Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.

Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.

Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä

Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

---

Viitteet

Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)

Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

Creation.com, ”William Lane Craig’s intellectually dishonestattack on biblical creationists” 

Reasonable Faith, ”Evolutionary Creationism and the Image ofGod in Mankind”

Tämä peli trollaa jopa minua

Japani on monin paikoin mielipuolinen maa. Sieltä tulee myös tietokonepelejä. Sellaisia kuin "Project Diva X". Se on musiikkipeli. Jossa pitää klikkailla oikeaa nappia oikeaan aikaan samaan tapaan kuin jossain "Guitar Hero" -pelissä.

Pelissä ei tavallaan ole juonta. Siinä on toki ideana maailman pelastaminen joka tehdään lataamalla söpöysenergiaa ("cute aura") kristalliin. Tämä on enemmän alkuidea kuin juoni. (Pelin tekemisen motivaatiot haiskahtavat enemmän juonelta kuin tämä "idea".)

Pelin motivoivin asia onkin se että siinä on animehahmoja joita saa pukea (mahdollisimmanniukasti) ja kappaleita läpäisemällä saa uusia (niukkoja) asusteita. Pidin myös oivallisena ajatusta jossa animemuusikkotähtiä pitää miellyttää. He toivovat erilaisia asioita rentouttavista asioista ties mihin muuhun. Nämä on selvästi arvottu niin että sinun tulee olla valmis vastaamaan-reagoimaan käytännössä mielivaltaisiin pyyntöihin. (Ja sitten sanotaan että tämä ei jotenkin simuloisi oikeaa musiikkimanagerin elämää???)

Musiikkipelejä on tehty paljon. Mutta tässä pelissä oleellista on se, että pelin tekijät ovat ilmeisesti keksineet oivan säästökeinon. Kappaleet eivät ole kuuluisia hittejä jotka ovat sellaisenaan taustamusiikeilla. Säästösyistä kappaleet ovat internetistä saatua fanarttia. Ja samaa fanart -sarjaa ovat myös pelin monet kuvat. Kappaleille ei ole hankittu laulajia vaan laulut on toteutettu vocaloideilla (ボーカロイド). Eli toisin sanoen laulujen äänenkorkeus ja pituus vedetään syntetisaattorin läpi. Tämä on vähän kuin tähtenä olisi Stephen Hawking. (Ah tätä tunnetta ja esiintymistä ja eläytymistä sekä tulkinnan syvyyttä! Ei ollenkaan uncanny valleyssä tämä!)

Tämänlainen projekti voisi olla pro bono -yhteisöllisyysrakennelma ja projekti. Mutta se ei ole. Peli ei ole yhteisön voimannäyte vaan sitä mitä saadaan aikaan kun halutaan kiertää mahdollisimman monia tekijänoikeusmaksuja.

Tutoriaali taas on suomalainen polkka. Jossa on purjoa pyörittävä animetyttö. Kappale ja teema on sama kuin sieni.usissa. (Joka on laajempi Ievan Polkan yleinen meemiklisee.) Pääni räjähtää.

loco parentis - eli nerojen päivähoidosta

Stephen Hawking on reagoinut älykkyysosamäärätuloksiin ja niiden testaamisiin hyvin jyrkästi. Hän on esimerkiksi sanonut että jokaisen kerran kun hän kuulee jonkun kehuvan älykkyysosamäärällään, hänen tekee mieli vetää aseensa. Tämä ei tietenkään ole uhkaus koska Hawkingilla ei ole asetta tai jos olisikin, hän ei voisi sellaista käyttää.

Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.

Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.

Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.

Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.

Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.

Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.

Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.

Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.

Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.

Pelottava singulariteetti

Lauri Gröhn kirjoitti lyhyesti siitä miten "demoäly ei ole älyä". Itse hänen tekstinsä ei ole argumentti vaan enemmänkin väitelause. Se on tuossa muodossaan lähinnä ns. horse laugh -argumentti. "Vaikka Watson voittaa ihmisen käänteisessä tietokilpailussa ja Deep Blue shakissa, niillä on vähän tekemistä ihmisen älyn kanssa. Ne ovat pelkkiä yhden asia demoja. Hupaisaa on, että Stephen Hawking uskoo Kurzweilin kirjoissaan lanseeraamaan singulariteettiin, kuten seuraava lainaus osoittaa. Äly kun ei ole kiinni pelkästtään prosessoinnin nopeudesta ja muistikapasiteetista. Jos olisi, sitä voitaisiin jo nyt simuloida." Hänellä on kuitenkin kommenteissaan sitten hieman kiinnostavampia kannanottoja. "Nuo demot eivät kerro yhtään mitään ihmisen älystä eivät mitenkään auta selvittämään aivojen salaisuuksia. Tyhjää markkinamelua." Jälkimmäinen lause saattaa vaikuttaa pelkältä ärähdykseltä kun taas tuo pidempi lainaus sivistyssanoineen ja tutkijoineen saattaa vaikuttaa vakuuttavammalta. Mutta tosiasiassa tuo lyhyt ärähdys pitää sisällään melko vahvan ja käytetyn argumentin.

Väärä metafora

Kysymys on tavallaan siitä erikoinen että
1: Samantapaisia ongelmia on esimerkiksi silloin kun etsitään avaruudesta elämää. Jossain määrin joudumme ottamaan selvää maan elämästä ja etsiä avaruudesta jotain sen tapaista. Muitakin tapauksia kuitenkin voi olla. Gröhnin tapauksessa, kun puhutaan tietoisuudesta, on syytä lähestyä asiaa nimenomaan eläinten ja ihmisten kautta.
2: Olen itse asiassa Gröhnin kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä että tietokone on yksinkertaisesti huono ja väärä metafora. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että ei ole yhtä tärkeää katsoa mihin temppuihin ohjelma kykenee kuin katsoa sitä miten se tekee sen. Ja tässä on aivan oikeasti tärkeää katsoa nimenomaan sitä miten aivot toimivat. Ja kuten Gröhn huomauttaakin siitä että jos mietitään sielua tai sitä että onko eläimillä tai ihmisillä jotain jota kone ei voi saavuttaa on oikea vastaus "Aivotutkimus on vielä lapsen kengissä, joten kysymys ei relevantti." Ei siis sanoa että asia olisi mahdoton, vaan korostaa sitä että intoilu on ennenaikaista.

Gröhn on toiminut skepsis RY:n puheenjohtajana, joten hän ei varmasti tässä lähde mielellään paranormaaleihin suuntiin. Eli syy siihen että demo ei ole tietoisuutta tuskin kumpuaa mistään halusta pitää ihmisen mieltä ytimeltään "einaturalistisena". ; Itse näkisin että tässä on nimenomaan siitä että ihmiset ovat fiksoituneet vääriin metaforiin. Metaforat taas luovat ymmärtämisen tunnetta. Ja mukana on myös aimo annos snobismia jossa väitetään suuria vasta ollaan vasta lapsenkengissä.

Toki tekoäly on tässä vain yksi osa-alue. Havaitsemisen kohdalla on aivan vastaava vääristymä. Tämän muistuttaminen on siinä mielessä tarpeen että "väärä analogia" -argumentti muuttuu mielenfilosofian kohdalla helposti joksikin itseään myyttisemmäksi. Joksikin joka todistaa sen että "ei olla koneita, ei olla fysiikkaa, ollaan sialuja". Se että silmän kohdalla käytetään väärää analogiaa ei tarkoita sitä että silmän toiminta olisi yliluonnollista. Tämä on helppo ymmärtää silmän kohdalla. Ja kenties tämän kautta voi olla helpompaa muistaa se myös mielenfilosofian kohdalla.
1: Itse olen huvittunut siitä miten ihmiset käsittävät silmän näkökyvyn kamera -analogian kautta. Tosiasiassa kamera on hyvä tapa kertoa siitä miten silmä ei toimi. Silmässä on itse asiassa oleellista se, että tappi- ja sauvasolujen lisäksi jo silmässä on verkosto hermosoluja jotka johtavat sitten nähdyn aivoihin. Osa on toki johdettu suoraan aivoihin mutta monet solut ovat verkostoituneet keskenään. Näiden avulla se mihin silmä itse asiassa reagoi on liike, valon määrän kontrasti ja se että lähekkäiset neuronit tarjoavat eri väriä. Näin ollen valoisuus, liike ja värikontrasti on "ohjelmoituna" kiinteästi jo silmässä. Jatkokäsittely siten tehdään aivoissa. Ja aivan käsittämättömän aukkoisesta kokonaiskuvasta.
2: Itse asiassa värit ovat toinen illuusio. Koulutetut ihmiset ovat eräässä mielessä tässä kohden harhautuneempia kuin pienet lapset. Sillä aikuiset puhuvat valon aallonpituuksista. Lapset taas puhuvat siitä miten auringonkukat ovat keltaisia. Ja korostavat näin että väri on kohteen ominaisuus. Monesti tässä käytetään ajatusta siitä että ihminen havaitsisi värejä suoraan siitä millä aallonpituudella valo on. Tosiasiassa monet illuusiot perustuvat kuitenkin siihen että täsmälleen sama väri koetaan vaaleampana tai tummempana riippuen siitä missä ympäristössä ne ovat. Itse asiassa värikontrasti on tässä kokemuksellisesti oleellisempi kuin se mitä väriä kohde oikeasti lähettää ; Ihmisen havainnoinnissa on paljon mukautumista. Siksi emme esimerkiksi koe kotisohvaamme tai pihalla olevaa autoa oleellisesti erivärisenä vain siksi että ulkona muuttuu valaistus. Fysikaalisessa mielessä aikuisten havainnot valon aallonpituuksista ovat oikeita. Mutta silmän toimintaperiaate ei ole kameran toimintaperiaate, joten havainnoinnin kannalta tämä ilmiö ei yllä siihen miten ihminen katsoo ja kokee maailmaa ; Ihmisen aivot yksinkertaisesti prosessoivat ulkoilman yleisen valaistuksen ja modifioivat havaintoja tämän mukana. (Josta voi saada jännittävän omakohtaisen demonstraation Kaisaniemen maailmanpyörässä joka jostain järjettömästä syystä on lasitukseltaan sininen.)

Olen siis jossain määrin samaa mieltä Gröhnin kanssa. Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten tekoälyn kohdalla ihmiset ovat kiinnostuneempia shakista mutta eivät koirista. (Itse asiassa minusta jopa hankajalkainen olisi oleellisempi analogia koneelliselle tietoisuudelle kuin algoritmipohjainen tietokonesiru.) Ja olen moittinut liiallisen hypen alla mainostettua tekoälyohjelmaa. Toki joitain oleellisia erojakin on. Itse näen että tekoäly on kehittynyt muutamassa vuodessa paljon. Ja sillä on paljon potentiaalia. Ja itse asiassa väitän että jos tekoälyn Turingin testistä selviäminen saisi kunnollisen rahoituksen asia ratkeaisi luultavasti yllättävän hyvin. (Tähänastiset parhaat yritykset kun on lähinnä näytösluonteisesti kyhätty kasaan. Suuremmalla pieteetillä tähdätään jopa autojen nopeusennätyksiä!)

On kuitenkin syytä katsoa singulariteettia hieman tarkemmin.

Jos katsomme ajatusta teknologisesta singulariteetista on kysymys superälykkäästä koneesta joka ylittää ihmisten ja ihmiskunnan älykkyyden. Konsepti on tiedemaailmasta tuttu John Von Neumannilta. Myöhemmin sitä on sitten tuotu esiin scifissä. Nähdäkseni "Terminator" on tärkeä elokuva siinä mielessä että siinä singulariteetti on itse asiassa kiertoteitä oleellinen. Siinä robotit ottavat ihmiskunnan haltuunsa vallalla.

Näkisin että "Terminator" tai sen tapaiset asenteet ovat vaikuttaneet hieman liikaa Gröhnin argumenttiin. Hän nimittäin puhuu tietoisuudesta. Kun sen sijaan pitäisi puhua singulariteetista. Jossain mielessä voidaan sanoa että singulariteetissa on enemmän kysymys raa'asta tehosta kun taas Gröhn puhuu siitä miten tuo prosessointi tehdään. Singulariteetin saavuttamiseen ei periaatteessa tarvita tietoista olentoa (sentient being). Ei tarvita mitään pahantahtoista intentiota. Ja tämä tavallaan on se kiinnostava ero. Tätä kautta voidaan ajatella että singulariteetin kohdalla ei toisaalta sitten usein puhutakaan tiedetystä vaan riskistä. Kysymys ei ole siitä mikä on uskottavaa vaan mikä on mahdollista.

Riskienalalyysissä kun huomioidaan uhan vakavuus yhdessä uhan todennäköisyyden kanssa. Jos riskin odottaa suureksi on hyvinkin epätodennäköinen skenaario hyvä tutkia perinpohjin. Nassim Talebilla onkin tähän muistutukseksi melko kyyninen induktio. Kun nojataan tiedettyyn otetaan helposti pahin tämän hetken tunnettu ja jo tapahtuneita katastrofeja. Kuitenkin kun tämä pahin skenaario on toteutunut se on ollut aina suurempi kuin pahin sillä hetkellä tunnettu katastrofi. (Muutenhan se ei kirisi ykköseksi.) Kun puhutaan singulariteetista on aiheena tavallaan jokin sellainen jonka toteutuessa riskien miettiminen olisi jo liian myöhäistä. Siksi on syytä miettiä asiaa etukäteen. Riskianalyysiin tosin kuuluu myös se, että otetaan tiedetty huomioon. Se voi tehdä siitä epätodennäköisen riskin. Ja tämä luonnollisesti tekee siitä vähemmän relevantin ongelman kuin jos riski tapahtuisi suurella todennäköisyydellä.

Tässä mielessä singulariteetilla on nähty klassisesti kolme oleellista riskikohtaa:
1: Kumuloituvuus. Ajatus siitä että tämä uusi älykkyys kehittää vielä itseään suuremman älykkyyden. Tämä sitten kumuloituu. Eikä ole varmaa että jossain portaassa tämä kehittynein äly ei toimiessaan tule astuneeksi ihmiskunnan päälle. Joko siksi että se haluaa tuhota ihmiset tietoisesti tai koska ihmiset muuttuvat riskiksi sille tai sitten ihmiset vain tuhoutuvat sivutuotteena.
2: Vihamielisyysteesi, eli ajatus siitä että tekoäly liittyisi jotenkin oleellisesti siihen että se olisi ihmisten olemassaoloa vastaan.
3: Väistämättömyyskannanotto, ajatus siitä että tekoälyn kehitys alkaisi menemään omia raiteitaan tavalla joka ei ole ihmiskunnan hallinnassa. Ja että on mahdollista että se on tekemässä sen pian.

Näistä puolista
* Gröhn on selkeästi skeptinen viimeisimmälle. Itsekin pidän tätä hieman erikoisena. Me toki saamme hienoja gadgetteja. Mutta selvästi koneet lähinnä joko ratkovat ihmisten ongelmia, tarjoavat ihmisille viihdettä tai tuottavat ongelmia työllisyydelle. Mitään sellaista jossa tämä teknologinen valta jotenkin alkaisi toimimaan itsekseen ilman ihmisten tarjoamia päämääriä ja huoltoa tuntuu etäiseltä.
* Vihamielisyysteesin kohdalla näen että tässä on kysymys enemmän siitä että tekoäly nähdään liiankin ihmismäisenä. Ihminen on biologinen kone jossa henkiinjääminen on vaatinut aggressiota. Koneella ei ole välttämättä tarvetta mihinkään tämänlaatuiseen. Robottiin täytyisi ensin erikseen ohjelmoida tämänlainen mutkikas konsepti ennen kuin sillä voisi olla omaan suuntaansa ajautunutta aggressiivisuutta. Tämä korostaa sitä että on todennäköisempää että vihamielisyysteesi toteutuu jossain sotilaslaboratoriossa kuin että se tapahtuisi spontaanisti tai vääjäämättömästi. Ja toisaalta jos tekoäly on ihmisille vaarallinen se tekee sen enemmänkin sivutuotteena ja vahingossa. Joka on enemmänkin kysymys siitä mikä on "good enough" tuote laitettavaksi vaikkapa julkiseksi.
* Kumuloituvuusteesi on sen sijaan melko mahdollinen. Tosin jos tekoälyt ovat voimakkaampia kuin ihmiset voisi ajatella että ne voisivat havahtua siihen että ne itse voivat kohdata samat riskit. Ja katkaista siksi ketjun ajoissa. Toisaalta ihmisen kannalta ei ole miellyttävää jos tämä etenemisketju katkaistaan yhtä iteraatiota liian myöhään. Robottiälylle tämä olisi varmasti melkolailla sama.

Loppukaneetti

Näin ollen olen varovaisesti samalla puolella Gröhnin kanssa suhtautumisessani Hawkingiin. Hawkingin mukaan tekoäly uhkaa ihmiskuntaa. Siksi meidän pitäisi lentää avaruuteen pakoon. Moni on ihmetellyt että mitä järkeä tässä avaruuspaossa olisi sillä kyllähän ihmistä kyvykkäämmät robotit pääsevät myös avaruuteen jos ihmisetkin sinne pääsevät. Tämä on hyvä huomio. Mutta ymmärrän myös Hawkingin pointin. Syynä ei ole immuniteetti Terminaattoreilta tai niiden vastineilta. Syynä on hajauttamisen tuoma suoja. Jos kaikki ihmiset ovat yhdessä paikassa on robottien helpompaa tuhota ne kaikki. Jos ihmisten lokaatiossa on variaatiota on ihmislajin sukupuuttoon pyyhkiminen paljon vaikeampi urakka. Hawking ei ratkaise ongelmaa vaan maksimoi selviytymistä.

Jos "ei olisi mitään", en minä kuitenkaan olisi tyytyväinen...

Jeffrey Shallit käsitteli Kirk Durstonin matemaattista argumenttia Jumalasta. Siinä korostettiin sitä että matemaatikot käyttävät ääretöntä eri tavalla kuin teologit. Teologit ja filosofit puhuvat mielellään sellaisista asioita kuin "aktuaalinen ääretön". Shallit ei pidä jaottelua kovinkaan relevanttina. Dunstonin argumentti on toki ristiriitainen. Mutta se johtuu siitä että hän tekee sitä matemaattisena argumenttina ja tekee sen kanssa ristiriitaisia oletuksia.

Itse silti pidän aktuaalista ääretöntä turhana. Minun syyni tähän on se, että olen erkautunut Platonisesta ajattelusta. Moni esittää että matematiikka olisi ideamaailman tasolla jotenkin reaalisesti olemassa. Tässä korostetaan usein eroa ideamaailman ja käytännön tasolla. Eli maailmassa on harpilla piirrettyjä ympyröitä jotka edustavat täydellistä ympyrää, mutta jossa on vajavaisuuksia ja puutteita.

Itse pidän tätä eroa todellisena. Mutta käännän sen ympäri ; Tosiasiassa matematiikka on jotain jolla mallinnamme maailmaa. Ja maailma on kompleksisempi kuin mallimme. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että aivomme pystyvät käsittelemään vain "aivan ehdottomasti niin kompleksista materiaalia kuin aivomme ovat". Tätä suuremmat asiat vaativat karkeistamista ja mallintamista. Ja tätä tehdään likiarvoilla. Näin ollen matematiikka niputtaa äärettömyyksiä. Voimme tiivistää maailman sanomalla "kaikki parilliset luvut". Mutta emme voi laskea niitä ääneen. Voimme määritellä ympyrän matemaattisesti mutta emme piirtää sitä.

Näin ollen olemme tehneet matematiikan ja tosiasiassa emme tee "löytöjä" matematiikassa. Kun tekijä on luetellut ja määritellyt aksioomia, näillä on yhteisvaikutuksia joita määrittelijä ei ole ehtinyt miettiä ja laskea. Näin ollen hän on tavallaan kuin ihminen joka ensin on määritellyt "kaikki parilliset luvut" ja sitten joku muu tulee ja laskee ääneen luvun "4478797693540759641432652". Se on ollut jo määritelmien mukaisessa yhteisvaikutuksessa mutta tätä ei ole tiedetty. Näin ollen shakkipelin keksijä on luonut kaikki parhaat shakkipelistrategiat. Nekin joita ei ole vielä keksitty. Mikä ei tietenkään tarkoita että shakin keksijä edes olisi kummoinenkaan shakinpelaaja.

Tämä tarkoittaa sitä että uskon matemaattisiin äärettömyyksiin mutta en aktuaalisiin äärettömyyksiin. (Jos Jumalasi on ääretön sanot että hän ei ole olemassa. Se on suoraan noissa valitsemissani aksioomissa.)

Shallitin argumentin sivupoluilta löytyi kuitenkin minusta kiinnostava asia.

Se koskee big bangia. Lueskelin Tim Holtin "Why does the world exist" -kirjaa. Ja siinä selvisi että itse asiassa yhdessä vaiheessa monet ateistit eivät olleet kiinnostuneita fysiikasta. Syynä oli big bang. Tuosta ei ole niin hirvittävän paljoa aikaa joten on tavallaan hämmästyttävää oppia että alkuräjähdys koettiin uhkana ateismille.

Tässä tärkeimpänä syynä oli klassinen teologia. Creatio ex nihilo oli aihe jota kristityt olivat käyttäneet. Teologeilla oli ikään kuin etumatkaa. Henkenä oli että jos jokaisella asialla täytyy olla syy, ja skientisti vaatii tämänlaisen syyn, olisi ensimmäinen syy ongelmallinen koska sillä ei voisi määritelmänsä mukaan olla syytä.

Siksi oli terveempää elää ajatuksissa joissa universumi oli ääretön. Kun sillä ei ole alkua ei sillä ole alkusyytäkään. Tätä vastaan voidaan tietysti sanoa minun asenteellani. Että tässä olisi aktuaalinen ääretön. Ja näin ollen vastassa olisi ongelmia. Siksi minulla onkin sellainen ajatus että jotta Einsteinin vakaa ikuinen universumi olisi relevantti, olisi ajan oltava jotenkin kehäinen. Eli ei elettäisi lineaarisessa vaan sirkulaarisessa aikakäsityksessä. Näin alkusyytä ei tarvittaisi. ; Mutta koska ääretön ei kuitenkaan ole numero, on tällä syvällisiä seurauksia. Ei voida vain olettaa että alkusyytön ääretön maailma olisi ristiriitainen. Shallit vihjaa että jos ajattelee näin tekee erikoisen virheen ; "mistake of thinking that the "universe with an infinite past" model entails the creation of the universe at some time t = ∞. But this is clearly erroneous. It just means that at every time t there exists a time t-1 at which the universe existed." Toisin sanoen universumi voisi olla ääretön. Jopa ilman kehiä. Näin ennen Einsteiniä olleet olivat jossain määrin rationaalisia. (Looginen mahdollisuus on olemassa.)

Mutta kaikki on hankalampaa.

Tosiasiassa jos kysymys on "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on siitä hankala kysymys että Jumala ei ratkaise mitään. Koska luomistyö selittää universumin olemassaolon. Kuitenkin se olettaa Jumalan. Joka taas on olemassa. Näin ollen edessä on yhä kysymys siitä että miksi on Jumala eikä ei-mitään.

Leibniz rakensi tässä kohden erikoisen ajatuksen siitä että Jumala olisi ikään kuin välttämättömästi olemassaoleva olento ("necessary being"). Näin Jumala olisi itsensä ylläpitävä ja itsensä luova ja itsensä selittävä. Tämä temppu perustuu eräänlaiseen ontologiseen silmänkääntötemppuun. David Hume ja Immanuel Kant huomauttivat että päättelyssä on ongelmia.
* Kantin huomio keskittyi esimerkiksi siihen että "välttämätön olento" vaatii ontologisen jumalatodistuksen pätevyyttä. Leibniz itse esitti kumonneensa tämän argumentin. (Toisaalta ontologisen jumalatodistuksen kritiikit ovat sen verran tunnettuja että välttämättömän olemassaolon kriitikot voivat napata sitä kautta argumentteja suoraan perinteisten teistien työkalupakista.)
* Hume taas keskittyi enemmän siihen että on olemassa loogisesti mahdottomia asioita kuten nelikulmaisia ympyröitä. Ja että aina kun saamme olemassaolon, on sille ikään kuin väistämättä jotain joka ei ole olemassa.

Itse en arvosta aktuaalista ääretöntä mutta en "välttämätöntä olentoakaan".  Se muistuttaa älyllistä piiperrystä jota on helppo tehdä. Holt itse asiassa jossain mielessä ivaa tämänlaista laittamalla kirjansa alkuun erikoisen todisteen "miksi on jotain eikä ei mitään". Se on loogisesti koherentti. "Suppose there were nothing. Then there would be no laws; for laws are, after all, something. If there were no laws, then everything were permitted. If everything is permitted, then nothing would be forbidden. So if there were nothing, nothing would be forbidden. Thus nothing is self-forbidding." Kun premissejä voi valita vapaasti saadaan mitä ihmeellisempiä lopputuloksia.

Fysiikalla on yllättävän paljon sanottavaa.

Einsteinin fysiikka vihjasi jotain erikoista. Alkusyy on argumentaationa usein puhdasta metafysiikkaa. Kuitenkin selvästi empirialla on jokin ote tähän aiheeseen. Siis ainakin järkevässä keskustelussa. Järjetön voi aina kiistää fysiikan mielekkyyden ja ryhtyä patuneeksi supernaturalistiksi. (Joku voisi jopa tehdä postmodernia tulkintaa Einsteinistä ja esittää että on mahdollista että hän halusi syy-seurausketjua ja pysyvää universumia syystä. Ja näin olisi ymmärrettävää miksi hän vastusti kvanttimekaniikkaa että loi yhtälönsä. Eli hänen reagoinneilleen olisi maailmankuvallinen syy. Joka on sidoksissa juuri niihin premisseihin joita alkusyyargumentissa on.)

Jos otamme perinteisen alkusyyargumentin ja Leibnizin voidaan huomata että niissä tunnustetaan jotain. "Ei ole väliä että ennen sitä oli jotain." Ei saa miettiä että onko Jumalalla jonkinlainen syy olla olemassa. Ei saa olettaa että "Jumalia on aina pohjalle asti" ad absurdum. (Jonkinlaisessa aktuaalisessa äärettömyydessä.) Eli kaikki syyt eivät tarvitse syytä koska ne ovat jotenkin itsensä selittäviä.

Tällä on väliä jos alkuräjähdykseen uskova ateisti reagoi alkusyyhaasteeseen. Ei riitä että nauretaan "jokin aikaansai edeltävän tilan, siellä oli jotain". On sanottava että tämä "jotain" ei ole jotenkin itsensä selittävä.

Tämä kysymys on siitä mielenkiintoinen että se liittyy matemaattiseen löytöön jonka mukaan olisi loogisesti mahdollista että "ei mistään" tulee "jotain". Tässä keskustelussa on noussut esiin se, että mainittu tapa koskee enemmän "loogista mahdollisuutta". On esitetty että tosimaailma tuskin olisi syntynyt tuolla lasketulla tavalla. Joka on siitä mielenkiintoinen kysymys että se tarkoittaa sitä että kysymys on muuttunut epistemologiseksi. Maailman synty riippuu siitä minkälaiset ominaisuudet universumilla on. Se, selittääkö universumi itsensä on fysiikan kysymys koska universumin ominaisuudet kertovat voiko se olla itsensä selittävä vai ei.

Tämä on mielenkiintoinen huomio jos muistaa että fysiikka on muuttanut alkusyyargumentin monia puolia:
1: Ensinnäkin syy on aikaan sidottu. Ja aika on fysikaalinen suure. Ennen alkuräjähdystä ei ole aikaa joten "eifysikaalinen aika" vaatisi jonkinlaista erikoista konseptia jossa "ei missään" olisi kuitenkin jotain, nimittäin tuo aika. Monet fyysikot nojaavatkin ajatteluun jossa alkuräjähdys on hieman kuin pohjoisnapa jonka pohjoispuolelle ei voi mennä.
2: Syy-seurausketju on deterministisen maailmankuvan sävyttämä. Aksioomat eivät ole kovin päteviä jos maailmassa on indeterminismiä. Singulariteetin ongelmia tällä hetkellä ovat tiettävästi juuri se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan indeterministisen maailman yhdistäminen on tässä haasteellista. Ei ole ollenkaan mahdotonta että universumissa on indeterminismiä. Ja peräti juuri siellä missä se iskee kovasti alkusyyargumenttiin.
3: Kolmanneksi alkusyyargumentin ongelma on siinä että ensimmäinen syy lähinnä nimetään Jumalaksi. Mikä tahansa ensimmäinen syy on kuitenkin validi. Ja tässä riittää se että se on "self containing". Tämä aikaansaa ongelmia tulkittaessa vaikkapa Stephen Hawkingin mallia universumin synnystä.

Teistit ovat tavallaan hankaluuksissa senkin takia että äly tai intentio ei ole mikään perimmäisyyden tae. On esimerkiksi ajateltu sellaista että meidän universumimme voisi olla jonkun laboratoriossa tekemän koe. Tämä henkilö asuisi jossain universumissa joka jo olisi. Joten vaikka universumimme selitys olisi äly, se ei tarkoita että se olisi ensimmäinen kausaalinen syy. Tai että jopa ensin olisi jokin universumi jolla ei ole älykästä alkuperää. Tai sitten keksijöitä on pohjalle asti aktuaaliseen äärettömään asti. Nämä ovat "loogisesti mahdollisia vaihtoehtoja". (Ei sillä että niillä olisi uskottavuutta vaikkapa Jahve-Jeesusta enempää. Tai olemassaoloa.)

Ongelmana onkin se että teismi joutuu turvautumaan alkusyyargumentin kanssa keinoihin jotka sitten ovat ongelmallisia ateistejen soveltamina. Ja mitä logiikan eri premisseistä voi oppia on suunnilleen se että jos premissit saa valita vapaasti niin käytännöss mitä vain voi todistaa. (Mikä on eräs pääsyy sille että en pidä koherenttia ajattelua muuna kuin minimitasona järkevälle ajattelulle. Ja tämän vuoksi en ole rationalisti enkä pidä rationalismia oikein hyvänä vaihtoehtonakaan. Olen enemmän empiristi. Käytän muun muassa induktiota ja karkeistuksia. Koska olen läpeensä epätäydellinen.)

Omakohtaisesti minulla on tässä vaikeaa.

Itseäni tässä olemassaolon epistemologisuudessa viehättää tietty Quinelaisuus ; Itse asiassa oma suhteeni matematiikkaankin on rippusen hänen ajattelunsa sävyttämää. Quinehan katkaisi ajatuksen siitä että olisi puhtaita analyyttisiä totuuksia ja puhtaita synteettisiä totuuksia. Näin ollen ei ole pelkkiä tyhjiä premissejä. Itse näkisin että oikeastaan vasta aika myöhään on tajuttu miten laaja asia matematiikka on - oikeastaan pitäisi puhua matematiikoista. (Ja tässä mielessä Quinelainen kejuni on tavallaan katekennut tai katkeamassa paraikaa.)

Ennen Gödeliä uskottiin että matematiikka saataisiin joskus valmiiksi ja sitten tiedettäisiin. Nykyisin tiedetään että matematiikka on aina kesken. ; Olemme aikaisemmin pähkineet geometriaa ja vastaavia matemaattisia kysymyksiä. Ja niillä on ollut jonkinlaisia kontaktipintoja tosielämän ilmiöihin. (Newtonin derivoinnin yhteys hänen tarvitsemaansa empiriaan on sekin kiinnostava yhteys. Kun pitää tutkia jotain ilmiötä jolle ei ole työkaluja, luodaan sellaiset itse! ; Tämä konkretia on osaltaan luonut sovelluksia ja niiden osuvuus on tuonut kiinnostusta ja arvostusta matematiikalle. ~ Tämän jälkeen olen hieman hämmentynyt sen edessä että miten niin moni ihmettelee miksi matematiikka sopii empiiriseen maailman kuvaukseen. Kenties syynä on se että emme katso satunnaisesti valikoitunutta matematiikkaa. Jos edessä olisi koko matematiikan mahdollisuudet, sieltä ensin napattu lähestyminen tuskin kuvaisi universumia juurikaan. (Jos matematiikka olisi toisenlaista, emme käyttäisi sitä. Paitsi ehkä uskontona.)

Logiikassakin on klassisesti jaoteltu että ontologia olisi jotenkin väistämättä epistemologian ulottumattomissa. Mutta kenties ongelma onkin korjattavissa sillä että epistemologiassa on aina ontologiaa. Täysin alkuoletuksetonta kokonaisuutta ei ole mutta jokainen osa voidaan näin testata. Quine ajatteli että juuri näin oli. Ja tätä kautta itse suhtaudun hyvin torjuvasti NoMa -periaatteen kaltaisiin kysymyksiin jossa jokin tietty kysymys rajataan automaattisesti tutkimuksen ulkopuolelle.

Kuitenkin näitä malleja tuntuu vaivaavan kuitenkin se, että niissä on intuitiivista epätyydyttävyytä. Samaa minkä vuoksi itse torjun "välttämättömän olemassaolon" metafysiikasta. Minulla tuntuu olevan aina edessä se että pitäisi antaa joko periksi ikuisen äärettömän kohdalla. Tai sitten hyväksyttävä "välttämätön olemassaolo" jollain sellaisella tavalla jossa jokun kvanttifluktuaatiodemiurgijehova on itse itsensä selittävä ja itsensä sisältävä.

Mutta toisaalta edustan tässä kysymyksessä hieman epäsuosittua koulukuntaa. En nimittäin usko erehtymättömiin aisteihin, (minkäälaiseen warrantiin). Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Universumin olemassaolokysymys on minulle suuria vessanseinäkysymyksiä. Sellaisten uskominen on epätervettä ; Itse asiassa Holt mainitseekin sivumennen että tutkimusten mukaan mielisairaaloissa tätä kysymystä mietitään hyvinkin paljon enemmän kuin mielenterveiden parissa. Ja minun ajatukseni ei ole se että tämä kysymys tekisi hulluksi. Vaan että jossain määrin täytyy olla hullu (egoistisella tavalla) jotta ylipäätään lähtee ratkomaan tämälaisia kysymyksiä. On terveellisempää ja kätevämpää miettiä pienempiä kysymyksiä.
1: Universumi lienee kompleksisempi kuin ihmisaivot. Tai ainakin kompleksisempi kuin minun aivoni ; Aivoni jotka eivät suostu luopumaan kummastakaan, aktuaalisen äärettömän naurettavuudesta eivätkä siitä että välttämätön olemassaolo on absurdi ajatus. Ehkä minun päähäni ei vain mahdu tätä enempää vaihtoehtoja! Vika ei välttämättä siis ole teoriassa vaan ihmisissä. Joka on siitä ikävää että olemme jokseenkin sidottuja ihmisten mahdollisiin lajityypillisiin rajoitteisiin.

Oma suosikkivastaukseni olisi varmasti jotain zeniläistä. Tässä filosofiassa kun käy helposti kuten Holtille oli käynyt. Hän oli kysynyt zen -mestarilta että "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" ja tämä oli yrittänyt napauttaa häntä päähän sauvalla. Holtin mukaan kysymys johtui siitä että mestari sekoitti tilanteen koaniin. Itse taas ajattelin että mestari nimenomaan tajusi että mistään koanista ei ollut kysymys. Toki joskus on hauskaa yrittää, leikillään. (Tällä asenteella on muuten induktiivisesti huono menneisyys. "Tätä kysymystä ei voi ratkaista tieteen voimin" on sarja epäonnistumisia. Kannan riskin tähän.)

Hawking ja "ateistien ääneenlausumattoman säännön" rikkominen

"Find somebody who wants something for nothing, then give him nothing for something."
(Hustle, TV -serie, important rule of con)

Christian News Wire, taho joka edustaa hienoa uskonnollista perinnettä, on ottanut kantaa alkuräjähdyksen syntyyn. Kuten kaikki tietävät, jokainen kristitty arvostaa NoMa -periaatetta aina kun tiedemies menee uskonkysymyksien alueelle. Heistä molemmilla on oma magisteriansa, ja rajanylityksiä ei voi tehdä. Tämä tosin ei yleensä toimi silloin kun kristityt kertovat mikä fysiikka on järkevää ja mikä ei. Sillä pänttäämällä teologiaa ja osaamalla Raamatun sanojen etymologiaa niiden alkukielellä ovat juuri sitä materiaalia joka takaa syvän ymmärryksen fysiikasta.

Tämän vuoksi onkin relevanttia uutisoida ja luoda keskustelua jossa fyysikko Stephen Hawking saa keskustella Ray Comfortin kanssa. Tämä varmasti takaa sivistyneen ja intelligentsiaa tihkuvan kysymyksen joka selvittää sen mihin tiede pystyy ja mihin ei. Ja mikä on epätieteellistä ja mikä ei.

Alkuun laittamassani linkissä he ottavat kantaa siihen että Hawking oli ottanut kantaa siihen miten universumi on syntynyt tyhjästä ja että tämä ei vaadi mitään ulkopuolista energiaa tai muuta voimaa. "Something from nothing" on heistä pahasti virheellinen. "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing, then that something wasn't nothing, it was something - a very intelligent creative power of some sort."

Lausunto on hyvin klassinen. Perussävynä on se, että ateistien pitäisi puhua ikuisesta maailmasta, jossa ytimessä ääretön universumi jolla ei ole alkua. Tämä ääretön ei sitten vaatisi selitystä. Tässä kulmassa Comfortin lausunto on filosofian historian valossa ymmärrettävissä. "Hawking has violated the unspoken rules of atheism. He isn't supposed to use words like 'create' or even 'made.' They necessitate a Creator and a Maker. Neither are you supposed to let out that the essence of atheism is to believe that nothing created everything, because it's unthinking." Lisätukea asiaan saa tietenkin muistamalla sen, että erilaiset alkusyyargumentit ovat hyvin kliseinen osa teologiaa. Alkusyy todistaa että universumilla on alku, eli siis myös ensimmäinen tapahtuma syy-seurausketjussa.

Tämän perusongelma on toki se, että perinteinen "filosofien Jumala" ei valitettavasti pidä sisällään vaatimusta jossa alkusyyn olisi oltava "jonkin sorttinen hyvin älykäs luova voima". Ensimmäinen syy vain määritellään Jumalaksi, eikä sen ominaisuuksiin oteta kantaa. Siksi sellaiset ajatukset kuin alkusyyn persoona, luomiskyky, tietoisuus ja vastaavat ovat päälleliimattua materiaalia jossa ei ole oikein järkeä edes teologian sisäisesti. Mutta toki persoona voidaan argumentoida jotain muuta kautta kuin alkusyyargumentista. Kenties Comfort on oikeassa sanoessaan että "Nor should an atheist speak of gravity as being a 'law,' because that also denotes the axiom of a Law-giver. Laws don't happen by themselves." Onhan tuo argmentti. Siinä on käytetty "because" -sanaa joten sen täytyy olla totta. "Koska" on aina argumentin ja todisteen tunnus. Tosin käytetty esimerkki on klassinen  ekvivokaatio -päättelyvirheestä ; Luonnonlaki ei sano että kyseessä olisi juridinen kokonaisuus, ja tässä on jopa sellainen epäanalogia että juridisia lakeja rikotaan, luonnonlait ovat vain mekaanisia kuvauksia joka viittaa aineen sisäisiin ominaisuuksiin. Tämä esimerkki on siitä huvittava että sitä käytettiin demonstratiivisena esimerkkinä kun kävin yliopistossa kognitiotieteeseen liittyvää tieteenfilosofiaa.
1: Itse asiassa ; Se, että ominaisuus on "laki" voi kenties kertoa enemmän siitä että tieteen kehittämistä on tehty kristillisessä ympäristössä ja tämä on vaikuttanut määritelmien sanavalintoihin enemmän kuin määritelmien asiasisältö. Kristinusko siis lisää väärinymmärtämisen riskiä tiedeasioihin hyvin syvällisellä tavalla.

Mutta kenties tästä huolimatta on totta, että Hawking on piiloteisti. Voihan teismiä virrata asioihin kiertotietä ja huomaamatta. Onhan tähän vakuuttava argumentti. "It seems that Professor Hawking has changed his mind about the need for God. Back in 1988, in his book A Brief History of Time, he said, "If we discover a complete theory, it would be the ultimate triumph of human reason - for then we should know the mind of God." Einstein said that he wanted to know the mind of God. Comfort maintains, "Both men can easily find the mind of God and through it see how we were created - 'In the beginning, God created the heavens and the earth' something of which we were reminded when the first manned mission to moon read from Genesis chapter one. We need to read it again." Mielen muuttaminen on toki oppimisen ja kasvavan viisauden vihje. Vihje kriittisestä ajattelusta ja kyvystä muuttaa mielipiteitä todisteiden kasautuessa. Mutta nähdäkseni tätä mielenmuutosta ei voida perustella mainituilla sitaateilla. Sillä lausunto pitää sisällään toisen hyvin yleisen argumentin joka toistuu kaikkialla siellä missä ihmiset ottavat kantaa asioihin joita he eivät ymmärrä. Nimittäin reifikaatio. Tieteenfilosofiassa opitaan että on ns. mallintavia vertauskuvia ja näkökulmien vertauskuvia. Ja näitä ei pidä toisiinsa sekoittaman tahi ihmisten lisääntyminen tapahtuisi siten että konkreettinen mehiläinen pölyttää konkreettisen kukkasen. Tieteellisen ajattelun ydin on juuri siinä että määritelmien sisällöllä on oleellisesti väliä, ei sillä miten ne paketoidaan.
1: Comfort näyttää ihmiseltä joka todella katsoo vaikka Dawkinsin "itsekäs geeni" -sanaa ja luulee että se opettaa ihmisiä käyttäytymään itsekkäästi ja väittää että termi väittää että geeneillä on tietoisuus. Panpsykismi olisi toki viehättävää mutta Dawkins ei sellaista itse kannata.

Mutta kaikki on tietysti mahdollista, kun liikutaan piireissä joissa arkijärki on tieteen ydin. Ydin joka voi kieltää vaihtoehtoja a priorisesti täysin mahdottomiksi ja pitää näitä ajatuksia kannattavia idiootteina ja typeryksinä. Asennevammainen horse laugh arkijärkipohjalta tiivistyy sen tyylisiin lausumiin kuin "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing".

Valitettavasti tyhjän fysiikka ei ole näin yksinkertaista. Kenties ihan siksi, että kvanttifysiikka rikkoo perustaltaan sen mekanistisen maailmankuvan jota klassiset teologit piilo-olettivat argumenttirakenteisiinsa. Fysiikka on valitettavasti muuttunut vähemmän deterministiseksi ja olemukseltaan erilaiseksi kuin mitä asiat olivat jonkun Tuomas Akvinolaisen aikana. Tai Newtonin aikana. (Tai edes Einsteinin aikana - hänhän sanoi että "Jumala ei heitä noppaa".) Siksi moni teisti todella vakavissaan uskoo että jos uskoo alkuräjähdykseen ei voi olla ateisti.
1: Tosin kun alkuräjähdyksestä ei puhuttu, sitä pidettiin naurettavana ja ääretöntä ja ikuista universumia pidettiin todisteena Jumalallisuudesta, koska ääretön. Eikä tämän nähty falsifioivan teismiä tai tekevän ateismia järkevämmäksi. I'm smelling douple standards strong in this one.
2: Akvinolaisen muistaen on toki surullista huomata että teologia on joskus edustanut aikansa hienostuneinta tiedettä ja filosofiaa. Tämä osa on kyllä selvästi menetetty. Teismin tutkimusohjelma on kokenut selvän paradigmanromahduksen. Tärkeimmästä kaiken selittäjästä on tullut yhä triviaalimpi. Jopa niin triviaali että vaikka ennen Jumalaa on käytetty selittämään kaikkea luonnonilmiöitä myöten, nykyisin on tarvittu kaiken maailman NoMa -periaatteita joiden tärkein tehtävä näyttää olevan se, että uskontoa suojellaan tieteeltä ja ylipäätään faktapohjaiselta kritiikiltä. Jos pitää tutkimusohjelmien hedelmällisyyspohjaisesta tieteen määritelmästä, kuten itse kieltämättä jossain määrin teen, tämä on aika tärkeäkin asia.

Itse asiassa tieteellisyyskysymys on kuitenkin vielä otettava kantaa. Intuitiot eivät aina ole väärässä. Näin ollen argumentit voisivat olla huonoja mutta pääpointti elää kaiken tämän jälkeenkin vahvana. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että aivan viime aikoina on herännyt paljon keskustelua siitä että fysiikan mukaan on mahdollista saada jotain ei mistään. Tämä on sidottu aivan normaaleihin fysiikan lakeihin. Ja tämä mahdollisuus on todistettu matemaattisesti päteväksi, joten sen peruslogiikassa ei ole vikaa. ; Kun argumentointi on koherenttia (matemaattinen todistus tarkoittaa tätä) ja sen peruslait eivät ole falsifioituja vaan nojautuvat aivan sallittuihin fysiikan tämän hetken lakeihin (joka tekee siitä luonnontieteellisen) voidaan vihjata että kenties "ei mistään tulee jotain" onkin enemmän tieteellinen asia kuin mitä teistit haluavat myöntää.

Itse tosin näen että tämä vastaus on lähinnä osoitus siitä että tämä tyhjästä syntyminen on mahdollista, että ajatus ei ole lähtökohtaisesti tyhmä vaan vaihtoehto. Jolloin sitä ei voi sanoa "mahdottomaksi" olematta eitieteellinen tampio jolla on huonosti kehittynyt symbolifunktio ja hemmetin pisteliäs seksielämä jossain kasvitarhalla. Mistä päästäänkin siihen että kenties "ääneenlausumatonta sääntöä" pitää kutsua "ääneenlausumattomaksi" ihan siksi että tämänlaista sääntöä ei ole olemassa eikä kukaan tämän säännön rikkomisesta syytetty ateisti/fyysikko sellaista ole sanonut. Joka vihjaa siihen että tämä on ad hoc -selitys samalla tavalla kuin se että puhuttaisiin salaisista ja alitajuisista kaunoista sen vuoksi että mikään käyttäytymisessä ja muussa evidenssissä ei viittaa minkäänlaiseen kaunaisuuteen.

Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään

"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)

Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.

Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)

Ennakkotietoja?

Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.

Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)

Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."

Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".

Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.

Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.

Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ;  Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.

Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.

Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.

Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)

Oletetaan että ei tiedetä mitään.

Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.

Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".

Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.

Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.

YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.

Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.

Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.

Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

Naïvi arkijärkipohjainen tiedekäsitys ; Eli onko teoreettinen sama kuin sovelluskelvoton ja arjesta vieraantunut?

"Eikö ole vaarana tutkimuksen etääntyessä tavallisesta puheesta ja sanontatermeistä, että itse tutkimuskin etääntyy niistä tosiasiallisista aiheista, jotka maailmassamme ongelmia aiheuttavat?"

Näin esitteli ihminen kysymyksen. Siihen voisi vastata lyhyesti että "ei". Pidempi vastauskaan ei ole tässä kohden kovin pitkä. Sillä ongelman konkreettisuus ei tarkoita että ratkaisun tulisi olla helppo.
1: Ensinnäkin tiedetään että arkinen, tavallinen ja sitä kautta ei arkijärjelle mitenkään vieras tai outo asia - kuten turbulenssi - voivat olla tieteellisesti vaikeita ja mutkikkaita, ymmärtää, mallintaa ja hallita.
2: Samoin on aivan turhaa esittää että jos teoria on mutkikas niin että sillä ei olisi arkipäivän sovelluksia. Nykyajan GPS elää suhteellisuusteorian kautta siinä mielessä että esimerkiksi aikadilataatio tulee ottaa huomioon. Tämänlaatuisia sovellusasioita oppii itse asiassa Hawkingin "Ajan lyhyestä historiasta". Eikä tämä ole mikään poikkeus. Moni tietotekninen innovaatio vaatii taustalleen vaikeaa fysiikkaa. Kuten Hesarin kolumni muistutti, valtaosa nykyelämää helpottavista kapineista nojaa siihen että on ymmärretty soveltaa esimerkiksi atomitason ja kvanttitason teorioita. Ja etenkin jälkimmäiset ovat tunnetusti arkijärjelle vieraita ja outoja juttuja.

Väitänkin että tuossa argumentissa paistaa lähinnä omituinen jako jossa pragmaattinen on arkijärjen aluetta kun taas teoreettinen on jotain norsunluutornihäröilyä. Sen vakavastiotettavuus taas kaatuu jo sellaiseen huomioon, että se että minä en tiedä miten televisio toimii, enkä osaa korjata sellaista, että televisio ei olisi jokin joka on varsin arkinen insinöörisovellus. Vain jotkut Dunning-Kruger -ääliöt ajattelevat että käytännöllisyys tarkoittaa samaa kuin teorian poissaolo. Päin vastoin ; Toimiva sovellus vaatii usein ymmärrystä asian takana olevista ilmiöistä.
1: Maataloudessa tämä on valitettavan tavallista. Alan neuvojien sisäpiirivitsinä on viljelijä joka on koko elämänsä viljellut ja omaa tätä kautta vankan elämänkokemuksen viljelijänä elämisestä. Mutta jotka silti viljelevät ohraa samalla pellolla viljelyskierrosta välittämättä koska tuolla läntillä on vuosisadat viljelty ohraa. "Aina on viljelty ohraa". Tuonlaatuinen viljelijä osaa toki viljellä ohraansa, ja kuluttaa hirveästi rahaa esimerkiksi tuholaistorjuntaan. Mutta kenties hänen kannattaisi olla hieman teoreettisempi. Siitä jäisi nimittäin enemmän ihan konkreettista rahaa viivan alle.

Yleensä ottaen arkijärjen korostamisen takana onkin:
1: Ylpeys. Tällöin ajatellaan arki-ihmisen tieto on se joka ratkaisee kaikki ongelmat. Jossa kaduntallaaja on viisas ja ymmärtää todellisuuden perimmäisen luonteen ja sen miten maailma toimii. Ja joka luottaa tähän tasoon ihan sikana. Tiedemiehillä ei sen sijaan ole uskottavuutta koska he ovat istuneet nenä kirjassa. Ei heillä ole elämänkokemusta. Abstraktioita on kaikki teoriat. Ja näin järkevä tolkun ihminen näkee että herra on narri vaikka professoriksi kutsuttaisiin.
2: Tai sitten vaihtoehtoisesti anti-intellektuellismi tai muu vastaava tiedevastaisuus. Että konkreettinen ja arkinen on viisasta ja kaikki muu abstraktia teoreettista hömppää. Joka on tiedevastaisuutta vaikka moni tämänlainen ihminen kertoo kyllä "kunnioittavansa kyllä tiedettä". Mutta eivät he kunnioita tiedettä vaan mielikuvaa tieteestä. Ja pahinta on että jos he uskovat että tuo tieteen kunnioittaminen on oikean tiedemaailman saavutusten kunnioittamista, niin hän itse asiassa paljastaa lähinnä sen, että ei edes tiedä mitä tieteessä noin ylipäätään tehdään ja mitä tiede on. (Tarkkaa kuvaa tästä ei toki ole kellään. Kysymys on siitä likiarvon tarkkuudesta, tai siitä mitä heillä ei tässä kohden ole.)

Tässä kohden hyvänä esimerkkinä on varmasti ilmastonmuutos. Itse näin minkälaiseen kaavastoon ja ilmiöjoukkoon pitäisi ottaa kantaa jotta voisi rakentaa oman perustellun mielipiteen aiheesta. En jaksanut. En siksi sano että tiedän että ilmastonmuutos on totta. Sen sijaan vinkkaan että ilmastonmuutoksen seurauksien arviointi on silti jotain joka ulottuu hyvin arkisiin asioihin. Se, mitä syö, miten ajaa autolla ja kaikki muut vastaavat vaikuttavat hiilidioksidiin. Joka taas vaikuttaa niihin kaavahirvityksiin jotenkin. Joten vaikka teoria on vaikea, niin itse ilmiötä voidaan kuitenkin ohjailla ja hallita varsin arkisin ja helpoin tempuin. Takana ei siis ole se, että mutkikas ilmiö vaatisi mutkikkaat hallintalaitteet. (Turbulenssiakin huomioidaan esimerkiksi laivojen uppoamisasioita mietittäessä kaiken kaikkiaan varsin simppelein mekaanisin rakentein.)

En sano että avaruusolentoja - mutta avaruusolentoja

SETI -projekti on tieteellinen yritys löytää merkkejä avaruuden älyllisistä olennoista. Toiset tyytyvät kiikareihin. Molempia yhdistää halu etsiä jotain jota pidetään melko epätodennäköisenä ja vaikeana. Tämänlaiset etsinnät sitten kirvoittavat keskustelua siitä mitä avaruusolentojen löytäminen voisi tarkoittaa. Usein tähän liitetään erilaisia maailmankuvallisia seurauksia. Tämänlaisiin asioihin suhtaudutaan kiinnostuksella.
1: Pascal Boyer näkee syvän yhteyden avaruusolentoihin uskomisen ja uskonnon välillä. Psykologisesti tarkastellen jos avaruusolentojen uskotaan pääsevän ihmisten stategiseen tietoon (aka sosiaalisesti noloihin salaisuuksiin) niitä aletaan lepyttelemään ja tässä syntyy rituaalitoimintaa.

Yksi tapa lähestyä asiaa löytyy "Tämä Päivä" -blogista. Siellä otetaan kantaa Paavin tuoreeseen ilmoitukseen siitä, että hän olisi valmis ja halukas kastamaan avaruusolentoja. (Paavin kommentti oli toki enemmän sosiopoliittinen. Se on nähty jopa yhteydessä siihen että hän on valmis kastamaan myös entisiä kommunisteja ja vastaavia. Eli ollaan valmiita kastamaan paitsi pieniä vihreitä miehiä niin myös pieniä punavihreitä miehiä ja punaisia miehiä. Mutta tässä blogauksesa pysytellään avaruudellisemmissa teemoissa.)

"Tämä päivä" -blogin argumentti oli se, että humanoidit olisivat tuskin kovin kiinnostuneita uskonnoista, koska ne ovat niin vahvasti ihmiskeskeisiä. "Uskonnot eivät yleensä nimittäin kerro maailmasta ja maailmankaikkeudesta, vaan ne kertovat vain ja ainoastaan meistä ihmisistä ja kaikki muu esitetään suhteessa meihin." ... "Mitä esimerkiksi Alfa Centaurissa asuva laji olisi mieltä siitä että maailmankaikkeuden luoja valitsi erityiseksi kansakseen juuri ihmiset? Tai tarkemmin tietyn hyvin pienen heimon ihmislajin sisällä? Tai mitä he olisivat mieltä siitä miten nimenomaan ihmiset on luotu luojan kuvan mukaan? Tai siitä että ihmiset mokasivat siellä puutarhassa sen hedelmän kanssa ja siksi myös nämä muukalaiset joutuvat asumaan langenneessa maailmassa paratiisin sijaan? Miksi luoja lähetti ainoan poikansa maahan, eikä muihin maailmoihin? Miksei hänen viestinsä ole annettu kuin ihmisille? Miksei tämä jumala kertonut tuolla ylhäällä olevan muitakin?" Kysymyspatteri on hyvä ja huomiot oikeansuuntaisia. Näihin tulee vähintään antaa vastaus, sen sijaan että he hylättäisiin typeryytenä.

Onneksi näin onkin tehty. "Esse" -lehdessä avaruusolentoteemaa sivuttiin aikaisemmin. Siellä reagoitiin Stephen Hawkingin näkemykseen jonka mukaan ulkoavaruuden elämän löytäminen tarkoittaisi huonoa uutista uskonnoille. "Syyskuun alussa 2010 tunnettu fyysikko Stephen Hawking ilmoitti tulleensa siihen tulokseen, että Jumalaa ei enää tarvita, koska vieraiden aurinkokuntien löytyminen tekee elämän syntymisestä todennäköistä ilman Luojaakin. Näkemys ei vakuuttanut edes Hawkingin kollegoja. Kotimaa-lehdessä (7.10.2010) avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja piti lausuntoa hyvänä esimerkkinä siitä, että ”tieteentekijöiden kannattaisi pitää teologisissa kysymyksissä turpansa rullalla”. Myös Valtaojan kanssa keskustelukirjan tehnyt emerituspiispa Juha Pihkala tyrmäsi Hawkingin päättelyn. ”Suutari pysyköön lestissään. Ajatusta toisista maailmoista, jotka eivät tiedä meistä mitään, pohdittiin teologiassa jo 1600- ja 1700-luvuilla.”" Johon minulla on kaksi huomautusta/huomiota.
1: Olen  tässä ensinnäkin hämmästynyt siitä miten kirkko on innoissaan kieltämässä Hawkingia tekemästä tulkintoja teologiasta. Sillä jos NoMa -kysymys on todella pätevä, eli on tieteen ja uskon kysymyksiä joissa ei saa rampata ympäriinsä, niin sitten kaikkien teologien pitäisi pitää turpa rullalla evoluutiokysymyksistä. Ja tämä ei tarkoita vain kreationismia vaan myös kaikkia teistiseen evoluutioon liittyviä asioita. ; Ja esimerkiksi tarkemmin ajatellen avaruusolentojen olemassaolo ovat empiirisiä kysymyksiä joten teologien mietinnätkin olisivat hyppineet näiden rajojen yli. Esimerkiksi elämän mekanistinen synty on teologian kysymys jos ja vain jos elämän alkuperä on yliluonnollinen. Joten teologit perusolettavat asioita. Ja ottavat kantaa asiaan joka voi olla luonnontieteellinen. Kristityillä teologeilla onkin ihmeellinen into samanaikaisesti osallistua tiedekeskusteluun tasapuolisena ja tärkeänä osana ja huutaa "vääriä mielipiteitään" ääneen sanovia tiedemiehiä laittamaan suuta kiinni teologiassa. Jos tiedemies kehuu kristinuskoa se on tietysti kristillisyyttä korostavaa ja tämän nähdään suoraan todistavan että kristinusko on ristiriidaton tieteen kanssa. Joten kysymys on nimenomaan kerettiläisistä mielipteistä. Näin Esse -lehti aikana joka on kauan Galileo Galilein jälkeen...
2: Hawkingin argumentti on tavallaan typerä. Mutta se on oikeammansuuntainen kuin mitä teologit ja kirkonmiehet haluaisivat tunnustaa. Sillä tosiasiassahan Hawkingin argumentti iskee siihen että ainut tapa jolla Jumala olisi perusteltu olisi se, että Jumala olisi jonkinlainen aukkojen Jumala. Teologit tietysti pitävät tämänlaista kreationisminhajuista näkemystä aika pöljänä. Itse asiassa voitaisiin nähdä että elämän putkahtelu ympäri universumia puhuisi ns. hienosäätöargumentin puolesta. Tässä kohden asia voidaan palauttaa tuoreeseen blogaukseeni. Jonka soveltaminen tähän asiaan oli se, että tosiasiassa avaruusolentojen löytäminen ei ole evidenssiä teologialle, eikä falsifioi sitä. Mutta se vahvistaisi naturalismia. Eli avaruusolennot eivät olisi syy luopua vaikkapa kristinuskosta mutta se olisi syy ryhtyä ateistiksi. Ja jos vastakkain on ajatus siitä että uskonto on tutkimusohjelma jossa asioita selitetään niin siinä tapauksessa avaruusolentojen löytyminen olisi todellakin empiirinen ongelma teismille. Ei siksi että se olisi ristiriidassa vaan sen takia että se vahvistaisi niin voimakkaasti sitä vaihtoehtoista mallia. (Jumala joko on olemassa tai ei ole olemassa.)

Mutta mitä sitten jos avaruusolennot tulisivat?

Humanoidien tuleminen tekisi muutakin kuin lisäisi meidän toivoamme siitä että emme tuhoa itseämme omalla teknologiallamme. Se olisi teologinen haaste. Ja monet teologit ovat ottaneet siihen kantaa. Itse asiassa on kokonainen teologian oppiala (exotheology) joka pohtii avaruusolentoja. Se on jopa saanut jonkin verran näkyvyyttä. Näitä asioita on toki pohdittu myös keskiajalla. Yleinen kanta on se, että aiheeseen kantaa ottaneet monet teologit eivät yleensä pidä avaruusolentoja ongelmallisena uskonopilleen ja sen dogmille. He korostavat, että heidän uskontonsa ei falsifioidu avaruusolennoilla. Ja toimivat sen jälkeen kuin tämä heidän oppinsa koskisi myös avaruusolentoja.
1: C. S. Lewis on esimerkiksi esittänyt aivan suoran kannanoton avaruusolentoaiheeseen. Hänestä olisi hyvinkin mahdollista että Jumala loisi vieraalle planeetalle avaruusolentoja. Hän itse asiassa heijasti tätä ajattelua myös "Narnia" -kirjoissaan, jossa Aslan oli Jeesus toisessa todellisuudessa. Toiset planeetat ja toiset ulottuvuudet ovat tässä keskenään analogisia. Aslan oli toisen ulottuvuuden Jeesus, joten kenties jokaisella muullakin planeetalla on oma Messias. Tai sitten Jeesus on universumin ainut Messias ja kuoli myös humanoidien pelastumisen vuoksi.

Kun mietimme eri planeettojen elämää, joudumme niiden kohdalla ottamaan kantaa siihen minkälainen niiden sosiokulttuurinen tila on. Ja jos mietimme Paavin kastamisintoa meidän on käytävä läpi näitä skenaarioita. On katsottava minkälainen maailma olisi se, jossa he myös ottaisivat kasteen paavilta vastaan. Koska emme tiedä minkälainen avaruusolentojen kulttuuri on, joudumme tekemään skenaariokeskeisen ajattelun. Otetaan esille vaihtoehtoja ja niiden seurauksia; Minulle esitetään että olisi mahdotonta mennä avaruusolentojen saappaisiin, mutta jos asiaa tarkastellaan pelastuksen kautta, voidaan olettaa että avaruusolennot haluavat sellaisen.
1: Jos universumi on sama kaikille, syntiinlankeemus on sama kaikille ja armo pelastukseen on sama kaikille ja samaa sanomaa viestitään kaikille on mahdollista että Jumala on luonut avaruusolennoillekin tajun itsestään ja kaikki on siellä kuten täälläkin. Avaruusolennot ovat jo kristittyjä. Joten miksi tämä kulttuuri haluaisi kasteen paavilta? Oleellisena kysymyksenä onkin se, että miksi paavi ei ota relevanttia vastausta. Se ei edes tarvitse kastetta.
2:Jos Jumala sen sijaan ei ole luonut yhteistä syntiinlankeemusta, ei Paavilla ole missään tapauksessa mitään merkitystä. Joko avaruusolennoilla on oma Messiaansa ja Paavista irrallinen usko. Tai sitten he eivät ole edes langenneet eivätkä tarvitse pelastusta.
3: Jos syntiinlankeemus ja armo ovat yhteisiä, mutta Jumala ei viestitä siitä kaikille, ollaan itse asiassa samassa tilanteessa kuin mitä ollaan oltu vieraiden mantereiden kanssa. Kristityt toki uskovat että pelastus on ollut yhteinen intiaanienkin kanssa, mutta intiaanit eivät ole olleet halukkaita kääntymään. Itse asiassa voidaan nähdä että kristinusko on levinnyt lateraalisesti. Intiaanit ovat olleet haluttomia - kaikesta esim. Lewisin uskomasta syvästä synnynnäisestä jumalakokemyskyvystään huolimatta - olleet haluttomia kääntymään. Kristinusko on levinnyt koska kristityt ovat käännyttäneet teknologisesti vähemmän kehittyneitä natiiveja. Siksi ei ole ollenkaan uskomatonta jos avaruusolennot olisivat - kenties synnynnäisessä Jumala -aistissaan -  että ihmiskunta, mukaanlukien Paavi kohtaisivat mahdollisesti käännytystyötä. Teknologisella ylivallalla avaruusolennot helposti käännyttäisivät ihmiskuntaa väkisin valomiekkalähetyksellä. Tai lahjottaisiin avaruusolentojen kannalta rihkamalla. Tai tapettaisiin. Tai kohdeltaisiin huvittuneella kuriositeetilla.
4: Jos Jumala kertoo ilmestyksen avaruusolennoille, ja kertoo että Paavi on tosi uskonnon viestinviejä ja syntiinlankeemus ei koskenut vain ihmiskuntaa vaan myös avaruusolentoja, ja tästä kerrotaan avarusuolennoille joilla ei ole omaa messiasta. Niin tässä tapauksessa he voivat suostua Paavin kasteelle. Samalla on kuitenkin hyvä ihmetellä sitä että miksi ihmiskunnassa tarvitaan lähetyskäskyä. Miksi Jeesus komentaa "kastakaa kaikki kansat minun opetuslapsikseni - itselläni on jotain tärkeämpää tekemistä". Maan päällä ja kaikkialla missä tiedämme on niin että kristinusko ja Paavin erikoisstatus eivät ole olleet ihmisten tiedossa jo valmiiksi. Kristinuskosta kuullaan vasta kun joku kertoo siitä. Uskonto ei jostain syystä leviä maallisempia ideologioista poikkeavilla tavoilla, vaan ainoastaan "suusta päähän". Induktiivinen päättely siitä mitä olemme kokeneet ja mitä uskontojen leviämisestä tiedämme vihjaa että tämä on kaikista skenaarioista epätodennäköisin.

Loppuyhteenveto

Tulemme rauhassa.
Viekää meidät
ruokakippomme luo.

Itse asiassa on oleellista huomata että ylläolevissa skenaarioissa ei ollut ateistisia vaihtoehtoja. Jokaisessa ajatuksena oli jonkinlainen teistinen malli. Niiden kohdalla korostuu se, miten ihmiskeskeisiä uskonnot tuppaavat olemaan. Itse asiassa Lewisin argumentaatiossakin korostuu syvä ymmärtämättömyys muunlaisia vaihtoehtoja kohtaan. Kyky astua toisen saappaisiin on yksinkertaisesti nollassa. (Tai oikeastaan sen alle, väärinymmärtämisen halu on kova, intentiot ovat hyvää tarkoittavia mutta onnistuminen jotain aivan muuta.) Paavi on valmis kastamaan mutta ei tulemaan kastetuksi. Hänelle avaruusolennon merkitys on vain siinä miten se sopii omaan dogmaan. Mutta tämän sovelluksen vaikutusta avaruusolentojen motiiviin ottaa kaste ei huomioida. (Jäljelle jää vain se että Paavi luottaa siihen että on mahdollista että avaruusolento haluaa kasteen samalla kun hänelle näyttää olevan mahdotonta että hän itse tarvitsisi kasteen avaruusolentojen oppiin.)

Avaruusolennot kyetään näkemään vain ihmiskeskeisessä kulmassa. Eli sitä kautta kumoaako se kristinuskon vai ei. Ja sitä kautta mitä ihminen on valmis ja halukas tekemään. On toki selvää että Paavi voisi haluta yrittää kastaa avaruusolennot - onhan tämä valta-aktiokin jossa vieraan maan matkalaiset saataisiin alistettua näiden kovemmasta teknologiasta huolimatta. Tämän kulman sisällä on sitten vaikeaa miettiä sitä että miksi vastapuoli todella myös suostuisi tähän toimintaan. Avaruusolentojen kastamiskysymyksessä näkökulma on siinä mitä ihmisten ja heidän kirkkonsa tulee toimia. Eikä ole mietitty että mitä merkitystä tässä on avaruusolennoille.

Avaruusolentoperspektiivistä on käytännössä selvää että oikeastaan missään tapauksessa ei ole uskottavaa että avaruusolennot haluavat kastetta. Itse asiassa on uskottavaa että "Tämä Päivä" -blogissa oltiin oikeilla jäljillä. Ajatus siitä että teknisesti heikkokykyinen yksinkertaisiin loogisiin päättelyvirheisiin altis pikku apina on niin spesiaali että he vastaavat myös muiden planeettojen olentojen kuolemattomasta sielusta ja ikuisuudesta on varsin pömpöösi. Oman kulttuurin ylivertaisuus huvittaakin varmasti kaikkia tutkimusmatkailijoita niin maan päällä kuin luultavasti avaruudessakin.
1: Teologien into avaruusolentojen kristillisyyteen on hauskaa kun muistaa miten tutkimusmatkojen aikana tuli selväksi että ihmisten kohdalla yhteys on kaikkea muuta kuin odotettava. Avaruusolennot ovat siis enemmän Jeesuksessa kuin ihmiset jotka ovat sentään samalla planeetalla ja samojen kulttuurivirtausten alaisina.

Usein tässä tuntuukin erikoisesti korostuvan se, että universumi on yhteinen. Ja se onkin. Ja kyllä tästä voi päätellä sen että jos Jumala on luonut universumin niin kyllä se teismi on meille yhtä tosi tai epätosi kuin avaruusolennoillekin. (Oikeastaan muuta ei voi päätelläkään olematta hoopo.) Tässä kuitenkin usein unohtuu se miten NoMa -periaatteeseen suhtaudutaan muualla.
1: NoMan pätevyyttä korostetaan heti kun Hawking korottaa ääntään. Jos Jumala ei ole osa empiiristä maailmaa, ei ole mitään takeita että avaruusolennot jakavat yhteisen Jumalan ihmiskunnan kanssa. Jos ja vain jos Jumala on empiirinen ja osa tutkittavaa yhteistä maailmaa, se saa suosiota myös avaruusolentojen joukossa. Jos Jumala ei ole tieteen kysymys ei ole mitenkään välttämätöntä että avaruusolennot olisivat edes mitenkään kiinnostuneita kristinuskosta.
2: Jos Jumala sen sijaan onkin osa empiiristä maailmaa, eli havaintotodellisuus todella Puhuu Jumalasta, niin NoMa ei ole pätevä. Koska avaruusolennot ovat teknisesti meitä korkeammalla tavalla, on syytä uskoa että heillä on syvempi tuntemus luonnontieteistä ja tätä kautta myös Jumalasta. Joten kenties Paavin pitäisi pyytää kastetta sen sijaan että yrittäisi nolata koko planeettamme ihmiskunnan älykkyyttä pitämällä perusoletuksena sitä että hän on niin tärkeä ihminen että hänen pitää päästä kohtaamaan avaruusolennot ja että tärkein asia tässä on se, että heidät täytyy yrittää kastaa.

I don't say it's aliens
- but it's aliens

Avaruusolennot demonstroivatkin sitä miten kristinuskolla on syvä asenneongelma joka heijastuu myös ateistejen kohdalla. Katolinen C. S. Lewis edustaa humanoiditeologiassaan teologista kulmaa jossa on maallisempi versio. Se jossa ateisti elää itsepetoksessa, ei oikeasti ateistina vaan Jumalaa vihaten. (Tunnetusti en ole arvostanut Lewisin ateismin luonnetta ja ymmärtämistä koskevia argumentteja.) Tätä kantaa ajetaan toki myös prostestanttien puolella ; Calvin on aivan suoraan sillä kannalla että Jumala ilmentää itseään ihmisille. Ja siksi ateisti on joku joka tietää että Jumala on olemassa mutta ei tunnusta tätä. Tässä kulmassa kaikki latistuu siihen miten ateistejen asennetta sovitetaan tähän skeemaan. (Ai, et koe mitään, ehkä se on yksinäisyyden tunnetta joka on ikävää Jumalaa kohtaan? Ai ei, no ehkä koet niin alitajuisesti.) Ja näissä ad hoc -selityksissä korostuu se, että samastuminen itsen kanssa erilaiseen puuttuu. Teologit kykenevät katsomaan mitä ateisti tai avaruusolento sovitetaan dogmaan. Mutta he eivät ole kykeneväisiä kommunikaatioon avaruusolentojen tai ateistejen kanssa. Sillä nämä näkökulmat lukitsevat asiat niin että vastapuolta tulkitaan omista lähtökohdista ja tämän omat sanomiset ohitetaan merkityksettöminä tai väärinä. Avaruusolentoteologia kertookin omalta osaltaan viestiä siitä miten kristinusko on yllättävän laajasti ongelmissa.

"Tämä päivä" -blogi oli väärässä sanoessaan että syvin skisma avaruusolentojen ja Paavin välillä olisi kristinuskon ihmiskeskeisyys. Suurin ongelma on kristinuskon egosentrisyys jossa avaruusolio ja ateisti on vain kristityn kanssa analaoginen kohde. Jokin jonka syvimmät ajatukset, tunteet, toiveet ja asenteet tiedetään paremmin kuin tämä itse. Kristityille on vain kristityn näkökulma johon erilaiset maailmankuvat ja olennot sovitetaan riippumatta siitä mitä nämä sitten todella kokevat tai sanovat siihen miten heitä prosessoidaan. Tässä ei ole tilaa erilaisuuden ymmärtämiseen tai diplomatiaan. Toki tässä yritetään korostaa suvaitsevaisuutta, jossa rasismia ei tunneta edes avaruusolentojen kohdalla. Mutta tässä ei oikeasti pohjimmiltaan suvaita erilaisuutta vaan väitetään kaikkia samanlaisiksi ja sitten sovitetaan muita tähän muottiin väkisin. Samanlaisuuteen kahlitseminen onkin juuri itseään lempeäksi kutsuvan kristinuskon suuntausten vallan ja sortamisen pääkeino nykyaikana, eli aikana jolloin miekkalähetys ei ole muodissa. Ja jos avaruusolennot tulevat tätä yritetään paitsi maan päällä niin myös taivaissa.

---

Kirjoittaja tietää että eksoteologia ei ole samaa kuin "ancient astronaut theory". Sillä eksoteologiassa Jumalan henkivoimaisuutta pidetään selviönä kun taas muinaisiin avaruusolentoihin uskovat latistavat ihmekokemukset maalliseksi avaruusolentojen kohtaamiseksi. Eli selittää uskonihmeet todella tapahtuneina mutta luonteeltaan eiyliluonnollisina. En vain pidä tätä eroa kovin oleellisena näiden tulkintojen ehdottomuuden ja totuusarvon kanssa. Molemmissa rakennellaan presuppositionistisia rakennelmia jossa asioita sovitetaan tulkintaverkkoon pelkällä "voi olla" -asenteella jossa premissi kuin premissi näyttää kelpaavan.