Disney -elokuvat ovat kuuluneet lapsuus- ja aikuisaikani kasvattavimpaan aineistoon. Ne ovat tuttuja myös muille. Ja kuten kaikissa saduissa, myös näissä saduissa on yleensä opetus.
Opetus voi olla kannustava mutta epäuskottava. Sellainen kuten "Notre Damen kellonsoittajassa" jossa tarinan henkenä on suunnilleen "nice guys finish last". Tai sitten päinvastoin realistinen mutta kenties hieman epäeettinen, kuten "Pienen merenneidon" tarina joka kertoo että saadaksesi haluamasi miehen sinun on muututtava. "Tuhkimo" opettaa että propseilla saa paljon aikaan, eli oikean rikkauden sijaan riittää jos matkii rikasta. "Kaunotar ja hirviö" kertoo siitä että kusipäinen aggressiivinen väkivaltainen mieskin voi vaikuttaa hyvältä, kiitos Tukholma-syndrooman. "Lumikki" opettaa tärkeän opin siitä että haters hate. Ja "Leijonakuningas" taas opettaa että jos asiat haluaa rullaamaan oikein, on opeteltava muutamia paini- ja heittotekniikoita.
Tärkein yksittäinen opetus on kuitenkin "Sadasta ja yhdestä dalmatialaisesta". Siis siitä elokuvasta jota on yleensä moitittu siitä että sen sanoma ja opetus jää hyvin vähäiseksi. Se kuitenkin opettaa sen, että kannattaa steriloida ja kastroida lemmikkinsä, ettei tule ikäviä yllätyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti