastoa. Kuitenkin jos ihmiset kohtaavat vastakkaisen sukupuolen edustajia oikeasti aivan hirvittäviä määriä, on jo ihastumiseen asti pääseminen ankaran valikoitumisketjun lopputulos. Toisaalta jos esimerkiksi tutkitaan konseptia "pitävätkö herrat vaaleaveriköistä" voidaan ottaa tarkkailuun piirre. Ja jo 10 blondia jotka kysyvät 10 tuottaa 100 yksikön kokoisen otoksen. Josta voidaan vetää yleisiä pääsääntöjä. Moni ajattelee että tästä ei voi soveltaa itseen. Mutta kuitenkin he sitten menevät esimerkiksi lääkäriin jossa lääkkeen teho on kalibroitu kaksoissokkokokeilla tilastollisena ilmiönä. Lääkärit tarjoaa kikkoja jotka ei 100% varmasti paranna mutta he voivat sanoa että asia toimii todennäköisemmin kuin jokin toinen taas ei.
2: Joku voi sanoa että vaikka homma toimii, niin olisi epäreilua manipuloida naisia. Nähdäkseni tiede voi olla arvo sinänsä. Eli se, että asia ja ilmiö on tosi on itsessään riittävä. On toki hyvä varoittaa että "ydinpommi" toimii "ydinfysiikan säännöillä", mutta tämä ei tee "ydinfysiikan sääntöjä" irrelevanteiksi. Päin vastoin "ydinpommi" on vaarallinen juuri sen vuoksi että "ydinfysiikan säännöt" toimivat.
3: Myös itse ongelma irrelevantisoidaan. Eli jos on ruma, niin se ei varmasti haittaa riittävästi. Itse en ole niin egoistinen että uskaltaisin sanoa että mikä on kenellekin henkilökohtaisesti ylitsepääsemätön ongelma. Näkisin että Laasasta fanittaa sellainenkin "alajoukko" (ei kaikki Laasaslaiset eivät ole tämänlaisia, osa on) joka on pettynyt rakkauselämässään ja joilla on ollut vaikeuksia naismarkkinoilla vaikka he ovat yrittäneet olla "kunnon miehiä". Ratkaisujen hakeminen Laasasen teorioista voi kenties olla vähän kuin menisi horoskooppimaakarille, mutta ongelma on tosi ja monille relevantti.

Laasanen käyttääkin mielellään viittauksia evoluutioon. Se on kuitenkin nähdäkseni enemmän vain hyvä alku. Sillä puhuessaan yleisissä teemoissa Laasasta on fiksua katsoa tätä puolta. Idea siitä että toiset ovat viehättävämpiä ei ole mitenkään erityisen taianomainen. Naisetkin mielellään lukevat "Miehet ovat marsista ja naiset venuskesta" -tyylisiä pariutumisohjeita. (Eivätkä he selitä turhautuneesti että sisustusarkkitehdit leikkivät subjektiivisilla kauneuskäsityksillä ja että heidän palkkaamisessaan ei voi olla siksi mitään järkeä tai tolkkua.) Nähdäkseni jos Laasanen olisi nimennyt seksuaalivalintaan viittaavan "markkina-arvo" -käsitteensä eri tavalla hän olisi vain yksi optimismi -itseapuopaskirjailija. Hän olisi nimeämiseron jälkeen melko lailla miesten pukeutumis- ja tapaopas. (Olen tavannut häntä röyhkeämpiä ja sovinistisempia deittivinkkien antajia. USA:ssa moni itse asiassa tienaa sillä.) Samoin kun hän puhuu yleisellä tasolla yksiavioisuudesta, moniavioisuudesta ja niiden vaikutuksesta massoihin, on puheissa järkeä.

Ongelmana on kuitenkin se soveltaminen. Laasanen tuntuu analysoivan dataa melko yksinkertaisella tasolla. Hän ei kykene nousemaan yhden ominaisuuden tasolta kokonaisuuteen. Eli hän voi katsoa tilastoista että onko vaaleaveriköt suositumpia kuin punapäät. Mutta hän ei analysoi sitä miten punatukkaisuus vaikuttaa muiden ominaisuuksien kanssa. Tässä osiossa en koe koskaan oikein viehätystä.
1: Laasasen tapa lähestyä asiaa on siis evolutiivisesti banaali. Jalostuspuolella, josta tein opinnäytteeni, on havaittava että eläimille voidaan generoida jalostusarvo joka antaa hyvän yleiskuvan siitä miten hyvä elikko on. Mutta jalostuksen suunnittelussa pelkkä jalostusarvon tuijottaminen on banaalia. Parasta tulosta ei saada sillä että otetaan paras jalostusarvo sonnilta ja paras naudalta. Sillä jalostusarvon takana on kaikki merkittävät ominaisuudet. BLUP esimerkiksi arvioi matriisilaskennan avulla sitä miten eri ominaisuudet ovat interaktiossa keskenään. Pelkkä jalostusarvon tuijottaminen on helppoa, mutta ei kovin toimivaa. Minun silmissäni se on banaalia ja lapsekasta.

Kun Laasanen kehuu tai haukkuu jonkun piirteen, ja neuvoo välttämään tai suosimaan tätä, on minulla hieman samanlainen olo kuin silloin kuin kreationisti Sewell kritisoi evoluutiota termodynamiikan avulla. Hän vetosi termodynamiikkaan ja laittoi esille termodynamiikan kaavan. Hän ei kuitenkaan soveltanut kaavaa. Eli kaava oli vain esillä, mutta siihen ei laitettu lukuarvoja jotka olisivat todistaneet että evoluution suhde termodynamiikkaan olisi ollut väitetty. Tuloksia ei tietysti voitu päätellä ilman tätä laskelmantekoa. (Kriitikoiden ei tarvinnut edes vastustaa tai ymmärtää termodynamiikaa ilman sitä.) Laasasen ongelmanakin tuntuu olevan se, että hänellä on fiksu tieteelline peruskonsepti, johon hän pohjustaa asiallisesti. Mutta kun pitäisi soveltaa, hän jättää laskelmat tekemättä ja puhuu ikään kuin "oman kokemuksen tuomalla rintaäänellä".

Kun "hyväntahtoisuuden periaate" johtaa harhaan

Graffititaiteilijan näkemys jostain.
Mahdollisesti Jumala luomassa universumia.

Hyväntahtoisuuden periaate on hyvä perusnormi keskusteluun. Siinä perusoletuksena on, että kieli on epätäydellinen väline. Siksi pitää olettaa että keskustleukumppani on rationaalinen ja järkevä olento. Tämä vaatii usein sitä että toinen pitää ottaa huomioon ja yrittää nähdä miksi he ovat erimielisiä. Sen sijaan ei saa vain olettaa että erimielisyys johtuisi siitä että he olisivat tyhmiä, maailmankuvaansa lukkiutuneita tai vastaavaa. Tämä vaihtoehto sallitaan vasta kun muut vaihtoehdot on ensin eliminoitu. Tämä on hyvä järjestelmä, mutta se johtaa helposti kategoriavirheiden ja olkiukkoragumenttien rakentumiseen.

Näkisin, että tämä on hyvä perustella hieman tarkemmin. Aloitan anekdootilla. (Ei hätää, lupaan muuttua vähemmän poleemiseksi ja enemän järkeväksi. Eli jatkaa toisella anekdootilla. Tämä voisi kuulostaa helvetin tyhmältä, mutta lukiessa paljastuu että näin ei ole.)

Juttelin taannoin kreationistin kanssa. Jän aloitti keskustelunsa viittaamalla että hänellä on tieteellinen termodynamiikkaa koskeva argumentti. Tämä oli toki jo tässä vaiheessa tuttu aihe, eikä herättänyt juurikaan uskottavuutta. Hän nosti esille Sewellin argumentin joka oli juuri silloin laitettu liikenteeseen. Melkoisen pian havaitsin että se ei käsittele termodynamiikkaa ollenkaan. Itse asiassa Sewellin argumentti oli vielä omituisempi kuin se klassinen kreationistien virhe termodynamiikassa ; Normaalistihan kreationistit sekoittavat avoimen ja suljetun systeemin toisiinsa, eli unohtavat että termodynamiikan toinen pääsääntö toimii vain suljetuissa systeemeissä. Kreationsitit soveltavat sitä avoimissa järjestelmissä kuten maapallolla ja ennen kaikkea DNA:ssa. Tämän unohtaminen johtaa siihen että heistä termodynamiikka estää evoluution. Sewellin argumentissa ei enää puhuttu edes lämpöopista vaan se, mikä termodynamiikassa koskee lämpöä oli hänellä laitettu kompleksisuutta koskevaksi ilmiöksi. Termodynamiikkahan ei ole fyysikkojenkaan mukaan 1:1 liitoksissa rakenteiden monimutkaisuuteen, joten tässä ilmiötä laajennettiin vielä eteenpäin.

Fyysikoille on aivan luontevaa jakaa toimintarajoja. Heistä maailma ei ole niin dogmaattinen että yhden säännön olisi välttämättä toimittava kaikkialla. ; Einsteinin kovasinta lainaten he toki haluavat esittää asiat niin yksinkertaisina kuin mahdollista, mutta eivät tätä yksinkertaisemmin. Näin ollen fyysikoista on luontevaa että termodynamiikan toiselle pääsäännölle annetaan toimintarajoja, joiden sisällä se toimii ja joiden ulkopuolella se taas ei toimi.

Merkittävää oli, että kaava oli kuitenkin sama. Se, että kreationistit tekevät toistuvasti tämän virheen termodynamiikan kanssa ei johdu siitä että he olisivat typeriä. Sewellkin taatusti ajatteli olevansa sisäisesti koherentti. Se, että "evoapina" ei suostu siihen että sama tieteen kaava toimii kaikkialla on heistä kaksoisstandardi ja jonkinlaista huijaamista ja epäreiluutta. Jotain joka osoittaa että evoluutikko on domeenispesifi eikä ajattele kokonaisvaltaisesti. He unohtavat että tieteessä rajojen selvittäminen on hienoa ; Esimerkiksi termodynamiikan toisen pääsäännön rajat ovat olleet Prigoginen bravuuri jopa Nobelin palkinnon arvoisesti.

Näin ollen paatunutkaan kreationisti ei välttämättä ole "maailmankuvansa sumentama tai tyhmä". Syynä on heidän suhteensa argumentointiin. He eivät ole empiristejä vaan rationalisteja. Silloinkin kun he käsittelevät luonnontieteitä, he eivät käsittele sitä luonnontieteenä vaan rationaalisuuden kautta. Tämä ei tietysti ole yllättävää koska fysiikassa selityksen perustana on yhtälö. Kuitenkin se, että ajtellaan että luonnontieteellinen metodi tarkoittaisi samaa kuin rationaalisuus on väärin. Rationaalisuus tarkertuu liikaa lopputulokseen ja jättää perustelujärjestelmän kokonaan huomaamatta.

Esimerkiksi "Do Be Do Be Do" -blogi muistuttaa tästä viittaamalla Sajaman tieteenfilosofiaan. "Tieteellisen tiedon hankinta on yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa - aksiomaattisena järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä periaatteesta. Ja näin se on samalla todistettu. Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P”  - ” Emme tiedä asiaa tieteellisellä tiedolla ennen kuin olemme löytäneet syyn ja kun olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismia käyttäen" Lopputulos on usein hyvinkin looginen ja tätä kautta muotoiltavissa argumenteiksi jotka noudattavat rationaalisuutta "Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on kolme sisäkkäistä luokkaa sisältävä Barbara, joka on syllogismeista yksinkertaisin ja täydellisin sisältäen kolme affirmatiivista ja univeraalia lausetta: “SaM (selittävä syy), MaP (selittävä syy) siis SaP (selitettävä fakta)”, ( ( ( S ) M ) P )." kuitenkin tiede ei ole samaa kuin rationalistinen koherenttien argumenttien rakentaminen vaan sen sijaan "Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää." Tämä etsintäosuus on oleellisen tärkeä.

En kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt ainuttakaan kreationistia joka tämän eron olisi tajunnut ja ymmärtänyt ja soveltaisi sitä argumenteissaan. He ovat poikkeuksetta rationalisteja, eivätkä hallitse empiiristä ja luonnontieteellistä selvittävää ajattelua. Rationalismi toimii kuitenkin lähinnä insinööritieteissä. (Ja kreationisteista monet ovatin joko teologiapainottuneita tai "inssejä" tai molempia.)

Olisi kenties leimaavaa jättää asia tähän. Osa kokee että kreationistien paukuttaminen on halveksuttavaa koska se pilkkaa uskontoa "heikoimman lenkin kautta". Heistä asiat pitäisi käsitellä vahvimman lenkin kautta. Olen itse samaa mieltä. Nädhäkseni teologit jotka kritisoivat ateismia sen huonoimpien argumenttien kautta ovat hieman omituisia, koska heidän pitäisi mollata niitä parhaita argumentteja (jotka eivät ole nekään kovin vakuuttavia näin agnostikon silmiin.) Mutta kreationistien rajoite koskee myös sofistikoituneita teologeja.

"Usko, järki ja filosofia" -blogissa käsitellään Craigin ja Enqvistin debattia joka tapahtui aiemmin Suomessa. Perusta näkyy jo alussa Kirjoittaja moittii otsikon "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" takana teologian vihollisia hyvin jäsennetysti. Tärkein on kätevästi alussa napakkana pakettina ; "Fyysikot Lawrence Krauss ja Kari Enqvist kritisoivat molemmat väittelyissään William Lane Craigia vastaan Craigin argumenttien logiikkaa, ei niiden premissejä. Tämä tuntui varsin käsittämättömältä, sillä Craig oli muotoillut argumenttinsa yksinkertaisiin deduktiivisiin muotoihin, esimerkiksi modus ponensiin ja disjunktiiviseen syllogismiin. Kuka voisi “kritisoida” esimerkiksi modus ponensin validisuutta? Krauss ja Enqvist kuitenkin tekivät näin, vedoten kvanttifysiikkaan." Keskustelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen että kun modus ponens ja vastaavat ovat logiikan järjestelmiä, ja Craigin argumentti nojaa niihin, niin sitten logiikan olisi pakko päteä tai vaihtoehtona koko päättelyjärjestelmä pitäisi hylätä. "Craig vastasi useaan otteeseen, että mikään kvanttimekaniikan löytö tai havainto ei pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa. Jotkut ei-klassilliset systeemit, kuten niin sanottu “kvanttilogiikka”, hylkäävät klassisen logiikan eräät peruspilarit kuten kahden totuusarvon käytön (”bivalenttisuuden”) sekä kolmannen poissuljetun lain (jokaiselle mielekkäälle lauseelle p, joko p on totta tai ei-p on totta; kolmatta vaihtoehtoa ei ole). Näitä lakeja kritisoivat ei-klassilliset logiikat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistökanta, eikä fysiikka sinänsä itse asiassa edes viittaa millään tavalla kolmannen poissuljetun lain pätevyyttä vastaan. Enqvist lisäksi eksplisiittisesti totesi, että hän ei kannatta kvanttilogiikkaa. Sen sijaan, Enqvistin mukaan klassisen logiikan sekä todennäköisyysteorian pätemättömyys kvanttimaailmassa on silkka “havaittu fakta”. Todellisuuden perimmäiset ainesosaset eivät siis tottele klassisen logiikan ja todennäköisyysteorian lakeja." Craig oli saanut Enqvistillä kahvilla selitykseksi Bellin epäyhtälöt. Kommenteissa "lauri" selittää että "Eli jos ymmärsin oikein, Bellin yhtälöt ovat ristiriidassa JOKO klassisen todennäköisyyslaskennan TAI suhteellisuusteorian minkowskialaisen tulkinnan kanssa. Meidän tulisi siis hylätä jompi kumpi, ja Enqvist ja kummppanit hylkäävät mielenkiintoisesti mieluummin klassisen todennäköisyyden."
1 : Craig selittää että "Well, fortunately, after our debate Enqvist and I went out to lunch together, and I was able to ask him directly what he meant. You can imagine my shock when he replied that what he was talking about was the violation of the Bell Inequalities by quantum mechanics! My mind shot back to my debate with Krauss, and it suddenly dawned on me that that is what he also must have been talking about! When Enqvist said this, I replied that the experimental results on Bell’s Theorem exposed a failure of physics but surely not of probability theory itself. But he was adamant, maintaining that the results exposed a deficiency in probability theory, which had predicted the wrong results." Tämä on mielenkiintoista, koska tämä on virhe jonkalaisia olen itse tehnyt joskus, tosin vuosia sitten.Se oli ensimmäisiä vastavetojani Plantinga Warrantia vastaan ja se oli ensimmäinen draft, eli oletettavasti ja kenties odotetustikin se failasi. (Siksi en nykyään ohita warrantia tällä argumentilla, käytän toisia, parempia, sellaisia joihin ei ole tietääkseni tarjolla toimivia vastavetoja.) Ajattelin että jos ihmisen mieli on erehtyväinen ja sen erehtymättömyys osoitetaan tieteellä, niin tämäkään tulos ei olisi vakuuttava. En huomanut että perusoletus on itse asiassa että jos systeemi toimii erehtymättömästi niin sitten ristiriitaa ei synny in first place ; Voisi ajatella että tämä olisi tie ulos. Mutta itse asiassa virhe syntyy siten että käytetään todennäköisyysteoriaa ja saadaan omituisia todennäköisyysteorian kanssa ristiriitaisia tuloksia. Craig arvioi että jos todennäköisyyslaskelmat kumotaan todennäköisyyslaskelmilla niin itse päätelmäkin muuttuisi vääräksi. Tämä on omituitsa koska yleensä juuri se että jollain systeemillä rakennetaan sisäinen ristiriita on se juttu jolla näytetään että se ei ole sisäisesti koherentti järjestelmä. Tästä ei nyt tässä tämän enempää. On vain ironitsa huomata miten joskus pienet sielut ajattelevat samalla tavalla.

Tässäkin perusongelmana on juuri se, että todennäköisyys nähdään vahvana klassisen fysiikan alueella joka ei ole se kvanttifysiikan mellastelualue. Ei siis tarvitse hylätä koko logiikkaa kaikkialla, vaan lokalisoida se. Logiikka on empiristille aina kontekstisidonnaista (heliumpallo nousee päästäessä ylös, keuhkoilmalla puhallettu laskeutuu alas.) Empiristille logiikka  ei ole taivaasta napattu transsendentti aksioomaoletusjärjestelmä jota pitäisi dogmaattisesti ja epäavomielisesti noudattaa aina ja kaikkialla ettei "samalla logiikalla vaan tule eri tuloksia" vaan logiikkakin oikeutetaan. Näin ollen on selvää että Craig ei esimerkiksi käsittele sellaisten empiristien kuin Larry Laudanin tieteenfilosofian ajattelumetodeja. Luonnontieteellisessä ajattelussa ei olla rationalisteja, eli ei uskota että olisi jokin tyhjästä annettu premissilista tuottaisi logiikan aksioomat joista ei saisi ja voisi olla erimielisiä. Siinä logiikka ansaitsee tilansa ansioillaan ; Logiikka joka toimii hedelmällisesti empiirisessä tutkimusohjelmassa on empiirinen vakuus että tämä logiikka on muuta kuin tyhjä oletus. Sillä vaikka haluttu näkökulma rajoittaakin tutkimusta siten että saadaan vain otetun näkökulman mukaisia tuloksia, niin se määrä, se että niitä tuloksia saadaan paljon, onkin sitten merkki siitä että tämä logiikka on todellisuuden kanssa yhteensopiva.
1: Laudania vakavammin tätä käsittelee esimerkiksi oma favouriteni, Quine. Hänen koko ajattelunsa perustuu sisäiseen koherentisointiin jossa yksikään näkemys ei ole puhdas ikuinen ja muuttumaton aksiooma eikä puhdas empiirinen verifioitu ikuinen muuttumaton havaintokaan... Itse asiassa teologit eivät koskaan käsittele naturalismia naturalismia vaan arvioivat jostain syystä naturalismia aina rationalismin ehdoin. Kokevat ilmeisesti voittavansa? Minä taas näen että tämä tekee heistä olkiukottavia idiootteja.. Muitankin nimekkäitä filosofeja on tässä kohden ja oleellista on että heidät kaikki ohitetaan eikä teologit ymmärrä empiristien luonnonlakien luonnetta vaan soveltavat kaikkeen puhdasta metafyysistä rationalismiaan.
___1.1: Ironista on että moni teologi näkee että kristinusko on erittäin oleellinen empiirisen tieteen kehitykselle. Samat tyypit eivät vuosisatoja empiirisen käännöksen jälkeen osaa ymmärtää edes sitä mitä empiristinen tieteenfilosofia on ja lisäksi nojaavat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen totaalisen rationaalismipohjaiseen jumalan määrittelyyn. Tämä on erityisen huvittava kömmähtely koska se vie uskottavuutta tältä "kristinuskon tiedeylhäisyysideologia" -näkemykseltä.

Tällä on merkitystä. Sillä tosiasiassa Craigin jumalatodistuksienkin taustalla on vahvasti nimeomaan idea siitä että universumi ei voi syntyä tyhjästä. ; Tämä on itse asiassa se keskustelunaihe käytännössä aina mukana jumalatodistuksissa, mutta se kohtaa kuitenkin yllättävän usein "horse laughin" ; Tämä on mielenkiintoista koska jos aihe on vain naurahduksen arvoinen, miksi debatoida. Valtaosa uskonnollisesta naturalismia kritisoivasta jumalatodistuksesta voidaankin nähdä siten että ensin keskustelun aiheeksi otetaan "voiko universumi syntyä tyhjästä vai onko Jumala joka sen on luonut" ja punnitaan kumpi on laadukkaampi (jopa onko vain toinen mahdollinen). Sitten tässä tulee vastaan jotain vastavetoja, jotka aikaansaavat logiikkanikottelua. Tämä yleensä peitellään jollakin tavalla rakentamalla jonkinlainen rationalistinen eiempiirisesti testattava lisäoletusvärkki joka peittää ongelman (joka on siis tieteenfilosofian kannalta sama kuin episykli oli vanhassa maakeskisessä maailmankuvassa, se poistaa ristiriidat mutta ei ongelmaa). Lopulta nikotus siirtyy siihen että esitetään retorinen kysymys jota ei tarkoiteta kysymyksenä. Tämä on jonkin muotoinen "uskooko tuohon muka oikeasti kukaan?" tai vedotaan käsiäänestyksellisesti että "ei ole yleistä" vaikka olisi esimerkiksi fyysikkojen parissa hyvinkin yleistä. Tämä on pohjimmiltaan premissi jossa oletetaan keskustelun lopputulos. Tämä ei ole keskustelussa onnistuminen, vaan jos loogiset nikottelut ovat verenkierron häiriöitä, on tämänlaiseen horse laughiin ryhtyminen sama kuin sydänkohtauksessa tempoilu. Nähdäkseni kun ajaudut tämänlaiseen, olet ehdottomasti ja lopullisesti hävinnyt eikä sinulla ole enää jäljellä kunniaa keskustelijana eikä ihmisenä. (Voitte puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos.)

Bellin epäyhtälötilanne on mielenkiintoinen, sillä se on todellakin rationalismia vastaan. Se on nimittäin jotain joka tarjoaa "pick two" -tilanteen. Craig yrittää pelata kaikilla kolmella ; Hän määrittelee rajoitteet joilla universumi voisi syntyä. Tämä on "naturalismin rajoitteita tutkiva lähestyminen" joka tarkoittaa sitä että sitä on pakko lähestyä "naturalismin" pelikentästä. On katsottava mitä empiristit sanovat päättelystä ja perustelusta. Jos empirian teorioita arvioidaan jonkun toisen teorian kautta, syntyy vain kategoriavirhe koska teoriaa arvioidaan aivan toisilla pelisäännöillä. (Jos tämänlainen sallittaisiin minä voittaisin joka ikisen argumentaation kaikkialla. Valitettavasti niin tekisivät kaikki muutkin):

Jos halutaan suojella logiikkaa, niin on huomattava että on tunnettua että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka eivät oikein solahda nykytieteessä yhteen. Jos siis on olemassa universaali kaavasto, niin teoriat ovat väärin. Kun Craig kritisoi teorioiden rajoja hän kuitenkin käsittelee niitä kuin ne olisivat ehdottomia ja että ne ovat parhaat teoriat jotka näyttävät sen mitä rajoitteita universumin syntymisessä on ja ei ole. Jos on pakko käyttää aina ja kaikkialla yhtä päättelysäännöstöä voidaan siis joutua muuttamaan fysiikka. Ja kun perustelut nojaavat tähän fysiikkaan eikä siihen parempaan fysiikkaan, niin tässä ei tutkitakaan voiko universumi syntyä tyhjästä vaan ainoastaan sitä että ovatko nykytieteen teoriat lopulliset ja valmiit. Tämä ei ole mielenkiintoista (koska on selvää että ne eivät ole) ja ennen kaikkea kysymyksen kannalta irrelevanttia (tyhjästä syntymistä ei kumotakaan vaa isketään heikkoon ja vajaaseen linkkiin.) ~ Jos siis pidetään tieteen teoriat perustelun ytimessä, niin tottakai on huomattava että on luovuttava koherentista logiikasta ; Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria toimivat eri määrittein. Jos taas pidetään koherentti logiikka pohjana, ei luonnontieteen rajoja olekaan osoitettu sinne minne Craig ne sanoo.
1: Enqvistille "bivalenttisuus" toimii muualla kuin kvanttifysiikan alueella, eli esimerkiksi universumin syntyä koskevissa aiheissa. (Ei ole mielipidekysymys missä niitä saa käyttää ja ei saa. Kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian kohdalla molemmilla on sovellusalueet jotka ovat täsmälleen yhtä mielipideriippuvaisia kuin se, missä termodynamiikan toinen päänsääntö toimii ja voidaanko se laittaa 1:1 samaksi kuin kompleksisuus.) Näin Enqvistin ei tarvitse luopua klassisesta logiikasta täysin, hän käyttää sitä vain siellä missä sitä on oikein soveltaa eikä kaikkialla vain siksi että käyttää sitä yhdessä paikassa. Näin ollen kysymys "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" on yhtä outo kuin "asettaako nykykvanttifysiikan logiikka suhteellisuusteorian kyseenalaiseksi?" tai "asettaako avoimet järjestelmät termodynamiikan toisen pääsäännön kyseenalaiseksi?" Ne ovat väärään dikotomiaan perustuvia kysymyksiä. Niiden käyttö on intuitiolla oppimattomalle kaduntallaajan arkijärjelle sopivaa, mutta tämänlaisen paikka ei ole akateeminen sofistikoitunut teologia. (Tai akateeminen "yhtään mikään".) Niihin vastaus on yksinkertaisesti "väärin kysytty".

Nähdäkseni Craigin kalam -ajatus siitä että vain Jumala voisi koota universumin, niin Enqvistin ei tarvitse muuta kuin näyttää että on mahdollista rakentaa fysikaalisesti koherentti teoria. Hän peräti näyttää tämän ja sanoo että jos kvanttifysiikan ei oleteta noudattavan klassista todennäköisyyttä, niin universumin syntyä koskevat rajoitteet eivät olekaan sellaisia kuin mitä Craig sanoo niiden olevan. Näin ollen Craigin tulisi osoittaa että tämä näkökohta olisi väärässä. Koska ilman tämän todistamista hän ei suinkaan aja Enqvistiä tappioon, vaan joutuu tunnustamaan että hänen perusteluissaan on syviä ongelmia. Craig ei siis onnistu todistamaan että empirismillä on sisäisiä rajoitteita jotka estäisivät universumin synnyn. Näin eliminointi epäonnistuu eikä tulos ole korkeintaan kuin "voi olla Jumala" (joka on agnostikon silmin sama kuin epäonnistunut ja täysin turhanpäiväinen saivartelujumalatodistus) ja että "voi olla että on olemassa fysiikan maailmankuvia joiden mukaan universumi ei voi syntyä tyhjästä" (joka on agnostikon silmiin vähintään yhtä tylsä tulos ellei tylsempi.)

Enqvist nähdäseni jyrää Craigin argumentin juuri siksi että hän näyttää miten fyysiikan mukaan tilanne ei ole niin kuin Craig sanoo. Craig selvästi eliminoi joitain näkemyksiä fysiikasta. Mutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt yhtään teologia jonka mukaan yhden jumalamallin (vaikkapa antropomorfistisen 10000 vuotiaan ihmiskeskeisen maakeskisen maailmankaikkeuden luovan jumalan) voisi kumota, että se tarkoittaisi että koko jumalakonsepti olisi hylättävä. (En ajattele näin minäkään, eli fiksuja ovat teologit tässä kohden, ja kaikki ateistit eivät taas todellakaan ole.) Kritiikki näyttää oikeastaan vain että nämä jumalatulkinnat eivät ole relevantteja, ja kritiikkiä tulisi kohdistaa juuri niihin jotka ovat loogisia ja ehyitä. (Eli ei motata heikointa lenkkiä ja väitetä että tämä on sama kuin koko vastakkaisen ideologian kumous, kumota yhden kuolakreationistin humalassa tekemiä pikaistuskannanottoja ja väitetä että sofistikoitunut teologia on tällä sama kuin kumottu ja naurettava.) Craigin pitäisikin siksi jättää saivartelu sikseen ja iskeä tätä vahvinta kuvaa vastaan sen sijaan että selittäisi horse laughina että "onpas naurettava maailmankuva". Kun se ei ole naurettava jos se on empirian mukaan mahdoton.

Craigin tappio tuleekin siitä että hän tarjoaa rajoitteita universumin synnylle ja premissoi nämä tavalla jota Enqvist ei hyväksy. Olinkin huvittunut kun Enqvistin lähtökohtaa debattiin pidettiin naurettavana. Osa pahastui kun Enqvist määritteli keskustelukentän eri tavalla kuin Craig. Nähtiin että Craigin vierailu olisi sama kuin se, että Craig määrittelisi argumentaation rajat ja ehdot. Enqvistin reagointitapa oli erityisen nokkela koska se otti huomioon vierailijan argumentin ja kohteli sitä erilaisella ratkaisulla, joka näytti että Craigin ajattelu on "rationalismiboksin sisäpuolella" ja että empiria on tässä kontekstissa itse asiassa "out of box -ajattelua". Voitto sillä että naturalistit pakotettaisiin uskomaan naturalisminvastustajien peruspremissit lähtökohtaisesti sillä että vierailijalle annettaisiin auktoriteetti on melkoisen pelle.
1: Tilanne on hyvin vahvasti aikaa ja liikettä koskevaa Zenonin nuolta muistuttava paradoksi ; Sen mukaanhan nuoli ei voi liikkua koska kun lentorata pilkotaan äärettömän pieniksi osasiksi, niin olisi oltava ajanhetki jossa nuoli olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta se voisi liikkua. Kun nuoli kuitenkin liikkuu, niin voidaan sanoa että on aivan rationaalista olettaa että syynä on Zenonin päätelmissä oleva virhe. Zenonin premisseissä (laajemmin  päättelysysteemissä, ei oikeasti voida jakaa eroa "käy premissejä vastaan" ja "käy logiikkaa vastaan" koska logiikka on sekin pohjimmiltaan nimenomaan ja vain kasa premissejä. Premissejä jotka rationalisti joko vain olettaa tyhjästä tai käsittelee presuppositionisesti.) Jos Zenon selittäisi että vastakkain on se, että nuolta teleporttaa Jumaluus ja että liike kertoo siksi aina Jumalallisesta muutosaktiosta, hän joutuisi sisäisestä koherenttiudestaan huolimatta vastaamaan siihen että empiristit eivät näe todellisuuden rajoituksia tällä tavalla, ja että esimerkiksi jos nuolta ajatellaan kontinuumien kautta, nuolen lento -ongelmatkin ratkevat. Zenon voisi selittää että hänen logiikkansa on virheetöntä ja hän voi pitäytyä premisseissään. Näin hän saisi pitää hellimänsä jumalaopin jota mielellään kertoo kaikille (muut eivät ole yhtä mielissään tästä mutta Zenon ei välitä näistä näkemyksistä koska hän toimii ihmisyyden ja rakkauden puolesta eikä välittäminen tunnetusti sovi näihin konsepteihin.) Koska Zenon käsittelee luonnon rajoitteita asettaessaan esteitä liikkeelle, hän astuu väkisin kysymyksiin jotka ovat juuri luonnontieteen ratkaistavia. Kvanttifysiikan tutkimukset näyttävät että ajatus universumin jakamisesta tiukkaviivaisesti ei ole toimivaa, vaan todellisuus on "äärimmilleen leikattuna" kvanttifyysinen jossa on toisenlaiset lait.

Nähdäkseni lainaamani teksti kuitenkin näytti että Craigin perusongelmana on liiallinen hyväntahtoisuuden periaate. Hän selkeästi yrittää sovittaa Enqvistin puheita niin että ne mahdollisimman hyvin sopisivat rationalistien ajattelulaatikkoon. Eli hän yrittää tulkita Enqvistiä niin että hän mahdollisimman hyvin sopisi rationalistisen perustelutavan sisälle. Tämä on kohteliasta, mutta valitettavasti se johtaa kateogoriavirhepohjaiseen olkiukkoargumentaatioon luonnontieteen rajoista puhuttaessa. Ihan siksi että hän yrittää sovittaa toisen logiikkaa omaan laatikkoonsa niin kovasti että ei huomaa että toisella on ihan toisenlainen laatikko. Ja tällä laatikolla on erilaiset rajoitteet, sellaiset joita Craig ei ole huomannut käsitellä.

Hevosen suusta

Tieteen popularisoinnissa tehokkaat vertaukset ovat hyödyllinen ja tärkeä elementti. Hyvin valittu kuvaava anekdoottikin voi valottaa asioita. Voidaankin siis sanoa että en ole vertauksia vastaan itsenään. En vain pidä tarinoista perustelumenetelmänä. Tarina on hyvä selventäjä, mutta se ei itse asiassa ole ollenkaan perusteluväline, vaan vetoamisen väline ; Anekdootti jota ei ole tuettu datalla on perusteluna hampaaton.

Toisin sanoen itse tarina ei ole juuri mitään ; Työ tehdään muualla ja vertaus on vain jokin joka tuo tämän muualla tehdyn työn ymmärrettävään muotoon.

Tämän vuoksi en juurikaan pidä esimerkiksi tavallisesti käytetystä julistusmekanismista ; Henkilökohtaisten elämäntarinoiden kertomisesta. Moni pitää tätä hyvänä ja vakuuttavana välineenä jossa on ripaus älyllisyyttä inhimillistä pehmeyttä unohtamatta. Ajatellaan että tämänlainen kertomus on itsessään silminnäkijän todenmukainen kuvaus, jokin jota tiede voi ikään kuin levittää mutta jota se ei voisi kritisoida. Tarinan katsotaan olevan kritiikki-immuuni fakta, jokin kyseenalaistamaton tosiasia jota tiede sitten ottaa sellaisenaan ja mallintaa.

Näkemys on tietysti hyvin naivi, sen taustalla on ajatus siitä että kertoja ei erehdy tai valehtele - ja että tämä tarkistaminen on jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus eikä lähdekriittinen tosiasioiden luotettavuuden varmistaminen jota tieteessä muutoin tehdään - esimerkiksi mittausvirheiden mahdollisuuden huomioon ottaminen on tieteenteossa hyvinkin tärkeää, valtaosa metodologioista miettii esimerkiksi systemaattisten virheiden eliminoimista ja muita vastaavia asioita. Tämä taso jossa kaikki kritiikki on henkilöön kohdistuvaa johtuukin siitä että koko tarinan todistusvoima ei olekaan asiassa vaan sitä kertovan ihmisen auktoriteetissa. Tarinat nojaavatkin siihen että kertoja on superspesiaali alan syvä kokija, silminnäkijä ja harvinaisen tiedon omakohtaisesti kokenut tietäjä. Joku joka on tiedon hierarkiassa erinomaisempi totuusarvon arvioija kuin kuulija.

Kristillinen maailmankuva on anekdoottirakenteen läpitunkema. Ilmeisesti innostus siihen miten Jeesus käytti vertauksia on johtanut siihen että keksityistä tarinoinnista ja lähinnä oman näkemyksen perustelun sijasta esilletuovista vertauksista on tehty olennainen osa "skeneä". Näin esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" on kristillisten kehuma "pyhä lehmä" jota ei saa moittia. Se ei kuitenkaan oikeastaan perustele yhtään mitään. Se vain esittää ison joukon väitteitä jotka on kuvattu anekdoottien, tarinoiden, vertausten ja testaamattomissa oelvien ajatuskokeiden muodossa. Se on kuin jättimäinen kasa auktoriteettiin vetoavia tarinoita jotka mallintavat perusoletuksia todistamatta niiden oikeudellisuutta tai pätevyyttä mitenkään.

Mark Chu-Carrollin blogi "Good math/Bad math" käyttääkin usein kuvauksenaan lausetta "worst math is not math at all". Silloin kyseessä on usein siitä että tieteellistä tai sellaiselta näyttävää jargonia käytetään, mutta asiaa ei itse asiassa lähestytä kaavan ja tieteen kautta, vaan ne ovat enemmänkin jotain joka on liitteenä koristamassa tarinaa. Totuus tulee yhä todistamattomana tarinana hevosen suusta. Kaava on mukana jotta sen läsnäolo eikä sisältö toisi tieteellisen painoarvon tarinalle. Näitä menetelmiä on muutamia ja Chu-Carrollin teksteihin viitaten näytän niistä pari
1: Kenties helpoiten huomattavissa oleva strategia on Intelligent Design -miehen, David Berlinskin, harjoittama rutiini. Hän korostaa sanomaansa pudottamalla nimiä ihmisistä joita hän tuntee. Hän vetoaa useisiin alan asiantuntijoihin. "It is mostly content free - it consists of a whole lot of name-dropping, giving Berlinski a chance to talk about all of the wonderfully brilliant people he's close personal friends with. And, quite naturally, his close personal friends have told
him all sorts of things about what other famous mathematicians really thought about evolution." Strategia koostuu siitä että Berlinski viittaa siihen miten hyvin hän on verkostoitunut. Hän tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä. Ja hänen ystävänsä tietysti tuntevat vielä kuuluisampia ihmisiä. Näiden salaiset mielipiteet Berlinski sitten tuo julki. Ongelmana on tietysti se, että esille tulevat vain nämä nimet, mutta heidän perustelujaan asialle ei silti putkahtele samalla innolla esiin tästä samaisesta "hevosen suusta". Kun tilanne jää tälle tasolle kuuluisat ihmiset ovat aukrotiteetteja eivät tiedettä.
___1.1: Jokainen joka on ollut Rauni-Leena Luukanen-Kilden UFO -luennoilla tietää miten hän vastaa kaikkeen kritiikkiin jotakuinkin sanomalla että "mene itse katsomaan" ja "korkea-arvoiset upseerit". Valitettavasti jos et ole samaa mieltä etkä ole kokenut UFOkaappauksia, et tietysti ole käynyt katsomassa tarpeeksi ja ne korkea-arvoiset upseeritkin osaavat itsesuojeluksi piilottaa itsensä.
___1.2: Lisäksi nämä nimiä tiputtelevat strategiat ovat yleisesti ottaen ongelmallisia. Esimerkiksi kun eräs suomalainen kreationisti tipautteli "hevosen suusta" -tarinan Svante Pääbosta ja siitä mitä hän todella uskoo evoluutiosta, yhteydenotot itse ihmiseen johtivat siihen että tarina paljastui ontoksi. Kreationisti koki tämän vainona, eikä tiedon tarkistuksena. Ongelma on toki tätä laajempi ; Jos tutkija vastaa olevansa erimielinen syynä on tietysti "darwinistinen vaino" - joka näkyy esimerkiksi siinä että Leisola ei ole saanut potkuja töistään tutkijana vaikka on ollut nimekkäin suomalainen kreationisti jo useamman vuosikymmenen ajan - jonka edessä henkilö suojaa näkemyksensä työpaikkansa pitääkseen. Ja jos tutkija on jo kuollut, voi olla vaikeaa kaivaa esiin sitä mitä mieltä hän "todella" on ollut asiasta. Nimi jääkin tätä kautta helposti auktoriteetiksi, ja itse sanomiseen luottaminen jää auktoriteettikysymykseksi. Ja sanomisen perustelut jäävät luonnollisesti vielä enemmän auki.
2&3: Granville Sewell taas osaa kombinoida kahta erilaista "hevosen suusta" -strategiaa. Ja tätä taitoa hän käyttääkin vain miltei joka kerta kun hän ottaa tietokoneen näppäimistön esiin. "Granville Sewell is up to his old hijinks. Sewell is a classic creationist crackpot, who's known for two things. First, he's known for chronically recycling the old "second law of thermodynamics" garbage. And second, he's known for building arguments based on "thought experiments" - where instead of doing experiments, he just makes up the experiments and the results." Hän on keksinyt että anekdootti on kätevä tapa tehdä kokeita ilman testaamista. Hän ottaa vain termodynamiikan kaavan ja liittää sen tarinaan jonka väittää kuvaavan sitä, ja lopputulos esitetään kuin se olisi täsmälleen sama kuin jos asia olisi oikeasti testattu. Valitettavasti hän käsittelee termodynamiikkaa jonain jota fysiikka ei sano sen olevan, eli termodynamiikan liittäminen asiaan on jo sisällöllisesti virhe. Tämä peitetään sillä että termodynamiikkaa mallinnetaan kielikuvana ja tätä korostetaan tarinoimalla vetoavalla ja kirjavalla kielellä. Koska Sewellin auktoriteetti ja ymmärrys on tehnyt ajatuskokeen, joka paljastaa totuuden kuin "hevosen suusta".

Kun "Panda's Thumb" ihmettelee sitä miten kreationistit käyttävät "samat havainnot eri tulkinnat" -lähtökohtaansa ja väittävät tekevänsä tiedettä samalla kun heidän puolensa ei tee tiedettä vaan käyttää runsaasti rahaa siihen että tehdään koko perheen dinosauruspuistoja. Eikä kyse ole edes budjetista - kreationismin ympärillä pyörii raha. "So for less than the cost of two huge, embarrassing testaments to ignorance and misinformation AiG could have funded something like the entire Cancer Genome Atlas. But then again, at the creation "museum" they have a Triceratops with a saddle!" Toki kreationistit ovat tehneet tutkimusohjelmanrakennusyrityksiä, joissa vertaisarviointi on "kreationistien sisäistä", mutta ne eivät silti tuota kovinkaan aktiivisesti tutkimuksia. Ja usein projektit latistuvat siihen että jos Nooan arkin uskottavuus vesikelpoisena välineenä kyseenalaistetaan, niin rakennetaan medianäkyvyyttä rakentamalla jättimäinen Nooan arkki maalle, varoen sitä että tämänlainen alus todella tehtäisiin merikelpoiseksi.

Onkin erikoista että etenkin Intelligent Design - joka on panostanut ajatukseen evoluutioteorian dekonstruoinnista joka paljastaa ties minkä ja minkä asian "evolutionistien narraatioksi" jonka takana ei ole tieteellisiä kaavoja - on juuri se taho joka eniten käyttää hevosen suusta tulevia narraatioita samana asiana kuin kovan tason todiste.

---

Otsikon sanonta on ravihenkinen ja se viittaa erityiseen luotettavuuteen -kuulopuheiden sijaan ravivihje saadaan itse hevosta tarkkailemalla. Mutta sanonnan voi tietysti nähdä myös konkreettisemmin. On aikamoinen ero jos joku kertoo kuulleensa ravivihjeen puhuvalta hevoselta.

Totally honnestly - Emme ole [olemassa/sellaisia]

Japanilaiset ovat olleet meille hyödyksi tuottamalla monia arkielämässäkin käteviä termejä.¹ Tällä kertaa nostan esiin kaksi kohtaa ja kolme sanaa, jotka auttavat hakemaan oikeaa tunnelmaa tämän aiheen käsittelyyn²;
1: Ensimmäinen sana on "Bakku-shan" , joka tarkoittaa tyttöä joka näyttää takaapäin kauniilta, mutta edestä rumalta. Tässä korostuu ensivaikutelman pettämismahdollisuus. Se, miten lisäinformaatio voi muuttaa vaikutelmaa runsaasti. Ja tietysti se on myös eurooppalaiseen korvaan kovasti seksistinen termi.
2: Toinen on enemmänkin sanapari : "Tatemae" ja "Honne". Tässä on taustalla hyvin omintakeinen ajattelu, jossa vastakkain ovat yksilön maailmankuva ja julkisesti esitetty maailmankuva ; Eurooppalainen voisi ajatella että "honne" on mihin uskot ja "tatemae" mihin poliittisesti korrektisti sanot uskovasi, jolloin sanojen välissä on kaksinaamaisuus. Mutta japanissa, jossa tämä kuuluu kulttuuriin erittäin vahvasti, ovat tietysti hakeneet tähän mukavammalta kuulostavan lähestymistavan. Japanilaisille on nimittäin normiston voimakkuuden vuoksi selvää että ulkoinen identiteetti ja sisäinen identiteetti on erilainen. Euroopassa niitä pidetään samana. Siksi japanilaisille kysymys on neutraalimmin eri perspektiiveistä todellisuuteen. Ne ovat erilaisia mutta kummankaan ei tarvitse olla valehtelua tai epätotta.

Tästä asetelmasta pääsenkin sitten varsinaiseen aiheeseen. Eli fundamentalismiin. Sillä jotenkin erikoisesti tämä muistuttaa minua internetissä melko tuoreesti käydystä dominionismikeskustelusta. Amerikkalaisen kristillisen oikeiston mukaan sitä ei ole olemassa eikä se vaikuta kehenkään. Heidän kantansa näytti keskittyvän siihen että jos moni uskookin että sekularismi(~"separation of church and state") on Amerikkalaisuuden vastainen ja epäisänmaallinen (~"Unpatriotic") ja perustuslain vastainen (~"Pseudo-Legal"). Ja vaikka he haluaisivatkin että Raamattupohjainen laki tulisi takaisin, se ei suinkaan tarkoita sitä että he yrittäisivät millään tavalla toteuttaa näitä oppejaan yhteiskunnassa, ja esimerkiksi äänestää teokatiaa ajavia asioita. Ongelmana tässä on tietysti se, että dominionismi on akateemisestikin hyväksyttävä liikehdintä. Ei ole vaikeaa tehdä sitä, mitä "Slaktivist", joka kertoo miten konservatiiviset intellektuellitkin hyväksyvät sen että dominionismi ei ole myytti. Ja että lakimuutostavoitteita tehdään - Amerikkalaiset dominionistit ovat sen verran järjestäytyneitä että he puuhastelevat esimerkiksi homoseksuaalien vastaisia lakeja Ugandassa asti.

Dominionismin ongelmana onkin se, että jos se on liberaalien keksimä paranoidinen salaliittoteoria konservatiiveja vastaan, miksi monet konservatiivitkin tunnustavat ilmiön ja vastustavat sitä. Dominionismi on yksi fundamentalistinen liikehdintä, jonka mainitseminen on tarpeellista. Se ei ehkä edusta kaikkia fundamentalisteja, mutta se on silti olemassa. Se on hieman kuten Päivi Räsänen, jonka kohdalla toistetaan slogania "Ei edusta kirkon kantaa." Kuitenkin kun tarkemmin katsoo, Räsänen edustaa mielipiteitä, jotka taas ovat suosittuja monien kirkossa olevien puolella. Ja kirkko ei suinkaan aja näitä pois vaan pitää sitä yhtenä mielipiteenä jota ymmärretään ja suvaitaan. Näin Päivi Räsänen itse asiassa edustaakin yhtä kirkon kantaa. Hänellä ei ole virallista statusta kirkossa, uraa tai virkaa. Näin hän ei henkilönä edusta kirkkoa. Mutta tämä on irrelevanttia kun aiheena ovat mielipiteet ja se onko kirkossa niitä vai ei. Räsäsen kaltaisia kristittyjä on kirkossa, ja "ei edusta kirkon kantaa" on eräs tapa sanatasolla kiistää tämän mielipiteen relevanssi. Niin kauan kuin kirkossa on näitä ihmisiä, kannanotto on kuitenkin liian jyrkkä. ~ Toki tämä analogia on epätäydellinen, koska Kirkko ei ole toistaiseksi kiistänyt Päivi Räsäsen olemassaoloa ja väitä että hän on täysin kuvitteellinen henkilö. Ja oikeastaan jotta päästäisiin samaan, Päivi Räsäsen pitäisi pitää julkisuudessa puhe jossa hän kiistää että on olemassa mitään "Päivi Räsästä" tai "kristillisdemokraatteja". Tässä mielessä dominionistit menevät paljon pidemmälle kuin mihin kotomaassamme päästään..

Dominionismin itsekielto on toki yleistä konservatiivilinjalla. Esimerkiksi Ingelligent Designin kannattajat selittävät toistuvasti että he eivät ole kreationisteja, vaikka sosiologiset yhteydet ovat melkoisen selviä, puhumattakaan siitä että kaikki ID -argumentit ovat sellaisia että jos kreationisti tekisi ne, sitä kutsuttaisiin kreationismiksi. Itse asiassa ID -argumentit ovatkin yleensä ottaen kreationistien perinteisten argumenttien uudelleenmuotoiluja. John Pieret nimittäin kuvasi Intelligent Design -piireissä tapahtuneita asioita. Taustalla oli se, että Granville Sewell oli tehnyt "jotain"³ joka oli julkaistu "Applied Mathematical Letters" -lehdessä. Sittemmin paljastui että siinä ei ollut oikein mitään järkeä ja "jokin" vedettiin takaisin. Juttu oli itse asiassa niin huono, että Intelligent Design -piirit ottivat Sewellin paperiin etäisyyttä.

Siitä huolimatta että esimerkiksi allekirjoittanut sai ID -kannattajalta aikanaan "haasteena" juuri kyseisen paperin ja sen kuvattiin olevan jotain joka tukee Dembskin näkemyksiä. Tutkimus oli siis kovanlaatuinen "bakku-shan". Ja tätä kautta varmasti pettymys monille. Etääntymisestä syntyi seuraavanlainen lausuma "Sewell did not present Intelligent Design arguments, but postulated that there are certain forms of complexity most people agree will not happen under a natural, unguided environment." Ainut ongelma tässä on tietysti se, että tämä kompleksisuusargumentti on jotain, joka kuvaa ID -piirien argumentaatiota täsmälleen. ID -luonnetta korostaa sekin, että siinä ei mainita Jumalan persoonaa tai muita yksityiskohtia. Siinä ei toki mainita sanaparia "Intelligent Design" -mutta tätä sanaparia ei käytetä yleensäkään niissä julkaisuissa joita Intelligent Designin kannattajat haluavat laittaa. Sitä voidaan pitää sen peruslähtökohtana. On kuitenkin hupaisaa kun "itsen kielto" viedään uusiin sfääreihin.

Pieret kuvaa melko hauskasti tähän liittyvää asennepiiriä, sillä tässä ei itse asiassa tällä kertaa syytetäkään "naturalisteja" "Ingelligent Designin" vastustamisesta. Sen sijaan korostetaan miten liberaaleilla on salaliitto. "Liberals defend the guilty and impugn the innocent not only because they side with barbarians, but because a fair and just system of law challenges their hegemony as judges of the universe." ... "I can personally testify to this widespread intellectual discrimination against conservative thought in academic journals." Kuitenkin pelkkä torjunta ei riitä. Pieret näyttääkin, minkälaisia julkaisuja kriitikolta oli torjuttu. Ne ovat paranoijaa. Esiin nousee esimerkiksi kirjoituksia joissa käytännössä ilman todisteita esitetään että sekularisaatio, ehkäisy ja abortit myös einaimisissaoleville, pornografia, internetporno, homoseksuaalisuuden laillistaminen ja uskonnon julistamisen kieltäminen kouluissa ovat salaliiton ajamia "... Behind these radical court decisions are a cabal of well-organized, well-financed and diverse group of progressive politicians, socialists, fascists, anarchists, communists, atheists, agnostics, secularists, leftist special interest groups, and their supporters which were becoming increasingly hostile to America's traditional notions ..." Pieret kuvaa ilmiötä yksilön egon kautta. Hänestä siis epäonnistumisesta syytetään kriitikkoa. Jos julkaisuja ei saada läpi, ei suinkaan ajatella että työ ei olisi tehty huolimattomasti ja huonosti, vaan että jos vertaisarviointi ei päästä läpi, on syynä ilmiselvästi sensuuri ja vaino. Siksi pelkkä julkaisujen läpipääsemättömyys riittää vainosyytöksiin.

Oma näkemykseni on enemmänkin ideologiakeskeinen. Tämänlaiset lausunnot kenties kumpuavat yksilön egosta. Mutta ne eivät leviäisi julkisuudessa jos niissä ei olisi jotain joka vetoaa tiettyihin tukipiireihin. Näin ollen konservatiiveilla - etenkin dominionisteilla - on erimielisyyden kohtaamistilanteessa tapana ottaa salaliittoteorisointi kauniiseen käteen. Yksilö joka ottaa marttyyrinkaavun ylleen saa sympatiaa ja kannustaa isompaa ryhmää. Näin asia ei jää yksilön pettymykseksi, vaan leviää. Näin salaliitosta tuleekin "enemmän kuin paska tutkimus". Siitä tulee jotain johon moni uskoo. Karkeasti sanoen tilanne meneekin niin että jos konservatiivi kirjoittaa salaliittoteorisoivaa materiaalia ja se menee läpi, on se hyvä tutkimus. Ja jos se ei mene läpi, nihiloidaan kritiikki selittämällä että se vain todistaa vainon aktuaaliseksi.

Tässä valossa on kuitenkin hyvä huomata, että konservatiivi ei varmasti helposti ota salaliiton kiistämistä kovin vakavissaan. Sillä hän tietää mistä siinä on kysymys. Tälläinen ääneenlausunta on vain "tatemae" jota harjoitetaan koska on tilausta juridiselle fundamentalismille joka toteuttaa tavoitteitaan tilanne huomioiden. Se, mitä oikeasti ajetaan ja tarkoitetaan on taas aivan eri asia. Ilmiön kiistäminen ei tässä valossa paina mitään.

Valitettavasti dominionismista ja ID -asenteista on todisteita - kuten "Wedge -dokumentti" joka paljastaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja kuvastaa liikkeensisäisen "honne" asennemaailman. Liberaalien salaliitto taas on vähemmän organisoitunutta, se on enemmänkin normaalia sosiaalista liikehdintää. Kaikki poliittinen liikehdintä ei ole salaliittoa.

Tässä valossa auki jää vain yksi asia. Se, miten paljon liberaalien salaliitosta kohkaaminen on projisointia jossa omat asenteet ja toimintakonseptit siirretään sellaisenaan vastapuolelle ja vain taktiset päätermit vaihdetaan "leikkaa-liimaa" -strategialla paikalleen jotta näyttää että tässä puhutaan siitä jonka kanssa ollaan erimielisiä, mutta oikeasti se paljastaakin enemmän kertojastaan..

---

1 kuten "bukkage" ja "shokushu goukan" jotka kaikki tuntevat ja käyttävät päivittäin...
2 Koska kielitaito rakentuu yksittäisistä omituisista ja omasta kulttuurista poikkeavista käsitteistä, hyödyllisyyden vuoksi kannattaa lukea hauskoja käsitteitä enemmänkin..
3 Mikään sellainen sana kuin "tutkimus" tai "laskelma" eivät ole tilanteeseen sopivia.

Ajatukset ja kokeet.

"Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili."
(Eppu Normaali, urheiluhullu)

Kamppailulajeissa korostetaan usein asennoitumista. Herrigelin "ZEN ja jousella ampumisen taito" -kirjassa mestari neuvoo oppilaitaan miettimään jousiammuntaa paitsi ampuessaan, myös matkallaan harjoituksiin. Itsekin olen huomannut, kuinka erilaisiin tilanteisiin itsensä kuvitteleminen ja niihin selviytymistapojen kehittely on hedelmällistä oppimisen kanssa. Kaikki kuvittelu ei kuitenkaan ole hyödyksi. Moni on varmasti esimerkiksi pikkulapsina mielessään kuvitellut itsensä ikään kuin Turtlesiksi tai muuksi sankariksi, joka päihittää vihollisia sadoittain. Tämä ei kuitenkaan ole samalla tavalla kehittävää. Koska niissä ei mietitä tosiasioita. Lisäksi Herrigel kuten minäkään ei voi oppia toimea vain mietiskelemällä. "Väline on myös otettava kauniiseen käteen." Ja aina välistä kuvittellut tilanteet osoittautuvatkin vääriksi. Kokeillessa harhaluulot rapisevat.

Filosofiassa ajattelu on aina ollut tärkeässä sijassa. Sokrates korosti älyä niin paljon, että hän piti fyysisen todellisuuden tutkimusta järjettömänä touhuna. Platon ei juuri ollut empiirisempi. Hänen mukaansa todellisuus on heijastumaa. Se, mitä havaitsemme on vain ideamaailman varjo. Häntä kiinnostivat ideat.

Eräällä tavalla tunnettu luolavertaus valottaakin kuinka vähän Platon arvosti empiiristä tutkimusta: Empiristit, "havaintoihinsa luottajat" ovat kuin niitä kahlehdittuja, jotka näkevät vain varjoja. Todellista viisautta ja vapautta oli sen sijaan nähdä idea.

Kreikkalaisia kiinnosti ennen kaikkea "vedenpitävyys". Argumentin tuli kestää kaikenlaisia vastaväitteitä. Lawrence Kraussin kirja "Kvintessenssi" kuvaa, kuinka tälläinen puhtaasti "nojatuolipohjalta" tapahtuva maailmanselittämminen oli muotia pitkään. Esimerkiksi René Descartesilla oli oma selitykensä, jota hän ei testaillut empiirisesti. Hänelle riitti että se oli "järkevä", eli likimain "mahdollinen". (Tälläinen johtaa tietysti kahdenlaisiin totuuksiin; Sellaisiin, jotka kestävät aidosti kritiikin ja ovat tosia, ja sellaisiin jotka ovat vain immunisoineet itsensä vastaväitteille dogmatisoimalla itsensä tai johtamalla itsensä kehäpäättelyyn.)

Tässä suhteissa heidän tapansa tutkia muistutti niitä lapsia, jotka fantasioivat voittavansa tyyppejä. He eivät sotkeneet asioihin kokeilua.

Systeemi kuitenkin kehittyi, ja empiria osoitti toimivuutensa niin lääketieteen kuin muillakin aloilla. Aristoteles oli kenties viisas, mutta se, että Totuus saatiin vertaamalla näkemyksiä Raamattuun ja Aristoteleen mielipiteisiin ja näiden pohjalta tehtyihin rationalisointeihin, ei vielä riittänyt.

Tämä kääntyi huippuunsa, kun empiristit, käsyttelevät ajatuskokeita. Heille ajatuskoe lähti kasasta oikeita havaintoja, joiden pohjalta rakennetaan näkemyksen siitä, että jos teoria on totta, mitä pitäisi loogisesti seurata jostain tietystä tilanteesta. Tätä seurataan tarkasti, yksityiskohtaisesti matematiikalla ja katsotaan onko teoriassa järkeä. (Ja tätä järkevyyttä vertaillaan sitten muiden teorioiden järkevyyteen.) Ja tässä näkemyksessä ei luoteta pelkkään "havaintojen sopivuuteen", vaan myös siihen, kuinka pakotetusti näin tapahtuu. Jos teoria sallii kaiken, sitä ei pidetä hyvänä. Jos se sen sijaan sallii vain osan mahdollisista tapahtumista, ja nämä havainnot tapahtuvat, se on jo heti paljon parempi. Tärkeää on myös se, että ajatuskokeet ovat testattavissa. Ajatuskokeen jälkeen koe suoritetaan, ja jos se on todella tärkeä tai uudenlainen, tätä testiä vielä toistetaan. Ja tällöinkin tehdään aitoja kokeita.

Toinen, filosofien usein käyttämä tapa, taas on se, että oletetaan että jotain on tapahtunut ja sitten mietitään mitä se voi tarkoittaa. Mitkä johtopäätökset kyseisestä tapahtumasta ovat päteviä ja mitkä taas eivät. Kun filosofit toimivat näin, heidän ei tarvitse kokeilla. Kyseessähän ei ole suoranaisesti todellisuutta koskeva väite, vaan väite siitä mitä jostain tapahtumasta on loogista sanoa. Voidaan sanoa että he eivät empiirikkojen tapaan katso maisemaa, vaan sen sijaan kiillottavat silmälaseja.

Argumenttina käytettävästä ajatuskokeesta ei sen sijaan käy Granville Sewellin tapa tehdä "ajatuskoe", joka koostuu kuvitteellisesta ystävästä tekemässä kuvitteellista tietokoneohjelmaa, jota ei käytännössä voida toteuttaa, ja tämän väitetystä lopputuloksesta, jota ei voi tietenkään varmistaa tai koetella mitenkään, ja tämän kuvitellun lopputuloksen väittämisen faktaksi ja tämän pohjalta todellisuutta koskevien syvällisten päätelmien tekeminen. Ilman testaamista tehty väite siitä että jotain tapahtuu ei voi korvata aitoa koetta. Vaikka sitä kuinka kutsuisi "ajatuskokeeksi".