Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Mielenhajaannuksesta

Gilbert Rylen teos "Mielen käsite" esitti näkemyksen joka kritisoi kartesiolaista dualismia. Hänestä oli hylättävä ghost in the machine -henkinen ajattelu. Virheenä on jakaa mieli sisäiseen ja objektiivinen ulkoiseen. Tätä kautta luodaan epätosi kategoriavirhe. Dualistinen määritelmäpohja hylkäämällä ongelmat muuttuvat epäongelmiksi tai pseudo-oneglmiksi.

Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.

Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.

Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.

Tarina siitä kuinka hukkasin Junan.

Esa Turkulainen on pelottava teini, jolla on kummallinen taito kysyä hyviä kysymyksiä. Hän on toki pinnalta katsoen vahvan skientistinen. Mutta aina välistä hän yllättää. Esimerkiksi tänään hän esitti facebookissa seuraavaa: "Näin puhtaasti kielitieteellisesti ja filosofisesti: Jos kirjoitamme allegorisen runon miltei puhtaasti kielikuvilla, jolloin runon perimmäinen merkitys on aivan eri mitä sen osasten summa kirjaimellisesti luettuna on, saavummeko emergenttiin materialismiin?" Vitut minä mitään osaan vastata tuollaisiin. Mutta mikään ei estä yrittämästä.

Antiikin kreikan kyynikot kritisoivat Platonin ideamaailmaa vastaan muistuttamalla siitä että he ovat nähneet hevosia mutta eivät nähneet hevosuutta. Voidaan sanoa että Platoninen ratkaisu on olettaa appelsiinin idea (joka sitten on koulukuntariippuvaisesti jotain todellista, essenssi, tai vain abstrakti määritelmä). Kyynikoista Platonin idea oli järkevän todellisuuden sijasta jotain hyvinkin absurdia.

Ongelma on sittemmin saanut paljon hiustenhalontaa, ja ratkaisuista on tullut hienosyisempiä ja mutkikkaampia. Mutta valitettavasti tämä ei ole ratkaissut ongelmaa, vaan on tehnyt siitä vielä entistäkin ongelmallisempaa. Siksi minun käydessäni tieteenfilosofian opintojani emergenssiin liitettiin kysymys junasta. Onko Juna vain se, että on kasa oikeita osia (suunnilleen) tietyssä järjestyksessä. Vai yhdistääkö jokin junuus nämä yhteen.

Olin, tapani mukaan, molempaa mieltä.

George Berkeley esitti tähän liittyvän ajatusleikin, jossa hän ei käsitellyt junia vaan appelsiinia. Hän poisti appelsiinista kaikki aistivaikutelmat ja yritti tätä kautta tavoitella aidon appelsiinia pelkien epäsuorien vaikutelmien kautta. Appelsiinin maku on ominaisuus, ei appelsiinius. Sama koskee hajua, makua ja vaikkapa painoa. Ne ovat vain jotain jolla appelsiini vaikuttaa maailmaan. Mutta kun nämä ominaisuudet kuoritaan, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Mutta silti oli mielikuva jostaain appelsiiniuden essenssistä, joka ei ollut näissä aistimuksissa. Ongelmana olikin se, onko tämä appelsiini jotain emergenttiä vai ei. ~ Tilanne on kaiken kaikkiaan eräänlainen paradoksi. Siihen löytyy toisilleen päinvastaisia ratkaisuja. Syynä on se, että kysymys on tavallaan ontologinen eikä episteeminen. ~ Paatuneena empiristinä minun ei välttämättä tarvitse ratkaista paradoksia, ainut maailma jonka tunnemme ja jota voimme tutkia on havaintoihin liittyvä. Tämä on kuitenkin enemmänkin ihmisen (kenties vain tämän hetken) episteemistä kompetenssia koskeva raja kuin perimmäinen tosiasiaväite.

Apuja löytynee kognitiotieteen puolelta ; Gilbert Ryle on esittänyt asiaan kenties mielenkiintoisen, mielenfilosofisen, kolmannen vaihtoehdon. Sen mukaan molemmat jo seittelemäni pääratkaisutavat ongelmaan ovatkin syvällisiä kategoriavirheitä. Ongelma on siinä että ei ikään kuin osata katsoa asiaa out of the box. Hänen näkemyksensä mukaan mieli on monisyinen kokonaisuus. Tästä seuraa se, että kaksi ääripäätä ovat yksinkertaisesti väärässä : Näin tietoisuus ei ole dikotomista jakoa henkeen joka toimii aineessa. Tai pelkkää aivomassaa, vaan kysymys on kokonaisuudesta ja sen informaationprosessoinnista. Näin mielessä on ominasuuksia jotka ilmenevät haluamisena ja monina muina seikkoina. Rylen kannalta ongelmana on se, että kategoriavirheen tunnistaminen liittyy määritelmään, jolloin se palaa ontologiaan. Kysymys on siitä miten asiat määritellään. Se ei toki tee siitä väärää, mutta vähentää sen vakuuttavuutta ja "lopullisuutta".
1: Tietoisuuden käsittelyssä ajaudutaan helposti siihen että osien ei hyväksytä olevan tietoisuutta ja siksi tietoisuutta ei löydetä. Jos asiaa verrataan junaan, niin mielentutkija olisi kuin henkilö joka tökkii renkaita ja kampiakseleita ja sanoo että Juna ei ole rengas eikä kampiakseli.
2: Kuitenkaan tietoisuus ei ole mikään mystinen elementti joka yhdistäisi muuten irralliset osat. Tietoisuus ei ole yksittäinen osa tai aineeton määritelmä. Usein ajatellaan että kun kielessä on yksi substantiivi "mieli", niin ihminen ajattelisi että olisi jokin yksi juttu johon se viittaisi.

Haen apuja myös teologiasta. "Oljenkortta veistämässä" taas tuo toisenlaisen ajatuksen mukaan. Se liittyy mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Ydin tiivistyy siihen että "Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1." Tulkinnassa konkreettinen ja vertauskuvallinen sekoittuvat. Ei tavallaan voida erottaa onko uskonnollinen ilmaus vertauskuva vai konkreettinen esitys. Näin jako "kirjaimelliseen" ja "tulkintaan" hämärtyy. Näin päädytään tietysti kielipelien maailmaan, joka saa jopa Derridamaisia sävyjä. "Kirjailija on kuollut", koska kirjailijan persoonakin on vähintään hieman muuttunut ja hän lähestyy tuottamaansa tekstiä lukijana. Ja Kirjailijan kuoleman mukana on mennyt "tosiolevuutta". ~ On vain tulkintoja siitä onko teksti tarkoitettu vertauskuvaksi vai konkreettiseksi.
1: Haluaisin korostaa tilanteen mutkikkuutta ; Aina, etenkään runouden kohdalla, ei esimerkiksi voida erottaa onko kyseessä mallintava vertauskuva vai näkökulmien vertauskuva. "Aurinko nousee" näyttää kovin erilaiselta maakeskisen maailmankuvan kuin TV:n sääjuontajan suusta. Lisämutkaa matkaan tuo se, että monien mielestä mahdollisten maailmojen semantiikka on eräänlaista todellisuutta ; "mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma." Näin mikä tahansa tulkinta olisi aina totta jossain. En ole itse näin iloinen tästä, mutta jos tämä valitaan "kielikuvien potentiaalinen emergenssi" katoaa. On vain isompi todellisuus.

Uskallan kuitenkin ottaa kantaa siihen että runouden merkitys on kiistämättä varsin holistinen asia. Kuitenkin olisi turhaa heittää lukijaa pois rattaasta. Hän on osa koneistoa. Tätä kautta voidaan sanoa että tulkinta on koneiston summa. On runo, jonka on tuottanut joku ihminen jossain kielipelissä ja tätä lukee lukija jolla on jokin kielipeli joka tuottaa tulkinnan. Lukijan kielipeli voi olla sama, samantapainen tai totaalisen erilainen kuin kirjoittajan, mutta emme tiedä mikä se näistä on. (Tämä on vaikeaa koska kirjoittajan kielipeli ja lukijan kielipeli prosessoituu) Ja lopputulos on nähtävissä reduktionistisesti tuon kokonaisuuden summana. Väitän että emergenssiä ei saavuteta. Informaationprosessointi, vaikka aiheena olisi matemaattinen abstraktio tai vertauskuvien symbolien sisällön sopiminen (jota myös tapahtuu) on redusoitavissa aivotoimintaan sekä siihen mitä kyseiselle ihmiselle on aiemmin tapahtunut.

Argumenttini on tietysti samanaikaisesti helvetin hyvä että totaalisen väärin.