Karkeasti ottaen konservatiivien hankalin suhde on heidän suhteensa kulttuurirelativismiin. Se on kahdella tavalla hankala.
1: Usein he näkevät kulttuurirelativismin sitä kautta että joku on erimielinen konservatiivien näkemyksen kanssa, jolloin kyse ei ole välttämättä siitä että totuus olisi objektiivinen vaan siitä että konservatiivit ovat hyvin sitoutuneita mielipiteisiinsä. Näin ollen esimerkiksi transsukupuolisuuden kohdalla he voivat ohittaa aivoihin liittyvät seikat jotka tekevät sukupuolikokemuksesta kaikkea muuta kuin valinnan. Ja unohtaa että ilman tätäkin sukupuoli on hankalampi asia kuin mitä he yleensä kuvaavat. Ja tästä tulee mielikuva että sukupuolia olisi vain kaksi, kaikki ihmiset osuisivat jompaan kumpaan ja tämä olisi biologinen tosiasia, koska ilmeisesti jos jokin biologinen piirre ei johda lisääntymiseen niin se ei ole biologinen tosiasia.
2: He ovat varsin usein itse hyvinkin kulttuurirelativisteja.
Tämä kirjoitus on pääasiassa tästä jälkimmäisestä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä miten poliittiseen korrektiuteen liityy paljon sellaista puhetta joka on sävyltään kulttuurirelativistista. (1) Osittain sen vuoksi että tässä on kaapattu käyttöön kieli ; Eli kun kulttuurirelativistien kieli on sellaista että se vaikutta mediassa ja sillä saa valtaa, imitoimalla tätä saadaan hyväksyttyvyyttä omalle asialle. (2) Osittain sen vuoksi että kulttuurirelativismi ei ole heidän silmissään relativismia jos sillä puolustetaan konservatiivien mielipiteitä.
En koe tarvetta toistaa niitä tällä kertaa. Joten tämä on astetta filosofisempi lähestyminen. Tämä on mielestäni hyvin kätevää. Sillä kun mietitään eksistentialismia, vastaan tulee vahva mielikuva vasemmistointellektuelleihin. Mutta samanaikaisesti eksistentialisteilla on Heidegger. Eli mies joka oli samanaikaisesti niin hyvä eksistentialisti että hänen teoksiaan pidetään oleellisen tärkeänä siksi että hän oli natsi. Toisaalta. No. Natsi. Natsi. Natsi.
Kulttuurirelativismin suhde on tietenkin helppo yhdistää vasemmistolaisintellektuelliuteen siinä mielessä että se on tuttua "ihmisrotujen" ja "naiseuden" kohdalla. ; Voidaan karkeasti sanoa että eksistentialistinen vasemmistointellektuelli taatusti sanoo että ihonväri on vain jotain jonka muut näkevät mutta todellinen ihminen on jotain muuta. Ja feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisintellektuelli voi vastustaa lähtökohtaisesti ja kategorisesti evoluutiopsykologiaa siksi että se kahlitsee ihmisen vapautta. Eksistentialistin on helppo hyväksyä se, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan.
Kuitenkin samanaikaisesti konservatiivi varmasti hyväksyy kulttuurirelativismin siinä mielessä että he pitävät kulttuurista konstruktia nimeltä valtio tärkeänä. Ja tämän lisäksi heillä tapaa olla hyvin tietynlainen suhde uskontoon. Uskontoa pidetään usein jonain jonka olemassaolo perustellaan yllättävän usein kätevyyden kautta. Ja kätevyys on nimenomaan kätevyys kansakuntaa kohtaan. Asiassa mennään jopa niin pitkälle että ei ole harvinaista tavata sellaista henkilöä jonka mielestä menestynyt kansakunta voi toimia vain monokulttuurissa.
1: He eivät mieti asiaa kuten roomalaiset, joille oli tyypillistä se, että he valloittivat alueita, eivät puuttuneet alueen kulttuuriin kunhan he olivat alaisia Roomalle ja keisarille. Heidän perusteensa monikulttuurisuuteen oli se, että tämä vähentää kapinamieltä. Ihmiset eivät pidä siitä että heidän vakaumustaan väkisin muutetaan tietyksi. Ja he reagoivat tähän tavoilla jotka voivat vaikuttaa ylilyönneiltä. Itse voisin lisätä ja täydentää tätä asennetta sillä että uskonto näyttää tosiaan olevan kuten Kaczynski sen länsimaissa näki ; Hän näki että valtio kontrolloi kaikkia tärkeitä asioita ja päätöksiä ja antoi ihmisten valita triviaaleja asioita. Ihminen ei voi valita maksako hän veroja. Mutta hän saa valita lempivärinsä ja uskontonsa. Eli valtio olisi hieman kuten uhmaikäistä lasta käsittelevä vanhempi joka päättää että lapsi syö puuroa ja peittää tämän pakottamisen sillä että antaa lapsen valita ottaako puuron päälle voita vai hilloa.
Toisaalta kulttuurirelativismi on konservativismin ytimessä sitäkin kautta, että he yleensä kannattavat näkemystä jonka mukaan jokainen uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Eli yhteiskuntarakenteiden ja yhteiskunnan selviämisen taustalla ei ole maantieteelliset ominaisuudet vaan se, minkälaista uskontoa siinä harjoitetaan. Näin ollen kulttuuri ja yhteiskunta, tuo kaiken ydin ja mitta jonka edestä voidaan uhrata aika paljon individualismia ja yksilöitä, on ytimeltään kulttuurinen eikä objektiivinen.
Heidegger auttaa ymmärtämään tätä.
Monesti Heideggerin eksistentialismi otetaan vastaan sitä kautta että se oli hyvää siitä huolimatta että Heidegger valitsi Hitlerin. Toisaalta Heidegger saattoi olla myös konsistentti eksistentialismia elävä sitä kautta että hän valitsi Hitlerin. Eikä koskaan esittänyt katumusta tai anteeksipyyntöjä asiasta.
Heidegger, erityisesti teoksessa "Oleminen ja aika", kuvaa sitä että tärkein asia on kysymys olemisesta. Hänestä vialla on se, että uskonnot, filosofia ja jopa tiede ovat vieneet meidät pois tästä olemisesta. Oleminen ei ole Jumala eikä maailmassa olevat objektit. Ja ihmisen olisi parannuttava tästä muistinmenetyksestä. Heideggeristä metafysiikka "ei haihdu" esimerkiksi tieteellä, vaan metafysiikka on ajatusperinteissä. Metafysiikka on myös itse tieteen historia.
Heidegger vastusti kovasti essentialismia. Tämä torjuu myös sellaisia ajatuksia joita voidaan pitää yllättävän lempeinä. Konservatiivi voi mieltää ne jopa relativistisiksi vaikka ne ovat kategorisia ihmisluonnon kuvauksia. Sellaisia kuin "rakkaus ihmiskuntaa kohtaan". (Tai kuten eräs tuntemani ihminen sanoi uskomuksistaan. "Uskon ihmisyyteen.") Ihmiskunta on abstraktio joka häivyttää olemista.
Tässä kohden Heideggerillä on kuitenkin erikoinen suhde menneisyyteen. Menneisyyden jättäminen taakse oli hänelle jotain muuta kuin mitä tosiasiat olivat menneisyydessä olleet. Aika ja ajallisuus olivat Heideggerille jotain jotka muovasivat ja vaikuttivat ajatteluun. Aika oli sidoksissa ajattelun identiteettiin. Ja aika antoi oman merkityksensä jokaisessa kulttuurissa. ; Heideggerin mukaan se mitä on tapahtunut vaikuttaa myös siihen miten yritämme tarkastella menneisyyttä. Voidaksemme kunnioittaa jotain kulttuuria meidän on ymmärrettävä sen sija ja muuttuminen ajassa.
Heidegger olikin opiskellut ja kiinnostunut ihmisten menneisyydestä ja kulttuuriperinteestä. Aatehistoriat ja ajatusperinteet olivat hänelle selvästi tuttuja ja tärkeitä tutkimuskohteita. Osittain siksi että tätä kautta voidaan "peruuttaa taaksepäin" kohti olemista. Ja osittain sen vuoksi, että dasein (~elämä, läsnäolo, olemassaolo, kokemuksellisuus...) on hänelle tietyssä määrin voimaton. Dasein saa kokemusvoimansa siitä että se rajoittaa asioita. Ihminen rajoittaa, leikkaa mahdollisuuksia. Valintojen määrä on niin valtava että ei voi vaan tehdä kaikkea. Kokemuksellisuus on tätä kautta rajoittavaa.
Heideggerin suhde menneisyyteen ja aateperustaan on toki konservatiiville vieras. Mutta sen sisältö on jotain josta he voivat kuitenkin hyväksyä melko paljon. Heideggerilla ei ole tavoitetta palata menneisyyteen, esimerkiksi johonkin konservatiiviseen "kulta-aikaan", vaan palauttaa alkuperämme olemisessa nykyhetkeen.
Heideggerin ajattelussa olikin hyvin erikoinen "lopputulema" ; Elämme situaatioissa (erilaisissa tilanteissa), emme kategorioissa. Alkuperämme taas on "tavallaan tulevaisuudessa" siinä mielessä että alkuperämme ja mikä siinä on tärkeää ja kiinnostavaa ovat jotain jota haemme ja jonka merkityksen luomme.
Kun verrataan länsimaista ja itämaista filosofiaa, syntyy helposti Heideggerin mielestä edistysuskoinen ajatus siitä että näiden välillä olisi kilpailu. Eksistentialistit taas eivät usko edistysprojekteihin. Ajattelu on heille myös kaikkialla.
Tosiasiassa asia ei jää Heideggeriin.
Jos otetaan esimerkiksi Levinas, hänen asenteestaan saa melko hyvän kuvan kun katsoo mitä tapahtui kun hän tapasi Enrique Dusselin. Dussel halusi että ihmiskuntaa kohdellaan samalla tavalla ja hän ihmetteli miksi Levinas oli niin kovin kiinnostunut katsomaan itseään ja omia kulttuuriaan lähellä olevia asioita. Mutta oli vähemmän kiinnostunut vastaavanlaisista asioista jotka tapahtuvat muissa kulttuureissa. Dussel kysyi miksi näin on ja miksi Levinas ei mieti vaikka latinalaisen amerikan kärsimyksentäyttämää historiaa. Levinasin vastaus oli että se oli jotain jota Dusselin tulisi miettiä. Tämä alleviivaa sitä että ihmiskunta ei ole kategoria. Levinas teki valinnan joka tietenkin rajoitti sitä mihin hän käytti aikaansa.
Kulttuurirelativismi on siitä jännittävä, että Levinas korosti omaa kulttuuriaan ja sitä että toisilla asioilla on hänelle ja hänen omalle ajattelulleen enemmän merkitystä kuin vastaavat asiat jotka tapahtuvat toisien kulttuurien parissa ja sisällä. Merkitys on kulttuurisidonnaista. Ja kulttuurisidonnaisuutta ei voi paeta. Kuitenkin tässä on sellaisia sävyjä joita konservatiivi ei miellä kulttuurirelativistiseksi. Ei, vaikka he itse voivat esittää ajatuksia siitä että jokaisen maan ja kulttuurin on ylläpidettävä ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja levitettävä omia arvojaan joilla on sen sisällä erityinen merkitys, suurempi kuin toisilla kulttuureilla jossain toisissa maissa, jossa nämä saavat pysyäkin.
Voidaan jopa karkeasti tiivistää että eksistentialistit eivät usko edistykseen. Sartre esimerkiksi torjui varsin kategorisesti uskon mihin tahansa ennaltamäärättyyn päämäärään. Näin ollen on ymmärrettävissä miten esimerkiksi geeniterapia nähdään eksistentialistejen parissa usein ongelmana. Henkenä on se, että emme voi ennustaa lopputulosta, tai oikeastaan sitä mitä se merkitsee autenttisuudellemme ja olemassaolollemme.
Konservatiiviudessa onkin paljon sellaisia asenteita jotka voidaan sitoa kulttuurirelativistisiin ajatteluperinteisiin. Tämä vain unohtuu siksi että keskitytään pelkästään siihen että kulttuurirelativismissa näkemykset ovat narraatioita ja illuusiota. Eikä huomata sitä että eksistentialismissa merkitys sitoutuu usein siihen että tehdään valinta ja todellisuuskarsiutuminen niin että kokemuksellisuus syntyy juuri ja vain tästä samaisesta narraatiosta ja illuusiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti