 |
| Vähän kuin tämä, mutta kiveksissä. |
Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)
Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)
Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.
Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.
Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.
Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).
Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti