Viime päivinä valokuva kuolleesta Syyrialaisesta lapsesta on muuttunut ikoniseksi. Hän ei kiinnostanut ihmisiä elävänä, mutta kuolemansa jälkeen hänestä on tullut eräänlainen Phan Thị Kim Phúc (se vietnamin sodan sivutuotteena napalmilla poltettu tyttö siitä palkitusta valokuvasta). Hänen kuvaansa levitetään paljon.
Tämänlainen kuvamateriaali on selvästi tehokasta. On yksinkertaisemmin helpompaa levittää tunteita valokuvamateriaalin kuin vaikka lukujen ja tilastojen kautta. Kuvaa onkin käytetty oikeuttamaan ihmisten auttamista.
Onko tämänlaisen materiaalin levittäminen eettistä?
Kuvamateriaalin hienous ei kuitenkaan ole ilmiselvää. Tässä aiheessa melko toistunut näkökulma voi olla se, että kuvamateriaali on kuitenkin jotenkin häiriintynyttä tai häiritsevää. Kuvilla onkin kieltämättä shokkiarvoa. On kuitenkin hyvä miettiä onko todella tarpeen sensuroida kuvia vain siksi että lapset tai herkät aikuiset eivät ns. kestä todellisuutta. En arvosta tämänlaista "kukkahattuilua" kovin vahvasti.
Kuitenkin kuvaamisessa voidaan nähdä jotain tyylittömyyttäkin. Tästä on hyvä ottaa esimerkkikuvapari. Siinä käsitellään Fabienne Cherisman kuolemaa. Poliisi oli ampunut hänet kuolleeksi pikkurikoksen vuoksi. Ensimmäisessä kuvassa kuvataaan pelkästään kuollut. Ja se näyttää kompositioltaan vaikuttavalta. Se dokumentoi ja kertoo tarinan ja kehottaa ihmisiä vaikuttamaan. Nämä kaikki voidaan nähdä arvoiksi. Toisessa kuvassa kuvaa on rajattu niin että ruumista valokuvaavat valokuvaajatkin näkyvät. Ja tässä tulee sellainen olo kuin korppikotkat olisivat löytäneet tuoreen raadon.
Onkin selvää että Syyrialaisen kuolleen lapsen kuva pyörii ja saa suosiota ja se paitsi lähettää viestiä myös ruokkii positiivista suhtautumista sosiaalipornoon. Ja tukee sitä että tätä sosiaalipornoa tukevaa toimintaa on myös jatkossa. Kuvalla voidaan oikeasti saada aikaan positiviisia ja vaikuttavia muutoksia. Ja tämä asenneilmapiiriin vaikuttaminen voidaan nähdä yhdeksi osaksi aktiivista lehtimiestoimintaa. (Joskin osa kannattaa enemmän dokumentoi-raportoi-objektiivista kulmaa siinäkin joten mikään ilmiselvästi positiivinen asia se että uutisen tekee poliittiseksi statementiksi ei ole.)
Tämän lisäksi mukana on helposti asioita jotka sitten eivät ole niin hyviä. Immanuel Kant voisi puhua tässä jotain ihmisten välineellistämisestä tai esineellistämisestä. Kuollut ei edes voi puolustautua tälläisiä aktioita vastaan. Yleensä sivistystä onkin mitattu myös sitä kautta miten kuolleita kohdellaan. Kuolleiden käsittelyyn on asetettu usein tiukkojakin ehtoja. Tässä mielessä se asenne jolla valokuvaaja ottaa kuvan on eettis-esteettinen ulottuvuus. (Jonka läsnäoloa tai poissaoloa voi olla mahdotonta nähdä pelkästään siitä miltä se otettu kuva näyttää.)
Itse otin asian esiin hyvin omituisesta syystä
Syyrialaisen kuolleen lapsen kuvasta on tullut jokin josta monet selvästi ahdistuvat. Osa ahdistuu aidosti. Osa kenties vain teeskentelee ahdistuneensa. Itse mietin asiaa kuitenkin ensin sitä kautta että olin jotenkin ärsyyntynyt kuvan olemassaolosta. Enkä kokenut sympatiantunteita joita terveellä ihmisellä pitäisi.
Tiedostin että tässä kohden minussa on tapahtunut jokin muutos. Suhtautumiseni eri asioihin ovat muuttuneet vuosien varrella. Esimerkiksi kauhuelokuvat tehoavat minuun nykyisin paremmin kuin ennen. Toisaalta olen taas sitten turtunut monenlaisiin asioihin. Nuorempana jokainen puolialaston tissivalokuva oli vaikuttava. Olipa se sitten korkeakulttuuritaidetta tai mitä muuta tahansa. Nykyisin olen jo sen verran tottunut ja turtunut puolialastomuuteen ja alastomuuteen että todennäköisesti voisin kulkea alastonrannalla melko coolina.
Tiedostin että kuolleiden kuvia on tungettu tajuntaan. Ja olen toki muutenkin nähnyt kuolleita niin ihmisissä kuin eläimissäkin. Sen jälkeen kun on nähnyt junan alle muussautuneen ihmisen lähietäisyydeltä ja on käynyt "aktiivitutustumassa" teurastamossa sitä on tottunut tiettyihin asioihin. Uutiset tuottavat kauhistelukuvastoa jatkuvasti. Ja olen turtunut siihen. Ja rehellisesti sanoen. Kun tälläisen materiaalin ylitarjonta turruttaa mielen niin että ei enää oikeastaan välitä koko asioista jotka tuottavat sivutuotteenaan mahdollisuuden dokumentoida tuollaista kuva-aineistoa, on kokonaisuudessa jotain hyvin kyseenalaista. Tissejen kanssa ylitarjonta voi kenties vähentää asiatonta seksismiä mutta kuolleiden kanssa vastaavia hyötyjä on vaikeaa kuvitella.
Toki kykenin jossain määrin kokemaan väärinkäytön tunteita
Onkin kenties hieman omituista että sain itsestäni pahan olon vasta kun tajusin että kuollut ei voi antaa lupaa kuvatuksi tulemiselle. Olen itse nuorempana vältellyt kameraa kohtuu aktiivisesti. Ja noin yleensä pidän kohteliaana että itseä koskevan kuvamateriaalin käyttöön pyydetään lupa vaikka kuvan otto ja levittäminen olisi tehty julkisilla paikoilla eli levittäminen olisi laillista. (Luvan todennäköisesti saisi. Etenkin jos kuvassa minulla olisi tyhmä ilme. Sellaisena haluan itseni levittää lehtien kautta.) Luvan saamisessa on jotain tyylikästä.
Toki joskus on syytä ohittaa luvansaanti. Esimerkiksi joku kiiluvasilmäinen paparazzi voi valokuvata murhan ja olisi omituista että murhaajan pitäisi antaa lupa tälläisen kuvamateriaalin levittämiseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin se, että tekijä olisi jotenkin väärintekijä. Minun on vaikeaa nähdä Syyrialaista hukkunutta lasta tämänlaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti