mea cupla

Kieleen on ilmiselvästi pesiytynyt uusi sana, "kupla". Se sai alkunsa kun Krista Kosonen selitti että vaalitulos ei edustanut hänen Suomeaan. Hän korosti tässä sitä miten hän ei tunne ketään perussuomalaista äänestänyttä. (Mikä on epistemologisessa mielessä erikoinen väite maassa jossa on vaalisalaisuus.) Tästä seurasi sitten se, että
1: Tahot ja alakulttuurit jotka käyttävät toistuvasti patriotismia lyömäaseenaan suuttuivat. Kristityt konservatiivit ovat toistuvasti selittämässä että "Suomi on kristillinen maa". Hyvänä kansalaisena olemista kyseenalaistetaan mitä ihmeellisemmillä asioilla. (Perussuomalaiseen denialismiklikkiin liittyen on kiinnostavaa että "oletko edes Suomalainen" on heitto jota on sanottu siihen liittyen että ei pidä fluorihammastahnan käyttämistä vaarallisena lasten myrkyttämisenä joka kohtaa idiotismiin. Ei vaikka nämä "fluoriskeptikot" olisivatkin sitten käyttäneet hammastahnaa.) Nyt he tiedostivat että maassa pitää olla maan tavalla silloinkin kun tulee väärä vaalitulos. Ja että demokratia, keskustelu, kaikki kuuluu maahan nössössöö. Jonkun muun sanomana tässä olisikin jotain uskottavuutta.
2: Kosonen muuttui koko etelässä olevan kulttuurin analogiksi. Kosonen ei ollutkaan yksittäistapaus vaan exemplar joka ikään kuin edusti ja kuvasi koko "punaviherstalinistimamuhyysäriskeneä".

En ole hirveästi puuttunut tähän keskusteluun.

Syyni vaikenemiseen on helppo. Olen pitänyt sitä retorisena käsitteenä. Sellaisella tavalla josta olen yleensä melkoisen epäkiinnostunut. "Raivon ensyklopediassa" kuplan perusolemus on kuvattu loistavan raivotautisesti. "Tässä vähä-älyisessä loiskuplimisessa ei ole muuta ideaa kuin keksiä epäanalyyttinen nimi sille huimalle ilmiölle, että eri puolilla maata äänestetään eri tavoin ja että kaupungeissa eletään eri tavalla kuin haja-ajutusalueella ym. Ukko Ylijumalan selän takana. Jumpe, että on rapsakkaa analyysiä; kyllä tästä kannattaa lässyttää radiossa puoli tuntia putkeen." ... "Perin jännää on, että kommentaarin perusteella vaikuttaa siltä, että kupla on vain yhtäällä, nimittäin kaupungeissa ja eritoten inhotussa Helsingissä. Kaikkein estottomimmin keskustelussa on lyöty juuri kaupunkilaisia, jotka elävät väärin ja joiden koko maailmankuva ja eettinen järjestelmä voidaan redusoida siihen, etteivät he tiedä mitään "oikeasta" todellisuudesta. Kuulemma kaikki muut kuin kepulaiset ja perussuomalaiset ovat ylimielisiä. Tätä viestiä ovat somessa toitottaneet erityisesti persuaktiivit. En puhuisi ylimielisyydestä kovin syvällä rintaäänellä, jos kannattamani puolue pitäsi kansainvälisenä nimenään sellaista konstruktiota kuin "The Finns". Kuka ei edusta kenenkään Suomea?"

Lainaukset heijastavat sitä miten näen asian itsekin. Ensimmäinen lainauspätkä on deskriptiivinen. Se kuvaa sitä että on jokin ilmiö joka tapahtuu maailmassa. Se on tässä tapauksessa induktiivinen ja tilastollinen tapa. Se ei ole uusi, vaikea, kovin kontroversiaalinen yllättävä tai oikeastaan kiinnostava. Toinen osa on sitten arvottava ja alentava. Kupla on pejoratiivinen luokitelma jossa tietyt ihmiset ovat kuplassa ja toiset sitten eivät. On selvästi luokiteltu "Oikea Järkevä Tapa" ja sitten se "Surkea Vajaa Tapa".

"Kupla" on siis terminä joka arvottaa asioita ja ottaa kantaa siihen mitä asia on ikään kuin "ontologisesti". Tämänlainen kinastelu vaikuttaa olevan nykyään äärimmäisen muodikasta. Esimerkiksi:
* Skeptikkopiireissä pitäisi ilmeisesti olla sitä mieltä että vaihtoehtohoito -sanan sijasta kannattaisi käyttää uskomushoito -sanaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajat taas selittävät että tosiasiassa pitää puhua "perinnehoidoista" jotka ovat paikallisia ja sitten "vaihtoehtohoidoista" jotka ovat peräisin muualta. Eli "kiinalainen poppaparannus" on kiinassa perinnehoito ja suomessa vaihtoehtohoito. Minä käytän vittuuksissanikin sanaa vaihtoehtohoito sellaisessa muodossa että kyseessä on vaihtoehto hoidolle. Se ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.
* Jos mietitään sukupuoltaan muuttavaa ihmistä on selvästi nähty että osalle prosessi on sukupuolenvaihdosleikkaus ja toisille sukupuolenkorjausleikkaus. Toisen sanan käyttämistä pidetään loukkaavana tai tolvanana. Molemmissa otetaan kantaa siihen onko käsite perimmiltään mitäkin. Jos joku näkee että sukupuolta vaihdetaan keskittyy siihen että sukupuoli on perimmiltään "kikkeli ja kromosomit" -näkökulmainen kun taas sukupuolenkorjaus -termin käyttäjät korostavat että anatomia korjataan muuttumattomaan sisäiseen kokemukseen omasta sukupuolesta. Minä käytän näitä sanoja aina keskustelukumppaneiden mukaan niin että käytän "väärää termiä". Se todellakin ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.

Näen että nykyajan keskustelusta turhankin suuri osa käytetään tämänlaiseen retoriseen kikkailuun. Kyseessä on valtataistelusta jota ei käydä argumentein vaan sitä kautta että saadaan oma käsite ja sen nimitys yleisesti käyttöön. Se jonka sanaa käytetään aina, voittaa. En mene tälläiseen pelleilyyn. ; Esimerkiksi osa Teuvo Hakkaraisen "uliuliuli, sitä on hauskaa kuunnella" -kohusta johtui siitä että hän käytti vääriä sanoja. Nähdäkseni tuo lausunto ei heijastanut mitään ikävää eetosta. Hakkaraisen eetosta voi kalibroida vaikka sitä kautta mitä hän on Hondurasissa tehnyt. Nykyaikana suuri osa internetkeskustelusta menee siihen mitä voisi odottaa vain "postmoderneilta ylikoulutetuilta saivartelevilta mielisairastuneilta käsiteanalyytikoilta jotka ovat aloittaneet LSD -kuurin". Mutta valitettavasti tätä termirunkkausta tapahtuu maalaiskonservatiivienkin parissa. Itse asiassa jos jokin nykyaikaa näyttää yhdistävän yli puoluerajojen on se että tarraudutaan retoriikkaan tavalla jossa ylikeskitytään yksittäisiin sanoihin ja katsotaan vain vähän yleiseetosta ja kokonaisuutta. (Olen muuten huomannut että aika moni näyttää kokevan "argumenttiketjun" "listana". Joka tarkoittaa sitä että "statementin" ja "päätelmän" ero on hyvin hyvin hämärissä valtaosalta ihmisistä.)

Asiaa ei tietenkään ole haitannut sekään että suuri osa "kuplakeskustelusta" näyttää muuttuneen joksikin jota on vaikeaa erottaa vitsistä. Esimerkiksi feissarimokien "espoolaisesta kuplasta tehty bussimatka" on hilarious. Uusavuttomuusvitsit ovat saaneet uuden ilmiasun. Olin luullut että tämä oli jäänyt historiaan. 1980 -luvulla Suomessa vielä pilkattiin vähemmistöjä sketsiviihteessä. Nyt hienostuneena nähdään amerikkalaisen kriittisen Stand Upin suosimaa tapaa pilkata nimenomaan enemmistöä ja valtaapitäviä. Ainakin sellaisen mukaan joka on kuluttanut aikaansa "kuollut vauva -vitsien kokoelmaan" (jotka olivat meemiytyneet aikaa ennen kuin niitä kokoilin) ja luonut tyhjästä "alempitasoinen mies" -vitsit (joiden toivoisin meemiytyvän). Tässä ilmapiirissä minulla ei ole roolia. Ihmiset trollaavat toisiaan ja itseään ja nolaavat viiteryhmiään aivan itse joten väliintuloani ei tarvita. (Minulla on roolini tässä elämässä selvänä.) Lopputuloksena on jotain josta on mahdotonta tietää onko se yhteiskunta-analyysiä, mielipidekirjoittelua vai puujalkavitsien generoimista. Minun kannaltani tämä on mahtavuutta. (Mikä kertoo ainakin siitä että olen vastenmielinen kieroutunut likainen paskiainen. Mutta jokaisella on oltava jokin rooli maailmassa.)

Olenko minä Krista Kososen analogi?

Valitettavasti "kupla" ei kuitenkaan tehnyt sitä mitä sen odotin tekevän. (Odotin sen menevän pois.) Siitä on päin vastoin tullut "uusi standardi". Jos edustat mitä tahansa liberaaliksi miellettyäkään mielipidettä, on reaktiona se että "olet kuplassa". ; Tämä on ollut jokseenkin ällistyttävää.

Esimerkiksi se, että en halaa "suvivirttä" oli luontevaa koska en "kestä erilaisuutta" koska olen kuplassa. Jos olen erimielinen Sipilän linjausten kanssa "en kestä toiseutta" koska elän "kuplassa". Jotenkin asia on mennyt niin että jos sinulla on väärä mielipide, tämä mielipide ignoroidaan sillä että kerrotaan että mielipiteen kertoja on kuplassa. Ja tätä pidetään sananvapauden ja mielipiteenvapauden puolella olevana. Väärä mielipide sammutetaan ja ohitetaan ja tämä on sananvapaustemppu jolla asetutaan sensuristista asennetta vastaan. Kokonaisuus on enemmän kuin ironinen.

Tässä kohden minua tietenkin alkoi kiinnostamaan se, että miksi se että asun kaupungissa ja minulla on monia liberaaleihin usein liitettyjä mielipiteitä tekisi minusta "kuplassa elävän". Tästä heräsi ihmettely että miksi analogiksi on valittu juuri Krista Kosonen, eikä esimerkiksi liberaaleja mielipiteitä ajava Etelä-Suomessa vaikuttava Arman Alizad. Miksi minua rinnastetaan konetulitasolla Krista Kososen mutta ei Arman Alizadin analogiksi?

Kysymys on kiinnostava koska näen että minua yhdistää Krista Kososen tyyliseen ihmiseen lähinnä se että molemmista on vaikeaa nähdä olemmeko mitään muuta kuin jonkinlaisia sketsihahmoja itsekin, paitsi työltämme niin myös ihmisinä. Muutoin taas koen olevani enemmänkin Arman Alizadin asenneilmapiirillä liikkeellä. Toki tätä yhteyttä Alizadiin voi olla vaikeaa sanoa tyypistä joka tuskin poistuu 30 kilometrin ympyrästä ja jolla tuntuu olevan krooninen raivotauti.

Kuitenkin mielestäni työhistoriani ja muu vihjaa että en ole "kovin turvallisuushakuinen". Olen entinen aktiivikristitty joka hangaroundaa uskonnottomien aktivismipiireissä. Puolisoni on sitä uskonnollis-hengellisempää sorttia joten en elä samaa ideologiaa kannattavan kanssa. Olen kaupungissa syntynyt ja kaupungissa kasvanut, mutta olen kuitenkin käynyt agrologikoultuksen jonka yhteydessä olen mm. teurastanut ja lihaaleikannut eläimiä. Samaan aikaan kävin kognitiotieteen kursseja avoimessa yliopistossa joka edustanee aikalailla täydellisesti toista rintamaa filosofis-teknisenä kompleksina. Välillä olin vartijana, maskuliinisessa työssä keskellä kohtuullisen raakaa itä-helsinkiä sen pahamaineisimmissa paikoissa. Ja kun en ollut vartijana olin bingoemäntänä joka ei ole kovin maskuliinis-pieksennällinen työ. (En kuvaa asioita aikajärjestyksessä vaan luodakseni tosiasioilla jännitteitä.)

Tämän jälkeen joku paskahousu tulee minulle kertomaan että minä meistä kahdesta elän kuplassa. Ja esimerkiksi kertoo vielä kovasti miten hän "ei voi ymmärtää" miten joku voi ottaa vaikka "suvivirrestä" nokkiinsa. Ylpeileekö hän siellä kuplassaan kovasti useinkin siitä että ei kykene samastumaan muuhun kuin omaan viiteryhmäänsä? (On eri asia ymmärtää ja olla erimielinen ja pitää epäloogisena paskana. Mutta analyysiin tietysti vaadittaisiin jotain analyyttisiä kykyjä. Ja sehän ei sovi sellaisille jotka tarvitsevat iskusanoja ja kliseitä, eli jotka ylipäätään viehättyvät "kuplan" tapaisista konsepteista. Tämän ymmärtäminen on tietenkin ylivoimaista.)

Lisähuvittavuutta asiaan olen saanut itselleni uhitteluvittuilulla. Koska Krista Kosonen on yksilö joka on "kuplassa" siksi että hän ei tunne yhden tietyn ajattelutavan (perussuomalaiset) henkilöä, niin eikö se tarkoita sitä että maaseudulla ollaan aivan täysin samanlaisessa kuplassa heti jos siellä on tyyppi joka ei tunne jonkun yhden vähemmistön edustajaa. Siksi minä voin esimerkiksi tentata kristityiltä että montako ateistia heillä on puolisoissaan kun elävät asiassa minua vähemmän kuplassa kerran. Samoin voin kysyä että montako homoseksuaalia, feministiä, "neekeriä" tai vihervasuria hänellä on ystäväpiirissään. Jos jokaista alakulttuuria ei löydy, niin sittenhän hänkin elää kuplassa. Eihän Krista Kososenkaan kohdalla kysytty että mitä muita ihmisiä hän tuntee.

Se, että oli yksi ihmisryhmä jonka kohdalla hän oli ignorantti teki hänestä kuplassaeläjän. Sama kriteeri koskee siis kaikkia jotka tätä kupla -sanaa Kososeen on liittänyt. Ja sitä voidaan läimiä induktiiviesti kaikille niille joille "Kupla" -sanan liittäminen vaivattomasti liittyy eteläsuomalaisiin tyyppeihin joilla on liberaali mielipide. Kun lähtee käyttäytymään noin antaa luvan sille että itselle tehdään täsmälleen sama. Jos ei ole väliä sillä että keskustellaan perustellen ja järkeviä konsepteja käyttäen niin sitten on ihan asiallista ja vastavuoroista muuttaa argumentointi ja keskustelu tuollaiselle asennevammailijalle kostamiseksi.

Maalta sinä et ole tuleva?

Syynä on ihan yksinkertaisesti se, että suuri osa Perussuomalaisista ei itse asiassa edes vastaa sitä "Raivon ensyklopedian" kuvausta. (Ja edes on tässä se että mainittu blogi antaa turhan mairittelevan kuvan ilmiöstä.) Jos kupla olisi keskustapuolueen asia, niin asia voisi mennä niin. Mutta PerusSuomalaiset ovat kuitenkin hieman toisenlainen asia. PerusSuomalaiset eivät ole maalaisten ja syrjäkylien ilmiö. Sillä on vankka kannattajakunta kaupunkilaisten parissa.

Ja tähän liittyy Panu Höglundin mainio "servaus". Menneisyysnostalgioiva perussuomalainen on helposti ideaaleissa eikä käytännössä. Monen perussuomalaisen suhde maatalouteen ja siellä olevaan konkreettiseen elämään on "Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin." Perussuomalaisista moni on kaupunkilaisia jotka eivät kuulu "eliittiin". (Kososenkin vastustus voidaan nähdä siten että hyväosainen liberaali kaupunkilaisjuppi on "eliittiä". Joko edustaa tai tukee "vasemmistointellektuellismia" jota vihataan yleisesti.) Eli ovat suomeksi sanoen köyhälistöä ja mahdollisesti työtöntäkin. On itse asiassa ymmärrettävää että tälläisessä elintilanteessa turhautuu vallanpitäjiin. (Olenhan countrymiehiä itsekin.) Tosiasiassa suuri osa tämänlaisista PerusSuomalaisista elää erilaisissa echo chambereissa internetissä. Heille "neekeri" on todellakin kilpailija joka kilpailee samoista matalapalkkatöistä. Ja joka vie samoja sosiaalihuoltoresursseja kuin itsekin viedään.

Olen trollaillut lukuisilla sukkanukeilla ympäri internettiä ja olen huomannut asioita. Järkytän ensi sijassa kahdenlaisia ihmisiä. (Esitän omia kokemuksiani enkä ole toki läpiobjektiivinen. Kai tästä jonkin vihjeen kuitenkin saa.)
1: Jotain joka itse asiassa kuvastaa Krista Kososen stereotyypin kuvaa. He edustavat hyvin täsmällisellä tavalla kultturelleja ihmisiä. He seuraavat etikettiä ja he elävät yllättävän säädeltyä elämää ja toimintamallia. Tässä piirissä ollaan ystävällisiä ja liberaaleja. Elämäntapaan kuuluu kiinnostus joka koskee musiikkia, pukeutumista ja yhdessäoloa. Ideologiset konfliktit sen sijaan lakaistaan maton alle. Olen liittänyt tämänlaisen asenteen aikanani Frasier Crane -metaforalla elämäntapaan jossa ollaan hyvin kiinnostuneita kulttuurin pintarakenteesta ja tämä onnistuu jos ja vain jos kaikki ennakkosensuroivat syvärakenteita koskevat haasteet. Osa voisi nähdä tämän pinnallisena elämäntapana. Mutta minä näen sen vain preferenssikysymyksenä. Ei haluta muuttaa maailmaa, ja ollaan siksi enemmän kivoja ja sosiaalisia. Tämä ei ole oma elämäntapani mutta se ei ole välttämättä huono ratkaisu. Kulttuurissa on pintarakenteissa paljon kaikkea kiinnostavaa (kenties jopa HEMA menee siihen) joten tähän saa kyllä jonkinlaista syvällisyyttä ja intellektuellismia.
2: Konservatiiviset ryhmät. Etenkin uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Erityisesti oikeistolaiset uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Ja ironisen twistin mukaan konservatiiviset itseään räväkkänä pitävät uskonnollisesti sävyttyneet ryhmät jotka jo rakenteellisesti haluavat luoda koko Suomesta kuplan jossa ei ole esimerkiksi islamisteja ja "tietynlaisia maahanmuuttajia". (Ei sillä että itsekään innolla ottaisin kaikkia mukaan. Mutta toisaalta : Minä en kulje ympäri internettiä vittuilemassa siitä miten vähän elämää nähneitä "kuplassa olevia" he ovat verrattuna minun monikulttuuriseen maailmanmies-seikkailijaani verrattuna. Vaikka rehellisesti sanoen minulla olisi varaa tähän.) ; Konservatiiviset ryhmät hakevat yleisesti ottaen koheesiota. Uskonto luo yhtenäisyyttä. Tapakulttuuri ja perinteet ovat "kokeiltuja" ja ne luovat turvallisuutta. Siksi ne opetetaan ihmisille jotta heistä tulisi sopivalla tavalla monokulttuurisia. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska etenkin perussuomalaisten ryhmissä ihmiset vaikuttavat rääväsuisilta ja kirosanoja käyttäviltä mutta keskenään samanmielisiltä. Eroa on retoriikassa, siinä saako sanoa perkele. Etiketti on hylätty ja keskustelu käydään juuri kulttuurin syvätasosta ja syvätasolla. Erimieliset vain bannitaan jotta yhteisen vihollisen haukkuminen voi jatkua. Tämä retorinen ratkaisu on sitten "poliittisen korrektiuden vastustamista". Koska "kupla" voi ilmeisesti olla vain "harhautuneiden liberaalien puolella".

Erimieliset poistetaan kommentoinnista. Bannivasara heiluu etenkin konservatiivis-uskonnollisella puolella. Tämä ei ole pelkästään "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmän tapaisten klassikoiden temppu. Samaa asennetta löytyy kaikkialta. "Kotimaa" on itse asiassa tunnettu siitä että se on estänyt-lakaissut skismoja pois. Eli kommentointia ja liittymistä ja blogaamista ja artikkeleiden lukemista on vaikeutettu.
1: Tämä on "tavallaan sekularistinen" asenne. Siis siinä mielessä että sekularismissa uskonnollisen puheen halutaan siirtyvän pois "yhteisistä tiloista" koska se nähdään repivänä. Ja sellaisena se on ymmärrettävää. On kuitenkin hurskastelua ja valehtelua väittää että kyseessä ei olisi sensuuri jota tehdään sovun edestä. Tätä myydään kuitenkin yleensä juuri sananvapauden puolustamisena. Erimielinen nähdään "militanttina", ei siis keskustelukumppanina. Tämä on erityisen leimallinen kaikessa ateismissa. PerusSuomalainen joka voi dissata poliittista korrektiutta ja korostaa että räväkkä kielenkäyttökin on rempseää ja kansanomaista (vastaan norsunluutornin sensuristit) mutta heti kun ateisti esittää inhottavia mielipiteitä käyttäen häntä itseään loukkaavaa kieltä nousee esiin se että keskustelukumppani on "militantti". "Suojaamisargumentti" häivyttää sensurismin. Tämä on esimerkiksi "ateistit ovat militantteja" -lausunnon yleisin puoli.

Valitettavasti echo chamber on käsitteenä suljettu yhteisö. Se on määritelmällisesti likimain sama kuin kupla, kenties ilman negatiivisia konnotaatioita. (Mutta vain "kenties". Ja vaivoin tätäkään.) Tämän tiedostamattomuus näyttää häiritsevän
1: Niin "Pintaelitistiä" joka järkyttyy syvätason keskustelusta - tai kirosanoista. He hyväksyvät alakulttuureita niiden pintarakenteiden kautta. On toki helppoa ihailla islamin kulttuurin parhaita saavutuksia (tähtitieteestä ja matematiikasta musiikkiin) jos samalla saa ohittaa "irrelevanttina" islaminuskon lieveilmiöt jotka eivät tietenkään edusta "oikeaa islamia" yhtään enempää kuin tappouhkauksia tehtaileva nuoren maan kreationisti edustaa "oikeaa kristinuskoa".
2: Omasta mielestään radikaalit "perussuomalaishenkiset" kokevat taas asiaa muutoin. He puhuvat syvätasolla, mutta järkyttyvät debatin edessä. Tällöin käy hieman samalla tavalla kuin "ateismi on misogyniaa ja äärifeminismiä samanaikaisesti" -keskustelussa. Miesasia-ateistit (fedora soikoon!) kokevat että jos joku debatoi heitä vastaan ja kritisoi heidän mielipiteitään, että tämä tarkoittaisi sitä että ateistit ovat kritiikkiä kestämättömiä feministejä jotka sensuroivat. Ja samanaikaisesti moni feministi pahastuu uusateisteihin sen vuoksi että kun he kirjoittavat feminismiään niin joku on erimielinen joka taas tarkoittaa sitä että uusateismissa muhii kauhea naisviha! Onkin hämmentävää miten moni perussuomalainen näyttää samalta kuin kreationismin starat  siinä mielessä että molemmat korostavat sitä miten heitä sensuroidaan ja vainotaan. Kun kuitenkin samat tyypit saavat näkyvyyttä mediassa ja uutisoinnissa ja jokainen on kuullut heidän perusväitteensä. Kritiikin olemassaolo ei ole sananvapauden poissaoloa vaan sananvapauden edustamista. Tiettyjen kritiikkejen kieltäminen taas on by definition kuplan rakentamista poliittisen korrektiuden metodein.

Erilaisuudesta huolimatta molempia ryhmiä tuntuu yhdistävän tietty paskahousuisuus. (Josta toivon tulevan virallinen termi jolla näitä ihmisiä kutsutaan. Se on pejoratiivinen mutta sehän on vain muodikasta nykyretoriikkaa goddamit!) (1) Liberaali voi ihmetellä että miten minun kielellisillä taipumuksilla ja asenteilla voi elää minun elämäntavallani. Jos he joskus kokeilisivat syvärakenneseikkailua he tietäisivät että ystävällisyydellä ja antiaggressiivisuudella siinä tilanteessa joutuu lähinnä uhriksi. (2) Toisaalta se räväkämpi echo chamber -klikki sitten voi ihmetellä että miten monikulttuurista voi ahdistaa erimielisyys niin paljon. Ja sen takana on se että asenne-eroista huolimatta heitäkin yhdistää hyvin valtava vihjeettömyys.

Kumpikaan ihmisryhmistä esimerkiksi tuskin kovin usein tietää paniikkireagointitapaansa. Ja tämän tiedostamisen kautta heiltä puuttuu kaikki. (Suurin osa ihmisistä reagoi normaaleissa psykologisissa säikyttelytesteissä pakene -kaavalla. Taistele-pakene -reaktioissa noin 10% ovat sankareita. Suuri osa uskoo toimivansa sankarimaisesti. Ehkä koska niin televisio näyttää sankareiden toimivan.) Kun minä esimerkiksi Lontoossa seikkailin alueilla jonne taksi ei edes vie, en voinut mennä sinne provokatiivisesti vittuilemaan tai näyttämään varallisuutta tai omaa kulttuurisuuttani. Koska siinä tulee vain ryöstetyksi tai pahempaa. Kuitenkin jos vain nösväilee niin voi käydä huonosti. On mentävä reaktiivisella asenteella jossa ollaan valmiita monenlaiseen. Pitää olla diskreetti ja perusystävällinen mutta tarvittaessa julma. Ja rinkirunkkauspiireissä yleensä puuttuu vähintään toinen puoli kokonaisuudesta. (Ja tätä kautta kaikki.) Kun omissa alakulttuureissaan ja piireissään pyörivä ihmettelee että "miten" tuollaisella asenteella muka voi, hän kiinnittää huomiota piirteisiin jotka juuri oleellisesti mahdollistavat sen "miten".

Loppustatement.

Jokainen joka rinnastaa kupla-argumenttia sellaisella automaattituliaseella että kohdistaa sen minuun on ääliö joka ei joko tunne minua - tai mikä todennäköisempää - ei kykene ajattelemaan mitään itse. Joka kuplasta toista (tai ainakin minua) haukkuu, on itse! Ja tämän lisäksi ääliö! Virheen tehtyään (kohdalleni) armoa ei tietenkään saa, koska armo on, you know, kristillinen konsepti. Kompensaatioksi voisi toki olla vapaaehtoisen omalakisella proaktiivisella asenteella reilu ja vaikka hypätä järveen betonikengissä. Zarkusto on Hangon satama.

Kirkon haastaminen ; Hieno tapa sanoa "turpa kiinni" vaikuttamatta sensuristilta.

Uskontokriitikkona kohtaan usein varsin erikoista moitetta. Sellaista, että minun ei pitäisi moittia kirkkoa vaan haastaa se. Tässä ei ole oikeastaan koskaan mitään kovin konkreettista ohjeistusta siitä mikä erottaa haastamisen moittimisesta. Mutta aina siihen haastamiseen kehotetaan. Diskurssissa esiintyy jonkinlainen rakentavuuden tematiikka. Mutta on hyvin vaikeaa ymmärtää mitä tämä rakentavuus on.

Asiaa on kenties lähestyttävä samalla tavalla miten Kuhn näki tiedemiesten oppivan tieteentekoon. Ottamalla esille exemplareja, kuvaavia esimerkkejä jotka edustavat hyvää tiedettä. Ja muu tulkitaan analogisina näiden kanssa. Tämä on luonnollisesti tärkeää, sillä vaikka olenkin tarvittaessa hyvinkin häijy, mutta en ole itsetarkoituksellisesti häijy.

Exemplaria metsästän (tahdon saada suuren)

Kirkko ei tiemmä vastusta suoraan provokatiivisuutta. Tästä hyvää ideaa saa Ville Rannasta. Hän on tehnyt sarjakuvia "Kirkko ja kaupunki" -lehteen. Hänen haastattelunsa on peräti otsikoitu "Ville Ranta ei pelkää ärsyttää". Itseni on vaikeaa nähdä kuvissa mitään provokatiivista. Otan sieltä kuitenkin jatkoa varten huomioksi sarjakuvan jossa on suuri massa hiljaisia ihmisiä. Yksi tyyppi huutaa naama punaisena "Kirkko vastustaa sitä". Otsikko on "kirkko ottaa kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin". Tämä edustaa siis jotain jota kirkko kokee kantaaottavaksi, tiedostavaksi ja asialliseksi. Riittävän provokativiiseksi.

Toinen esimerkki on sitten Sadinmaa. Hän on saanut viime aikoina näkyvyyttä "10 käskyä kirkolle"-kirjallaan. Hän on liittänyt kuvioon Luthermaisia sävyjä, mutta hyvin liennytetysti. Teesejä ei esimerkiksi naulata kirkon oveen vaan käytetään jeesusteippiä. Teos onkin herättänyt keskustelua esimerkiksi "kirkonkellarissa". Sadinmaa onkin tuottanut keskustelukirjan. Jossa hän haastaa kirkon, yrittämättä rynnätä ateismiin tai kirkostaeroamiseen.

Sadinmaa ei ollutkaan.

Arhi Kuittinen kuvaa miten Sadimaahan on suhtauduttu. Hänen  sillisalaattimaisen paranoijansa takaa löytyy muutama oleellinen detalji. Ensimmäinen on se, että Sadinmaata on pidetty liian provokatiivisena. "Kirkko ja kaupunki" -lehden päätoimittaja on esimerkiksi tyystin kieltäytynyt julkaisemasta arviota Sadinmaan teoksesta. Syynä on se, että kritiikki on nähty liian repivänä.

Sadinmaa on siis provokatiivisenpi kuin Ranta. Joka on tärkeä huomio, sillä tarkastelemalla Rannan ja Sadinmaan välisiä eroja, voidaan löytää se elementti joka tekee kritiikistä rakentavaa ja repivää. Kun toinen hyväksytään ja toinen hylätään, on erojen tarkastelu hyödyllistä. Päällimmäinen huomio on se, että Ranta ei haasta kirkkoa vaan kirkon jäsenet. Ne, jotka Rannan kuvassa puuttuavt. Ne, jotka huutavat että "Kirkon pitäisi sallia - mahdollisimman pian". Samaan aikaan juridiikka ja käytänteet sanovat yhtä. Ja se sanoo täsmälleen samaa kuin se yksittäinen huutaja.

Kuittinen alustaa ja kysyy yhden oleellisen asian. "Kriittisyys kirkkokulttuurissa ei saa siis uhata lainkaan kirkkoa eikä vaatia muutosta itseensä tyytyväisille koska kirkkoa ei saa tuhota vaan rakentaa. Niinkö?  Ketkä määrittävät tämän rakentamisen ilman purkamista?"

Rakentavuus ja repivyys, eli haastetun kirkon madonluvut.

Kirkon kohdalla ongelmaksi nähdään selvästi kirkostaeroamisen ja kirkkokritiikin välinen yhteys. Suun kiinni laittamisen vaatiminen ei toimi nyky-yhteiskunnassa. Joten vaihtoehdoksi on näyttänyt muodostavan se, että "kirkko kuuntelee" mutta ei tee mitään. Tässä korostetaan että kirkon jäsen saa olla mitä mieltä tahansa, kunhan maksaa kirkollisveroa eikä ala aktivistiksi. Sillä asioiden muuttaminen olisi moniarvoisuuden vähenemistä. Kirkon rakentavuus on kuuntelua ilman toimia. Kirkon provokatiivisuus on asioihin ja toimeen tarttuvien kirkon jäsenten hiljentämistä.

Siksi on vaikeaa nähdä eroa Rannan "provokatiivisuutta" siitä kirkon puolustamisesta jota tuli blogiini. En voisi itse keksiä tätä, joten annan sen sellaisenaan näytille.

"Usein etenkin nettikeskusteluissa tykätään syytellä uskiksia homojen toivottamisesta helvettiin. Kuitenkin suurin osa papeista olisi valmis homoliittojen kirkollisen vihkimiseen (kun taas kansanedustajista suurin osa ei tähän suostuisi). Tuntuu, että ainakin sen äänekkäimmän ateistien osan mielikuva kristinuskosta on täydellinen irvikuva. Ja yksi asia, mistä aina jaksetaan muistuttaa, ovat tyhjät kirkot. Käyn messussa melkein joka viikko ja ikinä kirkkoon ei jää kovin paljoa tyhjää tilaa. Samaa kertovat tilastotkin. Jumalanpalveluksessa käy vuodessa yli kuusi miljoonaa ihmistä ja kun jaetaan se järjestettyjen jumalanpalvelusten määrällä, saadaan tulokseksi, että jokaisessa kävi lähes sata ihmistä. Ja koska lisäksi kirkossa järjestetään niin valtavasti muita tilaisuuksia kuin jumalanpalveluksia, on kirkkoon usein hyvin vaikea saada sovittua esimerkiksi kenraaliharjoitusaikoja konsertille tms. Musiikkitilaisuuksiin kirkossa osallistui muuten lähes kaksi miljoonaa ihmistä, säännöllisissä ryhmissä kävi sata tuhatta ihmistä jne. Lisäksi on mm. kaikki kirkon toimitukset, kuten häät, hautajaiset ja ristiäiset ja muita työmuotoja, kuten diakoniatyö. Eli vaikka paljon on kirkon toimintaan osallistumattomiakin ihmisiä, kyllä aktiivisia kristittyjäkin on paljon. Ja aktiivisista kristityistä vain pienenpieni osa edustaa sellaista kristillisyyttä, jossa esimerkiksi pyritään aktiivisesti evankelioimaan ihmisiä. (Ja usein nämä ovat sitten sitä mieltä, että muut ovat huonoja kristittyjä tai eivät kristittyjä ollenkaan ja siksi puhuvat vain pienestä omasta joukostaan "meinä kristittyinä". He eivät esimerkiksi ymmärrä, että Jumala voi tehdä työtään kristityn kautta muutenkin kuin siten, että on joka välissä kerrottava Jeesuksesta.)"

Tässä on tietysti paljon asiaakin. Huomiotaherättävää on kuitenkin se, minkä aina tälläisissä nostan esiin. Eli mielipidejakaumat eivät ratkaise, jos käytänteet eivät mukaile niitä. Kirkossa ei tietty ihmisryhmä pääse naimisiin. Poliitikot todennäköisesti muuttavat asian paljon ennemmin kuin kirkko. Joten kirkko tässä nyt lähinnä demonstroi tehottomuutensa.

Tehottomuutensa joka näkyy myös tilastoissa jotka tässä on annettu. Luvut on annettu tavalla joka hämää lähinnä ihmisiä jotka ovat kohtuullisen huonoja tilastomatematiikassa. Kun mietitään kirkon arvoa keskivertojäsenelle, on käytimäärät jaettava jäsenten määrällä. Kirkossa on vähän päälle neljä miljoonaa jäsentä, joten keskiverto kristitty käy kirkossa noin 1,5 kertaa, ei se kovin innostava paikka ole.

Kun muistetaan että kirkossakäymisessä rippijuhlat ja joulujumalanpalvelus ovat suosituimpia, voidaan huomata keskittyminen. Kaikki jumalanpalvelukset eivät ole läheskään yhtä suosittuja. Itse asiassa voidaan sanoa että jumalanpalvelusten suosio vaihtelee sekä maantieteellisen lokaation että jumalanpalveluksen ajankohdan mukaan tavalla jota voi kuvata Zipfin lakia. (Jonka erityistapaus on ns. Pareton periaate jossa 20% asiakkasista tuo 80% tuloista.) Ja aina kun esillä on Zipfin jakauma, mediaani on paljon informatiivisempi tieto kuin keskiarvo. En ollut yllättynyt siitä että kävijä ei kertonut sitä ihmismäärää jonka kohdalla puolet jumalanpalveluksista on tätä mainittua lukua vähämääräisempi.

Oma käsitykseni kirkosta perustuu kokemukseen joka ylittänee monien kirkkoaktiivien vastaavan.
1: Sen, mitä itse opin nimenomaan toimimalla jotain vähän vajaat 8 vuotta (7 ja risat) kirkkokuoroaktiivina. Tietyt harvat ihmiset käyvät kirkossa käytännössä joka viikko. Tietyt harvat päivät ovat tupatentäynnä. Vajaina viikkoina rippikoulua käyvät kirkossakäyntirasteja keräävät ihmiset ovat yllättävän yleisiä ja joskus jopa päihittävät ne vanhemmat mummelit. (Minun rippikoulussani piti vierailla 8 jumalanpalveluksessa noin puolen vuoden aikana. Tämä taatusti vaikuttaa tilastoihin.) Rippikoulun jälkeen heitä ei sitten enää näy.
2: Lisäksi vaikeus saada tiloja kirkosta johtuu melko suurelta osaltaan siitä että kirkon käytettävyys on ns. paska. Olen tässä viime aikoina huvin vuoksi yrittänyt sovittaa työelämän ja kirkossakäymisen. Yllättävää on se, että jos lähtee normaaliin toimistoaikaan töistä Sörnäisistä ja kävelee Kallion kirkolle, oppii että kirkon aukioloajat ovat loppuneet. Kirkko taas on se, jonka tietää paikkana. Seurakuntataloja ja muita joutuu etsimään. Kirkko näkyy pirun pitkälle. Kun siinä kolkuttaa lukitulle ovelle, oppii yhden asian. Sen, että helvetin harvoin sieltä oven toiselta puolelta kuuluu konserttien ääniä tai sitä että siellä olisi toimintaa. (Ellei siivoojia lasketa toiminnaksi. Nuorempana ja eiavioituneena saattaisin kyllä laskea.) Se, että minä töideni ohella vierailisin kotikaupunkini Keravan kirkossa arkipäivänä on mahdottomuus. Pitäisi siis jättäytyä työttömäksi?

Tilastoilla on tärkeä yhteys. Sillä Timo Eskola Suomen Teologisesta Instituutista on katsonut kirkon lukuja. Hän näkee tilastoista sen, minkä niistä näkee jos katsoo käsiäheiluttavien keskiarvojen taakse. Mediaania lähestytään kuvaavalla sanalla "promilleliike". "Tavallisena ”vihreän värin” sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä." Eskola kuvaa lukuja masentaviksi. "Vasta julkaistu kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko on lohdutonta luettavaa. Sen ovat todenneet myös monet kommentaattorit, jotka ovat koonneet avaintietoja eri tilastoista. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Monien mielestä luterilainen kirkkomme on suorastaan tienhaarassa. Kyynisempien tarkastelijoiden mielestä taas tilanne kuvaa jälkikristillistä todellisuutta, eikä mikään tule muuttumaan näillä laskukäyrillä."

Itse sanonkin, että kirkko on käskenyt haastaa sen. Nyt kirkko on haastettu. Reaktiot kertovatkin sitten loput. Kirkko on lauselmissaan toistuvasti luvannut että jokainen voi vaikuttaa ja että vain kuulumalla voi vaikuttaa. Mutta kaikki vaikuttaminen on joko julkisuudessa leimattu repivyydeksi tai sitten se on ennakkonsensuristisesti jätetty tyystin pois esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehdestä ja muusta vastaavasta kristillisestä mediasta. Kirkko ei ole vastannut haasteeseen, paitsi provosoitunut ajamaan omaa vallitsevaa järjestystään kieltäytymällä muuttamasta käytänteitään. Ainut mikä saa kirkon reagoimaan ovat kirkosta eroamiset. Eivätkä pelkästään eroamiset vaan nimenomaan eropiikit. Massapako vaikuttaa, kirkon jäsenyys ei.
1: Räsäsen homokohun aikana selitettiin, että muutos olisi tosi lähellä. Siitä on mennyt kauan aikaa. Miksi sitä ei ole tapahtunut? Etenkin jos saamani kommentti on asiallinen ja faktuaalinen, eikä samanlaista silmänkääntöä kuin huomion kiinnittäminen suuriin lukuihin ja keskiarvoihin asiassa jossa takana on lähinnä jäsenmäärien kautta syntyvä "promillejengin" suurelta näyttäminen ja Zipfin lain seurauksesta tapahtunut keskiarvon luonteen muutos.

Kirkko kuuntelee mutta ei toimi. Siksi se harjoittaakin Rannan tyylistä "kirkon rituaalivaltaa ylläpitävää provosointia", jossa muutosyritykset torjutaan fundamentalismina ja aktivismina. Samalla kirkko pitää yllä illuusiota vaikutusmahdollisuuksista. Siksi haastettu kirkko osaa lähinnä esimerkiksi vittuilla kirkosta eronneille kirjeillä. Kun katsoo exemplareja jotka näyttävät minkälaista kritiikkiä kirkko pitää rakentavana ja mitä ei, on varsin selvää että kirkko sallii kirkkokritiikin joka ei kohdistu kirkkoon ja jossa ajetaan kaikkea muutosvastarintaa.

Hyvin harva tuntuukaan tiedostavan että kirkkokritiikissä on hyvin usein kysymys nimenomaan siitä että ihmiset tiedostavat että läheskään kaikki kristityt ja papit eivät ole fundamentalisteja. Itse kohdistan kiukkuni pääasiassa "leppoistoksi" kutsumaani joukkoon. Kirkossahan kukaan ei aja liberaaleja asioita, koska kirkon fundamentalistit huutavat dogmejaan ja näkemyksiään. (Ja käytänteet ovat heidän puolellaan vaikka he ovat vähemmistö.) Muut sitten pitävät suojatyöpaikkojaan ja nysväävät siitä miten näitä vihaisia kristittyjä pitää suvaita. Lopputulos näyttääkin yllättävän kovasti Rannan piirtämältä pilakuvalta. Valtaosa on hiljaa ja vain vihaisella fundamentalismilla on ääni ja aktivismin ja vaikuttamisen voima. Ja tätä kautta valta ja merkitys instituution sisällä. Kuvasta puuttuu täysin se joka on ääneen tämän fundamentalistin kanssa erimielinen ja joka yrittää muuttaa asioita. Ja tätä ei näy siksi että heille ei anneta ääntä ja vaikutusvaltaa. Sillä he ovat sitä fundamentalismia jonka tulee "suvaita suvaitsemattomuutta" ja olla hiljaa. Toisin kuin sen fundamentalistiaktivistin. Tämä asenne taas on poissavustamista. Jos savustettaessa eroaa, ei pidä valittaa hupenevia tulotasoja. (Käyn silti joskus kirkossa, ja jos ehtoollinen tarjotaan, otan sen vastaan, koska juon aina kaiken ilmaisen alkoholin. Kirkko onkin tosin lainaillut ja pumminut kaiken kaikkiaan niin paljon, että onkin kirkon vuoro tarjota kierros!)

Miksi mielisairauksia ei kohdella samoin kuin muita sairauksia?

Nettisarjakuvassa kuvattiin miten kävisi jos fyysisiä sairauksia kohdeltaisiin kuten mielenterveyden häiriöitä. Ihmiset sanoivat esimerkiksi koomapotilaalle, että selvästi tuo makaaminen ei auta, että olisi parempi vain tehdä jotain muuta. Ruokamyrkytyksestä kärsivälle sanottiin, että kyllähän hän tietää sairaudesta, mutta ihminen voisi kuitenkin edes yrittää. Pytyllä oksentavalta kysyttiin, että onko hän vain yrittänyt että hänellä ei olisi flunssaa. Diabeetikolta kysyttiin, miksi hän ottaa joka päivä lääkkeitä, eikö hän pelkää että hänen persoonansa muuttuu ja hänestä tulee joku toinen.

Tietyllä tavalla sarjakuva esillenostaa yhteiskunnallisen asenne-eron. Toki sen hengessä oli myös filosofisesti omituisia puolia : Esimerkiksi diabeetikolta voitaisiin kysyä että eikö hän pelkää, että hänen ruumiinsa muuttuu ei häneksi itsekseen. Se valaisisi ainakin hieman enemmän sitä, että jos persoonasi on masentunut tai maanis-depressiivinen, niin miksi ylipäätään haluaisit pitää sen? Että onko se autenttisuus sittenkään niin relevanttia että kaikki onnellisuus ja elämästä nauttiminen pitäisi kieltää tämän korkeimman arvon edessä?

Mutta tosiasiassa sarjakuva iski myös keskusteluun jota on käyty psykiatrian puolella. Se käsittelee sitä, onko psykiatria oikeastaan ollenkaan tieteenala. Ja tätä kautta se, miten suhtaudut nettisarjakuvaan johtaa implikaatioihin siitä voitko puhua ollenkaan "traumoista", "narsisteista" - tai "äitihaavoista".

Kenties suorimmin ylläoleva osuu Neil Pickeringin näkemykseen. Hän kirjoitti "The Methaphor of Mental Illnessiin" argumenttiketjun joka nojaa siihen ajatukseen, että mielenterveyden häiriöt ovat analogisia fysikaalisten sairauksien kanssa. Häntä on moitittu piilo-oletuksista joissa korostuu se, että vain oletetaan kaksi asiaa (a) että fyysiselle sairaudelle on siisti kriteeristö ja (b) mielenterveyden ongelmat osuvat täsmälleen samaan kriteeristöön. Mielestäni Pickering selvästi tiedostaa tämän, sillä hän on nimennyt kirjansa siten että siinä on suoraan metafora -sana. Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, että hänen argumenttinsa on formaalisesti vajaa sillä tavalla millä kaikki analogia -argumentit ovat. Johtopäätös ei seuraa suoraan premisseistä, ja toisin kuin korrelaatioita, analogian takana olevaa induktiivisuutta on vaikeampi testata kokeellisesti ; Keskustelu vääntyy vahvasti siihen, mikä on oleellinen analogia ja mikä on oleellinen epäanalogia.

Pickeringillä argumentin toinen puoli on siinä, että hän tavallaan lähtee määrittelemään sairautta mielenterveyden häiriöiden kautta. Ytimessä on se, että mielenterveyden ongelmien kriteerit liittyisivät vapaaseen tahtoon. Esimerkiksi heikkotahtoisuus tarkoittaa sitä että ihminen valitsee väärin. Tällöin kysymys ei hänen mukaansa ole mielenterveyden häiriöstä vaan vaikkapa moraalisesta heikkoudesta. Toisaalta jos biokemiallinen epätasapaino pakottaa ihmisen johonkin, kysymys on sairaudesta. (On tietysti hyvin vaikeaa sanoa mihin vaikkapa huumeaddiktio asetetaan.)

Moni on ymmärtänyt ylläolevan asetelman heikkouden. Ja siksi onkin luotettu enemmän siihen, että mielenterveyttä lähdetään määrittämään kärsimyksen ja funktioiden kautta. Tässä ongelmana on usein se, että se nojaa jonkinlaiseen luonnollisuuden käsitteeseen joka on jollain tavalla arvoladattu.
1: Perinteisessä teologiassa on käytetty jaotelmia jossa luonnollisuus määritellään teleologian ja funktion käsittein. Ongelmana on se, mikä on luonnollista on usein vain "määritelty ilmasta". Poikkeaminen yhteisön normeista määrittyy usein hulluudeksi ja mielenterveydestä tulee teokraattien ja dogmaatikkojen vallankäyttöaluetta. ; Aivojen funktio on hyvin vaikea määrittää. Esimerkiksi jo kysymys "onko puhumisen oppiminen - saati lukutaito -  luonnollista vai keinotekoista?" on haasteellinen. Jos kysytään onko kuuliaisuus vai omaehtoisuus aivojen luonnollista käytösmallistoa, saadaan eri ihmisiltä aivan eri vastaukset. Kysymys on siitä onko luonnollisuus jotain mitä aivoilla voidaan tehdä, vai onko se sidoksissa Jumalan tahdon seuraamiseen on sekin filosofinen arvolatautunut piilo-oletus. Aivot ovat niin mutkikas ja plastinen elin, että on hyvin vaikeaa ottaa esille piirteitä ja sanoa että ne ovat aivojen luonnollinen funktio.
2: Asiaa on toki hienosteltu tekemällä asiasta evoluutiokysymys. Esimerkiksi Jerome Wakefield on nostanut esiin, että mielenterveydellinen häiriö on jollain tavalla biologiaan sidoksissa oleva häiriö, jota on epäadaptiivinen ja siksi haitallinen. Ajatus on sinänsä kiinnostava, mutta siitä seuraa omituisuuksia. Esimerkiksi Obsessiivis-Kompulsiivinen käytös määrittyisi mielenterveydeksi, koska tutkijat ovat löytäneet sille adaptiivisia piirteitä. Samoin masennukselle on löydetty adaptiivisia piirteitä ja skitsofrenia on sekin "sivutuote luovuudesta". Joko nämä siis eivät olisi mielenterveyden häiriöitä tai sitten mielenterveyden määritelmä itsessään on väärä.
3: Tilastollis-Mieltymyksellisesti asiaa tarkastellen siten, että mielenterveyden häiriö on hoidettavissa, se ei ole tilastollisesti kovin yleinen ja se aiheuttaa kärsimystä. Kärsimys (joko siksi että toimintakyky menee tai koska tila itsessään on ärsyttävä mukanapidettävä ja alentaa elämänlaatua) taas voidaan arvioida tilastollisesti potilailta ja ympäristöltä kysellen. ja saada tätä kautta näkemys siitä mikä on haluttavaa ja mikä on inhottavaa. Tämä muistuttaa jossain määrin Sam Harriksen ajatuksia moraalin mallintamisesta, ikään kuin yleisinhimillisenä humanistisena ilmiönä. Tämä on mielenkiintoinen, mutta siinäkin on taustalla analogian mukanaantuomat vaikeudet.
     3.1: Esimerkiksi Bill Fulforf näkee, että mielenterveyden ytimessä tälläisissä kysymyksissä on diskurssinkätkentä. Hänestä ihmiset arvioivat ensin, tilastillisesti maisteluttamalla että mansikka on hyvä kun taas paskakikkare ei ole maistuvaa. Sitten he luokittelevat mansikan ominaisuuksiin ja yrittävät tätä kautta tuottaa listan johon vedoten mansikka on hyvä. Hänestä mielenterveys olisi siksi sitä että et onnistu elämään jonkin normin mukaan. Ongelma on siis sama kuin fundamentalistien luonnollisuudeksi nimeämisen kohdalla - se on vain paremmin naamioitua. ; Itseäni miellyttää ajatus mielenterveyden puutteen sitominen jonkinlaiseen epäonnistumiseen ja Fulfordin ajatus epäonnistumiseen suhtautumisesta. Mutta valitettavasti mielenterveyden kohdalla ongelmana on se, että jos teoria mielenterveyden luonnollisuudesta on logiikkaloikkia tekevä hypoteesi, niin aivan yhtä täysin myös teoria siitä että mielenterveys on sidoksissa pelkästään sosiaaliseen epäonnistumiseen on sitä..

Nähdäkseni tämä ei tarkoita samaa kuin psykiatrian epäonnituminen. Ongelman voidaan nähdä kuvaavan kaikkea tieteenfilosofiaa koskevaa ongelmaa. Ja jopa itseään koko tieteenfilosofiaa koskevaa ongelmaa. Kuhn kuvasi sitä miten tiedettä ei tehdä normatiivisen tieteenfilosofian mukaan. Eli ei ole mitään ikuista ja muuttumatonta käsitystä siitä mitä kriteereitä tieteellä on. Enemmänkin ensin tehdään tiedettä ja sitten sitä sidotaan erilaisiin normeihin, ja nämä normitkin elävät keskustelussa. Kuhnin mukaan tutkijoille syntyy päähän enemmänkin nyrkkisäännöstö, malleja siitä mitä hyvä tiede on. Klassiset tutkimusesimerkit ja luetut tutkimukset ovat exemplarseja. Ja muita teorioita heijastetaan suhteessa näihin. Ja mikä tärkeintä, tämä suhde on analoginen eikä normatiivinen.

Näin ollen voimme edelleen ihmetellä miksi mielenterveyspuolen ongelmia kohdellaan niin eri tavalla kuin muita. Uskovatko ihmiset todella niin vahvasti perimmäiseen vapaaseen tahtoon, että mielenterveys on aina jonkinlainen illuusio? Jos ihmiset olisivat koherentteja, voitaisiin sanoa että arkipsykologiassa juuri näin olisikin. Mutta koska ihmiset eivät ole sisäisesti koherentteja, voimme odottaa sitä, että ensin yhden ihmisen mielenterveysongelma ohitetaan vapaaseen tahtoon, yrittämiseen ja kannustamiseen liittyvin sloganein ja sen jälkeen mennään selittämään kyökkipsykologialla ihmisiä kuin he olisivat mielenterveytensä ohjaamia ja hallittavia marionetteja. Ja siksi samanaikaisesti masentunut on vain vätys joka ei halua yrittää ja se ex-mies täytti kaikki psykopaatin tunnuspiirteet.

Se ainut tarina skeptikoista

"The media's the most powerful entity on earth. They have the power to make the innocent guilty and to make the guilty innocent, and that's power. Because they control the minds of the masses."
(Malcom X)

Skeptikot ja elokuvatulkinta liitetään tyypillisesti tiedevirheiden etsintään. Tätä pidetään jotenkin omituisena ja jopa halveksittavana asiana. Syynä on se, että humanistinen puoli ei välitä tiedevirheistä koska heille tarinankerronta on "oman maailman luomista". Näin ollen tyystin epätieteellisiä asioita voi tapahtua koska ne kertovat tämän maailman sisäisestä asiasta.

Käytännössä asia ei tietysti ole näin yksinkertainen.
1: Ensinnäkin elokuvatulkinnassa korostetaan usein erilaisten tulkintojen moninaisuutta. Esimerkiksi jos elokuvia tulkitaan kristillisen maailmankuvan pohjalta, ei näkökulmaa itsessään kielletä vaikka se onkin maailmankuvallinen. Sillä elokuvien ja muidenkin tarinoiden tulkinnassa tilanne on yleisesti ottaen juuri näin.
2: Esimerkiksi elokuvissa yleiset autojen räjähdykset ovat vähentäneet ihmisten myötämielisyyttä ilman turvavöitä ajamiseen. On ajateltu että räjähdysriski tarkoittaa tarvetta päästä autosta nopeasti irti. Tosiasiassa kolariautot kuitenkin räjähtävät hyvin hyvin harvoin. Tämänkaltaiset asiat muistuttavat siitä että tarina heijastuu aina hieman todellisuuteenkin.

Fantasiaa ei siis voida nähdä pelkästään eskapistisena, vaan siinä on aina myös pieni todellisuutta hahmottava osa. Näin ollen päästäänkin siihen minkä nykyvasemmisto muistaa nostaa esiin (suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä skeptismiaiheessa) eli sen, että taide on aina jollain tavalla poliittista ja yhteiskunnallista ja ideologista. Toki tässäkin on hyvä olla varovainen että ei mene ylitulkinnan puolelle. Ihmiset osaavat yleisesti ottaen erottaa faktan fiktiosta, ja siksi erittäin monet elokuvia nähneet ihmiset käyttävät niitä turvavöitäkin.

Skeptismi voidan liittää elokuviin myös toista kautta. Skeptikko on itse asiassa yksi elokuvissa esiintyvä vakiohahmo. Tässä valitettavaa on oikeastaan vain se, että tämä malli on varsin kaavamainen. Käytännössä skientismi / skeptismi (joka usein liitetään erityismalliin "ateistinen skeptismi") esiintyy nimittäin kahdenlaisena päätyyppinä:
1: Ensimmäinen malli muistuttaa C. S. Lewisin maailman ateistia jota on nähtävissä esimerkiksi "Narnia" -maailmassa. Jopa modernisoitu elokuva "Narnian tarinat - Kaspianin matka maailman ääriin" pitää sisällään ateistihahmon joka on säälittävän inkompetentti, hän on ärsyttävä nurisija jolla on väitteitä jotka ovat aina väärässä. Tässä skeptismi ja skientismi nähdään "mielikuvituksettomuutena" ja huonoutena. Syyt tämän asenteiseen skeptismiin määritetään joko elämänkokemuksettomuuden tai traumaattisuuden tematiikalla. Väärä ja liian rajoittunut maailmankuva estää elämästä hyvänä ihmisenä. Tieto jota heille annetaan on huonoa, vajavaista ja rajallista. Tämänlaiset hahmot joko oppivat virheistään jolloin he muuttuvat pois skeptismistään ja alkavat onnistumaan. Tai sitten he tuhoutuvat.
2: Toisessa mallissa esitetään hyvin voimakas ja älykäs skeptikko jonka kaltainen löytyy esimerkiksi elokuvasta "Knowing - tieto" . Hän itse asiassa onnistuu erinomaisesti mutta vain tietyllä alueella. Tässä tarinassa on erityisen usein muutosteema, jossa skeptikko oppii skeptisellä asenteellaan uskomaan paranormaaliin tai hengelliseen kun kohtaa konkreettisia ihmeitä. Usein hän on myös traumatisoitunut hahmo. Moni voisi ajatella että tämä jälkimmäinen olisi jotenkin kohteliaampi ja skeptikkoja kunnioittavampi. Mutta tosiasiassa antamalla skeptikolle alussa voimaa, korostuu vain se, että miten hyvä, laadukas ja ehdottomasti parempi se vaihtoehto on. Kun rakenne tehdään näin saadaan annettua mielikuva "reilusta kohtelusta" jossa päästään tiettyyn lopputulokseen. Järjenkäytöllä tehty kääntyminen on tarinallisesti vakuuttava, ja kertoo saman asian kenties jopa vahvemmin "maailmankuvamme on vahva ja hyvä" kuin pelkkään herjaamiseen ja pilkkaamiseen keskittyvä vaihtoehtonsa, koska tässä päihitetän "merkittävän hyvä maailmankuva" eikä pelkkää kokemattomuutta jonka päihittämiseen riittää teoriassa "vähän heikompikin laatu". (Sitäpaitsi nykyään aivan puhtaasti ja pelkästään pilkkaava kulma osatan ottaa helposti pelkkänä asenteellisuutena ja se iskee helpommin omaan nilkkaan.)

On toki selvää että tämänlaisia tarinoita saa kertoa. Ongelma onkin siinä, että ne ovat likimain ainut tarinamalli johon skeptikko asetetaan ; Onkin huvittavaa että esimerkiksi Leinivaara nosti esiin "Awakening" -elokuvan jossa on selvästi kysymys kakkostyypin skeptikosta. Tosin tämä elokuva ei taida olla puhtaasti uskonnollista propagandaa, toisin kuin vahvasti kristillis-ideologinen "Knowing-tieto". "Paholaisen asianajajan" facebookfoorumilla elokuva saikin arvioivan kommentin "Tämä leffa todellakin alkoi hienosti lähes Randimaisella debunkkaussessiolla, mutta loppua kohti muuttui tarinaksi, jossa päähenkilön täytyi palauttaa "usko" moniin uskomattomiin asioihin eheytyäksene ihmisenä. Harmillista." Toisin sanoen skeptikot nähdään "huonoa elämää" elävinä. Heidät voidaan "ymmärtää/hyväksyä" vain epäonnistumisen (rajallisuuden) ja trauman kielellä.

Tämänlaisen asenteen voidaan kuitenkin sanoa traumatisoivan skeptikoita. Itse asiassa median tarinoiden tulkinnassa kiinntetään usein huomiota sellaisiin käsitteisiin kuin "yliedustus" ja "aliedustus". Tämä otetaan huomioon sekä tasa-arvossa että esimerkiksi puhuttaessa ihmisten ylipainosta. Kun jokin ihmistyyppi esitetään aina tai toistuvasti juuri tietynlaisissa roolissa, sitä aletaan pitämään mielikuvituksettomana stereotypiana. Tälläisiä tarinakonventioita vastaan jopa noustaan koska sen kerrotaan leimaavan ihmisryhmää.

"X -files" -sarjan oloaikana esille nousikin hieman tämänlaisia teemoja. Ihmeteltiin että paranormaali selitys olikin hyvin usein se ratkaisu. Esitettiin että jos televisiosarjassa rikolliseksi paljastuisi aina musta mies, se olisi halveksuvaa. Tämä sarja oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että se oli aluksi sellainen että se esitti skeptikon oikeassaolon relevanttina vaihtoehtona ; Sarjassa painoteltiin kummankin puolella ja uusi fakta aina kallistikin kulmaa sihen toiseen suuntaan. Sarjaa kuvasikin aluksi episteeminen epävarmuus. Scully nähtiin arvokkaana juuri skeptisyytensä kautta. Vasta kun sarja meni pidemmälle, alkoi siinäkin olemaan "klassisen skeptikon" sävyjä. Scully kääntyikin sarjassa paranormaaliin uskovaksi. Vasta ajan mittaan tämän sarjan asenne kasautui siihen malliin mitä Esko Valtaoja kuvasi "Kotona maailmankaikkeudessa" -kirjassa sivulla 217-218. Jossa skeptikko nähdään vain "laadunvarmistuksena", jossa eikumotut tarinat ovat uskottavia koska skeptikot eivät ole bunkanneet. Asennetta jossa tarina on oikeasa kunnes skeptiko on kumonnut sen. Ja jossa kasautuvuus, väitteiden heittämisen määrä itsessään, on sen jälkeen samaa kuin todiste. Eli se että hullu satuilee enemmän kuin sata viisasta ehtii tarkistaa (peräti käyttämällä tarinoita joita ei voi varmistella mitenkään koska ne ovat pelkkiä väitelistoja ja anekdootteja) "Voinko sitten todistaa että kaikki ufokertomukset ovat savua ilman tulta? En tietenkään, en sitten millään, vaikka käyttäisin siihen kaiken aikani ja tarmoni. Hahaa!, huudahtaa ufoilija, mitäs minä sanoin! Ahdasmielinen skeptikko on taas puhumalla suuta suuremmalla, hylkää perusteettomasti todisteet humanoidivierailuista! Ei viitsi tutustua kaikkeen todistusaineistoon! Uskoo keksittyihin selityksiin, viralliseen propagandaan, disinformaatioon!" ... "On tutkijoita, jotka ovat erikoistuneet ufotarinoiden taustojen selvittämiseen; ilman heidän uurastustaan ei esimerkiksi Majestic-12 -papereita tiedettäisi väärennöksiksi. Mutta uusia tarinoita tulee enemmän kuin vanhoja ehditään tutkia, eikä kerran syntynyt tarina kuole koskaan kuten eivät kaupunkilegendatkaan."

Valitettavasti tämä tarinanmuutos onkin nähtävissä jonain johon liittyy voimakas "turvavyöefekti". Nimittäin kun ihmiselle esitetään elokuvassa rakenne, se on myös perustelurakenne. Ja jos ihminen pitää sitä vetoavana, hän helposti rakentaa tämänlaisesta päättelyrakenteesta oman perustelumenetelmänsä ytimen. Näin ollen Leinivaaran "Awakening" -elokuvakin opettaa oikeasti juuri sen, että vuosien kokemus skeptikkona olemisesta ei ole samaa kuin "kaikkiin tarinoihin tutustumista". Ja vaikka tieteessä vedetään induktiot tiedetystä eli vedetään päätelmät siitä mihin jo läpiseulotut tarinat osoittavat sen sijaan että vedettäisiin tulkintoja "niistä tarinoista joita ei ole vielä tutkittu". (Tutkija mittaa kalojen koosta tietoja ottamalla otoksia kalastamalla. Ei kalatarinoiden pohjajta, jolloin kalojen koosta saadut tiedot eivät perustu niihin kaloihin "jotka ovat päässeet karkuun" ja jotka ovat olleet ainakin talon kokoisia kuten sekin ahven joka minulta karkasi viime kesänä.)

Skeptikoiden heikkoudeksi esitetään tämänlaisissa tarinoissa "kyvyttömyys ihmettelyyn". Ja että vastapuoli on laadullisesti vahvoilla koska he saavat mysteerin tunteen elämäänsä. Tämä ei suinkaan oikeastaan ollenkaan pidä paikkaansa. Sillä skeptikon elämässä on paljon piirteitä joihin voidaan törmätä esimerkiksi "House" -sarjassa. Siinä on selvää että mysteerin olemassaolo tunnistetaan ja siihen etsitään vastausta. Moni voi esittää että Housekin etsii vastausta aina "sulkusilmäisesti" lääketieteen maailmasta. Ja toki hän tekee näin, kuten skeptikkokin. Mutta tosiasiassa jos tilanne on näin, myös hengellinen/paranormaali puoli on tässä heikoilla. Sillä hekin esittävät tietävänsä koko lailla paljon kaikkea. Itse asiassa "mysteerikortti" onkin paranormaalin ja hengellisen puolen perusteluna "aukkojen Jumala" -argumentaatiovirheen kautta ; He väittävät että se että jotain ratkaisua ei tiedetä, tarkoittaa että sille ei ole tieteellistä vastausta ja että he siksi tietävät että selityksen on oltava yliluonnollinen, hengellinen tai paranormaali. Eli siitä että ei tiedetä, he pääteelvät nimenomaan tietävänsä. Tässä ei ole mitään "ihmettelyä" vaan nimenomaan kovaa väittämistä. Ja täysin perusteetonta sellaista. Siksi onkin suorastaan huvittavaa että nämä "muka avomieliset" ihmiset loukkaantuva voimakkaasti ja tunteenomaisesti siitä että kun he "vain esittävät kysymyksiä", niin jotkut sitten "vain etsivät niihin vastauksia" sen sijaan että päättäisivät vastauksen suoralta kädeltä tarkoittavan paranormaalia/yliluonnollista/hengellistä "kunnes toisin todistetaan" -teemalla. (Ja tämä kriittisyyskin koskee oikeasti vain yksittäistä tarinaa, tästä myöhemmin tässä samassa blogauksessa.)

Ihmiset eivät tietystikään arvioi näiden perustelujärjestelmän oikeutuksia tieteenfilosofisesti (he eivät edes voi tehdä näin koska heillä ei rehellisesti sanoen ole keskimäärin oikein mitään käsitystä koko alasta, uskokaa minua, olen koetellut heitä tässä aiheessa.) Näin "tuntuu uskottavalta" -perustelurakenteesta tuleekin osa "arkijärkeilyä". Näin tämänlaiset elokuvat eivät ole vain "eskapistisen maailman sisärakenne" vaan jotain joka rakentaa ihmisten mieleen malleja hyvästä ja uskottavasta päättelystä. Näin ollen nämä elokuvat rakentavat "arkiteoriointiin" konsepteja jotka vastaavat sitä mitä Kuhnin maailmassa edustavat exemplarsit, malliesimerkit onnistuneista kokeista ja tieteenteosta, joihin muita kokeita ja teorioita sitten verrataan helposti.

Tyhmyydelle ei ole tekosyytä. Eikä ole vakuuttavia perusteita joiden mukaan hölmöily ja herkkäuskoisuus johtaisi olennaisesti laadullisesti parempaan elämään - valinta "skientistisen elämän" ja "hyvän elämän" välillä on keinotekoinen "uskomiseen uskomiseen" perustuva tarina. Herkkäuskoisuus taas ei tunnetusti itsessään lisää onnellisuutta, ellei onnellisuutta sitten aikaansaa esimerkiksi huijatuksi tuleminen. Näin ollen tarinat yrittävätkin ylläpitää ellei peräti vahvistaa uskonnollis-hengellisten yhteisöjen valtaa yhteiskunnassamme. Ne tekevät sen määrittelemällä vastustajansa jollain tavalla ali-ihmisiksi väittämällä toistuvasti että "joko tiedossa tai emootioissa" täytyy olla vikaa. Skeptikko saa olla joko konemainen tunteeton psykopaatti tai läpitraumatisoitunut rikkinäinen ihminen. Tämä välittää asennevammaa joka sanoo että "vain hengellinen ihminen voi olla sekä viisas että onnellinen." Tarinat siis levittävät vääristävää ellei peräti tosiasioidenvastaista "homo religiosus" -ihmiskuvaa. Tästä stereotypiasta rakentuu toiston ja kyseenalaistamattomuuden kautta jotain joka sitten vaikuttaa esimerkiksi minunkaltaisten ihmisten elämässä.

"If you're not careful, the newspapers will have you hating the people who are oppressed, and loving the people who are doing the oppressing."
(Malcom X)

Tarinointia ihmisistä ja tekemisistä

Populaarikulttuuri vilisee erilaisia stereotyyppisiä tiedemieskuvia. Yksi kenties tunnetuimmista on "hajamielisen professorin" hahmo. Näitä voi helposti pitää pelkkinä viihdyttävinä anekdootteina. ; "Hajamielisen professorin" tarinoita on esiintynyt niin kauan että voi sanoa että niitä on ollut "aina". Esimerkiksi Thaleen kerrotaan olleen niin hajamielinen, että erään tytön kerrottiin yrittäneen kampittaa tätä jotta saisi tämän arkitodellisuuteen. Newtonin taas kerrottiin kerran menneen aterioimaan myöhässä ; Hänen toverinsa oli jo kerinnyt syömään tarjolla olleen kanan. Kun Newton sitten tuli, hän keskusteli innokkaasti. Kun Newton sitten nosti kupua, hän ihmetteli kananluita ja selitti että hän oli ollut niin innoissaan keskustelemassa että oli luullut että ei ollutkaan vielä syönyt.

Tämänlainen tarinointi on tietysti mukavaa koska saadaan yhdistettyä ihmisyyden erilaisia puolia ; Kuten "Unkuri" -blogin "nauru" -teksti mainitsee ; "koominen on aina asia erikseen. ihminen voi olla jalo, älykäs tai suurenmoinen, mutta samalla koominen. suurenmoinen strukturalisti tai semiootikko tai narratologi, mutta koominen." Mutta näillä tarinoilla ei helposti näe sen kummempaa oikeutusta. Ne ovat helposti vain tarinoita. Tämä on helposti jotain jonka voisi nähdä tarinoiden ainoana antina ; Sillä usein on hyvin vaikeaa tietää kuinka paljon näissä anekdooteissa on takana edes totta.

Sen sijaan on selvää, että niiden kertominen kertoo jotain kertojasta. Nämä tarinat tekee mielenkiintoiseksi se, että ne voidaan nähdä kannanottoina siitä minkälainen on hyveellinen filosofi tai tiedemies. Eli tarinoiden taustalle voidaan helpostikin nähdä myös kannanottoja. Tarkalleen ottaen kannanottoja siitä minkälainen ihminen täytyy olla jotta menestyy tieteessä. ; Hajamielinen professori sopiikin ajamaan kahdenlaista näkemystä tieteenteosta. (a) Tiedettä todellisuudesta vieraantumisena joka sopii hyvin anti-intellektuellin mielikuvaan ja romahduttaa auktoriteetin (b) keskittymismielikuvaan jossa arkiset asiat jäävät suurempien asioiden tieltä.

Newtonin aikana tarina on varmasti jos ei peräti syntynyt niin ainakin levinnyt sen takia että siihen aikaan mässäilyä pidettiin pinnallisuutena. Ateriaan keskittyminen olisi siksi pahe jota ei haluttu liittää tiedemieheen koska tästä voisi saada "väärän kuvan". Newton siis, paitsi unohti syödä ja peräti unohti unohtaneensa syödä, edusti siksi myös ihannetta. ~ Kun puhutaan ihaillusta auktoriteetista kuten Newtonista, on selvää että hänen toimintaansa idealisoidaan joko keksimällä mielikuvaa tukevia tarinoita tai kertomalla sellaisia yksityiskohtia oikeasta elämästä jotka tukevat tätä mielikuvaa.

Tämän huomaaminen on mielenkiintoista. Koska esimerkiksi Sokrates on Platonin esilletuoma hahmo. Sokrateen elämäntapaa kuvaavat tarinat edustavatkin siksi hyvin tärkeitä kannanottoja. Ne kuvaavat paitsi filosofiaa prosessina, myös filosofiaa asenteena jonka kautta tämän prosessin pyörittäminen mahdollistuu. Kenties näkyvin piirre Sokrateessa on irrallisuus. Häntä kuvataan ilman kenkiä kulkevana jotta olisi selvää että hän ei veljeile rikkaiston kanssa ja aja heidän asiaansa. Tämä on kannanotto siitä että rikkaus ja muut ovat intressejä jotka haittaavat koska ne houkuttavat olemaan kyseenalaistamatta. Sokrates on ruma, koska jos hän olisi kaunis hän voisi vedota karismalla sen sijaan että antaisi älyn suorittaa kaiken työn. Sokrates ei ole sofisti koska silloin hän ajaisi asiakkaan asiaa eikä totuuden asiaa. Sokrates sen sijaan toimii kaikkia vastaan, hän on peräti "antisofisti". On selvää että olivatpa nämä kuvat miten tosia ja osuvia tahansa, niiden muistiinkirjaaminen on varmasti palvellut kannanottona juuri tämänlaisia asioita.
Enkä tietysti itsekään ole tämänlaisista tarinoista vapaa. Esimerkiksi kun kerron arkielämän kokemuksistani ja elämäntavastani, painottuu tietty kulma jota moni pitää minun perusnegatiivisuutena. Kuitenkin tässä on syvempiä kulmia. Esimerkiksi kun tarinoin eksymiskotkotuksistani, kerron itse asiassa tarinaa joka tukee teoriaani siitä miten luovaa filosofiointia harjoitetaan yritys-epäonnistumis-alasampumisen metodilla jossa laiskanahkera törmäytys on ytimessä. Nämä eivät siis ole pelkkiä itselleennauravia negatiivisia ja pessimistisen kyynisiä epäonnistumiskertomuksia. Niissä on mukana myös itsekehuva ja egoilua pullisteleva onnistumiskertomus jonka huomaaminen vain voi olla vaikeaa. Tarinani on luonnollisesti liitoksissa siihen että minun filosofiakuvani on se, että filosofi on "generalisti", eli hän yhdistelee erilaisia asioita. Ja tällä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani Quinelaiseen tieteenfilosofiaan.

Tämänkaltaiset oivallukset ovat tärkeitä. Steven Shapinin mukaan tieteenteon tarinat olivat 1800 -luvun alkuun asti oleellisia opettamismetodeja. Niillä annettiin mallia ja esikuvia tieteelliseen asennoitumiseen. Myöhemmin näitä tarinoita ei ole pidetty arvossa, mutta niitä on kuitenkin kerrottu. Esimerkiksi Feynmanin ympärillä pyörii paljonkin tarinoita. Esimerkiksi melko levinnyt on median todentama tilanne jossa tutkittiin avaruussukkula Challengerin onnettomuutta. Feynman paljasti tuhon syyn pudottamalla kumitiivisteen jääveteen. Kumitiiviste meni rikki vaikka sen väitettiin kestävän kovaakin kylmyyttä. Tämä on mielenkiintoinen tarina joka kuvaa empiirisen kokeilun tärkeyttä. Tämän vuoksi tositapaus on levinnyt kerrotuksi tarinaksi.

Tieteen tarinat ovatkin siksi jotain jotka ovat Shapinille enemmän kuin pelkkää human intrest -juoruilua joka on lähinnä tiedemaailman versio "ilta-lehdelle". Enemmän kuin pelkkää antropologiaa jossa kerätään tieteilijöiden kertomuksia itsestään joka heijastaa ihannetta tai mielikuvaa tieteenteosta. Se on enemmän kuin tieteensosiologiaa jossa tutkitaan tiedemiesten käyttäytymistä jossa anekdootit voivat huolellisesti varmisteltuna olla hyviäkin apuvälineitä.

Anekdooteilla voidaan nähdä voimakas yhteys normatiiviseen tieteenfilosofiaankin. Useinhan tieteenfilosofiset arviot vaativat hyvin monipuolisia kannanottoja. Arviointia on tehtävä tiettyjä prosesseja apunakäyttäen ja tässä mukana on tietty tutkimusasenne. Näin tarinat on liittettävissä kuten Kuhnin exemplar -käsitteeseen. Hänen mukaansahan tieteentekijät oppivat ikään kuin malliesimerkkejä hyvistä tieteellisistä teorioista ja tieteentekemisestä ja että nämä ovat niitä kohtia joihin tieteentekijät vertaavat kaikkea tieteentekemistä. Tämä konsepti liimaakin tieteenhistorian, tieteensosiologian ja tieteenfilosofian yhteen. Ja rehellisesti sanoen se tekee sen tavalla joka viehättää itseäni suunnattomasti.

So Called Affair

Alan Sokal huijasi postmoderneja julkaisuja kirjoittamalla puutaheinää sisältävän tekstin "Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", joka oli eräänlainen eivitsikäs parodia postmodernien mekanismien käytöstä. Kun julkaisu pääsi vertaisarviointeihin, synnytti tämä "Sokal affair" paljon kohua. Osan mielestä se näytti että postmodernismi ei ole laadukasta. Toisaalta korostettiin että julkaisu ei ollut isossa lehdessä, ja että teksti ei saavuttanut mitenkään merkittävää asemaa.

On kuitenkin hauskaa miettiä asiaa vitsi-eivitsin tunnistaminen muistaen. Tällöin voidaan ottaa esiin vaikkapa Paul Feyerabend, jonka "Against Method":in mukaan hypoteesinmuodostus ei pidä sisällään minkäänlaista metodiikkaa. Hän ei myöskään pitänyt keksimisen intentiota olennaisena.

Hän esimerkiksi kertoo/tunnustaa kehittäneensä oman näkemyksensä siitä että tiede on vain eräänlainen uskonto jonka näkemykset ja totuudet opetetaan jo nuorena ihmisille - ja näin rakennetaan tiedekuva - koka hän halusi rahansaamisen maksimoimiseksi miettiä mikä olisi kaikista provokatiivisin asia jonka voisi sanoa. Ja sitten hän oli vain keksinyt kaikkia mahdollisia selityksiä joilla tämä lähtökohta voitaisiin osoittaa after the fact. "I was short of funds, So I accepted an invitation to contribute to a book dealing with relation between science and religion. To make the book sell, I thought I should make my contribution a provocative one and the most provocative statement one can make about the relation between science and religion is that science is a religion. Having made that statement the core of my article I discovered that lots of reasons, lots of excellend reasons, could be found for it." Feyerabendtin näkemyksessä tieteentekokin noudatti samanlaista presuppositionistista ajattelutapaa. Eli johtopäätöksiä tuetaan erilaisilla järkeilyillä joiden sisältöä itse kannatetaan. Näin ollen tämänlainen varsin kyseenalaiselta vaikuttava näkemyksen syntytarina ei ole mikään "eturistiriidan näyttäminen", vaan rehellisyyttä. Ja tätä ei saa sekoittaa itse asiaan.

Samoin voidaan tietysti nähdä että esimerkiksi Sokalin parodia vaati metodin mukailemista. Tämä tarkoittaa sitä että Sokal oli lukenut ja tutustunut postmodernismiin ja käytti sen ajattelutapoja. Kenties lopputulokset olivat yllättäviä, kenties metoditkin olivat epäkonventionaalisia - esimerkiksi karkeiden laskuvirheiden käyttämistä päättelyssä oikeaoppisen matematiikan sijasta - mutta mukailu on kuitenkin eräänlaista systeemin mukana ajattelua. Näin ollen Sokal ei kenties tehnytkään muuta kuin kirjoitti jotain johon ei itse uskonut, mutta jonka lähtökohdat moni muu voisi hyväksyä.

Postmodernissa keskustelussa kun nousee yllättävän usein esiin taustaoletuksien ilmituonti. Sitä pidetään yleensä ratkaisuna relativismin ongelmaan; Kun kaikki on perusoletuksia ja kielen vankilaa, niin postmoderni kirjoittajakin elää tietysti sellaisessa. Kuitenkin hän voi esiintuoda perusoletuksensa, jolloin kaikki tietävät mitä nämä rajoitukset ovat. Tämä perusoletuslistaus ei ole heikentämistä vaan vahvistamista. - Päinvastoin - mitä vahvemmin ja systemaattisemmin tätä tehdään, sitä laadukkaampaa postmodernismia tehdään.
1: Näin esimerkiksi Michel Foucaultin metodiikkaa voidaan perustella sillä, että vaikka siinäkin on "kielen vankila", niin sen taustaoletusket ovat esilletuotuja ja perusteltuja ja tätä kautta Foucaultin näkemyksen toteuttaminen on kriittistä ja tutkimusta.
2: Samantapaisilla perusteilla on hyväksytty sitäkin että Feyerabendt ei itseasiassa ollutkaan mitään metodia vastaan ; Hän esitti aivan vakavasti esimerkiksi että "We have learned that there are phenomena such as telepathy and telekinesis which are obliterated by a scientific approach and which could be used to do research in a entirely novel way." Eli hän katsoi että oli olemassa oikeaa tietoa joka voi selvittää telepatian ja telekinesian olemassaolon. Ja että näitä, tieteellisellä metodilla selvitettyjä, tiedettyjä ja todistettuja, ilmiöitä voitiin sitten käyttää tutkimuksentekovälineinä, eli ne antoivat uusia metodeja joilla saatiin myöskin oikeaa tietoa. Feyerabendtkään ei siis ollut totaalisen relativisti vaan oli todellakin metodien kannalla.
___2.1: Toki paranormaalit ilmiöt ovat kaikkea muuta kuin todistettuja, ja Feyerabendin aikana liikkeellä olleet todistukset olivat varsin köykäisiä. Mutta tämä ei ole nyt tämän jutun kannalta kovinkaan oleellista. Feyerabendtin sisäinen jännite ja "kahdella eri hevosella ratsastaminen" on esiintuotu.

Jostain syystä samaa oletusten ilmituontia ei kuitenkaan nähdä luonnontieteen kritisoimisessa : Postmodernistien tiedekritiikin kohdalla perusoletusten esilletuonti esitetään aina heikkouksien lisäämisenä, koko näkökulman irrelevantisointina, eikä suinkaan sitä että näkemys vahvistuisi kun sen taustaoletukset on esilletuotu. Näin postmodernismi ajautuukin helposti kaksoisstandardeihin - joissa kaikki tulkinnat ovat samanarvoisia paitsi luonnontieteelliset tulkinnat - jotka tukevat nimenomaan sitä että muutos on helposti nimenomaan muutosta muutoksen vuoksi, kun ytimessä on se, että toiset maailmankuvat ovat trendikkäämpiä ja miellyttävämpiä ja toiset automaattisesti negatiivisia, pahoja ja epäesteettisiä näkemyksiä, ja joiden näkökulmat voidaan ohittaa vain sanomalla "ei kuulu mielenkiinnonkohteisiini." (~ Lausunto joka tekee tietämättömyydestä hyveen, ja ignoraatiosta mieltymyksen pohjalta tehtävän metodisen kannanoton, jossa ei tarvitse tuntea kritisoimaansa kohdetta.)

Chalmers onkin esittänyt kritiikkiä Feyerabendille selittämällä että esimerkiksi kun Galilein näkemys sai suosiota, syynä oli se, että hänen näkemyksensä toi esiin sisäisen logiikkansa, esimerkiksi yhtälöinä - ja saman itse asiassa teki sen kilpailevatkin näkemyskin. Ja näiden toteutumista maailmassa voitiin verrata. - Luonnontieteen kohdalla onkin itse asiassa niin, että koeasetelma on perusnäkemysten esilletuonti, johon yritetään väen väkisin tuoda tilaa vastaesimerkille. Tieteen teorioiden viitekehys voi olla kulttuurisesti suunnattua, mutta sen sisällä on kuitenkin viittaus ja näkökulma maailman luonteeseen. Koeaineisto pakottaa kuitenkin hylkäämään joitain teorioita. Voimme olla toki melko varmoja siitä, että tiede ei saavuta lopullista varmuutta koskaan, ja että tutkimus todennäköisemmin lähestyy asymptoottisesti ihmisten rajoitteita, ihmisen kykyä ymmärtää maailmaa. Mutta me tiedämme samalla sen verran, että me yhä edistymme. Kenties vaihdamme yhden väärän teorian toiseen väärään teoriaan, mutta tämä teoria on ongelmanratkaisukyvyllisempi, eli vähemmän väärä. Näin ollen ei ollakaan metodia vastaan, vaan metodin puolesta. Ei olla relativisteja, vaan uskotaan vähemmän väärien totuuksien olemassaoloon.

Chalmersin ajattelun jäsentämiseksi auttaa varmasti jos vilkaisee hänen työtään Kuhnin paradigmanäkemyksen ympärillä. Chalmersin mukaan Kuhnia voidaan pitää holistisena. Paradigman ja anomalioiden suhteen ytimessä on se, että tieteentekijät näkevät tieteen ja epätieteen "malliesimerkkien", exemplarsien, kautta. Tällöin tieteentunnistaminen tapahtuu ikään kuin huomaamalla samanlaisuuksia ja erilaisuuksia suhteessa näihin. Näin tieteen ja epätieteen erottaminen on analogista päättelyä, eikä noudata perinteistä normatiivisen tieteenfilosofian kantaa, jossa tieteellisyys määritellään antamalla sille määritelmä ; erilaisia attribuutteja ja kriteerejä. Tämän eron muistaminen on tietysti hyvä aina välistä tehdä.

Tämä näkemys on varsin mielenkiintoinen ; Chalmers kuvaa "What is this thing called Scienvessä" että Kuhn oli tavallaan sekä relativisti että samanaikaisesti uskoi että tiede voi kehittyä paremmaksi. Kuhnin paradigmanäkemyksessä onkin analysoitu olevan kahdenlaisia totuusnäkemyksiä.
1: Selvästi hänellä oli ajatus edistyvästä tieteestä. Sillä paradigmanmuutoksessa on kysymys uudesta näkemyksestä jossa ratkaistaan ongelmia joita vanha paradigma ei kyennyt ratkaisemaan, ja samalla voidaan kuitenkin ratkaista ne ongelmat joita vanhassa näkemyksessä oli. Näin ollen laatu paranee. Kuhn ei siis uskonut että paradigmanvaihdoksessa olisi kysymys vain uudesta maailmankuvasta, jostain jossa vanhat ongelmat vaihdetaan uusiin ongelmiin.
2: Kuitenkin Kuhn käsittelee myös sitä miten tutkijat voivat pitää tai vaihtaa exemplarsejaan esimerkiksi kulttuurinmuutosten yhteydessä. Tällöin vaihtamiseen ei olisi mitään järkeviä syitä, ja vaihtaminen olisi lähinnä muoti-ilmiöön verrattavissa.

Kuhn siis tavallaan jaottelikin paradigmanmuutokset siten että oli "asiallista tiedon mukaan tapahtuvaa paradigman ratkeamista" ja "muotivirtauksiin liittyvää revisionia". Muutokset voivat siis olla joko perusteltuja tai muoti-ilmiöitä. Mielestäni tämän asian tunnistaminen on olennaista. Sillä se ratkaisee suuren määrän erilaisia kiistakysymyksiä. Näin ollen kannattaa olla metodin puolesta.

Tosin kannatan vahvasti huumorin(kin) käyttöä hypoteesinmuodostusvälineenä. Innovaatio vaatii "out of box" -ajattelua, mutta hyvä innovaatio vaatii myös "inside the box" -ajattelua. Aito riskinottava ja anarkistinen uusi ajatus vaatii riskinoton. Ja riskinotto tarkoittaa epäonnistumisen riskiä. Postmodernismi yrittää tavallaan poistaa epäonnistumisen (tunteena ja ilmiönä), ja tekee kaikesta tulkintaa. Näin onnistuminenkin muuttuu merkityksettömäksi, ja oppiminen ja viisaus menettävät sisältönsä.

Pseudotieteen lähestymistavoista.

Usein tiedettä lähestytään sitä kautta että on jokin ihanne jota lähestytään, jolloin tiede näyttää kasalta normeja. Hieman tästä poiketen Kuhn korostaa sitä miten tiede tunnistetaan ikään kuin analogian kautta. Hänellä tieteentekijöillä on päässään malliesimerkkejä tieteellisistä teorioista, ja nämä exemplarsit ovat vertailukohtana. Myös esimerkiksi John Wilkins on korostanut sitä, miten tieteen ja epätieteen raja on häilyvä, asiat ovat ikään kuin harmaansävyisiä. Mutta silti voidaan sanoa että jokin toimija on hyvin tumma ja toinen hyvin vaalea. Näin hyvä tieteenteko ja roskainen yritelmä voidaan silti erotella toisistaan.

Tätä kautta päädyin miettimään sitä, miten usea helposti kokee pseudotieteen "ulosrajaavana" elementtinä. Eli se liittyy tiukasti tieteenfilosofiaan siten että jos jokin tunnistetaan tieteeksi, se on tieteellinen. Kuitenkin jos pseudotiede määritellään tieteen teeskentelyksi, on selvää että jokin analogia tai joitain analogioita saadaan. Tämä tekee pseudotieteen ja tieteen erottamisesta hyvin mutkikasta.

Kuitenkin jos pseudotieteenkin puolella on ikään kuin erilaisia exemplarseja, tilanne muuttuu. On ikään kuin korostetusti tiedettä, ei-tiedettä ja pseudotiedettä. Kun minä pelaan tietokoneella, kyseessä ei ole tiede. (Siitä tosin voidaan tehdä tutkimuskohde, jolloin se voi olla osana tieteentekoprosessia - otoksena.) Jako on joskus melkoisen helppo tehdä.
+: Selvästi meillä on jokin käsitys siitä mitä tiede on tai ei ole. Gravitaationtutkimus vaikkapa hiukkaskiihdyttimillä on tällä hetkellä tiedettä hyvin varmasti. Ja minun tietokoneenpelaamiseni taas ei.

Jason Braithwaite onkin lähtenyt esittämään pseudotieteille tyypillisiä elementtejä. Hän ei toki ole asiassaan yksin, mutta hänen esimerkkinsä ovat varsin kattavia, ja jokaisen luettavissa. Hänen esimerkkinsä ovat sekä normatiivisia että sosiologisia, joten tätä kautta "jokaiselle tiedenäkemykselle on vähän jotain vastavoimaa". Hän korostaa:
1: Dogmaattisuutta, joka tässä tarkoittaa datan sovittamista. Tutkimustulos joka on vastaan hylätään, se on automaattisesti tehty "huonolla tieteellä", kun tulos on kerran väärä.
2: Sitä että ideaa ei tarjota ja sen luonnetta kohdisteta tiedeyhteisön peer rewiew -prosessin ja tutkimusjulkaisujen läpi, vaan sitä jaetaan kaduntallaajille.
3: Ideoiden testattavuuden puute.
4: Epäselvä kielenkäyttö, joka naamioi muun muassa testattavuuden puutteen. Yksi keino on käyttää hienoja sanoja, jotka jo luonteensa vuoksi vaikuttavat arki -ihmisistä vakuuttavilta. On siis jopa enemmän uusia määritelmiä kuin uusia kokeita!
5: Valtavirtatieteen tutkimuksia pyritään saamaan omiin nimiin. Mutta samalla tiedeyhteisö kritisoi että tämä ei ole pätevää lainaamista.
6: Todisteiden valikointi. Vain "osumat" otetaan ja "ohimenneet" hylätään. On olemassa vain "samanmielistä" ja "jotain jota kristisoidaan".
7: Ajattelua ei tehdä kokeilla, vaan analogia ja vertauskuvapohjaisella logiikalla. Tätä kautta se on enemmän esimerkki rationalismista kuin empiriasta ja koettelusta.
8: Anekdootit otetaan todisteena. Näin "käyttäjäkertomukset" muuttuvat "kokemuksiksi" jotka taas ovat ikään kuin olevinaan sama asia kuin tieteellisesti kriittisen tutkimuksen alla saatu tulos.
9: Eksplisiittinen mekanismin puute. Luonnontieteissä on tavallisesti yhtälöitä, joiden sisältöä voidaan arvioida jotenkin. Kun korrelaatiota ei ole, ei ole tietysti aitoa testattavuuttakaan. Usein mekanismi, jos sellainen tarjotaan, ei perustu tunnettuun fysiikkaan vaan vaatii ikään kuin oletuksen täysin uudenlaisesta voimasta. Yleensä jos fyysikko vetoaa vahvaan voimaan, hänen on ensin luotava tälle käsite ja testi. Vasta sitten tätä tarvitsee ottaa mitenkään relevantisti. Tässä kohden käytetään jopa "fifti-fifti" -korttia, jossa vedotaan ikään kuin mielipiteenvapauteen. Asia voi olla tai ei olla, ja niihin uskominen on samanarvoista. Yleisesti ottaen tieteessä ei ole näin. Todistustaakka ja "scrutiny" ovat olennaista.
10: Erikoisuusksien vaatiminen, eli sen kannattajat sanovat että empiirinen tiedonhaku ei ole luotettava tai paras tapa tutkia. "Tiede on ollut väärässä ennenkin" -henki herättää halveksuntaa tiedettä kohtaan - samanaikaisesti kun halutaan niin vahvasti olla osana tätä "roskaa", että ollaan aina muistuttamassa miten "ollaan tieteellistä".
11: Galilei -syndroomana tunnettu ilmiö, jossa esittäjät esitetään vainottuina toisinajattelijoina. Tässä apuna käytetään usein salaliittoteorioita, jossa tiedeyhteisön katsotaan pilkkaavan ja vainoavan tätä näkemystä.

Tämä tarjoaa tunnuspiirteitä pseudotieteelle, mutta tämän puute ei vielä tarkoita tieteellisyyttä. Toki monet piirteet ovat tieteelle vastakkaisia. Eli analogisuuden korostamisen sijasta on onnistuttu löytämään myös epäanalogioita, jotka ovat pseudotieteelle olennaisia. Tämä ei ole yllättävä asia, jos pseudotiede on ylipäätään mitenkään eri asia kuin tiede. Niissä on oltava jokin ero. Tässä on siis tarjottu "olennaiset erot". (Nainen ja mies ovat monin paikoin samanlaisia, mutta heillä on eroja jotka ovat pieniä mutta olennaisissa paikoissa.)

Analogiapohjainen lähestymistapa on viety hieman pidemmälle Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus - DNA ja evoluution kiistattomat todisteet" -kirjassa. Hän ikään kuin lakkaa olemasta "normatiivista", ja muuntuu enemmän vertailevaksi lähestymuiseksi.

Siinä hän nostaa kritisoitavaksi esimerkiksi pseudotieteestä kiropraktiikan. Hän kertoo sen historiasta ja sisällöstä ja perustelee miksi se on epätiedettä. Kiropraktia perustui yksittäisille kertomuksille ja hylkäsi kaikki muut taudinaiheuttajat kuin selkärangan viat. Todisteena kiropraktikoilla oli poliohoidot, joissa oltiin unohdettu miten poliosta parannuttiin ilman hoitoakin. Ja miten tämä aiheutti poliorokote -denialismia. Toisin sanoen polioon kuoltiin koska uskottiin kiropraktiikkaan joka ikisen asian parantajana ... Ja sitten hän vertailee miten kreationismi on sen kanssa hyvin samanlaista. Tätä kautta hän ikään kuin rakentaa exemplarin pseudotieteestä, ja rakentaa analogian näiden kahden ilmiön välille.

Omasta mielestäni on hyvin hedelmällistä pitää sekä tieteelle tyypilliset piirteet ja pseudotieteelle tyypilliset piirteet erillään. Näin moni harmaa alue paljastuu. Tämä auttaa etenkin ovelimpien pseudotieteiden harjoittajien tunnistamisessa. Samalla muistuu mieleen sekin, mikä kaikissa analogioissa on. On katsottava piirteiden samanlaisuutta ja erilaisuutta, yhteisten piirteiden lukumäärän ja etenkin yhtäläisyyksien ja erilaisuuksien sijoittumisten keskeisyyttä. Analogioita voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Ja on hyvin helppoa joko "ylipäästää sisään" irrelevanttien yhtäläisyyksien tai "ylisulkea ulos" irrelevanttien erojen kautta.

Onko kauneus totuutta vai totuus kauneutta?

Usein törmää siihen että tieteessä puhutaan teorian kauneudesta, eleganssista. Tässä on muutamia näkökulmia tähän aiheeseen. Olen pyrkinyt valitsemaan ne niin että ne olisivat keskenään melko erilaisia mutta kuitenkin toisiinsa limittyviä (Ja tehnyt niin että niitä voi miettiä itse.):
1: Voidaan varsin hyvin sanoa että kauneus ei ole mikään irrallinen asia. Symmetria ja yksinkertaisuus ovat automaattisia seurauksia tietyistä tieteenmäärittelystä. Niissähän oletetaan että yksinkertaisempi selitys on parempi. Ja näihin viitataan kun jotain teoriaa perustellaan kauniiksi. (Kaavat ja yhtälöt itsessään eivät näytä kovin kauniilta.) Tämä ei tarkoita sitä että naturalismi todistaisi tiedon yksinkertaiseksi, symmetriseksi ja kauniiksi : Tulos ei ole seurausta tutkimuksesta vaan aksioomien valinnasta. Jos ja vain jos luonnontiede on totta se tarkoittaa sitä että nämä aksioomat on hyvin valittuja.
2: Ajatus itsessään ei ole totta. Voidaan varsin hyvin esittää että teorian matemaattinen kauneus ei ole mikään tosiasia. Pelkkä tieteellinen tutkimus riittää eikä viittaus estetiikkaan tuo mitään uutta tapaa käsitellä asiaa. Voidaankin sanoa että kauneus onkin vain matemaattisissa sfääreissä seikkailevien teoreettisten fyysikkojen työtä ohjaava heuristiikka, eikä koskaan mikään vakava argumentti. Kauneus ei todista mitään, ja tutkimus on perusteltava aina jotenkin muuten kuin sen kauneudella.
3: Kari Enqvist on esittänyt että tämä on myytti, joka esitetään jälkiviisaana. Hänestä esimerkiksi Gunnar Nordströmin yksikenttäinen painovoimateoria on matemaattisesti kauniimpi kuin Einsteinin kymmenenkenttäinen, mutta Einsteinin "rumempi" teoria on silti selvästi oikeampi.
4: Voi olla että kauneus on tarinankerronnallinen elementti, joka liittyy siihen että tutkimuksia puolustavat ihmiset joilla on myös tunneside suosikkiteorioihinsa. Eli kun paradigmassa kiistellään paremmuudesta, sen kannattajat näkevät siinä suosimassaan teorioissa kauneutta. He puolustavat tätä kauneutta, joka ei ole itse teoriassa "vaan heidän päissään". Kun joku teoria sitten yleistyy ja toinen, kilpailija, katoaa, katoaa samalla se kadonneen teorian puolustajien asiassa näkemä kauneus. Se, mikä jää jäljelle on taas voittajien näkemä kauneus. Näemme vain voittajien kauneuden, koska se esitetään meille. Vastustaja esitetään helpommin paitsi vääränä, myös "rumana". Tämä on yleinen virhe, jota tavataan historiantulkinnassa. Siinä tapahtumat nähdään narraationa tarinankerronnan kautta, jolloin tapahtumat näyttävät "jälkikäteen" paljon selvemmiltä ja automaattisemmilta kuin "ennen", ja tämä tapahtuu sitä kautta että tapahtumiin liitetään sankaruutta ja muuta "tarinallista maustetta".
5: Voi olla että kauneus on itse asiassa merkittävä elementti, mutta eri tavalla kuin luullaan. Tässä kauneus liittyy oivaltavuuteen ja sen ymmärtämiseen. Kun ihminen ymmärtää asioiden välisiä yhteyksiä, tämä on kauneutta. Hyvällä teorialla on siis vain runsas konsilienssi, valtavan runsas ja monisyinen yhteys monien muiden tällä hetkellä luotettujen teorioiden kanssa, jolloin kauneus on "yhdistävä voima", joka sitoo teorian toisiin teorioihin tehokkaasti. Tässä kauneus liitetään juuri tietynlaiseen tunteeseen.
6: Takana voi olla myös Kuhnin näkemys exemplarseista : Hänestä tieteen laadukkuus perustellaan sillä miten hyvin ne sopivat tiettyihin "ennakkotapauksiin". Eli on tietyt malliesimerkit "hyvästä tieteenteosta" ja asiat sitten vain ovat tai eivät ole analogisia näiden malliesimerkkien kanssa. Jos jokin tutkimus onnistuu olemaan hyvin samantapainen monen muun näkemyksen kanssa, se on "kaunis". Jos meillä olisi toiset malliesimerkit, jokin toinen olisi tietysti kaunis ja tämä voisi olla ruma. Esteettisyyskokemus voi syntyä sitä kautta että tiedettä ei ole formuloitu tiettyyn kaavaan, vaan sitä lähestytään samankaltaisuuden kautta, eikä sitä kautta miten hyvin se täyttää tietyt tieteenfilosofiset kaavat ja säännöt. Ero ei ole "tieteenfilosofisesti merkittävä", vaan "emotionaalisesti merkittävä". Koska analogisuuteen tässä kohden liittyy se että tieteen takana olevat säännöt ovat "puolitietoisella tasolla läsnä", niihin osutaan hyvin. Kaavamuodossa esitettynä sama muuttuu mekaaniseksi analyysiksi josta tunne -elementti voi kadota.

Kaikkien näiden kautta voidaan sanoa että "kauneudelle" ei ole selvää määritelmää, ja se tuntuukin olevan enemmän tieteentekijöiden hiljaista tietoa, kokemuksen ja harjoituksen mukanaan tuomaa näkemystä jota ei ole välttämättä muotoiltu ollenkaan tietoisesti sanalliseen muotoon. (Vaikka se kenties voitaisiin.) Kyseessä on tällöin enemmänkin pattern recognition -ilmiö.

Mutta entä jos silti?

Jos kaikesta huolimatta uskomme että totuus on kaunista ja/tai kauneus on totuutta, kauneuteen viittaaminen arvona vihjaa siihen suuntaan että pluralismi ei ole hyvä ratkaisu. Ei olekaan vain erilaisia mielipiteitä vaan näillä on sittenkin paremmuusjärjestys. Kauneus on se "jokin yhteinen mittari" jolla molemmat punnitaan. Jos kokemuksen kautta oppiminen otetaan huomioon, kauneuden luonne muuttuu ja se on enemmänkin hiljaista tietoa tieteenteosta, jolloin "yhteinen tieteen muoto" on olemassa. Ja se, että sitä ei ole formuloitu ja esitetty normatiivisen tieteenfilosofian perinteen mukaan ei tarkoita (1) sitä että mitään kriteeristöä ei olisi, kauneushan on jossain määrin arvioitavissa ja (2) tätä muotoilua ei voitaisi tehdä, eli tieteenfilosofit eivät onnistuisi lähestymään ja miettimään sitä mitä tämä kauneus tarkoittaa.

Kauneuteen viitataan tietysti usein relativismia lisäävänä tekijänä ja ajatellaan että se olisi jonkinlaista haihattelua. Mutta tällä tavalla käytettynä "jos on jokin tietty totuus" (olipa tämä normatiivista tieteenfilosofiaa tai tälläistä epämääräisempää kauneutta) jota voimme lähestyä, se tarkoittaa samalla tulkinnanvaraisuuden vähenemistä. Tietyt asiat muuttuvat tieteen historian varrella sellaisiksi että niihin ei ole enää järkevää uskoa. (Alkemia oli joskus järkevämpää kuin nyt. Koska tiede prosessina vähentää tulkintoja, se on peräti sen homma, "main job".)

Yksimielisyyden synty.

Thomas Kuhnin paradigmanäkemys on erityisen tunnettu näkemys, jossa ajatellaan että tieteenteossa on yleisiä käsityksiä joiden "huipulla olo vaihtuu", jolloin näkemys korjataan uudella. Kuitenkin sana "paradigma" on sinällään mutkikas. Esimerkiksi Margaret Masterman löysi Kuhnin teoksesta "The Structure of Scientific Revolutions" 21 erisisältöistä sanaa termille. Nykyään sanan käyttö on, jos mahdollista, vieläkin epämääräisempää.

Kuitenkin Kuhn itse tiivisti näkemystään. Hän nosti paradigman perusluonteen ytimeen seuraavaan kahteen kohtaan.
1: Exemplars. Nämä ovat malliesimerkkejä, joilla tieteentekijät ratkaisevat ongelmia. Kuhnin ideana oli se, että tieteentekijät oppivat ikään kuin "alakoululainen laskemaan": Ei määritteitä pänttäämällä, vaan ratkaisemaan ensin helppoja ongelmia ja sitten pikku hiljaa oppimalla näkemään uudet ongelmat entisten kaltaisina. Tätä kautta tieteen luonne määräytyisi esitettyjen malliesimerkkien kautta soveltamisena. Jos malliesimerkit vaihdetaan eri tyyppiseen, koko rakennelma on olennaisesti erilainen. Tämä nojaa ajatukselle siitä että valtaosa tieteenteosta on hiljaista tietoa, eikä sellaista osaamista joka olisi suoraan loogisessa muodossa.
2: Tieteenalamatriisi, jonka rakentavat jaettu koulutus ja tieteellinen tausta. Tässä perustana on yhteinen jaettu kirjallisuus, joka johtaa siihen että kaikilla on yhteinen näkemys siitä minkälaiset tutkimukset ja tulkinnat ovat hyviä. Myös yhteiset, kulttuurin tai tiedekulttuurin, näkemykset siitä mitkä ovat jonkun tieteenalan keskeiset tavoitteet, vaikuttavat tutkimuksen suuntaan. Lisäksi jaettu maailmankuva voi vaikuttaa siihen mitkä vastaukset sallitaan. (Viimeksi mainitun vuoksi tiedemaailmaa syyttävissä argumentaatioissa maailmankuvakysymykset ovat keskiössä. Valitettavasti usein kyse on siitä että että muutakaan ei ole. Varsinaisia suoria todisteista ei voida esitellä, joten sitten syytetään norsunluutornissa olemisesta. Tämä ei tietenkään tee maailmankuvan vaikutusta täysin vääräksi.)

Tämän valossa ei ehkä ole erikoista, että Kuhn esitti että paradigmat olisivat yhteismitattomia. Tällöin arvostukset ja tutkimusohjelmat voivat olla "sisäisesti koherentteja", ja vaihtoa ei tehdä niinkään perustelemalla kuin vakuuttamalla. Toki tämä ei ole pelkkä mielipidekysymys - muutenhan esimerkiksi Newtonin fysiikaalinen maailma olisi yhtä hyvä kuin Aristoteelinen, tai aurinko ja maakeskisysy yhtä viisaita. Vaihto olisi vain valta- ja mielipidekysymys. Kuhn kuitenkin korosti myös tutkimus ja ongelmanratkaisukykyä, joskin uusi paradigma voi pitää vanhan tutkimusmenetelmiä turhina - aurinkokeskinen tuskin pitää maakeskisen lisäympyröiden laskemista yhtään järkevänä, nehän eivät ole teorian johdannaisia vaan vanhan paradigman korjaavia elementtejä, joita ei tarvita. Lisäksi jotkut kysymykset voivat olla sellaisia että niitä ei pidetä mielekkäinä. (Jos aika on fysikaalinen suure, ei ole järkevää miettiä mitä oli ennen alkuräjähdystä etc.)