Taide matkana harhamaan

Taiteen ja totuuden suhde on hyvin epämääräinen. Taiteessa on kannatettu realismia, jossa taide nimenomaan heijastaisi totuutta, paljastaen maailman ja sivistäen näin ihmistä. Periaatteessa jos kauneus edustaa totuutta ja taide pyrkii kauneuteen, voi taide myös tällöin olla totta. Osa näkee taiteen instrumenttina totuuteen, esimerkiksi kansallinen taide voisi luoda kuvaa kansakunnasta joka ei ole tosi, mutta jota ihmiset tavoittelisivat ja kenties joskus jopa saavuttaisivat. Ja sitten on niitä joiden mielestä taiteen avain on mielikuvitus.

Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.

Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.

Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa.  Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.

Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.

Romano, "Allegory of Immortality"
Maalaus, jossa on paljon symboliikkaa
Suuri osa niistä on käytännössä
unohtuneita. Mutta kuolemattomuutta
sillä silti haetaan ja joukosta löytyy
paljon tuttuja symboleja että hauskoja
jopa koomisia detaljeja.

Buddhalaiset tai hartaaseen mystiikkaan intoutuneet uskovaiset voivat tässä kohden hykerrellä. He ovat varmasti samaa mieltä Schopenhauerin perusajatuksen kanssa. He kenties modifioivat yksityiskohtia, mutta suurilla linjoilla katsoen he varmasti hyväksyvät asian. Luultavasti monille taide edustaakin juuri tätä. Transsendentin kohdalla he kuvaavat kokemustaan, sitä mitä haltioitumista he todella tuntevat ennen kuin he jälleen palaavat omaan nuhjuiseen epätoteen pyristelyynsä.

Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.

Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.

Picasso, "Le Rêve" (uni)
Kuvattuna kubistinen
Picasson rakastajatar.
Ilme ja asento ilmeisen
masturbatorisia. Ja jos
katsot tarkasti, taiteilija
on tahallisesti laittanut
maalauksen naamaan
kikkelin. Siinä teille asia
nimeltä mielikuva.

Siksi otankin hieman toisenlaisen, luultavasti yksinkertaisemman, lähestymistavan. Taide on mielikuvitusta, ei totuutta tai uskoa. Mutta ei välttämättä valhetta tai illuusiotakaan. Taide on mielikuvitusta. Ja sillä on hyvin tietynlainen luonne.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta,  toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).

Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.

Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)