Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Kutsukaa minua "Lavantauti-Lasseksi" ; Eli kuinka minulla on harvinaisen läheinen sidos "Finlandia" -hymniin?

Kirjoitin aikanani siitä miten muistan ja en muista varhaista lapsuuttani Keravalla. Asuimme jonkin aikaa Mattilanmäellä. (Isäni oli vanginvartijana tuolloin.) Paikka on siitä kiinnostava, että se liittyy Jean Sibeliuksen vähemmän tunnettuun historiaan. "Sibelius asui kolme vuotta Mattilan talossa Keravalla. Hän sävelsi täällä asuessaan muun muassa Finlandian, keravalainen Sibelius-tuntija Leena Hyvönen kertoo." Tässä kohden ei varmasti tarvitse mainita että Sibelius oli pitänyt taloa kylmänä eikä siksi ollut viihtynyt siinä tuota kauempaa.

Muistan lapsuudestani esimerkiksi sen, että jostain oli löytynyt muovieläin ja ihmiset olivat miettineet sitä vaihtoehtoa että se olisi ehkä voinut jäädä säveltäjämestarin lapsilta. (Lelu on sittemmin hukkunut. Eikä minulla ole siitä tuon kummempia muistikuvia.)

Asiasta ei ole minulla toki sen enempää sanottavaa. Paitsi ehkä sen, että muutimme myöhemmin Järvenpäähän ja yläasteella voitin Sibelius -aiheisen tietokilpailun ja sain siksi liput Ainolaan. Taloon "jossa emme todellakaan asuneet jonkin aikaa".

En olisi muuten varmasti blogannutkaan aiheesta, ihan sen vuoksi että jos tämänlaisia tarinoita vain kertoo niin ihmiset eivät usko. Pitävät valehtelijana. Ja miksipäs eivät pitäisi? Sibeliuksesta muistetaan yleensä lapsuudenkoti Hämeenlinnassa (olen vieraillut sielläkin, en asunut) sekä tietenkin asuminen Ainolassa. Mutta kun näytin töissä kuvia paikasta, niin osasivat ihmiset itse yhdistää. Olivat saaneet tietonsa Helsingin Sanomista. He siis tiesivät iloasioita kuten "Keravalla perheen Kirsti-tytär kuoli lavantautiin. Keravalta Sibeliukset muuttivat ensin Helsinkiin ja sitten vuonna 1904 Järvenpään Ainolaan. Mattilan talo Keravan Kytömaalla siirtyi viime vuonna Keravan vankilan hallusta Senaatti-kiinteistöille." Olen siis vaikuttanut kansallisromanttisen lavantauti-talon tienoilla jo varhaislapsuudesta. Ei ihme jos olen kieroutunut.

Väärähkö dikotomia

Kuvitellaan, että eräänä päivänä Jumalan pojat tulisvat koolle ja asettuivat Herran eteen ja myös Saatana oli heidän joukossaan. Saatanalta sitten kysyisi Jeesukselta, mieheltä jolla on niin kovasti maailmaa rakastanut, että antoi lähetystyön ja muut PR -tehtävänsä opetuslastensa osaksi, koska hänellä itsellään on ollut jotain tärkeämpää tekemistä. "Mistä sinä tulet?" Saatana kysyisi. Jeesus vastaisi "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita, ollut Stranger on a Bus ja niin edespäin." Saatana kysyisi että "Ootkos kerran reissullasi nättiä tyttöä ehm. pannut merkille palvelijani Tuomon? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta evoluutiouskoista. Ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea yliluonnollista ja hengellistä." Jeesus vastaisi tähän että "Miksi ei Tuomo olisi naturalistipakana, sinähän olet tarjonnut hänelle älyn ja kirjaston. Eikä hän hyödy mitään mielenmuutoksista. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa minut ja tätä kautta tunnustaa uskonsa." Ja Saatana vastaisi: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta hänen järkeensä et saa koskea." Ja niin Jeesus tekisi mahtivoimillaan suuren ihmeen. Ja minun sieluni ja mieleni siirtyisi minun ruumiistani Kent Hovindin ruumiiseen. Ja Kent Hovindin sielu ja mieli jatkaisi olemassaoloa minun ruumiissani.

Luonnollisesti tämänlainen ruttosyöpää pahempi kohtalo olisi kova identiteettikriisin paikka. Sillä kaikki muut näkisivät että minä olisin Kent Hovind. Minulla olisi minua komppaavien järjestelmä jonka avulla saisin esimerkiksi tuloja. Toisaalta ihmiset odottaisivat että koko loppuelämäni jatkaisin Kent Hovindin ratatoskr -korollaarin läpitunkemaa tietä. Tämä olisi rakenteellinen kannustin joka houkuttelisi minua rikkomaan arvoni. Kent Hovind taas ei saisi vaihdossa juuri mitään, eikä hänellä olisi kannusteita muuttaa mieltään suuntaan tai toiseen.

Mutta luultavasti molempien, sekä Hovindin että minun, kohdalla pahinta olisi vastuu. Koska sielu ja mieli jakaisi pysyvyyskokemuksen jossa ruumis vaihtuu, korostuisi se, että muut tarjoavat vastuuta identiteetille. Eli ulkoisille merkeille. Mutta itse kokisimme että emme ole vastuussa siitä mitä ruumis on tehnyt ennen kuin olemme saaneet sen haltuumme. Tätä tietysti korostaisi se, että muistoja omasta elämästä ennen siirtoa ei olisi. Vastuunkannosta entistä hankalampaa tekisikin juuri se, että muut tietäisivät omaa itseä paremmin että mitä se ruumis onkaan ennen tehnyt. Ja erehdyksestä ei tietenkään voisi oikein kertoakaan, koska tätä pidettäisiin vakavana mielenterveysongelmana. Se, että minä ja Hovind kärsisimme samasta ongelmasta ristikkäin tuskin muuttaisi asiaa.

Olisi luultavasti hyväksi vedota johonkin sellaiseen mitä nykyään tehdään kun oma maailmankuva muuttuu radikaalin paljon ; Keksitään jokin uudelleensyntymisen kaltainen konsepti joka korostaa jotenkin sitä miten se entinen syntiä tekevä minä ei olisi todellinen ja nykyinen minä. Tässä ajatuskokeessa tämä tosin olisi hyvin vahvasti perustelu, sillä tässä tapauksessa sitä ei perimmiltään oltaisi se entinen "muka minä". Näin tässä ei oikeasti livahdettaisi vastuusta ja entisistä tekemistä hieman kyseenalaisella ja pelkurimaisella tavalla joka "uudelleensyntymiseen" voidaan liittää. (Tosin uudelleensyntymiseen tuntuu liittyvän jonkinlainen ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta, sillä tarinat tuntuvat rakentavan historian jotenkin uudelleen.)

Ylläoleva tarina on tietenkin ajatuskoe.

Ajatuskokeiden ajatellaan olevan hyvin tärkeitä. Ne paljastavat ikään kuin syviä totuuksia asioiden takaa. Hovindin kohdalla merkittävimmät asiat voisivat olla juuri moraalia ja vapautta koskevia. Mielenfilosofiassa taas korostuisi se, että miten vastuu on itselle muistamiseen ja jatkuvuuskokemuksen varassa. Ja miten Hovind on ylpeä sellaisista teoista mitkä itseäni hävettäisivät. (Ja Hovind taatusti pitäisi minun ylpeästi tekemiäkin asioita häpeällisinä.)

Kuitenkin vastuu on jollain tavalla myös sosiaalinen. Se muistaako itse tehneensä jotain ei ole niin relevantti. Humalassa tehty tappo jota ei muista seuraavan aamun krapulassa tai sen jälkeenkään on tehty teko. Ja jotenkin tuntuu että minun olisi velvollisuus Kent Hovindin ruumiissa jotenkin korjata niitä tekoja joita Hovind on aikaansaanut. (Hovindilla olisi minun elämäni kanssa luultavasti samansuuntaisia kokemuksia. Tosin sillä erotuksella että minulla ei ole ollut valtaa ja resursseja yhtä massiiviseen pahantekoon. Tosin sielunsiirron jälkeen ei siihen korjaamiseenkaan.)

Moni filosofi pitää tämänlaisia ajatuskokeita arvokkaina ja tärkeinä. (Muut sitten nauttivat kärsimys-katasrofi-sosiaalipornosta jossa mässäillään hirvittävillä ihmiskohtaloilla. Sellaisilla kauheuksilla kuten ebolalla, zombieapokalypsillä tai Kent Hovindiksi muuttumisella.) Ja itse asiassa jos filosofiaa lähestytään määrittelemisen kautta niin ajatuskokeet ovatkin hyvin tärkeitä. Ajatuskokeet toimivatkin analyyttisessä filosofiassa koska niiden avulla voidaan tarkistaa määritelmien sisältöjä ; Vastuun kohdalla ruumiillinen ja mielellinen jatkuvuus ovat usein oikeuttamassa sitä miksi menneitä tekoja saa rangaista nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Mutta asia ei ole niin ilmiselvä kuin voisi luulla. Sillä tosiasiassa ajatuskokeiden tulokset ovat intuition läpitunkemia. Ja tässä kohden kysymys on siitä (a) voidaanko intuitioon luottaa ylipäätään ja (b) voidaanko intuitioon luottaa juuri tässä kyseisessä tilanteessa.
(a): Ensimmäiseen kohtaan voidaan sanoa se, että intuitio ei itse asiassa monesti toimi kovin hyvin. Daniel Kahneman kuvaa "Thinking fast and slow" -kirjassa sitä että helppo ja vaivaton ajattelu tuottaa nopesti kohtuullisia vastauksia, mutta hyvät vastaukset vaativat työläämpää prosessointia. Intuitio on oikotie, ei laadun tae. Laiskuus ei ole laatua. Tämä näkyy esimerkiksi Kahnemanin kuvaamassa vuonna 2007 tehdyssä psykologisessa testissä jossa ihmisille annettiin ratkottavaksi samoja logiikkatehtäviä. Ryhmät jotka saivat epäselvemmällä fontilla tehtyjä tehtäviä pärjäsivät 29% paremmin. Koska heidän oli pakko pysähtyä miettimään. "The New Yorkerissa" ollut artikkeli muistuttaa myös taitojen ruostumisesta ja siitä miten haasteet ovat tärkeä asia jos haluaa tehdä jotain hyvin. Näin liian kätevä ja näppärä teknologia voi jopa "rampauttaa" niin että ilman sitä ei enää tulla toimeen.
(b): Daniel Dennett on "Tietoisuuden selitys" -teoksessa väheksynyt monia ajatuskokeita juuri niiden intuitiopohjaisuuden kanssa. Hän kannattaa Churchlandin ajatusta harjaantuvasta intuitiosta. Ihmisen intuitio ei siis ole itsessään luotettava tai epäluotettava, vaan kokemuksesta ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eksperttien pattern recognition on ällistyttävää. Kokemus harjaannuttaa intuition mahtaviin suorituksiin. Mutta ilman harjoittelua intuitio on sitten melko kädetön.

Dennettin näkemys on kenties syytä ottaa tarkempaan mietintään. Hän on ottanut erityiseksi vastustuksen kohteeksi Donald Davidsonin kehittämän mielenfilosifisen klassikon, ns. swampman -ajatuskokeen. (Kutsun itse tätä mielelläni mutamieheksi.) Ajatuskokeessa ihminen kävelee suolla ja häneen iskee salama joka tappaa hänet ja murentaa hänet palasiksi. Perään iskee toinen salama joka sattumalta tuottaa juuri täsmälleen samanlaisen ruumiin. Joka tietää ja muistaa sen mitä suolle kuollutkin.

Ajatuskoe tietenkin korostaa sitä että jos aivot ovat muistin lähde, niin oikea jatkuvuus ei ole minuudelle niin oleellinen asia kuin muistikokemuksen jatkuvuus. Filosofiassa tästä päästään esimerkiksi hauskoihin "omphalos" -ongelmiin joissa kuvitellaan että tosiasiassa olemme alkaneet olemaan viime tiistaina ja kaikki tätä edeltävät muistot ovat vain aivoihimme ohjautuneita harhakuvia. Jos muisti on vain aivokemiaa, niin tämä olisi teoriassa-periaatteessa mahdollista. Ajatuskokeen ajatellaan paljastavan asioita muistista ja identiteetistä. Hauskin tapa sanoa asia on kenties lainata Davidsonia joka selittää englanninkielisen filosofisen sanaleikin jota on vaikeaa tai mahdotonta kääntää suomeksi "It can't recognize anything, because it never cognized anything in the first place." Mieleen ei palaa mieleen koska vaikka suomies tietää ihmisiä, hän ei ole ennen tavannut niitä.

Dennettin mukaan ajatuskoe paljastaa lähinnä että määritelmien tasolla ei ole mitään suoraa väärää dikotomiaa. Mutta että käytännön tasolla ongelma on niin epätodennäköinen että erottelu on oikeasti triviaali. Intuitio ei myöskään ole hyvä tapa tunnistaa sitä mikä tässä muutoksessa olisi relevanttia koska emme ole kokeneet näitä tapahtumia aikaisemmin. Emme voi siis oikeasti tietää minkälaisia kokemuksia näistä oikeasti seuraisi. Tälle Dennettin ajatukselle on helppo antaa tukea peräti kahta kautta:
1: Ensinnäkin tarinan sisältö muuttuu melko helposti muuttamalla tarinan irrelevantteja yksityiskohtia. Jos kuvittelemme teleportaatiota jossa ruumiimme ensin muuttuu informaatioksi ja kootaan jossain muualla, emme koe että jatkuvuus särkyy oleellisesti. Ajatuskokeen salama tekee saman kuin teleportaatiolaitekin. Mutta se että korostetaan miten ensimmäinen ruumis tuhoutuu johtaa intuitiota tiettyyn suuntaan. Tulkintaerot saadaan harhautettua narrativiisilla detaljeilla jotka taas ovat melko irrelevantteja näiden määritelmien takana olevien kriteeriattribuuttien kanssa.
2: Toisaalta tiedämme normaalielämästäkin juurikin sen, että eksperit oppivat asioita. Ja toisaalta me kuvittelemme helposti tapahtumat erilaisiksi kuin miksi ne paljastuvat tosielämässä. Tämä näkyy kenties vahviten siitä miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat väkivaltaan ja maailmaan ennen ja jälkeen väkivaltakokemusten. Tosimaailma näyttää miten PSTD romuttaa sankarikuvitelmia. Ja tältä osin en voi tietää miten esimerkiksi minun siirtymiseni Kent Hovindiksi oikeasti vaikuttaisi käytökseeni. Tai sitten minun ei pidä välittää, koska olen oikeasti vain sekuntien ikäinen.

Reikää ei ole.

"Black Box" -sarja on, heikosta alustaan huolimatta, kehittynyt tarinallisesti. Kolmannessa jaksossa esille nostettiin erityisen hyvästä episodimuistista nauttiva lääkäriharjoittelija. Hän oli tottunut tuomaan muististaan detaljeja, jotka ovat tarkistettaessa älyttömän osuvia. Hänellä oli kuitenkin aivokasvaimen vuoksi heikentynyt muisti tavalla johon liittyy konfabulointia. Jolloin hän kertoo detaljeja ja kokee muistavansa ne. Ulkopuolisen on hyvin vaikeaa nähdä eroa näiden kahden välillä. Ja se, mikä toistuu televisiosarjoissa ja Kemppisen blogauksissa on hyvä muistaa. Moni ajattelee että aivot havaitsevat ja ymmärtävät ja tulkitsevat. Että aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta jos minulta kysytään - ja miksipä ei kysyttäisi - sanoisin aivojen tärkeimmäksi tehtäväksi sen, että ne täyttävät aukkoja. Ne luovat illuusion kokonaisuudesta.

Ja tässä "Black Box" -sarjan teemat toimivat yllättävän osuvasti ja kiinnostavasti. Muisti ei ole objektiivinen varasto ja usein muistaminen on subjektio, joka ei kerro sitä onko muisti luotettavaa vai ei. Siksi hyvämuistisuus tuleekin tarkistaa muuten kuin muistajan varmuudella. Ja sillä miten monta detaljia tämä kykenee tuottamaan. Detaljien osuvuus on se tärkein asia. On katsottava onko tiettynä päivänä todella ollut tiistai. Ja keitä on dokumentoidusti ollut paikalla ja keitä ei. (Aivokasvaimen kohdalla tämänlaiset huomiot voivat olla elämän ja kuoleman kysymys, ainakin televisiosarjoissa ja miksei teoreettisesti jossain äärimmäisen epätodennäköisessä skenaariossa myös oikeassa elämässäkin.)

Jos mietitään niinkin yksinkertaista asiaa kuin aivan arkinen jonkin asian näkeminen, ja sitten sen jälkeen teemme jotain ja aikaansaamme seurauksen. Arkemme koostuu tämänlaisista puuhista. Ja kaikki tuntuu täysin aukottomalta ja joltain joka on niin ilmiselvää ja varmaa että asiaa tutkiva haaskaa aikaa nollatutkimukseen. Silti aivan tälläkin tasolla kaikessa on monia omituisuuksia. Sellaisia joiden tutkiminen ei olekaan nollatutkimusta, vaan paljastaa lähinnä sen miten vähän ymmärrämme edes aivan arkisimpia pieniä asioita ympärillämme.

Havaitsemisen luominen sirpaleista.

Itse asiassa silmä ei ole kovin hieno optinen vempele.
1: Sen tuottama kuva on heikko, aukkoinen ja muutenkin kamala. Se miten me näemme asioita johtuu siitä että aivot käsittelevät tietoa ja täyttävät aukkoja hyvinkin valtavasti. Ja asia ei jää siihen että aivot konfabuloivat aukot olemattomiin.
2: Sen lisäksi näkemisessä on katkoksia ajassa. ; Jos asia tuntuu uskomattomalta, tätä pystyy havainnoimaan varsin yksinkertaisilla testeillä, joita voi tehdä kotioloissa. (1) Ensimmäiseen kokeeseen tarvitaan vain toimiva kello. Tunnetaan ns. stopped watch illusion. Jos katsomme muualle ja alamme katsomaan kelloa, ensimmäinen sekunti tuntuu olevan hieman pidempi kuin muut sekunnit. (2) Toiseen kokeeseen tarvitaan peili ja kaveri. Jos katsot peiliin ja siirrät katsettasi (et päätäsi) siten että ensin katsot vasemmalle ja sitten oikealle, et näe sitä vaihetta kun silmäsi liikkuvat. (Vaikka voisi luulla että tämä on se vaihe jossa on helpoin nähdä omat silmät.) Sen sijaan kaverin silmien heiluttamista pystyy seuraamaan niin etä silmänliikkeet huomaa varsin helposti. (+) Molemmissa tapauksissa kaikki johtuu silmän liikkeistä. (Engl. saccade. Itse suosin virolaista käsitettä silma hüplemine, se antaa tieteellisenoloisen vivahduksen. Kuten vieras kieli ja käsitelistaus aina.) Kun silmä siirtyy, näkökenttä sumentuu. Aukkoja on paljon ja liikkuvat aukot johtavat siihen että oikein mitään ei saataisi irti. Siksipä aivot leikkaavat nämä sumuiset kohdat kokonaan muistista pois, ja kun katse pysähtyy, aivot peittävät muistiaukon sillä kuvalla minkä ne näkevät siirtymisen jälkeen. Tämä viive on se joka pidentää ensimmäistä sekuntia. Ja tämä viive on se jota et näe peilissä mutta näet kylläkin kaverissa.

Toki tästä kaikesta on hyötyä ja iloa. Esimerkiksi itse olen harjoitellut bascinet -kypärässä taistelemista silmikko kiinni. Ja vaikka havaitsemista ei voi kehua erinomaiseksi, olen kuitenkin jotenkin oppinut näkemään riittävästi. Jos esimerkiksi katselen peilistä puolen metrin päästä, kykenen näkemään missä asennoissa pidän miekkaani. (Tosin se peilin, ihmeellisen komea, pöljä on vasenkätinen mikä vaikeuttaa asioita merkittävästi.) Näen siis riittävästi ja aivot oppivat poistamaan irrelevanttia. Eli valtaosan näkökentästä. Asiat olisivat hyvin jos se jäisi tähän.

Jo tapahtuneen uudelleentulkinta

Mutta kuten muistin kohdalla tuli esille, aukkojen peittely ulottuu elämäämmekin. Luomme esimerkiksi valemuistoja. Tämä on merkittävä ongelma. Esimerkiksi oma työmuistini on sen verran huono, että tämä on kenties merkittävin yksittäinen riski omalla kohdallani. On helppoa peittää aukkoja luomalla valemuistoja. Lisäksi omalla kohdallani olen aika usein törmännyt ns. sourve misattribution -ilmiöön. Eli minulla on muistikuvia asioista joiden lähde on unohtunut tai jopa vääristynyt. Tämä vaatii paljon faktantarkistuksesta. (Minulla on sellainen laputusjärjestelmä. Olen tyytynyt siihen että muistan mistä voin löytää asiat. Käsikirjastoni on tätä kautta aika kovasti käytössä. Muistikuvien tarkistus on tärkeä osa blogaamisrutiinianikin.)

Ja vaikka työmuistini on huono, ei pitkäaikaismuistini itse asiassa ole mitenkään surkea. (Se on itse asiassa ihan hyvä.) Sitä vaivaa pääasiassa samat vaikeudet jotka jokainen kohtaa elämässään. Tällä on merkitystä esimerkiksi silminnäkijäkertomusten kohdalla. Ns. misinformation effect on sitä että sinulle kerrotaan jokin tosiasia ja se vahvistaa ja luo muistikuvia. Ihmiset rakentavat kertomuksia ja vahvistavat tätä tarinaa, joka sitten voi etääntyä radikaalistikin siitä mitä on tapahtunut ja jota he ovat todella itse omin silmin nähneet. Ja kyseessä ei ole valehtelu sanan aidossa mielessä, koska ihmiset itse uskovat tämän kyhäämänsä tarinan olevan totta. Tämäkin on pääasiassa aukkojen täyttämistä.

Tapahtumien odottaminen.

Erikoisin ongelma on sitten kenties filosofinen. Jos mietimme mitä induktion ongelma itse asiassa tavallaan sanoo, on se että induktiota ei voi latistaa deduktioksi. Tämä tarkoittaa sitä että induktio on jotain jossa on laajennus. Se mitä tiedetään tungetaan sinnekin missä ei tiedetä. Ajatellaan että asiat ovat samalla tavalla "aukoissa" kuin muuallakin. Tämä on filosofista aukkojen täyttämistä. Ja tietyllä tavalla voidaankin sanoa että induktio on konfabulointia jota teemme sen vuoksi että emme kykene havaitsemaan virheettömästi "Suoraa Todellisuutta".

Ja tällä on hauskoja efektejä. Vahvimmillaan nämä ovat tieteellisen testaamisen ulkopuolella. Sillä tieteessä ytimessä ei olekaan induktion todistaminen vaan siellä on aina mukana falsifoinnin mahdollisuus. Arkielämässä on ennakkonäkemys joka peittää aukot, ja elämme kaikki yllättävissä määrin vahvistusharhan vallitessa. Arkisemmillaan tämä johtaa meidät esimerkiksi tekemään tyhmiä pieniä asioita. Aikaisemmin kerroin siitä miten ihmiset eivät huomaa hissin ovenavausnapin rikkoutumista, tai sitä miten appiukkoni, arvokas herra, läimi liikennevaloja joissa ei ole ollenkaan manuaalista hallintaa, nappia jota jalankulkijan tulee painaa. Sillä kun painelun jälkeen aina tulee pian vihreä valo, syntyy ajatus että nappi jotenkin voisi lyhentää odotusaikaa.

Tämä on itse asiassa aika klassista psykologiaa.
1: Skinnerin pulut ovat tässä melko klassinen esimerkki. Kun kyyhkysiä laitettiin häkkiin jossa ne saavat satunnaisesti siemeniä, ne kehittivät omituisia rituaaleja. Ne nyökyttivät päätään ja hyppivät ja ties mitä. Millään näistä ei ollut tietenkään oikeasti vaikutusta.
2: Mutta pulut ovat tietenkin vain eläimiä, ja niiden motiivitkin voivat olla kaukana. Kenties ne nytkivät tylsyyttään? Tai jos eivät nytkineet niin ei niistä ihmisiin saisi laajentaa? Laajentaminen on päin vastoin aivan perusteltua. Stuart Vyse epäili Skinnerin tutkimuksen sovellusaluetta ja teki kokeita ihmislapsilla. Siinä siemenet oli tietysti korvattu pienillä lahjoilla. Lapset kuvittelivat voivansa vaikuttaa lahjoja antavaan pellen muotoiseksi naamioituun masiinaan. Ja kehittivät rituaaleja. (Osa niistä oli suloisia varsin antropomorfistisella tavalla, kuten pellen halaamista ja vastaavaa. Kyllä sellaisessa heltyy, paitsi robotti.)
3: Ja hupaisinta kyllä kun aikuisille ihmisille tehtiin sama, tulokset olivat minusta vielä hupsumpia ja kaukaa haetumpia kuin lapsilla. Koichi Ono niminen japanilainen psykologi teki aikuisille koneen johon rapsahti pisteitä satunnaisesti. Koehenkilöt laitettiin ilman ohjeita huoneeseen, jossa oli muutamia vipuja pöydällä. Ja sitten oli pistelaskuri johon rapsahteli pisteitä satunnaisesti. Vivuilla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta. Osa aikuisista koehenkilöistä kehitteli joitain hyvin omituisia rituaaleja. He hyppelivät ja tekivät muita asioita jotka eivät olleet edes niiden vipujen kanssa missään tekemisissä. Heillä oli silti olo siitä että sillä mitä he tekivät oli jokin vaikutus siihen mitä he saivat.

Tämänlaatuinen ajatus maailman hallitsemisesta ja ymmärrettävyydestä onkin nähty suureksi syyksi sille miksi ihmiet ylipäätään harrastavat rituaalikäyttäytymistä ja uskonnollista toimintaa. Ihminen konfabuloi teoilleen ja tapahtumille syy-yhteyksiä silloinkin kun mitään selvää yhteyttä ei ole. Tai välttämättä ole mitään yhteyttä muutenkaan.

Usein skientistejä moititaan hallinnan harhasta. Mutta kun katsotaan heidän kriitikoitaan, voidaan tavallisesti huomata että vastapuolella on itse asiassa maailmankuva ja varmuus tiettyjen asioiden todellisuudesta. Esimerkiksi homeopaatti on varma että ihminen voi hallita tauteja tavoilla ja laajuudella joka ylittää nykylääketieteen. Homeopatia katsoo olevansa yhtä tehokas päänsärkyyn kuin ebolaan. Tyypillinen vaihtoehtohoidon kannattaja myy tyypillisimmillään jonkinlaista "cure all" -asiaa joka auttaa jokaiseen vaivaan. Tämä on maksimaalista hallintaa. Nöyryyttä vaaditaan skeptikoilta, ja tieteen rajoituksetkin koskevat vain näitä skientistejä joiden tulee oppia nöyryyttä, toisin kuin kaikenpelastavilla homeopaateilla ja muilla poppamiehillä, joilla on korkeimman omakohtainen kokemus ja syvällinen ymmärrys ja taito jota kateelliset tiedemiehet halveksuvat ja jonka tehoa ei ole tunnustettu koska big pharman salaliitto..

Kenties kaiken ytimessä onkin se, että tiede konfabuloi vähemmän kuin keskiverto ihminen. Ja se, että tieteen jälkeen ymmärtämisen ja hallinnan välillä on sitten ero. Ne eivät ole synonyymejä. Tieto voi rakentaa ihmeitä arkeen, ilmiöitä jotka ovat jokapäiväistä elämää mutta joiden toiminnan ymmärtää vain harva. Ja toisaalta se, että jokin asia tunnetaan ei tarkoita että sitä voitaisiin hallita. Ehkä asiassa ollaankin hieman Blaise Pascalin hengessä ; Hänestä akateeminen asioiden selvittely oli kauheaa koska sen kanssa ihminen ensin tiesi että hän ei voi tietää kaikkea. Mutta sitten hän oppii että hän kuitenkin voisi tietää kaikesta.

Tiede on ahdistavaa koska se konfabuloi vähemmän kuin ihmine arjessa. Ja on tätä kautta vähemmän varma. Tiedolta vaaditaan täydellisyyttä ja siksi tiede koetaan riittämättömäksi. Siitä huolimatta että tämä ahdistava tiede itse asiassa on yhteistyön ja kasautumisen vuoksi selvitellyt enemmän asioita kuin ihminen arkijärjellään mitenkään voisi. (Eli se konfabuloi vähemmän ja onnistuu silti tietämään laajemmin. Joka iskee sitten kyllä jo ihan suoraan itse kunkin filosofinplantun henkilökohtaiseen egoon.)

Koska jos mietitään ihmisen ajattelua, niin ei sitä olla mitään erinomaisia päättelijöitä tai todistajia. Sitä ollaan hyviä lähinnä peittämässä kaikkia aukkoja joita meillä on. Siksi seuraamme mieluummin helppotajuisia meemejä jotka peittävät aukkoja ties minkä rituaalisen konfabuloinnin avulla, kuin ottaisimme työläästi selvää asioista ja jäisimme silti ymmällemme. Ja tässä mielessä hyvin moni asia ei olekaan "naurettavaa taikauskoa" vaan jotenkin hyvin "yleisinhimillistä taikauskoa". ~ Sitä on toki vaikeaa kunnioittaa siinä mielessä mitä modernina aikana usein odotetaan. Siinä mielessä, että pitäisi olla kohtelias ja nöyrä näiden epätodennäköisten vaihtoehtojen edessä. Vaikka niiden kaikkitietävä luonne on äärimmäistä antinöyryyttä, eli ne eivät anna muille asioille sitä mitä itselleen vaativat. ~  Mutta ei niitä tarvitse erityisenä pälliytenä halveksuakaan. Sillä tässä prosessissa tuntuu unohtuvan tärkein. Moni skeptikko kun ajattelee että humpuuki menee tyhmiin. Ja tällöin he eivät ole itse varovaisia. Moni ajattelee että valistuksella asian saa hoidettua. Ja tällöin tulee lähinnä haaskattua aikaa. Kaiken takana on yleisinhimillinen toopeus. Se että päässä on reikä ja sitten kaikki leikkivät että sitä ei ole.

Minä joka ei tunne itseään ; eli miksi kaikki fundamentalistikristityt tuntuvat olevan entisiä ateisteja?

Hyvin moni on kiinnittänyt huomiota siihen, miten uskovaisten kääntymiskertomuksissa toistuu se, että he ovat olleet joskus ateisteja. Erityistä ällistystä syntyy tietenkin siitä että nämä ihmiset tuntuvat hallitsevan harvinaisen huonosti ateistien ajatustapoja, argumentaatiotapoja ja taustaoletuksia. Ikään kuin ateistimenneisyys tarkoittaisi sitä että ymmärtäisi ateismin sisältöjä vielä keskivertoakin huonommin.

Ällistys kestää kuitenkin vain vähän aikaa, kun asiaa tarkastellaan sitä kautta miten muut ovat reagoineet kääntymisiin. ; Kun juttelee julistajien kanssa muista kuin heistä itsestään, varsin pian herää ajatus siitä että monesti "ensin yksi asia" naksahtaa ja pikku hiljaa edistytään. Kääntyvä itse kokee kääntymisen nopeana ja dramaattisena. Mutta sivusta seuraaja näkee sen prosessina.

Psykologiassa tiedetään että ihmiset reagoivat kognitiiviseen dissonanssiin, eli nykyisen maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä uhkaaviin tilanteisiin, yleensä assimiloimalla. Eli sivustaseuraavan kokemus prosessista on psykologisesti uskottavampi. Ja tämä korostaa sitä että ihmiset eivät ole itselleen objektiivisia. Lake wobegon -efektin takia 80% luulee olevansa keskivertoa parempia. Olemme itsellemme optimistisempia. Ja ajattelemme että olemme niin kriittisiä ja taitavia ajattelijoita että muutamme mielemme heti kun vastakkaista argumentistoa löytyy. Ajattelemme näin itsestämme vaikka tiedostaisimme että jopa tiedemiehissä on havaittavissa paradigmanmuutoksen hitaus. Eli se, että teoriat jäävät eläkkeelle sen sijaan että ne kumoutuisivat.

Tästä syystä monella blogini pitkäaikaisella lukijalla saattaa olla realistisempi käsitys itsestäni kuin minulla itselläni. Se on nöyryyttävä tuokio. (En opi nöyryyttä, lähin sen sukulainen on egon raapiutuminen.) Kun mietitään mikä kääntyneen julistajan omaelämänkerrallinen anekdootti on, on pakko palata muistiin. Omaelämänkerralliseen muistiin.

TV 2 näytti vuonna 2007 dokumentin Douglas Brucesta joka yht'äkkiä menetti omaelämänkerrallisen muistinsa. Hän kykeni yhä loogiseen ajatteluun ja osasi erilaisia taitoja ja tietoja. Hän vain unohti läheiset ihmisensä, historialiset tapahtumat. Myös rakkaat harrastukset menettivät merkityksensä. Luonne muuttui, esimerkiksi huumorintajun luonne vaihtui. Syvällinen keskustelu onnistui myös entistä paremmin. Tämä yksittäistapaus muistuttaa siitä että episodimuisti on itse asiassa korostettu osa omaa identiteettiä eikä mikään objektiivinen - tai välttämättä edes filosofisesti ansiokas - puoli ihmisyyttä.

En siis väitä että kääntymiskertomukset olisivat suoraa valehtelua. Sen sijaan ne ovat tarinankerrontaa jossa;
1: Havaintoja tulkitaan tietyllä tavalla, tavalla jossa asioita yhdistellessä yhteys ei oikeastaan toimi kuin subjektin itsensä kannalta uskottavasti. Sen vuoksi julistaja voi esimerkiksi väittää olevansa okkultisti mutta ääriateisti. Paahtoleipä -blogissa tämä teema otettiin esiin, ja juuri tämänlaisesta omaelämänkerrallisesta outoudesta annettiin esimerkki jota on painettu uskonnollisiin lehtiin asti; Julistajalle ei ole ollenkaan omituista tai sisäisesti hoopoa väittää oleensa New Age -okkultismia harjoittanut yliluonnolliseen vahvasti uskova ääriateisti. Samoin usein esille näyttää tulevan se, että tapauskonnollisuus on nykyisen uskon mukaan de facto ateistia, joten jokainen tapaluterilainen on saanut "ateistimenneisyyden". Samoin jokainen jäsentymätön elämäntapa jossa ei ole mietitty mitään muuttuu ateismiksi. (Mikä tietenkin lähinnä loukkaa niitä joiden ateismi on jäsentynyttä. Ja selittää miten entisten ateistien kompetenssi ateistien kanssa keskustelussa on niin surkeaa.)
2: Ihmisten episodimuisti on herkkä valemuistoille. Ihmiset siis sepittelevät tosiasioita aivan uusiksi. Muisti täyttää aukkoja ja luo uusia detaljeja. Ja mikä erikoisempaa ; Episodimuistin kertomuksen toistaminen vääristää muistoja mutta vahvistaa tunnetta niistä. Tarina muuttuu, mutta itse on varma että se on aina pysynyt samana. Ja jokainen toistokerta tuo tunteen siitä että tarina on aina ollut juuri näin. Kyse ei ole valehtelusta, koska valehtelu on tietoista.

Mutta tämä on vasta puolet. Sillä episodimuisti on narraatio, johon rakentuu dramaattisia hetkiä joita ei ole koskaan ollutkaan. Nämä muodot haetaan helposti kulttuurista. Ja tässä kohden on hyvä katsoa hitusen omaelämänkertoja. Ne ovat teknisesti ottaen aika lähellä kirjallisuudeksi muutettua omaelämänkerrallista muistia.

Kristityt hakevat kääntymiskertomukseensa ihmeen. Sillä mitä fundamentalistisempi seura on kyseessä, sitä enemmän uskovat kertovat siitä että miten he ovat autolla sateessa ajaessaan rukoilleet ja osuneet alueelle jossa ei sada, ja tulkitsevat tämän joksikin jossa Jumala siunasi rukouksen ja lopetti sateen. Ihmekokemuksia sepitellään siitä miten ihmeellisesti kaatunut ratas on automaattisesti fysikaalisesti mahdoton ja tarkoittaa poltergeist -ilmiötä. Näitä luodaan osittain siksi, että näitä kautta saa uskottavuutta. Kun ihminen näyttää että hänellä on Herran armolahja, hänen täytyy olla myös hyvä kristitty. Sillä eihän Jumala anna kusipääateisteille rukousparantamisen lahjaa, vaan lahja demonstroi uskon voimaa ja Jumalan totisuutta vain oikeaoppisille jaettuna. (Tämä kannustaa valehteluunkin, mutta en ota tässä tätä valehtelukulmaa oleelliseksi.) Ihmettely ja yhteensattuma muuttuvat tiedoksi ihmeestä. Mikä ei johdu siitä että fundamentalistit olisivat harhaisia tai tyhmiä ihmisiä. Vaan siitä että he ovat ihmisiä. Tietyt syvät ja törkeän laaduttomat ajatustavat ovat ihmisille aivan lajityypillisiä.

Kristillisen kääntymistarinan muoto taas voidaan johtaa kahteen hahmoon.
1: Paavaliin. Hänen kääntymisensä Damaskoksen tiellä on tarina joka on täynnä muodonmuutosmetaforia. Yht'äkkinen ihmeenomainen muuttuminen jossa valonleimahdus muuttaa kaiken - mukaanlukien matkareitin. Kääntymys, conversio, on sekä sanan etymologiassa että Paavalin tarinassa sekä henkinen että maantieteellinen. Kristillinen kulttuuri, kuten juutalainenkin, korostaa suuntautuneisuutta, orientaatiota. Ja tämä taas on sekä asenteellista suuntautumista että sitä että sitä kuvataan ikään kuin maantiedon metaforin. Kristitty Paavali on matkalla (in via)  itään (oriens ~ orientaatio) ja Jerusalemiin paluu on paluuta maalliseen paratiisiin (in patriam). Paavalin tarinassa ihme korostaa Paavalin erityisyyttä että sitä että Jumala on prosessissa ytimessä, ei ihminen. (En nyt lähde tästä siihen mitä tapahtuu jos putoaa hevosen selästä ja saa aivovamman ja epilepsian. Se olisi aivan liian helppoa. Lähestyn asiaa semifaktuaalisesti episodimuistin kautta, enkä ota medikalistista tai valehtelua korostavaa kulmaa tähän. Se on ainakin tässä kohden tarpeetonta.)
2: Augustinukseen, joka otti itsensä ja oman entisen elämänsä moittimisen oleelliseksi osaksi filosofista keskustelua. "Tunnustuksia" -teos on täynnä entisen elämän syntisyyden korostamista. Hän teki konversiokertomuksista "jälleen muodikkaita".

Kristillisessä kääntymistarinassa on aina kysymys henkisestä tiestä. Yksilöihminen ei korostu. Prosessissa on usein draaman kaari, jossa korostuu se että on jonkinlainen uudelleensyntymisen hetki, joka määrittää sitten sen miten koko elämäntarina kerrotaan. Tässä objektiviinen tapahtuma on helposti varsin etäällä siitä mitä tosiasiassa tapahtuu. Muistimme rakenne takaa että tämä on mahdollista ilman valehtelua. ; Kristillinen konversiokertomus liittyykin vahvasti ihmeen korostamiseen. Sekä siihen että ihminen on todella vahvasti tilivelvollinen. Katolisen kirkon rippi korostaa tilivelvollisuutta sosiaalisesti kirkolle, mutta protestanttiset suuntaukset korostavat nekin yleensä tilivelvollisuutta suoraan Jumalalle. Vaikka katolisen kirkon rippi tuntuukin monesta protestantista instituution vallankäytön keinolta. (Mitä se rehellisesti sanoen onkin. Puhutaan terapiasta, vaikka terapiaa se ei ole aina koska parantumista ei aina seuraa, mutta se on poikkeuksetta ja väkisin ja ilman ainuttakaan poikkeusta myös tiedusteluaktio jossa yksilön strateginen tieto on muuallakin kuin hänen päässään.)

Kääntymiskertomus onkin siksi kristillisen identiteetin tunnustamista julkisesti. Se on uskontunnustuksen henkilökohtaistettu versio. Samalla korostetaan reflektiota jossa kristitty on tekojensa ja päätöstensä kanssa aina henkisellä tiellä. Arkea ja pyhää ei saa erottaa ja kristityn on siksi mietittävä tekojaan suhteessa Jumalaan. Itsetuntemus on siis aina myös tilivelvollisuuden väline. Ja ruminoidessa ja reflektoidessa episodimuistin muutokset enemmän kuin todennäköistyvät.

Toki kääntymiskertomuksen kertoja on muutakin kuin ideologiansa uhri. Hän on myös ideologiansa vallankäyttäjä. Ja hän saa kiitokseksi auktoriteettia ja valtaa, ja retorisen työkalupakin jolla sneerata vääräoppisille sillä tavalla miten kunnon kristillisen kusipään eräiden mukaan kuuluukin. (Läheskään kaikki eivät tokikaan noudata tätä tietä, onneksi. Liikaa on heitä jotka näin kuitenkin tekevät.) Tarinassa menneisyyttä kuvataan usein siten että se tuo tiettyjä etuja kertojalle;
* "Kyllä minä tiedän miten vääräuskoiset ajattelevat, olen ollut sellainen itse" -hengessä voidaan toimia kuten Justinus Marttyyri, joka "Dialogia Tryfonin kanssa" -teoksessaan kivenkovaan esitti että hän oli itse ja omakohtaisesti kokeillut läpi kaikki ideologiat ennen kristinuskoa. Tämä on tietysti uskottavaa, koska tosiasiassa moni ihminen kiertää ja kokeilee erilaisia uskomuksia. (Olen itsekin tehnyt niin.) Vauhdin hurmassa ei toki saa mitään jäsentynyttä tai syvää näkemystä yhdestäkään, mutta tämä tosiseikka ei luonnollisesti haittaa kääntymiskertojaa. Kysymys ei ole objektiivisuudesta vaan ideologisesta tavasta kuvata henkistymisprosessia. Kokeilusta tulee asiantuntijuutta "puolitotuudellisesti" juuri sellaisella tavalla jonka episodimuistimme rakenne meille hienosti mahdollistaa.
* Entisen elämän saastaisuudella rypemisessä luodaan kontrasti siihen miten jotkut ideologiat ovat perseestä ja toiset ovat niin mainioita elämäntapoja joissa rehellisyys, lainkuuliaisuus, terveys ja onnellisuus ja järkevyys osuvat yhteen.
* Ihminen saa korostaa nöyryyttä haukkumalla entistä elämäänsä johon ei enää sido itseään, joten egoa ei tarvitse oikeasti kolkutella lainkaan.
* Käännyttämiseen liittyy myös luottamuksen hankinta. Toinen saadaan kertomaan, tunnustamaan, omaelämänkerrallisen muistinsa oleellisia mutta noloja asioita (ns. strategista tietoa). Ja koska tätä ei levitetä kovin helposti, kannattaa vedota ihmisten vastavuoroisuuteen. Tästä päästään siihen että kääntymiskertomus on keino "tunnustaa ilman riskiä" ja toinen sitten vastavuoroisesti "tunnustaa riskillä". Tästä ei ole manipulointi ja aivopesu kaukana.

Selvästi ylläoleva kuvastaa tiettyä vastahankaisuutta anekdoottien arvoa kohtaan. Tämä johtuu siitä että vaikka monelle ihmiselle "omakohtainen kokemus" painaa vähintään saman verran kuin empiirinen testi, niin muille ihmisille tämä omakohtainen kokemus on helposti arvottomampi kuin pieru saharassa. Itse asiassa kääntymiskertomusten ja omakohtaisten kertomusten ongelmat ovat olleet filosofien tiedossa aina.

Antiikin kreikassa niihin ei luotettu. Sillä demokratia -innovaatiostaan innostuttuaan Ateenassa tiedettiin, että diktaattorien tavat kertoa itsestään menestystarinoita liittyivät enemmän valtaan kuin ansioihin. Valikoimalla ja värittämällä kertomukset pönkittivät valtaa. Ja selkeästi minulla onkin tässä konversiokertomusperinteessäni tämä kulma. (Ja miksi ei olisi. Uskovaiset osaavat kehitellä episodeina kerrottuja tarinoita jotka eivät ole historiantutkimuksen mukaan tapahtuneet, ja sama "korkeintaan semifaktuaalinen tarinankerrontamylly koskee nykyaikaa ja sen tapahtumia.) Antiikin kreikassa tartuttiin stilukseen vain jos haluttiin kirjoittaa ylös kirjallisuutta tai historiaa. Egoilu ja brassailu olisivat vieneet karismaa ja uskottavuutta. (Perinne jonka soisi kasvavan nykyisessä anekdootteihin keskittyvän sosiaalipornon ja postmodernisti kaiken maailmankuvallisuutta ylikorostavassa maailmassa).

Kuitenkin kun lukee tätä blogia, voi huomata että käytän äärimmäisen paljon nimenomaan "ensimmäistä persoonaa". Minämuotoa esiintyy kenties jopa enemmän kuin vakavasti narsistiseen persoonallisuushäiriöön sortuneilla. (He ymmärtävät että hovin pyörittäminen vaatii erilaisen strategian.) Tämä johtuu siitä että
1: Tyylini on muuten liiankin toteava, ja väitelauseita listatessa ei ole kätevää hokea "minun mielestäni" -sanaparia. Asioita ei sanota mitenkään muuten koskaan missään.
2: Blogini on monin paikoin antiviestintää. Eli siinä missä moni valitsee sanansa jotta uskottavuus olisi maksimissa, minä pyrin ärsyttämään ihmisiä. Tämä tekee heistä, paitsi hostiileja, myös kriittisempiä. He eivät ota juttujani niin vakavasti.

Tässä noudatankin perinnettä joka on haettava muualta kuin kristillisestä konversioperinteestä.
1: Näkemykseni saadaan juuri sieltä antiikin kreikasta jossa omaelämänkerrallisuus koettiin huonoutena. ; Sieltä löytyy kuitenkin sellainen retoriikan mestari kuin Isokrates. (I kuuluu nimen alkuun.) Hän kertoi omakohtaisia tarinoita. Mutta niissä minän osuus oli demonstratiivinen. Eli oli jokin suuri pääsääntö joka tehtiin ymmärrettäväksi asettamalla itse esimerkiksi. Tämä johtaa tietysti siihen että oma persoona asetetaan tulilinjalle.
2: Jossain määrin minulla on viitteitä myös Ancius Manlius Severinus Böethiuksen asenteeseen. Hänen omaelämänkerrallinen "Filosofian lohdutus" oli lohtua hakevaa kirjallisuutta (consolation). Tässä tarinan kaari ei pääty sankaruuteen, eli siihen että entinen huono korvautuu voitolla ja paremmuudella. (Joka on kristillisen konversioperinteen standardi.) Se sen sijaan hakee aitoa nöyryyttä. Tilityksessäkin voi olla dramaattisia tuokioita, rajatiloja. Mutta niiden käsittely on erilaista.

Eräs blogini kantavia teemoja onkin, egoilun ja minämuotoisuuden lisäksi, juuri syvä huonouden ja epäonnistumisen korostaminen eksistentiaalisen elämän ytimessä. Tietyssä määrin tämä tietysti johtaa siihen että entisenä kristittynä tarinani näyttää siltä että Augustinus olisi oikeassa. Että eikristitty rypee huonoudessa ja kristitty on ylemmällä ymmärryksen portaalla.

Pieni ajatus ; Vahva identiteetti

Missä nimen merkitys?

Ihmiset ovat synnynnäisiä "poliitikkoja" ja "lakimiehiä". Emme kovin synnynnäisiä "tiedemiehiä" tai "filosofeja". Toimintamme, joskaan eivät intentiomme, ovat taitavia voittamaan sosiaalisesti väittelyitä. Usein repivän debatin kohdalla kysymys on kuulumisesta, ei kuulemisesta. Keskustelu on useimmiten tekosyy, jotain jolla ihan muunlainen toiminta oikeutetaan.

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten kunnioitamme itsessämme ja muissa vahvaa identiteettiä. Sitä ei toki usein kutsuta tällä nimellä. Mutta kutsumme helposti mielipiteidenvaihtajia "takinkääntäjiksi". Ajattelemme että mielipiteen vaihtaminen ei olisi hyvä asia. Siksi moni perussuomalainen on pettynyt Timo Soiniin, kun hän on vaihtanut "Missä EU siellä ongelma" -lauseen hokemisen EU:n sisällä vaikuttamiseen. Hänet koetaan tuulihatuksi ja jonkinasteiseksi jenginpetturiksi.

Identiteetti jota tässä tarkoitan on tietysti hyvä määritellä. Useinhan identiteetti on määritetty (a) metafyysisesti siten että identiteetti on se joka tekee minusta tai sinusta saman persoonan kuin minuutti sitten. (b) eksistentiaalisesti ajtellaan että identiteetti tekee jatkuvan elossaolon merkitykselliseksi. Siinä on pysyvyyttä, arvokkuutta ja jotain joka tekee elämisestä persoonallista ja elossaolemisen arvoista.

En kuitenkaan lähde suoraan tälle tielle. Sillä;
1: Pidän metafyysistä identiteettiä petollisena. Jos asiaa lähestytään samuutena voidaan sanoa että identiteetti on jotain joka tekee asiasta X saman kuin kohde Y on jossain toisessa ajassa. X ja Y ovat identtisiä jos ne ovat sama asia. Tämänlainen ns. numeerinen identiteetti on kuitenkin liian tiukka. Ja kaikissa muissa muodoissaan identiteetti muuttuu samantapaiseksi ongelmaksi kuin Theseuksen laiva. Jos laivaa korjataan ja siitä vaihdetaan osia, onko se sama laiva? Identiteetti onkin usein lähinnä analogisuutta ja identifioitavuutta. Vain jonkinlaisesta obsessiivista häiriötä sairastavan megadogmaattisen ihmisen voi kuvitella pysyvän sellaisena, että he eivät muuttaisi mielipiteitään yhtään mistään. (Usein terveet ihmiset sen sijaan muuttavat, korjaavat ja täydentävät mielipiteitään suojellakseen maailmankuvaansa, vähintään assimilaatiolla ja joskus harvoin akkomodaatiolla.)
2: Jos identiteetti taas sidotaan merkitykseen, syntyy helposti tilanne jossa identiteetti on pelkkä naamio. Se et ole sinä, vaan jokin mielikuva jota mainostat ympärillesi itsestäsi.

Siksi se, mikä oikeastaan jää jäljelle on se, että identiteetti on omaelämänkerralinen muisti. Se, millä kerromme itsellemme tarinan elämästämme. Tässä on aivan luontevaa että tässä tapahtuu muutosta ja kasvua. Sillä hyvä tarina on jotain jossa muutos on oleellinen osa myös sitä merkitystä joka elämästä saadaan. Yleensä ihmiset heijastavatkin identiteetissä liikaa sen ei-psykologisia versioita ja tällöin identiteetissä korostuu muuttumattomuus ja oman sosiaalisen kerhon korostaminen.
1: Koska omaelämänkerrallinen muisti on aina subjektiivinen tarina - ja useimmiten itselle hivelevän optimistinen ja ylitsevuotavaisen myönteinen tarina - voi olla hyvä avata selitystä tarinankerronnallisten elementtien kautta. Sankarin ja päähenkilön määritelmät ovat toki vähintään joustavia, mutta yhtenä piirteeksi voidaan määrittää se, sankari ei opi ja muutu tarinan aikana. Hän on ongelman ratkaiseva heeros ja hyveellinen alusta loppuun. Päähenkilö sen sijaan kasvaa tarinan aikana. Näin ollen mitä enemmän ihminen kykenee akkomodaatioon ja mitä vähemmän dogmaattinen hän on, sitä parempi päähenkilö hänestä tulee. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä olla niin kovasti oman elämänsä sankareita, että assimilaatiokin on monelle saavutus.

Minäkin kannatan vahvaa identiteettiä, mutta se on niin erilainen että nämä muut identiteetin versiot vaikuttavat jopa jotenkin sen antiteesiltä. Muiden identiteettien muodot ovat sellaisia että en ymmärrä miksi niitä pitäisi jotenkin tukea ja kunnioittaa. Dogma ei ole periaatteellisuutta ja niissä pitäytymistä. Se on sitä että jääräpäisyys määritellään hyveeksi etenkin silloin kun se on idioottimaista. Soini sai minulta kunnioitusta vasta kun hän näytti kykenevänsä muuhunkin kuin samojen hokemien toistamiseen kuin rikkinäinen levy.
1: Enemmänkin. Minulle ihminen on aidosti persoona vasta kun hänen identiteettiään ei voi korvata yksinkertaisella algoritmilla joka toistaa valikoituja kliseitä. Yllättävän harva ihmislajin edustajaa. Hikipedian "Persoonallinen Jumala" toki pelastaa heidän arvonsa, koska se muistaa kertoa että "Englannin kieli soveltuukin modernin teologian käyttöön, koska siinä person merkitsee yksinkertaisemmin henkilöä, mikä mahdollistaa Isä Jumalan täsmällisen kuvauksen oppia vaarantamatta: person without a personality. Itseään kunnioittavan amerikkalaisen kielinationalisen protestanttikristityn tulisi pitää tämä mielessään." Ilmeisesti osittain siksi, että asialla on tarvetta laajemminkin kuin pelkästään tässä tietyssä teologisessa yhteydessä. Ja rehellisesti sanoen tarvetta tälle huomiolle olisi paljon myös "uskovaisten jengin" ulkopuolella.

Pieni ajatus : Muiston hämäryys.

Muuttoni Keravalle on tehnyt elämästäni varsin omituista. Syynä on se, että olen asunut Keravalla pienenä. Mitään kunnollisia muistikuvia minulla ei niiltä ajoilta ole. Mutta jotenkin minulla on kuitenkin sisäinen kartta paikkoihin. Yksinkertaisesti tiedän, missä on mitäkin ; Tosin muistikarttani on oikeasti aivan kammottava ; Keravan keskusta -alue on imenyt sisäänsä uusia liikekeskuksia, eikä oikein missän ole sitä mitä pitäisi. Yksinkertaisesti muistan mitä paikalla on ollut joskus 80 -luvulla.

Lisäksi minulla on kummallisia nostalgiantunteita paikkoihin, joista minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia. Tiedän että ne ovat siellä missä niiden pitääkin. Mutta en konkreettisesti muista missä, milloin ja mitä olen siellä tehnyt. Eli ei mitään konkreettista muistoa siitä miksi kyseessä ei ole "vaan paikka", vaan se on "the Paikka". Näissä ärsyttävintä on sama, kuin siinä kun jossain keskustelussa unohtaa mitä oli sanomassa ; Se, minkä unohtaa tuntuu olevan jotenkin erityisen merkityksellistä ja tärkeää. Kun katsoo tilastollisesti sitä, miten moni ääneen sanottu lausuma on (1) merkityksellinen tai (2) tärkeä, on pakko vetää induktio joka sanoo : "Tuo tunne liioittelee".

Hyvänä asiana tässä on se, että eksyn harvinaisen harvoin. Minun Keravani on aina suora. Vaikka miten mutkittelisin ja kartoittelisin alueita, osaan suoran reitin kotiin. Korsossa eläessä tämä ei onnistunut, vaan joskus mutkien kautta pitkän kaavan kautta tehdyt seikkailut päättyivät siihen että kuljin saman spagetin samaa reittiä takaisin, nurinperin. Koska paikka ei ollut niin hanskassa, että se olisi ollut suora.