Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus”