keskiviikko 26. elokuuta 2009

Ohjeet ja käytäntö.

Käytännössä kaikissa uskonnoissa on kyse paitsi todellisuusväitteistä, jossa jotakin henkeä tai Jumalaa esitetään olemassaolevaksi, myös siitä että sen piirissä tarjotaan ihmisille käskyjä, ohjeita ja normeja.

Usein ajatellaan että tekopyhyys tai kerettiläisyys / vääräuskoisuus tarkoittaa sitä että joku uskovainen ei seuraa näitä ohjeita. Silloin teon ja sanomisen välillä on ristiriita. Tätä pidetään ikään kuin suoraan pahana asiana.

Tässä vaiheessa on tietenkin aivan normaalia ottaa fundamentalistit pöydälle. Syykin on selvä: Heillä on yleensä ottaen eniten ja tiukempia sääntöjä, joten jos joku heistä käyttäytyy "siten kuten normaali toimii", hän todennäköisemmin rikkoo omaa (fundamentalistien) normia, ja se "normaali" rikkoo omaa (eifundamentalistista) normistoa harvemmin.

Sävy on tässä kohden hieman erilainen.

Ajattelin nimittäin lähestyä asiaa Pascal Boyerin kautta. On ymmärrettävä kaksi asiaa: Ensinnäkin hänestä uskonnossa on aina kaksi puolta. On teologinen korrektius joka mukailee sen pyhän kirjan sisältöä ja vakiintunita virallisia mielipiteitä, ja sitten on uskonnon käytäntö, joka eroaa tai on usein "virallisen totuuden kanssa" jännitteiden jollakin tavalla. Jos unohdetaan että uskontojen toiminnassa kaikki ei ole teologista korrektiutta, syyllistytään teologismiin. Sen piirissä asia on "neutraalimmin nimetty". Ilmiö on tietenkin olennaisesti sama, kuin perinteinen ajatus tekopyhyydestä tai vääräoppisuudesta. Toki se on hieman löyhempi, koska harvemmin yhteisön vakiintuneita käytänteitä pidetään vääränä. Yleisesti ottaen uskonnoissa on myös "ei kirjoista napattua", jota suoritetaan. Vääräoppisuudeksi se muuttuu yleensä vasta, kun käytänne joko eroaa jonkun yksilön mielestä liian vahvasti Pyhästä Kirjasta, kuten naispappeuskysymys. Tai sitten kun tapa on sekä "Ei Kirjoissa, eikä yleisesti tehty käytänne".

Tästä hienon esimerkin saa James M. Alltin tekemästä. Hän vietti kolme vuotta fundamentalistisessa piireissä. Hän ei ollut uskonnon jäsen, vaan ulkopuolinen tarkkailija. Hän huomasi että yhteisössä keskeistä oli yhteisöllisyys. Syy tässä oli luultavasti se, että seurakunta oli sukukeskeistä: Siihen oltiin pääasiassa synnytty. (Vanhemmat ovat tietenkin uskonnoissa erityisen yleinen liittymisen aikaansaava elementti.) Tätä kautta kaikki olivat toistensa lähipiiriä. Avunanto ja keskinäinen tuki olivat erittäin vahva elementti. Tässä oli tapahtunut tietenkin myös toiseuttamista: Allt havaitsi että tiedemaailmaa ja kaikkea ulkopuolista helposti epäiltiin. Ne edustivat potentiaalisesti särkevää. Ryhmän sisäinen yhteys koettiin tietenkin tärkeäksi, ja muu vaaransi sitä.

Alltin huomioiden mukaan teologinen korrektius oli melko yleistä. Esimerkiksi yhteisö vastusti avioeroa ja piti sitä kysyttäessä pahana asiana. Kuitenkin jos joku yhteisön jäsen erosi, se sallittiin ja eroajalle osoitettiin kohtelussa armeliaisuutta. Näin ryhmän eheyttä ei rikottu vaikka joku tekikin virheen. Tätä voisi tietysti pitää "tekopyhyytenä", jos ulkopuolisen ero on sitä että "annetaan pahalle pikkusormi" ja ryvetään synnissä, ja siihen suhtaudutaan paheksuvasti, ei oman ryhmän jäsenille pidetä samanlaista paheksuntaa. Mielestäni tämä on ymmärrettävää. Eivät ulkopuoliset tarvitse ryhmän armoa, kun sen armo ei sille juuri mitään merkitse. Ryhmän jäsenille se sen sijaan on erittäin tärkeä asia.

On hyvä muistaa että joissain uskonnoissa ja lahkoissa on erotuskäytäntöjä, joissa väärintekijä eristetään ryhmästä. Niissä ryhmäpainetta luodaan siten että lisätehokeinona on ignoraatio ja hylkääminen. (Ja jos uskontoon ollaan synnytty, eli vanhempien kautta liitytty, se on verrattavissa siihen että uskonto "ottaa perheen pois syntiseltä".) Mielestäni fundamentalistien antama sormien läpi katselu on tässä kohdalla nimen omaan eettinen teko. Tämä on käytännössä sitä "Rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -osastoa, josta valitettavasti ryhmän ulkopuoliset harvoin saavat osaansa.

Okei. On se ehkä hieman tekopyhyttäkin. Mutta sen paheksunta nojaa sille virhepäätelmälle että oman uskonnon normien seuraaminen olisi jotenkin automaattisesti hyvä asia.

Ei kommentteja: