Päivän "somehitiksi" on noussut facebookvideo "Iitu ja Pakolainen". Se saattaa hyvin pian "kadota" tai muuttua "yksityiseksi. Videolla isä opettaa lastaan hakkaamaan pakolaisia. Apuvälineenä käytetään lelua. Tämä tietenkin herättää helposti monenlaisia ajatuksia.
Video on siitä jännittävä että siinä oleva lelu on samanlainen mitä meillä on ollut lapsena. Meille leluja tosin ostettiin enemmän ystäviksi ja hellittäviksi kuin hakattaviksi. Tavallisesti lapsille kasvatetaankin positiivisia sosiaalisia kokemuksia pehmoeläinten avulla.
Ja tämä on paljon sanottu. Oma perheeni on ollut mallia "jokseenkin dysfunktionaalinen" siinä mielessä että siinä on harrastettu ns. perheväkivaltaa. Niin välien selvittelyn että lievemmän vitsaamisen kautta. Ja yleensä lapsia ei laitettu aikuisten väliseen väkivaltaan - paitsi että joskus niinkin kävi, vähän "sivutuotteena" mutta kävi. Yleensä lapsiin kohdistunut väkivalta pyrittiin edes oiekuttamaan jonkinlaisella pahanteolla. (Edes kuvitellulla tai väärään ihmiseen kohdistetulla.)
Ero raivon ja kasvatuksen kahden välillä ei toki ollut aina kovin suuri. ; Jotain kuitenkin ymmärrettiin ehdottomasti. Tätä ymmärrettiin hävetä ja katua. Katumus ei toki näkynyt anteeksipyynnöin, vaan siinä että asia on nykyäänkin sen verran arka että kommentointia aiheeseen saa kaivaa rautakangella. Hiljaisuus kertoo syvästä häpeästä.
Meidän perheessämme väkivaltaan ei kannustettu. Joskus se johti jopa kaksinaamaisuuden kokemukseen. Kun television "Turtleseissa" on vääriä arvoja mutta aviopuolisoa voi sitten ns. "tintata livenä" on jossain jotain hyvin omituista ja absurdia. Että mistäköhän ne ratkaisumallit enemmän opitaan. Mutta se kertoo kenties enemmän temperamenttityypistä. Jonka kanssa painiminen on varmasti osaltaan ajamassa siihen suuntaan että niitä arvoja ei nimenomaan haluta opettaa lapsille. Kun oma suhde vihaan ja väkivaltaan on mitä on, ja sille ei aina ns. "mahda mitään" niin reaktio ei kenties ole järkevä mutta se on kuitenkin tavallaan luonteva.
1: Toisaalta on kiinnostavaa tietää miten päin asiat menevät. On luontevaa ajatella että minun luonteeni on kieroutunut kokemuksista ja että kun nykyään miekkailen niin otan "kadotettua lapsuutta takaisin". Kun vesipistoolitkin olivat "liikaa" ei tämä reaktio ole epäluonteva. Toisaalta voi olla että vanhempani ovat tunnistaneet jotain omituista aggressiotyypissäni ja halunneet sensuroida asiaa sitä kautta. Asiahan on sinänsä merkittävä että molemmat vanhempani ovat enemmän kipakoita hetkessä aggroavia "berserkkejä", joilla tilanne on hetkessä ja sitten se menee ohi. Minun vihatyyppini on sitä viileää joka odottaa vaikka vuosia jotta voi kostaa. Se on hyvin erilainen. Mutta se ei tarkoita että sitä ei olisi tunnistettu. Olen itse pitänyt itseäni passiivisena ja väkivallattomana lapsena, mutta toisaalta vihaprofiiliini kuuluu juuri dissosiatiivisia piirteitä jotka voivat näyttää sellaiselta.
Videon perheessä tilanne on tässä mielessä hyvin erilainen ; Väkivaltaan ei liitetä suoraa hetkellistä vihaa vaan se kohdistetaan rauhallisesti yhdessä ollessa johonkin määriteltyyn kohteeseen. Kysymys ei ole raivosta vaan jostain paljon pelottavammasta. ; Kun väkivaltaan opettamisesta tehdään laatuaikaa on jossain häiriö. Ja kyse ei ole siitä että vastustaisin itsepuolustustaitoja. (Jos minulta kysytään niin historiallisesta miekkailusta pitäisi tehdä peruskouluun laji.) Kysymys on siitä että näen eron itsepuolustuksen ja toiseenhyökkäyksen välillä.
Toisaalta kuvasta näkyy vielä selvemmin se, miten vaikeaa lapselle kuitenkin on lyödä. Tämä ei toki ole mitään yllättävää - se näkyy itse asiassa aivan joka ikisellä miekkailun peruskurssilla. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa hyökätä toista ihmistä vastaan jopa tämänlaisessa hallitussa ja turvallisessa kontekstissa. Edes luvan kanssa. Tämä on tietenkin jokseenkin kannustavaa. Isän näkemä vaiva toki voi kantaa ajan kanssa hedelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti