Riivattu kirkkokeskustelu (eksorsoisikoot, vittu, itsensä)

Katolinen kirkko julkaisi kirjan demonien poismanaamisesta, eksorsismista. Ei sen historiasta. Eikä osoittaakseen vanhanaikaisia oppeja jotta voisi näyttää miten nykyään ollaan teologian kanssa edistyneempiä. Eksorsismi on tällä hetkellä jokseenkin muodissa ja ajankohtaista. Ja siksi tämä teos tehtiin ja julkaistiin. Ja niin että katolinen kirkko tuki sitä.

Tämä ajatus voi olla hämmentävä niille jotka ovat esimerkiksi katsoneet mitä vuotta tällä hetkellä eletään. Mutta tämä nostaa esille puolen joka on olemassa, jopa vahvasti. Kirjoitinkin uuden suomen puolelle lyhyttä tiivistelmää joka koskee eksorsismin renessanssia. Manauksen muodikkuus onkin melko moderni ilmiö. Asiat ovat siis olleet "tältä osin paremmin" aiemmin.

Demonien manaus on juuri sitä materiaalia jota usein vältellään kun puhutaan kirkosta. Itse asiassa jos nostaa esiin edes Helvetillä pelottelun, kirkossa ollaan varsin torjuvia. Näiden kohdalla Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut "Jumalaa ei ole" -kirjassaan jännittävän huomion. Nimittäin sen, että koskaan, siis koskaan, helvetillä pelottelusta tai manaamisesta ei ole tuomittu tai rangaistu. Se on jotain jota paheksutaan hyihyi -tasolla. Jumalanpilkasta sen sijaan voi periaatteessa saada juridisen tuomion sakosta vankeuteen asti.

Demoneista ja manaamisesta puhuminen onkin jotain jonka enemmänkin sanotaan olevan keskiaikaista. Että eikö olisi mitään uudempia asioita moitittavaksi. Tässä usein selitetään jopa että tämänlaiset asiat ovat naurettavia. Että eikö arvon uskontokriitikko ole tutustunut uskontoon, jossa demonit ja vastaavat ovat symbolisia. Demonioppia pidetään siis väärinkäsityksenä, jonain joka on olkiukko jota kukaan ei kannata.

Olen tässä melko vahvasti erimielinen. Demonioppi ei ole kirkon opin eikä kirkon käytänteiden vastainen asia. Se on enemmänkin hävetty asia, ei vastainen asia. Se, että siitä ei haluta puhua ei tarkoita samaa kuin että sitä ei ole olemassa. Ja tässä asiassa katolinen kirkko ei todellakaan ole yksin.
1: Demoniopin näytteitä on jätetty esimerkiksi moderniin katekismukseen. (Jonka tavaaminen on varmasti dogmatiikkaan tutustumista tavalla jota uskontoon tustuva uskontokriitikko tekee.) "Emme osaa selittää, miksi Jumala on sallinut pahan syntyä ja miksi hän sietää sen mahtia. Kristittykin kokee karvaasti pahan vallan omassa elämässään. Edes usko ei näytä vapauttavan meitä sen tuhoavilta voimilta. Rukoilemme kuitenkin, että Jumala itse taistelisi puolestamme. Hän antaa meille kerran lopullisen voiton ja vapautuksen kaikesta pahasta. Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi." Saatana vaikutuksineen on tuossa melko vahvasti konkreettinen ei symbolinen.
2: Ja tosiasiassa voidaan katsoa myös uskovaisten kannattamia asioita. (Joka on jotain jota uskontokriitikko tekee tutustuakseen uskonnon sosiaaliseen puoleen jota ei saa halveksua ja ylenkatsoa, kuten arvoisat uusateismikriitikot usein jaksavat muistuttaa.) Seurakuntalainen tässä taannoin uutisoikin siitä että valtaosalle papeistakin saatana on kaikkea muuta kuin symbolinen "Kirkon tutkimuskeskuksen ja Radio Dein tutkimus paljastaa, että kirkon työntekijät ottavat puheen pahan voimasta ja pimeyden henkivalloista tosissaan. Kyselytutkimus kertoo, että 68 prosenttia kirkon eri työalojen työntekijöistä sanoo uskovansa vakaasti saatanan olemassaoloon. Tämän lisäksi joka viides kirkon työntekijä pitää persoonallisen pahan olemassaoloa todennäköisenä." ja ennen kaikkea rukouksilla ja rituaaleilla on todellista lääketieteellistä mahtia - näin on pakko olla koska vaikka parannusprosessi olisi kuinka yliluonnollinen, paraneminen on maallinen asia - "Kaksi kolmesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijästä uskoo, että rukouksen avulla voidaan parantaa ihmisiä. Vain joka sadas kirkon työntekijä katsoo, ettei Jumala tee parantamisihmeitä nykyaikana."

Tämä nähdäkseni paljastaakin sen, että uskontokritiikki on nykykulttuurissa riivattua. Sillä kirkko ja uskovaiset eivät pelaa kriitikoiden kanssa rehtiä peliä. Uskontokriitikoille esitetään että he eivät osaa ja tunne asiaa vaikka se kuvaisi valtaosan uskovaisten ja pastorien ja uskon eksperttien kantoja asioihin. Sen sijaan en ole koskaan kuullut että uskonjulistajia rajoitettaisiin ja haukuttaisiin samalla tavalla. Että heidän koko sanomisensa mitätöitäisiin samalla tasolla selittämällä siitä miten kaikki eivät uskokaan tuolla opetetulla tavalla. Uskontokriitikon vaaditaan tuovan kritiikin alle vain sellaisia asioita joita 100% uskovaisista kannattaa. Mutta uskovainen saa julistaa oppiaan syvällisenä ja oikein ymmärrettynä kristillisyytenä ja valtionkirkon vakiotilana vaikka vain 2% kannattaisi sitä esitettyä näkemystä. ("Vain kaksi prosenttia kirkossa työskentelevistä ei usko saatanan olemassaoloon lainkaan".) Mikä tietenkin sopii siihen kirkkokeskustelun teemaan jossa teologin paperit antavat oikeuden puhua, kommentoida ja tulkita vaikka evoluutioteoriaa. Mutta jossa fyysikon, biologin tai neurotutkijan paperit ovat irrelevantit kun tunkeudutaan uskon alueelle. Että ei voida pitää tieteellistä tasoa yllä tuollaisella humpuukilla. (Luonnontieteilijöihin kohdistetaan uskovaisten puolella vähättelevää kieltä. He eivät kuitenkaan vastuta tai pidä uskonnon kautta tehtyhen tulkintojen tekemistä vääränä tai huonona silloin kun sillä on empiirisiä sovelluksia vaikka lääketieteen tai biologian tai astronomian alalla.)

Tässä kontekstissa ei ole ihme että "ylilyöntejä" kohdellaan ylimalkaisella hyihyillä. Ihme on se, että joku ei käytä tätä hyväkseen ja vaikka esimerkiksi toistele seurakuntatyössä sen tyylisiä asioita joita itselläni on tullut omakohtaisesti vastaan. Sillä demoni on hyssytelty lähinnä mediasyistä. Eikä kukaan missään koskaan voi olla mitenkään relevantti tai taitava panemaan mitään kapuloita näiden toimijoiden rattaisiin.