Mitä on normaali ja odotettu?

"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.

Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.

Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)

Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?

Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.

Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.

Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.

Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.

Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.

Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.

Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.

Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.

Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.

Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.

Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja  tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.

Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.

Palauttaakseni tämän sarjaan

Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.

Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.

Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.