Pojaton ihminen

"Syvemmältä" -blogissa otettiin kantaa vanhemmuuteen tavalla johon vain tuore vanhempi kykenee. "Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä. Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän. Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta. Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa." Tämä liitetään sitten jopa hyvin laajakirjoiseen asenteeseen "On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee. Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan."

Kommenteissa oltiin samaa mieltä. "Vanhemmuuden alkuvaiheet ovat tunne-elämän kannalta suorastaan transformatiivisia. Isäksi tuleminen muuttaa ihmistä pysyvällä tavalla. Siihen liittyy suuri onni, mutta myös suuri vastuu." ... "syvempiä merkityksellisyyden tunteita, joita esimerkiksi vanhemmuus tuottaa, ei voi varsinaisesti näyttää, eikä niitä voi indusoida kuvin ja signaalein, vaan niiden juuret ovat niin syvällä että ne täytyy itse kokea ja ymmärtää jotta niitä arvostaa." En ole niitä ihmisiä jotka ottaisivat kantaa lastenhoitoon. Minulla on toki sisaruksia ja kotonamme oltiin ns. perhepäivähoitajia. Opin tästä lähinnä sen miten paljon en halua lapsia. Ja koska minulla ei ole omia lapsia en tietenkään sano miten muiden pitää asiansa hoitaa. En tosin muutenkaan aivan hirveästi ole ottanut kantaa siihen miten ihmisen pitää tai ei pidä elämäänsä tuhlata ja mihin aikaansa haaskata.
1: Käytyäni asiasta syvää itsereflektiota haluan painottaa että en vihaa lapsia per se. En myöskään koe heitä kohtaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä jota koen lähtökohtaisesti ns. aikuisia kohtaan. Itse asiassa lapset ovat tässä hieman kuin eläimiä. Lapsi on siis miltei yhtä hyvä kuin koira. Olen esimerkiksi MTT:n siantutkimuslaitoksella tottunut paskaan joten vauvan pyllyn peseskely ja kusen kanssa pulaaminen ei tuottaisi merkittävää tuskaa. Samoin lapsen työläys - josta minulla on vain jonkinlainen aavistus, mutta jonka jo tämän kokemuksen perusteella tiedän epätarkoituksenmukaiseksi - vaatisi syviä elämäntapamuutoksia ja nämä olisivat ikäviä. Mutta ei minua tämäkään puoli ahdista. Sen sijaan lasten kanssa olemisessa mukavaa on silloin kun lapset ovat iloisia eivätkä ole matkalla tuhoonsa. Kuitenkin kun katsoo lapsia, he ovat usein joko itkemässä tai iloiten saattamassa itsensä tilanteeseen jossa on itkua. Lapsen elämä on riepottelua ja tämä vaikuttaa lapsen mielialaan. En vihaa lapsia, vaan sitä että tässä maailmassa lapsuus on perimmiltään liian kauheaa. Vika ei ole lapsissa vaan elämässä. Tämä voisi vielä muutoin riittää mutta temperamenttityyppini on huono joten todennäköisesti toistaisin esimerkiksi niitä virheitä joita omat vanhempani tekivät. Tosin en täysin sillä tekisin mahdollisesti kaiken vielä paljon heitä pahemmin ja metodisesti tehokkaammin. Ja ne eivät välttämättä ole toistamisen arvoisia virheitä ilman pahentamista. Olkoot tämä kannanottoni. Kannanottoni muun muassa abortin puolesta.

Mutta kenties tämä tematiikka on hyvä ottaa esille toista kautta.

"Kerran jäätyy kaikki aine / pimeys ottaa omakseen / joka hiukkashitusen / ja entropia lakaisee / peilin tyhjäks fotoneista / muistoista ja tallenteista / avaruus on tyhjä taulu / aika loputon."
(CMX, "Talvikuningas, Quanta")

Olisi kenties helppoa lähestyä asiaa evolutiivisesti. Selittää siitä miten lapset jakavat omia geenejä. Ja siksi vanhempien suhde omiin lapsiin on jotain aivan erilaista kuin joihinkin muihin lapsiin. Mutta kenties asiaa voi lähestyä vanhoillis-filosofisesti. Palata antiikkiin asti.

Eudaimoniaa (εὐδαιμονία) pidettiin korkeimpana hyveellisyyden muotona melko laajasti. Sitä tavoittelivat keskenään niinkin erilaiset ajattelijat kuin Platon, Aristoteles kuin Epikuros. Erityisesti eudaimonian suhde luonteen hyvyyteen (ἀρετή) kiinnosti. Tämä suhde on hyvin vaikea, mutta jossain mielessä eudaimonian erottaa pelkästään hyveellisestä toiminnasta se, että eudaimonia ikään kuin varmistui vasta kun koko elämä oli läpikäyty. Tästä syntyi asenne jossa viimeiset sanat ja hautajaisarvioinnit muuttuvat eettisesti hyvin oleellisiksi. Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että kunkin ihmisen hyvyys on jotain jonka lopullisen arvion tekee joku muu kuin hän itse. (Koska on jo kuollut.) aretēn ja eu̯dai̯monían välinen ero on siis "mittakaavassa".

Tämä karkeistus ei tietysti tee täyttä oikeutta antiikin etiikan kiemuroille. Mutta sen tarkkuus on riittävä. Sillä jos evoluutiossa on kysymys kelpoisimpien selviytymisestä, on lapsessa kuitenkin joka tapauksessa kysymys jonkinlaisesta ihmiskunnan selviytymisestä. Jossain mielessä ihminen on niin sosiaalinen eläin että jokaisen ihmisen merkitys on jossain määrin sidoksissa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Lapsi on jonkinlainen konkreettinen perinne. Ja egoistisinkin yksineläjä voi haluta jättää jälkensä seuraaville sukupolville vaikkapa tuottamalla jotain suurta taidetta, tiedettä. Tai mitä vain. Lopputulos ei välttämättä - tai edes usein - ole tietenkään mitenkään merkittävää. Mutta henki on kuitenkin tässä kohden lujana. (Ylpeys on useimmiten jossain mielessä sosiaalista, ilman muiden vaikuttumista siitä ikään kuin puuttuu jotain.)

Tätä ajatusta onkin lähestytty vaikkapa elokuvassa "Ihmisen pojat" ("Children of Men") jossa käsitellään yhteiskuntaa jossa lapsia ei synny. Ihmislajia vaivaa syvä hedelmättömyys. Lajin jatkuvuus nostetaan elokuvassa hyvin tärkeälle sijalle. Ja vaikka elokuvassa puitteet ovatkin muutoin periaatteessa kunnossa, kuvaa elokuva kulttuurin angstin tuottaman tappiomielialan sävyttämäksi. Yhteiskunta muuttuu ankeaksi ja alentuu väkivaltaiseksi anarkiaksi jos siinä ei ole "lapsuuden konseptia". Toki fiktio ei täysin vastaa tosiasioita, mutta asenne on kuitenkin jotain joka on helppoa sitoa siihen merkityksen tunteeseen jota tuoreet vanhemmat selvästi saavat.

Tässä kohden onkin mielenkiintoista ajatella että tämänlaatuinen merkitys on sellaisia harvoja metaetiikan muotoja joissa ateismi-teismi -linjama ei muuta yhtään mitään. Riittää että ajattelee sitä että ihminen on sosiaalinen eläin. Samuel Scheffler kirjoitti tuoreeseen kirjaan "Death and the Afterlife" ajatuksen jossa hän puolustaa teesiä jonka mukaan ihmiielämän merkitys on riippuvainen siitä että on olemassa jonkinlainen kollektiivinen kuolemanjälkeinen elämä. Tämän kuolemanjälkeisen elämän ei tarvitse olla henkilökohtainen tuonpuoleiselämä (It is not necessary to take Jesus Christ as your personal trainer.) Riittää että uskoo elämään oman kuoleman jälkeen. Taivasta ei siis tarvita etiikkaan tai merkitykselliseen elämään, riittää että jäljelle jää vaikkapa jälkipolvi joka sitten arvioi kuoleman jälkeen omaa eudaimoniaa. Scheffler tukee ajatusta esimerkiksi sellaisin ajatuskokein joissa pitää kuvitella ihmiskunnan tuhoa joka tapahtuu kolmekymmentä vuotta oman kuoleman jälkeen. Monista tämä vaikuttaisi siihen miten omaan elämään ja sen merkittävyyteen suhtaudutaan.

Minusta tässä ajatuksessa on jotain. Kuitenkin itse haluaisin enemmänkin elää omien arviointejeni varassa. Että vain minä arvioin onko elämäni hyvä vai ei. Mutta minä tunnetusti korostankin enemmän hyveitä kuin sitä miten paljon tai vähän ihmiset pitävät. Schefflerin argumentin ongelmat ovatkin tavallaan tässä. Hän rakentaa hyvin vetoavia ajatuskokeita. Mutta jotenkin niihin ei vain ole siltikään pakko hypätä mukaan. Tämä on jonkinlainen heikkous. Tosin ei luultavasti kovin suuri ; Vain misogyynit, sosiopaatit ja patologisella tasolla introvertit - ja korostan : on myös patologisella tavalla ekstrovertteja - jäävät kelkasta. Muihin Schefflerin ajatuskokeet iskevät vähintään eksistentiaalisella tasolla. Ja tästä on yleensä varsin lyhyt matka metaeettisen teorian kannattamiseen. Silti jossain mielessä moni miettii sitä että etiikka ei ole välttämättä sitä mitä jää pysyvästi jäljelle. Hyvä teko ei vaadi ikuisuutta ollakseen hyvä. Siksi moni yrittää esimerkiksi hymyillä toisille ihmisille. Ja saavuttaa muutenkin merkittäviä taitotasoja suoritteissa jotka ovat perimmiltään "ilmaan pystytettyjä katedraaleja". Tässä näkökulmassa on mahdollista sanoa siitä miten ihminen joka ei kykene elämään muutoin kuin toisten kautta ei itse asiassa elä. Ja muistuttaa siitä miten paras aviopuoliso on sellainen joka periaatteessa kykenisi elämään yksinkin. (Riippuvuus ja pakko olla parisuhteessa ovat huono asia, kuten jokainen "liian epätoivoisen yrittäjän" kanssa deitannut tietää.) Mutta kenties tämän kaiken sanomiseen tarvittaisiin kaltaiseni "teoriassa potentiaalisen sikiäjän" sijasta joku paatunut homoseksuelli.

"He don't kiss the way I kiss / (He don't got my lips) / And he don't rock the way I rock / (He don't got my cock) / He sure don't fuck the way I fuck / (Now you're out of luck) / 'Cause you know I'm the one / number one / I'm second to none."
(Chris Crocker "Second to none")